"Tällainen on kertomus Trina Kühlin elämästä. Hän oli pienpiikana Uhlilla. Muistathan vielä Wieten, minkänäköinen hän oli? Te tunsitte hänet kaikki. Sinäkin kai, Lisbeth?"
"Ja omituisinta on tässä", jatkoi Fiete Krey ja tuijotteli otsa runneltuna pöydänkanteen, "että nuo kaksi jalointa asiaa, jotka maailmassa ovat, nuo molemmat ylhäiset ja jalot kuningattaret, uskollisuus ja rakkaus, joutuivat eripuraisuuteen keskenään, vimmoissaan sylkivät toisiaan päin silmiä ja kynsivät toisiaan, ja siten repivät minun suloisen perhoseni, joka juuri sattui liihoittelemaan niiden välillä. Ja mitä pitää ajatella kristillisestä avioliitosta? Pastori sanoi vihkiessään: 'Sitä minkä Jumala on yhdistänyt, ei pidä ihmisen eroittaman'. Ja siten ajattelimme mekin molemmat. Vilpittömämmällä mielellä ei ole ikinä yksikään ihmispari astunut vihkialttarin eteen. Me olimme kuin kaksi lasta. Kuinka onnettomat ovatkaan ihmiset kuin parhainkin meissä ryhtyy taisteluun parhainta vastaan ja kirskuttelee hampaitaan.
"Kerroin myöhemmin koko jutun eräälle saksalaiselle pastorille, eräälle hienotunteiselle ja mielevälle miehelle — asuin silloin Chicagossa — ja kysyin häneltä, miten hän sen selittäisi. Rehellisenä miehenä tunnusti hän, ett'ei hän osannut sitä selittää; tekisimme sentään parhaasti, kun uskoisimme, että Jumala oli kovan välttämättömyyden pakosta sallinut tämän onnettomuuden tapahtua. Meidän pitäisi uskoa ja luottaa vaan, että oli ystävällistä ja tarkoituksen mukaista se, joka nyt näyttää kamalalta arvoitukselta. Hän oli järkevä hyvänsuopa mies. Hän ei puhunut sillä tapaa, kuin useat muut papit, jotka näyttävät tuntevan jokaisen karjapolun, jota enkelit käyvät, kun ovat toimittamassa Jumalan asioita maan päällä, ja jotka puhuvat kuin olisivat olleet mukana silloin, kun 'aamutähdet luojaansa ylistivät'."
Johan Fredrik Krey Wentorffista vaikeni ja katsoi taaskin ajatuksissaan eteensä. Thiess oli kääntynyt takalta käsin ja istui rinta sisäänpainuneena ja katseli häntä ja näki nyt vanhan ystävänsä otsalla sen kirjoituksen, jonka elämä sille oli kaivertanut siitä päivästä, kun hän silloin viisitoista vuotta sitten oli istunut hänen rinnallaan rattailla noiden kolmen tammen luona matkalla ulos avaraan maailmaan, rinnallaan tuo soma hoikka tyttönen. Tuota kokeakseenko, olivat he lähteneet ulos maailmalle? Älypää Wieten istui kumaraisena takan ääressä, oli antanut sukankutimensa vaipua syliinsä ja katseli ajattelevan näköisenä eteensä maahan. Hän näki tuon pienen, valkeatukkaisen tytön somine viattomine lapsenkasvoineen seisomassa vierellään Uhlin kyökissä ja ajatteli hänen merkillistä loppuansa. Ja hartaana, ikäänkuin asetetaan valkeaksi hankittua ruumista ruumisarkkuun, liitti hän tämän edellisten elämänsä muistojen joukkoon.
Hän oli viime vuosina muuttunut vielä hiljaisemmaksi. Kun Thiess joskus sanoi hänelle: "Lue edes jotakin, Wieten", saattoi hän vastata: "Olen kokenut niin monellaista, mitä uutta voisin siis enää lukea tai kuulla?" Kun Thiess sanoi: "Kerrohan jotakin Wieten", vastasi hän: "Eihän se kumminkaan ole miksikään hyväksi; me ihmiset emme kumminkaan voi missään muuttaa mitään." Hän istui ja oli mietteissään, kohotti päätään ja katsoi ikkunasta ja lähti ulos. He kolmen sisällä kuulivat hänen hapuilevat askeleensa kovalla kylmällä lumella. He tiesivät ennaltaan, että hän käväisi talon ympäritse ja tähysteli, niin kauas kuin silmänsä kantoivat tähtien valossa, näkyisikö lasta jo. Mutta kukaan heistä ei sanonut sanaakaan, eikä kukaan kohottanut päätään, kun hän taaskin palasi sisään ja väsyneenä istahti takan ääreen.
Kohdakkoin sen jälkeen lähtivät he levolle. Thiess ja Jörn menivät huoneeseen, jossa yhdessä nukkuivat. "Uneliaisuudesta ei nyt enää ole haittaa, Jörn", sanoi vanhus. "Kun tulin seitsemännellekymmenelle, hävisi se. Nyt rupeaa jo unettomuuskin kiusaamaan. Mene sinä levolle vaan, poikaseni, minä kävelen tässä vielä hiukan edestakaisin."
Thiess Thiesseniä oli vanhetessa yhä pahemmin ja pahemmin ruvennut rasittamaan unettomuus, se rasitti häntä niin että jo paljas alallaan oleminenkin kävi hänelle sietämättömäksi. Seitsenkymmenvuotisena kävi hän puoliöihin tuolla tapaa edestakaisin vuoteen ja ikkunan väliä, jolloin hän aina pysähti hetkeksi ikkunan ääreen ja tähysteli ulos yöhön. Näinä kolmena viikkona ennen joulua sai tämä iltainen käveleminen ja ikkunassa seisoileminen alkunsa.
"Mahtaako hän tulla, Jörn? Ell'ei hän jouluaatoksikaan tule, sitte ei hän tule ollenkaan."
"Ja jos hän nyt tulee?!"
Hetken perästä sanoi Thiess: "Siitä en minä vielä viitsi huolehtia… jos hän vaan tulee… Kuuletko? Siellä nousee itätuuli! Jos hän nyt on matkalla: lapsi, lapsi parka."
Jörn Uhl seisoi toisessa ikkunassa ja sanoi: "Aiemmin, kun vielä olin sangen nuori, luulin minä, että ihmistä voisi kohdata ainoastaan kahdenlaatuisia asioita, semmoisia, joita voi taivuttaa ja semmoisia, jotka voi murtaa. Sittemmin, noina suruisina vuosina, olen oppinut tuntemaan, että niitä voi löytyä kolmannenkin laatuisia. Ne seisovat hetken taikka vuosikausia ihmisen edessä ikäänkuin julma musta ja kamala hirviö, joka par'aikaa kohottaa peloittavaa käpäläänsä, jossa kuolleet valkeat kynnet välähtelevät. Minkä taitaa ihminen sille? Taivuttaa se syrjäänkö, mielistellä sitä, valhetella? Turhaa vaivaa. Siinä seisoo se vaan, ihan edessäsi! Ja se on mielipuoli, Thiess! Sillä ei ole järkeä, se on kamala kammottava olento. Käydäkö käsiksi siihen ja hyökätä sen kimppuun? Turhaa vaivaa: se on paljon vahvempi kuin sinä. Niinpä… mitä jää siis enää tehtäväksi tuommoista hirviötä, tuommoista maahanmasentavaa kohtaloa vastaan? Ainoastaan yksi mahdollisuus jää. Täytyy sanoa: annatko minun kuolla vai elää, tuhootko minut ja kaiken, joka on rakasta minulle, vai et, hämmennätkö iäisellä uhkaamisellasi ja kurotetulla käpälälläsi järkeni, vai et, tee kuinka itse ikinä mielit, mutta sen sanon sinulle: kumpikin tapahtuu Jumalan tahdosta, josta minä varmasti uskon, että hänen asiansa — se tahtoo sanoa: hyvyys — on voittava minussa ja kaikkialla. Näetkös, Thiess, se on kantani nyt tässä Elsbenkin asiassa."
