Jörn Uhl: Romaani

Thiess oli jälleen innokkaalla tuulella. Hän ei mielinyt päästää mainettansa kutistumaan ja sanoi:

— Ensimmäisen reissun teen minä yksin.

Hän nousi verkalleen kaukaloonsa ja asettui varotellen istumaan, oikaisten jalkansa välikannen alle.

Elsbe oli istahtanut pajunrungolle, joka pisti ulos rannasta veden yli. Siinä hän rupesi uikuttamaan: "Entäs jos sinä keikahdat, mitenkäs sitte? Päistikkaa menet veteen etkä saa jalkojasikaan irti."

— Minäkö? Ettäkö keikahdettais?

— Kuule Thiess! Ei tule tolkkua!

— Thiess! Tiedäthän, että sinun käy aina hullusti!

— Jaa, ettäkö hullusti? Etteikö tolkkua? Tolkku tulee täydelleen.

Hän kopeloi liivinsä taskusta ja pani kolme mustunutta tulitikkua eteensä kannelle.

— Kuule Thiess! Heitä valtaan! Kaikki, mitä sinä tahdot liikkeelle saada, se istuu kiinni kuin piki ja terva.

— Anna hänen koettaa! Tervassahan se on jo koko mies.

Thiess kohottautui hiukan: kuului semmoinen tervantarttuinen rasaus. Lapset nauramaan. He vilkaisivat toisiinsa, silmää iskien. Fiete Krey, joka selvimmin näki, miten hassusti tuossa käy, nauroi kimmurrellen.

— Thiess! Kumoon sinä menet, niin totta kuin mikä!

Kahdella varovalla sysäyksellä pääsi Thiess rannasta vesille. Hän laski airon hiljakseen eteensä ja kurottautui tulitikkuja ottamaan. Alus alkoi huojuskella, ikäänkuin olisi mielinyt asettua toisin puolin. Thiess koetti raapaista tulitikkua kanteen, mutta se ei syttynyt. Silloin hän kohotti toista jalkaansa, saadakseen tuon uinailevan tulen heräjämään henkiin siitä tavallisesta, asianmukaisesta kohdasta. Kaukalo heilahti. Tuli leimahti. Tykin sankkiin nyt palava tikku! Kaukalo heilahti.

— Lapset! Näin se kävi huhtikuun 5:nä Eckernfördessä.

Hän yritti siirtyä hiukan syrjemmäs, se kun näytti olevan kovin tarpeellista. Peiakas! Vielä kerran! Thiess ei pääse paikaltaan; mies on tervassa kiinni. Kesken peiakkaita keikahtaa vene alassuin, ja Thiess Thiessen keikahtaa alassuin kanssa.

Jörn Uhl seisoi polviaan myöten vedessä. Fiete Krey virkkoi: "Vielähän se pulputtaa." Elsbe sanoi: "Kova lykky kuitenkin!" Lisbet juoksi itkien tiehensä. Syntyi syvä hiljaisuus. Rämeikkö ja ihmiset pidättivät henkeänsä.

Äkkiä alkoi vesi kiehua ja porahdella. Pyöreitä aaltoja levisi veden pinnalle. Näkyviin tuli jotain limaista, mustaa, niinkuin suuren mustan kalan selkä. Nelin kontin se kömpii maihin ja sylkee ja ulisee ja nieleksii ja pärskyy.

Thiess repäisi silmänsä selkoseljälleen. Hän puistelihe ja polki maata ja riisui takin ja saappaat. Hämmästyneenä ja säikäyksissään seisovat lapset hänen ympärillään. Fiete Krey vierittelihe maassa ja oikein huusi. Lisbet oli juuri pysähtynyt, mutta kääntyi jälleen ja juoksi kauemmas.

— No niin! — virkkoi Thiess ja sylkäisi. — Tällaista sitä sattuu kaikkein parhaimmillekin laivoille: luonnollinen kantraus, jossa koko laivaväki ihmeellisellä tavalla pelastetuksi tulee. Muutoin se oli ihan uutta rakennuslaatua, Jörn. Tais sentään tulla liian kapea. No niin, onhan sitä nyt ainakin jotain nähty ja hoksattu ja kokemustakin saatu.

— Mitähän sinä mahdoit siellä nähdä? — kysyi Elsbe.

Thiess Thiessen katsahti veteen, missä vene kellui kuin mikä ajelehtiva kilpikonna.

— Ettäs sanot! — vastasi hän ja sylkäisi jälleen. — Siellä on kamala olla. Ensinnäkin loi silmissä ihan mustaksi, enkä ma tiennyt yhtään, missäpäin mikin on. Vasta monen mutkan perästä minulle selvisi, missä yläpuoli on. Aatelkaas sitä paikkaa, että minä sain taistella kaikkien neljän elementin kanssa. Siinä oli ensinnäkin tuli ja tulikivi ja piki, sitten vesi ja maa. Ja kutakin sorttia oli liian paljo. Ja viimeiseksi se ilma, mutta sitä taas oli liian vähä. Ellei sitä niin ylen niukalti olisi ollut, niin en minä niin pian olisi takaisin tullutkaan, sillä ette te usko, mitä merkillisiä kintunkinnerryksiä minä sain siellä tehdä, päästäkseni laivasta irti.

Sen sanottuaan hän sylkäisi vielä kerran ja meni kotia, vaatteitansa muuttamaan.

Hänen kadottuansa kyökin oveen, virkkoi Jörn: "Ihan se on sama, milloin tänne tulee: aina täällä joku jutku syntyy."

Sitten hän juoksi Lisbetin perään, otti häntä kädestä ja puheli hänelle koreasti, kunnes toinen rupesi nauramaan.

Mutta Lisbet alkoi hätäillä ja tahtoi lähteä kotia. Jörn tuli muitten luokse ja ilmoitti sen.

— Niin, niin, — sanoi Elsbe: — siinä sitä nyt ollaan taas. Lisbet hoppuaa aina liian aikaisin kotia.

— Ja sen minä vaan sanon, — virkkoi Fiete, — ei sitä maksa ottaa mukaan. Liiaksi hän on pieni ja liiaksi semmoinen hempuntemppu. Sinähän häntä aina tahdot mukaan.

Paneteltu asettui Jörnin viereen, itkeä tihustellen.

— Minä lähden hänen kanssaan kotia, — sanoi Jörn. — Nyt heti.
Tehkää te toiset, miten tahdotte.

Muutkin tahtoivat kernaammin lähteä kaikki yhdessä. He odottelivat, kunnes Thiess oli tullut takaisin. Hän saattoi heidät metsän halki nummen laitaan, Ja siellä hän, kädellä silmiään varjostellen, katseli heidän jälkeensä, kunnes illan aurinko, joka heikosti paistoi usman ja pilvien päällitse, alkoi häikäistä hänen silmiänsä.

Lapset eivät enää kääntyneet häntä katsomaan. He astuivat kiireesti ja ääneti nummen poikki Ringelshörniä kohti.

VIIDES LUKU.

Klaus Uhl oli aina puhunut naapureilleen siitä, että nuorin poika pannaan opin teille.

— Jörnistä tulee oppinut mies, — sanoi hän, — sehän on selvä se.

Ja kun hän, hienossa hieverissä hyvällä tuulella ollessaan, rupesi kerskailemaan, silloin heräsi hänessä jälleen entinen uhkea ajatus.

— Maavouti siitä pojasta tulee! — puheli hän.

Silloin nauroivat pöytäkumppalit, talonpojat ja kauppamiehet, ja sanoivat: "Semmoinen hänestä tulee mies kuin Syltin maavouti Lornsen, semmoinen justiin! Ja nyt ryypätään: eläköön Jörn Uhl, maavouti!"

Näin sitä oli puhuttu myötäänsä ja myötäänsä, ja se oli käynyt Klaus Uhlille kunnian asiaksi. Mutta vaikka hän kaupungissa välisti kohtasi olutpöydän ääressä latinakoulun opettajia, ei hän heiltä kumminkaan mitään tiedustellut eikä neuvoa kysynyt. Hän oli epävarma sisimmissään. Hän pelkäsi saavansa kuulla, että ken opinteille aikoo, sillä pitää olla hyvä pää, ja että pojan pitäisi jo pääsiäiseltä lähteä kouluun, ja että siinä on senkin seitsemän mutkaa ja metkua. Hän ei olisi tahtonut mitään häirityksiä mukavaan eloonsa ja oloonsa. Sattumoisin vaan ja ohimennen hän kerran mainitsi tuosta asiasta opettaja Petersille, oikein talonpoikamaisella välinpitämättömyydellä. Ja kun toinen lupasi antaa pojalle hiukan yksityistä opetusta, valmistaakseen häntä kymnaasiin, silloin Klaus Uhl suostui ja oli mielissään, ettei siinä toistaiseksi sen enempää tarvitse juosta eikä puuhata.

Niinpä sitten istui Jörn vanhan opettaja Petersin vieressä sohvassa, ja hänen tukkansa oli vaalea, lyhyeksi leikattu ja seista törrötti pystyssä. Ja hänen silmänsä olivat syvällä päässä ja katselivat kuin ketut luolistaan englantilaiseen kirjaan, imien siitä viisautta itseensä. Opettaja Peters oli näet sitä mieltä, että englanninkielen taito on kaiken viisauden ja kunnian ja maineen ensimmäinen kynnys. Välistä, kun aikaa oli liiemmälti, luettiin hiukan latinaakin, mutta pian he jättivät sen kokonaan syrjään.

Oli kaunis kesäpäivä. Valkoinen kyläntie ojentelihe äänetönnä ja helakkana viheriäin puitten välissä. Lehmukset talon viereisen tien varrella loivat varjoansa akkunoihin. Tummanpunainen, salaperäinen valo vallitsi tuvassa.

— Jürgen! — sanoi vanhus. — Jahkas minä pistäyn pyörähdän katsomassa, mitä mehiläiset tekevät. Käännä sinä hiljalleen eteenpäin. Minä tulen kohta takaisin.

Jörn käänsi eteenpäin. Mehiläinen lensi avonaisesta akkunasta sisään, lentää pörisi jonkun aikaa ympäri tupaa, huomasi sitten eksyneensä kokonaan, pörisi kahta vihaisemmin ja lensi jälleen ulos, vieden mennessään pojan ajatuksetkin. Kotvan aikaa hän katseli haaveillen ulos.

