"Kuinka voit olla siitä niin varma?"
"Oh", sanoi vekkuli ja kohautti olkapäitään.
"Niin", ehähti Jörn ja näytti taas rauhoittuneelta. "Se on totta. Hän on erinomaisen hyvä kohtaani. On ihan uskomatonta, kuinka ystävällinen hän on. On aivan eriskummaista tuo."
Mutta kohta rupesi hän taas epäröimään. "Mutta en saa oikein uskotuksi tuota todeksi", alkoi hän. "Näes sinä, hän on aina ollut hienointa, mitä minä olen voinut kuvitella maan päällä olevankaan. Tornin korkeudet, kuule, minua ylempänä. Hänen pukunsa, hänen kätensä ja hänen hiuksensa. Ovatko ne tavalliset tytönhiukset? Ja ennen kaikkea koko hänen olentonsa. Tiedätkö mitä, lapsuudesta saakka on minusta tuntunut, kuin käyskelisin aina hienoa korkeata linnaa ympäri; ja aina oli minulla paljo ajattelemisen aihetta ja olin utelias näkemään, kummoiselta siellä sisällä oikein mahtoi näyttää. Ja nyt, kuule, nyt sitte entispäivän kuljettaa hän minua kädestä salista saliin etkä voisi uskoa, et kuvitellakaan, kuinka ihmeen ihanaa kaikki siellä on, kaikki niin ylhäistä ja puhdasta ja kaunista, että oikein hengitys seisahtuu ilosta. Ja minä? Minä sitä vastoin? Minä en omista mitään, en osaa mitään, en ole mitään. Tiedäthän sinä, että kaikki ihmiset kummeksivat minua ja pitävät minua omituisena. Äskettäin kuulin kyläntiellä erään lapsen sanovan toiselle: 'Katsos tuota, hän on se joka osaa lukea tähdistä, koska joku kuolee ja koska tulee sota'. Olen aina ollut tuommoinen itsekseni kyyröttäjä, tiedäthän sen. Ja kummoiset ovat käteni! Katsos vaan, tuollaiset kädet! Noin suuret ja noin tyhjät. Mitä moukasta kuninkaan tyttärelle?"
"Tuhkimusta sinuakin! Oijenna kätesi vaan, niin siihen se lentää."
"Niinkö todella luulet?"
"Tunnen vekaran", sanoi toveri ylvästellen.
"Vekaran?!" sanoi Jörn. "Mutta hänpä ei olekkaan mikään vekara!"
"Noh… sanonpa: ei hän sen toisempi ole kuin muutkaan. Ehkä on hieman elävämpikin kuin nuo muut, koska on hieman älykkäämpi."
Semmoista juttelivat he keskenään. Sitte lähtivät he edelleen ja johtuivat puhumaan hevosista, sotaveikko antoi taluttaa esiin pari nelivuotiastaan ja tuli kiihdyksiin, kun ei Jörn ihan ehdottomasti kehunut niitä. "Vie sisään ne taas", huusi hän renkipojalle. "Nyt en enää viitsi katsoakaan niitä."
"Kuules, sanoppas", tokaisi Jörn, "missä olette tulleet tuttaviksi keskenänne?"
Silloin kohotti sotaveikko silmäkulmiaan ja sanoi, ollen yhä äkeissään siitä että hän oli kiittänyt liika niukasti hänen hevosiaan: "Kysy häneltä itseltään, ehkä kertoo hän sen, ehkä ei."
"Mutta kerrohan. Onhan joutavaa, ett'et sitä kerro."
Silloin nauroi veikkonen, juoksi kyökin ovelle ja aukaisi sen. "Kuule", huusi hän sisään, "Jörn Uhl haluaa tietää, kuinka olen tullut tutuksi kanssasi. Kerronko sen, vai en?"
Lisbeth Junker seisoi lieden ääressä hänen äitinsä rinnalla, heitätti päätään hiukan ja sanoi: "Kerro, kunhan kumminkaan et saa olluksi kertomatta." Äitinsä huusi: "laita ulos itsesi", ja tarttui tulihankoon. Silloin palasi sotaveikko. "Niin noh", alkoi hän… "koska haluat tietää, niin näin se tapahtui: Noin kuus' tai seitsemän vuotta sitten, kohdakkoin sotaretken jälkeen käväisin kaupungissa ajoneuvoineni. Oli luullakseni noin sydänkesän aika… Kun illalla hämärissä taas ajan kaupungista, tapaan siellä lähellä tullia Lisbeth Junkerin, jonka joskus olin nähnyt, kun vielä olin kimnaasissa ja hän kävi tyttökoulua. Seisautan hevoseni, ja kysyn, mitä hänelle kuuluu. Muistathan että sotaretki oli tehnyt meidät uskaliaammiksi ja itseemme luottaviksi tyttöjenkin suhteen. Jutustelen siinä yhtä ja toista hänen kanssaan ja olen hyvilläni, kun hän pienillä, sievillä, valkeilla kasvoillaan niin luottavasti tähystelee ylös minuun. Hän kertoi odottavansa Vollmacht Dieckiä, joka oli luvannut ottaa hänet rattailleen Wentorffiin. Sanon siihen: 'Noh, häntä saat vielä ehkä kauankin odottaa. Tiedätkö mitä? Tule minun rattailleni! Ajan Sankt Mariendonnin kautta; enhän pidä siitä väliä, että saankin ajaa pienen väärän, kun sinä vaan istut vierelläni'. Minä ajattelin nimittäin näinikään: olet niin monta kertaa saanut ajaa tuon matkan yksiksesi, saa olla kerta hupaisempaakin. Hän tuumi asiaa ensin verrattain kauan, epäröi ensin ja katsoi vähän epäilevästi minuun. Koetan kehottaa häntä, niin hyvin kuin taidan, käyn korskaksi, nöyrryn, lasken leikkiä ja pilkkaan ja olen vihastuvinani. Luulen että hän ainoastaan puolella korvallaan kuunteli puheitani, katseli vaan tarkkaavasti minuun ja sanoi yht'äkkiä, kun minä par'aikaa tuumin uutta tepsivämpää mutkaa häntä pyydystääkseni: 'Tee tilaa'. Nostan vaununpeitettä puoleen, ja niinpä istuu hän todellakin vierelläni ja minä ihan huoahdan ponnistuksistani ja ajattelen: 'Näin kauas on siis jo päästy'. Rupesin kohta tuumimaan, kuinkahan saataisiin asiat vähän edemmäs, ja ajattelin kohta, että tästä tulee työ, joka pitää suorittaa arkaluontoisesti ja hellävaroen, jos mieli sen onnistua; tunsin nimittäin hänet jo ennaltaankin semmoiseksi, jota ei niin hevillä lähennelty.
"Jutustelen siis siinä hänen ratokseen, mitä taidan, ja puhelen semmoista, jonka luulin olevan hänelle mieleen. Arvaappas, silloin oli Gravelotte minulle hyväksi avuksi. Jos hän sanoi jotakin, hyväksyin minä sen kohta, ja tuin hänen mielipiteitään lujilla perusteilla. Hän tuli hyvälle tuulelle, ja huomasin hyvästi, ett'en sinä hetkenä ollut hänelle niinkään epämieluinen. Mutta olin sentään sangen epävarma asiastani, en myöskään ollut löytää mitään sopivaa ylimenopaikkaa, niin ahkerasti kuin semmoista ajatuksissani etsinkin. Pelkäsin, että hän säikähtäisi pahanpäiväisesti, ja ajattelisi pahaa minusta ja närkästyisi minulle koko elinijäkseen. Ja se olisi ollut ikävää minusta, sillä hän oli sievä hieno tyttö, jota ilman muuta täytyi kunnioittaa, kun vaan katsoi hänen puhtaita kauniita kasvojaan. Mutta niinhän on, tiedäthän sen, että juuri semmoinen tuntuu kannattavankin voittaa. Noh, näinpä sitte kävi:
"Olimme jo lähellä Wentorffia. Tiedäthän, siinä jossa tie poikkee Gutendorffiin, ja oli siinä ajaessa jo tullut tuommoinen lauhea hämärä ilta; silloin tuumaan minä: nyt täytyy sinun ryhtyä asiaan, muuten ei siitä lähde mitään. Minäpä alan siis varovasti ja sydän kurkussa. Toden totta, kuule, ihan sydän kurkussa. 'Kuule, Lisbeth Junker', sanon minä, 'sinähän ajat nyt minun rattaillani, vai kuinka lie?' 'Ajanhan', vastaa hän ja nauraa. 'Niin noh, kun muuten joku ajaa sillä tapaa, sanoo hän: 'Tulehan, mennään nyt sisään sinne tai sinne, ja otetaan hiukan suihin, koska olen saanut ajaa kanssasi'. Sitähän emme me nyt voi tehdä, vai? Voisit tulla puheenaineeksi, ja myöskin on luultavaa, etteivät ravintolat enää ole auki. Tuumi nyt tarkkaan, mitä voit tehdä minua hyvittääksesi, sillä muutoin kiusaisi sinua aina ajatus, että olet ajanut minun kanssani, etkä tehnyt mitään sitä hyvittääksesi. Näethän, sinä nyt kerta olet rattaillani, se on nyt auttamaton tosiasia'. 'Niin', sanoi hän ja nauroi, 'sano sinä ennemmin suoraan, mitä haluat'. Silloin vuovaan minä ja sanon: 'Niin ell'et pahastuisi siitä, tyttöseni, niin ottaisin mielelläni suutelon, ja jos sopii, useammankin. Älä herran tähden vaan säikähdy. Istu hiljaa vaan. Ei sinun tarvitse ruveta rattailta hyppäämään alas. Ell'et salli sitä, niin ajan yhtä kiltisti vierelläsi tässä, kuin jos olisit isoäitini, jota ajan kirkolle. Ainoastaan, ettet pahastu'.
