"Otatko hatun päähäsi?"
"En, mutta vähän lämpöisempää otan ylleni." Hän otti yksinkertaisen, mustan päällysröijynsä käteensä ja oijensi Jörnille. Tämä pani kepin seinää vastaan ja sanoi: "Neuvoppas nyt, kuinka tässä pitää menetellä."
"Älä nyt ole olevinasi; osaathan toki auttaa päällysröijyn ylle."
"En ole tämmöisessä hommassa ollut kertaakaan ennen, en miehien enkä naisienkaan kanssa… Kuinka hieno!… Onko sen vuori ihan silkkiä? Enpäs ole eläissäni nähnyt moista! Noh, käsi tänne."
Lisbeth oli nyt kyllä saanut sen ylleen, mutta vielä ei se istunut mukavasti. Hän taivutteli itseään, oijenteli käsiään ja koetti työntää villaisen lenninkinsä avarat ja mukavat hihat päällysröijyn alle, mutta ei vaan tahtonut saada luonnistamaan.
"Annappas, kun minä autan", sanoi Jörn.
Lisbeth pyörähti kerran ympäri… "Ei, ei… se menee jo…"
"Näetkös nyt", sanoi Jörn, "yhä vielä olet yhtäläinen kuin lapsenakin! Aina vaan: Älä koske minuun! Aina ylpeä! Tuommoisen verroille ei ole yhdessäkään Uhlissa miestä."
"Jürgen!" vastasi Lisbeth, ja silmänsä katsoivat suoraan ja moittivasti häneen, ja äänensä kuului kimeältä ja hienolta: "Olen ainoastaan hiljainen ja ujo, en mitään muuta. Jos voisit nähdä minuun, niin ajattelisit ihan toisin minusta."
"No", sanoi Jörn, "älähän nyt suutu. Minusta on vaan aina tuntunut kuin olisit sinä liika hieno, jotta minä voisin seurustella kanssasi. Ja siinä on oman painostuneen asemani ohessa syy, joka on vaikuttanut, että viime vuosina olen ollut niin arka kohtaasi."
Nyt loi Lisbeth veitikkamaisesti silmänsä häneen ja sanoi: "Mutta sanoppas Jörn, mikä minussa sitte on niin hienoa?"
Nyt joutui Jörn hämilleen ja salasi epävarmuuttaan, tekeytyen vakaaksi ja miettiväksi. "Niin tuota", sanoi hän, "ensinnäkin on koko vartalosi, tiedätkö, kuin tuo nuori lehmus, joka kasvaa koulutalon kulmassa, puutarhan portilla. Koko sinun olennossasi ja ryhdissäsi on jotain semmoista nuorta ja solakasti ylenevää, tiedätkö."
Lisbeth nykäsi päällysröijyään ja nauroi ja sanoi: "Enemmän vaan, tuommoista kuuntelen minä kernaasti."
"Niin, ja kasvosi ovat kuin olisi tänäinen, ihmeenihana, aurinkoinen päivä luonut ne tänä aamuna vasta. Ja silmäsi sitte, jotka aina katsovat niin ylen vakavina; ollenkaan huolimattakaan siitä, että vielä varsin erityisesti järjestelet niitä joka kerta, kun katsot minuun."
"Enpäs toki, Jürgen."
"Ja kun puhut, sovittelet sinä suutasi niin lystisti, että kernaasti katsoo sinua, nähdäkseen yksin tuon toimituksesikin jo. Sinun suusi on tullut leveämmäksi ja varmapiirtoisemmaksi."
"Noh niin, ja joko nyt olet valmis?"
"Muistatko vielä", jatkoi Jörn, "ettet koskaan tahtonut antaa kättäsi Fiete Kreylle, kun meidän piti auttaa teitä vallien yli. Sait silloin jäädä seisomaan siihen! Eihän käynyt alaskaan luistaminen! Pukuhan siitä olisi likastunut! Ja olisi se näyttänyt niin rumalta! Silloin huusit sinä: 'Jürgen, Jürgen!' Kuulen vielä äänesi sieltä vallilta. Näetkös, semmoinen sinä olit."
"Ja minkätähden? Koska Fiete Kreyn kädet eivät tavallisesti olleet ylen puhtaat. Tiedäthän sen!"
"Niin lapseni, millaisiksi ovat minun käteni tulleet nyt! Mihin kaikkeen on minun täytynyt niillä tarttua! Veljeni makasi väliköllä, tuolla… oh, en tahdo ajatella sitä. Sinä olet liika hyvä kaikkeen semmoiseen, Lisbeth."
"Annas tänne", sanoi hän. Ja ennenkuin Jörn huomasikaan, mitä hän tarkoitti, oli hän ottanut hänen kätensä ja vienyt sen poskelleen. "Noin minä ajattelen", sanoi hän.
Silloin vavahti Jörn koko ruumiissaan. Hän tarttui kiinteästi hänen käteensä ja puhui työläästi: "Sinä olet minun oma rakas leikkitoverini."
He olivat saapuneet metsänrantaan ja Jörn osoitti paikkaa, jossa vallin vierteellä kasvoi kaunista tiheätä sammaletta noin ihmisen mitan leveydeltä. "Istahdatko hiukan alas tuohon?"
Lisbeth teki hänen ihmeekseen sen.
"Tässä", sanoi Lisbeth, "makasimme kerran kaikki neljä."
"Ja missä lienevät nyt molemmat toiset?" sanoi Jörn.
Lisbeth silitteli kädellään sammaletta vierellään, aikoi sanoa jotakin ja katseli eteensä maahan. Sitte alkoi hän: "Enpä saa rauhaa ennen, Jürgen, sinun pitää ymmärtää minua oikein. En minä ylpeä ole enkä olevinani myöskään. Näet'sä, Jürgen, muistathan kohtauksemme puutarhassa, se oli lystinkurinen juttu. Sinä olit luonnollinen ja järkevä, minä käyttäysin naurettavasti. Ja sen sinä ymmärrät itse vallan hyvin, miks'en minä silloin tanssiaisissa tahtonut tanssia kanssasi, perästäpäin olet kyllä ehkä piankin ajatellut asiasta toisin ja oikeammin, kuin silloin. Että siihen aikaan hyvin vähän seurustelin Elsben kanssa, niin kuule Jürgen, minä tiedän, kuinka uskollinen ja hyvä hän oli sydämeltään, ja älykäs hän myös oli. Jo ihan nuorena tyttönä katseli hän erinomaisen selvästi ja raittiisti elämään, sillä välin kun minä vielä hyvin kauan pysyin joutavia luulottelevana, turhamaisena tytönhupakkona. Hän ei haaveksinut turhia, eikä puhellut asioista, jotka eivät ole puhumisen arvoisia, kuten kartiinipitseistä ja semmoisista, vaan oli huomionsa kiintynyt vakaviin ja todellisiin asioihin. Siinä suhteessa oli hän sinun oikea sisaresi, Jürgen… Mutta ethän ole kuullutkaan, kuinka huonosti hänen kanssaan oli oikein. Ethän tiedä, että kun sinä olit sotapalveluksessa, hän keskellä yötä nousi ylös ja hiipi pimeän kylän läpi minun akkunani taakse ja oli koko puolen yötä minun luonani. Hän itki silloin katkerasti ja valitti sitä, kuinka levoton hän oli. Kun sitte sattui talvella tanssiaisia, käyttäytyi hän niin vallattomasti ja ylimielisesti niissä, että hänestä ruvettiin puhumaan."
Hän hengähti syvään, eikä tohtinut luoda silmiänsä ylös häneen.
"Näet'sä, Jürgen, en minäkään ole tuommoisesta vapaa. En minäkään ole eloton ja tuhma, kylmä ja väliäpitämätön; mutta minä olen sulkenut sen kaiken sisimpään sieluuni, se on minun sieluni kätketyintä salaisuutta, se ja uskonto."
"Eivätköhän ne sentään ole kaksi eri asiaa?"
"Eivät minusta, Jürgen. Eivätköhän ne enemmin ole kuin veli ja sisar? Ethän sinä toivottavasti sentään ole sitä mieltä, että uskonto on alkuisin Jumalasta ja luonto pahasta; ne ovat molemmat Jumalasta alkuaan, ja niiden pitää asua rinnakkain ja holhoa tointoistaan."
Hän silitti keveästi kädellään sammalta. "Katsos nyt, tuommoista se minun ylpeyteni on, josta sinä aina puhut: minä asun hienossa huoneessa, jonka seinät ovat siistin valkoiset, ja jonka ikkunat, jotka eivät ole liian korkealla, välkkävät puhtaina, edessään siistit ikkunaverhot. Mutta jos päättää, että siinä siistissä kammiossa täytyy asua joku vanha hurskas neitonen… ymmärräthän Jürgen, tuommoinen karitsamaisen hurskas… niin silloin erehtyy. Siellä siistissä kammarissani, siistien ikkunaverhojen! takana laulelen minä usein, ja nauran ääneen ja tanssin, ja monta kertaa heittäyn minä lattialle pitkäkseni ja itken kyllikseni enkä tiedä miksi teen sitä kaikkea."
Jörn katseli häntä kirkkain silmin. Puut hänen takanaan olivat hiljaa kumartuneet häntä kohden ikäänkuin tarkemmin kuullakseen ja ilta-aurinko vieritteli kultapallojaan sammalilla. Kaikki oli satua ympärillään, mutta hän ei huomannut sitä.
"Meille on tapahtunut ihmeellistä", sanoi Jörn. "Eilen tulin minä sinun luoksesi, tänään tulet sinä minun luokseni."
Nyt katsahti Lisbeth häneen ensi kertaa: "Jos tahdot, niin tulee meistä nyt taaskin oikeat ystävät, ja pysymmekin semmoisina niinkauan kuin elämme."
Silloin sysäsi hän keppinsä maahan ja sanoi: "Suurempaa lahjaa en olisi voinut saada, Lisbeth, kuin ihmisen, jonka kanssa voin puhua kaikesta. Semmoista ei minulla ole ollut siitä asti kun Fiete Krey katosi Ringelshörnin taakse ja kun Lena Tarn valmistautui kuolemaan. Minä olen ollut yksikseni, hyvin yksikseni, ja yksinäisyydessäni olen tullut omituiseksi ja jäykäksi."
"Mutta nyt sinä sulat, Jürgen. Nyt jatkat sinä siitä, mihin lapsena ennätit. Olet vielä kylliksi nuori semmoiseen. Kuinka lystinkaltainen sinä olit! Niin toimissasi aina, ja niin vakava! Se oli Aulangolta perittyä."