Uteliain silmin Jörn tapasi katsella maailmaa, ja yhä enemmän hän mielistyi kirjoihin, semminkin sellaisiin, mistä saa hyviä, selviä tietoja, myöhemmin sellaisiinkin, jotka sisälsivät järkevää, harkitsevaa mietintää. Hän sanoi siihen aikaan Fietelle: "Minä tahdon saada selväksi maailmassa kaikki tyyni." Ja paljonhan hän elämässään sittemmin selväksi saikin. Fiete Krey sanoi: "Annas, kun olis minulla satatuhatta taaleria, niin Uhlin minä ostaisin ja siinä minä asuisin kuolinpäivääni asti." Ja nythän he olivat matkalla toiveitansa toteuttamaan, kumpainenkin. Fiete Krey oli päässyt ripille ja pestaunut renkipojaksi Uhliin. Siellä hän tallissa kiskoi jouhia hevosten hännistä ja sai niistä kelpo rahat. Sitä paitsi hän kävi muutakin pientä kauppaa omasta takaa su'illa ja ruoskanvarren heloilla. Mutta Jörn Uhl istui englantilainen kirja kourassa, ihmetellen, että onpas vaan ihmisiä, jotka tuollaistakin kieltä puhuvat.

Akkunat olivat auki. Linnut lauloivat lehmuksissa, ja mehiläiset surisivat kullanhelakassa, autereisessa ilmassa, joka kuulsi akkunan ja lehmusten välitse.

Silloin kuului verkallisia, hiljaisia askeleita seinävierukselta, ja
Lisbet Junkerin vaaleat, soikeat kasvot ilmestyivät akkunaan.

— Sielläkös sinä istut? Tule ulos!

— Mitäs sinä teet? Ongellako olit, vai?

— Minulla on jo kymmenen aika venkaletta. Vastikään nykäisivät madon irti. Tule pois! Ei sua vaari enää muistakaan.

— Miltä tuo sinun tukkasi nyt näyttää! — sanoi Jörn.

— Miten niin? Pörrössäkö, vai? — Tyttö kummasteli, että Jörnillä oli jotain moittimista hänessä. Mutta heti hän käsitti asian: — Niin, sinä tarkoitat, että se on niin helakka päivänpaisteessa! — Hän käänsi päänsä äkkiä: — Katsopas! Tuossa tulee pikkuinen päivänsäde lehmuksen läpi ja suoraan päähän, niinkuin pyssystä vaan. Huomaatkos? Mutta pörrössä kai se lienee kanssa. Kolme kertaa olen jo kontannut aidan alitse ja katsonut tänne akkunaan.

— Luulis, että sinä olet kontannut auringon alitse.

— Tule pois vaan! — sanoi tyttö. — Kyllä sinä tuon palasen saat päähäsi. Ei mahda se maavoudiksi pääseminen olla niin kovin vaikeata.

Jörn pani kirjan pois ja tuli ulos hänen luoksensa.

Hän teki aina kernaasti Lisbetin mieliksi eikä osannut kieltää häneltä mitään, sillä Lisbet oli hänen mielestänsä niin hieno ja herrasmainen ja niin ymmärtäväinen, että! Hän kohteli Lisbetiä ystävällisesti ja varotellen, niinkuin älykäs ja hyvä ihminen konsanaankin, kun saa kumppaliksi jonkun, häntä itseänsäkin paremman. Jörn Uhl koetti kaikin mokomin karttaa, ett'ei vaan millään muotoa esiintyisi vastenmielisenä, eikä hän enää toista kertaa olisi uskaltanut sanoa häntä tyllitytöksi, vaikka hänestä tuntuikin niin peräti hauskalta tytön täyteläinen, kirkas, niin hopeaisena helähtelevä ääni. Siihen aikaan pitivät kylän lapset keskenänsä jotenkin kovaa ääntä ja haastelivat kainostelematta. Isänsä kotona Jörn sai kuulla paljonkin karkeita puheita. Siksipä oli erityinen onni, että hän noina vaaran-alaisina vuosina oli yhtynyt tähän lapseen, joka hänessä piti vireillä ja kannatteli kaikkea sellaista, mikä hyvää ja hentoa on.

Aidan alitse he konttasivat lammen rannalle. Kolmentoista vanhaa poikaa ei tuo rautakalan onkiminen oikeastaan enää huvittanut, mutta Lisbetiltä ne sanat aina tulivat niin kohdalleen, ettei toinen mitenkään osannut panna vastaan. Ja niinpä hän oli aina onnellinen, saadessaan tehdä sellaista, mikä Lisbetiä miellytti. Ja kaikkea sellaista, mikä Lisbetiä miellytti, ja mitä Lisbet pyysi tekemään, siihen hän pystyi. Ja vaikka toinen välisti pyysi semmoistakin, mikä oli hieman alle pojan-arvon, niin ei siinä kumminkaan mitään hassunkurista ollut. Välistä Lisbet hassunkuristakin vaati.

He istuivat rinnatusten nurmella pensaan juurella, hiljaa haastellen.
Tyttö tiedusteli, miten Elsbe jaksaa ja Fiete.

— Mikä siitä Fietestä tulee? Kauppamieskö, niinkuin isä ja muutkin
Kreijiläiset?

— Ei, ei hän kauppamieheksi yritä.

— Mitäs hän aikoo?

— Välistihän tuo aikoo lähteä Kaliforniaan kultaa kaivamaan ja vuoroin taas tuumii, että jos rupeaisi kuskiksi… maavoudille tai sen semmoista.

— Sinulle siis! Se oiskin viisaampaa kuin lähteä kultaa kaivamaan…
Kylläpäs tänään päivä paahtaa.

Tyttö oli ääneti hetken aikaa. Aurinko paistoi, linnut lauloivat, ja vähitellen, verkalleen vaipui häneltä vapa yhä alemmas. Tyttöä alkoi painostaa, ja hänen päänsä kallistui Jörnin olkaa vastaan.

Kaikki oli kuin lumottua, loitsittua. Eihän nuo olleet oikeita taloja, joitten seinät ja akkunat välisti silmään välkähtivät lehmusten latvain läpi. Eikä ne olleet oikeita lehmuksiakaan, eikä nuo tummanvehreät, hiljaiset, rehevät lehdet oikeita lehtiäkään olleet… Tuntui kuin talot ja puut ja lammen läikkyvä pinta ja lapset lammen rannalla ja ongenvavat, kuin kaikki tuo olisi niin somasti ja sirosti maalattu kuvaksi, ja nyt pitää istua hiljaa kuin hiiret, sillä eihän kuvassa mikään liiku, sehän olisi ihan suunnalta pois. Ja somasti se kuva vaan oli maalattu, lämmöllä ja rakkaudella. Oli siinä palanen yksinkertaisen arvokasta ja palanen ylevän rehevää. Ja Jumalan parhaassa pirtissä se seinällä riippui.

Ongenvapa oli vaipunut kokonaan veteen, ja tytön pää oli vaipunut hänen olkaansa vasten, ja poika katseli syvillä silmillään tätä kuvaa, johon hän itsekin oli kuvattuna, ja tunsi hivuksen poskellansa ja naapurinsa hiljaisen, tyyneen hengityksen. Liikahtamatta istui Jörn.

Kaukaa lähenivät kyläntietä keveät rattaat ja pysähtyivät koulutalon edustalle. Tyttönen heräsi silloin torkuksistaan. Opettaja Peters tuli kiirein askelin puutarhan perältä ja astui oudostellen erään kumaraisen, harmaapäisen miehen luokse, joka jo seisoi puutarhan portilla.

— Suvaitsetteko astua sisään, herra maavouti?

— Ollaan täällä puutarhassa, — vastasi toinen. — Astuskellaan täällä hetken aikaa. Meidän emäntä se taas pyytäisi saada talviomenia teiltä.

Hetken verran he vielä haastelivat tuosta asiasta, mutta äkkiä muuttui maaneuvoksen puhelutapa, ja hän virkkoi hiljaa ja verkalleen:

— Oli minulla muutakin asiata tänne. Minä olen tuntenut teitä jo monta vuotta; ja minä tiedän, että teidän arvostelunne ihmisistä ja asioista osaa aina kohdalleen. Teidän arvostelunne on kypsyneen harkinnan tulosta, niinkuin ainakin miehen, joka alun pitäin on suoravainen ja tyyni luonteelleen ja kansan keskuudessa työtänsä tekee ja monen vuoden kuluessa on kerännyt koko joukon kokemuksia ja jonkun verran varojakin. — Hän myhähti ja jatkoi sitten: — Ei tämä viimeksi mainittu seikka ole merkitystään vailla sekään. En lähtisi taloudellisissa asioissa kysymään neuvoa sellaiselta, jolle ei omain aherrusten hedelmät, s.o. raha, korkoja kasva. Tekisi mieleni tiedustaa, mitä te arvelette täkäläisistä marskimaan talonpojista, Uhleista.

Vanhus, hyvillään hänelle osoitetusta kunniasta ja mielissään siitä, että hänellä kenties on tilaisuus tehdä jotain hyvää, rupesi selittämään varoilevalla äänellä:

— Klaus Uhl on pahin kaikista, muitten johtaja ja monen miehen turmelija. Hyvänsävyinen ja tyyniluontoinen hän on, mutta narrimaisen kopea. Lapsetkin ne leikkiessään matkivat, mitenkä Klaus Uhl katselee palkkaväkeä kantapäästä kiireesen. "Niinhän sinä olet kuin Klaus Uhl!" sanovat lapset, jos ken on ollut ylpeä. Ja kerrotaanhan hänen palkkaväelle palkkojakin makselevan liivintaskusta, vaikka sadoinkin markoin.

Isäntä ja vieras astuivat talon ohi vievää polkua alas, jatkoivat keskusteluaan ja palasivat jälleen.

— Ja tietäähän sen, miten talon asiat käyvät, kun isännät sillä tapaa elävät! Leväperään jää kaikki tyyni. Väki laiskottelee, elukat ovat huonossa hoidossa, pelto laihtuu. Pahinta se, että lapset näkevät vanhempain mieletöntä elämää ja hutiloivaa taloutta ja luulevat, että niin sen ollakkin pitää. Ja niin he kulkevat suin päin turmiota kohti, niinkuin vasta syntynyt vasikka juoksee päänsä seinään.