"Niin noh, tuohon tapaan puhuin. Tyttö istui hetken hiljaa, ihan hievahtamatta ikäänkuin tuumisi hän asiaa, minä kuulen hänen keveän hengityksensä ja kadun jo, että olen sanonut sen, ja olen jo puhaltamaisillani peräytymiseen, mutta silloin alkaa hän vitkaan ja hiljaa: 'Tiedänhän hyvästi, että te jälkeenpäin usein komeilette sillä, että joku tyttö on ollut mieliksenne. Sallin kyllä sinun suudella itseäni, sinä kun olet ystävällinen ja kunnon poika, mutta sinun pitää antaa kätesi minulle ja luvata, ett'et koskaan maailmassa puhu kenellekään sanaakaan tästä'. Minäkin, uskoisitko Jörn… minäkin kävin ihan hiljaiseksi ja vakaaksi. Ja minun täytyi todellakin antaa hänelle käteni ja sanoa hänen jälestään sanat, jotka hän lausui edeltä, ja luulenpa, että olisin jälkeenkin vielä jäänyt istumaan hänen vierelleen äimistyneenä ja saamattomana, ell'ei hän olisi kätkenyt silmiänsä käsiinsä oliko se sitte nauraakseen tai itkeäkseen. Silloin lausuin jonkun hyväilysanan ja kohotin hänen pienet raikkaat kasvonsa kohdeni, ja Jörn… hän oli hyvä minulle. Me suudeltiin ja juteltiin. Hevoset pureskelivat ruohoa tien viereltä, rattaat kääntyivät poikittain tien ylitse, siitä emme välittäneet. Ringelshörnillä astui hän rattailta. 'Kuule', sanoin minä, kun hän oli astunut rattailta alas, 'tämäpä oli mieleeni. Oleppas oikein hyvä ja kiltti tyttö ja sano minulle, mikä ilta saan ensi viikolla tulla Wentorffiin ja odottaa sinua piiliäispuun alla puutarhassa'. Mutta hän ravisti päätään vaan ja sanoi: 'Kiitos vaan sinulle, olet ollut kiltti hyvä poika, mutta jätä sinä puutarha rauhaan. Paljaaseen armastelemiseen olen minä liika hyvä, ja naimisiin en taas kanssasi lähde; rakastan erästä toista, jota en koskaan saa!' Heitin hänelle jonkun lentomuiskun jälestä ja sain luvan jättää hänet sillä kaupalla. Hän meni mäkeä alas Kultahetettä kohden. Sittemmin olen nähnyt hänet vaan kerran jollain asemalla, hän tuli luokseni ja tervehti minua, kuin olisin ollut hänen oma veljensä. Mutta senpä sanon: vielä tänä päivänä olen mielissäni seikkailusta. Puutarhaan en mennyt, en ajatellut silloin vielä naimisiin menoa."
Semmoista jutteli sotaveikko ja heitti tähystelevän veitikkamaisen katseen ensinnä Jörn Uhliin, sitte kyökkiä kohden.
Sillä aikaa istui Lisbeth Junker turvelaatikolla lieden ääressä, ja emäntä, hiukset kiiltävinä ja tummanharmaina päälaellaan, kysyi: "Mutta kerroppas nyt suoraan: miten teidän välinne oikein on? Jörn Uhlista olen kyllä kuullut yhtä ja toista. Vähän omituinen hän on, kurkistelee tähtiin, ja askartelee monenmoista, joka ei laisinkaan olisi tarpeen talonpojalle. Kankea ja epäkäytöllinen hän myöskin on. Ei aivan yhtä pahasti sentään kuin pastori Wedt: sille antoi emännöitsijänsä kerran käteen sateenvarjon ja sanoi: 'Teidän pitää kantaa sitä noin, tuuli tulee lännestä'. Paluumatkalla sanoi kuski: 'Nyt toisia käsin, herra pastori!' Mutta pastoripa ei kääntänyt sateenvarjoaan; piti sitä niin vaan, kuin vanha Katrinsa oli käskenyt. Ei, yhtä pahasti ei hänen ole, mutta epäkäytöllinen hän on ja raskaskäänteinen, lyhyesti, semmoinen hiukan syrjäpuolin en. Mutta sen sanon sinulle: semmoinen hän kuitenkin on, kuin äiti konsaan voi pojastaan toivoa. Totta, totta se on, ei sinun yhtään tarvitse saada niin välkkyviä silmiä siitä. Pojanpahikkoni sanoo usein: 'Olisi hän sinun poikasi, äiti, niin hänestä saisit iloita'. Noh niin, lyhyesti vaan, oletko kihloissa hänen kanssaan?"
Lisbeth nosti silmänsä turvelaatikosta ja huomasi, ettei hänellä ollut mitään syytä salata, mitä hänessä liikkui. Jo kahdeksan vuotta oli sydämensä ollut ihan täynnään Jörn Uhlia, mutta entispäivästä saakka oli se ihan kukkurallaan. Kuten pieni lapsi, joka ensin arkana, säikähtynein silmin ja vitkastellen antaa kätensä vieraalle tervehtijälle, mutta sitte nopeasti omaistuu, samalla tapaa rupesi Lisbeth Junker kertomaan äidistään, onnettomasta opettajantyttärestä, lapsuudestaan vanhojen hyväntahtoisten isovanhempainsa luona ja leikkitoveristaan, omituisesta Jörn Uhlista. Ja nyt sai kuulla Jörn Uhlista. Jörn Uhlista, Jörn Uhlista. Ei mistään muusta kuin Jörn Uhlista. "Aina minä olen pitänyt hänestä. Mutta aluksi oli hän minusta liika ohut ja liika tuhma. Sittemmin olisin kyllä ottanut hänet hirveän mielelläni, mutta silloin nai hän toisen. Oh, missä tuskassa minä sen ajan olin. Mutta sitte kuoli hänen vaimonsa. Sitte vasta minä oikein olisin ottanut hänet mielelläni. Mutta sitte tuli tuo kamala aika hänen isänsä ja veljiensä kanssa, kesti seitsemän vuotta, ja sinä aikana ei häneltä riittänyt ajatustakaan minuun. Ja nyt… nyt näyttää melkein kuin… hyvä Jumalani, eilen leikki hän minun kanssani noppaa. Hän on nyt kolmenkymmenenyhden, minä kahdenkymmenenkuuden."
Emäntä liedellään löi kätensä yhteen: "Mutta eipäs!" sanoi hän, "mikä juttu, mikä juttu! Yhden ainoan romaanin olen eläissäni lukenut: 'Pyövelintyttären korvarenkaat'. Mutta tämäkin on romaani. Mikä juttu! Kuka tietää, mitä varten tämäkin on tapahtunut. Minä menin naimisiin kahdeksantoista vanhana, mieheni oli kahdenkymmenenviiden, ja minä olin järkevä, mutta hän ei. Hän oli ihan samallainen tuulihattu kuin poikansa nyt. Siksi täytyi minun olla vakava. Siitä syystä olenkin tullut tämmöiseksi, kuin olen, näin hieman ankaraksi ja hiukan komentavaksi. Alkuaan olin hento haavemielinen tyttö."
"Kun vaan tietäisin", sanoi Lisbeth, "ottaako hän minut. Hänellä ei ole taloa eikä rahaa. Minä ottaisin niin mielelläni hänet, ottaisin niin mielelläni semmoisenaan kuin hän onkin. Ja vaikkapa saisin koko elämäni ajan istua kyyröttää hänen kanssaan Aulangolla, olen aina oleva onnellinen; olen oleva onnellinen vaikka joutuisin kaivamaan turpeita hänen kanssaan. Mutta sitä hän ei tee. Hän on menevä jonnekin ja ryhtyvä johonkin. Ja Jumala ties, mitä kaikkea sitte voi tulla väliin." Siten valitteli hän, ja tuijotteli silmät kyynelistä tulvillaan valkeaan.
"Oh", sanoi emäntä ja viittasi poispäin kädellään: "älä turhia huolehdi. Laita sinä vaan, että hän vielä tänä päivänä puhuu selvää kieltä kanssasi: silloinhan olet hänen morsiamensa."
Lisbeth kätki kasvonsa käsiinsä, salatakseen pikaista punastumistaan: niin iloitsi ja säikähti hän kuullessaan emännän sanat. "Sitä ei hän vielä tee", sanoi hän epäilevästi, "hän kun ei vielä tiedä, mihin hän ryhtyisi. Mutta siitä olen varma, ett'ei hän nyt kenenkään toisenkaan kanssa mene naimisiin."
Siten pakinoivat naiset, kunnes kaikki talonväki ja vieraat olivat istuutuneet ison ruokapöydän ympärille: suurpiika emännän viereen, tämän poika häntä vastapäätä, tämän viereen vakituinen päivätyöläinen, sitte muu palvelusväki.
"Olet sotilasaikananne ollut hyvin hyvä poikaani kohtaan", sanoi emäntä, "ensin rauhan aikana, sitten sodassa. Hän oli kai aika vintiö?"
"Oli hän", vastasi Jörn, "mutta sitä laatua, josta täytyy ruveta pitämään."
"Se juuri onkin onnettominta hänen kanssaan", sanoi emäntä, "ett'ei koskaan voi oikein toden teolla suuttua hänelle, ei ainakaan pitemmäksi aikaa. Jos tahtoo hiukan läksyttää häntä, täytyy se tehdä kohta, muuten ei siitä synny mitään. Usko vaan, olen jo saanut aivan kyllikseni suututella hänen kanssaan ja toivoisin, että hän viimeinkin hankkisi itselleen kunnollisen vaimon."
"Äiti", sanoi sotaveikko, "eilenhän juuri sanoit, että olen viime vuonna muuttunut vakaammaksi ja järkevämmäksi."
"Niin, tuo on totta, Uhl. Sitä hän on. Sitte viime vuoden on hän muuttunut hiukan paremmaksi, mutta ei hänestä mitään kunnollista tule, ennenkuin hän menee naimisiin."
"En minä vielä naimisiin itseäni anna", vastasi veitikka. "Tiedätkö mitä? Mene sinä naimisiin. Olethan kylliksi nuori siihenkin vielä. Sitte sinulla on apua talossa."
Silloin kurotti emäntä pöydän ylitse häntä kohden puulusikalla, joka hänellä oli kädessään, ja löi häntä, vaikka hän ripeästi väistikin taaksepäin, niin kovasti kiharaan päähän, että lusikan varsi katkesi. "Tuosta sait, kun pilkkaat äitiäsi! Greeta, tuo toinen lusikka."
Väki nauroi hiukan, näkyivät sentään olevan tottuneet tuommoisiin kohtauksiin.
"Kolmet koulut hän on käynyt", toraili emäntä, "ja ollut kahden papin luona, mutta samallaisena kuin on lähtenytkin on hän joka kerta palannut takaisin taas, yhtäläisesti vailla vakavuutta ja harrastuksia. Toivoin sitte, että sotaretki edes saisi hänet järkiinsä, mutta heti asemalla on ensimäinen tekonsa se, että ottaa minut käsivarsilleen ja kantaa kaikkien ihmisten keskitse rattaille. Siitä päivästä olen taas lyönyt monta lusikanvartta poikki hänen päähänsä En ymmärrä, mitä hänestä oikein tulee. Ei hän juo, eikä pelaa, ei laiskottele eikä vetelehdi, mutta hän ei ole vakava eikä pyrinnöissään ole hartautta."
"Hän katsoo karsaasti kaikkeen, mitä teen ja sanonkin", puolustihe sotaveikko. "Ja kaikki, mitä sanon tai teen, on minun käsitykseni mukaan oikeaa ja järkevää, mutta hänestä taas ihan päinvastaista. Joko ei hän ole minun äitini, tai en minä hänen poikansa. Pikimmin voisi hän olla minun vaimoni."