"Noh", sanoi Jörn, "lähdetään nyt. Nyt mennään kotiin, ja puhutaan huomenna tästä tarkemmin. Neuvotellaan huomenna, mihinkä minun nyt sopisi ryhtyä. Jos olet oikea toverini, pitää sinun auttaa minua siinäkin."
"Tiedätkö mitä?" sanoi Lisbeth. "Voihan olla, ett'et nyt ensi aikoina ennätä tarpeeksi pitämään huolta lapsestasi. Tänne häntä ei olisi oikein mukava jättää, koulumatka on liian pitkä. Mutta entä, jos sallisit hänen tulla minun mukanani, Jürgen? Meillä on siellä niin hyvät koulut, ja minä… minä olen seisonut hänen äitinsä kuolinvuoteen ääressä."
"Senkö tekisit?"
KAHDESKYMMENESVIIDES LUKU.
Kun Jörn seuraavana päivänä, koko varhain, palasi soilta, joilla hän oli käynyt Thiessin kanssa, tuumi hän: "No niin, ja! Nyt saavat molemmat nousta ylös ja lähteä minun kanssani aulangolle." Mutta kun hän etsi heitä ensin tuvasta ja sitte kyökistä, sanoi Wieten hänelle: "Minulla on terveiset heiltä kummaltakin sinulle; vasta iltapäivällä ovat he sinun puhutettavinasi, aamupäivän saat sinä viettää Thiessin kanssa."
"Mutta tosiaankin… Wieten!" sanoi hän, "poikahan… se on jo ihan salaliitossa hänen kanssaan."
"Eihän tuo mikään ihme ole, Jörn! Lisbethän on siinä ijässä, että hän hyvästi voisi olla hänen äitinsä, ja hän pitää hänestä paljon. Ei tuo ole mitään teeskeilyä, Jörn."
Hän palasi totteliaasti alas soille taas ja tuli vasta päivällisiksi kotiin, ja tapasi molemmat vastikään hekin palanneina.
"No, sovitteko hyvästi yhteen?" kysyi hän.
"Ei meille tullut pienintäkään riitaa", sanoi pikku mies, "ja olemme jutelleet vähän monellaista. Nyt iltapäivällä saat sinäkin tulla mukaamme."
"Tuopa jo joltain kuuluu!" tuumi Jörn Uhl.
Lisbeth punastui ja nauroi: "Me teemme sinun kanssasi, mitä ikinä tykkäämme. Nyt iltapäivällä saat lähteä kanssamme Rugenberg'ille, me tahdomme nähdä jättiläishaudan siellä."
"Sen missä se kuollut mies on maannut."
"No lähtään sitte!" sanoi Jörn Uhl.
* * * * *
He saivat astua melkein tunnin matkan ensin aulankoa ja sitte kangasta, tulivat niituitse eräälle pienelle puusillalle, menivät sen yli, astuivat pienen metsikön läpi: siinä oli edessään Rugenberg.
Rugenberg on melkoinen kukkula. Näkee laajalti rämeiden ylitse, aina tuonpuolisille kukkulajonoille asti. Huipulla, nuorten kuusien ja pyökkien varjossa on löydetty hautoja.
Kun he kaikki kolme olivat päässeet ylös ja tulleet aina pyökeille asti, sanoi lapsi: "Kuule Lisbeth, emmeköhän jää tähän hiukan?"
"Jäämmekö, Jürgen?"
"Isä, onko sinulla veistä mukana? Kaiva nopeasti noppakuoppa tuohon, ruvetaan noppasille."
"Kaikkea mieleesikin tulee!" sanoi Jörn Uhl. "Nyt yhtäkkiä noppasille?…"
"Sitä me eilenkin", sanoi Lisbeth.
"Muistatko vielä?" sanoi Jörn Uhl, "kuinka me viimeksi heitimme noppaa keskenämme?"
"Kyllä, ja sinä rupesit kinastelemaan", vastasi Lisbeth.
Jörn nauroi: "Sitä en juuri myöntäisi! Sinä pistit kätesi kuoppaan ja otit nopat pois."
"Ne olivat minun", sanoi Lisbeth.
Jörn Uhl kaivoi veitsellään pyöreän kuopan. "Ne eivät olleet sinun. Kuudes noppa oli jäänyt kuopan reunalle. Sinä näit sen hyvin, mutta tuumit, että parempi pyy pivossa, ja otit. Semmoinen olit aina: aina tuommoinen 'älä tule liika lähelle' ja aina oikeassa, muutoin pää niskaan!"
"Niinkö vai?… Muistan vielä tänä päivänä, kuinka nopat olivat. Ei ollut ollenkaan epäilemisen varaakaan. Annas tänne nopat. Se oli kuopassa. Katsos, noin ihan se oli."
"Se polttaa!" sanoi lapsi. "Se sinun täytyy heittää uudestaan."
Jörn asettui polvilleen heitä kumpaakin vastapäätä. "Kuulitkos nyt, mitä poikakin sanoo!"
Lisbeth pani nopan vielä kerta kuopan partaalle, ihan reunalle: "Noin juuri se oli."
Noppa vierähti alas.
"Näetkö nyt", huudahti Jörn, "voiko noppa pysyä tuossa?"
Silloin oijensi Lisbeth nopeasti kätensä, sieppasi nopat itselleen ja piti niitä suljetussa kädessään sylissään ja katseli hänen ohitsensa, ikäänkuin istuisi hän siinä ihan yksikseen.
Jörn nauroi: "Juuri tuolla tapaa teit silloinkin. Ja silloin tavoitin minä kiinni sinut ja nipistin sinua korvaan."
"Niinkö? Ja kuinka saatoit tehdä siten?"
"Kun sinä pilasit leikin! Mutta sinä… sinä et voinut sietää, että minä koskin sinuun. Kuinka tohtisi tuommoinen pojanjökerö kajota niin hienoon tyttöön!"
"Nipistää minua korvaan? Siihen ei sinulla ollut mitään oikeutta."
"Ei, minulla… minulla ei ollut oikeutta mihinkään! Mutta sinä… sinä olit aina oikeassa. 'Jürgen' nyt ruvetaan leikkimään! Jürgen, mennääs katsomaan, kuinka tuuli puhaltaa Ringelshörnillä! Jürgen 'ruvetaas pyydystämään mankkiaisia!' Mutta jos Jürgen sitte joskus yritti olla oikea toveri, ja uskalsi koskea sinuun kuin vertaiseensa, niin auta armias sitä säikähdystä ja vihastusta! Ja saman tekisit vielä tänä päivänä! Tuommoinen 'älä tule liika lähelle!' 'Pysy sylen ja tuuman päässä!' Täytyypä sen olla uskalikko, joka kerran uskaltaa sinuakin kosia."
Jörn katsahti häneen puolin vallattomasti, puolin hämillään. Mutta kun hän huomasi, kuinka hän nyt istui siinä ja katseli ihan neuvottomana eteensä, rupesi hän puhumaan hänelle samalla lempeällä viihdyttävällä äänellä, jolla hän oli puhunut tuolle vihastuneelle lapsellekin: "Annas tänne nopat, tyllityttini! Koetetaanpas, leikitään se peli kerran loppuun. Se, joka seitsemästä nopasta osaa kuus' kuoppaan, se olkoon ollut silloin oikeassa."
"Ei", sanoi Lisbeth, "minä en suostu. En pane selvää oikeuttani pelin varaan."
"En minäkään panisi", tuumi pikku mies.
"Eipä siis!" puheli Jörn Uhl, "eipä siis!" Ja rupesi heittämään noppia, jotka vielä olivat esillä, kuoppaan. Lisbeth katseli nokkavasti suoraan eteensä vaan.
Mutta kun hän huomasi, että Jörn oli semmoisessa jännityksessä, että korkeintaan yksi sattui kuoppaan, silloin arveli hän, että hänellä nyt olisi hyvät edellytykset voittaa. Hän naurahti kirkkaasti ja sanoi: "Ruvetaas vaan, minä suostun!"
Nyt heittivät he innokkaasti ja päänsä tulivat yhä lähemmäksi toisiaan; poika makasi melkein kuopan reunalla ja nauroi tuommoisille taitamattomille heitoille ja sanoi yhtäpäätä: "Mutta eipäs! Antakaas minun kerta!"
"Ei, pojani, sitte vasta!"
Silloin onnistui Jörn Uhlin epätasaisesta maanpinnasta huolimatta viskata sisään kuusi.
Mutta samassa kurotti Lisbeth jo kätensä kuoppaan, ryösti nopat itselleen ja sanoi: "Jürgen! Toden totta, nyt sinä teit petosta! Sinä pidit peukaloa edessä!" Mutta samassa silmänräpäyksessä oli Jörn jo ottanut häntä korvasta ja pudisteli sitä. Mutta samassa katseli hän Lisbethiä levottomana ja hämillään; hän ajatteli: Kuinka tämä nyt päättynee!
Mutta Lisbeth taivutti päätään niin, että hänen kätensä joutui pehmeästi hänen poskensa ja olkapäänsä väliin, ja katseli sitten hämillään hymyillen häneen. Jörn veti kätensä hitaasti takaisin ja sanoi hiljaa ja liikutettuna: "Sinä olet sentään toisellainen, kuin minä luulin… Kuinka hienot ja puhtaat sinun kasvosi ovat; tunnen niissä selvästi lapsen kasvosi."
Lapsi, joka oli ruvennut pitkästymään tähän, oli noussut ja lähtenyt kappalen matkaa mäkeä ylös. Yht'äkkiä huusi hän sieltä: "Katsos, isä, näetkös? Tuolla ylhäällä istuu ruohostossa joku mies… Tiedätkös, kuka hän on?"
"En minä näe ketään, poika. Missä sitte?"
"Tuolla. Etkö näe? Ja sanoisinko, kuka se on?"
"Kuka sitte, poikaseni?"
"Heim Heiderieter'hän! Se joka monta kertaa on myynyt vasikkoja sinulle!"
"Tosiaankin!" sanoi Jörn Uhl ja nousi seisoalleen. "Näetkös sinä,
Lisbeth?"
Silloin nousi Heim Heiderieter ylös hänkin ja katsahti kummastuneena alas heihin.
"Keitä te olette?" huusi hän. "Wodan säikähdyttäköön teidät, ja uhkaavana kohottakoon Thor vasarataan… Mutta Freya kääntäköön naisen mielen, että hän olisi suosiollinen minulle… Oh, sinähän se oletkin, Jörn Uhl! Sinä, joka tähystelet ylös korkeuksiin ja tähtiin; mitä sinulla on tekemistä täällä, jossa esi-isäimme jalkainjäljet näkyvät haudoissa? Lisbeth Junker: koska hän on tuonut sinut mukanaan ja pienen poikansa, niin olkoon hänkin tervetullut tälle aurinkoiselle kukkulalle."