— Entäs emännät? Mielisinpä kuulla.

— Mitäpäs ne? Täällä on sellaisia, jotka miehiänsä kiihoittelevatkin, milloin nämä hieman väsähtyvät, kiihoittelevat jatkamaan vaan ja ovat mukana itsekin. Tuossa tuonoinkin muuan emäntä, kahdeksan lapsen äiti, kertoi minulle ihan vasten silmiä, että hän oli edellisellä viikolla ollut seitsemän kertaa per'perää kemuissa, jok'ikinen päivä, illasta aamuun asti. Ja tunnen minä toisen emännän, joka kerran, vieraisin lähtiessään, käski pihalla nostaa kuusivuotiaan lapsensa luokseen rattaille, ja siinä muka hyvinkin päivitellen kerskaili rengin kuullen: "Enhän minä tätä raukkaa ole saanut nähdä, en koko viikkoon, sillä aamulla, kun nousen, on poika jo lähtenyt kouluun, ja illalla, kun poika kotia tulee, on äiti jo tiessään. Minkäs sille tekee? Ihan sitä on helisemässä niitten kutsujen kanssa." Ja tiedättehän tekin, herra maavouti: kun naisväki hullaantuu, niin se hullaantuu kerrassaan. On toisiakin emäntiä. Ne istuvat kotona, mieli raskaana, tekevät töitään, pitävät talosta huolta ja murehtivat katkerasti tulevaisuutta.

— Sanookaapas vielä yksi asia. Enhän minä voi estää ketään syöksemästä omaisineen ja maineen ja mantuineen surman suuhun. Mutta onpa salaa tullut tietooni, että täällä on liikkunut muutamia epäiltäviä rahamiehiä tai asiamiehiä. Ne ovat ikäänkuin vainunneet saalista tästä seurakunnasta ja ovat houkutelleet ihmisiä arpajais-yrityksiin, ultimo-peleihin.

Vanhus vilkaisi varoellen ympärinsä.

— Nyt muistuu mieleeni, — virkkoi hän, — että viimeisessä säästöpankin istunnossa Klaus Uhl puheli Karsten Rievertin kanssa jonkinlaisista papereista, ja että siinä mainittiin myös "ultimo" sanaa. Mitäs se merkitsee, herra maavouti, se "ultimo"?

— No niin… kun talonpoika rupeaa rahoillaan huijaamaan, niin silloin häneltä rahat menee, eivätkös mene?

— Menee niinkin. Jaakkima Mill se menetti kolmessa viikossa koko omaisuutensa, 150,000 markkaa.

— Sepä se. Ja ken "ultimoa" pelaa, hän saattaa perästäpäin ihan täsmälleen sanoa, milloinka hän rahansa menetti. Siinä koko erotus… Kuinka sen Jaakkima Millin kävi? Kolmessa viikossa, niinkö?

— Niin. Hän möi kartanonsa ja muutti Hampuriin. Siellä hänen oli määrä tulla kolmen vuoden perästä kymmenen kertaa rikkaammaksi entistänsä. Niin hän sanoi. Mutta siitäpä se oikea ajojahti sukeutui. Kaikki hurtat, mitä pörssin ympärillä hiiviskelee, yhden ainoan typerän talonpojan kimppuun! Siellä heitä kuuluu seisoneen ulkopuolella suurin joukoin, odottelemassa häntä, ja siellä ne olivat auttaneet häntä alas hevosen seljästä, mies kun oli niin paisunut mahtavaksi, ettei enää jalkaisin astunutkaan. Melu siinä vaan oli käynyt ja mylläkkä joka kerta. Muutamat ne jo liikoja laskivat, että muka nututkin oli riisuttu ja portaille heitetty, jottei Jaakkiman tarvitsisi, saleihin noustessaan, jalkaansa maahankaan astua. Hän kuuluu ottaneen koko tuon pilanteon ihan täydestä. Oli vaan arvellut: "Mikä kunnia, mikä kunnia!" Kahdeksan viikon perästä olivat kaikki rahat lopussa. Sukulaiset ostivat hänelle pienen ravintolan lähellä Hampuria, ja siellä hän nyt myöskentelee "pikuttain", niinkuin sielläpäin sanotaan.

— Tulkaas nyt, — virkkoi maaneuvos. — Käydään puutarhaan; siell'on silmälle ruokaa.

— Eikä olekaan, herra maavouti. Käärijän toukat ovat tehneet paljon pahaa omenapuille.

— No niin, — sanoi maaneuvos, — mutta tekispä hyvää siirtyä ihmisten erehdyksistä luontoon ja nähdä, mitenkä se kestää ja taistelee, miehuullisesti ja melua tekemättä, niinkuin terve, rehellinen ihmislapsi taistelee hamaan hautaan asti.

He menivät alas puutarhaan.

— Kas niin! — virkkoi poika, pannen ongenvavan pois. — Nyt lähden taas tupaan lukemaan. Minulla on hirmuisen vaikea paikka siinä englantilaisessa kappaleessa.

Hän pujottelihe takaisin pensasten läpi, meni tupaan ja otti kirjan käteensä. Pian senjälkeen ajoivat rattaat tiehensä, ja vanhus tuli tupaan.

— Oletkos sinä vielä täällä? — kysäisi hän. — Täälläkö sinä olit kaiken aikaa? Ja akkuna auki, niinkö?

— En. Minä istuin Lisbetin vieressä.

— Missä nimittäin?

— Lammen rannalla. Ongittiin rautakaloja.

— Niin vai, niin vai!

Ukko astui edes takaisin, kurkisti ulos akkunasta ja tuli takaisin jälleen.

— Oli menneeksi! — virkkoi hän. — Tiedätkös mitä? Pojan pitää osata olla vaiti; ei hänestä muutoin kelpo miestä milloinkaan tule.

— Osaan minä vaitikin olla, — sanoi Jörn Uhl ja katsoa tuijotti eteensä kauan aikaa.

— No niin!… Kun se nyt kerran mieleen johtui, niin juttelen sinulle kuin juttelenkin; ei se sinulle ainakaan pahemmaksi ole… Katsos. Vanhat ihmiset — ne ovat jo aikoja olleet maan povessa — kertoivat minulle minun nuoruudessani, että sinun vaarisi isällä oli ollut tapana tulla kirkolle suoraan ketojen poikki ja hypätä heilahdella pitkän kokkatangon nojassa kaivantojen yli. Kuuluu olleen kookas, laiha mies, hartiat kumarassa. Kävi sen-aikuisen tavan mukaan korkea hattu päässä. Tämän Jörn Uhlin, sinun vaarisi isän, talossa oli sen-aikuinen kuningas ollut kaksi päivää vieraissa. Oletkos kuullut siitä?

— Olen. Wieten on kertonut siitä.

— Vai niin! Mutta isä ei? No niin. Kuningas ja Jörn Uhl olivat istuneet kahden kesken tuvassa myöhään yöhön, maakunnan asioista haastellen, ja kuuluu Jörn Uhl lausuneen siinä monta kovaa sanaa. "Uhl!" oli kuningas sanonut! "Sinä unohdat puhuvasi maan-isän kanssa!" Mutta siihen oli Jörn Uhl vastannut: "Jos te olisitte maan-isä, niin kyllä te sellaiset väärinkäytökset saisitte ilmi ettekä pitäisi niin kelvottomia virkamiehiä." Kuningas pitelee puoliaan: "Valtakunta on liian avara, Uhl! Ei minun silmäni kaikkialle näe." Mutta siihen ukko sanoa tokaisee: "Avarat ne on kesäkaivannotkin, mutta tunnenpas minä jok'ainoan juottamon ja laitumella jok'ikisen härjän."

"Sanalla sanoen: seuraavana päivänä oli maakunnantalossa pidetty tutkimukset ja käräjät, ja kolme maavoutia, jotka olivat virkaansa käyttäneet rikastuaksensa, oli häpeällä saanut eron. Mutta sinun vaarisi isä oli valtuutettu ylimmäiseksi valvojaksi ja oli saanut kuninkaan taivutetuksi rakennuttamaan uusia kanavia, ja kun ei kuninkaalla ollut siihen varoja, niin oli ukko antanut hänelle etukäteen kolmekymmentätuhatta taaleria. Semmoinen oli ollut asianlaita kuin sanoin.

"Muutaman vuoden perästä, silloisen uutteran ja kunnon kuninkaan kuoltua, oli noussut hallitsemaan toinen, joka ei hallituksesta suuriakaan välittänyt. Valtakunnan asiat olivat joutuneet rappiolle. Päälle päätteeksi oli syttynyt pitkällinen sotakin. Ja niinpä se sitten oli käynyt, ett'ei vaarisi isä ollut saanut korkoja ensinkään ja oli hoksannut — hän kun oli mielevä ja ovela mies — että vaarassa siinä on pääomakin. Silloin oli ukko häikäilemättä lähtenyt pääkaupunkiin.

"Miten siellä sitten lienee todella käynyt, sitä en tiedä. Kerron vaan, mitä vanhat ihmiset täällä juttelivat. Vaarisi isä, silloin jo valkotukkainen vanhus, astuu tuosta sitten linnaan ja kohteliaasti pyytää päästä kuninkaan puheille. Palvelija katselee miestä noin olkansa ylitse ja sanoo, ett'ei kuningas ole puhuteltavissa. Siihen sanoo ukko: 'Ilmoittakaahan vaan, että Jörn Uhl Wentorffista on täällä.' Kun ei palvelija tuostakaan heti kohta juossut asiata toimittamaan, silloin imaisee ukko pari sauhullista merenvahaisestaan ja kohottaa rainnepuun, jota hän usein käytti kävelykeppinänsä, ja pääsee kuin pääseekin kuninkaan kammion edessä olevaan huoneesen. Sieltä hänet ilmoitetaan kuninkaalle. Ukko panee sauvansa ja piippunsa nurkkaan ja yrittää astua sisään. Mutta silloin astuu kuningas kiljuvankirjavassa haljakassa häntä vastaan, käsi koholla ja kädessä suuri, välkkyvä kunniamerkki. Lähenee miestä ja hymyilee ystävällisesti. Mutta samassa on Jörn Uhl pyörähtänyt ja siepannut kapineensa ja kampsunsa. Ja kun kuningas yhä astuu häntä kohti, silloin ukko nostaa korkealle piippunsa ja sauvansa, ikäänkuin torjuakseen itseään ja huutaa: 'Kunniamerkkikö eikä rahoja? Kunniamerkkikö eikä rahoja?' Ja niin suoraa päätä portaita alas ja sieltä ministerien luokse. Paljon hän menetti kyllä, sillä koko valtiokassa meni pankruttiin, mutta ei häneltä hävinnyt lähimainkaan niin suuria summia kuin muilta.