Ukko rupesi taas astelemaan edestakaisin, astui ikkunan ääreen ja katseli kauan ulos. "Jörn", sanoi hän matalaan, "uskotko sitte ihan varmasti, että kaikella, mikä tapahtuukin, kaikella silläkin suruisalla, mitä sinä ja minä olemme saaneet kokea, kaikella sillä, jota Wieten Penn nuoruudessaan on saanut elää ja mitä Fiete Krey on kokenut Trina Kühlin kanssa, kaikella sillä kurjuudella, jonka ovat saaneet aikaan Uhlilla ja sisaresi onnettomuudella, uskotko sinä, että kaikella sillä on ollut hyvä tarkoituksensa; minä tarkoitan, että siinä on ollut järkeä?"
"Thiess", vastasi Jörn… "ell'ei sitä usko, niin mistä sitte saa vakava ajatteleva ihminen rohkeuden elää? Katsos nyt, voihan selvästi huomata, että kaikki luotu on vaivan ja hädän alaista, koko luomakunnassa kuohuu levottomuus kuin kiehuvassa vedessä. Mutta voi selvästi huomata senkin, että on järkeä ja tarkoitusta tuossa kaikessa vaivassa ja levottomuudessa. Paha sortuu vasten tahtoaan ja hyvä kamppailee ja pyrkii vaivalloisesti ylös. On olemassa joku salaperäinen voima, joka alinomaa on toimessa, joka työntää ja toimaa ja koettaa saada järjestystä aikaan kuten paimen koirineen laumansa keskellä. Ja onnellinen se ihminen, joka myrskyn keskitse kuulee paimenen matalan äänen ja jota Isä Jumala itse tukee hänen vaivanalaisessa työssään."
"Kuules nyt!" sanoi Thiess. "Kuuletko?"
"Se on pakkanen, joka paukahtelee saarnissa."
* * * * *
He odottelivat, mutta häntä ei kuulunut. Ja kaikilla oli tunne kuin olisi hän matkalla. Hänen kotiinhalajoitseva sielunsa kurotti käsiään ja tavotti niiden sielujen perään, joita hän rakasti kotona. Hänen sielunsa liikkui jo Aulangolla kaikkia noita entisiä tuttuja teitä, ja sen läsnäolo tuntui jokaiselle, joka asui talossa. Thiess Thiessen meni salaa vilja-aittaan, ja seisoi siellä kauan kovassa pakkasessa ja tähysteli ikkunasta etelää kohden kaukaisuuteen. Vanha Wieten havahti yöllä unestaan: "Hän on sotkeunut syvään hankeen eikä pääse edemmäksi." Jörn Uhl vaipui ajatuksiinsa ja heräsi niistä vavahtaen, kun Lisbeth puhutteli häntä. Fiete Krey oli taaskin matkalla ja kyseli ihmisiltä maantiellä, oliko kukaan nähnyt nuorta, pienen kokoista ja kalpeata naista, jolla oli tuuheat tummat hiukset ja joka talutti kädestä pientä lasta. Mutta tyhjin toimin sai hän palata takaisin.
Heidän täytyi siis kai viettää ilotonta joulu-aattoa.
Anna sinä silmiesi välkkeen sammua, Lisbeth Junker! Äläkä oijenna kättäsi kaunista morsiantasi kohden sinä, Jörn Uhl! Thiess Thiessen ja Fiete Krey, te jotka pidätte rattoisasta juttelemisesta, varokaa ett'ette vilkastu!
Laskeutui kylmä sumu, ja veti velton tuulen avulla ohuita harmaita harsojaan maiden ylitse. Aurinko hämärsi taivaalta vaalean sameana pallona, joka näytti suurelta kuin joku talo. Ja ohitse liihotellessaan jätti sumu jokaiseen puuhun ja jokaiseen pensaaseen siekaleen hataraa harsoaan, kaikki paikat tulivat huurteeseen.
Tuli vielä hiljaisempaa. Nuo tuhannet äänet, elämä, heräntä ja ääntely, jotka muulloin aina täyttävät ilman tässäkin yksinäisyydessä, nekin tuntuivat nyt tauonneilta. Linnut pysyttelivät äänettöminä talojen läheisyydessä, varikset lentelivät äännähtämättä yösijoilleen. Sellaisessa ahdistuksessa ja kummastuksessa oli luonto. Ihmiset, jotka muulloin juuri eivät huomaakkaan sitä alinomaista ääntelyä, joka aina kuuluu luonnon povelta, ihmettelivät nyt, kun se oli tauonnut. Jos kaksi sattui kulkemaan tietä yhdessä, pysähtyivät he, katsahtivat toisiinsa, jäivät seisomaan, kohottivat sormiaan ja sanoivat matalaan: "Mutta kuulehan!"
Kuuset metsänrannassa seisoivat suorina ja hoikkina, ylhäältä alas saakka hopeakirjailluissa harsoissa kuin häihinsä pukeuneet morsiamet ja niiden takana hämärsi kuin valkohuntuisten neitojen hämyisä parvi. Puolin ihanalta näytti niille lumo, puolin kaamealta, ja niin kauan kun päivä vielä hämärsi, näyttivät ne hiljaisessa ihmetyksessä katselevan toisiaan. Mutta kun tuli ilta, silloin sammui ja muuttui kaikki tuo outo ihanuus. Nyt he näkivät toisensa kuolinkauhtanassa, jonka helmoja runsaat pitsit kylmästi ja jäykästi koristivat. Nyt voitti kaameus.
Kylä näytti välkkyvältä ja uudelta, ikäänkuin olisi se laskettu tämän autereisen puhtaan ja valkean laakson keskelle kuin sievä leikkikapine uuteen laatikkoonsa. Näytti kuin ilmestyisi metsästä meren puolelta jättiläishaamuja, jotka istuivat ympärille kukkuloille ja rupesivat leikkimään noilla valkeilla huoneilla ja kauniilla valkeanpuhtoisilla puilla, hämmensivät huoneet sekaisin ja sirottelivat ihmiset sinne tänne, panivat ne parittain ja laskivat lapsia viereen, antoivat niiden vanheta, veivät sitte kirkkotarhalle ja kaivoivat pienen haudan niille valkeaan lumeen. Ja tuota jättien leikkiä kesti jo tuhansia vuosia ja ihmiset kylässä eivät huomanneet sitä.
Eihän sitä enää uskota, kun ei sitä enää nähdäkään. Eikä sitä enää nähdä kun ei enää uskota siihen. Mutta ihmeitä ei silti ole tehty olemattomiksi, vaikka ihmiset sulkevatkin silmänsä lujasti ja sanovat: "En minä mitään näe", tai avaavat ne selkosenselälleen ja sanovat: "Minä näen kaiken."
