KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.
Hän oli uskaltanut uhkaleikkiin ja oli kylvänyt kolmekymmentä hehtaaria parasta maatansa nisuun. Hän tahtoi vetäistä kerran oikein olkainsa takaa. Jos nyt oli onni mukana, voi hän elonkorjuun jälkeen ensi kertaa lyhentää suurta kiinnityslainaa, tähän asti oli hän saanut rehkiä veljien vekselivelkojen kanssa. Nisu näytti lupaavalta keväällä vielä. Oras nousi tasaisena ja tiheänä. Toiveet olivat hyvät. Toiveet olivat täyttymäisillään. Silloin tuli turma. Vuosi oli juuri tuo surkean kuuluisa nisukatovuosi.
Mikä tapahtui Jörn Uhlille, se on tapahtunut monelle. Me kerromme tässä monen kohtalon. On ikäänkuin ilmestyisi ympärillemme lukemattomat huolien uurtamat ja kovettuneet kasvojen piirteet, ja ikäänkuin puhuisivat ne meille: "Sinä kerrot meidän jokaisen onnettomuudestamme."
Olivat vielä ne ajat, jolloin koko kolmasosa maata kylvettiin nisuun, ja jolloin nisun sato ratkaisi koko talon taloudellisen aseman, jolloin yksi ainoa vuosi voi asettaa maanviljelijän varmasti satulalleen, mutta jolloin yksi ainoa vuosi myöskin riitti kukistamaan heikon. Nykyään ovat olot jo toiset. Nyt eivät marskit enää lainehdi nisupeltoina, jotka vellovat raskaissa aalloissa, kuin meri sulkujen toisella puolellakin. Marskit ovat muuttuneet vihannoiksi. Meistä rupeaa tulemaan karjanhoitajia, ja me rupeamme tulemaan tuhmemmiksi.
Kerrotaan eräästä talonpojasta tuollapuolen Eiderin, että hän joka aamu meni merivahapiippu hampaissaan ulos katsomaan härkiänsä, kuten kunnollisen karjankasvattajan tuleekin. Kun hän tapasi ne, meni hän niiden keskelle ja puheli tähän tapaan: "Hyvää huomenta kaikille yhteisesti", ja jatkoi sitte, esimerkiksi tähän suuntaan: "Lapset", haasteli hän, "nyt ei enää kestä pitkälti ennenkuin olette lihavat. Sinä, parhaani, olet sentään vähän heikonlainen lanteiltasi, ja se on paha asia. Mutta yhdentekevää, kaikki pääsette, kaikki yhdessä. Pääsette Husumiin; se on kaunis kaupunki, talo talon vieressä. Sitte tulette rautatielle: sitte eteenpäin ja eteenpäin vaan, puh, puh. Alas Reinin maille tulette. Sielläkös saatte kummastella! Vuokraaja Olders on käynyt siellä, ja kertoo merkillisiä asioita sieltä: savupiippu savupiipun vieressä, ja kaikkialla kuumennetaan rautaa, taotaan vasaroilla ja viilataan. Ja siellä… siellä te… niin… siellä te vaihdatte isäntää, ja minä… minä saan rahani. Ja silloin olemme kaikki tyytyväisiä toisiimme."
Siten haasteli hän ääneen ja vakaasti, puhuen hampaittensa välitse, joilla piti merivahapiippuaan; molemmat kätensä olivat nimittäin taskussa. Lähimmässä ojassa sattui työskentelemään eräs päiväläinen, jota hän ei nähnyt. Tämä kuuli hänen puheensa, ja saatti sen toisten korviin, ensin sentään omasta puolestaan hieman koristeltuaan sitä. Ja kaikki kummastelivat puhetta, jonka vuokraaja Soderbohm oli pitänyt härilleen. Sillä ihmisille hän ei koskaan puhunut sanaakaan. Ei lähtenyt milloinkaan mitään hänen suustaan, paitsi piippunsa savua ja sivulle syljettyä pikanelli tupakkaa.
Hänen kaltaisikseen muutumme mekin täällä ennen pitkää. Sentähden onkin hän, joka tässä teille kertoo Jörn Uhlin elämäkertaa, ostanut itselleen maatilkun ylhäällä ylämaassa, neljää jalkaa leveän, kahdeksaa pitkän. Jos sille asettuu hiljaa lepäämään — ja sen aikoo kertoja tehdä — niin kuulee kesäisin rukiin kahinaa.
Noin lopulla kesäkuuta meni Jörn Uhl eräänä iltana alas marskeille käymään ja kohtasi matkalla vanhan Dreyer-ukon. Tämä pysähtyi, nojausi raskaasti sauvaansa ja hengähti syvään. "Kuule, Jörn", sanoi hän, "oletko jo huomannut, että nisussa on hiiriä."
"En", vastasi Jörn. "Olin entispäivänä katsomassa, ja silloin en vielä nähnyt mitään."
"Entispäivänä oli niitä hiukan; eilen niitä oli paljon, tänään on niitä jo suunnattomasti. Pelkään pahinta nisun suhteen. — Joka viideskymmenes vuosi ne tulevat. Isäni kertoi kerran minulle, että ne satavuotta sitten olivat tulleet kolme kesää peräkkäin ja turmelleet vehnän ja laitumet, silloin ei ollut dithmarschilainen talonpoikaistalo ollut enemmän arvoinen kuin piipullinen tupakkaa tai pajupensas."
Jörn Uhl jätti ukon siihen, ja meni kauramaan ohitse, eikä nähnyt vielä mitään, jatkoi matkaansa ja asettui nojaumaan veräjää vastaan ja katseli nisupeltonsa ylitse. Oikealla hänestä juoksi verrattain leveä puro, siten että hän hyvästi voi nähdä sen kuvastelevan pinnan. Kun hän seisoi siinä veräjään nojauneena ja katseli avaraa lainehtivaa peltoansa, oli hän yht'äkkiä huomaavinaan kuin katoaisi aivan lähellä häntä eräs nisuntähkä toisten joukkoon, nyt toinen… ja tuolla… ja tuolla. Ikäänkuin olisi joku käsi maasta käsin salavihkaa hiipinyt ja ottanut sen. Hän pyyhkäsi kädellään silmiensä ylitse, hän luuli, että silmänsä pettivät. Mutta silloin näki hän: eräs hiiri kohosi takajaloilleen, purasi kerran, purasi toisen: olki horjahti alas ja kaatui nojolleen viereisiä olkia vastaan. Se tapahtui niin somasti ja sirosti. Hän katsahti taaskin pellon ylitse, ja näki nyt ehkä enemmänkin kuin olikaan nähtävää: oli kuin olisi koko pelto elänyt.
"Vai niin!" ajattelee hän. "Tekee siis loppua."
Hän seisoo yhä vielä siten ajatuksissaan: silloin rupeaa hän yht'äkkiä kuulemaan tummasta vedestä omituista solinaa ja pientä läiskynää; ja kun hän kääntää silmänsä sinne, ui, lähenee ja liikkuu siellä vettä myöten tuhansia ja taas tuhansia rantaa kohden. Silloin kääntyy hän jyrkästi ympäri ja palaa kotiinsa.
"Kun nyt olisi isänsä kuolleena. Kun hän kuolisi nyt, tänään tai huomenna! Pitääkö hänen vielä nähdä se, että hän kannetaan nojatuolissaan talosta? Pitääkö kaikkien ihmisten saada nähdä tuo köyhyys, nuo särkyneet huonekalut ja repaleiset sänkyvaatteet?"
Hän menee suoraa päätä tupaan katsomaan kuinka isä jaksaa. Wieten tulee vastaan hänelle. "Hän on samallainen kuin ennenkin, Jörn; mutta tänään ei hän tahdo nousta ylös; minä luulen että hän kuvittelee olevansa varmimmassa turvassa vuoteessaan."
"Turvassa vuoteessaan! Voi, Wieten! Wieten, on hiirivuosi! Hiirivuosi, jonkamoista ei ole ollut sataan vuoteen. Hiiret ovat nisussa; kohta ne ovat pihalla, ne nakertelevat vuoteentolppia, ne syövät meidät elävältä. Nyt on loppumme lähellä, Wieten."
"Jörn!" sanoi hän. "Voi Jumalani, Jörn; älä, älä puhu semmoista!"
Wieten pudistaa päätään ja lähtee ulos. Pienenkokoinen hän on ja käy vähän etukumarassa, näyttää niin turvattomalta ja avuttomalta. Wieten-poika, koko elämäsi on ollut paljasta huolta. Nyt olisi ripeä neuvo tarpeen! Ripeä neuvo! Sillä joka silmänräpäys kaatuu kymmenittäin nisunolkia. Joka silmänräpäys köyhemmäksi!… Niin, mitä auttaisi ripeä neuvokaan! Neuvotkaan eivät enää auta. Ihme ainoastaan voisi vielä auttaa.
Jörn on vieläkin kerran lähtenyt katsomaan tuhoa. Häntä vastaan tulee eräs, jolla myöskin on nisupelto siellä alhaalla, ja joka myöskin on velassa korvia myöten Tämä on vanhentunut näinä parina päivänä.
"Mitäs sanot tähän, Jörn?"
"Niin, mitähän minä sanoisin. Petter? Kynnössämme ei ole vikaa. Tämä on ulkopuolella meidän voitavaamme."
Naapuri nyökäyttää päätään ja astuu hänen ohitsensa. Hänellä on kotonaan viisi lasta.
Alkupuolella elokuuta rupeaa satamaan, ja herää toive, että hiirissä rupeaisi liikkumaan joku rutto, joka hävittäisi ne yhtä nopeasti kuin ne ovat ilmestyneetkin. Mutta sade on lämmin ja lauhkea, ja kestää. Sade semmoinen, jonka kestäessä lapsetkin lakkaavat toivomasta kaunista ilmaa, seisovat joukoissa katonräystäitten alla ja kertovat toisilleen satuja: Silloin kuin aurinko vielä paistoi… Sitä kestää viikon, kestää toisen, kestää kolmannenkin. Nythän olisi elonaika? Milloinkas siis saisi sirppi vilkkua auringossa?
Pelloilla kuhajaa nyt enää vaan pientä alkavaa elämää. Mutta mitä eroitusta sillä, pientäkö vai suurta? Elämä siellä on luonnotonta: hiiret harjoittavat tuolla möyheässä maaperässä irstautta ja vilja, jonka sade on painanut pehmeälle märälle mullalle, oppii sen niiltä. Niin nuorta kun se onkin vielä, ihan kehdossaan, rupeaa se itämään. Rehevä täysikypsä tähkä tulee äidiksi. Sikin sokin kasvaa ja itää ensimmäistä ja toista hedelmäpolvea.
Nyt ei enää ole mitään syytä mennä nisunleikkuuseen: siellä ei ole enää mitään leikattavana.
