Hän antoi käsityönsä vaipua syliinsä ja jäi tuijottamaan eteensä pöytään; kun hän siinä liikkumatonna katseli eteensä, purjehti kuva kuvan jälkeen mieltänsä, ja kaikki ne kuvat kertoivat vaivan alaisuudesta ja nääntymyksestä ja kuolemasta niiden elämässä, jotka hän oli tuntenut, ja jokainen kuva oli toistaan alakuloisempi. Hän ajatteli Fiete Kreytä, joka nyt lähtisi maailmalle ilman johdattajaa, sekavine ajatuksineen. Hän katsahti ympärilleen tuvassa ja huomatessaan olevansa yksin, kätki hän kasvonsa käsiinsä ja itki hiljaisesti.
* * * * *
Kun päivä rupesi pimenemään, lähti Fiete Krey kotoansa, kainalossaan vaatenyytti, jossa oli hänen työpukunsa; hänen äitinsä seisoi takan ääressä ja itki. "Fiete", huusi hän hänelle jälkeen, "sinä olet vasta kuudentoista, älä lähde niin pitkälle matkalle." Hän ajatteli toisia Kreijejä, jotka olivat joutuneet niin kauas kotoa, etteivät enää olleet palanneetkaan, Ameriikkaan, ja jumala ties, minkänimisiin kaikkiin maihin. Hän oli käynyt koulunsa vanhan opettajan luona, joka kyllä oli ollut jommoisessakin nimessä kylänräätälinä, mutta jonka maine opettajana oli ollut vähän niin ja näin. Sitäpaitsi oli hän aina ollut hiukan kova- ja huonopäinen.
"Niinkauas kuin maailma riittää", vastasi Fiete Krey. "Koiraruoskalla löi se minua, senkin nylkyri." Hän purskahti äänekkääseen itkuun taas ja pui nyrkkiä tuolle vanhalle upealle talolle ja noille laajoille aitta- ja ulkohuonerakennuksille, joiden mahtavat olkikatot tummina ja vakaina näkyivät korkeiden poppelien ja saarnien varjossa.
Olisipa Klaus Uhl ollut näkemässä sitä itkua ja vihastusta, niin olisipa hän remahtanut äänekkääseen ja sydämen pohjasta tulevaan nauruun, olisi koristellut juttua hieman ja lisännyt omiaan ja sitte kertonut sitä kaikissa kapakoissa.
Jasper Krey oli myikin astunut ovelle: "Yhdentekevää, minne lähdet, kunhan vaan lähdet", puhui hän, "sitte et ainakaan maadu. Ja onhan sekin jo jotain, ettei maatumaan pääse. Eivätkä sinua liiat taminetaakatkaan paina: voit ojentaa kun niin on tarpeen, ja onhan sekin etu. Pidäppä nyt varasi että sinusta tulee jotakin. Jos joutavaksi heittäynet, niin eipä ole niin välttämätöntä, että palaat. Mutta satutko menestymään, niin käyppä joskus sitte katsomassa, kuinka mekin jaksamme."
Hän oli jo tiellä, niin että häntä tuskin näki hämärästä: "Oleppa varma siitä, että palaan, isä."
Kun hän taas kääntyi ja lähti käymään, seisoi Jörn Uhl tiellä:
"Thiess odottaa rattaineen tuolla kuusikossa", sanoi hän matalasti.
"Ota täksi yöksi Aulangolle."
He astuivat yhdessä mäkeä alas, kunnes vasemmalla tiestä näkyi vieremä, joka kasvoi kanervaa ja saraheinää ja jatkui vinosti kahden mäentyrmän välitse ylöspäin. Vieremä oli niin leveä ja syvä, että iso talonpoikaistalo hyvästi olisi saanut sijaa sen pohjalla ja mataloitui ja kapeni ylöspäin, kunnes se vallan hupeni kangasnummeen.
Fiete Krey asteli edellä ja oli vaiti, silloin tällöin nousi nyyhkytys kurkkuunsa, se puistatti koko hänen ruumistaan.