Äitinsä katseli häntä päätään pudistellen. "Aivan samallainen oli hänen isänsä. Mitä kaikkea sainkaan siltä sietää! En saanut ottaa askeltakaan talossa ilman että hän oli kintereillä härnäämässä, suutelemassa, nykimässä; aina oli hän tuhmuuksineen tiellä, kun minun piti tehdä työtä. Hänen kanssaan ei voinut puhua vakavaa sanaa, kohta käänsi hän kaiken pilaksi. Näinä avioliittomme alkuvuosina ajattelin usein: jos tätä nyt jatkuu kolmekymmentä vuotta, niin etpä pääse ikinä vanhenemaan, mutta et myöskään koskaan saa lepoa. Mutta sittemmin, kun olimme olleet naimisissa noin kymmenkunta vuotta, silloin muuttui hän ihan toiseksi mieheksi. Ihan kuin olisi hän kääntänyt uuden lehden elämässään esille. Ei uskoisi todeksi sitä, kun kertoo siitä, mutta totta se sentään on. Hänestä tuli puuhaava mies, hän teetti laajaperäisiä kaivaustöitä rämeikössä, perusti tiilitehtaan, jonka hän sentään kohta myi taas. Nyt oli hän useammin matkoilla, ja oli piintyneempi töihin ja toimiin, kuin minulle olisi ollut mieleen, nyt asetuin minä usein hänen tielleen, ja nyt ei ollut hänellä aikaa ja nyt sanoi hän, 'mutta hyvä lapsi, jätä nyt, minun täytyy ajatella'. Hän ei suuria välittänyt minusta, korkeintaan, että hän toisinaan joskus ohimennen silitti minua päälaelle ja sanoi: 'Kuinka sileät ja kirkkaat hiuksesi ovat, äitiseni, ja sileänä ja kirkkaana pidät koko talon'. Vieraat ihmiset sanoivat joskus, 'millainen iloinen mies sinulla on!' Minulla ei siitä ollut aavistustakaan. Minulla oli ollut iloinen mies, nyt ei minulla melkein ollutkaan miestä. Tuo näkyy kuuluvan sukuun. Nuo tulevat vasta noin kolmenkymmenen tienoissa järkiinsä. Luulenpa, että niin on tuonkin kanssa käyvä."
Lisbeth Junker nojasi pöydän ylitse ja katsahti säälivällä vahingonilolla sotaveikkoon: "No, joko tunnet enteitä, että tulet järkiisi pian."
"Pidä sinä huolta omastasi vaan", vastasi tämä. "Se ei ollut niin paljoa häävempi tästä noin seitsemän vuotta takaisin."
Silloin punastui Lisbeth ja heitätti päätään, sitte naurahti hän lyhyeen. Mutta ei luonut silmiään ylös Jörn Uhliin.
Ruuan jälkeen otti toveri heidät kummankin kanssaan, vei heidät mukanaan pitkiä peltoteitä, näytti heille kaikki talon maat, pellon siellä, pellon täällä, siinä ohessa kertoili hän hauskoja kaskuja sotamiesajoilta, eräästä hauskasta Hampurin ja Berlinin matkasta ja härnäili Lisbethiä. Kun Jörn Uhl halusi kuulla jotain talonpidosta, nauroi hän vaan ja löi leikiksi ja sanoi: "Mitä sinä? Semmoisista? Niistä pitää äiti huolen."
Lopuksi, kun he jo olivat tulleet pitkän matkan kylästä, ja Lisbeth jo mielellään olisi kääntynyt takaisin, vaati hän innokkaasti, että he vielä nousisivat eräälle kukkulalle, joka oli vähän syrjään peltotiestä. Kun he korkeiden vallien välitse, jotka kasvoivat nuorta tuomea, olivat kavunneet ylös, näytti hän heille että tämä korkea mäentyrmä kuului hänelle, aina puroon asti alhaalla, jonka vesi lepäsi siellä hiljaisena ja leveänään.
"Ei ole suurenkaan arvoinen", tuumi Jörn Uhl.
"Ett'eikö suuren arvoinen?" tokaisi sotaveikko. "Ett'ei suuren arvoinen? Aiotko riistää tämänkin minulta, kuten äsken riistit nelivuotiaani? Sinä tarkoitat tietysti: laidunmaaksi ja pelloksi?" Hän poikasi jalallaan maahan. "Mutta mitä on tässä alla? Kaivasta viis' jalkaa syvälle tässä? Mitä siellä on? Mitä?"
"No mitä sitte?" kysyi Jörn Uhl hämmästyneen näköisenä.
"Savea, poikaseni! Mahtava kerros hienointa savea!"
"Savea?"
"Savea juuri, houkko!" huusi toveri. "Savesta tehdään astioita ja sementtiä."
"Älä!"
"Niin, näet sä? Näetkös, Lisbeth Junker? Antaa kulua pari vuotta vielä, niin tässä on suuret kaivokset. Alas tuosta telineitä myöten. Teräslankaisia köysiä… kuules! Sitte lotjissa alas puroa. Ell'eivät ne Lägerdorffissa maksa minulle kylliksi, perustan itse sementtitehtaan."
"No, toimeen vaan!" sanoi Jörn Uhl ja katseli vuoroin harmaahiekkaista nummea, vuoroin alas purolle.
"Niin näetkös, asia on tämä, minä en itse ymmärrä mitään tästä.
Minun täytyy hankkia itselleni teknikko, tai täytyy minun itse mennä
Hannoveriin tai jonnekin muuanne, jossa oppii semmoiseksi."
Lisbeth nauroi ja teki pilaa hänestä: "Näeppäs vaan", sanoi hän, "jo pilkistää pieni järjenhitunen esiin!" Jörn Uhl näytti kokonaan vaipuneen ajatuksiinsa. Hän tuijotti maahan, eikä sanonut sanaakaan enää.
Kun he palasivat taloon, käväsi Lisbeth vielä emännän kanssa puutarhassa, Jörn taas oli toverinsa kanssa mennyt tupaan istumaan. Siellä nouti toveri esiin pari kirjaa, toinen käsitteli kivennäistiedettä, toinen taas oli erityinen savikaivaustöiden oppikirja. Hän löi pöytään ja sanoi vihoissaan: "Onpa kurjaa, että oli koulussa niin väliäpitämätön, nyt seisoo tuossa kuin härkä ladon oven edessä." Hän työnsi kirjan Jörn Uhlille ja sanoi: "Sinä tietysti ymmärrät tuon kaiken. Sinä, jonka kasvatuksesta kukaan ei ole huolehtinut tuon taivaallista, olet itse ponnistanut itsesi eteenpäin niin että nyt ymmärrät kymmentä vertaa enemmän kuin minä, joka olen käynyt koulua kymmenen tuhannen markan edestä. Katsoppas sivulle 350. Ymmärrätkö, mitä siinä sanotaan?"
Jörn Uhl ymmärsi kaiken, ja selitti toverilleen. Hän selaili toistakin kirjaa ja selitti sitäkin hänelle. Toveri unohti vihastuksensa ja tuli ihan riemuihinsa ja sanoi: "Kuule, käväisehän ensi viikolla taas täällä, puhutaan silloin enemmän tästä."
Jörn Uhl nyökäytti päätään ja tiedusteli häneltä tarkemmin tuollaisen teknillisen koulun järjestystä ja kuinka kauan siellä täytyisi olla, ennenkuin sieltä saisi jonkinlaisen puoltolauseen tai todistuksen. Lopulta istui hän taas hiljaa, umpimielisen näköisenä, ja omituiselta näytti, kun hän laski suuren, ruskettuneen, työn kovettaman kämmenensä tuolle uudelle sirolle kirjalle. Kirja näytti tuon kämmenen alla niin kääpiömäisen pieneltä, kuin joku siro lasten lelu.
Ennättääkseen kotiin vielä päivänvalossa, lähtivät he. Emäntä kutsui sitä ennen sentään Jörn Uhlin hiukan kahdenkesken puheilleen ja kertoi hänelle, kuinka tyttö oli miellyttänyt häntä, ja kehoitti äidillisesti häntä luottamaan tulevaisuuteen vaan ja ottamaan hänet morsiamekseen, toimeentulonhan voisi hän sentään aina jostain saada. Ja hänen pitäisi pian taas käydä tervehtimässä: poika oli tänään ollut ihan järkevä. Kyökissä oli hän tulihanko kädessä vaatinut häneltä, että hän varoillaan hiukan avustaisi Jörn Uhlia. Hänen pitäisi siis tulla, milloin vaan sopi, muutama tuhat markkaa olisi kyllä hänen käytettävinään, mihinkä hän sitte ryhtyisikin, kauppoihin tai muihin.
Jörn Uhl yritti kiittää; mutta ei onnistunut häneltä. Hän nyökäytti päätään vaan, silmät kirkkaina ja ravisti kauan tuon kunnon emännän kättä, ja tämä huomasi pudistuksesta, mitä hän oli aikonut sanoa.
Aurinko oli jo laskeumassa, kun he viimein tekivät kotimatkaa leveällä, tyhjällä tiellä.
"No nyt ja", alkoi Lisbeth, "nyt olen taas kahdenkesken kanssasi. Tämä oli kaunis päivä, ja nyt vielä tämä kaunis kotimatka… Mitä pidit emännästä?"
"Mitä sinä sotaveikostani?"
"Oh, siitäkö!… Mistä puhui emäntä vielä viimeksi sinulle?"
"Naisten pakinoita!"
"Enkö saa kuulla sitä?"
"Et, et tänään vielä. Huomenna ehkä."
Jörn vaipui ajatuksiinsa, eikä virkannut sanaakaan.
Kun hän oli hyvän aikaa istunut siten, huomasi hän että Lisbeth sai semmoisen omituisen ryhdin, ikäänkuin joku, joka puolustaikse tai kääntyy poispäin. Hän katseli ylös ja näki että Lisbethin kasvoissa oli uhmaa. "Noh", sanoi hän, "mitä nyt, mikä sinun on? Anna kuulua vaan, tyllityttini. Puhu suoraan nyt, tyttöseni."
"Luuletko sinä, ett'en kyökinikkunasta huomannut kuinka toverisi, mokomakin kunnon mies kertoi sinulle seikkailustamme. Ja semmoisilla kädenliikkeillä! Ja nyt olet suutuksissasi. Ja sitä, sitä en olisi uskonut sinusta."
Jörn nauroi: "Nyt menit väärään kaivoon vettä ottamaan. Iloissani siitä olen. Onko sille vihoissaan, joka tulee tiellä vastaan ja jolta kysyy: 'Vieläkö on pitkä matka? Olen kuullut, että on vielä seitsemän penikulmaa?' Ja se vastaa: 'Ei, on vaan lyhyt taival enää tietä'. Iloissani siitä olen; nythän tiedän, ett'et sentään olevinasi ole."
"Ole sinä olevinesi… Hän tuli siitä ohitse, ja oli hyvä ja ystävällinen ja katseli niin vilpittömän ja avomielisen näköisenä. Ja sitte suuteli hän minua."
"Ilkimys hän on", sanoi Jörn Uhl. "Ihan ilkimys: suutelee turvatonta tyttöä, joka ei voinut varjella itseään."
"Varjella? En minä yrittänytkään varjella. En tahtonutkaan. Halusin juuri niin, Jörn."
"Ihan kasakkamaista se oli, se täytyy sanoa. Tuntikausia tuon kanssa yksin maantiellä! Sinä! Ylpein tyttö koko maassa."
"Se oli jokseenkin tarkalleen niihin aikoihin, Jörn, jolloin sinä vietit häitäsi Lena Tarnin kanssa."
Jörn vaikeni hiljaa. Hetken perästä otti hän hänen kätensä ja piti sen ja sanoi: "Rakas, hyvä tyllityttini. Enhän aavistanut tästä kaikesta mitään."