Silloinhan muinen kerrotaan Betlehemissä olleen enkelin, joka oli näppärä ja vähän liika ripsas suustaan. Se lausui juhlarunon, joka ei oikeastaan kuulunut ohjelmaan, ja hämmensi siten koko ohjelman, kuten kertomuksestakin selvästi käy esiin. Toiset, jotka tulivat jälestä, olivat ylhäisempiä ja puhtaammin taivaallisia, enemmän sitä laatua: jotka eivät nai eivätkä salli naida itseään.
Ne henget, jotka asustavat allamme ja yllämme, ovat vaiteliasta väkeä.
Kuka tietää mitään? Se on Darvinin oppilasten ja Lutherin oppilasten yhteinen synti, että he tietävät liika paljon. He ovat kumpikin olleet läsnä, nuo toiset, kun alkusolut viettivät häitään, nuo toiset taas, kun Jumala oli polvillaan ja surumielisesti hymyillen loi ihmissielun. Me taas, me olemme tuon onnettoman ihmettelevän miehen kannattajia, joka on lausunut: "Ettemme mitään tietää voi, se sydäntämme syö kuin koi." Me ihmettelemme ja kunnioitamme nöyrän uteliaina. Me kerromme siitä, mitä olemme nähneet ja mitä meille on kerrottu, emmekä yritäkkään selittää näkemäämme ja kuulemaamme.
Ihmeellisiä asioita tapahtui tänä jouluaattona, jolloin oli lähellä vaara, että kopean Harro Heinsenin, joka tänä hetkenä arvatenkin juopuneena nojausi jotakin seinämää vastaan Chicagossa, että hänen kovia kokenut vaimonsa vielä ihan kotonsa kynnyksellä, aulankometsän rantamalla, oli eksyä kodistaan.
Hän oli jo kerran mennyt kotiseutunsa ohitse, ei ollut tahtonut nähdä Aulankoa ja sen asujamia, oli mennyt ylös Schleswigiin löytääkseen toimeentulonsa siellä ja oli siellä saanut kokea viimeisen pettymyksensä. Silloin murtui hänen viimeinenkin rohkeutensa. Hän palasi lapsineen etelää kohden, tuli Friedrichstadt'issa Eiderin ylitse, kulki loputtomia autioita teitä, kulki, taluttaen lastaan kädestä lumisia kyliä, aikomatta palata kotiinsa, mutta teki sen sentään sisäisten umeiden unien vetämänä ja pakoittamana. Uupuneilla puolisulkeuneilla silmillään näki hän aina elävästi edessään Aulangon ja ihmiset jotka asuivat siellä: hänen täytyi kulkea niitä kohden.
Hämärä laskeutui maille ja iltausvat leijailivat lähemmäksi raskaissa hauraissa ryhmissä ja rakensivat lisään ihmeitä valkeaan kuolleeseen maailmaan. Yksityisiä tähtiä tuikahti kuin vihastuksissaan läpi sumeen, maiden ylitse levitäiksi kylmää sinervää valoheijaa.
"Onko sinne pitkä matka vielä, äiti?"
"Ei ole, lapseni."
"Istutaanko tähän? Minun jalkani sattuvat niin."
"Emme, sitä ei saa tehdä. Näetkö valoa tuolla? Sinne me menemme."
"Asuuko siellä hyviä ihmisiä?"
"Asuu… siellä asuu hyviä ihmisiä… Minä en voi. Minä en voi mennä heidän luokseen. Minne pitää minun mennä lapsineni?"
Silloin tuli heitä vastaan tietä muuan mies ja kysyi käydessään:
"Minne nyt vielä näin myöhään, vaimoseni?"
"Minä… minä aion pitkälle vielä."
Mies astui lähemmäksi. "O", sanoi hän, "sinähän olet Greta Thiessenin tytär ja Jörn Uhlin sisar. Nepä tulevat iloisiksi, kun tulet: he ovat etsineet sinua kaikkialta."
Hän ei vastannut mitään. Hän ajatteli: "Pääsen kai erilleen hänestä vielä", ja lähti hänen mukanaan.
"Tule nyt", sanoi mies, "tästä vie oikotie. Etkö tunne tietä Odelkrugin kautta. Olet varmasti sentään monta kertaa kulkenut sitä, kun vielä olit lapsi."
He astuivat hitaasti ja vaivalloisesti miehen rinnalla.
"Lapsi on väsynyt", sanoi mies. "Tule tänne, pikkuseni. No! Älä pelkää nyt, minä kannan sinut. Kuinka iloiseksi Jörn Uhl on tuleva! Ja Thiess pudottaa tänä iltana vielä ainakin kolme kertaa nahkatohvelinsa. Ja toiset kaikki sitte! Joulun tuon taloon heille!"
Hän kantoi lasta, hengittäen aina yhä raskaammin. Kun he saapuivat poikkitielle laski hän lapsen alas ja sanoi: "Nyt ei ole matkaa enää kuin pieni palanen. Näetkös? Välikkö on valaistu ja molemmat tuvat."
Mies erosi heistä ja lähti kylää kohden. Elsbe ei ollut tuntenut häntä, ei ole tavannut häntä jälkeenkään päin, vaikka hän aina tähän päivään saakka on asunut Aulangolla. Mutta unohtanut hän ei ole häntä. Jos tuo pieni uupunut tyttö joskus saa lapsia, on hän kertova niille tuosta pitkästä heikosta miehestä, joka kerran kantoi hänet Odelkrugin ylitse. Siten vaikuttaa ja työskentelee hyvä ja paha ihmisessä ja ihmisen ympärillä ja tulee kuin sakea meluava ihmispaljous Jumalan istuimen eteen ja huutaa häntä avuksi. Hän on saattava järjestystä sekaannuksessa.
Ilta oli tullut. Lapset tulivat vanhaan tapaansa kylästä käsin Aulangolle kopistelivat puupalikoilla pingottuneiksi puhallettuja sianrakkojaan, ja lauloivat tuon yksitoikkoisen säestyksensä mukana, ja saivat palkakseen pähkinöitä, omenoita ja kakkuja, kolmasti sai Thiess Thiessen kavuta luhtiin ja leikata viipaleita silavakimpaleesta, joka riippui vinosti ylenevässä katossa.
Lisbeth Junker lähetti toiset ulos ja sytytti joulukuusen, jonka Fiete Krey oli tuonut aulangolta ja ajatteli surumielisenä: "Tämä on vaan lapsen vuoksi. Heidän toisten ajatukset tulevat kumminkin olemaan ainoastaan Elsbessä, eikä meillä ole oleva mitään iloa."
Mutta kun hän piilotti puun alle uudet koulukirjat ja kuvakirjan ja ensimmäiset luistimet lapselle, vilkastui hän hieman. Hän innostui oikein, nouti liinavaatteet, jotka hän oli neulonut pitkälle Jörn Uhlille, sitä paitsi pari arvokasta kirjaa, jotka täti vartavasten oli lähettänyt. Eräs nuori apuopettaja matematiikassa oli suositellut niitä hänelle. Tämä oli usein käynyt myymälässä ja hän oli jo ruvennut epäilemään häntä, että hän ehkä etsisi jotain seikkailuja, Ilmenipä sentään, että hän oli hiljainen ystävällinen ihminen, joka vaan etsi tunteellista sielua, jolle sai puhua lemmenonnestaan jonka eräs vaaleatukkainen, holsteinilainen talonpoikaistyttö oli hänelle valmistanut. Silloin ei Lisbeth Junkerkaan enää ollut salannut onneaan ja toiveitaan, ja monta puol'tuntista olivat he, kumpikin puolellaan puotitiskiä, puhelleet toisilleen rakkaudestaan.