"Hänen poikansa sitten, sinun vaarisi… No! Hän oli sävyisä, ystävällinen mies. Mutta eipä hänestä, Jürgen, ole sen enempää sanomistakaan. Ja se on vallan vähä se, Jürgen. Paha on, poikaseni, ellei miehestä osaa muuta sanoa kuin että hän oli sävyisä. Penseästi ja pehmeästi hän puhui, ja penseästi ja pehmeästi hän kyntikin. Minä tunsin hänet vielä vallan hyvin.

"No, niin… ja sitten tuli kartano sinun isäsi huostaan. Sinun isäsi…"

Poika nosti silmänsä ja loi vanhukseen uhkean katseen, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Kyllä minä tiedän, mitä sinä aiot sanoa. Mutta minä en aio näyttää uskovani sinun sanojasi."

Vanhus vaikeni silloin, tuon katseen nähtyänsä, ja harasi kaikilla viidellä sormella partaansa, ikäänkuin olisi tahtonut kiskaista koko tuon harmaan vihkon alas rinnalle. Sitten hän äkkiä lausui kalsealla ja kovalla opettajan-äänellä: "Mitä sanoo Göthe, tämän nykyisen vuosisadan airut? 'Mink' isiltäsi perinnöksi sait: se hanki, jott' ois omanas se!'… Nyt saat mennä, Jürgen. Minun täytyy lähteä säästöpankin kokoukseen."

* * * * *

Ani varhain huomis-aamuna, kun tähdet parahiksi olivat hälvenneet harmaansiniseltä taivaalta, nousi poika ylös ja astui vihellellen ja laulellen ja ovia paiskellen koko etutuvan poikki ja tuli navettaan. Wieten seisoi siellä kiuluinensa käytävässä.

— Poika! — puhui Wieten. — Mikäs sinun mieleesi johtui? Eihän kello ole vielä neljääkään.

Jörn naurahti ja sanoi huolettomasti, ett'ei häntä enää loikominen miellyttänyt. Oli niin kuumakin.

— Missä Fiete? — kysyi hän sitten.

— Hänet minä kyllä sain onnellisesti pystyyn, — vastasi Wieten. —
Hänen ylitsensä minulla vielä on valtaa.

Jörn kulki vihellellen välikköä edes takaisin, palasi sitten jälleen
Wietenin luokse navettaan ja kysyi, missä piiat ovat.

— Pahoin pelkään, poikaseni, että ne ovat vielä vuoteessa kumpainenkin. Ethän sinä toki heitä lähtene röykyttämään, Jörn?

— Sinähän olet emännöitsijä. Sinulla on valta käskeä.

— Eipä se noin vaan käy, — vastasi Wieten. — Ne ovat liiankin hyvissä kirjoissa Augustin ja Heikin luona; siksipä uskaltavat maatakin hiukan kauemmin.

Jörn astui välikäytävään ja viskasi muutamia halkoja kyökin ovelta piikainkamarin ovea vastaan, laulellen ja vihellellen, niin että tuo raikas pojan-ääni heleänä kajahteli kautta hiljaisen aamuasuisen talon. Niinkuin ensimmäinen lintu aamulla varhain puutarhassa ylpeilee laulustaan ja samalla arkailee, samoin lauleli hänkin.

Hän astui uloskin ja kulki akkunain alitse. Siellä hän huomasi Hannu veljensä, joka kolme vuotta sitten oli päässyt ripille, astuvan niityn poikki kylästä päin. Jörn meni häntä vastaan, nauroi koko kasvojensa täydeltä ja sanoi iloisasti: Hannu poika! Minä kun luulin sinun olevan vielä vuoteessa! Myllyssäkö kävit vai pajassa, sepän luona?

Veli astui lähemmäs ja löi häntä.

— Senkin mokomat — sopersi Hannu, ja kieli kangersi kuin päihtyneellä konsanaankin. Hän tyrkkäsi häntä rintaan ja työnsi talliin; tahtoi lyödä toisenkin kerran, mutta ei osanut, horjahti ja lyykähti hevosta vasten. Tämä kävi siitä levottomaksi ja rupesi polkemaan lattiata. Silloin ilmaantui Fiete Krey hevosten välistä näkyviin, suka kädessä.

— Mitäs tämä on? — huudahti hän. — Oletkos sinä lyönyt Jörniä? Äläpäs koske häntä, muista se! Sen minä sanon, että Jörn ja minä, me pehmitämme sinut niin, ettes hetken aikaan hievahdakaan.

Iltapäivällä, kun isä tapansa mukaan oli lähtemässä kaupunkiin, tarjoutui Jörn valjastamaan hevoset ja ajamaan ne talon-ovelle. Reippaasti ja kohdalleen hän toimittikin asian ja karautti kahdella pulskalla, ruskealla hevosilla tuolta nurkan takaa oven eteen. Siinä hän astui rattailta maahan hevosten pääpuoleen. Pidellen riiprässiä suitsista, hän tuon tuostakin pyyhkäisi sen turpaa ja laulahti: "Ultimo uhkahulluutta."

Klaus Uhl kuuli sen välikköön ja virkkoi: "Kuules vainen tuota vekkulia, Wieten! Mikähän senkin päähän pisti?" Ja hän nauroi.

— Hän on laulanut tän' aamua, — sanoi Wieten. Jörn Uhl se vaan hyräilemistään hyräili: "Ultimo uhkahulluutta."

— Mitä sinä laulat siinä? — kysyi Klaus Uhl.

— Muutoin vaan, — vastasi toinen. — Maavouti oli eilen opettaja Petersillä, ja siellä minä sattumoisin kuulin sanottavan: "Ken ultimoa pelaa, se tekee konkurssin."

— Vai niin! — Klaus Uhl nousi rattaille ja nauroi sydämensä pohjasta.

— Jörn poika! — lausui hän. — Älä siis pelaa ultimoa.

Poika päästi heleän naurun, ja isä ajoi pois. Vieläkin kuului hänen raikas, heleä naurunsa, tuommoinen keveä, täyden rinnan nauru.

Vaikka Jörn näinä aikoina kasvoi kiivaasti ja heräjäminen oli niin vaikeata, käski hän kumminkin Fiete Kreyn herättämään häntä joka aamu ja käveli, ikäänkuin sattumoisin, kyökin ja navetan kautta ja peltoja pitkin, ollen muille kuin mikäkin levoton, vaeltava omatunto.

Kerran oli kaksi hevoskauppiasta tallissa kauppoja! hieromassa vanhimman veljen, Augustin, kanssa, isän poissa ollessa. Jörn seisoi siellä hänkin eikä lähtenyt mihinkään.

— Kuules, poika, — virkkoi toinen kauppiaista, — menehän katsomaan, onkohan ne meidän hevoset asemillaan siellä pihalla.

Silloin hän läksi. Perästäpäin virkkoi hevoskauppias kumppalilleen: "Merkillistä, mitenkä tuon pojan silmiltä ei oikein saanut olla rauhassa. Niinhän se katseli minua kuin mitä hevosvarasta." — Toinen naurahti: "Lystikäs se oli minunkin mielestäni. Hän ei päästänyt meitä silmistään. Minun täytyi aina väliin vilkaista häneen. Muistapas minun sanoneeni: hän on ainoa Klaus Uhlin lapsista, josta jotain tulee. Sillä pojalla on silmät päässä."

Kerran taas, kun vanhemmat veljet olivat punnitsemassa muutamia kuormallisia heiniä urakoitsijalle, seisoi Jörn siinä äärellä ja moitti punnitsemista. "Liian paljonhan se saa!" virkkoi hän. Veljet, jotka olivat humalassa, ja urakoitsija, joka tarpeen tullen osasi laskea leikkiä, purskahtivat nauramaan. Mutta kun urakoitsija huomasi pojan oikein täyttä totta moittivan punnitsemista vääräksi, lausui hän arvokkaalla äänellä, ett'ei hän suvaitse moisia moitteita, varsinkaan poika nulikoilta; tällaista ei ole hänelle tapahtunut milloinkaan. Veljet tuosta vimmastuivat ja ajoivat Jörnin hangoilla ulos ladosta. Jörn meni pellolle, missä Fiete Krey parhaillaan oli kyntämässä. Siellä Jörn hänen rinnallaan astuskeli tuntikausia.

Syksyn tullen kävi Elsbe yhdessä Lisbet Junkerin kanssa vanhan mummo Petersin luona ompelukoulua ja oppimassa hiukan franskaa. Mummo oli vanha, ystävällinen eukko, joka jo viisikymmentä ajastaikaa oli miehensä kanssa kestänyt myötä- ja vastoinkäymisiä. Vieraista kielistä vain olivat vanhukset eri mieltä. Vanha rouva oli nuoruudessaan oppinut franskaa, ja sitä hän kehui ja sitä hän opetti. Vaari taas oli päässyt englanninkielessä niin pitkälle, että hän ymmärsi helponlaista englanninkielistä kirjaa. Oli hänellä myös välistä tilaisuutta haastella englantilaisten laivurien kanssa. Kumpikin oli kerran yrittänyt oppia toistensakin kieltä, mutta sikseen se yritys oli jäänyt. Ja niinpä nuo ystävälliset vanhukset usein istuivat, akkunassaan kumpikin, lukien omaa kieltään, väliin alasaksankielellä keskeyttäen ja kinastellen toisiansa, pannaan julistaen toisensa kielen ja letkauttaen sitä kansaa, joka moista kieltä puhuu.