Lisbeth vastasi vaivalloisesti, kyynelten tukahuttamalla äänellä:
"Nokkela Hannu sinä olet ollut."
"Varroppas vaan! Jos todellakin rohkenet ja uskallat, niin vietätpä sinäkin vielä häitäsi. Varroppas vaan!"
"Minkään aikaantulemattoman kanssa en niitä vietä."
Silloin naurahti Jörn Uhl, ja kääntyi kokonaan häntä kohden ja sanoi: "Annanko minäkin hevoseni ruveta pureskelemaan ruohoa tien viereltä, kuten ennen muinoin muuan toinen Meldorffin tiellä?"
Lisbeth puisti päätään, ja katsahti häneen, silmänsä välähtelivät kyyneleisinä: "Ei se nyt käy päinsä, Jörn, aurinko on ylhäällä vielä."
"Sekö yksin esteenä?"
Lisbeth puisti taaskin päätään: "Ei täällä, Jürgen! Ei tuommoinen sovi meille. Ajattelen Lena Tarnia ja hänen lastaan." Hän laski kätensä luottavasti Jörnin käteen.
Jörn nyökäytti päätään ja sanoi: "Tämä on ihmettä. Sulaa ihmettä kaikki tyyni. Seudun kaunein tyttö ja Jörn Uhl! Ei yksikään ihminen ole kolmena päivänä rientänyt semmoisilla jättiläisaskelilla aurinkoon kuin minä. Näetkös: ajamme suoraan aurinkoon. Kunpa vaan tietäisin, mihin nyt ryhtyisin."
Nyt kävi hän taas vaiteliaaksi, eikä Lisbethkään häirinnyt häntä. Mutta kun he taittivat pehmeälle hiekkatielle ja rupesi pimenemään, taivuttelitte hän levottomasti sinne ja tänne, ikäänkuin ei olisi hänen oikein mukavaa istua. Silloin laski Jörn piiskan kädestään piiskanpitimeen, ja veti hänet kiinteästi vierelleen, ja katseli hämillään häntä kasvoihin: "Näinkö tahdot istua?"
"Näin", vastasi Lisbeth ja vetäytyi lähemmä hänen olkapäätään. "Nyt minä nukun." Itsekseen ajatteli hän sentään: "Sitäpä en toki tee. Varonpa vaan itseni nukkumasta tänä hetkenä."
Jörn Uhl istui hiljaa ja liikkumattomana kuin patsas ja ajatteli omaa ja hänen tulevaisuuttaan ja luuli vilpittömässä mielessään, että Lisbeth nukkui. Mutta hänpä istui, häneen nojauneena ja katseli suurilla kirkkailla ja liikkumattomilla silmillään yhteen kohtaan.
Kun he saapuivat Aulangolle ja pysähtivät suuren sisäänkäytävän eteen, sanoi Jörn: "Mene nukkumaan nyt! Olet väsynyt. Huomenna puhumme enemmän."
Mutta Lisbeth jäi yhä seisomaan hänen luokseen, ikäänkuin aikoisi
hän sanoa jotakin. Silloin silitti Jörn hänen poskiaan ja sanoi:
"Rauhoitu nyt! Luulen, että kaikki kyllä vielä tulee järjestykseen."
Silloin lähti Lisbeth sanomatta sanaakaan.
Kun hän oli saanut hevoset valjaista ja laitumelle, meni hän asuintupaan ja jatkoi mietiskelyään. "Huomaan sen nyt, siinä koko vika on ollut, että olen ollut harhassa kaikki nämät vuodet… Olen aina paheksinut kaikkea tehtyä ja teeskenneltyä ja kaikkea väärää valoa, ja olen isässäni ja veljissäni ja monessa muussa saanut nähdä, kuinka turmiollista on valehdella ja kaunistella itselleen ja ajatella ja tehdä toisin, kuin mitä paljas suora totuus vaatii. Olen kyllä huomannut, kuinka laajalle tuo pahe on levinnyt, ja olen aina, kahdeksannestatoista ikävuodestani asti ylpeillen ajatellut, että 'minä, Jörn Uhl, olen toki vapaa siitä'. Ja nyt on näinä kolmena päivänä minulle selvennyt, että olen minäkin elänyt itsepetoksessa ja valheessa ja vaeltanut harhassa. Minä, Jörn Uhl, minä en ole tarpeeksi tarkasti ottanut huomioni alaiseksi itseäni ja asiaani, enkä ole tuntenut itseäni. Olen koettanut pidättää itselleni Uhlin, joka ei enää kuulunut minulle, ja olen sillä jatkanut isäni ja veljieni valhetta, ja samalla heidän kurjuuttaan. Olen ollut hirveän raskaassa työssä, kuten hevonen savivääntimessä, ja olen ollut kauheiden huolien rasittama. Minä luulottelin, että elämäntehtäväni oli pitää Uhlista kiinni. Uhl… mitä on Uhl? Mitä on Uhl sieluni rinnalla? Ja Lena Tarnin sielun rinnalla? Ja vaikka sitte voittaisi kaiken maailman itselleen! Ja saisi sielullensa vahingon? Kuka sitte sielun parantaisi? Minun on sieluni kovettunut, Lena Tarn on kuollut ja Wietenin hiukset ovat lumivalkeat. Minä olen alkanut ylhäältä, korkeasta Uhlista, korkealta ylhäältä olen alkanut ja olen vaipunut… vaipunut.
"Olisin elellyt täällä Aulangolla tai jollain toisella aulankotilalla, tai olisin aloittanut muuten jotain, jotain pientä, omilla voimillani, niin olisi Lena saanut hyvän hoidon, eikä Wieten olisi niin vanha ja niin valkea, ja minä osaisin vielä laulaa, kuten joskus ennenkin lapsena, enkä olisi tuommoinen äkkipikainen ja jurottelija. Silloin olisimme seisoneet oikealla pohjalla ja perustalla, ja olisimme siitä vähitellen ponnistelleet ylös. Alkaa alhaalta, kas siinä piilee koko autuus! Toden totta, alhaalta alankin nyt. Niin totta kuin Jumala auttaa. Alan noppapelillä ja tahdon olla lapsi kuin Venhonen ja sotaveikkoni."
Hän otti valkeata ja meni kirstulle, joka seisoi kulmassa ja rupesi etsimään yhtä ja toista, kunnes viimein koko lattia ympärillään oli vallan kirjojen, karttojen, lasien ja kaukoputkien peitossa. Hän otti tuolin itselleen, avoi jonkun kirjan, avoi erään toisenkin, ja järjestihe istumaan ikäänkuin koulupoika, joka varustautuu lukemaan oikein ahkerasti, piti kirjaa kädessään ikäänkuin kymmenvuotias poika, joka opettelee ulkoa, naurahti matalaan ja antoi kirjan vaipua: "Omituinen ylioppilas tuosta tulee. Hän on tarttuva piirustimeen kuin lapioon, harppiansa hän on kääntelevä kuin auraa, tieteitä on hän ahmiva kuin janoinen sotilas raikasta vettä, ja silmiään hän on siristävä kuin metsästäjä, joka hämärissä väijyy ketunluolalla. Olisiko tämä nyt oikein totta? Tuo kaikki, joka lapsesta saakka on ollut salainen iloni, varastettu iloni, sitä saan nyt armastella päivät pitkät, ikäänkuin olisin laillisesti ja julkisesti ollut vihillä sen kanssa? Olisiko tuo mahdollista? Keskellä kirkasta päivää saisin katsoa kirjoihini ilman että ihmiset sanoisivat: katsos tuota, tuota hohkoa lueksijatalonpoikaa?"
Hän tuijotti silmäkulmat rypyssä kiinteästi tuvan hämärään. "Olisi isäni ollut vakava mies ja pitänyt minusta, ja viettänyt illat meidän kanssamme, olisi hän kyllä huomannut, mihin minua veti. Silloin olisin säästynyt työläästä tiestä ja paljosta huolesta, olisi silloin minustakin tullut ystävällinen ihminen, auringon loistetta sydämessä ja silmissä. Nyt jään aina tämmöiseksi raskaaksi ja luonteeni rosoiseksi. Mutta… en vielä lankea toivottomaksi ja menetä rohkeuttani. Kammostumasta olen oppinut jo silloin muinoin Wietenin kertomuksia kuunnellessani, sitten Lenan kuolinvuoteella ja sittemmin pitkinä kolkkoina yksinäisyyden hetkinä. Olen hetkinäni ollut ihan tyhjyyden partaalla ja ihan Jumalaa lähellä. Mikähän voisi minua enää järkyttää? Pitää alkaa alusta vaan ja uskoa hyvään, uskoa hyvään Jumalassa ja itsessään, kas siinä piilee koko autuus. Niinpä uskallan sen. Ja ell'en täällä enää voi tietojani käyttää, kun olen liika vanha jo tai jos kuolen ennemmin, niin on kai Jumalalla tuolla ylhäällä teitä rakennuksen alla, tai kaivauttanee hän vielä valmistumattomissa maailmoissa syvänteitä, hietasärkkiä ja kanavoita ja voi sijoittaa minut kaivospäällysmieheksi tai sulun vartijaksi jonnekin. Heitänpä mittanuorani aina tähtiin asti ja teroitan lapiotani urakkatyötä varten linnunradalla. Annanpa itseni leikkiin, kuin olisin kuus'toista vuotias vielä.
"Toden totta, sen teen. Ja jos sen teen, niin on minusta tuntuva kuin seisoisi istuimeni takana maailman kaunein ja ylpein nainen… oh, mitä liikuttavat minua naiset… kuin seisoisi oma tyttöni, minun oma hieno ja ylpeä tyttöni istuimeni takana, ja katselisi kuumin silmin minua ja kirjaani ja odottaisi, kunnes olisin valmis kirjoineni. Ja kun sitte olen valmis, on hän naurava kirkkaasti ja puheleva häistä. Ja täällä Aulangolla, täällä tulemme viettämään häitämme. Toden totta, semmoiset pidämme, ne kannattavat vaivan. Ja nyt menen kohta ja kysyn häneltä, onko se hänelle mieleen."
Ja semmoisenaan kuin oli… takin oli hän jo ennättänyt riisua… lähti hän ihan arvelematta valkeissa paidanhihoissaan ja ihan suur'suuntaisen suunnitelmansa valtaamana tuvasta välikön poikki kammariin, jossa Lisbeth Junker nukkui, ja eroitti valuisen syysyön hämärässä hänen vuoteensa ikkunan lähellä, nyt häntä sentään rupesi hiukan epäilyttämään ja hän läheni hiipien. Lisbeth ei liikahtanutkaan, katseli vaan hämmästyneenä häntä. "Sinäkö se olet, Jürgen? Tule tänne!" Hän otti hänen kätensä, teki hiukan sijaa hänelle ja veti hänet alas vuoteen reunalle. "Mitä sinulla vielä oli asiaa?"
Jörn istahti hiukan kankeana ja selitti sitte vakaana hänelle suunnitelmansa, joutui välistä hämilleen ja välistä vilkastui taas ja teki suuren kädenliikkeen. "Ja nyt on vaan kysymys siitä, otatko todella minut ja suostutko odottamaan vielä pari vuotta."