Jörn palasi taaskin sisään ja tunsi päässään umeata pakotusta ja ajatteli itsekseen: "Ajattelen vielä pääni sekaisin… On tuhmaa aina ja aina kysyä: minkätähden ja mitä varten? mutta on omituista: ei taida vaan jättää sitä. On ihan kuin olisi raahattu jonnekin pimeään huoneeseen. Karkaa ulos päivänvaloon taaskin, mutta kohta raahataan takaisin pimeään ja saa uudestaan ryömiä tuota ummehtunutta luolaa."
Hän meni kammariinsa, istuutui tuolilleen ja viskasi molemmat jalkansa kirstulle, niin että jysähti. "Mitä seisoo kirjoitettuna tuohon arkun kanteen? 'Herran siunaus rakentaa talon ilman vaivaa ja huolia?' Sepä jotain on! Se nyt joltain kuuluu. Saisinpa minäkin siunauksen, jonka saa ilman vaivaa ja huolia. Saisin siunauksen, jonka olen taistellut itselleni vaivaa ja huolta kestämällä! Jos tuo lause tuossa seisoo raamatussa, ei ole koko raamatusta mihinkään ja Isä jumala vallan jonnin joutava."
Hän pyyhkäsi kädellään päälakensa ylitse ikäänkuin koettaisi hän siellä aukaista ja vapahtaa jotakin, joka painoi raskaasti siellä. Hänellä oli tunne ikäänkuin ihmisellä, joka makaa raskaan ja korkean olkiru'on alla, jolle yhä ladotaan uusia ja uusia lyhteitä: aina raskaammaksi käy pää ja työläämmäksi hengitys. Hän jäi istumaan yhä siten, ajatuksensa jamasivat raskaina ja tuskaisina, hän tunnusteli yhtämittaa kädellään päälakeansa, ikäänkuin hakisi hän sieltä jotain tappia, linkkua tai avainta, jonka hän voisi aukaista hellittääkseen päältään tuon raskaan painon; vaipui siinä viimein sakeaan uneen ja havahtui hereille taaskin.
Silloin tuntui hänestä, kuin olisi hän mennyt harhaan elämässään. Hänellä oli silmänräpäyksen aikaa tunne ikäänkuin olisi hän renki, joka seisoo rattaittensa vieressä, ja yhtäkkiä näkee hevostensa hypähtävän pystyyn, ja kuolemakseen säikähtäneille olevan heittäymäisillään täyteen hurjistuneeseen karuun. Jörn Uhl hypähti esiin ja heittäysi hillitsemään ajatuksiaan. Hän riuhtoi niitä vaahtoisista kuolattimista, hän kirskutti hampaitaan ja katseli hurjistunein silmin toisiin silmiin, jotka näkyivät vielä hurjistuneempina. Mutta hän sai töytäyksen, niin että hän vajosi polvilleen. Nyt ne lähtivät. Huiih! kuinka ne lentää ryöppäsevät ja kuinka ne menevät nurinniskoin! Kuka tuollaisia voisi pidättää? Hei, antaa lentää sen joka lentää tahtoo…
Kuinkahan tuo nyt olikaan? Olihan hän ollut lyseossa? Mutta mistä se sitte tuli, että hän nyt istui tässä huolissaan? Ja kenenkä hallussa oli talo nyt taas? Ei se Henrikin ollut, Henrik oli kuollut; hänen näki hän itse ruumisarkussa. Mutta kenen sitte? Luonnollisesti vanhimman. Mutta kuinkahan oli mahdollista, ett'ei hän sitä sen varmemmin tietänyt? "Minä olen kai ollut kovasti sairas", ajatteli hän, "silloin kadottaa muistinsa välistä; jälestäpäin selvenee sitte taas kyllä kaikki." Mutta sehän sentään oli varmaa, että hän myöskin oli ollut talossa monta vuotta. Mistä se tuli? Niin… sehän tuli siitä… aivan niin!… Isä joi, ja sentähden oli hänen täytynyt jättää koulu ja saanut elää monta raskasta vuotta. Mutta nyt oli kaikki hätä ohitse; Lena Tarn oli tuonut onnen muassaan taloon. Hän oli saanut toimen tähtitornissa, jonkinlaisen palvelijan paikan professorilla. Hän asteli edes- ja takaisin, hän olisi mielellään iloinnut siitä, mutta oli kuitenkin omituisen levoton, hän aukasi oven ja aikoi kysyä Lena Tarnilta, luulisiko hän tulevansa toimeen pienellä mutta varmalla yhdeksänsadan markan sisääntulolla, ja ajatteli itsekseen: hän tietysti vastaa koko kasvot yhtenä hymynä: "Turhia! Lystiä vaan! Joka päivä voissa paistettuja pannukakkuja." Mutta kun hän sai aukaistuksi oven, sattui renki juuri astumaan välikön poikitse. Silloin häiriytyi hän ja sulki oven taas. Samassa kolautti hän jollakin kovalla metallisella esineellä oven pielukseen. Hän katsahti, mitä hänellä oli kainalossaan: siinä oli kaukoputki ja villakankaanpalanen, jolla hänen oli tapana tahkoa puhtaaksi sitä, eikä hän ymmärtänyt, mitenkä ne olivat sattuneet hänen käteensä, putkihan oli se vanha, jota hän säilytti ihan arkun pohjalla. Hän rutisti huulensa yhteen ja kalpeni, kamala pelko sai otsansa kosteaksi.
"Mielipuoli", sopersi hän.
Kamalan hädän ja tuskan kouristamana asteli hän taaskin edes- ja takaisin. Hän koetti päästä selville siitä, mitä hän äsken oli ajatellut, ja koetti selvittää itselleen menneisyyttään, mutta ei vaan saanut sitä kirkkaaksi. "Minulle ei ole kai mikään onnistunut:", ajatteli hän. "Kaikki on mennyt hullusti minulta…"
"Sitä samaa sanoi vanha Klaus Johann'kin, hän, joka itse oli antanut elämänsä mennä hunningolle; hän kertoi jokaiselle, ett'ei hänellä ollut ollut onnea mukanaan… siten on käynyt minullekin."
Ja yht'äkkiä näkyi elämä hänelle tämmöisenä: ei enää paljaana helteenä ja vaivana, vaan paljaana erehdyksien ja rikosten polkuna. Pahat ajatukset, jotka aina juosta nalkuttavat ihmisen jaloimpainkin tekojen vierellä ikäänkuin rumat mustat koirat ylväitten juoksevain hevosten vierellä, ne kasvoivat hänen silmissään jättiläiskokoisiksi. "Missä on Elsbe sisaresi nyt? Et pitänyt huolta hänestä, ja niin on hän mennyt piloille. Entä Heikki veljesi? Olet lyönyt häntä ja ajanut talosta; pölyisellä maantiellä on hän muuttunut juomariksi; tahdoit saada talon yksin haltuusi. Ja mitenkä lie ollut tuon aurankärjenkin laita? Ett'et vaan olisi toivonut että isäsi suistuisi siihen? Ja missä on Lena Tarn nyt? Sinä kai kielsit hänet laulamasta? Sinä sanoit, että hänen piti nousta vuoteeltaan, muuten lyöt häntä. Sinä olet huono ihminen ja murhaaja. Olet seitsemän kertaa pahempi kuin Timm Thode. He tulevat! Kuule… he etsivät sinua. Raahaavat sinut mukanaan… koko kylän lävitse!"
"Menenpä kerta katsomaan", sanoi hän hätäisellä äänellä, "onko se kaikki totta, mitä ne sanovat." Hän otti putken käteensä ja lähti alas huvimajaan ja sijoitti putken telineilleen, teki kaiken sen semmoisessa hätäisessä kiireessä, ett'ei huomannut irroittaa suojakoteloakaan, joka peitti linssiä, hän katsahti putkeen ja puhui kiireesti itsekseen: "Musta kuin yö. Se on siis todellakin totta. Semmoinen on sieluni. Ei yhtään, yhtään mitään hyvää siinä. Ei valon vilahdusta eikä tähdentuikahdusta koko taivaalla. Tuota ei voi kestää. Jos noin on, niin minne silloin pitää itsensä kääntää? Eihän voi nähdä kolmea askeltakaan eteensä. Semmoinen elämähän olisi ihan kuin myyrän elämää. Heikin tikapuuthan seisovat luvassa. Täältä tahdon pois. Täältä tahdon pois, ennenkuin ihmiset huomaavat. Täytyyhän toki jossain olla valoa…"
Hän työnsi putken yhtäläisellä kiireellä kokoon ja aikoi ulos; silloin näki hän edessään varjon ja katsahti säpsähtäen ylös. Siinä seisoi Älypää Wieten matalassa ovessa ja katsoi häntä epätoivoisin silmin.
Silloin tunsi Jörn, ett'ei hän ollut mikään rikoksentekijä, oli hairahtunut ainoastaan. "Jumalan kiitos!" sanoi hän. "Jumalan kiitos!" ja tahtoi äkkiä salata, että hänessä oli niin pimeätä ja sekanaista, ja sanoi vääntynein kasvonpiirtein, ikäänkuin tahtoisi hän näyttää ystävälliseltä ja hymyillä: "Tahdoin vaan katsoa tähtiä tuolla… cirruspilvien yllä."
Mutta Wieten astui ripeästi hänen luokseen ja katsoi tiukasti häntä silmään: "Niinkö?" sanoi hän. "Niinkö? Ei, tuota ei! Tuo ei käy!" Hän otti Jörniä kädestä, ja talutti häntä puutarhan läpi. "Ei, Jörn… tuo ei käy päinsä! Tuota ei ole sinun kehtosi ääressä ennustettu. Tuo vielä puuttuisi! Nyt vaaditaan: pidä pääsi pystyssä, poikani. Älköön sinun poikasi tarvitko joskus sanoa, että hänen isänsä on itse tehnyt lopun elämästään. Tuo ei kelpaa. Jättää noin auransa keskelle vakoa, ja juosta livistää pois keskellä valoista päivää. Olet jo kolmenkymmenen? Tuo on sopimaton aika loma-ajan ottoon."
Jörn näytti ensin hyvin kummastuneelta. Sitte tuli hän hämilleen. Viimein palasi hän etäisestä hamarasta kaukaisuudesta itseensä takaisin, hänessä rupesi kirkastumaan ja hän tunsi taaskin samaa umeata pakotusta takapuolella päätään. Nyt hän tiesi taaskin, missä hän oli ja kummoiselta elämänsä näytti.
"Raskasta tämä on", sanoi hän työläästi.
"Odota!" vastasi Wieten, "käyn noutamassa kylmää vettä. Sinun pitää saada kylmää. Jää tänne, kuuletko? Jää tähän istumaan. Minä palaan kohta, sitte jään koko illaksi luoksesi."