Lisbeth ja pikku poika juoksivat edellä, ja Lisbeth antoi kättä hänelle ja kuiskutti hiljaa ja nopeaan: "Olethan kuullut että Jürgen on jättänyt talonsa. Mutta hän on iloissaan siitä, sillä nyt hän on vapaa kaikista huolista. Älä puhu hänelle menneistä."
"Mitä visertelee hän siellä?" sanoi Jörn Uhl. "Visertelee kuin peipponen kyökin ikkunan takana… Mitä sinä täällä toimaat Heim?"
"Sen tunnustan suoraan ja vilpittömästi", sanoi Heim. "Vuosi sitte avoimme me, Peter Voss von Vaale ja minä ja muutamat muut erään kivikammion täällä kukkulalla, ja löysimme siitä erään miehen ruumiin, jonka annoimme Kielin museoon."
"Missä se ruumis oli?" kysyi lapsi.
"Tuolla… Näetkö? Tuossa pienessä harmaakivisessä kellarissa… Nyt kävin tuonnoin Kielissä, ja seisoin hyvän ystäväni, pastori Biernatzkin kanssa Hamberg'istä toistamiseen tuon kurjannäköisen luurangon ja noiden vaivaisten mustenneiden venheen jäännösten edessä, johonka he silloin muinoin olivat haudanneet miehen. Silloin sanoi Biernatzki — tunnethan Biernatzkin, Jörn? Kävimme kerran luonasi Uhlilla, pitkä musteva mies? Hän sanoi: 'Heim', sanoi hän, 'sinun pitäisi kertoa joskus tuon miehen elämästä'."
Vastaan siihen: 'Miksikö niin sitte? Siksikö että hänellä on niin omituisen vahvat hampaat, niinkö? Oletko huomannut sitä? Hänen etuhampaansa ovat kuin syömähampaat, alapäästä litteät'.
'Ei', vastaa hän, 'en minä hampaiden vuoksi! Vaan siksi että hänellä on niin lujannäköinen takaraivo! Luulen että miehellä on ollut erityiset hengenlahjat'.
Siten puhui Biernatzki. "Ja siksi, nähkääs te, olen nyt täällä… Ja — mitäs arvelette?" hän kolkutti kämmenellään maahan: "Tässä, tällä paikalla, jolle he kolmetuhatta vuotta sitten hautasivat miehen, olen saanut tietää, millainen elämänsä on ollut!"
Silloin huudahti Jörn Uhl: "Heim hyväni!… Nyt pillastut taas!"
Mutta Lisbeth Junker sanoi: "Tiedätkö mitä? Sinun pitää kertoa se meille!… Nyt heti! Ala vaan, Heim!"
"Istu sinä tähän minua vastapäätä", sanoi Heim; "sinua on nimittäin hauska katsella. Eikä Jörn Uhl saa tekeytyä noin ylvään ja kopean näköiseksi! Hän arvelee tietysti, että minä laskettelen vallan omiani. Mutta minäpä sanon sinulle, Jörn: yhtä paljon totuutta piilee siinä, mitä minä nyt aion puhua tuosta kuolleesta, kuin olisi siinä, jos sinä puhuisit maankerrostumista tai rikkaruohojen siemenistä. Kerron sulaa totta."
"No Herran nimessä!" sanoi Jörn Uhl. "Ala sitte vaan! Aikaa on meillä ihan riittämään."
Silloin asettausi Heim Heiderieter pitkälleen, nojasi kiharaa päätänsä käteensä ja alkoi kertoa:
Kun lähtee alas tästä kukkulalta, tapaa tuolla alhaalla erään yksinäisen puronuoman. Joka kevät ja syksy paisuu se vieläkin yli reunojensa ja vyöryttää mukanaan kaikellaista mutaa, niin että puron laakso muun karuperäisen ympäristön keskellä muodostaa leveän viherjän uoman.
Kolmetuhatta vuotta sitten juoksi siinä voimakas vedensuoni; kukkulat tässä ympärillä olivat nimittäin kaikki viherjän metsän peitossa; lehmuksia ja pyökkejä, koivuja ja tammia kasvoi ja kamppaili rinnakkain. Pähkinäpensaita, oratuomia ja villejä omenapuita kasvoi ja tungeskeli kookkaampien veljien jaloissa; milloin syysmyrsky kaatoi jonkun suuremman puun, tunkivat ne kohta sen sijalle ja rehentelivät auringon paisteessa.
Maan vallitsijoina olivat siihen aikaan kukkuloilla metsät, alavammissa paikoissa vedet. Ihminen ei silloin vielä merkinnyt niin paljon kuin nyt; olihan kuitenkin jo saanut niin paljoa aikaan, ettei hän enää tarvinnut aivan pahasti pelätä vahvempiaankaan eläimiä. Siellä täällä, missä oli jonkun verran tilaa veden ja metsän välissä, seisoivat harvakseen ja yksikseen heidän majansa. Paljaalle maanpinnalle olivat he pystyttäneet tointoisiaan vastaan nuoria puunsalkoja tuiksi ja katanneet ne savella suonreunalta. Ylös harjalle oli ladottu raskaita turvemättäitä, jotta ne hiukan antaisivat lujuutta rakennukselle puuskuilevia syystuulia vastaan ja vähän murtaisivat rankkasateen voimaa.
Asui silloin tuon kapean puron rannalla, riippuvain pyökinoksien varjossa nuori, parhaissa voimissaan oleva mies. Aikaisemmin oli hänellä ollut joku toinen nimi, mutta heti nuorukaisvuosistaan alkaen ruvettiin häntä kutsumaan Venhoseksi, hän kun alinomaa koversi lehmuksesta pieniä venheitä, varusti ne niinisillä purjeilla, ja koetteli niitä purossa. Kun hän sitte oli saanut kylliksi kokeilluksi niiden kanssa, laittoi hän niiden malliin suuremman venheen, jonka hän varusti suurella naudantaljaisella purjeella ja jota hän sitte koetteli siinä Elben lahdessa, joka nyt muodostaa tuon rämeen, joka näkyy tuossa. Hän oli niin kiintynyt töihinsä ja kokeiluihinsa, ett'ei hän koko kesään välittänyt mitään tytöistä, jotka kirkuen ja mellakoiden kävivät kylpemässä puronrannalla. Peltonsa viljelyksenkin hän löi laimin, eikä välittänyt lehmänhoidosta, eikä käynyt talvisin metsästämässä. Ja oli siis, kuten kaikki keksijät, kevytmielinen ja epäkäytöllinen, eikä ollut mies ottamaan omin voimin talvea vastaan.
Siten näperteli ja kokeili hän koko suven. Mutta kun tuli talvi, ja nälkä alkoi ahdistaa, juoksi hän kiireesti — sudentalja hartioillaan oli nimittäin ohut ja kulunut — lumen ja vinhan itätuulen läpi majalle, joka sijaitsi alimpana puron rannalla. Siinä asusti eräs harmaaparta ukko, joka ei koko pitkään suveen tehnyt muuta kuin hoiti auringonpaisteessa lepäävää ohrapeltoansa ja paimenteli sikolaumaansa tammien alla, eikä pitkään talveen muuta kuin keitti ohransa suuressa ruoka-astiassa ja särppi sen tyhjäksi ja hiukan kohottautuen takan äärestä kurotti ylös kattoa kohden, jossa savuisessa sinihämärässä riippui pyyleviä raskaita kinkkukimpaleita. Hänen luonaan makasi Venhonen koko talvet tulen ja savun, kiehuvan ohran ja kinkkujen keskellä ja tarinoitsi ukon kanssa syvämielisistä asioista, kuten siitä, oliko Thorin vasara kullasta vai raudasta… tai pääsivätkö nekin Valhallaan, jotka olivat kuolleet nuorina ennättämättä vielä tehdä mitään urostekoja… tai voisiko ihmistaito vielä joskus kehittyä niin pitkälle, että osattaisiin rakentaa venheitä niin suuria, että ne voisivat kantaa sata ihmistä. Ja muusta semmoisesta.
Mutta kun koittivat ensimmäiset kevätpäivät, sukelsi Venhonen esiin savusta, astui purolle ja pesi itsensä puhtaaksi noesta ja rasvasta, joka talven mittaan oli muodostanut oikean karstakerroksen hänen ylleen, ja ryhtyi sitte, kiiltävän puhtaana ja noselan ryhdikkäästi astuen, työhönsä taas.
Kerran nyt, keskellä työtään, heräsi hänessä uusi suuri aate. Aate tuli niin yht'äkkiä ryöpsähtäen häneen, että hän katsahti ylös erääseen sattumalta ylitsensä lentävään närheen, ikäänkuin olisi se pudottanut sen hänelle. Hänen tuli tehdä ihan uudellainen venhe, hänen tuli taivuttaa nuoria norjia puunrunkoja venheen keula- ja takakuvuksi, sitoa ne köysillä yhteen ja peittää härännahalla ja rakentaa siten venhe, suuri ja kevyt, jonkamoista ei ennen oltu nähty. Koko kesän rakenteli hän sitä; välistä lannistui rohkeutensa siinä niin, että hän antoi päänsä vaipua ihan polvien väliin, mutta välistä tuli hän taas niin ylimielisesti vallattomaksi, että hyppi ilosta puulaitteensa ympärillä. Kaikki kävivät hieman uteliaiksi näkemään mitä siitä oikein rupesi syntymään. Useimmat nauroivat hänelle. Tyttöjä kävi katsomassa työtä, ja kukin heistä, kun oli yksin, sanoi: 'Mutta somahan siitä tuleekin, Venhonen!' Mutta kun sattuivat yhteen, puhuivat he kaikki yhteen suuhun: 'Ei siitä mitään synny!'
Eräänä koleana syyspäivänä raahasi hän venheensä vesille. Kaikki olivat rannalla katsomassa. Ja kuten aina käy, ensi koe epäonnistui, venhe lepäsi kallellaan, hoippui kuin lehti tuulessa, se kaatui. Hänen täytyi uida pitkä ja työläs matka. Rannalla kaikui häntä vastaan sama pilkallinen, hohottava riemu, jolla aina on tervehditty jokaista keksijää, olkoon hän sitte runoilija, taituri tai valtiomies, kun hän vaan on epäonnistunut yrityksessään.