Elsbe Uhl, jonka syntyminen oli maksanut äidin hengen, oli täynnä uhkuavaa elämänhalua, niinkuin useinkin kookkaitten, rotevain vanhempain lapset, jotka ovat jääneet varttansa vähäisiksi. Hän oli yksitoista vuotta vanha, ja pieni hän oli iäkseen, mutta voimaa hänessä oli ja virkeyttä, ja suora hän oli ja solakka kuin nuori saarni. Vanhemmat veljet eivät välittäneet hänestä vähääkään, mutta Jürgenin ja Fiete Kreyn kanssa hän oli kuin yksi sydän ja yksi sielu. Usein iltapäivällä, kun hän tuli kylästä niityn poikki, seisoivat pojat tallin ovella ja katselivat häntä. Silloin nosti tyttö kirjalaukkunsa korkealle ja huiskutti sillä, ja välisti, milloin päähän pisti, hän kiusotellen oli olevinaan hyvin ylpeä ja käänsi päänsä sivulle. Tätä hän sanoi: "Pannaan profiilin." Fiete Krey oli näet väittänyt, että hän näyttää nätimmälle sivulta päin, varsinkin vasemmalta. Liikkeessä oli koko tuo pikku olento. Jalat astuivat tepastelivat; polvien ja vyötäisten kohdalla leninki hulmahteli, käsivarret elivät, niinkuin olisi hänen ollut kuljettava tiheän viidakon läpi eikä vain vastatuuleen, Tultuaan sitten ojaportaalle, hän huusi kautta tuulen ja puitten huminan: "Astunko ma vai hyppäänkö?"

— Hyppää! — huusivat pojat.

Kyökin akkuna aukeni, ja Wieten huusi: "Älä vainonkaan välitä noitten puheesta; narraavat sinua, tomppelit."

— Suututko sinä, Wieten, jos minä hyppään?

— En ensinkään. Hyväinen aika! Tee mitäs tahdot.

Wieten paiskasi akkunan kiinni.

Ensin lensivät kirjat ojan yli, sitten hän, otettuansa hiukan vauhtia. Hän pääsi toiselle äyräälle ja notkahti vähän toiselle polvelleen.

— Se oli sukkela hyppäys se, vai mitä?

Fiete nyökäytti päätään, silmäänsä siristäen, ja lähetti Jörnin kyökkiin, hakemaan välipalaa. Jörnin mentyä, hän vihelteli itsekseen ja katseli ylös ilmaan.

— Tiedätkös mitä? — sanoi hän. — Tuota porrasta myöten minä olen monta kertaa kantanut sinua sylissäni, silloin kuin sinä vielä olit noin pikkarainen.

— Valehtelet.

— Jos minä sanon, että sinä saat kovan nuhan, ja että jalat on sinulla märjät, niin en valehtele.

Tyttö nauroi: "Älä virka Wietenille mitään! Vuotas vähä, minä tulen heti takaisin."

Hetken perästä hän palasi: "Sain kuin sainkin sukat, niin ett'ei kukaan nähnyt. Minä pistän ne täällä jalkaani."

Hän meni tyhjään hevossoimeen, muutti sukat, ja tuli jälleen ulos. "Pidä vaari nyt!" huusi hän, otti huimaa vauhtia, niinkuin äsken ojan äyräällä, ja juoksi sitten suoraa päätä Fieten syliin ja rimpuili siinä käsin ja jaloin ja nauroi, toisen pidellessä häntä kiinni.

— Tyttö, typykkä! — virkkoi Fiete. — Millainen sinä oletkaan hupakko.

— Pääst'irti! Jörn tulee!

Fiete päästi hänet kiireesti alas, ja kun Jörn tuli voileipäin kanssa käytävää pitkin, eivät nämä olleet tietääkseenkään koko asiasta.

Onnellista oli tämän lujan, elämänhaluisen tytön, että hänen ystävässään, Fiete Kreyssä, seuraavana vuonna alkoi ilmetä ensimmäisiä oireita alkavan miehekkyyden ylpeydestä. Fiete alkoi pidellä hiukan kauempana itsestään tuota lasta, "typykkää", joksi hän häntä sanoi. Fiete kiinnitti sydämensä talon pienpiikaan, hänen ikäiseensä nuoreen, somaan tyttöön, joka askaroitsi kyökissä Wietenin käskyläisenä ja joka piti Fietestä hänkin. Mutta Fiete oli vekkuli, niinkuin kreijiläinen konsanaankin, eikä välejänsä Elsbenkään kanssa kokonaan rikkonut.

Köyrin tienoissa Elsbe kerran, ompelukoulusta tullessaan, meni talliin ja sanoi pojille: "Opettaja Peters se välittää kaikista joutavistakin asioista, ja hän se tänään kertoi, että nyt on kovat ajat monellakin käsissä, kun täytyy maksaa velkain korkoja. Saa nähdä, alkaako meilläkin käydä väkeä, tuomassa korkoja isälle."

Jörn Uhl katseli jo ympärilleen. Fiete Krey vihelteli vain.

Kotvasen kuluttua, kun lapset olivat syöneet välipalansa, astui pihan poikki muuan pieni, vanha mies, tukka lyhyt, harmaa ja kasvot somat, älykkäät. Kankeasti hän astui suoraan noita kolmea kohti ja kysyi, onko isäntä kotona. Elsbe sanoi isännän lähteneen kylälle ja tulevan kohta takaisin.

— Olisi vähän asiaa, — virkkoi ukko.

Lapset katselivat häntä, ja hän kun näkyi olevan matkasta uupunut, virkkoi Fiete sävyisästi: "Käykää tupaan vuottamaan kunnes herra tulee kotia."

Molemmat talonlapset menivät hänen kanssansa välikön poikki ja olivat juuri astumaisillaan etutupaan, kun Heikki ja Hannu tulivat kyökistä.

— No! — sanoi Heikki, — kukas teill'on siinä mukana?

Ja veljekset katselivat pientä, kankeata miestä olkansa yli. Hänellä oli yllään kotikutoisesta kankaasta tehty pitkä, sininen takki, jonka kaltaisia ylämaan miehet vieläkin pitävät, ja punaruutuinen eväsnyytti kädessä.

Lapset kertoivat miehen tulleen tapaamaan isää.

— No niin, — sanoivat suuret veljet, — mitäs te häntä nyt heti vierastupaan? Menköön Fiete Kreyn huoneesen.

Vanhus astui lasten kanssa renkitupaan, istahti ja kysäisi ystävällisesti: "Tekö olette Klaus Uhlin nuorimmat lapset?"

— Niin ollaan, — vastasi Elsbe. — Minä olen jo kahdentoista, Jörn neljäntoista vanha.

— Te olette kilttejä lapsia, — virkkoi vieras. — Toiset ne heti katsoivat nuttua ja näkivät minun olevan ylämaasta. Minä otan aina evästä mukaan; sitten ei tarvitse mennä ravintolaan rahojaan hukkaamaan.

Jörn sanoi tuohon vakavalla äänenpainolla: "Emme mekään Elsben kanssa mene milloinkaan ravintolaan."

— Mutta kun on tanssiaiset, sitten mennään! — arveli Elsbe.

— En koskaan, — tokaisi Jörn, — en ikipäivinäni.

— Se on oikein, — sanoi vanhus, myhähtäen. — Sitten et joudu vanhoilla päivilläsi pulaan: koroillasi elelet vaan rauhassa.

Jörn hytkähti, kääntyi sitten ympärinsä ja läksi tuvasta ulos. Hän juoksi välikön poikki, kuin olisi joku takaa ajanut, ja törmäsi ulkona isäänsä vasten, joka juuri palasi kotia, kasvot iloisina, punaisina.

— Renkituvassa on muuan pieni ylämaan mies, vuottelee sinua.

— Mitenkä? Renkituvassako? — Hän astui kiireisesti välikön poikki renkitupaa kohti. Hannu sattui hänen tielleen ja sai isältään semmoisen korvapuustin, että lensi seinää vasten. Sitten astui Klaus Uhl renkitupaan. Olipa jo vuosia kulunut siitä kuin hän viimeksi oli siellä käynyt. Mitäpä hän rengeistä, mitä Fiete Kreystä? Siellä istui nyt vanhus, ja Elsbe seisoi ihan hänen vieressään. He olivat kertomassa toisillensa Thiess Thiessenistä, jonka he hyvin tunsivat kumpainenkin.

— Mene sinä pois! — sanoi Klaus Uhl. — Mieleni on paha, Martens, että nuo pojan pöllöt veivät teidät tänne.

Vanhus viittasi vain kädellään ja virkkoi: "Enhän minä tänne kunniavieraaksi tullutkaan. Läksin vaan sanomaan irti sen 80,000 markan lainan. Tytär aikoo mennä miehelle."

Jürgen oli juossut jälleen välikön poikki ja tullut kyökkiin. Siellä Wieten oli paraillaan pesemässä lattiata, hameet koholla, niinkuin pienten lasten on tapana. Poika seisoi Wietenin ääressä, kunnes tämä sanoi: "Mikäs nyt päähäs pisti, poika? Mene tiehes!" Mutta poika katseli häntä sillä tavalla, että Wieten vaikeni, pyyhkäisi kädellään hänen vaaleata tukkaansa ja sanoi: "Hyvä vainenkin, ett'ei äitisi enää ole elossa."

Siihen suuntaan se Wieten puhui joka kerta kuin talossa jotain tapahtui. Täydelleen tuota vielä käsittämättä, poika kumminkin tunsi äidin olevan ristiriidassa talossa vallitsevan hengen kanssa, ja vaikk'ei äidistä ollut mitään kuvaa, asui hänessä kumminkin se mielikuva, että äiti vainaja kulkee huoneesta huoneesen, kasvoilla syvä murhe. Mutta hän ajatteli äitiä kookkaana, laihana, vaikka hän olikin ollut lyhyt, pyöreävartaloinen? niinkuin Elsbekin sittemmin oli.

Samana iltana, isän palatessa kotia tavallista aikaisemmin ja tavallista enemmän juovuksissa, astui Jürgen häntä vastaan välikössä, hanko kädessä, ikäänkuin olisi sattumoisin tullut navetan puolelta, ja virkkoi katkonnaisella äänellä: "Isä, jos meill'on niin paljo velkoja, niin kai tässä pian pitää koko talokin myödä." Poika purskahti itkemään. Mutta isä löi häntä ja ajoi luotaan pois. Jörn juoksi renkitupaan, ja siellä hän makasi yönsä Fiete Kreyn vieressä.