Hän juoksi kyökkiin ja sai näytetyksi niin rauhalliselta siellä, etteivät tytöt ollenkaan huomanneet, missä tuskassa hän oli. Hän käväsi asuintuvassa ja otti sieltä pojan mukaansa ja tuli hänen kanssaan juoksujalkaa välikön läpi takaisin. Jörn istui siellä vielä kirstullaan. Hän antoi hänen juoda, ja kun hän syvään huoahtaen otti astian huuliltaan, seisoi hänen poikansa hänen polvensa nojalla ja sanoi: "Isä, kuinka kalpealta sinä näytät! Varo nyt vaan, ett'et tule kipeäksi."
"Mutta niitä tuo kaikki minua auttaa, Wieten?" sanoi Jörn.
"Niin, niin, Jörn. Sinulla on oikein. Mutta yhdentekevää, vaikeatako vai ei, tehtävänsä pitää jokaisen täyttää, Kyllä hätä keinon keksii. Pane maata nyt vaan ja nuku hyvästi. Kohta nyt, minä tiedän, mitä nyt tarvitset. Näetkö nyt, kuinka väsynyt olet! Pane nyt vaan nukkumaan kohta. Nuku kuin se, joka tuli unikekojen vuorelle ja nukkui seitsemän vuotta. Nuku nyt, poikaseni."
Oli hänelle hyvä, että nuo molemmat, jotka olivat hänen omansa, vaalivat häntä ja olivat niin ystävällisiä hänelle. Hän hymyili raukeasti ja nousi raskas- ja jäykkäliikkeisenä ylös, riisui takkinsa ja asettui levolle. Molemmat toiset jäivät hänen vuoteensa ääreen.
Kun hän parin tunnin kuluttua heräsi raskaasta unestaan siihen, että joku huusi häntä, seisoi vanhempi rengeistä vuoteen vieressä. Oli iltahämärä ja renki sanoi: "Emme tiedä, missä Wieten on: joku hetki sitten lähti hän ulos, me luulimme hänen menneen naapurille. Mutta siellä hän ei kuulu olevan. Nyt kertoo pienpiika, että hän oli mennyt peltotietä ylös Ringelshörniä kohden. Mitä tekemistä hänellä siellä on? Siellähän ei asukaan ketään; nyt on pimeä jo, ja ojat ovat vettä täynnä; ja hän on itse sanonut, ett'ei hän pimeässä enää näe mitään."
"Missä lapsi on?"
"Hän leikkii tuvassa iso-isän luona."
Jörn Uhl hypähti vuoteeltaan ja sai takin ylleen. Nyt hän oli yht'äkkiä ihan terve. "Minä lähden häntä hakemaan", sanoi hän ja juoksi ulos. Kylmä sade roiskui hänen lakittomaan päähänsä ja virkisti häntä. Hän meni leveätä tietä ylös ja sitte ajotietä aina Ringelshörnin juurelle, eikä löytänyt mitään. Kun ei hän pimeässä sateisessa ilmassa voinut eroittaa kauas ympärilleen, jäi hän neuvottomana seisomaan ja aikoi juuri ruveta huutamaan häntä nimeltä, kun hänelle yhtäkkiä juolahti mieleen lähteä ylös jalkapolkua, joka vie vieremän lävitse. Kun hän oli tullut laaksoon, näki hän edessään pienen kumartuneen naisolennon seisovan polvillaan Kultahetteen partaalla, ja aavisti kohta, että se oli Wieten ja mitä hän sieltä etsi.
Hän lähti Wieteniä kohden, mutta tämä oli jo kuullut hänen lähestyvän ja lähti häntä vastaan ja sanoi suruisen näköisenä: "Ei siitä lähtenyt mitään. Olen ehkä liian kauan ollut välittämättä tuommoisesta, tai olen ehkä liika vanha jo ja taitamaton tuommoiseen."
Jörn laski kätensä hänen olkapäittensä ympärille ja otti hänet mukaansa. "Tule nyt nopeasti kotiin. Sinähän kastut ihan läpimäräksi. Tule, heitän takkini yllesi. Noin."
Wieten asteli kumarassa ja vaivalloisesti hänen rinnallaan. "Muinen", sanoi hän häveten, "kun vielä olin nuori tyttö, elivät kaikki nuo ympärilläni, mutta nyt on kaikki vähitellen kuollut."
"Mikä oli tarkoituksesi?"
"En oikein tiedä. Tulin vaan katsomaan, jos voisin saada täältä jotakin, mutta kaikki pysyi mykkänä ja kuolleena."
"Tuo kaikki on ihan turhaa, Wieten!"
Wieten pysyi vaiti hetken. Jörn piti käsiään yhä hänen olkainsa ympärillä ja johdatti häntä kuivemmille kohdille märkää tietää.
"Se tulee siitä", alkoi Wieten, "se tulee siitä, ettei enää osaa uskoa siihen. Tiedäthän itsekin, kun ei enää ole mitään mielenkiintoa aurinkoon, kuuhun ja tähtiin, silloin ne eivät enää puhukkaan mitään; ja ellei enää pidä huolta taloudestaan, menee se rappiolle. Kaiken kanssa on asianlaita sama. Välinpitämättömyys kuolettaa kaiken; rakkaus herättää eloon kaiken. Nämä asiat ovat niin kauan olleet kokonaan unohduksissa minulta, että ne nyt ovat pitkässä toimettomuudessaan kokonaan lahonneet."
"Nythän olet menettänyt kaiken uskalluksesi, Wieten, sitä et saa menettää."
"Niin näethän Jörn… äsken kun tapasin sinut semmoisena huvihuoneessa, ajattelin: Jos tämä nyt vielä tapahtuu, niin mikä on sitte edessä? Ja silloin läksin hädässäni tänne."
"Wieten, täältä emme apua löydä. Kangas ja vesi, tuuli ja sade, ne ovat kaikki kai vielä avuttomampia kuin me ihmiset. Niiltä ei kannata mennä apua hakemaan."
"Älä puhu noin, Jörn! Elämän takana on joku salaisuus. Me emme elä tätä elämää varten, me elämme salaisuutta varten, joka on takana. Ja pitää voida löytää selitys sille salaisuudelle, ja hän, joka sen löytää, hän pääsee selvyyteen ja totuuteen, Ja noissa vanhoissa pyhissä menoissa ja kertomuksissahan niiden etukädessä täytyy piillä. Jo ammoisista ajoista ovat esi-isämme etsineet sitä niistä, ja muutamat ovat löytäneetkin."
"Olet oikeassa, Wieten; tuon salaisuuden kanssa on luullakseni laita niinkuin sanot. Mutta minä epäilen, ett'emme me voi sitä keksiä ja selvittää. Se on ihan samaa kuin jos ihminen yrittäisi hypätä itsensä ylitse. Ihminen pysyy ihmisenä, Wieten, saarni saarnena. Ja ihmisyyden luontoon kuuluu, ett'emme tiedä taikka näe tuosta mitään. On kyllä mahdollista, että se on ihan avoimenaan edessämme, että se nähtävänä ja elävänä makaa tai seisoo, nauraa tai itkee ympärillämme, mutta meillä ei ole mitään aistia, jonka avulla voisimme sen nähdä tai kuulla."
"Niin kai sen kanssa on", vastasi Wieten ajatuksissaan ja suruisana. "Pitää siis tehdä ja tehdä työtä vaan, kunnes ilta tulee, ja olla aina niin hyvä ja armelias, kuin vaan taitaa."
"Juuri niin, Wieten; siten sanotaan Uudessa Testamentissakin."
Wieten kohotti hiukan päätään, siinä kun hän lyhyeen hengittäen astui hänen rinnallaan. "Niinkö? Sitenkö siellä sanotaan? Mitähän siellä sanotaan… tiedätkö sinä… siitä salaisuudesta?"
"Niin… sen mukaan kuin minä olen sitä ymmärtänyt, Wieten, niin sanotaan siellä, ett'emme tässä elämässä voi sitä käsittää; meidän pitää uskoa vaan, että kaikella on oikea sisällinen merkityksensä ja tarkoituksensa. Sittemmin, kuoleman jälkeen, pääsemme edemmälle ja tulemme salaisuuden perille, emmekä enää näe asioita ainoastaan semmoisina miltä ne näyttävät, vaan semmoisina kuin ne ovat."
"Vai niin sanoo Kristus? Niinkö… se ihmetyttää minua. Saattaa siis kai olla siten. Mutta olen lapsesta asti aina ollut niin kiihkeän halukas, tahdoin aina tietää, mitä me ja kaikki maailmassa oikeastaan olemme, ja ajattelin aina, että siitä täytyisi päästä selville. Silloin kun vielä palvelin Jörn Stuhrilla Schenefeldissä, emme oikeastaan tehneet muuta, kuin etsimme sitä. Mutta me emme myöskään päässeet mistään selville. Ja Hans Stuhrin täytyi savikuoppaan." Hän herkähti itkemään.
"Tuo ainainen etsiminen on turhaa, Wieten. Minä luulen, että Kristus itsekin on sanonut, ett'ei hänkään tietänyt kaikkea, Hän sanoi, ett'ei ollut tarpeenkaan, että me tiedämme kaiken: meidän pitää aina vaan uskoa, ja aina pysyä puhtaina ja armeliaina. Hän oli kaikkea juroutta ja synkkämielisyyttä, kaikkea nenäkkyyttä ja viisastelemista, kaikkea vihaa ja tylyyttä vastaan. Uskokaa ja luottakaa, sanoi hän, ja olkaa puhtaat ja hyväsydämiset."
"No niin… ja voinee kai luottaa siihen, mitä hän sanoo, sillä hän oli viisas ja hyvä; eikä tarvitse epäillä, ett'ei hän olisi aina tahtonut parasta, hyvän edestä hän kuolikin, kun hän vielä oli vallan nuori. Niinpä pitänee meidän kai uskoa siihen, Jörn, ja vartoa, kuinka asiat kääntyvät."
"Niin Wieten: yhtä me pidämme, ja niskat jäykkinä, sinä hyvä vanha neitoseni."
Kun Jörn oli saattanut Wietenin kyökinovelle, halutti häntä vielä hetkeksi jäädä paljainpäin raittiiseen ilmaan.