"Thiessille piippu. Lisäksi kahden markan koulukartta. Mitä muuta voisi Thiess Thiessenille lahjoittaa?"
"Nyt olisi minulla vaan yksi ainoa suuri ja harras toivo: että Elsbe lapsineen vielä saisi istua tämän joulukuusen alla! Mutta mitä nyt!… Ei, se ei ollut mitään."
"Nyt kutsun heidät sisään."
Etunenässä astui pikku poika, taluttaen isäänsä kädestä. Hän oli vakava mietiskeliäs poika, ja jäi nytkin tyyneeksi, kun hän näki kuusen. Hän seisoi hetken sen edessä, ja näki hyvästi, että hän oli iloissaan siitä. Hän ei sentään osoittanut sitä muulla tapaa, kuin että katsahti veitikkamaisesti Lisbeth Junkeriin ja meni seisomaan hänen rinnalleen. Sitte näki hän kirjat ja kysyi: "Kuule, kuka nuo saa?" Ja asettui pitkälleen niiden eteen ja rupesi tarkastelemaan tavaroitaan, valo leikitteli hänen valkeilla hiuksillaan.
Thiess ja Wieten eivät olleet vielä koskaan nähneet joulukuusta, eivätkä oikein ymmärtäneet, mitenkä se piti ottaa. Fiete Krey rupesi astelemaan edestakaisin huoneessa ja hyräilemään hiljakseen, tapa, johonka hän oli tottunut yksinäisyydessään. Jörn Uhl seisoi ja tuijotteli puuhun ja nuo kynttilät, joiden olisi pitänyt valaista hänelle hänen morsiamensa kauniit kasvot, paljastivat hänelle vaan sen pimeyden, joka varjosti tätä hetkeä. Siten seisoivat he kaikki ja tunsivat: "Me emme osaa viettää joulua. Sammuta kuusi, Lisbeth Junker! Valo tuottaa meille tuskaa."
Tänä hiljaisena, tuskaisana silmänräpäyksenä, jolloin pari kaunista ylpeätä silmää täyttyi kyynelillä, kuulivat he yhtäkkiä jotain kopinaa ulkoa, ikäänkuin olisi pari tai kolme ihmistä astellut ikkunan edessä edes ja takaisin. He säikähtivät ja seisahtivat liikkumattomiksi. Heidän sydämensä värähtelivät suuren pelon, toivon ja kammostuneen odotuksen vaiheilla.
Silloin sai Jörn Uhl lähdetyksi liikkeelle, meni ovesta ulos ja pitkillä askelilla välikön läpi ja tempasi oven auki.
Silloin seisoi siellä ulkona lumessa se, jota hän oli odottanut. Ja hän sanoi kieli kankeana: "Sinäkö se olet, Elsbe? Sinäkö se olet?"
"O, Jörn!… Sinäkö se olet, Jörn? Tämmöisenä tulen takaisin!"
"Tule sisään, lapsi, tule sisään. No… minä otan lapsen. No… No, tule nyt, tulehan."
"Minä. Jörn… Jörn, minä… mitä minä täällä?…"
"Tule nyt. Niin… tulehan nyt!… Lisbeth, tule nopeasti tänne!
Hän on väsynyt."
Thiess seisoi tuvan ovessa ja sanoi yhtäpäätä: "Tytöntypykkäni", ja kurotti kättään häntä kohden eikä voinut liikkua paikaltaan.
"Oi, Thiess! Thiess! Kuinka usein olen sanonut sinulle: sinä teet kaiken nurinperin… Oi, Jumalani… Jumalani, Wieten! Sinun hiuksesihan ovat ihan valkeat."
"Tälle tuolille, Lisbeth! Wieten, missä kengät ovat?"
Elsbe istui lämpimällä tuolilla uunin edessä ja itki, Wieten oli polvillaan hänen edessään ja veti hänen märkiä kenkiään jaloista. Lisbeth aukaisi hänen huurteisen takkinsa, ja Jörn koetti riisua lapselta hänen päällysvaatettaan, mutta ei osannut; Fiete Krey tarttui Thiess Thiesseniin ja sanoi: "Tuossa on tuoli Thiess. Istu sinä."
Lapsi tirkisteli räpyttelevin silmin joulukuuseen. "Jäämmekö me tänne, äiti?"
"Jumalani", sanoi Thiess, "lapsi parkaa." Hän heitti tohvelit jaloistaan, hypähti ylös, etsi ja löysi lautasellisen leivoksia ja antoi lapselle kädet täyteen.
Jörnkin läheni lasta ja nosti silmänsä lapsesta sisareensa. Tämäkin kohotti päätään ja katsahti häneen. Silloin selkeni hänelle sisarensa ja hänen oman nuoruutensa koko kurjuus. Hän pusersi kätensä nyrkkiin ja huudahti hurjistuneena: "Kirottu olkoon isäni!"
Silloin hypähti Lisbeth ylös, heittäytyi hänen rintaansa vastaan ja itki ääneen: "Katso minuun! Katso minuun!"
"Jätä minut rauhaan!" huusi hän. "Semmoinen hyvä äiti! Semmoiset rauhaisat viattomat päivät! Ja kaiken tuon on hän yksin turmellut ja naurussa suin surmannut."
Silloin hyväili Lisbeth häntä, työnsi häntä takaisin, hyväili ja suuteli ja pyysi häntä, että hän iloitsisi, kun sisarensa viimeinkin oli tullut. Ja sanoi viimeksi: "Hän luulee, että sinä olet hänelle vihoissasi."
"Minä?" huudahti Jörn ääneen, "hänelle?" Ja hän juoksi sisarensa luokse, tuo pitkä jäykkä mies, ja polvistui murtuneen näköisenä pikku sisarensa eteen, silitteli hänen käsiään, pani kasvonsa hänen kasvoilleen ja nimitteli häntä kaikilla hyväilynimillä, jotka hän jo ammoin luuli unohtaneensa ja sanoi: "Isän syy tämä on, ja minun… Eikö vaan, Wieten?… Thiess, sano sinä se. Minussa kanssa on syytä." Sitte rupesi hän kuvaamaan tulevaisuutta: "Kuin prinsessan pitää sinun saada asua Aulangolla, eikä kukaan saa kajota sinuun ja vanha Wieten on aina oleva luonasi, ja Thiess on jutteleva niin kauan, kunnes sinun täytyy nauraa." Elsbe alistui kaikkeen, oli laskenut kätensä veljensä hiuksille ja itki lievityksekseen. Ja vähä vähältä rupesi hengityksensä käymään raskaammin ja syvemmin ja itkunsa muuttui tyyneemmäksi ja uupuneemmaksi. Hän uupui kokoon ikäänkuin ihminen, joka on laskenut raskaan taakan olaltaan maahan ja hetkeksi istahtaa kivelle tien varteella.
Wieten ja Lisbeth lähtivät valmistamaan vuoteita.
Kun sitte kaikki oli saatu kuntoon ja kun kotiin palannut lapsineen lepäsi raskaassa syvässä unessa Aulankotalon katon alla, seisoi Jörn Uhl vielä Lisbeth Junkerin kanssa ikkunan ääressä. "Näithän nyt", sanoi Jörn, "paatunut ja kovettunut on suuri osa sieluani."