Hän ei mennyt hirteen. Mutta hänessä heräsi voimakas, raivoisa viha: hän istui takkansa eteen vaatetuolilleen ja istui siinä viikkokausia. Hänen vaalea partansa kasvoi; hän ei hievahtanut paikaltaan. Hänen vaalea partansa kasvoi pitkäksi; paikallaan hän vielä istui. Hänen vaalea partansa tuli niin tiheäksi, ettei enää nähnyt hänen yhteenpuristettuja huuliaan ja niin pitkäksi, että se lepäsi leveänään maassa lieden edessä; yhä istui hän paikallaan vaan. Hän istui istuimellaan ja kaivautui vihaansa. Joka ilta lähti hän sentään hämärässä ulos ja taisteli ulkona myrskyssä ja lumessa puoliöihin suden kanssa jäniksestä ja kanasta ja saukon kanssa kalasta, ja hankki siten itselleen välttämättömimmän ravinnon, tuli karaistuksi ja vahvaksi, tuli notkeaksi ja taitavaksi hyökkäämään ja väistämään. Siten eleli hän aina keskitalveen asti.
Silloin ruvettiin heimossa kaipaamaan häntä. Sillä siitä asti kuin tuo hauska runoniekka, joka vielä valkopäänäkin oli joka kevät sanellut tytöille uusia piiritanssilauluja, oli kuollut, oli nuori Venhonen aina sanonut päivän, jolloin aurinko taas rupesi ilmoittamaan kevättä. Silloin olivat he hänen sanojensa perusteella viettäneet kekrijuhlaa. Nytkin lähettivät he hänen luokseen miehen, joka toi hänelle ystävällisen tervehdyksen heimolta ja vasikan takapuolineljänneksen. Mutta tuskin sai Venhonen silmiinsä sisääntulijan, kun hän jo hypähti pystyyn ja sanaa sanomatta viskasi miehen ulos, vasikan neljännes lensi jälestä.
Silloin viettivät he kekrijuhlaansa vanhan Gruhlemummon sanojen perustalla, hän nimittäin sanoi, että nyt täytyi olla aika juhlanpitoon, hänellä kun enää oli ainoastaan kuus' ruukullista hapankaalia nurkassa, ja siihen aikaan oli aina ennenkin vietetty juhlaa.
Kun he nyt viettivät juhlaansa ja melkolailla juotuaan, lähtivät tavan mukaan, joka jo silloin oli käytännössä, käymään majalta majalle, heräsi heissä se humalainen rohkeus, että uskalsivat Venhosenkin majalle. Kuuden miehen hoipertelivat he sisään ja heiluttelivat rähinöiden lehmänsarviaan. Venhonen käänsihe ensin katsomaan heitä, sitte kavahti hän yht'äkkiä pystyyn ja viskasi heidät kaksi aina erältään majasta ulos, niin että he, jalat edellä, luistivat kauas pitkin puron jäätä.
Tämä tuntui jo kaikista olevan vähän liikaa; sillä milloinkaan ei vielä ollut tapahtunut maassa, että joku olisi rikkonut kekrirauhaa vastaan.
Oli ankara ja pitkä talvi. Savuisissa majoissa himmenivät silmät, paljosta makaamisesta kangistuivat jäsenet, yksitoikkoisesta yhtämittaisesta tuijottelemisesta ylös kattoturpeisiin jäykistyi mieli. Siksipä olivatkin he kevään tullessa riemusta ratketa. He riemuitsivat keväästä paljoa enemmän kuin me nyt. Muutamat kiskoivat ilosta kiljahdellen irti majan jyrkän etupäätyn; toiset sitoivat koivun vitsoja vyötäisilleen ja tanssivat piiritansseja; toiset juoksivat puroon, toiset taas lähtivät metsästysretkille. Lapset jäljittelivät sitä kaikkea leikeissään. Ainoastaan Venhonen pysyi majansa hämärässä. Kun he huomasivat, että hän oli ärmeissään itse auringolle taivaan tarhoilla ja Freijalle metsissä, silloin oltiin selvillä siitä, että hänet olivat pahat henget villinneet.
Sattui olemaan heimossa tyttö, joka vartaloltaan oli notkea kuin kissa, ja joka osasi tehdä kaikellaisia temppuja ja oli aika veitikka. Ulkona tanhuilla oli hän kaikissa kisoissa ensimmäinen, osasi sukeltaa veden alle kuin saukko, ja osasi, pitäen yhteenliitettyjä käsiään valkean edessä, heittää turvekatolle varjokuvia, jotka olivat aivan ihmisten tai eläinten näköisiä, ja osasi tarinoida merkillisiä juttuja puista, eläimistä ja ihmisistä. Tällepä juolahti eräänä aamuna, kun hän oli kylpemässä, mieleen: 'Käynpä kerran katsomassa sen pitkää partaa!'
Niinpä nousi hän purosta, veti ylleen valkean, väljän villapukunsa, johonka hän metsäkirsikan mehulla oli vetänyt tummia juovia, vyötti itsensä nahkavyöllä, joka oli kirjavanaan hienoja toisiinsa kiemuroivia viivakoristeita, ja piti niin kiirettä, että pieni kirves, jota hän kantoi sirossa nahkatupessa vyössään, putosi maahan. Paljaille käsivarsilleen sovitti hän vahvoja solkia, jotka olivat tehdyt kirkkaasta punervasta vaskesta. Sitte riensi hän äitinsä luokse majaan: 'Äiti, me leikimme, kuinka Freia karkoittaa pahat henget, ja minun pitäisi olla Freia: anna minulle rintasolkesi ja keltainen helminauhasi'. Äitinsä antoikin, hiukan sentään nurkuen, hänelle nuo kaksi kämmenen kokoista solkeansa, jotka tyttö nopeasti kiinnitti rinnoilleen ja helmet, jotka tyttö kiersi valkeille vapaille hiuksilleen. Sitte hiipi tyttö riippuoksaisten pyökkien varjossa Venhosen majalle.
Kumarassa selin astui hän sisään ja etsi hämmästynein silmin takkavalkean hämärässä valossa majan asujaa, sydämensä sykki kovasti, sillä nyt rupesi veitikkamainen rohkeutensa sentään pettämään hänet. Mutta kun hän huomasi nuo kaksi syvää silmää, jotka vihassa ja suuttumuksessa tuijottelivat häntä kohden, silloin hän ei enää keksinyt muuta neuvoa, kuin että hän nopeasti pujahti kätensä pukunsa poimuun vyön yllä, jossa hän aina kantoi jotain leikkitavaroita, asettui polvilleen ja rupesi kuudella sianluisella nopalla leikkimään heitinkiveä. Heitti ja heitti ja leikki edelleen ja ajatteli: 'Nyt olet kauniisti satimessa! Se kun kerta pääsisi ulos tästä kunnialla vaan!' Ja leikki, ja mies tuijotteli yhtämittaa häneen. Lopulta hän ei enää voinut sietää tuskaa olkapäissään, nopat kierähtivät käsistään takan eteen. Silloin oijensi hän esiin tyhjät kätensä ja sanoi: 'Aurinko loistaa, linnut laulelevat, ja me leikimme kaiket päivät purolla'.
Silloin puhui mies puoleen vuoteen taas ensi kertaa: 'Kuka sinut on lähettänyt, noidan tuoma?'
Kun tyttö kuuli tämän, tunsi hän kohta itsensä ylimmäksi kukoksi talossa ja nauroi: 'Itse minä tullut olen', sanoi hän; 'en minä soisi että sinä istua nökötät täällä kuin mikäkin, ja tulet mustaksi ja happameksi! Gittigit, älähän ole tuommoinen myyrä, kuule, tule ulos sinäkin!'
'Mene tiehesi!' murahti hän.
'Näkisitpä vaan', sanoi hän, 'miltä näytät! Parta kuin vanha kuusi!
Näytänkö sinulle, kummoiselta näytät?'
Hän kohensi tammisauvallaan sammuvaa tulta, sovitti kätensä yhteen, ja katsoi varjoa seinällä. 'Kurkistas hiukan', sanoi hän, 'melkein tuommoiselta näytät!'
Mies katsahti sivumennen. 'Enpäs', murahti hän.
'Et olekkaan ihan! Odotas hiukan!… Mutta noin! Nyt on näköinen!
Katsos nyt!'
Taaskin katsahti hän ohimennen. 'Eipä olekkaan', sanoi hän.
'Ett'ei olekkaan? Se on helppo sanoa. Mutta katsos omaa varjoasi tuolla, tuolla katolla, katsos nyt, koetasta kerrankin edes, kummoisen näköinen!'
Mies käännähti päätään: silloin katosivat nenä ja parta peittoon, ja seinällä näkyi vaan suuri musta varjomöhkäle.
Tyttö löi kätensä yhteen niin että rannerenkaat kilahtivat. 'Mutta sinäkös tuhma olet!' sanoi hän. 'Annasta kun minä!' Hän tarttui hänen partaansa ja piti kiinni siitä. 'Käännä nyt varovasti silmäsi seinää kohden! Joko nyt näet?'
Hän ravisti päätänsä lujaan ja koetti vapautua. 'Hellitä parrastani', sanoi hän, 'ja laita ulos itsesi'.
Tyttö katsahti tarkkaavasti häneen ja ajatteli: 'Tuolla tapaa en saa häntä mukaani', ja rupesi verkkaan poimimaan ylös sianluisia noppojaan. Yht'äkkiä kuroitti hän suljetun kätensä hänelle ja sanoi: 'Parillinen vai pariton? Jos arvaat oikein, niin lähdet sinä minun kanssani, ell'et, niin…'
'Niin jäät sinä minun luokseni!' sanoi mies… 'Pariton!'
Tyttö aikoi huutaa 'ei' ja hypähtää ylös; mutta hän oli tarttunut hänen käteensä ja aukaissut sen.
Siinä oli neljä.
Tyttö hengähti niin syvään että villapaita rinnallaan kohosi suoraksi. 'Sinä hävisit. Kautta Freian! Kuinka säikähdin! Nyt täytyy sinun lähteä minun mukanani'.
'Sianluusi ovat noidutut', huudahti hän. 'Minä purasen ne rikki hampaillani, ja jään tänne, muussa tapauksessa saat sinä taluttaa minua pajunraipasta kylän lävitse'.
'Purase sitte!' vastasi tyttö vihastuneena. 'Suden hampainesi!'
Hän purasikin… kratsh… hammas meni murskaksi, mutta luu pysyi eheänä.
'Minä voitin!' huudahti tyttö. 'Toiseen kertaan! Käyn noutamassa raippaa ja sitte saat lähteä mukaan'.
Tyttö juoksi ulos ja palasi takaisin taaskin ja riipi sormuksisin käsin lehdet pitkästä pajuraipasta. 'Liikkeelle nyt!' sanoi hän.