Siitä lähtien Jörn, isänsä huoletonta naurua kuullessaan, astui loitommas. Ja ellei hän tiennyt, minne mennä, riensi hän latoihin ja puutarhoihin kartanon perällä. Toisin vuoroin hänet löydettiin jostain nurkasta, seisomassa selkä seinän nojassa, tai istumasta puussa tai orrella, lukemassa englanninkieltä tai koulun lukukirjaa. Hän sai Wietenin suostumaan siihen, että hän pääsee muuttamaan Fiete Kreyn luokse renkitupaan, joka oli väliköstä oikealle keskikäytävässä, vastapäätä kyökkiä, ja antoi omenatarhaa kohti. Siellä hän tästä puolin asui siihen saakka kuin meni naimisiin, yksitoista vuotta, lukuun-ottamatta kahta vuotta asevelvollisuus-aikaa ja yhtä vuotta, jonka hän oli sodassa Franskaa vastaan.

KUUDES LUKU.

Varsatallin seinuksella, lähellä ulko-ovea, oli muuan vanha maalais-arkku, nyt toimittamassa rehulaarin virkaa. Se oli tammesta ja varustettu siroilla, puhdaspiirteisillä leikkauskuvilla: vasemmalla tuhlaajapoika, komeassa puvussa ja rahakukkaro kädessä lähtemäisillään isänsä luota, joka seisoo ovella; oikealla sama poika, palajamassa ryysyisenä kotiansa. Etempänä, kahden puolen rautaista lukonhelaa oli lause: "Herran siunaus teke rickax ilman vaivata." Alimmaisena luki "Klawes Uhl 1624."

Kolmisen sataa vuotta sitten oli tämä arkku ollut talon tärkein ja arvokkain huonekalu, mutta myöhempinä aikoina oli rikkaus lisääntynyt ja kauneudenaisti vähentynyt. Arkkua oli maalattu uudestaan ja yhä uudestaan, kunnes sen hienopiirteisiä kuvia ei enää paljon erottanutkaan. Vihdoin oli sitä ruvettu hylkimään, ja niin siitä oli vihdoin tullut rehulaari. Mutta kosk'ei sitä semmoisenaan enää maalattu, niin alkoi paksu maalikerros sieltä täältä lohkeilla irti, ja harmaa, luja puunpinta tuli jälleen näkyviin. Ei osannut kenkään arvata arkun entistä merkitystä.

Jospa tuo vanha, halpa arkku voisi kertoa! Sydän sillä kyllä on; olihan se niin kauan elänyt ihmisten keskuudessa! Mutta kieltä se on vailla. Tämän laatikon päällä Wentorffin lapset monasti istuivat niitten kahden vuoden kuluessa, jotka Fiete Krey, rippikoulun käytyänsä, palveli renkinä Uhlissa. Siinä he istuivat, syvämielisesti rakennellen suuria elämänsuunnitelmia. Lasten kirkkaat äänet ja heleä nauru kajahtelivat kautta tallin, ulos kartanon pihalle, kajahtelivat kuin kimeä ja kumea taonta pajasta.

— Tule tänne, Fiete! — huutelivat lapset, — Tääll' on välipalaa. — Jörn pani kirjansa arkun kannelle, latoi voileivät päälletysten sen viereen ja nousi istumaan. Elsbe oli siellä jo ennen häntä ja huiskutti maltitonna jalkojansa. Fiete laski maahan juottosangon ja heilahti yhdellä hyppäyksellä arkun kannelle.

— All right! — sanoi hän. Hänellä oli näet tapana siepata muistiinsa tuommoisia mukavia sanoja.

— Päätetty mikä päätetty, — virkkoi Jörn. — Kun minä nyt lähden talosta, niin pitää sinun jäädä tänne, pitämään huolta tästä töskästä. Muulla ehdolla en rupea maavoudiksi yrittämäänkään.

— Niin, niin! — puhui Fiete verkalleen ja miettiväisenä, miehekkäällä rintaäänellä. — Ylen on minun ollut työläs tehdä ratkaiseva päätös. Mutta olkoon menneeksi; minä jään. Ennen vanhaan mulla kihelmöitsi päässä jos mitäkin. Kalifornia se vallankin jäseniä poltti kauan aikaa. Mutta mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän se ymmärryskin kasvaa. No niin, minä jään.

— Olet täällä renkinä vielä jonkun vuoden, — sanoi Jörn. — Pianhan se käy vanhaksi sinunkin isäsi. Silloin muutat kotitaloosi, menet naimisiin, olet päiväläisenä täällä ja pidät koko talosta hyvän huolen. Harja- ja luutakauppaan sinä ryhdy älä, Sin' et saa tehdä muuta kuin puuhata talon töissä ja pitää siitä huolta. Onko sinulla jo muijaa tiedossa?

— Siitä ei hätää, — vastasi Fiete Krey. — Akkaväkeä on maailmassa kyllä.

He söivät hetken aikaa ja ryyppäsivät vuorotellen raikasta kirnupiimää ruskeasta ruukusta, joka seisoi heidän keskellänsä.

— Jospa toki jo olisit koulussa! — virkkoi Elsbe, maltittomasti kalkutellen kantapäillään tuhlaaja-poikaa.

— Kyllä se asia lukkoon saadaan, — sanoi Jörn, nyrkkiänsä puistellen ja nyökäyttäen vakavana päätään. — Se tuntuu niin hauskalta. Ei minusta maamieheksi, ei sitä vastenkaan. Mutta kirjatyö, — se vasta työtä! Se siinä vaan niin armottomasti arveluttaa: kunpa täällä kaikki pysyisi kohdallaan. Ja siksipä täytyy Fieten jäädä tänne.

Fiete pyyhkäisi suutansa ja lyödä kolautti tyhjän kupin arkun kanteen. — Lue sinä vaan rauhassa maavoudiksi. Minä jään tänne ja pidän koko töskästä huolen. Siihen saat luottaa.

Jörnillä oli kirjat taas kädessä. Miettiväisnä hän astui puutarhaan.

— Kas niin, — sanoi Elsbe. — Nyt ollaan kahden kesken. Aatteles, minä tapasin Harro Heinsenin. Hän jäi toiseksi vuotta kolmannelle eikä aio enää jatkaa. Me astuttiin yhdessä hautausmaan poikki. Mitä kaikkea hän osaakaan kertoa! Se on viisas poika, usko pois.

— Älä sinä kovin paljoa pidä yhtä hänen kanssaan, — virkkoi Fiete.
— Tiedäthän sinä kyllä, millaiset ne meidän väliset asiat ovat.

— Kyllä minä tiedän kaikki tyyni.

— Etkö usko sitten? Jörnistä tulee maavouti, ja niinpä hän ei ole meidän tiellä, August menee pian naimisiin ja saa toisen kartanon. Heikki on nyt jo sotamies, ja ensi vuonna saa Hannukin kirjavan takin niskaansa. Ja niin sitä nyt puhutaan joka paikassa, että jahka vanhasta kuninkaasta aika jättää, niin syttyy sota. Totta kai heistä toisen tahi toisen kuula kaataa, Toinen saa muualta kartanon. Ketäs enää on jäljellä? Sanos, typykkä, ketä vainenkaan on sitten enää jäljellä? Sinä vain! Sinä yksin! Silloin olen minä isäntärenkinä Uhlissa, Ja silloin on isäs vanha jo ja sanoo: "Lapset, menkää naimisiin, jotta lepoon pääsis mies vanhoilla päivillään." Niin se käy, ja niin sen käydäkin pitää.

Tyttö nyökäytti hajamielisenä päätään ja alkoi taas puhua Harro
Heinsenistä.

— Harron sisar on kihloissa jo, vaikk'ei ole kuin kahdeksantoista vuotta vanha. Kuusi vuotta vielä, niin pitää minunkin olla kihloissa. Jos et sinä voi silloin naida minua, niin minä otan toisen.

— Älä sinä kuuntele sen Harro Heinsenin puheita, Elsbe. Se on tuhma poika.

— Hoh-hoijaa! — virkkoi Elsbe, venytellen. — Ota nyt ja kerro jotain! Harro Heinse se osaa aina kertoa niin paljon, aika-ihmisistä ja mitä kaikkea he tekevät. Wiederholdin Liisa kuuluu tanssineen markkinoilla, ja hän täyttää vasta kuusitoista. Mene sinäkin kerta tanssiaisiin; sittenhän osaat jutella minulle jotain. Kun minä tulen tuohon ikään, niin luulenpa, että minä tanssin itseni kuolijaksi. Minä tanssin, kunnes kyykähdän. Kun meistä tulee pari, niin sinun pitää tulla minun kanssani kaikkiin tanssiaisiin.

— Se on tietty se, — vakuutti Fiete Krey, — jok'ainoaan. Eihän siitä sen enempää.

— Lapset nukkumaan ensin ja sitten mennään.

— Niinkuin nakutettu.

Elsbe nauroi ja tömisytti jalkojansa arkun laitaa vasten, huojuen sinne tänne.

— Siitä tulee hauskaa! — sanoi hän.

— Lähdepäs nyt menemään, typykkä! — virkkoi Fiete Krey. — Minulla on vielä huima työ edessä. Täytyy pitää päälle, jos mieli päästä ensimmäiseksi tässä talossa.

Tytön mentyä, hän läksi verkalleen ja vihellellen ruumenkorsuun, jota valaisi pieni akkuna katon rajassa. Sinne hän istahti, mietiskellen: "Tuosta tytöstä minä muijan saan, se on viljainen vissi se. Mutta sitten en enää ole tässä talossa päivääkään. Minä panen käyntiin suuren kaupan tai lähden hänen ja hänen rahojensa kanssa maille maailmoille ja muutan Hampuriin ja ostan hotellin tai sen semmoista. Kell' on rahaa, se saa vaikka mitä. Tyttö rukka, tyhmä tyttö! No, ei hän sentään niin tyhmä ole kuin Jörn. Vai minä ikäni kaiken päiväläisenä Uhlissa? Jopa nyt jotain!"

Päätään puistellen hän nousi ylös ja otti akkunalaudalta paksun, rikkinäisen kirjan, jonka joku entinen renki oli jättänyt perheentupaan. Hän vaipui jälleen istumaan pehmoiseen ruumenkasaan ja alkoi lukea. Kirja tiesi kertoa kauheista merenmyrskyistä ja vanhoista Germaaneista ja mustan surman tuhotöistä, sodista ja ihmeellisistä tapauksista. Koko paksu olikin tuo kirja. Kannet olivat siitä jo irtaantuneet, mutta nimilehti oli vielä ehjänä. Siinä luki: "Tietojen aarreaitta. Coconpandu Klaus Harmsilda."