Lisbeth sanoi: "Tule lähemmäksi minua tänne; sitte vastaan."
Kun hän tottelevasti kumartui Lisbethiä kohden, kietoi tämä käsivartensa hänen kaulansa ympärille, hyväili ja suuteli häntä ja puhella tokelteli: "Sinä vanha, kummallinen Jörn Uhl, sinä lueksijatalonpoika… kaikkihan tuo on ihan yhdentekevää! Voi sinua, tuhma Hannu… kun vaan tiedän, että sinä pidät minusta. Tule lähemmäksi Jörn! Suutele minua! Minä rukoilen, että sinä suutelisit minua. Ja minähän olen ylpeä ja kylmä! Näetkö nyt, kuinka ylpeä olen?"
Jörn Uhl oli jäykennyt hämmästyksestä. Tuhma Jörn Uhl. Hän istui vuoteen reunalla ja silitti hänen poskiaan ja hiuksiaan ja katseli häntä hänen kuumiin kauneisiin kasvoihinsa ja puhua kangerti: "Että… että… sinä… rakastat noin… minua… Minä… olen pesevä seitsemän kertaa päivässä käteni. Ja sinun… sinun pitää aina sanoa minulle, kuinka ja millä tapaa minun pitää käyttäytyä. Minä teen kaiken tuhmasti."
KAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.
Mitä meillä enää on suurtakaan kerrottavaa Jörn Uhlista? Taikka kuinka kauas seuraamme vielä hänen elämäänsä? Emmekö ole käyskelleet hänen elämänsä lävitse, kuten käyskelee yksikseen rauhaista yksinkertaista kylänkirkkoa, ja katselee kaikkea ja astelee hiljaa ja varovasti ja istahtaa vielä hetkeksi jollekin istuimelle vastapäätä alttaria?
Tai mitä puuttuu Jörn Uhlilta vielä?
Mitä voi Hannoverin kaunis kaupunki korkeakouluineen enää muuttaa hänessä? Se voi opettaa hänelle, kuinka voi hyvää ryhtiä säilyttäen pujotella ihmisten välitse kaduilla ja kuinka perustetaan savitehtaita ja kuinka sulkuja ja rautateitä rakennetaan. Mutta enempää ei. Hänen sisintä olentoansa, hänen luonteensa ydintä ei enää voi muuttaa. Se onkin hyvä niineen. Sillä mitä voi ihmiseltä enempää vaatia, kuin että hän nöyränä kunnioittaa ihmisolemisen ja koko maailman hyvää salaisuutta, ja iloitsee kaikesta hyvästä ja luottaa siihen?
Siellä seisoo Jörn Uhl keskellä aseman touhua ja sanoo par'aikaa jäähyväisiään kymmenkunnalle toverilleen. Eräs reipas saksalais-amerikalainen, jonka isänsä, joka on Buffalossa nahkurina, oli lähettänyt valtameren ylitse, pitää hyvästijättöpuhetta. Toisella kädellään pitää hän päällysnuttuaan kiinni, on nimittäin kylmä sumuinen marraskuun ilma ja asemahuoneessa kova veto; toista kättänsä oijentaa hän poismatkustavaa kohden.
"Jürgen Uhl, maavouti Wentorffista… muistelen tänä hetkenä sitä aamua, jolloin ensi kertaa astuit piirustussaliin. Selkäsi oli kumarassa, ikäänkuin olisit kantanut säkkiä, kätesi olivat känsäiset ja silmäsi nälkäiset. Sinä astuit vilpittömänä luoksemme, annoit jokaiselle järjestään kovettuneen kätesi ja sanoit lyhyesti, kuka olit, mistä tulit ja mitä halusit. Siitä hetkestä asti pidimme sinusta.
"Otimme sinut keskellemme ja varjelimme sinua; huomasimme nimittäin kohta että sinä olit vaarassa saada kolauksia. Me vuokrasimme huoneen sinulle, ostimme liinavaatteita sinulle, saimme sinut lähettämään pitkävartiset rasvanahkaiset saappaasi takaisin Aulangolle ja kiskoimme sinut irti kirjojen äärestä, kun pureuduit kiinni niihin kuin näätä tarikonkahvaan.
"Mutta kun me siten hääräilimme kanssasi ja suojelimme sinua… oh, me sinua!… niin huomasimme pian, mitä sinussa oli, että sinä olit noiden miesten täys'verinen jälkeläinen, jotka ominpäin tutkivat merta ja maata ja tähtiä, ja jotka rakensivat sulkuja, jotka pitivät, ja laivoja, jotka kestivät Pohjanmeren myrskyissä, ja jotka pusersivat huulensa yhteen, kunnes ne nitistyivät kapeiksi, ja jotka uteliaisuudesta ja kunnioituksesta rakensivat itselleen maailmankatsomuksen, jonka avulla vakava ihminen kylläkin tulee toimeen. Me hääräilimme vielä, Jörn Uhl, sinua 'suojellaksemme', ja saadaksemme sinuun hiukan kaupunkilaismaista herrasleimaa, kun jo havaitsimme istuvamme jalkojesi edessä ja kuuntelevamme sinua. Järjen puolesta olit sinä kymmentä vuotta meitä kehittyneempi, vakavuuden ja kokemusten puolesta kaksikymmentä. Siitä huolimatta olet aina kohdellut meitä kuin vertaisiasi: olet suopeana katsellut tuhmuuksiamme, monen niistä olet saanut estetyksikin; olet kuunnellut meidän kokemuksiamme ja olet laajentanutkin niitä jollakin valaisevalla sanalla. Lyhyesti, sinä olet ollut meidän maavoutimme, Jürgen Uhl, meidän kuninkaamme."
Silloin tunkihe esiin nuorin joukosta, erään papin poika Eteläsaksasta. "Kuulesta Dick", sanoi hän, "mitä tuommoista viitsit jaaritella! Tiedäthän, ett'ei Jürgen ilkeä kuunnella tuommoisia mairitteluja! Ja millä oikeudella ylialaan puhut meidän kaikkien puolesta?"
"Hiljaa nyt", sanoi Jörn Uhl ja katsahti piirustussalitovereihinsa jokaiseen vuoronperään. "Tiedätte, että pitkät ajat olen elänyt yksikseni ja huolien rasittamana. Sekä luontaisesta taipumuksestani että kovien kokemusten vaikutuksesta olen raskasluonteinen ihminen, jonka täytyy noutaa jokainen sanansa ja jokainen liikuntonsa rämisevin sankoin ja köysin syvältä syvyydestä. Jo kotonani oli ympärilläni ystävällisiä ihmisiä, jotka koettivat rohkaista ja reipastuttaa mieltäni: olettehan lukeneet Fiete Kreyn kirjeitä minulle, eikä Thiess Thiesseninkään nimi ole teille outo, Heim Heiderieteristä olen kertonut teille, ja tyttöni terveydeksi olette juoneet useammin, kuin oli teille itsellenne terveydeksi. Tätä rohkaisua, jonka nämä olivat alkaneet, olette te jatkaneet ja se olikin hyvin tarpeen. Jos te alussa olisitte tehneet pilaa minusta ja kummastelleet minua, ja olisitte pysytelleet etäällä minusta, silloin olisin jäänyt yksikseni, sillä toista kertaa en olisi ojentanut kättäni teille. Mutta nyt olitte te kohta ystävälliset ja omaiset kohtaani, te nuoret, ja siitä kiitän teitä!"
Juna oli lähdössään, ja Jörn Uhl astui vaunuun. Nuorin joukosta, tuo papinpoika kantoi sisään hänen matkalaukkunsa, ja sanoi siinä ohitse hipaissessaan hänelle: "Äiti kirjoitti ja lähetti sinulle terveiset."
Hän oli tullut eroitetuksi lyseosta, ja vuoden verran oli kohtalonsa häilynyt sen vaiheilla, tulisiko vielä lisään yksi hunningolle joutunut papinpoika, vai ei. Oli ollut pahoja kohtauksia siellä pappilassa ihanan Mainin varrella, oli ollut aviopuolisoidenkin kesken. Äiti oli sanonut: "Talossamme on rukoiltu liika paljon, ja pidetty muuta semmoista ulkohurskasta menoa, semmoinen ei maistu reippaalle nuorukaiselle. Nyt heittää hän tuon ulkonaisen kuoren mukana, joka on käynyt hänelle vastenmieliseksi, myöskin sen, joka on hyvää ja iäistä: rakkauden ja uskollisuuden." Ja isä oli vastannut: "Saatat olla oikeassa. Me papit joudumme helposti siihen vaaraan, josta puhut. Uskonto on hieno, hellävaroen käsiteltävä asia ja kostaa helposti sille, jonka tehtävänä on viranpuolesta käsitellä sitä. Mutta jos ajattelit siten, olisi sinun pitänyt puhua siitä minulle. Sen sijaan olet selkäni takana antanut hänelle rahoista, jotka olit saanut kokoon kanatarhasta, ja hän vuorostaan on toimittanut ne tuolle pyylevälle kapakoitsijalle, tuolle joka elää laiskana loisena toisten ahkerain kustannuksella.".. Sitte oli hän lähetetty piirustuskouluun ja oli siellä joutunut tuon kapeakasvoisen friesiläisen talonpojan käsiin, joka puski päätänsä tieteihin sitkeällä itsenäisyydellä kuin härkä pilttuun seinään. Ja vähitellen varmeni hän elämänkäsityksensä hämmingistä ja humusta. Jörn Uhl oli voinut kirjoittaa isälle kirjeen, joka lupasi hyvää, siihen oli tullut äidiltä kyynelten kostuttama vastaus. Vielä on verensä kyllä hieman levoton. Myöhemmin työskentelee hän jonkun vuoden Holsteinissa Jörn Uhlin johdolla. Sitte lähtee hän ulkomaille. Tietysti. Täytyyhän hänen saada vakuus siitä että maa todella on pyöreä. Mutta hän on lähtevä maastaan semmoisena, joka on tuottava kunniaa sille.
Siitä nämä äidin terveiset.
Nyt lähtee juna liikkeelle. Tuuli puuskuu ikkunoita vastaan, suuria vesikarpaloita lyö ruutuihin. Ohitse liitävän savun takaa häämöttävät talot ja kylät, kankaat ja metsät epäselvinä harmaasta sadesumeesta. On ilma semmoinen, jolloin tuntuu ylen joutavalta kaikellainen tulevaisuuden suunnitteleminen ja ylipäätään kaikkikin toimiminen; sillä eihän näytä olevan mitään toiveita siitä, että sade koskaan taukoaisi tai että itse aurinkokin vielä joskus loistaisi taas.