Kun hän tottelevasti nousi ylös, ei tyttö enää voinut hillitä itseänsä. 'Tuumitko sinä todella, että tulisit noin kanssani niitylle? Että taaskin kaikki nauraisivat sinulle, kuten silloinkin, kun venheesi kierähti kumoon? Tulin tänne vaan saadakseni sinut jättämään tuo jurottelemisesi ja lähtemään ulos majasta'.
'Anna raippa tänne! Näin tulen kanssasi. Heidän pitää nauraa minulle'.
Mutta tyttö katsahti häneen välähtelevin silmin: 'Mutta minä en tahdo! sanoi hän.
'Mutta muussa tapauksessa en lähde kanssasi'.
Silloin vierähtivät vihastuksen kyynelet tytön silmiin, niin että koko maja näkyi hänelle paljaassa valkeassa. 'Jää tänne sitte, kunnes tulet mustaksi kuin noki!' sanoi hän, viskasi raipan maahan ja juoksi ulos.
Kolme päivää piiloittelihe tyttö eräässä tiheässä pajupensaikossa, jonka oksat riippuivat viistoon rannan yli ja katseli uneksuvin silmin puroon ja näki veden kalvon alta nuo nuorukaisen silmät edessään. Mutta neljännen päivän aamulla ajatteli hän: 'Mitä ei ole… sitä ei ole'. Ja rupesi piilostaan matkimaan tarhapöllön ääntä, kunnes paikalle tulivat, ensin lapset, sitte aikaihmisetkin. Silloin keksittiin hän, ja sai torat vanhemmilta naisilta, kun oli matkinut kuolonlintua. Mutta tyttö naureli vaan, sekaantui toisten joukkoon taas ja oli kuin ennenkin.
Sinä kesänä tuli semmoinen kuivuus, että nuoria miehiä tuolta puolen, Dietmargos'ista, tuli jalan lahdelman ylitse, hiipivät metsiin, tähystelivät kukkulalta alas puron uomaan ja näkivät kauniit laitumet ja karjan. Paikka miellytti heitä, sillä siellä ylempänä rämeiden reunamilla ja paljailla kukkuloilla asuivat he jokseenkin ahtaalla. Hedelmällisiä marskeja ei silloin vielä ollut olemassa, ne olivat veden alla.
Niinpä tekivät he eräänä päivänä juosten, kahlaten ja uiden hyökkäyksen lahden ylitse, menettivät matkalla kolme miestä veteen, jotka upposivat liejuun ja saapuivat purolle noin sadan miehen voimaisina.
Silloin pantiin nuoret pojat juoksemaan liedeltä liedelle ja kutsumaan kaikkia aseihin. Mutta he juoksivat sikin sokin ilman järjestystä kuin toimissaan häirityt muurahaiset, heillä ei nimittäin ollut päällikköä. Se oli kuollut talvella pahaan jäsentenkolotukseen.
Venhosen majalla, ylimpänä puron rannalla huusivat he viimeksi:
'Aseihin, laaksossa on vihollisia!'
Silloin hypähti hän pystyyn, oikaisihe jäseniään ja iloitsi hetkestä, joka taas antoi hänelle tilaisuuden astua päivän valoon ja ihmisten näkyville. Hän vyöttihe leveään vyöhönsä, jossa riippui miekka ja tikari, otti alas tammikilpensä ja saarnipeitsensä ja syöksähti avopäin majastaan ulos. Toiset olivat jo ennättäneet alas laaksoon.
Mutta kun hän riensi alas puronvartta, näki hän sattumalta — oli syyspäivä — suuren täyskehittyneen juolukan lehden soljuvan virtaa alas. Se oli pitkähkön pyöreä ja muovaunut kuperaksi, pohjalla sen keskellä oli marja ikäänkuin lastina. Varmasti ja liukkaasti soljui se auringon paisteessa vettä myöten alas. Kun hän näki sen, puikahti häneen ajatus kuin taivaasta pudoten: Tuommoiseksi pitää venhe rakentaa. Pohjapuu ja kaaret ja painoa pohjalle, silloin voi sen rakentaa suureksi, niin suureksi kuin ikinä haluaa… ja vakaasti ja varmana on se liukuva vettä. Hän heittäysi polvilleen ja tarkasteli tuota siroa esinettä: 'Kuinkahan oikein aloittaa? Ja kuinka saan ajatukseni toteutetuksi? Siitä tulee toisemmoinen venhe kuin yhdestä ainoasta tammenrungosta koverrettu!' Kilpensä ja saarnipeitsensä oli hän laskenut viereensä ruoholle.
Kun hän yhä vielä oli siinä, rupesi hän kuulemaan hurjaa huutoa alempaa purolta. Hän näki heimolaistensa lähenevän täydessä paossa. Silloin syöksyi hän vihollisia vastaan, heilutti kilpeänsä ja peistään ilmassa ja huusi: 'Minä ja päällikkö!'
'Oletko sinä päällikkö?' huusi vihollinen.
Silloin huusivat kaikki kauhun valtaamina: 'On… Venhonen on päällikkömme. Nyt valitsemme hänet siksi!' Silloin heräsi vihollisissa jalomielisyyden tunne.
'Mehiläiskeko ilman emoa ei ole mikään mehiläiskeko', sanoivat he. Ja pystyttivät miekkansa maahan, niin että muodostui ympyrän piiri. Ja he taistelivat kahden siellä puron rannalla, olivat yhtäväkiset vastustajat, yhtä notkeat, yhtä vahvat, yhtä rohkeat kumpikin. Ja niinpä tapahtui että kumpikin, vaikeista haavoista uupuneena, vaipui maahan.
Vanhoja vaimoja tuli paikalle ja koettivat paksulla ja tiheällä hämähäkin verkolla hillitä verenvuotoa, yrittivät yrttejä ja taikojakin, mutta veri tihkui esiin vaan. Silloin sanoi Venhonen: 'Se joka ensiksi erkanee Manalle, se on hävinnyt'.
Silloin makasivat he rinnakkain, kasvot käännettyinä ylöspäin ja kamppailivat kuolemaa vastaan. Silloin tällöin kohottautui aina vuoroon toinen ja toinen ja tähysteli toisen kasvoihin nähdäkseen, joko hän pian jättäisi elämän.
Viimein kuitenkin, kun aurinko meni levolleen, astuivat pimeät varjot niin lähelle heitä, että silmiänsä rupesi himmentämään. Muukalainen kuoli ensiksi, sitte Venhonen.
Silloin jättivät viholliset maan.
Kolme päivää veisasivat naiset puronrannalla hänen majansa edessä vitkalta kuolinlaulujaan, sillä välin kun miehet raahasivat tänne ylös kukkulalle raskaita kiviä, hakkailivat niitä ja rakensivat niistä komeata päällikönhautaa.
Sitte asettivat he hänet täydessä puvussaan ja asekoristeissaan siihen tammivenheeseen, jonka hän itse oli viimeiseksi tehnyt, ja kantoivat hänet, naisten ääneensä itkiessä tänne ylös kukkulalle. Takana astui kömpelin askelin hänen punaisenkirjava lehmänsä, josta piti tulla uhriateria. Kaikkein viimeisenä tulla komppuroi vanha Gruhle von Brook mummo, kantaen sivuttain rintaansa vastaan parasta ja suurinta hapankaali-astiaansa.
He laskivat vainajan venheineen alas hautaan. Jalkapäähän asettivat he hapankaali-astian, että hänellä manalanmatkallaan olisi syötävää toki! Istuimensa, puisine ristikkojalkoineen panivat viereen hänelle, että hän matkalla saisi istahtaa lepäämään, matka kun kulki aavan aution maan lävitse. Hyvän säilänsä vetivät he tupesta, että se kohta olisi hänellä käsillä, maa siellä vilisi nimittäin pahoja metsäneläimiä. Siten varustettuna, arvelivat he, voisi hän kyllä onnellisesti saapua perille kaikkien kunnollisten ja urhoollisten ihmisten autuaaseen kotiin.
Viimeksi astui haudalle nuori tyttö, joka kerran kolme kokonaista päivää oli nähnyt kuolleen silmät puron kalvossa, riuhtasi tulisesti siron puukkovasaransa vyöltään, laskeusi polvilleen ja pudotti sinne alas tuon kauniin kullallakirjaillun aseensa. Hän tahtoi myöskin osaltaan auttaa, että hän pääsisi eheänä ja onnellisena perille. Se putosi vainajan pään viereen, kärki tähtäsi hänen korvaansa kohden.
He seisoivat kaikki haudan ympärillä, kaikki naiset itkivät ja kiittivät hänen venheittensä kaunisrakenteisuutta ja hänen viimeistä uljasta taisteluaan. Tyttökin itki katkerasti.
Sitte asettivat he raskaita, tarkkaan sopivia kattopaasia huolellisesti hautakammion ylle, rakensivat päälle — pienistä kivistä alttarin, tappoivat lehmän, uhrasivat hyville ja pahoille hengille utarat ja luut, itselleen pidättivät he takakappaleet ja leveät viipaleet kylkiluiden yllä, paistivat ne ja rupesivat syrjässä haudalta, tässä, missä me nyt istumme, viettämään peijaispitoja, ja tulivat vähitellen iloisiksi. Oli syysilta kuten nytkin.
Pitoaterian jälkeen, kun vanhukset vielä loikoilivat valkean ympärillä, vetäytyi varttuneempi nuoriso, tapansa mukaan, hiukan syrjälle ja istui tuoreen haudan ympärillä ja rupesi aikansa ratoksi juttelemaan. Tyttö istui keskellä ja kertoi, kuinka hän muutama kuukausi sitten oli käynyt Venhosen luona, ja kuinka hän oli heittänyt noppaa hänen edessään. 'Hyvät ihmiset, te!' sanoi hän, 'kuinka minä pelkäsin; tiedättehän te, hän oli aina niin omituinen!' Ja kuinka hän oli tarttunut häntä partaan: 'Hyvät ihmiset, hänen kasvojaan!' ja kun hän muisteli sitä, rupesi hän nauramaan. Hän nauroi niin, että hänen täytyi lyödä käsiään kivipaadelle ja painaa päänsä sitä vastaan. Hän nauroi vielä silloinkin, kun hän kotonaan aukaisi vyötään ja nosti sudentaljaa, jonka alle hänen piti pujahtaa nukkumaan.
Semmoinen oli tämän miehen loppu. Voi sanoa, että hän sortui, koska hän oli taiteilija. Ihmiset tapaavat nimittäin usein saada taiteilijat inhoomaan elämää. Ehkä tähän inhoon ei sentään olekkaan syynä ihmisten ilkeys, vaan on sen herääminen Jumalan pyhä tahto. Sillä ellei kiekkoa lyödä, ei se myöskään viuhu.