Noin puolikorkeudessa vieremää oli matalan kanervikon keskellä, kapean polun vierellä, joka johti ylös mäelle, pyöreä lampi, se ei ollut avarampi kuin vaununratas ja oli se laitojaan myöten täynnä raikasta vettä. Se lampi oli Kultahete. Joku lähteensuoni, joka näkymätönnä luikerteli ylhäältä, täytti sen aina uudelleen laitoja myöten, liika vesi juoksi hiljaa solisten pensaston juuritse alas. Veden kuvastuksessa näki pari kolme tähteä, jotka vilkkuivat taivaalla, muutama lehdetön oksa pisti pensaikosta yli partaan, niiden varjot näkyivät vedessä kuin vinottaiset terävät puikot, jotka varjelivat sisäänkäytävää. Tuuli puhalsi mereltäpäin ja häilytti pensaikkoa, jossa vielä riippui kuivia menneenvuotisia lehtiä. Kahisi ja äänteli alhaalla ja ylhäällä ja kummallakin puolella.
Fiete pysähti ja katseli mietteissään veteen. "Haluaisinpa tietää", sanoi hän nyyhkytystensä keskeltä "miltä siellä näyttää pohjalla, ja voiko ollenkaan tavoittaa pohjaa."
Jörn tahtoi vähän lohduttaa häntä ja sanoi rohkaisevasti: "Kuule, etköhän lähtisi joskus sinne Steinbergin nummelle, josta sinä aina olet puhunut? Sinähän kerrot, että siellä on kokonaisia kultakasoja, joukossa palasia kuin pienen lapsen pää."
Fiete Krey pudisti kiivaasti päätään: Nuo lapsenpäät oli hän itse keksinyt omassa päässään; hän oli itse koko lailla muokannut sitä peltoa, jota Wieten niin monena iltana oli lampun ääressä niin ahkerasti viljellyt, oli tehnyt sitä niin suurella keksinnän ilolla ja lämmöllä, ettei hän aina itsekään oikein osannut eroittaa, mitä Wieten oli kertonut ja mitä hän itse oli omasta päästään sepittänyt lisää. Mutta tämä ilta eroitti toden kuvitellusta: lapsenpäät nummella olivat sepitettyä. Mutta Kultahete oli totta.
Hän tuijotti veteen, sitte lähti hän verkkaan mäkeä ylös. Kun he olivat saapuneet kukkulalle, sanoi hän: "Lähde sinä kotiin nyt. Nyt jatkan minä yksin matkaani."
Jörn lähti kättä puristamatta ja sanaa sanomatta nummen poikitse.
Fiete Krey jäi seisomaan autiolle nummelle yksin. Kun Jörn katsahti taakseen, seisoi hän vielä kuin musta liikkumaton patsas näköpiirissä.
Hitaasti kääntyi Fiete Krey, ja palasi takaisin vieremään, laski vaatenyyttinsä maahan, veti takin yltään, laskeutui pitkäkseen ruohikkoon ja kuroitti kädellään veteen, niin syvälle kuin taisi. Niin rämpyili hän lampea ympäri, mutta ei löytänyt mitään. Silloin riisuutui hän kokonaan, otti kädellään muutamasta vahvasta oksasta, joka kasvoi hetteen partaalla ja laskeusi alastomana varovasti kylmään veteen ja tapaili pohjaa. Oli vettä rintaan asti hänelle. Hän koetteli jalallaan varovasti sinne tänne, mutta ei tuntunut mitään kovaa. Kaikki oli pehmeätä, santaa ja mädänneitä lehtiä. Hän sukelsi kolmasti veteen ja tunnusteli partaita, mutta nekin olivat vaan liukasta saviseinämää, joka kasvoi vesiruohoa.
Hän jätti koko etsimisen. Nousi ylös ja seisoi kappaleen aikaa, ennenkuin otti paitansa. Hän seisoi suorana ja liikkumatta. Ei hän tuntenut jäistä kylmyyttäkään, joka leikkasi häntä hienoin terävin piirtelyin. Hän seisoi vaan ja katseli veteen, joka sekin katseli häntä vastaan hiljaisin surullisin silmin, ikäänkuin säilyttäisi sekin surumielisenä salaisuuttaan.