Lisbeth vastasi: "Älä katso tuolla tapaa ohitseni ilmaan, Jörn! Tule ihan lähelle minua ja katso minua silmiin. Sinunhan pitää voida nähdä, että minä voin auttaa sinua ja tahdon auttaa sinua, niin paljon kuin se vielä on mahdollista."
Jörn katsoi sanatonna alas häneen. Ja kun hän siten katseli häntä ja hänkin kohotti kasvonsa kirkkaine silmineen häntä kohden, tuntui hänestä, kuin näkisi hän alas jonnekin armaaseen avaraan laaksoon, jossa niittyjen viherjän ja ihanain puiden hämärän välissä lepäsi syviä tyyniä järviä. Ja hän tunsi sydämensä herkkenevän iloiseksi. Hän sanoi: "Minun täytyy paeta sinun turviisi aina, kun tunnen itseni murheelliseksi ja raskaaksi."
KAHDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.
Vuodet vierivät.
Jörn Uhl on laittanut kuntoon sotaveikkonsa tehtaan, ja on ollut mukana tuota mahtavaa kanavaa rakennettaessa, joka kulkee poikki maan, ja josta me niin ylpeilemme, se kun on silminnähtävänä todistuksena isänmaamme kukoistavasta voimasta, hän rakentelee sulkuja Stör'in ja Buhnen'in luona Sylt'illä ja Röm'illä, ja opettaa talvikuukausina piirustusta ja matematiikkaa eräässä suuressa jatko-opistossa ja käy kaikkialla miehestä, jonka tietoihin ja sanoihin voi luottaa. Poika, joka siiloin muinoin vahtimestarin huoneessa sanoi: "Yks' kaikki, Thiess, ylä- vai alapäässäkö: minä tahdon oppia jotakin!" hän on kahteen kertaan alkanut alusta, ihan alusta. Elämä on kylliksi pitkä, että siitä voi jotain muodostaa, kun vaan on luottamusta ja lujaa tahtoa.
Arvettomaksi hän ei siinä kyllä ole jäänyt.
Jörn Uhlilla on koko elämänsä ajan luonteessaan oleva jotain karheata. Vaikka hänen vaimonsa kyllä ymmärtää häntä ja vaikka hän onkin niin hilpeämielinen ja voimakas ja aina hyvä hänelle, ei hän sittekään ole voinut kokonaan saada hänestä pois tuota karheutta, johon hän on kovettunut onnettomampina aikoinaan.
Kun Lisbeth sai ensimmäisen lapsensa, ja Heim Heiderieter, joka myöskin oli kutsuttu ristiäisille, taaskin kerta lausui väitteen, jolle kaikki nauroivat, se kun oli aivan liian uskallettu, ja kun mieliala muutenkin oli hyvin hilpeä, lähti Jürgen Uhl yht'äkkiä ulos. Rouva Lisbeth kaipasi häntä kohta ja etsi häntä kaikkialta talossa ja tapasi viimein hänet ulkona pimeässä, meni kohta hänen luokseen ja kysyi: "Miksi täällä seisot, Jörn, etkä tule sisään?" Jörn ei ensin tahtonut puhua suoraan. Mutta lopulta sanoi hän, ettei hän voinut sietää tuollaista iloa ja nauramista: hänellä heräsivät silloin aina vanhat muistot mielessä. Hän lupasi sentään hillitä itseään ja palata kohta takaisin; Lisbethin ei pitäisi kertoa tästä kenellekään. Hän palasikin kohdakkoin Lisbethin jälkeen, istui ensin hiljaa ja tuskautuneen näköisenä, ja kuunteli tarkkaavasti, mitä puhuttiin. Mutta sitte kohotti hän lasiaan ja nyökäytti ystävällisen hämillään päätään eräälle vieraista, kertoi sitte pienen kaskun ja katsahti vaimoonsa. Silloin kiilsivät Lisbeth Junkerin silmät kyynelistä, ja hän nyökäytti päätään miehelleen. Kun he vielä hiukan avustivat häntä, onnistui hänen pysyä hilpeällä mielellä.
Tapahtui toisinaan, että hän palasi joltakin matkalta kotiinsa kuin jäähmettyneenä, lannistunein mielin, sanattomana ja uupuneena. Jos hän silloin vielä päällepäätteeksi sisäänastuessaan kuuli lasten iloista naurua, muuttui hän välistä melkein yhtä jäykäksi, kuin muinoin iso Sott riihen räystään alla. Silloin katsahtivat lapset häneen, juoksivat äidin luokse kyökkiin, neuvottelivat siellä lyhyesti ja tulisesti, palasivat taaskin tupaan, olivat hyvin vakavia ja hiljaisia, joku heistä valitti jotain onnettomuuttaan, toinen pyysi jotain apua, ja kaikki tekeytyivät ystävällisiksi. Joku uskalsi jo nauraakin. Joku toinenkin uskalsi. Ja nyt mentiin juoksurymäkässä kyökkiin: "Äiti, äiti! Isä leppyy jo!" Silloin ravisteli isä päätään, uhkasi heitä sormellaan ja vilkastui.
* * * * *
Vuodet vierivät.
Kävi silloin Heim Heiderieter eräänä päivänä levottomaksi, päätti käväistä Ringelshörnin ja Wentorffin seutuvilla ja saapuikin pitemmittä seikkailuitta niille Sankt Mariendonnin taloille asti, jotka sijaitsevat ihan kankaan rajalla ja tapasi siellä erään nuoren merimiehen keisarillisesta laivastosta, joka harmaalla nummikankaalla pisti säkkiin kanervaa, jota hän vastikään oli niittänyt. Äitinsä, pienenläntä, liikanaisen työnteon koukistama ja näivettämä ihminen, haravoitsi kokoon jätteitä.
"Mistä te, merten kyntäjä?" kysyi Heim.
"Niin tuota", vastasi tämä, "olin eräällä kryssärillä Kiinassa ja nyt minulla on neljä viikkoa lomaa." Heim istahti hetkeksi kummun rinteelle ja merimies kertoi. Lopulta kun Heim aikoi lähteä, kysyi hän vielä: "Mikähän nimenne on?"
"Stoffer Krey", vastasi merimies.
Heim tuumi itsekseen: "Noh, tämä alkaa hyvin", ja jatkoi matkaansa.
Kun hän tuli ensimmäisille taloille, ei hän oikein tietynyt mikä tie hänen pitäisi ottaa ja tulisiko hän Kultahetteelle, jos hän asteli edelleen kangaskukkuloita. Ennen oli hän aina tullut hetteelle alhaalta, marskeilta käsin.
Kohta ensimmäisellä talolla kysyi hän siis eräältä mieheltä tietä, joka ovensa edessä veisti jotain puuta neliskulmaiseksi, valmistellen siitä veräjäntolppaa. Tämä käännähti ympäri, katsahti noita ruskevia kukkuloita kohden, jotka kohosivat tuolla puolen kylää ja sanoi: "Sinne on helppo löytää. Menette vaan vasemmalta tuon talon ohitse tuossa, jätätte sitte oikealle tuon puun tuolla… näettehän sen?… ja astutte sitte jalkapolkua. Näettehän, tuolla kun se kiemurtelee, ruispellon poikitse! Menette sitte suoraan eteenpäin vaan tuota harmaata hevosta kohden, joka näkyy käyvän tuolla ylhäällä kankaalla… näettekö sen? Jatkatte siitä sitte kukkulaa pitkin vaan ja pidätte aina oikeaa kättä, kuljette ihan kukkulan reunaa, kunnes viimein aukenee eteenne avara painanne alas marskeille. Siinä painanteessa on Kultahete."