Voi sentään ehkä myöskin sanoa: hän sortui, kun ei ymmärtänyt eroittaa asioita toisistaan. Kun hän oli rakentanut venheen, mitä tekemistä hänellä silloin oli ihmisten naurun kanssa? Kun tyttö käänsi häntä kohden kauniit korkeakaarteiset silmäkulmansa, joiden alta välähteli rakkaus ja vihastus, mitä oli hänellä silloin tekemistä raipan kanssa? Kun hän syöksyi vihollista vastaan, mitä oli hänellä silloin tekemistä juolukan lehden kanssa, joka laski puroa? Ihmiset pyrkivät aina sekoittamaan monta asiaa yhteen, ja laittavat siten itselleen keitoksen, johon kuolevat.
Tai enpä tiedä, miksi hän sortui. Ja kuka sen voisi tietää? Eihän koskaan voi osoittaa syytä kuin mitäkin pyöreätä mustaa lokatahraa, ja sanoa: tuossa se on. Eikä voi kirjoittaa yhtä yksinäistä lausetta siitä ja sanoa: tämä on aate tässä, tästä syystä hän sortui. Ihmiselämä on paljoa monimutkaisempi ja paljoa syvä- ja laajasisältöisempi kuin yksi ainoa syy ja yksi ainoa aate.
Viime vuonna aukaisimme haudan. Olisimmehan voineet jättää sen tekemättäkin; hänhän lepäsi siellä hyvästi kaikkien pettymysten jälkeen. Mutta me tahtoisimme niin kernaasti tietää, kuinka ihmiset ovat eläneet kolmetuhatta vuotta sitten.
Kun otimme hänen miekkansa rinnaltaan ja ensi kertaa taas nostimme sen päivänvaloon, oli sillä yhä vielä entinen muinainen välkkeensä. Tuolista oli puu ja nahkaistuin hävinnyt, ainoastaan ne kaksi rautapulttia, jotka olivat pitäneet koossa ristikkojalkoja, olivat jäljellä kivillä. Gruhle-mummon hapankaali-astia oli säilynyt hyvästi, mutta oli tyhjänä. Tytön siro kirves tähtäsi yhä korvaa kohden'.
* * * * *
Aurinko lepäsi tuonpuolisten kukkulain yllä, kuin pyöreä lyhty, jommoista lapset syksy-iltoina kantavat kylissä.
Silloin päätti Heim Heiderieter kertomuksensa, nousi vikkelästi ylös ja sanoi: "Onnetonta sitä ihmistä, Jörn Uhl, joka ajaa takaa ainoastaan rahaa, leipää tai kunniaa, ja jolla ei ole yhtään harrastusta, jonka avulla, olkoonkin vaan kuin kapeaa siltaa myöten äitimme luonto voi lauluineen ja kirjavine seppeleineen astua virvoittamaan hänen elämäänsä… Minun pitää kotiin. Te olette olleet hyviä kuuntelijoita. Sinäkin, lapseni."
"Eikö sinulla ole pitkä matka?" kysyi Lisbeth.
"Minulla on kolmen tunnin matka", vastasi hän, "ensin rämeikköä ja hietikkoa, sitten hiljaisia pieniä ylämaakyliä ja lopuksi kangasta. Tien varrella on kylliksi katseltavaa ja ajateltavaa; sitä paitsi tiedän, että kun tulen kotiin, niin siellä ovat iloissaan… Hyvää yötä nyt kaikki kolme! Viekää terveiset Thiess Thiessenille ja Wietenille. Olen iloissani, kun silmäsi ovat olleet niin vilkkaan kirkkaat, Jörn! Ja sinun korvasi, Lisbeth Junker on punainen, kuka siihen on nipistänyt?"
"Isä nipisti", sanoi pikku poika.
Silloin nauroi Heim Heiderieter, nyökytteli yhtämittaa päätään ja myhähteli hyvissään, huomatessaan Lisbeth Junkerin hämmingin ja lähti.
* * * * *
He seisoivat vielä hetken ja katselivat häntä jälestä, kun hän laskeusi mäkeä alas nevoille, silloin hypähti Jörn Uhl pystyyn, ikäänkuin olisi havahtunut syvästä unesta ja sanoi: "Tuotakin miestä! Neljä vuotta oli hän yliopistossa, ja palasi tutkintoja suorittamatta. Hän oli joutunut epäsopuun tieteen kanssa. Luonnollistakin! Rouva Tiede on terve ja raitismielinen kunniallinen nainen. Mutta tuommoisia leivättömiä taiteita, kas semmoisia hän osaa."
"Mutta onhan tuo toki somaa, tuommoinen kertojataito, Jürgen. Olisit voinut lukea seitsemät tuiki tieteelliset kirjat esi-isäimme elämästä, ja toiset seitsemän ihmisluonteen omituisuuksista, ja sentään et ehkä olisi niistä saanut niin paljoa tietoa ja huvia kuin tuosta pienestä monikirjavasta kuvasta, jonka hän vast'ikään loihti eteemme."
"Oh", sanoi Jörn Uhl, "hirviö hän on. Hän on nähnyt meidät, kun istuimme pyökkien alla. Silloin hän on keksaissut koko jutun. Semmoinen valhesäkki!" Hän pyörähti ympäri, meni haudalle, kurkisti sisään ja katsahti taaskin Lisbethiin. "Mistä johtui mies noihin 'sianluisiinsa!' Sanos se ennen kaikkea. Ja kuinka pitkäksi sen parta kasvoi? 'Vaalea parta!!' Millä äänellä hän senkin sanoi! Aina pitemmäksi ja pitemmäksi se kasvoi, lopuksi, luulemma, seitsenkyynäräiseksi. Hän voi todistaa tuon, sanoi hän? Miten hän nyt sanoikaan? Että tuo olisi yhtä totta kuin maakerrostumat ja rikkaruohojensiemenet? Uskomatonta!"
"Ja kuitenkin kuuntelit sinä mielelläsi sitä!"
"Se on totta. Oli, kuin olisi Isä Jumala itse noin sivumennen kutsunut verstaansa hiukan katsomaan sitä ja tätä; pukeusi ihan itsestään sunnuntai-nuttuunsa, ettei tulisi semmoiseen paikkaan huonoissa pukimissa"! Hän käännähti taas ympäri ja tähysteli alas nevoille joilla Heim Heiderieter kaukana teki matkaa. "Tuommoinen mies!" sanoi hän vimmoissaan. "Valehtelee ensin ihmisen suut silmät täyteen, ja sitte saa kiittää häntä vielä palkaksi siitä. Hänen pitää todistaa se, minkä hän on sanonut! Todistaa pitää hänen", huusi hän.
Lisbeth nauroi ja sanoi: "Mutta, Jürgen-hyvä! Tuo suuttumisesi on oikein lysti. Mutta tule nyt Mihinkäs huomenna sitte ryhdytään?"
"Huomenna? Ollaan yhdessä, ei mitään muuta."
"Minä en voi olla mukana", sanoi lapsi. "Minun pitää huomenna
Thiessin kanssa Mehldorffiin… turvevankkureilla."
"Siispä täytyy meidän jäädä ilman sinun seuraasi", sanoi Jörn Uhl. "Mitä arvelet, Lisbeth? Minusta lähtisimme huomenna sinne sotamiesaikuista toveriani tervehtimään. Saamme tuntimääriä istua hupaisesti yhdessä rattailla, ja sotaveikkoni on kyllä miellyttävä sinua."
KAHDESKYMMENESKUUDES LUKU.
Lisbeth oli hyvin iloissaan, kuin hän istui siinä hänen rinnallaan rattailla, ja ruskeat seisoivat valjastettuina edessä. Jörn Uhl oli viime vuosina aina istunut kumarassa rattailla ja aina kiinteästi tuijottanut hevosiin ja tielle edessä; mutta nyt istui hän suorana ja katseli reippaasti ympärilleen varhaiseen huuruiseen syysaamuun, jonka silmissä vielä oli yönusvia ja käänsi tuontuostakin päätään vieruskumppaniansa kohden: "Pidätkö tuosta?" Jos tyttö silloin loistavin silmin nyökäytti päätänsä, silloin nyökäytti hänkin takaisin ja jäi hetkeksi katselemaan suoraan eteensä tielle ja peltojen ylitse. Sill'aikaa tarkasteli vierustoverinsa häntä syrjästä. Mutta heti kun tyttö huomasi, että Jörn aikoi kääntyä häntä kohden, katsahti hän nopeasti jonnekin ilmaan ja tähysteli sinne, ikäänkuin näkisi hän ties mitä ihmeitä siellä häilyvissä utupilvissä. Ja niinpä uudistui tässäkin tuo vanha juttu: mies hyökkää aina suoraan päin, nainen sivulta. Ja kaikki oli siis oikealla tolallaan.
He olivat hyvin toisensa näköiset, kummallakin oli täsmälliset suoravaraiset friesiläiskasvot, ikäänkuin olisi luonto, tuo kuvanveistäjätär heitä muovaillessaan tehnyt varsin vakaan päätöksen nyt tällä kertaa yksinkertaisimmilla keinoilla luoda kaunista ja voimakasta. Hiukset valkeat, miehellä ihan suorat, tytöllä vähän kirkkaamman väriset ja korvanvieruksilta keveästi kiharat. Jörnin olivat kasvot pitkähköt ja lujarakenteiset, huulet ohuet ja varmapiirtoiset, nenä suora ja pitkä, silmät erinomaisen selkeät ja harmaat ja aina ikäänkuin varuillaan; hän oli kaikessa oikean friesiläissaksilaisen talonpojan perikuva, jonka elämä kuluu vaivoissa ja huolissa, joka ei koskaan naura pitkään ja ääneen ja sydämellisesti, vaan laskee tuolloin tällöin ainoastaan lyhyen naurun ja muuten kätkee veitikkamaisuutensa silmäkulmiinsa, niin että ne näyttävät kuin piiloittelisi niissä pieniä lapsia, jotka heittelevät toisilleen loistavia palloja ja nauraa tirskuttelevat hiljaa. Lisbeth taas näyttää koko olennossaan ylhäisen hienolta ja hillityltä, niin että Jörn koko elämänsä ajan katsoo ylös häneen ikäänkuin talonpoika, joka kosii kreivintytärtä, ja joka ottaa hänen arkana ja äkillisesti esiinpuhkeavan hellyytensäkin vastaan aina uudella ihmetyksellä.
Kolme kertaa pysähtivät he matkalla, ja joka kerta oli syy
Lisbethissä.