* * * * *
Hämähäkin verkot lentelevät maita, ja kukkastentuoksu ja rikkaruohojen siemenet lentävät naapurin puutarhaan; joskus saattaa viisas tarkkaava silmä havaita suuren, ihanan ja peloittavan Kohtalon itsensä istumassa iäisellä kivellään ja pää käden varassa, otsa rypistettynä piirtelevän viivojaan hiekkaan, niitä mutkikkaita viivoja, joita me ihmislapset sitte saamme kulkea. Toisillakin kuin Fiete Kreyllä oli tänä huhtikuunyönä seikkailunsa.
Asui siihen aikaan kylässä eräs nuori neito, muutaman talollisen tytär. Hän oli kookas ja kaunis ja kaikki paikkakunnan nuoret miehet olivat ihastuneet häneen. Hän oli sentään aina kahdenteenkymmenenteen ikävuoteensa asti pysytellyt kylmänä kaikille, hän kävi harvoin tansseissa, ja jos hän joskus sattui niihin, tapahtui usein, että hän heti ensimmäisen tanssin jälkeen jätti salin katse pimeänä, valjasti hevosensa ja ajoi yksin yön läpi kotiin. Hänellä ei ollut ystävättäriäkään nuorten tyttöjen joukossa, tänä talvena oli hän sentään lyöttäynyt erään hiljaisen ja sievännäköisen naisen seuraan, joka äskennaineena oli miehensä kanssa asettunut kylään, ja odotteli ensimmäistä lastaan juuri. Tämän luona istui hän joskus hiljaiset hämyhetket, ja eräänä päivänä kysyi hän häneltä arasti, kuinka hän oli rohjennut ruveta jonkun miehen vaimoksi, ja niin kokonaan antautua hänelle omaksi. Kun ystävätär joutui hämilleen tällaisesta kysymyksestä, eikä kohta tietänyt, mitä vastata, kertoi hän kyynelesilmin, että hänkin oli rakastunut, mutta ett'ei hän vaan osaisi osoittaa sitä rakkauttaan. Hänestä tuntui niin mahdottomalta voittaa arkuuttaan, talokkaan tyttärenä ja mailla kasvaneena tiesi hän niin hyvin, mitä avioliitto sisälsi itsessään. Toinen koetteli lohduttaa häntä, puheli matalalla epävarmalla äänellä ja vakuutteli, että kunhan vaan rakkautta on, niin kyllä sitte kaikkeen muuhun tyytyy.
Mutta tästä keskustelustakin huolimatta ei hän mitenkään muuttunut käytöksessään. Hän itki ja suri yksinäisyydessä onnetonta luonnettaan, joka ei sallinut hänestä tulevan nunnaa eikä naista ja joka teki onnettomaksi sekä hänen lemmittynsä että hänen itsensäkin.
Joku aika senjälkeen, juuri nyt tänä huhtikuun iltana, oli taaskin tanssiaiset kaupungissa. Oli juuri ollut uusikuu. Hän oli monta päivää ollut huonolla tuulella. Mutta aivan tanssiaispäivänä tunsi hän itsensä taaskin ihan reippaaksi ja virkeäksi ja hän päätti kuin päättikin käyttää hyväkseen tätä hyvää, melkein iloista tuultaan ja lähteä tanssiaisiin. Hän teki varman päätöksen olla hyvin ystävällinen, hillitä vastenmielisyyttään tanssiin ja erittäinkin olla ystävällinen, kun lemmittynsä tanssisi hänen kanssaan.