Elukat navetassa alkoivat käydä levottomiksi. Vasikat älisivät juomaa. Fiete Krey oli pannut kirjan pois, istui kyyryksissä ja työnsi kaikki kymmenen sormea vaaleanpunaiseen tukkaansa ja mietiskeli syviä mietteitä ja puheli ääneen itseksensä, punniten ja harkiten, mitenkä hänen monista, suurista aikeistansa se tai tämä parhaiten kävisi lukkoon.

* * * * *

Klaus Uhl kulutti enimmän osan aikaansa ravintolassa tai istui muitten talonpoikain seurassa, leikkiä laskien ja politikasta puhuen ja kortteja lyöden. Sen vähän, minkä hän oli kotona, lasketteli hän pilapuheita tai kulki levotonna huoneesta huoneesen, yhä ikävöiden sinne, missä hänen oli niin hauska olla. Nuorimman poikansa luvuista hän ei ollut pitänyt huolta vähääkään, ei tiennyt, mitenkä poika pääsytutkinnoissa selvinnee, jopa pelkäsikin sitä päivää. Ei mikään hirvittänyt häntä niin paljoa kuin naurun-alaiseksi joutuminen. Tuommoista valheellista, pintapuolista elämää hän eli, ja siksipä hän eräänä päivänä säikähtikin, kun Jörn virkkoi hänelle: "Opettaja Peters on saanut kirjeen, että minun pitää ylihuomenna lähteä pääsytutkintoon. Lukukausi alkaa vasta pääsiäisestä päästyä. Lähdenkö mä ylihuomenna sinun kanssasi kaupunkiin?" Klaus Uhlin kasvot kävivät hyvin vakaviksi, mutta sitten lehahti niiden yli mitä kirkkain päivänpaiste. "Tiedätkös, mitä minä olen jo mietiskellyt? Olen näet arvellut, että Thiess Thiessen lähtisi sinua viemään. Siitä hän varmaankin on hyvin mielissään."

Ja niin ajoi kuin ajoikin Thiess Thiessen kolmantena päivänä pihaan vanhoilla vankkureillaan, joissa oli kaksi istuinta perätysten.

— Sinun pitää istua takana, Jörn, — sanoi hän, — ettäs vielä matkalla saisit rauhassa muistutella. Pysyy kai sulla kaikki se tiedon räämä yhdessä kohdin, Jörn. Ajetaan hiekkatietä myöten, ett'ei mitään tärsky tielle. Niin minäkin teen, kun vien turvekuorman kaupunkiin.

— Jo vähienkin tässä nyt aika jaaritella joutavia! — tokaisi Wieten. — Kun mies on pian viisissä kymmenissä, eikä järkeä ole päässä tuon enempää, niin jo sitten on surkea juttu.

Silloin vaikeni Thiess Thiessen ja katsoa tuijotti hevosiinsa. Jörn kiipesi hänen taaksensa perä-istuimelle ja asetti toiselle puolen viereensä kirjat ja toiselle puolen kaksi voipyttyä, jotka Wieten ojensi hänelle.

— On se vaan viheliäistä, — virkkoi Wieten, — ett'ei Klaus Uhl itse lähde poikaa viemään. Kyllä maar minä syyn tiedän.

Tiesi sen Jörnkin. Hänen mielestänsä oli tämä päivä ja koko hänen tilansa niin tukala, arveluttava ja painostava: isä, tuo kookas mies, hymy aina huulillaan, tietenkin karttelee häntä tänään. Myöhemmin, mieheksi tultuaan, hän ajatteli tästä karttamisesta toisin. Vielä neljänkymmenenkin vanhana hän, tätä hetkeä ja sen häpeätä muistellessaan, punastui isänsä puolesta.

Hiljaa ja pää painuksissa hän istui Thiessin takana. Trina Kühl, Fiete Kreyn mielitietty, seisoi kyökin ovella, molemmat suurpiiat tulivat ulos, naureskelivat Thiessille ja puhelivat keskenänsä, että kyllä Jörnin käy hyvin. Hiljainenhan hän oli, tuo Jörn, ja olennolleen niin kankea, mutta kaikki he kumminkin hänestä pitivät, ihmetellen samalla hänen lukuhaluansa, ja koko valo hän heidän mielestänsä olikin. Fiete Krey seisoi navetan ovella, heilutti hankoa ja huusi: "All right, Thiess!" Elsbe seisoi rattaiden vieressä, nauraen korkeata, tummanruskeata sylinderihattua Thiessin päässä, sanoen: "Kaikki on sinussa nurinpäistä, Thiess! Eihän tuollaista hattua pidetä muulloin kuin maahanpaniaisissa."

— Ja maavoudin kunniaksi, lapsi. Ja sen minä sanon, että tämä minun hattuni se on kaikkien peijaishattujen juurikuva, mitä milloinkaan on ollut aittain ja kaappien kätkössä Elbestä ruveten hamaan Königsau'iin asti. Mikä hatussa liereätä, se on mulla ihan ymmyrkäistä, ja mikä hatussa kulmikasta, se käy mulla ihan suorissa kulmissa. Pää on mulla hiukan pitkullainen, siksi minä pidän tätä gumminauhaa leuan alla.

— Niin vai? — sanoi Elsbe. — Lakkaa jo, muuten siitä tulee ihan päätön juttu.

— Niinpä niinkin, — virkkoi Wieten. — Lähtekää matkaan vaan, muutoin ei tässä tarinat lopu, ja meill' on kiiru työhön… Onneksi olkoon, Jörn! Minusta tuntuu kuin olis tämä päivä sinulle onnen päivä, vaikka… en minä oikein tiedä… on tässä vähän jotain omituista.

Matkamiesten käännyttyä Ringelshörnin juurella ylös pehmoiselle hiekkatielle, tuli Lisbet Junker juoksujalassa rinnettä viistoon alas ja viittasi heille.

— Thiess, pidä kiinni! Thiess, pysäy jo!

— Mitäs sinulla on asiaa, prinsessa?

— Mull' on jotain Jörnille, — vastasi tyttö. — Ei se sinuun kuulu. — Hän hyppäsi sirosti astimelle ja pisti murheellisen Jörnin kouraan suuren, kauniin omenan. "Se on viimeinen omena koko talossa", sanoi hän, "ja se annetaan aina minulle. Mutta nyt sen saat sinä." Hän hyppäsi jälleen maahan ja astui nummelle tien oheen. Hämillään ja veitikkamaisesti hän kohotti kättänsä ja sanoi uhotellen: "Jahka sinusta nyt ensin maavouti tulee, no niin… Anna mennä, Thiess!"

Hiljaista juoksua he ajoivat syvässä hiekassa nummen poikki. Ei se mitään riemukulkua ollut. Edessä istui Thiess, katse kiinni hevosissa. Hänen pienissä, älykkäissä silmissään ja hänen pienillä, laihoilla kasvoillaan tuon korkean ja kankean peijaishatun alta välähteli ja myhähteli se viisaus, joka suruille sanoo: "Minä hiljalleni nauran teitä", ja iloille: "Minä hiljalleni itken teitä", se viisaus, joka sanoo: "Ihmiselämän perille ei pääse. Hyyristy, pikku lintu, äläkä pelkää; kaikki on suuren Jumalan käsissä." Ja takana istui Jörn kaikessa rehoittavassa nuoruutensa voimassa ja kaikessa rikkaudessaan, vasemmalla voipytyt, oikealla tieteet, vakavasti mietiskellen, ja tuntui hänestä kuin näin sitä kuljettaisiin kautta koko elämän tummanruskean peijaishatun takana hautaan saakka. Vanha kirkko alkoi ylenemistään yletä heidän silmissään, sitten ajettiin puusiltaa myöten Windbergerau'in ylitse, ja sitten tuli taloja pitkät jonot, toinen toisissaan kiinni, kaikilla vaaleanpunaiset tiilikatot, suippopäiset.

Se ravintola, jossa tavallisesti majaansa pitävät pikkutilain talonpojat, turpeita kaupunkiin tuodessaan, nuo talonpojat harmaissa ja sinisissä kotikutoisissaan, — se ravintola oli korjauksen alaisena, ja senvuoksi heidän täytyi ajaa alemmas kaupungille, ja niin he päätyivät sellaiseen ravintolaan, jossa pelkkiä varakkaita marskimaan talonpoikia tapaa käydä.

Matkamiehet viipyivät kaksi tuntia tuossa suuressa, avarassa vierastuvassa, ja tukalalta tuntui ja mieltä ahdisti kumpaisenkin. Jörn seisoi akkunan ääressä, katsellen ulos. Thiess käveli edes takaisin, härppäsi tilaamastansa lasista kuminaviinaa ja pani kahdesti piippuunsa tupakkarasiasta, joka vanhan tavan mukaan oli asetettu savipenkille kaikkien vieraitten käyttää ilmaiseksi. Sitten he läksivät astumaan pieniä, hiljaisia katuja myöten kymnaasia kohti.

Thiessillä, miehellä kainoluontoisella, oli sellainen tapa, ett'ei hän milloinkaan astunut taloon pääkäytävästä, vaan aina jostain sivuovesta, joka vei kyökkiin tai navetan puolelle. Niinpä hän nytkin kulki ujostelevassa kaaressa pääoven ohitse ja päätyi onnellisesti sivupuolella käytävään, joka vei vahtimestarin asuntoon kellarikerroksessa. Vahtimestari, ammatiltaan suutari, istui rummullansa, aamukahvi edessään, ja auringon säteet ne keikkuivat ja kimmelsivät kirkkaitten rautaisten työkalujen pinnalla ja vesikuulassa niitten yläpuolella, ja jok'ainoassa hiekkajyväsessä lattialla, johon vast'ikään oli ripoteltu puhdasta, valkoista hiekkaa. Miellyttävä raikas pie'n, nahan ja kahvin haju täytti tuvan ja ilahdutti Thiess Thiessenin alakuloista mieltä.

— Tässä minä tuon teille nahkapojan, — virkkoi hän ystävällisesti. — Laskumestari Peters siellä Wentorffissa on valmistanut häntä. Engelskaa hän ymmärtää. Ja mitä sitten muuta tarpeen on, niinkuin ne muut vieraskieliset sanat ja koko se kirjoitusmeininki, niin ne hän oppii täällä. Poika tähtää näet maavoudiksi.