Oli lakannut satamasta, ja tuuli oli tauonnut. Kun hän eteni jonkun verran talosta, hävisivät kuuluvilta viimeisetkin äänet, jotka vielä häiritsivät syysyön hiljaisuutta. Hän tuli siinä uneksuessaan aina Ringelshörnille asti, nousi sitä ylös ja lähti verkkaan ja ilman päämaalia astelemaan kangasta, joka harmaanhämäränä ja autiona leveni ympärillä. Vähitellen, kun hän kävi siinä, hävisi viimeinenkin päivänvalo, niin ettei enää nähnyt muuta kuin yötä ympärillään. Silloin johtui hän kerta vielä raskaihin ajatuksiin menneisyydestä ja tulevaisuudestaan. Ja kun hän joutui yhä syvemmälle niihin, oli hänestä ikäänkuin kangas kummallakin puolellaan ylenisi mustiksi kukkuloiksi, jotka kasvoivat korkeata synkkää kuusikkoa, ja ikäänkuin kulkisi hän sen kuusikon keskellä syvässä laaksossa. Oli niin yksinäistä ja pimeätä ja kuollutta ja mielensä painui taas niin raskaaksi, että hänet valtasi melkein yhtäläinen pelko kuin äsken huvimajassa. Lisäksi kammottivat häntä näyt, jotka melkein saivat ruumiillisen muodon. Hänen Henrik veljensä asteli synkeän näköisenä siinä hänen vierellänsä, ja Lena Tarn meni ohitsensa ikäänkuin ei olisi tuntenut häntä, Geert Dosekin seisoi siinä yllään verinen paitansa, ja monta muuta astui levotonna ja synkeänä ja ikäänkuin harhailevana ohitsensa. Ja sekä haamuissa että maisemassa, jonka lävitse ne astuivat, oli jotakin kammottavaa ja kamalaa.
Mutta kun hän yhä vielä vaelsi tuota ääretöntä yksinäisyyttä, jonka herättämä tunne ei sentään ollut ilman omaa kammonsekaista nautintoaan — ja näki paljasta tuskaa ympärillään, heräsi yht'äkkiä mielessään sana, jonka hän äsken itse oli lausunut, että nimittäin pitäisi aina säilyttää uskonsa hyvään, menkööt asiat kuinka menevätkin. Ja kohta kun tämä ajatus oli herännyt mielessään, tunsi hän itsensä vähän kirkkaammaksi, ja haamut ympärillään liikkuivat rauhallisempina ja näyttivät ystävällisemmän näköisiltä, ja hän oli näkevinään edessään kapean tien, joka vei ylöskäsin; tie vei aluksi korkeiden kuusien välitse, jotka seisoivat kahden puolen niin korkeina ja uljasryhtisinä, että häntä rupesi hävettämään niiden edessä; hän laski sauvansa varmemmin maahan ja rupesi astumaan suorempana ja uljaampana. Puhalsi raikas tuuli, joka virkisti häntä, ja hän saapui taaskin ylös kangaslakeudelle ja näki selvästi taivaanrannalla sen juovan, jossa kangas päättyy ja josta laskeudutaan alas marskeille. Silloin pysähtyi hän ja rupesi kuuntelemaan.
Ja kun hän seisoi siinä ja kaikki ympärillään oli hiljaista, ei käynyt tuulen henkikään, eikä ääntänyt lintu, silloin kuuli hän aivan takaansa metsästä raskasta kumahtelua ja jyskinää, ikäänkuin takoisivat siellä harvaan ja kumeasti jymähdellen lukemattomat raskaat vasarat jotakin sitkeää puuta tai rautaa vasten; ne vasaran iskut lankesivat raskaina ja painavina, ikäänkuin muodostaisi jokainen niistä yhden ihmiselämän. Metsästä käsin kuului kankaan ylitse ikäänkuin lukemattomien keveiden nopeiden askelien napsetta, niin että syntyi suuri syvä-ääninen kohina, ikäänkuin olisi kymmeniä tuhansia liikkeellä jotka olivat toimittamassa pienille mitättömille ihmislapsille määräyskirjeitä, jotka vielä olivat kuumat, kuin olisivat vast'ikään tulesta temmatut.
Siten seisoi hän hetken, ja kuunteli iäisten salaisten voimien työskentelyä. Sitten kääntyi hän, ja lähti tyyntynein maltistunein mielin kotiinsa.
Kun hän tuli kyökkiin, tavatakseen Wieteniä vielä, tuli tämä häntä vastaan ja katsahti häneen ja ihmetteli melkein säikähtyäkseen hänen ylpeäniloisia ja kauniita kasvojaan.
* * * * *
Seuraavana iltapäivänä tuli valkopää taaskin taloon ja tiedusteli ystävällisen näköisenä vanhan Uhlin vointia. Kun hän oli päässyt kahden kesken Jörn Uhlin kanssa kammariin, muuttui hän vielä ystävällisemmän näköiseksi ja esitti, että isäntä siirtäisi salaa viljavarastojaan hänen aittaansa, isäntä ei tulisi sitä katumaan. Mutta Jörn Uhl nauroi hänelle päin silmiä. "Mitä ajattelette", sanoi hän. "Onneton olen jo, pitäisikö minun lisäksi vielä ruveta kunnottomaksi mieheksi? Oletteko sitä ajatellut? Olette erehtynyt, ukkoseni. Ja laittakaa nyt itsenne talosta vähän pikemmin kuin tavallista."
Kun ukko pikaisesti oli poistunut, käväsi Jörn Uhl katsomassa isäänsä, jutteli Wietenin kanssa, ja katsahti raamattuun, joka oli avoinna pöydällä. Kun hän huomasi, että siinä oli esillä luku Egyptin vitsauksista, hymyili hän Wietenille ja sanoi: "Rauhoituhan vaan, viimeisen niistä ajoin talosta juuri." Sitte lähti hän tapansa mukaan kammariinsa, ja ajatteli taaskin, tällä kertaa kuitenkin jonkinmoisella sitkeällä mielen tyvenyydellä: "Noh niin ja, nyt pitää tapahtua ihme."
KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.
Ei, mitään ihmettä ei tapahtunut. Tapahtui sen sijaan jotain aivan jokapäiväistä. Sattui rajuilma ja sattui kuolema. Virtasi sisään uuttaa ilmaa, niin että Jörn Uhl selkesi viimeisestäkin taakasta, joka vielä painoi hänen hartioitaan.
Sade-aika loppui ja tuli paahteisia kirkasaurinkoisia päiviä. Ja joka päivä lähemmä iltaa lepäsi Elben yllä raskas pimeä pilvi ja jyrähteli heikosti. Muutamat väittivät kyllä, että sotalaivat ne vaan ammuskelivat Cuxhafen'issa; mutta vanhemmat ihmiset tiesivät varmasti, että valmisteli pahaa ilmaa: "Se ei vaan pääse Elben yli vielä."
Kolmannen päivän illalla luultiin varmasti, että nyt se puhkeaisi. Ilma oli semmoinen väri ja tumpea. Eläimet niityillä lakkasivat pureskelemasta ruohoa ja seisoskelivat odotellen veräjillä. Mutta ei tullut mitään sen enempää.
Naapuritalon pikkurenki ratsasti illallisen jälkeen sepälle ja huusi Uhlin palvelustytöille, jotka seisoivat leipomatuvan edessä: "Viime yönä näin minä unta että Uhl oli ilmiliekissä. Länsipäättyystä puhkesi liekki esiin, ja kiemuroi notkeasti kuin kissa harjaa myöten."
Seuraavana aamuna oltiin talossa levottomia. Oli sunnuntai-aamu ja Wieten oli tapansa mukaan edellisenä iltana vaihtanut paitaa, ja oli vanhan kauniin ennakkoluulon mukaan levittänyt riisumansa paidan vuoteen eteen lattialle. Aamulla oli siinä kohdalla, missä paita oli ollut, tuhkaa. Piiat ja rengit seisoilivat ryhmissä ja puhelivat tapauksesta, puheltiin ja naurettiin, ja tyttö, joka nukkui samassa huoneessa kuin Wieten, puisteli päätään ja ihmetteli, ett'ei palaneen käry ollut herättänyt häntä. Wieten kuljeskeli tuskautuneen näköisenä ja levottomana sinne ja tänne, eikä virkannut sanaakaan. Väki meni töihinsä, ja kertoi tapauksesta vielä samana iltana kylässä.
Thiess Thiessen oli taaskin kerran tullut Hampurista ja oli jäänyt muutamaksi päiväksi Uhlille. Hän kävi koko päivän Jörn Uhlin mukana ja jutteli hänen kanssaan koettaen totuttaa häntä siihen ajatukseen, että hänen pitäisi jättää Uhl.
"Autan kernaasti sinua muutamalla tuhannella, mutta tiedäthän, ett'ei
Aulanko voi ottaa suurta velkataakkaa päälleen."
"Älä sinä minua auta", sanoi Jörn Uhl, "mutta ei tuo toinenkaan, talosta lähteminen, ole niin keveätä, Tuolla Itävainiolla olen kyntänyt, kun olin kahdentoista; aurankurki hetkahteli sinne tänne, niin että mieltäni melkein huimasi, ja joka kerta kun joku hevosista hiukan kurotti päätään, notkahdin eteenpäin, olin nimittäin kiinnittänyt suitset kaulani ympärille. Tuiki olin tuskaisen pelon ja vaossa tallustelemisen uuvuttama."
Hän veti pikkupoikansa, joka asteli hänen vierellään, lähemmä itseään, ja jatkoi. "Kun sitte palasin sotaretkeltä ja Lena Tarn tuli vaimokseni, niin eipä ole talossa yhtään pylvästä eikä lehteriä, eipä ole yhtään oljenkortta katolla, jolle en olisi nyökäyttänyt päätäni ja sanonut: 'No nyt, ja, nyt olet hyvässä turvassa, nyt pidän minä sinusta huolen?' Ei auta kai muu, Thiess, minun täytyy kai jättää talo, mutta helppoa se ei ole: minun täytyy antaa käsistäni Lena Tarnin työn hedelmät ja minun täytyy myydä vieraalle hänen iloinen laulunsa. Ja nuo katkerat vuodet, jotka sitte seurasivat… niistä en tahdo puhua. Ja sitte Thiess: jos nyt jonakin päivänä Elsbe palaisi kurjuudestaan ja vieras avaisi oven hänelle? Minä tiedän kyllä, minun täytyy pois, minä en voi maksaa korkoja, mutta helppoa se ei ole."
Seuraavana aamuna matkusti Thiess taas pois.
Samana päivänä nousi ukkosilma.
Myöhään iltapäivällä kohosi mustansynkeä pilvi merestä, kasvoi korkeana marskien ylitse ja viskeli vihoissaan ikäänkuin kultaisia peitsiä, suoria salamoita alas maahan. Etäällä meripadon luona välähteli valkeata. Pilvi yleni ja läheni, ja illalla noin kello seitsemän tienoissa lepäsi se ratketakseen täytenään aivan Sankt Marienin yllä. Miehet, jotka olivat olleet ulkona peltotöissä kiiruhtivat koteihinsa, naiset seisoivat ovissa heitä vastassa ja sanoivat: "Olipa hyvä, että tulit", lapset juoksivat leikkipaikoiltaan sisään.
Silloin puhkesi ilma.
"Sepä oli jyrähdys!"
"Se iski jonnekin!"