Kun hän astui saliin, näki hän hänen kohta siellä kun hän seisoi ikkunassa. Hän näkyi odottaneen häntä, hänen silmänsä välähtivät ystävällisinä ja vilpittöminä häntä kohden. Hän oli varakasta talonpoikaissukua, niinkuin hän itsekin ja oli kuten hänkin luonteeltaan arka ja hieno. Tyttö oikein ilostui, kun hän näki hänen kauniina siellä ja päätti vielä vakaammin nyt kerrankin näyttää, kuinka sydämestään hän hänestä piti.
Mutta kun alettiin soittaa ja nuorukaiset lähtivät tyttöparvea kohden ja hän alasluoduin silmin paremmin tunsi kuin näki että hänenkin ystävänsä lähestyi, silloin maltti hän kyllä itsensä senverran, että lähti tanssimaan hänen kanssaan. Mutta kun hän tanssin välillä rupesi juttelemaan hänen kanssaan, oli tyttö kalpea ja hänen huulensa värähtelivät, hän katseli kylmänä ja ynseänä suoraan eteensä ja hänen nuoret kauniit kasvonsa olivat kuin jäästä. Kohta kun nuorukainen huomasi tämän, saatti hän hänet vaieten paikalleen, jonka tyttö sentään kohta jätti, lähteäkseen salista ja paikalla palatakseen kotiin.
Tiellä, rattaillaan yksin, yön ja suuren luonnon hiljaisuudessa pysyi hän aluksi yhtä korskana. Kummallakin puolella tietä jatkuivat matalat vallit, ja taampana lepäsi tasainen alakuloinen kangas: hän yksin siinä kulki korkeana. Hän istui suorana rattaillaan ja katseli kopeana ympärilleen ylpeänä siitä että hän yksin kaikista tytöistä oli niin arka ja siveä.
Siinä kun hän rattaillaan ajoi hiekkaista tietä äänettömästi läpi yön, kuuli hän jonkun linnun kaukaisuudessa valittavasti kutsuvan toveriaan. Hiljaa lähenevät rattaat olivat kai säikähdyttäneet sen syvästä unesta. Samassa kuului läheltä rohkaiseva piipitys. Aivan vierekkäin lentää räpyttivät ne poikki tien, samassa päästäen suloisen äänen.
Kun tyttö käänsi silmänsä lintuparista, havaitsi hän yht'äkkiä että ympärillä oli peloittavan autiota ja että ilma oli niin kolkon ja kaamean hämärää Yksinäisyyden tunto, josta hän juuri oli ylpeillyt, säikähdytti häntä nyt. Hän tunsi taaskin elävästi, että olisi paljon keveämpi olla samallainen, kuin kaikki siskonsakin, eikä kamppailla sitä vastaan, jota luonto milloin hymyilevänä, milloin vakavalla ja melkein uhkaavalla äänellä häneltäkin vaati. Siinä kun hän ajatteli ja ajatteli sitä, taipui hänen päänsä ja hän rupesi hiljaa itkemään. Mitä ylpeämpi hän äsken oli ollut, sitä syvempi oli hänen nöyrtymisensä nyt. Lemmittynsä kuva, jolta hän äskeisessä kopeamielisyydessään oli riistänyt kaiken, näkyi hänelle nyt taas niin hyvänä ja hienopiirteisenä. Jalo ryhdikkyys, joka ilmeni hänen koko olossaan ja hänen jokaisessa arvokkaassa liikkeessään, valtasi koko hänen sydämensä nyt, ja sydämensä pohjasta kaipasi hän häntä. Hän rupesi piinaamaan itseänsä, rypisti otsansa ja alkoi miettiä miten hänen oikein pitäisi menetellä että hän voittaisi arkuutensa häntä kohtaan, josta hän sentään sisimmässään niin piti. Hän keksi jos mitä merkillisiä suunnitelmia, joilla hän voisi ikäänkuin itse pettää itsensä. Viimein juolahti hänelle mieleen mennä odottamaan häntä hänen pihansa veräjälle kunnes hän aamuhämärässä palaisi. Talo sijaitsi kylliksi syrjässä, jotta voi tämmöistä suunnitella. Myöskin oli hänellä salainen toivo, että hänkin kohdakkoin oli lähtenyt kotomatkalle, sittekun hän itse oli jättänyt salin. Kun hän sitte tulisi — hänen oli tapana käydä jalan — nöyrtyisi hän ja puhuttelisi häntä, Hän pyytäisi anteeksi häneltä että hän oli niin arka, ja sanoisi hänelle, että hänestä hän sentään pitäisi kaikkein enimmän maailmassa. Semmoisia mietti hän ja ajoi tietään siinä vakaassa aikomuksessa että hän todellakin toteuttaisi päätöksensä.