Mutta Jörn Uhl tuntee tuon tuulen ja tuon sateen. Usein on se valellut Uhlin peltoja, sillä välin kun hän auransa takana on astellut vakoa ylös, vakoa alas. Hän tietää että täytyy kyntää, kyntää, täytyy huonollakin ilmalla ja odottaa kärsivällisesti vaan, aurinko pilkistää kyllä aikanaan esiin. Niinpä istuu hän käsi polvella ja katselee valuvia pisaroita ja mukana liitävää sumumaailmaa, ja ajattelee milloin Wentorffilaista nuoruuttaan, milloin Fiete Kreytä, milloin nahkuria Buffalossa, milloin Wieten Penniä, joka valkeahiuksisena ja kumaraharteisena istua kyyröttää Aulangolla takan ääressä, milloin taas sotaveikkonsa savikaivoksia. Sieltä on hän nyt ensiksi saava työtä ja leivän. Lopulta jäävät ajatuksensa Lisbeth Junkeriin ja omaan poikaansa, joka nyt jo kaksi vuotta on ollut hänen luonaan hänen kotonaan, syönyt hänen pöytänsä ääressä ja nukkunut hänen vuoteensa vieressä. Mutta kun ajatuksensa kauan ovat liikkuneet siinä, lentää mielensä ylitse varjo, hän on johtunut ajattelemaan sisartansa Elsbeä.
Hampurissa lähti hän kiireesti tekemään matkaa läpi koko puolen kaupunkia. Useat kerrat täytyi hänen kysyä tietä. Lopulta rupesivat paikat tuntumaan hänestä tutuilta, sitäpaitsi joutui hän erääseen koulupoika parveen. Ja aivan oikein näkyi tuossa tädin puodinikkuna: Ellin Walterin kirjoitus- ja kouluvihkoja. Hän seisahti hetkeksi: ajatuksensa olivat niin kuohuksissa. Mutta kun hän huomasi, kuinka parvi pikkumiehiä rohkeasti taivalsi sisään, lähti hän heidän mukanaan.
Lisbeth seisoi tiskin takana ja nosti syrjään muutamia laatikkoja, eikä katsahtanut ylös, vaan sanoi hienoon hillittyyn tapaansa armaalla kirkkaalla äänellään: "Odottakaa hiukan, olkaa hyvä."
"Pyydän", vastasi Jörn, "toimittakaa ensin näiden herrojen asiat."
Silloin hellitti Lisbeth laatikoistaan, oijensi tiskin ylitse kätensä hänelle, punastui, oli ihmeissään ja kummissaan ja sanoi: "Lapsi tulee kohta koulusta… Mitä sinä haluat? Kahdenkymmenen pfennigin edestä teräskyniä? Imupaperia? Täss' on. Maksaa voit huomenna. Vesiviivoitettu vihko? Älä töhrää niin vihkojasi! Lapset, nyt minulla ei ole aikaa, nyt minulla on korkeita vieraita. Katsokaas vaan: tuo iso mies on leikkinyt minun kanssani, kun olin niin pieni vielä kuin te… No, nyt, Jürgen, nyt olemme yksin. Täti on päivällislevolla… Laske laukkusi tähän. Kuule… Jörn… älä noin. Ah, Jörn… ole hiljempaa… Ah, mitä sinä puhut!"
"Nyt on lettisi auennut!"
"Ja… oi, Jörn!… Elsbe on kirjoittanut! Jörn! Elsbe on kirjoittanut Aulangolle. Hän palaa Amerikasta takaisin. Thiess on täällä jo odottamassa, hän asuu vanhassa huoneessaan ja juoksee jokaista laivaa vastaan, joka tulee sieltäpäin. Hellitä nyt, Jörn!… Minä kuulen hänen askelensa… Näetkös, tuossa on pikku poikamme!"
"Isä pojani! Melkein olin säikähtyä. Sinäkö se olet?"
"Minä, minä!" puheli Jörn Uhl, oli polvillaan jo, ja silitteli lastaan hänen valkeille hiuksilleen ja katseli häntä hänen kirkkaihin silmiinsä.
"Mutta oikein totta, isä! Mutta mitä sanot siitä, että käyn täällä koulussa! Lisbeth on vienyt minut sinne vaan! Sieltä minä nyt juuri tulen!… Jäätkö nyt meidän kanssamme?"
"Kyllä… ainaiseksi."
"Kuinka partasi on vaalea, isä. Ihan kuin ruis, joka meillä oli
Ringelshörnin alla. Muistatko vielä?… Isä, menemmekö Uhliin taikka
Thiessin luokse? Lisbeth sanoo että Thiessin."
"Uhl ei ole enää meidän; käväisemme nyt ensiksi Aulangolla. Kuule
Lisbeth… kerro sinä se hänelle… en ymmärrä, kuinka alottaisin."
Silloin polvistui Lisbeth Junkerkin pikku pojan eteen, ja sanoi hymyssä suin: "Kuule prinssini… tiedätkö mitä? Minäkin tulisin mielelläni teidän kanssanne Aulangolle; mutta kuule, tulen ainoastaan yhdellä ehdolla. En kuulisi mielelläni, että sinä sanot minulle 'Lisbeth', olisi hauskempi jos sinä sanoisit minua 'äidiksi'. Ja isäsi… hänen pitää kutsua minua 'rakkaaksi vaimokseen'. Suostutteko siihen. Muuten en lähde kanssanne."
Silloin vilautti pikkumies kerran veitikkasilmiään, jotka hänellä oli perintönä Lena Tarnilta, Ja katsahti isäänsä. "Mitäs teemme, isä? Suostummeko?… No, tulehan sitte!"
Ja hän kietoi kätensä äitinsä kaulalle.
* * * * *
Viiskymmentä mustevaa pölyistä souvaria näki kohtauksen ja kertoi siitä vaimoilleen kotona. He olivat tulleet laivoilta ja menivät rantakaijia pitkin päivälliselleen. Jokaisella oli juoma-astiansa mukanaan ja jokaisella oli kiire. Silloin läheni heitä vastaan kivihiililaiturilta käsin, jolle, kuten kaikki tietävät, Burgista ja Kudenista tulevat turvejahdit laskevat, pienenläntä mies, jonka useimmat heistä jo monet vuodet olivat aika-ajoin nähneet kuljeksivan satamakatuja. Mies kantoi selässään turvesäkkiä ja kävi kumarassa, hän oli kapea- ja ruskeakasvoinen, silmänsä pirteät ja vikkelät, ne vilahtelivat ja etsivät ihmisjoukon välitse, kuin pääskyset, jotka lentelevät puutarhassa puiden välitse. Ja yht'äkkiä keksivät ne jonkun.
Nyt ei hän väittänyt mistään. Hän laski säkkinsä sivulleen maahan ja huusi kimakasti ja valittavasti: "Fiete! Fieteni! Fiete Krey! Kuule nyt!… Mies tuolla! Tuo tuolla harmaassa sadetakissa!"
Siinäkös hälinää nousi, pysähdyttiin, juostiin ja naurettiin. Useat rupesivat avuliaiksi.
"Kuulehan, Fiete! No, Fiete! Fiete Krey, käännyhän nyt? kuule! Tule kantamaan ukon turvesäkkiä!"
Silloin kääntyi mies, joka oli harmaassa sadetakissa ja näki kummakseen kaikkien nauraen katsovan häneen, "Oletteko te menettäneet järkenne", sanoi hän, "vai olenko minä?"
"Tänne Fiete! Siristä nyt vähän paremmin silmiäsi! Vanhus tuossa turvesäkkineen!"
Tuo sana "turvesäkki" lensi kuin pelastava köysi Fiete Kreyn sielulle ja hän tarttui siihen. Silmänsä harhailivat joukkoa ja keksivät tuon pienen miehen, joka toisella kädellään piti turvesäkistä, jota pari katupoikaa tempoi ja kiskoi toisesta päästä, ja kurotti toista kättään häntä kohden, ikäänkuin yrittäisi tarttua häneen. Sanaakaan ei Aulangon isäntä enää saanut suustaan.
Silloin juoksi Fiete Krey hänen luokseen. Hänkään ei välittänyt ympäristöstä. Ei, ei välittänyt mitään. Hän silitti tutisevan vanhuksen poskia, nosti hänen hattunsa kadulta, jonne se oli vierähtänyt ja pani päähän, ja ravisteli yhtä mittaa päätään. "Oi sinua, vanhaa Thiess-hupakkoa! Että juuri osasit nähdä minut! Etkö saa käydyksi? Lamasiko tämä polvesi? Tule, istu tähän säkille!" Hän käännähti ympäri ja rupesi puhumaan väkijoukolle, joka oli tunkeutunut ympärille. "Gentlemen", alkoi hän, "tämä on Thiess Thiessen, turveisäntä nummella, numero kahdeksan, ja kiperäksi ja kieräksi kuivettuneen turvemättään näköinen hän onkin tällä haavaa. Minä taas olen Fiete Krey, kuten jo tiedätte. Nuorena poikana olin minä kauppa-asioissa hänen kanssaan, kun koiravaljakkoineni toin taloonsa harjaksia ja vispilöitä, bush and grease. Näistä tervehdyksistä heräsi ystävyys, joka, kuten näette, ei ole ruostunut, vaikka olenkin jo viistoista vuotta ollut tuolla puolen valtameren. Jos nämä tosiasiat riittävät teille, niin ei meillä ole mitään vastaansanomista siihen, että nyt lähdette päivällisvatienne ääreen… Joko jaksat käydä, Thiess?… Vai et vielä, ukkoseni?… Istutaan sitte tuokio vielä. Emme me almuja kokoo. Jääkää sen puolesta vaan rauhassa seisomaan ja katselemaan meitä."
Hän istui turvesäkin toiseen päähän, ja väkijoukko rupesi hajaumaan.
"Fiete, toitko hänet mukanasi?"
"Ääh, nyt olin taas ihan tollo, Thiess!"
"Kuinka niin, poikaseni."
"Näin hänet laivalla. Yht'äkkiä näin hänet. Hän matkusti kannella, ei ottanut vastaan kojua."
"Onko hän yksin?"
"Hänellä on mukanaan tyttö, pieni kuus'vuotias lapsi, yhtä pieni ja tumma ja laiha ja arka kuin hän itsekin."
"Jumalani! Jumalani!… Missä hän on? Missä hän sinulla on?"
Silloin löi Fiete Krey nyrkillään turvesäkille ja sanoi: "Kun laskimme maihin, vilkkuilin silmilläni joka taholle. Joka taholle, sanon. Tuo on kuin noiduttua meillä Kreijeillä. Silloin kadotin hänet näkyvistäni. Hän on pujahtanut jonnekin pois."
Thiess Thiessen hypähti ylös. Hän suoristi polvensa, niin huonosti kuin se sitte kävikin. Ihan silmänräpäyksessä nousi hän. "Menemme etsimään häntä kohta… etsimme koko yön. Koko yön. Käydään yömajoissa ja poliisikonttooreissa. Pieni tyttö pienen lapsen kanssa."
Fiete Krey viskasi säkin olalleen ja sanoi alakuloisena: "Vaikeaksi tulee löytää häntä täältä. Hän lupasi minulle tulla kanssani Aulangolle. Siitä riippuu kaikki toivomme."
KAHDESKYMMENBSKAHDEKSAS LUKU.
Jörn ja Lisbeth käyskelivät metsänrantaa. He olivat käyneet kaupungissa katsomassa asuntoa itselleen, ja ostamassa huonekaluja. Toisena joulupäivänä aikoivat he Aulangolla viettää vaatimattomat häänsä ja samana päivänä vielä matkustaa kaupunkiin.