Ensi kertaa pysäyttivät he kun ajoivat nuorta pyökkimetsää ja Lisbeth yhtäkkiä näki jotain vilahtelevan ja pujakoitsevan sinne tänne kuivenneessa lehdikössä; hän laski kätensä Jörnin käsivarrelle, niin että tämä pysäytti hevoset. Ne olivat sieviä somannäköisiä lintuja, joilla oli musta puku ja keltainen nokka ja jotka hääräilivät aamueineen haussa.
"Mustarastaita!" sanoi Jörn. "Tardus merida, näpsäs ja nokkela lintu."
"Mutta Jürgen! Sinähän näyt tietävän ihan kaiken."
"Siitä en tiedä mitään, millaista muualla on, ja mitä muualla elää ja liikkuu. Eikä se minua liikutakkaan", lisäsi hän kopeasti. "Mutta mitä näillä seuduin lepää maassa, tai kasvaa sillä tai juoksee sen ylitse: sen olen tutkinut ja siitä tiedän jotain."
Toisen kerran pysäytti hän, että Lisbeth saisi katsella avaraa laaksoa, joka aukeni vasemmalla. Paikkakuntalaisen, jolle jokainen paikka kotiseudulla on rakas, ja maanmiehen, joka koko seudulla tuntee jokaisen talon maat ja arvon, perinpohjaisuudella, osoitti hän hänelle ja mainitsi nimeltä jokaisen kylän, mainitsi jokaisen pellon kaistaleen laakson pohjassa, syvällä rämeiden keskellä mainitsi kylien nimet tuolla puolen rämeiden, "jotka olivat tuolla… ihan tuolla, jonne piiskanvarteni nyt osoittaa." Tytössä heräsi kyllä tuontuostakin ajatus: "Oh, mitä tuo minua liikuttaa!" Mutta hän ei keskeyttänyt häntä, kuunteli vaan puolella korvallaan ja ajatteli: "Kuinka mukavaa tässä on istua! Joko hän tänään mahtaa puhua avoimesti? Ja miten hän sen on tekevä! O, sitä kunnon poikaa!" Ja kun Jörn, kääntyneenä poispäin hänestä osoitti piiskanvarrellaan tuonne sumumaihin, lähensi hän salavihkaa kasvojaan hänen levättinsä poimuja vastaan. Se oli sama levätti, jonka luutnantti Hax sotaretkellä oli lahjoittanut hänelle. Lena Tarn oli mustalla veralla huolellisesti neulonut umpeen sen kultaiset napit. Kolmannen kerran pysähtivät he Lisbethin esityksestä "Punaisen kukon" edustalle ja syöttivät hevostaan ravintolan ikkunan edessä. Aurinko oli hajoittanut usvan, oli tullut kirkas ja lämmin ilma, niin että he jäivät ulos ja istuivat pitkällä valkealla penkillä auringon paisteessa. Ravintolan emäntä toi heille kaksi lasia tuoretta aamumaitoa, kävi sisällä ja tuli ulos taas, ja jutteli ilmoista ja elonkorjuusta heidän kanssaan, joita hän ei näkynyt tuntevan. Jörn Uhl teki kysymyksiään ja vastasi. Tyttö vierellään katseli hiljaisena pensastoon toisella puolella tietä, jossa linnut ahkerasti askartelivat ja uneksui kaikellaisia pieniä ja hämäriä lähemmän ja kaukaisemman tulevaisuuden kuvia, antoi niiden hämmentyä ja uneksi uusia taas, säikähti niistä taas nykyisyyteen, joka on kaiken tulevaisuuden isä. Ja kuuli vierellään tuon miehen äänen ja hymyili itsekseen ja johtui taas uneksumaan.
Jörn Uhl puheli ja oli äärettömän hyvillään. Hän olisi mielellään istunut hieman mukavammin siinä, olisi hiukan oikonut jalkojaan; mutta hän siinä vieressä istui niin sirona ja siistinä kuin silkkihuivi, jonka vastikään on noutanut puodista.
Kun emäntä meni sisään, kysyi Jörn uudelleen Lisbethiltä, tuntuiko matka hänestä hauskalta, ja tämä vakuutti taaskin hänelle, ettei hänellä vielä eläissään ollut ollut niin kaunista päivää. "Senhän sinun pitäisi jo päältänikin nähdä, Jörn." Ja Lisbeth katsahti häneen, niin että hänen sydämessään rupesi tuntuinaan vallan oudolta, hän sanoi: "En ollenkaan tohdikaan katsoa silmiisi. Minua rupeaa huimaamaan, ikäänkuin voisin pudota niihin: niin syvät ne ovat." Ja hän löi suurella leveällä kämmenellään pöytään ja sanoi: "Sanosta vielä jotakin tyllityttini."
Silloin heittihe Lisbeth päätään, nojausi taaksepäin ja nauroi, löi hansikallaan hänen kädelleen ja pani omansa sen viereen ja sanoi: "Tuommoiset kädet!"
Silloin kysäsi emäntä hyväntahtoisena avoimen ikkunan lävitse: he eivät kai vielä olleet kauan olleet naimisissa?
"Emme", vastasi Jörn Uhl. "Seitsemän vuotta olen kosinut häntä. Mutta en ole koskaan ollut tarpeeksi rohkea: entispäivänä vasta sain hänet."
Lisbeth puisti kiivaasti päätään, kätki kasvonsa käsiinsä ja nauroi:
"Mutta Jörn, Jörn, mitä sinä nyt!"
"Ei tarvitse olla kouluakäynyt", jatkoi emäntä, "huomatakseen, että hän vasta vast'ikään on saanut miehen. Äsken juuri katsahti hän teihin: sillä tapaa ei katsota miestä, jonka luona jo on ollut vuos'kausia."
Silloin löi Jörn Uhl toistamiseen kätensä pöytään ja sanoi: "Vai niin, vai sillä tapaa hän katselee?" Hän irroitti hänen kätensä silmiltä ja sanoi: "Katsos kerta vielä."
Mutta hän loi häntä kädelle, tempasihe irti ja katsoi suoraan eteensä yli tien ja katseli erästä lintua, joka lähti lentoon ja ajatteli: "Taitaisit sinäkin nyt hetkeksi lentää tästä, niin olisitpa onnellinen."
Aivan parahiksi tuli silloin emännän poika koulusta kotiin, hän oli valkotukkainen, noin kymmenvuotias poika, hän tuli juosten ja etsi kirjoineen istuinsijaa ja istahti seimen reunalle hevosten eteen. Silloin työnsi Lisbeth Junker maitolasit Jörn Uhlille, liikkeellä, joka sanoi: "Tuoss' on, ota kaikki." Ja luomatta silmiään ylös, kutsui hän poikaa: "Tule, istu tähän minun viereeni. Mikä kirja sinulla on kädessä?"
"Lainakirjastosta se on", vastasi poika. "Satuja. Minä luen ne järjestään. Näin pitkällä olen jo."
Lisbeth katsahti kirjaan, jonka poika oli ojentanut hänelle, vilkaisi päällekirjoitukseen ja sanoi: "Lues se meille."
"Tämäkö?" sanoi poika.
"Ei… vaan tämä… 'nokkelasta Hannusta'. Mies tässä vieressä kuuntelee mielellään satuja, jos ne vaan ovat hyviä ja tosia."
Silloin luki poika kertomuksen nokkelasta Hannusta.
Hannun äiti sanoi: "Minne nyt, Hannu?" Hannu vastasi: "Greetan tykö."
"Toimita hyvin asiasi, Hannu!" "Hyvin toimitan; näkemiin, äiti!"
Hannu tulee Greetan luokse. "Hyvää päivää, Greeta." "Hyvää päivää,
Hannu." Greeta lahjoittaa hänelle veitsen. "Näkemiin, Greeta!"
"Näkemiin, Hannu."
Hannu ottaa veitsen, kiinnittää hattuunsa ja palaa kotiin. "Hyvää iltaa, äiti." "Hyvää iltaa, Hannu, missä olet käynyt." "Greetan tykönä." "Mitä hänelle veit?" "Vein? En mitään vienyt! Hän antoi. Antoi veitsen!" "Minne veitsen panit?" "Kiinnitin hattuun." "Tuhmasti teit; olisi pitänyt panna veitsi taskuun." "Ei merkitse mitiä, äiti, toiste paremmin."
"Minne, Hannu?" "Greetan tykö, äiti." "Toimita hyvin asiasi." "Hyvin toimitan, äiti. Hyvästi, äiti." "Hyvästi Hannu."
Hannu tulee Greetan tykö. "Hyvää päivää, Greeta!" "Hyvää päivää,
Hannu. Mitä tuomisia, Hannu?" "Ei mitään tuomisia, tulin hakemaan!"
Greeta lahjoittaa Hannulle nuoren vuohen. "Hyvästi Greeta." "Hyvästi,
Hannu."
Hannu ottaa vuohen, sitoo sen jalat ja pistää taskuun. Kotiin tullessaan: "Hyvää iltaa, Hannu. Missä olet käynyt?" "Greetan luona." "Mitä hänelle veit?" "Vein? En mitään vienyt. Hän antoi. Vuohen antoi!" "Missä sinulla on vuohi, Hannu?" "Pistin taskuun." "Tuhmasti teit, Hannu, olisi pitänyt sitoa vuohi köyteen ja viedä seimelle." "Ei merkitse mitiä, toiste paremmin."
"Minne, Hannu?" "Greetan tykö, äiti." "Toimita hyvin asiasi, Hannu."
"Hyvin toimitan. Hyvästi, äiti!" "Hyvästi, Hannu."
Hannu tulee Greetan tykö. "Hyvää päivää, Greeta." "Hyvää päivää, Hannu. Mitä tuomisia?" "Ei mitään tuomisia, tulin noutamaan." Silloin sanoi Greeta: "Minä lähden kanssasi."
Hannu sitoo Greetan kaulaan köyden, taluttaa hänet seimelle, sitoo kiinni, ja menee äitinsä luokse. "Hyvää iltaa, Hannu. Missä olet käynyt?" "Greetan tykönä." "Mitä hänelle veit?" "En mitään vienyt." "Mitä hän sitte antoi?" "Antoi? Ei mitään antanut. Itse tuli." "Missä hän nyt sitte on." "Nuorassa, seimen edessä." "Tuo oli tuhmaa, Hannu, sun olisi pitänyt häntä sukia." "Ei merkitse mitiä, toiste paremmin."
Hannu menee läävään, ottaa hevossu'an ja sukii häntä. Silloin suuttuu
Greeta, kiskoo itsensä vallalleen ja juoksee karkuun.