Hän ei sentään vielä ennättänyt pitkällekään tietä, kun hän rupesi ajatuksissaan kuvailemaan asemaa, johon hän joutuisi, ja vanha uhka ja vastahakoisuus rupesi taas nostamaan päätään. Turhaan koetti hän vastustaa sitä ja oli jo aivan takertua siihen taaskin. Jo olivat kauniit silmänsä lakanneet loistamasta: silloin saapui hän sille kohdalle tietä, josta näkee syrjälle alas vieremään, jonka puolivälissä, noin parikymmentä askelta syrjässä tieltä, Kultahete välkkyy kanervikkonsa keskellä, ja loi sattumalta katseensa sinne alas. Silloin näki hän laakson puolihämärässä valkean ihmisvartalon seisovan välkkyvän pyöreän vedenkalvon edessä ja liikkumatonna tuijottavan siihen. Hän säikähti kovasti, tempasi hevosta suitsista ja aikoi saada sen juoksemaan tavallisella matalaäänisellä hoputushuudahduksellaan, mutta hän oli niin säikähtynyt, ett'ei lähtenytkään ääntä kurkustaan, ja hevonen, joka ymmärsi suitsista nykäyksen käskyksi seisahtua, pysähti yhtä liikkumattomaksi kuin poika siellä veden peilin edessä tai kuin raskaasti hengittävä tyttö rattailla siinä.
Silloin heräsi tytössä ikäänkuin sisällisenä valaistuksena kirkas ja rohkea ajatus, että tämä näky ei mahtanutkaan tulla sattumalta hänelle, vaan että se oli sallittu, jotta hänkin paranisi terveeksi ja luonnolliseksi. Hän katseli vartaloa, siinä kun se näkyi nuolena ja jalona ja uljaana, hän katseli kuinka se yleni vapaana ja voimakkaana, ensin polviin, siitä vyötäisiä nuoreen norjaan voimaan, sitte voimakkaana ja joustavana ja ikäänkuin riemussa ylös rintaan viimein aina päähän asti, joka oli taipuneena. Siinä kun hän katseli, silmänräpäyksen vaan, tunsi hän äkkiä sielunsa syvyydessä, siellä missä kaikki on paljasta puhdasta totuutta ja jossa Jumala ja luonto vielä asuvat rinnatusten toistensa kanssa, että nuorukainen, jota hän ajatteli oli hänen ainoa oikea toverinsa, jonka kanssa eläen kumpikin toiselleen antaen ja toiseltaan ottaen voisi täydentää omaa epätäydellistä ja epävalmista oloansa. Hänen jäseniinsä virtasi ihana ilo, hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä niin ettei hän nähnyt mitään enää. Sitä hänen täytyi nauraa, niin että helkähti hiljaa. Hevonen lähti liikkeelle, ja poika lammen ääressä kavahti ajatuksistaan. Mutta olipa kuullut naurun eräs toinenkin, joka oli astellut rattaitten takana, ja käynyt pää kumarassa, hän kun oli ollut raskaissa ja surullisissa aatoksissa.
Hän kuuli naurun ja tunsi sen kohta. Hän kiirehti askeleitaan ja seisoi kohta rattaitten vierellä. "Sinäpä hitaasti ajat", alkoi hän.
Tyttö naurahti taaskin hiukan ja vastasi leikkiä laskien: "Ajoin hitaasti, että saavuttaisit minun. Sinunhan piti vielä ottaa päällystakki yllesi."