Suutari katsahti silmälasiensa ylitse ja sanoi: "Minä vien pojan heti ylös; ne on alkaneet siellä jo."

— No niin Jörn! Pidä puolias. Silavakukko on yks hyvä asia, sen mahdat tietää, ja sitten nätti kesäpuku ja talvipuku, kestävästä kankaasta, ja kelpo talo, johon päänsä pistää. Kaikki se on yks hyvä asia. Ja kun sinusta maavouti tulee, niin sellaista ei pidä sinulta milloinkaan puuttuman.

Toiset kaksi läksivät pois. Thiess istahti auringonpaisteesen, asetti hattunsa varovasti polvilleen ja toivoi hupaista pakinoimista. Suutari tuli takaisin, pani kahvikuppinsa syrjään ja ryhtyi työhönsä.

— Sanokaas, mestari, mitenkä kauan se kestää tuommoinen koulunkäynti päästä päähän, ennenkuin kaikki on selvillä.

— Jaa… aina sitä myöten, alapäästäkö se poika aloittaa vai harppaiseeko muutaman luokan yli.

— Kyllä maar, — arveli Thiess — kyllä hän muutaman yli heilahtaa, sillä ensinnäkin on hän jo kaksi vuotta saanut opetusta Petersiltä, ja siksi toiseksi hän on Klaus Uhlin poika.

— Klaus Uhlin, Wentorffistako?

— Saman justiin. Ja kyllähän ne opettajat tietävät, että jos niinkuin pari lasia totia ja moniahta siankinkku, niin se on hänelle justiinsa niinkuin ei mitään. Ja — näin ohimennen meinaten — niinkuin nyt kuormallinen hyviä, mustia polttoturpeita, niin minullekin se on ykskaikki. Min' olen Thiess Thiessen. Enimmäkseen ne vaan sanovat, että: "Thiess nummella numero kahdeksan." Mitäs arveletta?

— Jaa, katsokaas, Thiessen, se nyt on sitä viisiä: Oltiin tässä äskettäin orpanain luona, äitini veljen nuorimman pojan luona… Äiti on nähkääs niitä Ehnerwölseneja Wentorffista, niitä Süderdannin kreijiläisiä, jos tiedätte.

— Tiedän, tiedän, — vakuutteli Thiess, sen vanhan Hinrick Kreyn tyttäriä. Ukon toinen muija oli umpikuuro eikä kuullut muuta kuin mitä halusi kuulla.

— No justiin. Se orpana oli ennen suutari, nyt hän on ajuri. Ristiäisissä siellä oli suutaria, ja arvatkaas, kuinka monta heistä oli sellaista, joka oli lestistään luopunut?

— No?

Kaikki neljä. Nahkaa eivät enää kalkutelleet, muissa hommailivat ammateissa, ja hyvin vaan siltä kävi… Ja sama se on laita kymnaasissakin: viidestä kynnyksen yli astuneesta korkeintaan yksi perälle pääsee.

— Jörn Uhl pääsee! — sanoi Thiess. — Hänellä on aamusta iltaan nenä kirjassa kiinni, eikä se poika kuule eikä näe mitään muuta. Päässä yks ainoa ajatus vaan: maavouti.

Silloin ilmestyi Jörn Uhl ovelle, pitkällaiset, kapeat kasvot kalpeahkoina ja vaalea tukka pystyssä, niinkuin olisi jok'ikisen hivuskarvan tehnyt mieli udella, mitähän muka Thiess sanoo.

— Minusta on yks kaikki, Thiess oli ylempänä tai alempana! Mutta lukea minä aion.

Thiess piteli hattua käsissään, ikäänkuin vuotellen että joku viskaisi siihen vaskirahan.

— Vai et sinä heistä enää yhtään kostukaan? — huusi hän. —
Suoraako päätä maavoudiksi?

Jörn puisti päätään, niin että aurinko välähti tukassa.

— Kaikki kävi hullusti päin. Latinaahan ne siellä vaatii…
Mitenkäs vanhoja ne pojat on siellä alaluokalla?

— Peränpitäjäks' sinä pääset, — vastasi suutari.

— Sepä se, Thiess! Alimmalla luokalla pisin kaikista! Ja semmoista se nyt on. Joka päivä kävi kaupungissa, mutta eipäs vaan ottanut selvää, latinatako vaaditaan vain englanninkieltä… Mutta maavouti minusta sittenkin tulee. Minä sanoin heille tuolla, että pääsiäisen perästä minä tulen takaisin.

— Poika, poika! Mitäs nyt sanoo Lisbet ja Fiete Krey?

— Sanokaat mitä hyvänsä; yks kaikki! Pääsiäisestä päästyä minä tulen takaisin, kun koulu alkaa. Alapäästä minä aloitan ja istun kilttien joukossa. Lähde pois!

Thiess nousi verkalleen ja puisteli päätään.

— Poika, poika! puheli hän. — Pitipäs vaan olla kova lykky! Elsbe se sanoo taas, että että kaikki menee nurin, mihin minä vaan ryhdyn, ja isot veikot ne räjähtävät nauramaan, niin että suu on revetä. Mutta minkäs sille tekee? Eihän engelskasta kuka latinaa laita. Lähtään pois, Jörn!

He läksivät ja palasivat ravintolaan. Viinalasi seisoi vielä puolillaan savipenkillä. Thiess joi sen loppuun, pisti kolmatta kertaa puppuun talon tupakasta, pani sitten ison hattunsa hyvin huolellisesti päähän ja kysyi isännältä, mitä ollaan velkaa. Mutta isäntä, jota tuo niukka tilaus ja runsas tupakan menekki huvitti sekä harmitti, virkkoi: "Johan sinä poltit velkas kuitiksi", eikä ottanut mitään.

Ja niin he läksivät ajamaan nummea pitkin kotia kohti, rahain puolesta ainakin yhtä täysinä kuin tullessakin. Mutta nyt he istuivat rinnatusten. Ei siinä montakaan sanaa vaihdettu. Jörn se vaan virkkoi moniaan kerran:

— Yks kaikki! Päähän minä sen asian ajan sittenkin.

Matkamiesten käännyttyä leppäkujalta pihaan, tuli Elsbe kyökin ovesta, itkussa silmin, ja nyyhkyttäen niin hartaasti, että hartijat hytkähtelivät.

Thiess Thiessenin tuli paha olla joka kerta kuin hänen piti nähdä muitten onnettomuutta. Hän avasi silmät selkoseljälleen ja kädet ne lepattivat ja jalat letkuivat. Kaikkein vaikeinta oli hänestä nähdä Elsben itkevän.

— Sanohan nyt, typykkä, sano. Mikä sua vaivaa? Onkos sulle kuka mitä tehnyt?

Mutta tyttö ei kyennyt puhumaan; niin kovin häntä hytkytti.

Wieten tuli silloin nurkan takaa rattaiden luo ja sanoi:

— Aatelkaas! Uhl pistäytyy sattumaisin talliin äsken, ja siellä istuvat Elsbe ja Fiete Krey käsikynkässä rehulaatikolla, ja Uhl kuulee, kuinka tuo retvana hänelle puhua jaarittelee, että hän muka ottaa hänet muijakseen ja että hänestä tulee sitten isäntä Uhlin kartanoon. Mutta pojan paraillaan jaaritellessa, sieppas Uhl häntä niskasta, antaa hänelle selkään ja viskas tallista pihalle. Tuolla hän nyt on renkituvassa kampsujansa keräilemässä, ja tyttö ulvoo.

Jörn istui vielä vankkureissa ja tuijotti suu auki Wieteniin.

— Joutuuko Fiete nyt talosta pois?

— Tietysti! — vastasi Wieten, — ja heti paikalla! Mokomakin kelvoton poika nulikka! Mistä kummalta hän semmoisia oikkuja lienee päähänsä saanutkaan!

Samassa astui Fiete Krey tallin ovesta kirkkovaatteissaan, kirjava mytty kainalossa.

— Mistäkö lie saanutkaan! Sinulta ne on saatu! — Fiete ulisi kovasti. Ei ollut hänessä miehekkyyttä merkkiäkään, — Nyt minulla on matka kauas Hampuriin asti. Ja näin sitä täytyy mennä, hyvineni, päivineni. Enkä edes tiedä, missä se onkaan. Sinähän se aina kerroit Onnellisesta Hannusta ja kultalippaista ja harjantekijästä, "josta tuli kuningas."

Thiess oli astunut rattailta: "No, tule alas nyt Jörn, mitä sinä viivyttelet! Ja sinä, Elsbe. Tyynnyhän nyt, tyttöseni."

Mutta Elsbe riuhtasi itsensä irti vaan ja juoksi tielle Fiete Kreyn tykö, otti häntä käsivarresta ja kirkasi: "Hän ei saa lähteä, hän ei saa! Minä pidän hänestä niin, minä pidän hänestä niin!"

Mutta Fiete Krey työnsi häntä puoleen vaan ja mutisi itsekseen ja valitteli: "Vielä saatte nähdä… kerran minä palaan, ja silloin asetun tänne Uhlille. Perustan tänne suuren, höyrylläkäyvän harjasitomon." Hän pui nyrkkejänsä ilmassa, niin että hänen pieni vaatenyyttinsä liuskahti maahan, hän kumartui, otti sen ylös ja lähti tietä isänsä tupaan.

Älypää Wieten oli seisonut siinä ja lyönyt käsiänsä yhteen, sitte hänkin kääntyi ja lähti sisään, istui töihinsä ja oli aluksi hirmuisesti vihoissaan ja häpeissään. Niistä asioista oli hän aina puhunut ikäänkuin jostain toisesta salaperäisestä maailmasta, josta muilla ei ollut aavistustakaan, mutta jonne hän oli saanut heittää pienen silmäyksen, hän oli hiljaisina hetkinä puhellut niistä matalalla salamyhkäisellä äänellä lapsille, jotka kuuntelivat hämmästyneinä henki kurkussa. Hänestä olivat nuo muinaiset asiat asioita, joista kannatti toisillekin puhua, ja jotka täyttäisivät sydämet pelvolla ja väristyksellä, rakkaudella ja ilolla. Nyt oli tuo poika käsitellyt niitä, kuin mitäkin lapiota tai heinähaarukkaa ja huudellut niistä turuilla ja toreilla.