Lisbeth kävi niin lähellä Jörniä, että tämä takertui hänen pukunsa liepeihin, jotka liehuivat kiivaasta käynnistä.
"Eipä puutu suuria", sanoi Jörn, "ett'en liukastu. Lumi on siksi sileätä." Hän pakoitti Lisbethin astumaan hiljempaa.
Lisbeth nauroi. "Kuule", sanoi hän ja vetäytyi taas häntä lähelle:
"Olen niin onnellinen." "Sehän on luonnollista", vastasi Jörn.
"Kuinka niin luonnollista."
"Oh", sanoi hän, ja katsahti veitikkamaisesti Lisbethiin. "Onhan kohta joulu-aatto. Ja kaikki lapsethan iloitsevat joulukuusesta."
"Ah", sanoi Lisbeth ja puristi hänen käsivarttaan. "Kuinka luulet, tulemmeko onnellisiksi keskenämme ja pysymmekö onnellisina?"
"Ihan varmaan!" vastasi Jörn. "Näethän, me molemmat, me tiedämme jo naimisiin mennessämme ett'ei toinen ole mikään pyhimys, ja aiomme kumpikin jättää toisemme laatuisekseen. Se on tehnyt onnettomaksi monta avioliittoa, että toinen vaatii ja pakottaa toista ajattelemaan ja tekemään aivan samaa kuin hän itsekin. Minusta pitäisi päinvastoin vahvistaa ja rohkaista toista siinä, mitä hän on, ellei se ole ihan aivan tuhmaa, ja siten saada rinnalleen ainakin täydellinen ihminen, todellinen täydellinen ihminen. Mitenkä he taas väittävätkään? Että aviopuolisoiden tulee olla kuin tammi ja muratti? Kuin kahvikuppi ja lautanen vai? Tai kuten sänky ja sängynpohja? Miten typerää! Semmoiset heidän pitää olla kuin pari samallaista hyvää puuta. Ainoastaan että miehen pitää seistä tuulen puolella. Siinä piilee koko autuus."
"Kuinka järkevästi puhut siitä!"
"Niinhän, minä olen koettanut sitä jo Lena Tarnin kanssa. Hän oli oikea rautapää. Ja minä myöskin. Ja mukavasti se sujui."
Vaieten muistelivat he vainajaa.
"Hän oli siihen aikaan kuin luotu minua varten", sanoi Jörn Uhl ajatustensa valtaamana. "Hän oli nuori ja reipas ja aina uskalias. Mitään oppineen vikaa ei hänessä ollut. Kirjat eivät laisinkaan huvittaneet häntä. Hän ei vilkaissut edes sanomalehtiin. Hän nauroi vaan ja sanoi: lukemisesta oli hän kerta kaikkiaan selviytynyt koulussa. Melkein samalla tapaa kuin on selviytynyt maitohampaistaan. Omituisen hupainen ja lystinkurinen ihmislapsi hän oli. Kun muistelen nyt hänen oloaan ja eloaan, tulevat mieleeni aina Wietenin sadut, Hän oli kuin kasvanut maasta, oli kuin nuori, kaunis ja voimakas puu, joka puhelee viisauksia tuulen ja auringon kanssa, ilman että sentään on päivääkään istunut koulupenkillä."
"Millainen hän muutoin oli? Minä tarkoitan vaimona."
"Niin… sinä tarkoitat… niin, ihan kuin luonnonlapsi. Oli aikoja, jolloin hän ihan huusi rakkauden perään, ja oli toisia, jolloin hän ylenkatsoi semmoista."
Lisbeth otti häntä käsivarresta ja sanoi, silmät luotuina maahan: "Minä olen välistä suruissani, kun sinä puhelet noin järkevästi minulle. Kerta, kaksi vuotta sitten, kun kävimme sotaveikkosi luona, olit toisellainen. Mutta pidäthän toki minustakin yhtä paljon, kuin Lena Tarnista?"
Jörn kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja veti hänet niin lähelle itseään, ett'ei hän voinut liikahtaakaan, ja katsoi häntä sillä tapaa, että hän kätki kasvonsa hänen olkapäätään vastaan.
"Mene kotiin", sanoi Jörn, "ett'et kylmää itseäsi. Käväisen vielä pikimmältään kylässä."
"Menet katsomaan näkyisikö Elsbeä jo. Oi Jumalani, että hän toki tulisi. Minä lähden mukanasi."
Kun he saapuivat kukkulalle, jolta näkee kauas tielle, joka
Hampurista käsin vie Itzehoen kautta rauhaisalle aulangolle, seisoi
Fiete Kreykin siellä — hänkin tähysteli kaukaisuuteen. He eivät
kuitenkaan nähneet mitään ja palasivat kotiin.
* * * * *
He istuivat alakuloisina ja puhelu sujui huonosti. Wieten kutoskeli lapsensukkaa ja pani joka ilta parin pehmeitä lämpimiä vilttitohveleitä uunin taakse. Thiess ripusti suuren messinkisen vuoteenlämmittäjän koukkuun oven viereen. Kukaan ei kysynyt, ketä varten nuo valmistukset tehtiin.
Eräänä iltana keskeytti Lisbeth hiljaisuuden: "Fiete, kerroppas kuinka vaimosi kuoli?"
Fiete Krey havahti uneksumisistaan ja katsoi vuoron perään jokaiseen. Kun hän huomasi Wieteninkin harmaiden silmien olevan suunnattuina häneen, sanoi hän: "Olen jo kummeksinutkin, ettette sitä ole kysyneet. Jos haluatte kuulla sen, — ja luulenpa, että se sopii hyvinkin tässä odotellessamme — niin kerronpa teille miksi ja mistä syystä Trina Kühl, joka oli pien'piikana Uhlilla, kuoli."
"Kuinka hänet menetin? Menetin hänet samalla tapaa, kuin menetin pikku poikana tukun pyykinpitimiä. Näin metsänrannassa erään jäniksenpojan ja unohdin paikalla rattaani ja tavarat, ja läksin käsittämään jänistä metsään. Silloin osui Dieter Krey-vintiö Süderdonnista siihen. Tunnethan hänet, Thiess: hän karsastaa hiukan."
"Aivan totta, hän karsasti", sanoi Thiess. "Hän karsasti vahvasti, Fiete. Sen voit hyvällä omallatunnolla väittää. Hän etsi oikealla silmällään tähtiä ja vasemmalla onkimatoja. Hänellä ei ollut hyvää katsantoa, Fiete"
"Noh niin, tämä osuu ohitse siitä ja ottaa pidintukun rattailta ja vie mennessään. Siten olen useasti menettänyt parhaimman, mitä minulla on ollut, kun minulle yhtäkkiä on sattunut jotain muuta mieleen, joka on saanut pääni kuumaksi. Minä en ole kuten Thiess, joka pitää turvesäkistään, ja huutaa puol'sataa ihmistä avukseen.
"Me olimme, minä ja Trina Kühl eläneet jonkun vuoden yhdessä, lapsettomina. Silloin saimme kirjeen Jasper Kreyltä Wentorffista, että hänen Trina-tätinsä olisi kuollut ja että hän nyt vihdoinkin saisi periä hänet. Silloin jätin vaimoni ja farmini sille hyvälle ja tulin tänne noutaakseni itse nuo tuhat- tai parituhatta markkaa. Pelkäsin nimittäin, ettei Jasper Krey lähettäisikään niitä minulle, vaan tuhlaisi ne, kuten ensi perintönsäkin.
"Vaimoni oli jäänyt yksin yksinäiselle farmille; mutta minä olin jättänyt hänet ja farmin erään nuoren saksalaisen, erään schlesialaisen huostaan, joka omisti naapurifarmin. Hän oli erään lääkärin poika, oli yrittänyt opintielle, mutta oli perinyt äidinpuolelta liika levottoman veren. Tämä oli nimittäin erään saksalaisen löytöretkeilijän tytär, ja oli, kun äitinsä vielä kantoi häntä sydämensä alla, saanut vanhempiensa kanssa matkustaa monta sataa penikulmaa Indiassa ja Austraaliassa. Se vaikutti sen, ettei hän jälkeenpäin elämässään saanut missään lepoa. Kun hän Schlesiassa oli tullut lääkärin rouvaksi, teki hän sisäisen levottomuutensa pakoittamana suvet ja talvet viikkoja kestäviä pitkiä kävelyretkiä kylästä kylään. Tämä levoton matkailuhalu on, vaikkakin lievemmässä muodossa, periytynyt kaikille hänen lapsilleen; nämä ovat kaikki, kun vaan kynsille ovat kyenneet, järjestään lähteneet kotoaan vieraisiin maihin. Yksi näistä lapsista oli siis tullut Ameriikkaankin ja oli sattunut naapuriksemme. Hän oli rehellinen, järkevä mies. Hänen älykkyytensä oli meille, yksinäisiä kun olimme, huviksi ja useasti hyödyksikin, hänen suoruutensa vaikutti, että rupesimme pitämään hänestä.
"Usein iltaisin tulimme yhteen. Silloin pelasimme aluksi hiukan korttia. Se rupesi pian sentään pitkästyttämään minua, minä luin englanninkielisiä sanomalehtiä, joita hänellä oli mukanaan: minähän tahdoin perehtyä maan kieleen, minähän kun aioin rikastua maassa. Rutiköyhäksi minä siellä tulin.
"Sillä välin kun luin siinä, ja aina joukkoon kysyin jonkun sanan merkitystä, jota en ymmärtänyt ja olin hyvilläni, kun he niin hyvässä sovussa pelasivat siinä, tai ystävällisesti juttelivat keskenään, jolloin aina kuuli Trina Kühlin sekoittavan alasaksalaisia sutkauksiaan englanninkieleensä, kuten naurisviipaleita papusylttiin. Se oli kaikki minulle mieleen ja olin hyvilläni siitä, sillä seurustelusta naapurini kanssa oli minulle suurta hyötyä. Hänellä oli erityinen kyky mukautua ja tutustua maan tapoihin, hän kotiutui puolessa vuodessa paremmin oloihin kuin moni kahdessakymmenessä. Sitte pidin siitäkin, että vaimolleni oli hänestä jotakin hupia, hän oli nimittäin aiemmin jo useasti valittanut: 'Sinä olet niin ikävä. Kerrohan edes jotain!' Ja jos minä sitte kerroin jotakin, ei se laisinkaan huvittanut häntä: 'Sinä et osaa kertoa'. Viimein huomasin kerta, että hän oli erinomaisen hellä kohtaani, kun naapurimme taas oli käynyt illalla meillä. Hän oli muutoin hieman kylmäkiskoinen minulle, ja välistä näytti hän tuntevan suorastaan vastenmielisyyttä kohtaani, niin että olin joskus puolin leikillä puolin tosissakin sanonut: 'Näyttää, kuin et sinä oikein pitäisi minusta'. Siinä oli nyt tapahtunut muutos.