Nuorukainen ei sitä sen tarkemmin kuunnellut. Arveli vaan, että hän salista lähtiessään oli vielä huomannut, että hänkin oli kohta noussut ottamaan päällystakkiaan. Mutta sen hän kuuli äänestä, että nyt oli vihdoinkin hänenkin hetkensä tullut ja hän riemuitsi, koko sydämensä oli ilona.
Hän laski kätensä rattaan nojalle ja asteli rinnalla siinä. "Mutta miksi lähdit niin aikaiseen?" kysyi hän.
"No, koetappas arvata, miksi läksin?" vastasi tyttö.
"Tietystipä, että tapaisimme täällä."
"Niinkö?" puhui neito. "Olet sinä näppärä arvaamaan, ei sinun enään tarvitse siellä vieressä käydä. Tule tänne rattaille."
Hän pysäytti hevosen ja nuorukainen aukasi vaunupeitteen. Mutta ennenkuin hän hypähti rattaille tuumi hän olevan viisasta osoittaa vähän ylpeyttä. Nyt juuri, arveli hän, olisi paikallaan näyttää sitä, ettei tytön ylpeyttä jälkeenpäin kiusaisi ajatus, että hänen ihailijansa oli ollut niin raukka, että oli jättänyt hänen niin monta kertaa osoittamansa kylmäkiskoisuuden ihan kostamatta. Sentähden sanoikin hän tyynesti ja levollisesti, ikäänkuin vallan luonnollisena asiana: "Mutta sitä naamaa en minä enää halua nähdä, jota äsken salissa minulle näytit. Jos lupaat olla taipuvainen, sitte lähden kanssasi."
Neito nyökäytti päätään vaan ja hymyili: "Tule tänne nyt vaan, sinulla on oleva niin hyvä täällä, kuin koskaan olet ansainnut." Hän laski kätensä nuorukaisen olkapäälle.
Silloin nousi nuorukainen rattaille ja otti sanaa sanomatta suitset tytön kädestä. Hän mukautui tähän, nojautui taaksepäin ja sanoi: "aja verkkaan nyt!"
"Miksi niin?"
"Niin viisas olet, etkä sitä ymmärrä?"
"Ymmärrän kyllä", vastasi nuorukainen, "että matkamme kestäisi kauemmin."
Samassa laski hän käsivartensa tytön vyötäisille ja suuteli häntä sydämellisesti, ja siitä hetkestä asti sai hän hänestä hyvän vaimon. Hän piti ohjakset; ja tyttö lausui toivonsa, milloin piti ajaa hitaampaa milloin kovempaa.
* * * * *
Poikanen lammella oli kiireimmän kautta heittänyt vaatteet ylleen ja lähtenyt juosta livistämään mäelle, jolta rattaat nuorine onnellisine istujoineen juuri olivat hävinneet. Hän katsahti kerran vielä taakseen kylää kohden. Lakea dyyni, jota hänen esi-isänsä olivat muokkailleet ja asustelleet, näkyi heikosti valaistuna siellä. Hän ei siitä sen enempää sentään välittänyt, lähti vaan suoraan kankaan poikki kahta tammea kohden, jotka seisoivat mataloina ja leveälatvaisina tienristeyksessä. Toisen alla niistä seisoi Trina Kühl ja odotteli häntä, vaatenyytti kainalossa, niinkuin hänelläkin ja pukeuneena rippikoulupukuunsa, joka jo oli liika lyhyt hänelle. "Missä sinä olet viipynyt?" kysyi hän.
Hän ei vastannut, vaan kysyi suoraa päätä: "Aiotko sinä oikein totta lähteä mukaan?"