Miehet astuivat ulos ja tähystelivät ympärille ja sanoivat toisilleen: "Ei näy mitään." Samassa rupesi valelemaan vettä. Pilvimöhkäle särkyi ja hajausi, ja peitti, siniseksi ja harmaaksi muuttuneena, kohta koko taivaan kannen.
Ei ollutkaan tapahtunut mitään.
"Näetkö nyt, Wieten?" tuumi vanha renki, "se, mitä sinä lavertelit paidasta…"
"Ole sinä vai", sanoi Wieten.
Wieten palasi kyökkiin, ja renki kiipesi tikapuita ullakolle, heittääkseen heiniä alas. Silloin tuli pikku poika viis'vuotiaan leikkitoverinsa kanssa juosten välikölle ja huusi: "Kassen, ota meidät mukana sinne ylös."
"Poika", vastasi ukko, "tiedäthän sinä, ettette te saa tulla tänne."
"Joutavia! Me tullaan!"
He nousivatkin rengin jäljissä tikapuita ylös ja kiipesivät kaltevaa heinärukoa ylös katon rajalle asti.
"Noo ja", tuumi pikku mies, "nyt emme pääse ylemmäksi. Tules tänne, minä kannatan sinua, että saat kurkistetuksi pöllöluukusta."
Kohta jälkeen palasivat he molemmat alas ja renki sanoi: "Noh, saitteko nyt kyllänne?"
Kello tuli kahdeksan, ja Wieten toimitti pojan nukkumaan. "Kuules sinä", puheli poika, "kerronpa jotakin sinulle: Minä olin Fritz Hanssonin kanssa heinäladon ullakolla."
"Niinkö… ja isäsi on kieltänyt sen."
"Mutta jos minä kerron jotakin, niin ethän kantele."
"Mitäs sinulla sitte on kerrottavaa?"
"Kertoisinko? Fritz Hansson kävi siellä ylhäällä, ihan siellä, tiedäthän, jossa on se pieni ikkuna katossa; ja uskoisitko, siellä oli maannut hirveän suuri musta kissa. Niin suuri kuin joku vasikka vaan. Sillä oli ollut kaksi hehkuvaa silmää ja oli hiipinyt häntä kohden."
"Pane maata nyt ja nuku", sanoi Wieten, ja meni Jörn Uhlin puheille. "Jörn", sanoi hän, "eiköhän kerrota, että salama joskus saattaa tuntimääriä piilotella talossa, ennenkuin se sytyttää? Sehän oli hirveä jyrähdys. Poika myöskin juttelee merkillisiä. Oleppas hyvä ja kiipeä ladon ullakolle katsomaan; olen niin levoton."
Jörn kävikin ullakolla, tuli taaskin alas, teki kierroksen talon ja latojen ympäritse, eikä huomannut mitään epäiltävää.
Kello löi kymmenen, ja kaikki olivat levolla.
Silloin arveli salama, että nyt olivat talo ja ihmiset hänen huomassaan ja lähti hiljaa liikkeelle. Pitkänä ja liukkaana kiemurteli se hitaasti heinäruon ja katon väliä, kiemurteli kirkkaana kuin ahkerasti käytetty lapio. Minne se kurotti ohukaisilla käsivarsillaan, siellä rupesi kytemään punerva hehku. Kun se huomasi, ett'ei se ilman puutteesta voinut lehahtaa ilmiliekkiin, hiipi se kyhähdellen ikkunalle asti. Ikkuna särkyi. Pöllö, joka istui päätyllä, lähti äänekkäästi huuhkahtaen lentoon.
Wieten oli noussut vuoteeltaan, hiipi ulos keskivälikölle ja kurkisti välioven ruutujen läpi ulos isolle välikölle. Kaikki oli pimeätä ja hiljaista. Hän palasi taaskin sisään, istuutui vuoteen reunalle, jossa poika lepäsi, ja rupesi kuuntelemaan.
"Väkeä on talossa… odotas nyt… neljä täällä… tuolla kolme… kaksi renkituvassa… ja Jörn… Eihän niitä useampaa?… Eihän? Ei; ei ole. Ensinnäkin lapsi. Enkä ukkoakaan unhottanut! Kymmenen ihmistä… kymmenen… kymmenen… Ja karja on kaikki laitumella, paitsi muutamia eläimiä…"
Hän kuuli jotain ääntä isolta väliköltä käsin ja seisoi taas pystyssä.
"Jotakin on tulossa, jotakin. Tunnen sen joka jäsenessäni. Ehkä tuo äskeinen hirveä jyrähdys kiihoitti minua näin, mutta ehkä on joku muukin syy." Hän nousi taas ylös ja kuunteli eteenpäin kumartuneena. "Kuulesta, kuulesta… ei sittenkään ole levollista talossa. Laahaa ja räsähtelee, kantavat säläänsä kimssujaan ja kamssujaan, vaatteitaan ja astioitaan…" Hän hiipi taaskin ovelle. "Taisin ennen ennen muinoin erään taian, kuinkahan se nyt kuuluikaan?
"Herra tietä kera Pietarin
Hiljaa kulki, näki valkean:
'Valkea ällös sa polta,
Valkea, meitä sa vältä,
Kunnes armas Jumal' äiti
Toisen lapsens… '"
Ennenkuin hän vielä ennätti päättää lausettaan ja kun hän vielä avoi ovea, kuului isolta väliköltä käsin räiskyvää ääntä, ikäänkuin silloin kun heittää tuoreen puun palavaan pesään.
"Tuli on irti!" huusi hän, "tuli on irti!"
Tyttö, joka makasi tuvassa, nousi äkkiä istualleen vuoteessaan, lapsi oli samassa jo hänen käsivarsillaan: "Juokse pojan kanssa Jasper Kreylle, älä katsahda taaksesikaan."
"Jörn! Jörn!…" Se ääni olisi voinut herättää vaikka kuolleista.
Sitä pukeumista, sitä ajatusten risteilyä, sitä käsien kiirettä! Ja jälkeenpäin ei tiedä, mitä on ajatellut ja mitä tehnyt.
Jörn ei voinut jälkeenpäin selittää, miksi hän ensiksi oli tarttunut juuri vanhaan kirstuunsa ja mitä tietä hän oli laahannut ulos tuon raskaan kamssun, jossa ei ollut mitään kädenpidintä tai kahvaa. Ensimmäinen, jonka hän muistaa tehneensä, on se, että hän ikäänkuin semmoinen, joka ulkoa syöksyy apuun vieraaseen taloon, oli juossut sisään tupaan, käärinyt tuon vanhan raskaan miehen, joka kauhistuksissaan kirkui ja huitoi ympärilleen, sänkypeitteeseen ja kantanut pihalle ja tien ylitse, ja vienyt Jasper Kreyn tupaan vuoteeseen, joka valmiiksilaitettuna oli seisonut takan vieressä.
Sieltä juoksi hän takaisin, ja maamiehen vaistolla syöksyi hän talliin, leikkasi kaulahihnat poikki kolmelta hevoselta, jotka seisoivat siellä, ja talutti nuo hurjistuneesti korskahtelevat eläimet yksittäin ulos.
Eräs varsa oli pahassa vaarassa; renki ja avuksi tulleet naapurit eivät enää päässeet sen luokse, mutta oli vielä eräs ovi, jota vuosikausiin ei oltu avattu. Sen muisti Jörn ja otti puukangen, joka sattumalta oli käsillä, mursi oven auki parilla iskulla ja toi eläimen vahingoittumattomana ulos.
Nyt ei ollut enempää tehtävää. Kun hän kärvennein hiuksin ja verisin käsin vielä kerran yritti sisään, astui opettaja, joka juuri oli juosten tullut paikalle, hänen tielleen: "Ihmishenki on enemmän arvoinen ."
Silloin heitti hän epätoivoisella liikkeellä veitsen kädestään ja meni etupihalle päästäkseen kuulemasta lehmän ammuntaa, joka vastasyntyneine vasikkoineen seisoi liekeissä.
Välttääkseen alaslonsoavaa turvekattoa ja paetakseen savua, joka tuprahteli isosta luvasta täytyi hänen etääntyä rakennuksen luota ja mennä seisomaan sisäänkäytäväveräjälle. Paloruisku ajaa karautettiin hänen ohitsensa pihalle, ihan hevosten editse juoksi pieni poikansa viistoon tien poikitse häntä kohden ja huusi itkien: "Isä, onko varsa palanut?" ja likistäytyi hänen polviaan vastaan.
Jasper Krey tuli hänen luokseen kasvot ja kädet nokisina ja sanoi: "Saimme vielä lehmänkin pelastetuksi, toimme sen kyökinoven ja leipomahuoneen kautta;" ja lähti pois taas.
Jörn Uhl seisoi, ja tuijotteli liekkeihin; pieni poikansa seisoi vieressään.
Etuhuoneen lattiapalkit vääntyivät ja kiemurtelivat ja nyt kurotti tuhkasi Uhlin vierashuoneisiinkin. Ovellekin se kolkutti, nuoleskeli sitä ja poltti, oven yläpeili lensi halki ja hehkuva tulenkieli tavotteli ovenripaa. Kynttiläkruunu putosi helisten pöydälle, pöytä syttyi liekkeihin, ja yht'äkkiä syöksähti tuo keltainen vieras ketterästi kuin kissa ikkunalaudalle, kohotti hiukan akuttimia ja särki ikkunan. Nytpä tuli vauhtia leikkiin. Kokonaiset laet putoilivat huoneisiin, yön taivas loisti sisään.
Tänä hetkenä, jolloin Uhlin vierashuoneet leimuivat punaisena lieskana ja jolloin ylösliekkaavat tulipatsaat valaisivat yöpimeitä laidunmaita, jotka puoliympyrässä lepäsivät Wentorffin ympärillä, läheni Sankt Mariendonnista käsin kirkkotietä pitkin puron vartta kuolema. Se vältti tulenvaloa ja taitti lopulta varsalaitumelle. Sieltä se lähti viistoon, suoraan Jasper Kreyn tuvalle, joka pienenä ja matalana seisoi punervassa valaistuksessa korkeitten, vielä kirkkaammin hohtavain poppelien varjossa. Wieten Penn, joka seisoi vuoteen ääressä ja odotteli sen tuloa, väisti silmät suurina sen tullessa, ja antoi sijaa sille. Se astui lähelle ja laski kätensä varmasti ja kiinteästi nukkuvan olkapäälle. Tämä vavahti pari kertaa. Sitte pysähtyi hengityksensä.
Silloin ryhtyi Wieten Penn Trina Kreyn auttaessa häntä kaikkiin tarvittaviin toimenpiteisiin.
Satoja ihmisiä seisoskeli ja liikkuili noiden korkeiden palavien rakennusten ympärillä ja katseli heikkenevää tulta. Mutta harvoin läheni kukaan Jörn Uhlia ja hänen lastaan. Hänessä oli aina ollut jotain omituista, jotakin mietiskeliästä ja juroa, jossa oli aina vivahtanut seassa kuin pientä kopeuttakin.