Heim Heiderieter nyökäytti vakaan näköisenä päätään, vaikk'ei hän ollutkaan ymmärtänyt suuria koko puheesta ja kysyi lähtiessään: "Mikä on nimenne?"
"Stoffer Krey", vastasi mies.
"Vai niin!" sanoi Heim, ja nyökäytti hyväksyvästi päätään, lähti jatkamaan matkaansa taas ja ajatteli: "Kummastelen nyt vaan, mitä tänään oikein saan kokea!"
Hän saapui onnellisesti yläkylän läpi, takertumatta kehenkään, ja suuntasi nyt kulkunsa kimoa kohden siellä ylhäällä kankaalla. Mutta kun hän kävi siten siinä, eksyi hän pahan tapansa mukaan uneksumaan taaskin, ja käyskeli siinä tietä edelleen silmät luotuina maahan jalkoihinsa. Kun hän taaskin heräsi unistaan ja katsahti ylös, oli kimo hävinnyt.
"Luonnollisesti!" sanoi hän. "Tässä nyt ollaan. Kadonnut se on. Kummallista, että luonto kohta puikahtaa ulos laiteiltaan, kun minä liikun ulkona. Tuo oli Wodanin kimo."
Hän luotti hyviin henkiin ja jatkoi matkaansa rohkeasti vaan ruskevia kukkuloita kohden, pysähti toisinaan ja katsahti ympärilleen ja vaipui aina tapansa mukaan kaikellaisiin ajatuksiin, kun jokin kiinnitti huomiotansa, ja keksi viimein seisovansa keskellä kanervikkoa eikä tietänyt, kuinka hän oli joutunut siihen ja ajatteli: "Kultahetettä en löydä. Kätkössä se on. He eivät suvaitse, että löydän sen, ja tekevät pilaa minusta ja vievät harhaan."
Hän ei siltä ruvennut suremaan, vihelteli päinvastoin, naurahti lyhyesti ja ajatteli: "Ettepä vaan saa turmelluksi hyvää tuultani", ja piti kylläkin hauskana komppuroida täällä kangasta ja kanervikkoa ja katsella täältä ylhäältä avaroille marskeille. Siinä ohessa kääntyi hän tuontuostakin katsomaan taakseen, sillä hänestä tuntui, kuin joku huutaisi häntä sieltä takaa. Hän ajatteli: "Tuo on tietysti paljasta pilaa ja leikkiä", kuuli taas huudon, kääntyi ympäri, ei nähnyt mitään ja sanoi itselleen: "Näetkös nyt?"
Mutta nyt kuuli hän kuitenkin keveitä pikaisia askelia takaansa ja kääntyi säikähtyneenä. Siinä seisoi takanaan paljasjalkainen valkotukkainen poika ja sanoi: "Minun käskettiin sanoa Heim Heiderieterille, että hän on mennyt harhaan. Tästä pitää mennä."
Ja poika lähti ripeästi astelemaan edellä kapeata jalkapolkua, joka poimutteli vyötäisiin asti kohoavaa kanervikkopensaikkoa. Heim asteli hiljaa takana ja ihmetteli, ett'ei poika satuttanut itseään mihinkään: ei yksikään oksa kajonnut häneen, eikä rapissut hänen jaloissaan yksikään kuiva lehti. Siten johti poika hänet kaltevaa myötämäkeä pieneen laaksoon, joka antoi alas marskeille: "Tässä on Kultahete!"
"Noh?" kysyi Heim. "Mistä tiedät sinä, että haen Kultahetettä."
"Isäni lähetti minut tänne", vastasi poika.
Heim katsahti epäilevästi häneen. Pojassa oli jotain niin tuoretta ja ilmaista, lisäksi jotain taipumatonta uuden uutukaista, ikäänkuin olisi hän juur'ikään vielä ollut joku juuri ja noin vaan hetkeksi tilapäisesti muuttunut ihmislapseksi. Heim päätti yrittää solmia hänet sanoista ja sanoi: "Mikä opettajasi nimi on?"
"Brodersen", vastasi poika.
"Näetkös nyt?" sanoi Heim, "se ei ole totta. Hermann von Rhein hänen nimensä on ja on hän entinen koulutoverini. En ole niin tuhma, kuin muutamat muut, poikaseni! Sano nyt suoraan vaan, mitä lajia olet."
Poika nauroi ja sukelsi paljaan jalkansa kärjen veteen. Heim hämmästyi ja ajatteli: "Odotas vaan, nyt se pujahtaa sinne, ja on poissa."
"Se opettaja, jota te tarkoitatte, sehän on muuttanut Brunsbüttel'iin", sanoi poika. Hän veti jalkansa vedestä ja odotteli kunnes veden kuvastin taas oli eheä. "Nyt voin nähdä sammakon", sanoi hän.
"Minkä sammakon?" sanoi Heim ja laskeusi polvilleen.
"Tuolla on harmaa sammakko hetteessä. Nähkääs… tuolla pohjalla! Se kyyköttää sammaleella."
"Toden totta", sanoi Heim. "En ole ikipäivinäni vielä nähnyt harmaata sammakkoa ennen. Menes ottamaan se ylös."
Poika nauroi. "Luulen", sanoi hän, "että se on kuollut, ja valjeentunut vaan."
"Mitä sanot?" sanoi Heim. "Valjeentunut, kuollut sammakko? Ikipäivinäni en ole semmoista kuullut…" Hän katsahti taaskin epäluuloisesti poikaan: "Tuhmin et sinä kumminkaan ole koulussa", sanoi hän.
"En olekkaan", vastasi poika, ja nyökäytti päätään.
"Poika", sanoi Heim ja oikaisihe suoremmaksi, "osaatko kertomataulun.
Sanoppas mitä tekee yks' kertaa seitsemän."
Poika sanoi.
"Noh ja", sanoi Heim. "Se oli oikein… saat nyt lähteä ja ota kiitokset myöskin. Ja tästä saat pari groschenia."
"Isä sanoo, ett'en saa ottaa vastaan rahaa."
"Mitä? Te ette kai tarvitse mitään rahaa? Mitä? Teillä on kai siellä alhaalla enemmän kuin minulla? Maksatte siellä kai kirjavilla kivillä ja kultarakeilla, vai? Luulen… luulen ihan toden totta, ett'ei sinun laitasi ole ihan oikein. Sanoppas, mitä olet syönyt tänään?"
"Papuja ja silavaa", vastasi poika ja paljasti kaikki hampaansa.
"Tuo nyt ainakin kuulostaa ihmiselliseltä." Poika hypähti ylös ja lähti juosta livistämään ylös mäelle.
Heim Heiderieter jälestä. "Poika", huusi hän, "sanoppas: näitkö äsken tuon kimon, joka kulki täällä?"
"Kimo?" huusi poika, "kimo? Ei se mikään kimo ollut. Oli valkea hiekkatilkku. Katsos… tuo tuossa. Näyttää vaan kaukaa kuin kimo."
Heim Heiderieter katseli ällistyneen näköisenä vuoroin hiekkatilkkuun vuoroin poikaan, joka juosta livisti kankaan ylitse. "Kummallista", sanoi hän, "kuinka minä aina saan kokea ihmeellistä. Oikein ei ollut tuon pojankaan laita."
Hän palasi taaskin laaksonpainanteeseen ja heittäysi pitkälleen tuon pienen kirkkaan lammen viereen pitkälle, harmaalle ruohikolle.