"Nyt siis, kun minä saan Jasper Kreyn kirjeen ja matkustan pois, jäävät nämä kaksi yksin erämaahan. Kuuden penikulman piirissä ympärillä ei ketään kristisielua muuta kuin he kahden ja eräs vanha kuuro ukko, jonka olin hankkinut hoitamaan karjaa. Ja vähitellen, piankin, olivat he päässeet niin pitkälle, että he aamusin toivottivat toisilleen hyvää huomenta pystyttämällä katolle valkean salon: sitenhän kutsutaan Saksassa työväki ruualle pelloilta. Pian pitivät he tyhjänpäiväisenä, että kumpikin söi erikseen. Niinpä meni vaimoni aamupäivisin hänen luokseen ja valmisti hänen ruokansa, sitte söivät he yhdessä ja kohta ruuan jälkeen juoksi vaimoni kotiin. Pian tuli hän joka ilta vaimoni tykö pelaamaan korttia. Pian lakkasivat he pelaamasta korttiakin, ja rupesivat istumaan toisiaan vastapäätä ja koettamaan ottaa toisiaan käsistä, kun naapurini oli sattunut tavoittamaan vaimoni käden, piti hän siitä kuin terävästä miekasta, kun vaimoni taas oli tavoittanut hänen kätensä, oli hän kohta hellittänyt siitä, kuin olisi saanut käteensä hehkuvaa rautaa. Pian olivat he riemulla ja tuskalla havainneet, ett'eivät he voineet olla ilman toisiaan.
"Silloin olivat he saaneet minun kirjeeni siitä, että minun täytyi mukaan sotaretkelle Ranskaan. Siitä päivästä rupesivat he tutkimaan sanomalehdistä, joko sota pian olisi lopussa, olivat ryhtyneet kirjevaihtoon saksalaisen komitean kanssa Newyorkissa ja tiedustelleet, oliko kaatuneiden luettelossa ollut numero kahdeksankymmentäkuusi, Johan Fredrik Krey, sama joka tässä nyt istuu edessänne. Ja kumpikin on kyllä huomannut toisensa toivon: 'Ett'ei hän sentään enää palaisi'. Rupesi vähitellen ilo kääntymään tuskaksi. Olivat puhuneet suhteestaan suoraankin. 'Me rakastamme toisiamme. Mitä pitää meidän nyt tehdä?'
"He päättivät koettaa katkaista kaikki väliltään. Naapurini matkusti muutaman ystävänsä luokse, joka pyydysteli kaloja ja lintuja Michigan järvelle, ja aikoi jäädä sinne siksi, kunnes minä palaisin. Mutta sota venyi pitkällöiseksi. Naapurini näki yhä selvemmin hänet edessään semmoisena kun hän hiljaisin kasvoin istui ikkunassa ja katseli kaukaisuuteen. Sitte rupesi hän varmasti uskomaan, että vaimoni oli suuressa vaarassa ja kutsui ääneen häntä avukseen. Silloin jätti hän ystävänsä ja saapui yöllä vaimoni luokse, ja istui hiljaa hänen ovensa edessä kunnes aamu alkoi valjeta.
"Ja silloin, aamun ensi säteitten sarastaessa, tuli hän, jonka hän luuli olevan omassa huoneessaan, peltojen poikitse hänen omalta huoneeltaan käsin. Kun vaimoni silloin oli nähnyt hänet kynnyksellä istumassa, oli hän rutistanut otsaansa ja tunnustanut, että hän oli nukkunut hänen huoneessaan, hänen villapeittojensa alla. Silloin olivat he astuneet yhdessä sisään ja päättäneet taistella rikosta vastaan, niin kauan kuin voivat, mutta sitte rikkoa; kun minä, Fiete Krey sitte palaisin, maksaisivat he rikoksensa puhtaassa rahassa tuon ankaran sanan mukaisesti: 'Kuolema on synnin palkka'.
"Kun he olivat tehneet tämän päätöksen, saivat he hiukan rauhaa. Ajatus, että me voimme tehdä sen ja voimme jättää sen tekemättä, ajatus, että oli vapaa ja että voi itse määrätä kohtalonsa, teki heidät ylpeiksi. He ovat katsoneet toisiaan silmiin ja nauraneet ja nyökäyttäneet toisilleen päätä, ja ovat iltasin eronneet toisistaan sanoilla: 'Huomenna, jos tahdomme! Huomenna!' Siten olivat he neljä viikkoa hillinneet kuumaa haluaan.
"Silloin palasin minä Saksasta, ja sattui että eräs farmarin poika, jolla oli hyvä hevonen, ennätti ennen minua perille ja toi vaimolleni sanan, että noin runsaan tunnin kuluttua tulisin. Silloin oli heillä kummallakin lyhyt ja tulinen neuvottelu: 'Mitä teemme? Yhden ainoan kerran?' Ja ajan, jonka lintu tarvitsee visertääkseen sanoivat he: 'Tämän ainoan kerran'.
"Mutta yht'äkkiä selkeni heille. Sitä varten olemme niin kauan ja niin uskollisesti taistelleet pahaa vastaan, että voittaisimme sen. 'Tule! Noustaan hevosille. Menemme häntä vastaan. Ja kerromme hänelle vielä tänä iltana kaiken'.
"Niinpä tulivatkin he minua vastaan. Ja illalla, kun itse olin kertonut kaiken kerrottavani, ja kun saatoin naapuriani hänen talolleen, kertoi hän minulle heidän rakkaudestaan, heidän taistelustaan ja voitostaan. En virkannut suuria siihen. Mutta kun olin eronnut hänestä, ja hän oli niin pitkän välimatkan päässä minusta, ettei hän enää voinut kuulla minua, silloin nauroin minä ääneen. Saapuessani vaimoni luoksekin nauroin vielä. Me panimme maata ja hän oli hyvä ja hellä kohtaani ja minulla oli onnellinen yö ja mietin ja nauroin itsekseni: Onnipa tämä oli, Fiete Krey, että näin on käynyt. Väliäpitämättömyys ja uneliaisuus on nyt mennyttä. Nyt sinulla on oivallinen vaimo. Nyt hän on herännyt. Sinun pitää olla kiitollinen naapurillesi.
"Thiess, kuinka tuhma olin! Oh, sinä et ymmärrä tuota! Lisbeth! Fiete Krey, yksi nokkelimpia Kreijejä, oli sillä erää tuhmaa tuhmempi. Eräänä päivänä, kun hän taas oli sylissäni ja suuteli minua tulisesti, melkein kuin mieletönnä, kysyin minä, miksi hän sulki silmänsä niin lujaan: silloin vastasi hän, että hän kaikissa hyväilyissään aina ajatteli sitä toista ja koko rakkaudellaan aina oli hänen luonaan. Minä sain olla siitä pahoillani, tai en, hän ei voinut toisin. Se oli hänen onneton kohtalonsa.
"Silloin selkeni minulle, että nyt oli tilamme huonosti. Neuvottelin tyyneesti hänen kanssaan asemastamme. Kysyin, oliko hän pitänyt minusta silloin, kun tuli vaimokseni. Silloin vastasi hän: hän oli silloin ollut vasta seitsemän-, kahdeksantoista vanha, nuori kokematon tyttö, joka vielä ei tuntenut itseänsä ja elämää. Mitä tietää tuommoinen olento, puolin lapsi vielä sielultaan ja hengeltään, siitä, mikä tulisi olemaan hyvää hänelle, mikä ei, hänen kaikki ominaisuutensa kun kehkenevät ilmi vasta kun hän on kahdenkymmenenviiden? Hän sanoi olevansa vakuutettu siitä, että sen, minkä hän oli kokenut, saavat useimmat muutkin kokea, jotka menevät niin nuorina naimisiin kuin hän, useimmille koittaa nimittäin aika, jolloin he osaavat nähdä todellisesti maailmaan ympärillään ja ymmärtävät elämän, ja silloin selkenee hänelle, että tuo tai tuo olisi ollut elämäsi onni ja autuus, eikä tuo, jonka rinnalle tulit sidotuksi, kun vielä et ymmärtänyt mitään.
"Silloin kysyin häneltä: 'Eikö tässä enää voi tulla mitään muutosta? Tuletko rakastamaan häntä niin, että kaikki ajatuksesi ja koko mielesi on häneen kiintynyt?' Hän vastasi siihen: 'Aina kuolemaani saakka. Minä olen luotu häntä varten ja hän minua. Siksi on Jumala saattanutkin meidät yhteen täällä. Sinuakin varten on luultavasti joku olemassa, et ole vaan löytänyt häntä vielä!' Kysyin silloin häneltä: 'Jos nyt kuolisin, niin olisiko se mieleesi?' Hän vastasi: 'Olisi'. Kysyin silloin: 'Etkö siis tunne minua kohtaan mitään? Olenhan sentään aina ollut uskollinen ja hyvä kohtaasi. Lähdithän minun kanssani kodistasi vieraille maille, ja nyt tahtoisit mielelläsi vapautua minusta?' Hän purskahti katkeraan itkuun. Minä taas läksin ulos. Minua kammostutti. Minä ajattelin: tämä ei ole mitään avioelämää enää ja minulle selkeni, että tästä täytyi tulla loppu. Ylpeyteni kyllä kiehahti hereille. Ajattelin: 'Kas tuossa nyt on palkkasi vaivannäöstäsi, uskollisuudestasi ja rakkaudestasi!' Mutta minun piti sentään tunnustaa että hän oli syytön. Hän, ja hänen mukanaan minä olimme joutuneet kohtalon uhreiksi, joka oli vahvempi kuin me molemmat onnettomat ihmisparat.
"Niinpä siis, kertoakseni lyhyesti; minä purasin hampaani yhteen, päästin hänet valjaista ja lähetin erääseen saksalaiseen perheeseen, siksi kunnes avioliittomme tulisi puretuksi. Siellä eli hän sentään enää ainoastaan kolme kuukautta. Sitte syöksyi hän veteen. Eräs iäkäs holsteiniläisvaimo, joka oli kotoisin Nortorffin seuduilta, oli siellä ollut hänen uskottunsa. Joka päivä oli hän hänelle puhunut meistä kummastakin, oli syytellyt itseään ja taas puolustellut ja aina alkanut alusta taas. Tuosta toisesta oli hän sanonut: 'Me kuulumme yhteen. Sydämeni on hänen luonaan päivät ja yöt'. Minusta oli hän sanonut: 'Hän on aina ollut hyvä minulle. Alinomaa näen hänet edessäni, kuinka hän yksin vakaine kasvoineen kuljeksii tyhjässä kodissaan'. Sitte oli hän kirkahtanut: 'Jumala auttakoon minua tässä hädässäni! Mitä pitää minun tehdä!' Lopulta hämmentyi järkensä, kun sitä siten temmottiin kahtaanne.
"Sain tiedon kuolemantapauksesta, ja me molemmat ratsastimme paikalle. Sanaakaan emme vaihtaneet matkalla, joka kesti yhden päivän ja yhden yön. Ruumisarkku oli lyöty kiinni, me emme saaneet nähdä häntä. Arkku oli tehty neljästä jykevästä valkokuusisesta lankunpalasesta, olivat pihalla sahanneet sitä neljä päivää. Erään vehnäpellon kulmaukseen hautasimme hänet, kirkkotarhaa ei siellä nimittäin vielä ollut.