Ja tuli Hannun morsiameksi.
"Noh!" sanoi poika. "Mutta sepäs oli tuhma kerrassaan!"
"Hirveän tuhma!" sanoi Lisbeth. "Mutta eikös siinä sanota, mistä hän oli kotoisin? Oliko hän Wentorffista?"
Silloin löi Jörn Uhl kolmannen kerran kätensä pöytään. "Ell'ei tuo ole suoraa puhetta, niin sitte ei nimeni ole Jörn Uhl."
"No!" sanoi Lisbeth. "Jatketaan matkaa nyt taas."
Aurinko oli jo melkoisen korkealla, kun he ajoivat vasemman puoliselle kukkulalle ja pian näkivät he lehmusten ja vanhojen korkeiden omenapuiden siimeksessä tuon hiljaisen pienen kylän ja kun he pysähtyivät ensimäisen avaran pihan eteen toivossa, että joku asujamista sattuisi ulos, jolta voisivat kysyä, missä sotamiesaikuinen toveri asui, silloin ilmestyi tämä itse ovelle, kookkaampana ja melkoista tukevampana, kuin silloin, kun hän muinen Rendsburgissa puki vyötäisilleen valkean nahkavyön. "Tässä hän asuu!" huusi hän. "Pojanpahikko, Jörn, kuka sinulla on rinnallasi? Eiköhän se ole?… Mutta hyvät ihmiset, sehän on Lisbeth Junker? Häntä en ole nähnyt pitkiin aikoihin."
"Mitä nyt?" sanoi Jörn, "tehän tunnette toisenne?"
"Kyllä, olemme kohdanneet useastikin; siitä on nyt sentään jo seitsemän kahdeksan vuotta."
Lisbeth Junker tervehti hieman jäykästi, niin että Jörn Uhl päätti, ett'ei se mahtanut olla ihan mieleinen muisto hänelle, eikä kysellyt sen enempää. "Lisbeth ja minä olemme naapurien lapsia", sanoi hän. "Nyt tuli hän vierailemaan Thiess Thiessenin luokse… olethan kai jo kuullut, että olen jättänyt Uhlin?"
"Olen kaiken, poikaseni, myöskin sen että nyt olet Thiess Thiessenin luona. Onni, että sinulla oli hän, Jörn! Tuopas on hauskaa, että näytät noin reippaalta. Onko tuo teidän ansiotanne, neiti Junker?"
Lisbeth katsahti ylhäältä rattailta sotaveikkoon ja sanoi: "Silloin sinuttelit minua: älä teeskele nyt, vaan tee nytkin samalla tapaa! Ja auta minut rattailta."
Sotaveikko naurahti iloisesti kuten se, joka epävarmasta ja neuvottomasta asemasta taas pääsee vakavalle pohjalle. "Samallainen olet kuin ennenkin", sanoi hän. "Ja tänne nyt, tyttöseni!" Hän aukaisi vaunupeitteen ja nosti hänet alas. "Tynnyrillinen raskasta, hyvää huhtakauraa", sanoi hän, "noin satakolmekymmentä naulaa."
Jörn seisoi toisella puolella rattaita ja irroitti ahkerasti hihnoja ja sanoi ääneen: "Päätimme koettaa, kuinka sovimme yhteen; läksimme senvuoksi yhdessä ajelemaan."
"Niinkö!" sanoi toveri. Sen jälkeen sanoi hän uteliaana: "Vielä eräs seikka. Oletteko morsiuspari tai aiotteko semmoiseksi?"
"Pitääkö sitte kohta välttämättä olla morsiuspari", sanoi Jörn, ja silmänsä leimuivat, "jos kerran on ajelemassa entisen koulutoverinsa kanssa? Morsiuspari? Vielä 'Punaisessa kukossa' antoi hän minulle saarnan, joka tuntui. Olenpa iloinen, kun kerran saan hänet kunnialla kotiin taas."
Sen hän sanoi vihastuneen näköisenä. Mutta kun Lisbeth sisään mennessään meni hänen ohitsensa hevosten sivutse, pyörähti Jörn nopeasti häntä päin ja antoi hänen astua ohitsensa. Lisbeth heitti häneen pikaisen katseen, Lisbethin silmät loistivat. Sitte meni hän nopeasti sisään.
Silloin huomasi hän, että hänellä todellakin oli syytä olla hyvillään. Hän askaroitsi edelleen hevostensa kanssa ja vihelteli.
"Olenpa isosti iloissani", alkoi toveri, "kun olet noin hyvällä mielellä ja puhut sinäkin joskus sanan, joka ei ole aivan välttämätön. Tiedätkö mitä? Kerrottiin perästäpäin sinusta, ett'et sinä koko päivänä Gravelottella, silloin kahdeksantenatoista ollut koko aikana, kun olimme tulessa, lausunut muuta kuin: 'Vahinko tuota hyvää hevosta'."
Jörn pyörähti nopeasti häntä päin. "Se karvastelee vieläkin mieltäni; se oli hyvä, työteliäs hevonen ja lisäksi tamma."
Sitte rupesi Jörn, suoraa päätä, puhumaan menneistä päivistä. Hän oli vilkastunut toverinsa kohtaamisesta ja puheli hilpeästi vanhaa toverillista henkeä tapaillen, jota hän ei sentään kohta osannut löytää. Mutta kun pitkät hiljaiset vuodet ja kova raskas työ olivat jäykistäneet sekä ruumiinsa että sielunsa raskaaksi ja kömpelöliikkeiseksi, niin muodostui kaikki, minkä hän teki, vähän liioitelluksi, ikäänkuin lammasten ensi poukkoilu laitumella maaliskuussa. Hän kertoi nyt, tehden suuria liikkeitä käsillään ja äärettömän avomielisesti, että hän nyt oli ihan maaton ja mannuton, mutta myöskin ihan vapaa kaikista huolista, ja että näytti hänestä kuin ei tyttö, tuo Lisbeth Junker, olisi niinkään epäsuopea hänelle; sitä hän ei koskaan olisi uskonut mahdolliseksi. Mutta vielähän hän ei sentään tietänyt, mihin hän nyt ryhtyisi.
Palveluspoika tuli ja otti hevoset huostaansa ja katseli uteliaana tuota kookasta vähän kumaraa miestä, joka hänen läsnäollessaan puheli noin tärkeistä asioista. Toverinsa laski lopulta kätensä hänen olalleen ja sanoi: "Mennään sisään nyt", ja asteli naurussasuin hänen takanaan.
Äiti, pyylevä nainen, jolla oli terve ihonväri ja tummat, hieman harmenneet hiukset, tarkasteli kumpaakin vierastaan hyvänsävyisellä uteliaisuudella, puheli osanotolla vanhan Uhlin pitkällöisestä sairaudesta ja kuinka mukavaa oli, että hänellä nyt oli Thiess Thiessen. "Etkä niin ihan yksinäinenkään ole; kun hiukan tahdoit lähteä tuulettumaan ja katsomaan ympärillesi, sait kohta mukaasi noin korean saattajattaren." Tämmöistä puhellen vei hän molemmat vieraat vierastupaan ja katsahti poikaansa ikäänkuin kysyäkseen: "Mitä on heistä ajateltava oikein? Missä suhteessa ovat he toisiinsa?" Näillämain pitää nimittäin kaiken olla selvää ja suoraa, puhdasta tai likaista, valkeata tai mustaa, kihlautunutta tai ei. Sitä ei Jörn Uhl ollut ottanut huomioonsa.
"Niin, äitiseni", vastasi ääneen poikaveitikkansa, joka oli ymmärtänyt hänen silmäniskunsa, "enpä tiedä, millä silmällä noita kumpaakin pitää katsoa: kihloissa he eivät vielä ole. En tiedä sitäkään, kummassa on syy siihen, etteivät ole; mutta luulenpa, että asiat vielä selkenevät. Joka tapauksessa ovat he ainakin tulleet tänne, koska luulevat, että sinä voisit auttaa heitä; sillä tunnetaanhan joka paikassa kuinka näpsäs sinä olet poikaasi naittamaan."
Silloin uhkasi äitinsä häntä kädellään ja torui häntä, että hän noin puhui kaikki suoraan ja sanoi, että hänen vast'edes piti pitää paremmin suunsa. Poika vaan nauroi ja sanoi: "Tiedättekö mitä? Sinä otat Lisbeth Junkerin kanssasi kyökkiin ja puhut kaiken valmiiksi hänen kanssaan, minä otan mukanani Jörn Uhlin ja näytän hänelle talliamme."
Hän otti Jörn Uhlia käsivarresta ja lähti hänen kanssaan ulos. Ulkona, kun he olivat kulkeneet talon ja luvan lävitse, sanoi hän Jörnille: "Kuules, sinä, kuinka olet joutunut matkalle kahdenkesken tytön kanssa? Kerrosta, kummoiset välinne oikein ovat?" Hän osoitti peukalollaan taappäin vasemman olkansa yli kyökkiä kohden ja vilkutti silmäänsä.
"Niin", sanoi Jörn ja vilkastui. "Kummoisetko välimme ovat? Ymmärrätkö sinä sitä? En minä vaan. Olisin lapsesta saakka erinomaisen mielelläni ottanut hänet; mutta aina olen, aina tähän päivään saakka, liiaksi kunnioittanut häntä: siinä se on. Me katsoimme kaikki ylös häneen, kaikki muut paitsi Fiete Krey — muistathan? Numero kahdeksaskymmenes seitsemäs, jonka tapasimme Gravelottella. Mutta hän sinutteleekin sitte vaikka keisaria. — En ole koskaan osannut kuvitella, että se voisi tapahtua."
"Mikä se, sinä tyhmeliini?"
"Niin kuule, kuinka sen sanoisin?… Että hän ehkä huolisi minut miehekseen!… Kaiket päiväni täytyy minun sitte olla varuillani; aina käydä sunnuntaipuvussa." Hän hengähti syvään. "Kuule", sanoi hän, "kuinka soma hän on! Mutta ylhäinen, kuule! Enpä kuolemakseni uskaltaisi kajota häneen. Ja hiukan kylmä, luulen ma."
Silloin naurahti toverinsa: "Kylmäkö? Hänkö kylmä? Hänen verensä on yhtä punaista kuin toistenkin. Hän on vaan piiloittaunut ja vetäynyt suojaan tuon ylpeän hiljaisen olentonsa turviin. Se ei ole niinkään harvinaista. Huomaappas, jos vaan kerran teet rynnäkön noita varustuksia vastaan, muuttuvat nuo kylmät rintasuojat kohta paljaaksi valkeaksi. Semmoinen on minun ajatukseni."