Silloin kuuli hän askeleita alhaaltakäsin ja näki lähestyvän sieltä alhaalta miehen parhaissa voimissaan, noin neljäkymmenvuotiaan, jonka parta ja hiukset olivat kuin niitettäväksi kypsynyt elonolki, ja jonka kasvot olivat pitkät ja soukat ja silmät omituisen syvät ja todet. Puolittain näytti hän oppineelta, puolittain talonpojalta.
Hän tunsi Jörn Uhlin ja hypähti ylös.
Kun he olivat vahvasti ravistelleet toistensa käsiä, heittäysivät he ruohikolle niin että hete jäi välilleen ja rupesivat juttelemaan tuttavistaan. He eivät olleet kahteen vuoteen tavanneet toisiaan.
"Wietenhän on kuollut", sanoi Jörn. "Tunsithan vanhuksen."
"Oh, ett'en häntä olisi tuntenut! Tiedätkö sinä, kuinka he elelivät siellä Aulangolla? Thiess istui pöydän ja takan välillä ja tutki Itä-Aasian poliittista asemaa, piti jalkojaan uuninmuuria vastaan, aina ylempänä ja ylempänä ja puheli siitä, mitä oli lukenut. Ja siinä ohessa ei mies niinä kymmenenä vuotena, jotka Elsbe taas on ollut kotona, ole liikkunut kauempana Aulangolta kuin joskus kylällä. Wieten istui takan ääressä ja kutoskeli ja parsiskeli sukkia, kuten ennen muinoin Uhlilla, kun hän istui sinun ja Fiete Kreyn kanssa."
"Mistä sinä kaiken tuon tiedät?" kysyi Jörn Uhl.
"Luuletko sinä, ett'en ole käynyt Wieten Penniä tapaamassa. Wietenissä piili kokonainen kirjava maailma, Jörn. Mitä viimeisten viidenkymmenen vuoden kuluessa on tapahtunut tässä pienessä kolmikulmassa, jonka muodostaa tämä hiljainen lampi tässä ja vanha kaupunki tuolla ja Schenefeldin kirkontorni — ja siinä on ennättänyt tapahtua monellaista — sen tiesi hän ja se oli elävänä ja selvänä hänen edessään. Ja se liikutti meitä, Jörn, se merkitsee meille enemmän kuin koko Mandshuria. Hän oli hyvin itseensä sulkeunut, Jörn. Hänen oli täytynyt rakentaa kirjavan maailmansa ympärille korkea muuri, koska tuhmat ihmiset nauroivat, kun he saivat nähdä sinne sisään. Samasta syystä juuri on moni vakava ja syvämielinen ihminen vaitelias, Jörn. Mutta minulle, Jörn, minulle aukaisi hän toisinaan ovet sinne ja näytti minulle koko talon. Tiedäthän sinä, Jörn: tuommoisen kunnollisen vanhanaikuisen talonpoikaistalon, jossa on hiukan matalaa ja pimeäkulmaista, mutta lujaa ja hurskaanvakaata… Mitä tuumit Elsbestä, Jörn?"
"Sano sinä tuumasi!"
"Minä luulin, että hänestä olisi tullut Fiete Kreyn vaimo. Ja kosinut onkin Fiete häntä, mutta hän ei ole suostunut. Tiedätkö sinä, mitä hän sanoi?"
"Oletko puhunut hänen kanssaan siitä?"
"Olen; miks'en olisi? Mehän ollaan vanhoja ystävyksiä? 'Katsos Heim', sanoi hän, 'hän on Krey; ja Kreijit nyt eivät ole kaikkein luotettavimpaa väkeä. Enkä minäkään häntä tarvitse: minulla on kylliksi emännöimistä ja äitinä olemista'… Hän on Aulangon hallitsijatar, Jörn, ja hoitaa taloutta paremmin kuin Thiess konsanaan; varsinkin ylpeilee hän kuudesta tai seitsemästä hyvästä lypsylehmästään. Thiessin täytyy totella häntä, ja totteleekin mielellään. Mandshuriasta saa hän puhua vapaasti, hänellekin; se on semmoinen erikoiskarsina, johonka hän ei kajoo. Mutta jos Thiess muuten tahtoo lausua ajatuksiaan ihmisistä, Jumalasta ja maailmasta, silloin odottaa hän, kunnes minä tulen, ja sitte menemme ulos. Kesäisin istumme me vallilla aulangon reunalla, talvisin menemme navettaan… On vahinko, Jörn, ettei Elsbe mene naimisiin; hän olisi yksi niitä naisia, jotka eivät salli miehensä eikä lastensa paleltua."
Jörn Uhl katseli eteensä ajatuksiinsa vaipuneena. "Hän on tyytyväinen", sanoi hän, "ja Fiete Krey myöskin. Mitä hän uneksi nuorena poikana, se on mennyt täytäntöön. Nyt hän omistaa Uhlin ja saa sieltä katsella tien ylitse matalaa pientä isän majaansa. Hänellä on velkataakkaa ihan tarpeiksi, melkein yhtä paljon kuin minulla silloin muinoin, mutta hän selviää niistä helpommalla, ratatyö on vahvasti auttanut häntä. Hänen kauppansa kaikella, mitä ihmiset sattuvat tarvitsemaan, kuten rakennusaineilla ja aidaspuilla, kivihiilellä ja hiekalla, menestyy hyvin. Säälittää minua entinen siisti soma pihani; nyt se näyttää jotenkin sekaiselta ja kirjavalta, ja olen iloinen, ettei vanha talonripi enää seiso pystyssä. Sunnuntaisin tekee hän välistä matkan Aulangolle, juo siellä kahvia ja jutustelee Elsben ja Thiess-ukon kanssa. Luulenpa, että semmoisikseen asiat jäävät. He vanhenevat siinä, eivätkä huomaakkaan ajan kulumista; ja lopuksi väistyvät he pois."
"Sinä olet saanut kokea paljon, Jörn. Haluaisinpa tietää, mitä itse elämästäsi ajattelet."
"Tuumitko kirjoittaa elämäkertani, Heim? Ei ole luullakseni se sopiva aines."
"Sinun elämäsi, Jörn Uhl, ei ole mikään vähäpätöinen ihmiselämä. Sinulla oli hiljainen ja kirjavilla kuvilla koristettu nuoruus. Kasvoit yksin, ja yksiksesi, ilman kenenkään apua, olet uljaasti taistellut elämänarvoituksen kanssa, ja vaikka oletkin voinut neuvoa ainoastaan harvoja, niin vaivasi eivät kuitenkaan ole kestetyt suotta. Olet lähtenyt taisteluun tämän maan puolesta, joka on tässä tämän lähteensilmän ympärillä; olet tullut karaistuksi sekä tulessa että kylmässä ja olet edistynyt tärkeimmässä: olet oppinut antamaan arvoa kaikelle ansion mukaan. Olet saanut tuntea tulista naisen lempeä, ja olet sillä saanut lähinnä parhaan lahjan, jonka elämä voi ihmiselle antaa. Olet laskenut hautaan Lena Tarnin, olet isäsi ja veljesi, ja olet niinä hetkinä saanut katsoa ihmiselämän kärsimystä silmästä silmään ja olet siitä oppinut nöyräksi. Olet saanut kamppailla kovan vastahakoisen kohtalon kanssa, etkä ole sortunut sen alle, vaan olet kamppaillut itsellesi voiton siitä, vaikka kestikin kauan, ennenkuin sait apua. Olet hampaat yhteenpurtuina ja rohkein mielin taistellut tietoja itsellesi, olet tehnyt sen siinä ijässä, jossa useat jo ajattelevat ruveta nauttimaan tietojensa korkoja. Ja vaikka rakenteleminen, kaivaminen ja mittaaminen nyt jo monta vuotta on ollut työsi ja ilosi, et ole sittekään jäähmettynyt yksipuoliseesi, sinulta riittää huomiota vielä siihenkin maahan, joka on mittaketjujesi ulkopuolella, riittääpä vielä niihin kirjoihinkin, joita kirjoittaa ystäväsi, jonka nimi on Heim Heiderieter. Mistä pitäisi sitte kirjoittaa, jollei tuommoinen vilpitön ja hartaansyvä elämä ole kerrottavan arvoinen?"