"Nyt kun hänellä ei enää ollut muuta neuvoa edessä, on hän tarttunut viimeiseen hätäkeinoon ja ruvennut murhapolttajaksi."
"Totta tosiaan, ihan niin hän katsoa jurottaa tuossa kuin mikäkin pahantekijä. Katsos vaan, millaiset kasvot hänellä on!"
"Kuule, mitä sanoi hän sinulle?… Minun täytyy sentään sanoa, ett'en olisi hänestä tuota toki uskonut."
"Kuule, miksi yrität sen kanssa puheisiin? Onhan tuo niin selvää… noh ymmärräthän, mitä tarkoitan."
Varsinkin puheli tuommoista työläisväki, joka on erinomaisen kärkästä huomaamaan pahaa isäntien olossa ja elossa, mutta taas hyvin hidasta hoksaamaan, jos mahdollisesti piilisi jotain hyvääkin siinä. Hänhän oli aina ollut harvapuheinen ja juro heidän kanssaan, ja melkein itara, Häntähän olivat aina painaneet huolet ja rahapula.
Siten seisoi Jörn Uhl tuntimääriä poppelien varjossa, siellä jossa ajotie taittaa luville, samassa paikassa, jossa hän oli seisonut sinäkin iltana, kun palasi sotaretkeltä.
Mutta kun oli jo tultu sivu puoliyön, saapuivat paikalle molemmat Hargen Folkens'in rengit ja ne kertoivat että he tänä iltana kello seitsemän tienoissa palatessaan pelloilta ja kuullessaan tuon kamalan jyrähdyksen, olivat selvästi nähneet, että salama oli iskenyt Uhliin. He olivat nähneet kuinka poppelin oksa tai palanen kattopahvia tai jotain muuta oli singahtanut irti. He olivat kohta pysähtäneet ja odottaneet, että tuli lieskahtaisi esiin, ja olivat olleet hyvin ihmeissään, kun ei mitään ollut näkynyt. Uhlin pikkurenki myöskin kertoi, että ukkosenisku melkein oli ollut lyödä hänet kumoon, kun hän oli kulkenut talon ja luvan väliä ja että hän oli ollut huomaavinaan hiukan savua toisessa päätyssä, ja että hän pihalla oli ollut tuntevinaan palaneen käryä. Nämä puheet levisivät nopeasti. Monet menivät nyt puhuttelemaankin Jörn Uhlia, ja kertoivat hänelle, mitä olivat kuulleet; tiesivät kertoa toisistakin samallaisista tapauksista ja koettivat rohkaista häntä.
Kun ilma aamupuolella yötä rupesi viilenemään, hajausi väki.
Kun taivas harmeni, lähti Jörn Uhl tietä Jasper Kreyn tuvalle. Taivaalla näkyi vielä muutama tähti, ne tuikuttivat sieltä taivaalta kuin raukeanväsyneet, kiiltoisat silmät kalpeissa, liiaksi valvoutuneissa kasvoissa. Kun hän tuli ovelle, astui Wieten häntä vastaan. Mutta Jörn oli jo ennättänyt nähdä hänen ylitsensä ja huomannut kynttilät ja muut valmistukset. Hän sysäsi hellävaroen Wietenin syrjään ja astui vuoteen ääreen ja katseli kauan isäänsä. Sitte palasi hän taaskin Wietenin tykö, otti hänen kätensä ja piti sitä kauan kädessään ja sanoi hellästi ja hiljaa: "Onpa hyvä toki, että vanha äitini vielä on elossa."
* * * * *
Päivää jälkeenpäin, kun hän oli saanut kaikki valmiiksi hautajaisia varten ja selvittänyt tulipaloa koskevat asiat, nousi hän illempana Ringelshörnille, istahti kivelle, joka seisoi tien puolessa pitkän harmahtavan ruohikon keskellä, hengähti syvään ja voimakkaasti, ja antoi ajatustensa lähteä minne itse mielivät ja ihmetteli, kuinka rauhaisalta ja ihanalta maailma tuntui.
Kun hän jo oli istunut pitkän aikaa siten, kuuli hän, että mäen takaa lähestyivät jotkut ajopelit. Ajaja puheli ääneen juhtainsa kanssa: "Noh, ravatkaa vielä vaan! Ravatkaa nyt vaan kaikkityyni. Uhl on palanut ja Klaus Uhl on kuollut, ja nyt alkaa Jörn Uhlin elämänhistoriassa uusi lehti. Ja jälellä olevasta voin sanoa… He-heijaa, Jörn! Siinähän sinä istutkin? Ja näyt jo osaavan hieman nauraakkin vai?"
"Thiess!" sanoi Jörn… "Haudataan nyt ensin kuollut, niinkuin sopii. Sitte on aikaa tutkistella, millä mielialalla minä mahdollisesti olen."
* * * * *
Kun hautajaisten jälkeen Uhlien ja heidän sukulaistensa pitkä saattue oli hajaunut kirkkotarhalta ja hauta jo luotu umpeen, palasivat Jörn Uhl ja Thiess ja pikku lapsi Lena Tarnin haudalta vielä kerta Uhlien perintöhaudalle. Uutta hautaa peitti korkea seppelekumpu.
"Kuuletko Jörn", sanoi Aulangon isäntä, "tiedätkö mikä minusta oli epämieluisinta tuossa miehessä? Ei hänen tuhlailemisensa, ei hänen juopottelunsakaan, vaan hänen iänikuinen hymynsä: hän hymyili kaikille ihmisille, ainoastaan ei sisarraukalleni. Niitä löytyy paljokin tuommoisia, jotka ovat ystävällisiä vieraille ihmisille, jotka ovat sulaa ystävyyttä kaduilla ja kapakoissa, mutta jotka omilleen ovat kuin kiusanhenkiä. Onpa onni, Jörn, että on maailmassa kuolema, se nimittäin yksin takaa, että oikeus pysyy oikeutena. Vai luuletko sinä, että tuo tuossa jää ilman rangaistusta, hän joka niin kidutti minun pientä sisartani, joka antoi mennä rappiolle nuo kauniit pellot ja joka vaan laiskotteli ja nauroi? Sanon sinulle, Jörn, hän joutuu raskaaseen kyntötyöhön siellä toisessa elämässä. Lujasavisen marskipellon hän siellä on saava ja neljä pattijalkaista hevoskonia ja muuta kiusaa, ja pahimman enkelivekkulin ajajapojakseen. Näeppäs tuotakin! Sisareni haudalla ei ole yhtään seppelettä!" Hän kumartui, otti pari seppelettä käteensä ja vei ne sisarensa haudalle.
"Jörn, hän oli hupaisin ja vaatimattomin olento maailmassa. Lapsena laskihe hän istumaan jonnekin puunkannolle, ihan sen syrjälle, hän melkein vaan riippui sen varassa ja sanoi: 'Istus tähän Thiess, katsoppas vaan, kuinka paljon tilaa vielä!' Hän oli niin vaatimaton, hän ei pyytänyt muuta elämältä, kuin omaa pientä ja hupaista aurinkoista istuinsijaansa. Tuo tuossa ei ole valmistanut hänelle semmoista; tuo pakotti hänet istumaan varjossa koko elämänsä." Taaskin laski hän seppeleen sisarensa haudalle.
"Kuule Jörn… jos hän voisi nousta ylös, hän tässä turpeen alla", — taaskin otti hän kaksi seppelettä, — "niin sanoisi hän: 'Lähde talosta, Jörn, lähde vielä tänäpäivänä Aulangolle…' Jätä Uhl sille hyvilleen, Jörn! Uhl on tehnyt sinut köyhäksi ja turmellut terveytesi. Tule minun kanssani äitisi kotitaloon, siellä paranet taas. Tule kanssani, Jörn… minä pyydän sinua äitisi nimessä. Sinä, pieneni! Auta sinäkin nyt minua! Etkö sinäkin haluaisi Aulangolle?"
"Läntään, lähtään isä!" sanoi pikku mies, "isä, siitäpä lystiä tulee."
"Jörn… te tulette kaikki rattailleni: sinä ja pikku poika ja Wieten. Kirstun panemme taakse rattaan pohjalle. Silloin on sinulla yksillä rattailla kaikki, minkä omistat!"
Jörn Uhl kääntyi hiukan poispäin ja katseli pitkästi Lena Tarnin hautaa kohden.
"Ajatteles yksin kirstuasikin, Jörn! Siinä on hyvä sunnuntaipukusi ja kaukoputkesi ja kartta auringosta ja kuusta ja kaikista tähdistä ja kaikki nuo ylen viisaat kirjat ja isoäitini, vanhan Trienke Thiessenin, joka omaa sukuaan oli Stührmann, vanha puuleikkauksilla koristeltu kaulainpuu. Luulen ainakin että se on sinulla, muutoin on se Peter Voss von Vaale'n hallussa… kaikki tuo, Jörn, ihmiset ja kirstu, ne ovat sinun omiasi, jos tulet kanssani Aulangolle. Täällä kuuluivat ne Uhlille ja sen huolille, tuolla Aulangolla kuuluvat ne yksin sinulle ja ovat sinun omiasi! Oi, Jörn, minä pyydän sinua, tule mukanamme! Minä pyydän sinua, Jörn: irroita sielusi kerrankin Uhlista, ja ota se vihdoinkin itse käytettäväksesi. Minä pyydän sinua, rakas Jörn, tule minun kanssani. Muuten, sanon sen suoraan, olen minä levoton siitä, mitä tapahtuu."
Jörn Uhl ei vastannut mitään. Hän huoahti syvään ja loi katseensa milloin Lena Tarnin haudalle, milloin haudoille jalkojensa edessä. Ne kolme hautaa puhuivat selvää kieltä hänelle.
Kun he hetken olivat seisoneet liikkumatta, sanoi Thiess: "Nyt lähdetään. Nyt laskemme vielä nämä kolme seppelettä Lena Tarnin haudalle, jokainen yhden."
"Lena Tarn?" kysyi pikku poika, "kuka hän on? Lena Tarn sanot sinä?
Mutta sehän on minun äitini."
"Niin, poikaseni! Ja millainen ihminen äitisi olikaan!"
* * * * *
Seuraavana aamupäivänä kutsui Jörn Uhl rengit ja piiat puheilleen, ja maksoi kullekin heistä heidän palkkansa, kävi käsityöläistenkin luona ja maksoi heillekin heidän pienet saatavansa, ja sanoi, kun he näyttivät kummastuneilta, lyhyellä harvasanaisella tavallaan: "En tahdo, että saatte juoksuja rahojenne vuoksi, tai että ehkä joutuisitte jäämään ilmankin niitä." Silloin ymmärsivät he hänen tarkoituksensa, pistivät nopeasti rahat taskuunsa, saattivat häntä ovellekin vielä, kutsuivat vaimonsakin paikalle ja katselivat häntä jälestä, kun hän korkeana ja tavallistaan suorempana asteli lehmuskujannetta. Sitte meni hän kerran vielä käymään autiolla palopaikalla ja seisoi kerran vielä noettuneen puoliluhistuneen talonseinämän vieressä, lähellä kyökinovea, siitä on nimittäin vapaa näköala Uhlin peltojen ylitse.