Jörn Uhl katsahti ystävällisiin ajatuksiin vaipuneena häneen: "Puhut kauniisti siitä", sanoi hän. "Ja jos puhuisin kauemmin kanssasi, voisit ehkä saada paljokin järjestykseen minussa, joka nyt uumottaa ainoastaan sekavana tunteena. Minusta on aina tuntuva, kuin olisi elämässäni jotain särjettyä."
"Tiedän tuon", sanoi Heim, ja kurotti kätensä Kultahetteen ylitse hänelle. "Katsos nyt, sinä ajattelet, että jos olisit saanut nauttia äitisi hyvää ja viisasta huolenpitoa, ja olisit saanut tasaisesti ja mukavasti liukua luonnontieteihisi, että sitte olisi elämäsi solunut paljoa puhtaampana, nyt siinä on, kuten aivan oikein sanot, murros. Sinulla on tunne, ikäänkuin olisit joskus, monta vuotta sitte, joutunut väärälle uralle ja kuin kulkisit vieläkin sitä syrjätietäsi ja näkisit ikäänkuin kaukaa sen oikean tien, jota sinun olisi pitänyt saada vaeltaa. Mutta sanon sinulle, Jörn, voit kysyä keneltä vakaalta ihmiseltä tahansa, jokaisen ihmisen elämässä on jotakin, joka ei soinnu. Ja tiedätkö, miksikä ei? Jos se sointuisi hyvin, kuuluisi se ohuelta, Jörn; ja jos kävisi meidän niin, kuin äitimme meille soisivat, niin sileätä olisi kyllä elämämme tie, mutta matalaa myöskin. Kaikkien meidän täytyy kahlata hiekkatietä, Jörn, ennenkuin elämämme saa täyteläisyyttä ja syvyyttä."
"Niin", sanoi Jörn. "Luottaa vaan, kas siinä piilee koko autuus."
"Niin näetkös? Siinä piilee kaikki?"
"Heim! Heim!" sanoi Jörn Uhl. "On aikoja, jolloin se ei ole niinkään helppoa."
Heim kurotti taas kätensä hetteen ylitse. "Tiedän", sanoi hän, "mitä nyt tarkoitat. Mutta etkö saanut apua oikeaan aikaan? Wieten liikkui vierelläsi, ja pikku poikasi nauroi ja ilakoitsi pihallasi. Aukeni pappilan ovi, tuo leveä viheriä ovi messinki-kolkuttimineen. Sieltä löysit paljon rohkaisua Jörn. Tuli sitte kuolema ja teki sinulle palveluksiaan, teki päivä- ja hevostöitä, että tiesi tuli tasaisemmaksi. Tuli tuo ylpeä hieno tyttö ja asettui rinnallesi ja leikki kanssasi noppaa Rugenhergillä, Tulivat lukutyösi, ja raitis virkistävä tuuli puhalsi ylitsesi."
Jörn Uhl nyökäytti päätään ja virkkoi: "Sinä tiedät kaiken."
"Vähän minä tiedän, Jörn, enkä voi sietää semmoisia, jotka ovat tietävinään kaiken. Mutta ihanaa on, ja on oikeinkin ja viisasta ennustaa pilvistä, jotka vaeltavat taivaan kantta, hyvää."
"Minä en osaa lausua ajatuksiani niin hyvästi, kuin sinä", sanoi Jörn Uhl, "mutta olen hyvilläni, että olen kanssasi samaa mieltä tässä asiassa. Kun vielä olin nuori, laitin minä kirstuni ja kammarini semmoisiksi kuin itse ne mielin, ja pidin niitä maailman keskipisteenä ja katselin sieltä ulos Jumalaa ja maailmaa, ja sinuttelin kumpaakin; mutta mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä vähemmiksi havaitsen tietoni ja sitä suuremmaksi kasvaa kunnioittava ihmettelyni."
"Olet oikeassa", sanoi Heim, "on turhaa ja tuhmaa puhella paljon ja pitkälti. Pitää tehdä kaikki selväksi teoillaan, eikä sanoillaan. Mutta kun meillä kummallakin nyt jo on joltinenkin työannos takanamme, niin luulen voimamme hiukan sentään sen johdosta puhuakin. Taistelun jälkeen olkoon sotaveikoillekin sallittu hieman pakinoida keskenään, kuinka olivat väistäneet iskuja ja kuinka olivat tehneet hyökkäyksiään. Mutta nyt lähden. Minne sinä olet matkalla?"
"Kävin Brunsbüttelissä tarkastamassa erästä sulkua", sanoi Jörn Uhl, "ja nyt menen jalan Aulangolle. Vie terveiset rouvallesi ja lapsillesi, Heim."
"Samalla tapaa. Terveiset erittäinkin toiseksi vanhimmallesi. Se on soma lapsi, Jörn."
"Jos käyt meitä tervehtimässä, älä sano sitä sentään hänelle, äläkä äidilleen."
He menivät vieremää ylös kangastielle.
"Ja jos nyt sentään kertoisin elämäkertasi", sanoi Heim, "niin minkä panisin sille nimeksi?"
Jörn Uhl pysähti ja sanoi vakaana: "Vaimoni ehdoitti kerran 'Nokkelaa
Hannua'."
"Olisi siinäkin ajatusta, Jörn. Toden totta! Oi noita naisia, Jörn! Mutta väärä se luonnollisesti olisi! Eivät heidän sanansa ole koskaan kuin puoliksi todet, Jörn. He näkevät kaikki asiat tasaisina, olipa se sitte vaikka muna. He eivät käy sitä ympäri ja tarkasta, Jörn."
"Totuutta siinä on, Heim. Enpä tiedä, riippuuko se siitä, ett'ei minulla ratkaisevimpina vuosinani ole ollut ohjausta: mutta minun ei koskaan ole ollut helppo osata oikeaan, minulla on tunne, kuin olisin tehnyt pitkiä tarpeettomia harhamatkoja."
Heim pudisteli päätään. "Samaa tuntevat kaikki ne, jotka eivät kuunnelleet toisia, ja vannoneet heidän sanojensa mukaan, vaan jotka itse ovat hankkineet itselleen oman maailmankatsomuksen."
"Noh", sanoi Jörn Uhl, "ellei 'Nokkela Hannu' siis kelpaa, niin keksi sitten minulle joku rehellinen saksalainen nimi ja sano lopuksi: vaikka elämänsä kuluikin huolissa ja murheissa, oli hän sentään onnellinen ihminen. Hän oli onnellinen siksi, että hän oli nöyrä ja että hän tunsi luottamusta. Mutta älä tekeydy liika viisaaksi. Me emme kumminkaan osaa sitä selittää."