Tuli silloin Thiess Thiessen, pukeuneena lyhyeen matkatakkiinsa ja piiska kädessään kompuroiden soraläjien ylitse paikalle ja huusi jo kaukaa: "Pikku Jürgen istuu jo kirstulla rattailla ja heiluttelee jalkojaan ja Wieten sitoo par'aikaa ruskearaidallista päällyshuiviaan päälleen… Kuinka tuumit nyt, Jörn? Tuo on oikein. Tuommoisilta pitää kasvojesi näyttää, poikaseni."
"Thiess", sanoi Jörn Uhl, ja kääntyi häntä kohden, "nyt olen selvillä siitä! Minä annan Uhlin mennä, annan mennä kaikkine huolineen ja murheineen. Minäkin olen ihminen… viiteentoista vuoteen ei minulla ole ollut yhtään sunnuntaita; tuntuupa kuin olisin ollut vaan onneton hupakkoparka… Mutta nyt, totta tosiaan, nyt koetan oikein toden teolla sitä, josta eilen puhuit: koetanpa saada takaisin sieluni, joka tähän asti on piileksinyt täällä Uhlilla. Tänne sieluni! Tänne sieluni! Se kuuluu minulle!… Tule nopeaan nyt, Thiess."
Pikku poika istui kirstulla jo, ja Wieten seisoi kumaraharteisena rattaitten vieressä. "Isä", sanoi poika, "mitä sinä huusit? Torasitko sinä jonkun kanssa, vai nauroitko sinä?"
"Molempia!" sanoi Jörn Uhl… "Tule tänne, Wieten, nostan sinut rattaille… Aiotko sanoa jotakin, Wieten?"
Wieten katseli häntä vakain himmein silmin ja syviin ajatuksiin vaipuneena. "Muistui mieleeni kertomus hänestä, Jörn, joka sata vuotta viipyi pimeiden maanmenniäisten luona, ja joka, kun hän palasi takaisin, oli vanha. Piilee toki paljon totuutta noissa vanhoissa kertomuksissa, Jörn."
"Piilee, Wieten!" vastasi Jörn. Ja häntä puistatti, ikäänkuin olisi häntä kammostuttanut.
KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.
Kun nuoren metsän ylitse, joka lepää lumen ja jään peitossa, alkaa puhaltaa lauhkea länsituuli, silloin rupeaa kuusissa ylhäältä alas saakka hiljaa risahtelemaan ja halkeilemaan: ne eivät tahdo taipua, niiden täytyy murtua Mutta tuo lempeä lauhkea tuuli hiipii ja hyväilee jokaista jäänkidettä, silittää ja sulattaa. Ja kuinka käykään, lempeys voittaa kaikkialla maailmassa. Rakkaus voittaa. Helähtely ja särentely ja aseitten kalske taukoo. Jääkiteet antavat kirkkaitten peitsiensä vaipua, niiden haarniskat sulavat, silmät herkkenevät kyyneliin, ne antauvat lempeän hyväilevän ilman syliin. Jos nyt käy metsässä, kuulee, kuinka liukuu ja putoilee ja kuinka koko metsässä ääntelee ja lepertelee ikäänkuin puhuisi se matalasti ja yksiäänisesti unissaan.
Ihanaa on nähdä ja kuulla, kuinka metsä sulaa. Ihanampaa on vielä olla näkemässä ja kuulemassa, kun sulaa ihminen.
Thiess Thiessen seisoi seuraavan päivän iltapäivällä Jörn Uhlin vuoteen ääressä, ja sanoi: "Sinäpä menestyksellä Thiessenilaiseksi rupeat, Jörn. Nyt olet yhteen otteesen nukkunut kahdeksantoista tuntia."
"Missä poika on?" kysyi Jörn.
Se oli paikalla jo: "Isä", sanoi hän, "nyt sinä olet nukkunut kuin unikeko. Olen jo kymmenen kertaa ollut täällä sinua katsomassa, seitsemän kertaa yksin ja kolme kertaa Thiessin kanssa."
"Näetkö", sanoi Thiess, "joka taholta yhtäläistä tunnustusta!… Minä kävin aamupäivällä jo taas Sankt Mariendonnissa. Seppä ei ollut vielä saanut maksua viimeisestä lapiostaan, annoin hänelle taalarin."
Jörn Uhl nousihe pystyyn: "Sitä ei minulla ole maksaa sinulle takaisin."
"Rupeatko jo huolehtimaan taas?"
Silloin heittäysi Jörn taaskin pitkäkseen ja nauroi. "Varonpa itseäni siitä. Kaikki on turvissa nyt! Isä ja Uhl, tämä pieni poikani tässä ja Wieten! Eikä velkoja ollenkaan, eikä yhtään vihamiestä! Kaikki on selvää ja suoraa, ihan selvää ja suoraa. Niin selvää ja suoraa kuin palanen reikäleipää. Toistaiseksi saat sinä pitää meistä huolen."
"Selväähän se: te jäätte tänne, ja me elämme hupaisesti edelleen ja odottelemme, mitä tuleman pitää."
"Kiitokset sinulle, Thiess. Tuumin nyt hiukan tässä, ja katselen sitte, mihinkä sittemmin sopii ryhtyä."
Seuraavana aamuna meni hän jalan Sankt Mariendonniin amtinesimiehen puheille ja neuvotteli tuon tyyneen ja järkevän miehen kanssa asemastaan, ja sanoi, ett'ei hän enää aikonut antautua tekemisiin talon kanssa. Ell'ei valkopää haluaisi ottaa vastaan taloa veloista, niin pankoon pesän vararikkotilaan. Hän ei tahdo penniäkään talosta, mutta hän ei myöskään tahdo ottaa mitään velkoja niskoilleen uutta elämää aloittaessaan. Hän oli kylliksi kauan saanut kantaa huolia ja velkoja, hän oli kymmenen vuotta saanut olla, kuin olisi ollut pahateko omallatunnollaan, ihan kuin olisi hän kantanut rinnallaan lautaa, johon suurilla ja selvillä kirjaimilla oli kirjoitettu: "Tuolla ihmisellä on suuret velat." Hän oli itsekin tuntunut itselleen kuin kirouksenalaiselta. Mutta nyt hänestä oli keveätä ja iloista.
Amtinesimies nauroi tuota Jörn Uhlia, jonka kanssa ennen tuskin oli voinut sanaa vaihtaa, mutta joka nyt, kun omaisuutensa kaikki oli mennyttä, jutteli noin vapaasti ja itsetietoisasti, ja lausui hän olevan syytä toivoa, että tulisi toimeen vapaaehtoinen kauppa, talo kun oli hyvässä kunnossa ja hyvässä viljelyksessä. Lopuksi sopivat he vielä siitä, että Jörn Uhl Thiess Thiessenin takuuta vastaan saisi pitää hallussaan kaksi hevosistaan, hevosparin, joista Lena Tarn jo aikoinaan oli iloinnut, kun ne vielä olivat varsoja, nyt ne olivat korkeita, kahdeksantalvisia, virheettömiä valakkoja, holsteiniläistä marskirotua.
Kun hän taaskin oli kylätiellä, nyökäytti hän itsekseen iloisesti päätään, heilautteli keltaista tammisauvaansa ja suljutti sillä käydessään lehmusten lehviä, jotka paksulta peittivät tietä. Kun hän kaukaa näki koulutalon, siellä kun se vielä oli melkein pensaittensa ja lehmustensa piilossa tähysteli hän ikkunaa, jonka ääressä hän ennen muinoin oli opiskellut englannin kieltä, ja puutarhaa ja ajatteli: "Lisbeth Junkerkin palaa piakkoin taas kotimaille. Sepäs on kummeksuva, kun ei enää näe Uhlia, ja kun me olemme muuttaneet pois. Olipa sievästi häneltä pistäytyä joka kesä, kun oli käymässä koulutalolla, myöskin Uhlilla katsomassa. Onpas se hieno tyttö. Ja soma kuin aina!"
Hän tuli lähemmäksi, ja katsahti lankkuaidan yli. Koko puutarha oli paljasta kirjavaa valoa ja voimakkaita iloisia värejä. Viiniköynnös seinällä välkkyi ja kimalteli kirkkaassa lokakuun-auringossa. Lieto tuuli häilytti punaiset, viheriät ja keltaiset väripilkut yhdeksi aurinkoiseksi usmaksi. Kuitenkin keksi hän kaiken sen kimaltelevan välkkeilyn keskellä, aivan moniheloittavan viinipensaan edessä, erityisen valokohdan, joka levotonna liikkui edes takaisin siinä kaiken muun rauhaisan sädeleikittelyn keskellä. Tytön niskaan, joka istui viinipensaikossa ja kuori palkoja, oli lentänyt jotakin, eikä hän näyttänyt tietävän oliko sinne lentänyt joku lehti tai toukka; tyttö nousi pystyyn ja pudisteli itseään; auringon valo hypähteli iloisena hänen kirkkaanvalkeilla hiuksillaan ja hänen silmillään.
"Odotas!" huudahti Jörn Uhl, "minä tulen auttamaan."
Ja ennenkuin tyttö huomasikaan, kumartui Jörn jo hänen ylitsensä ja puheli: "Eihän siellä näy muuta kuin paljaita kiharia valkeita hiuksia."
Tyttö katsoi häneen hämmästynein loistavin silmin. "Oi, Jürgen!" sanoi hän, "kuinka säikähdytit minut! Ja kuinka iloista, että näytät noin reippaalta!… Sinua parkaa! Nythän olet menettänyt isäsikin ja koko Uhl on palanut."
Jörn nyökäytti päätään: "Emme siitä viitsi puhua", sanoi hän. "Se on ollutta ja mennyttä! Ihan ollutta ja mennyttä! Olen iloinen vaan, että näin sinut vielä. Kauanko jo olet ollut täällä?"
"Eilisiltana tulin. Aioin vaan toimittaa pavut korjuun, sitte aioin käväistä Uhlilla ja käydä katsomassa, voisinko vielä kohdata sinut ja lapsesi. No, kuinka sinun nyt ovat asiasi, Jürgen?"
Hän kertoi yksivakaasti veljestään ja isästään, hiiristä nisussa ja tulipalosta ja keskustelustaan amtinesimiehen kanssa. Lisbeth lausui jonkun lempeän osaaottavan sanan.
"Siitä ei minulla vielä ole aavistustakaan", jatkoi Jörn, "mihinkä nyt rupean ryhtymään."
"Ah", vastasi Lisbeth, "sinä Jürgen kyllä helposti löydät tehtävää. Sinähän osaat ja viitsit tehdä työtä. Ja olet niin älykäs. Älä sinä siis turhia huolehdi."
Aurinko ilakoitsi lehvistössä ja pensaikossa, heitteli varjojaan ja valoaan, tultaan ja värejään kaikkialle, leikitteli heidän kummankin yllä.
Jörniä ihmetytti, että Lisbeth puhui siten hänestä. Eihän hän siis yksinomaan säälinytkään häntä. Kunnioittikin häntä! Tuo oli kovasti mieleen hänelle. Tuollainen hieno ylhäinen tyttö! "Enpäs", sanoi hän, "en minä tulevaisuuden vuoksi haikaile. Ainahan sitä jotain löytää. Aionpa viettää monet viikot, ehkä koko talvenkin ihan jouten ja huoletonna vaan ja sitte vasta ratkaisen."
"Siinä teet oikein", sanoi Lisbeth… "Tiedätkö mitä, Jürgen? Kuule, tulesta sill'aikaa kerran Hampuriinkin! Näytän sinulle koko kaupungin, kaiken mitä siellä on nähtävää. Ota lapsi mukaasi. Ethän olekaan tähän asti saanut kokea muuta kuin työtä ja vaivaa. Mutta tule nyt vaan!"
Jörn kävi ihan vallattomaksi. "Sanoisinko minäkin jotain?…"
"Sano Jürgen!"
"Jospa viitsisit, ja jos tyytyisit semmoiseen kuin siellä on… me elämme sangen yksinkertaisesti…"
"Mutta sanohan nyt, Jürgen." Lisbeth katseli häneen iloisesti odottaen ja suurin silmin.
"Enpä tiedä, tohdinko esittää, mutta jos sinä viitsisit käydä tervehtimässä meitä, niin meillä molemmilla ei ole mitään tekemistä. Me kolme, sinä, lapsi ja minä saisimme kaiken päivän tehdä, mitä ikinä haluttaisi."
"Oikein tottako, Jürgen!"
"Ja sitte, jos vaan viitsisit, niin tekisimme pienen retken yhdessä. Kävisin mielelläni tervehtimässä erästä sotamiesaikaista toveriani, joka asuu Burg'in lähistöllä. Minä tarkoitan, jos sinua huvittaisi…"
Lisbethin silmissä välkähteli kyyneliä. "Jürgen", sanoi hän, "niin hirveän mielelläni tulen minä! Jos sinä oikein totta ja todella suot, että tulen, niin tulen minä niin mielelläni."
Jörn kummasteli hänen iloaan ja kävi vielä iloisemmaksi ja sanoi: "Mutta eipäs! Kuinka iloiseksi tulit! Sitä en minä olisi luullut, Ell'ei siellä vaan ole sinulle liika yksinkertaista! Kinkut ovat varmaankin menneenvuotisia ja ryynit ovat tattariryyniä, ja kuinka nukkuminen on järjestettävä siitä en itsekään ole ihan selvillä."
"Oh", sanoi Lisbeth, "tuohan on kaikki niin yhdentekevää! Tiedätkö, ett'et sinä useinkaan ollut ollenkaan ystävällinen minulle, kun tulin luoksesi Uhlille. Olit niin lyhytpuheinen ja niin väliäpitämätön aina. Ikäänkuin sinulle olisi ollut ihan yhdentekevää, kummoista minun oli ja mitä minä ajattelin ja oliko minullakin mahdollisesti huoleni. Olithan sentään minun hyvä toverini, silloin kun vielä olimme lapsia? Minä itkinkin välistä sen tähden."
"Sinäkö?" sanoi Jörn… "sinäkö olet itkenyt? Ja siitä syystä?… Lisbeth? Ja minä kun luulin, että tulit tervehtimään vaan jonkinlaisesta kohteliaisuudesta! Minä luulin että sinä tahdoit osoittaa sääliäsi minulle. Ja sinä kun päinvastoin tulit etsimään jotakin minulta? Mutta oikein tottako? Minulta? Tyttöseni, kuinka mielelläni olisin puhunut kaikesta kanssasi! Kun vaan olisin aavistanut! Mutta minä olin niin huolien ja murheiden painama ja silmäini edessä oli kuin hämähäkinverkkoa. Kuvittelin aina, että sinä elit sulassa ilossa ja onnessa."
"Oi, Jürgen. Minä onnessa!"
"Jos todellakin on niin, Lisbeth, että sinä etsit jotakin minulta, ja että minä voisin jossakin olla sinulle avuksi… niin silloin… todellakin… Lisbeth… missä sitte olen ja oleskelenkin… silloin etsin minä ylös sinut ja jokaisessa tarpeessasi saat sinä luottaa minuun."
"Mutta eipäs", sanoi Lisbeth ja löi kätensä yhteen. "Kuinka iloinen olen, kun sinä olet noin hilpeä ja avoin ja puhelet tuolla tapaa kanssani."
Jörn hymyili iloisesti ja onnellisesti ja sanoi: "Huomennapa hauskaa tulee. Thiessillä on asioita huomen aamupuolella täälläpäin ja hän saa käväistä noutamassa sinua. Pikku poikani ja minä piiloittaudumme jonnekin metsänrantaan ja yllätämme teidät sieltä, Annamme Thiessin jatkaa matkaa siitä, mutta sinä saat kohta lähteä meidän kanssamme aulangon poikki. Minä näyttäisin pojalle ne suure kivet muistathan… ne jotka noita on heittänyt. Muistathan vielä? Sillä oli kädet kuin teurastajan pölkky!"
Lisbeth löi taaskin kätensä yhteen: "Mutta eipäs", sanoi hän, "enpäs vaan osaa sanoa kuinka iloissani olen kun sinä olet noin hilpeä ja sydämellinen!" Silmänsä välkkyivät sulina kyynelinä.
Jörn nyökäytti päätä hänelle ja sanoi veitikka, maisesti: "Sinulla on yhä sama korkea kimeä ääni kuin muinenkin."
Tyttö nauroi. "Vaiti nyt", sanoi hän, "kai saan minäkin näinä päivinä vielä keksiä kaikellaisia vanhoja vikoja sinussakin."
"Oliko minussa semmoisiakin?"
"Kaikkea kuvitteletkin. Usein olit hajamielinen ja usein tulistuit. Ja usein… niin usein annoit itsessäsi pujahtaa esiin Uhlin." Hän loi kädellään rintaansa ikäänkuin jäljitelläkseen jotain kerskuria.
"Niinkö?" sanoi hän. "Vai semmoinen olin! Kummoinen sinä olit, sitä saan nyt ajatella kun palaan kankaan yli. Nyt minun pitää lähteä. Tämä virkisti minua En olisi luullut, että sinä olit noin yksinkertainen ja koruton ihmislapsi."
"Enkä minä, että sinä tänään olisit noin iloinen. Kuule sinä! Se tulee siitä, ett'ei minulla ole huolia. Ennen oli minulla ainoastaan raskaita ajatuksia jotka tulla komppuroivat kuin mitkäkin myllärirengit; nyt ne ovat muuttuneet herrasmiehiksi jotka käydä tepsuttelevat sunnuntai-puvussaan ja kurkistelevat tyttöihin, jotka istuvat viinipensaiden suojassa. Nyt siis! Huomiseen asti, Lisbeth!"
"Terveiset pikku Jürgenille!"
Jörn ravisteli hänen kättään, nyökäytti päätään ja sanoi hyvästit ja lähti pois. Lisbeth katseli häntä jälistä, kunnes hän katosi silmistä. Sitte kokosi hän hymyillen ja ajatuksissaan paunpalvot. Hän ei sentään vielä ennättänyt saada niitä kokoon, kun hän jo — liekö hänelle sitte taaskin lentänyt jotain niskaan? — puisteli itseään ja huusi: "Maria! Maria!" Ystävätär tuli juosten, lapsi käsivarrella ulos ja kysyi, mitä nyt oli tapahtunut. Silloin sanoi Lisbeth: "Oh… tiedätkö, kuka täällä on käynyt? Kuka on istunut tässä? Tässä penkillä? Ja ihan iloisena ja tyytyväisenä jutellut tässä minun kanssani?"
"Eihän se voi olla mahdollista!… Jörn Uhlko?"
Silloin nyökäytti toinen, tuo valkohiuksinen päätään, ja nauroi ja juoksi sisään.
Seuraavana päivänä istui hän todellakin Thiessin rinnalla rattailla ja näytti kuin seisoisi kaunis nuori ruusupensas pienen kippuraisen katajan rinnalla. Ja Thiess nauroi koko kasvoiltaan, kun Jörn Uhl ja pikku poika aivan oikein seisoivat siellä metsän rannassa.
Lisbeth ei ollut uskaltaa hypähtää alas; Jörn piti käsiään niin korkealla ja näytti niin arveluttavalta. Viimein hän sentään uskalsi.
Mutta kohta lähti hän juoksemaan pikku Jürgenin kanssa, suoraan Aulankoa kohden, ja käänsi nyt kaiken huomionsa häneen, ikäänkuin olisi hän tullut Aulangollekin kuten ennen Uhlille, "ainoastaan lasta katsomaan." Samaan tapaan jatkoi hän koko päivän. Jörn oli sillävälin joutessaan lähtenyt Thiessenin kanssa suolle katsomaan turpeita. Kun hän palasi, tapasi hän Lisbethin vielä leikkimässä pojan kanssa. He hyppelivät edes ja takaisin erään ojan ylitse, ja näkyivät olevan hirveästi huvitettuja siitä. Kun Jörn läheni heitä, sanoi Lisbeth pojalle: "No niin ja, nyt ei minulla enää ole aikaa, nyt minun pitää mennä Wieteniä auttamaan." Ja pujahti taloon, kuin kärppä koloonsa kivirauniossa.
Kun Jörn hetki jälkeenpäin tuli etuväliköllä häntä vastaan, kun hän par'aikaa sitoi huivia päähänsä ja sanoi että hän vielä aikoi Wietenin kanssa puhdistaa kyökin seinät, jotka näyttivät siivottomilta, silloin rupesi Jörnistä tuntumaan tämä olevan jo liikaa. Hän tarttui vallattomasti häneen, kierähti hänet kerran ympäri, aukasi huivin ja esiliinan solmusta ja heitti nurkkaan ja sanoi: "Nyt lähdemme yhdessä aulangolle."
"Pikku-Jürgenin täytyy tulla mukaan."
"Eipäs, hän jää tänne."
Lisbeth tekeytyi hiukan nyrpeäksi ja arveli, että oli vähän liikoja vaadittu, että hänen pitäisi tehdä, mitä hän suvaitsi vaatia.