"Aion oikein", vastasi hän, "miks'en sitte? Klaus Uhl on köyhäinhoitolaitoksen esimies ja pidättää palkkani omaan taskuunsa tai antaa hän sen kunnankassaan, koska olen saanut kasvatukseni köyhäinhuoneessa; sitäpaitsi vaativat he minulta vielä, että minun lisäksi tulisi olla kiitollinen heille. Jos sinä vaan otat minut mukaasi, lähden kuin lähdenkin ja hankin itselleni paikan Hampurissa. Mutt' en tiedä, minnepäin se on. Mutta minun täytyy sitoa nyyttini paremmin." Hän laskeusi polvilleen, aukasi nyyttinsä ja järjesti huolellisesti yhteen työpukunsa, kolme paitaa, kolme paria sukkia ja nahkatohvelit. Sitte lähtivät he rinnakkain astumaan mäkeä. Tuuli puhalsi takaapäin, kuivia tammenlehtiä ja hiekkaa lenteli heidän ympärillään ja takanaan.
Kun he toiselta puolelta astuivat mäkeä alas, seisoivat siellä, tuulen suojassa, Thiess Thissenin rattaat, Hevoset pureskelivat, päät alhaalla, ränget korvilla ruohoa tienviereltä, Thiess Thiessen istui kumartuneena korkeassa ja mukavassa vaunutuolissaan ja veti unia. "Thiess", huudahti Fiete Krey, "herääppä jo! Trine Kühl on tässä myöskin ja lähtee mukaan. Älä viitsi, ei tämä puhumisesta parane. Nyt me lähdemme ensiksi Hampuriin nyt, saa sitte nähdä mikä sitte eteen tulee."
* * * * *
Muutama päivä pääsiäisen jälkeen, kun koulut taas alkoivat työnsä, sanoi Henrik Uhl, josta isänsä piti enimmän, hän kun oli loisteliain pojista: "Kuule, poikapa, Jörn, sepä merkillisiä jaarittelee nyt: luulen, ett'ei se ai'o kouluun enää, se aikoo jäädä kotiin. Mutta eihän käy päinsä, että hänkin rupeaa maanviljelijäksi, mistä ihmeestä sinä lopulta voit kaikille talot toimittaa? Sinun pitää välttämättä puhua hänen kanssaan joku sana." Kun isä sitte kutsui hänen puheilleen ja kysyi sitä, vastasi Jörn, että hän aikoo jäädä kotiin ja ruveta tekemään työtä. Isä torui häntä ja löi lopulta häntä piiskallakin, mutta hän pysyi yhä vaan asiassaan. Mitään perusteita hän ei sanonut päätökseensä.
Mutta illalla, kun hän jo huoneessaan, jossa hän nyt, kun Fiete Krey oli lähtenyt pois, asui yksin, oli mennyt levolle, tuli Älypää Wieten sisään häntä lohduttamaan ja pyysi että hän toki hänelle kertoisi, mikä oli saanut hänen muuttamaan aikeensa, olihan hän sentään ennen niin hartaasti halunut jotain oppiakin. Ensin ei Wieten ollut saada sanaakaan hänestä, niin kuumasti ja tulisesti hän itki. Mutta sitte tuli sysäyksittäin esiin, mitä hän oli aavistanutkin: ei olisi tällä viikollakaan ollut ketään, joka olisi hoitanut varsoja, joll'ei hän itse olisi sitä tehnyt. Jollei hän silloin tällöin käväisisi tallissa, saisi isäntärenki hevoset kaikki ihan villeiksi ja turmelisi ne lopulta kokonaan potkuillaan. Ruskea valakkakin oli jo saanut haavan polveensa. Ei Fiete Kreykään aina ollut varsin tarkka, mutta nyt kun hänkin oli poissa, ja jos hän nyt vielä itse lähtisi, niin sitte tulisi kamalaa kerrassaan.
Kun Wieten sitte koetteli lohdutella häntä, silitteli hänen karheata tukkaansa ja puheli: "Nythän on kaikki hyvin taas, älä nyt enää itke, pieneni", silloin tuli itku taas väkivaltaisempana ja hän puheli särkyneellä äänellä: "luuletko sinä sitte… että minä teen mielelläni näin?… Nyt en minä enään saa mitään oppia. En saa enää koskaan ottaa kirjaa käteeni. Nyt jään minä yhtä tuhmaksi, kuin kaikki toisetkin."
Aikaisin seuraavana aamuna otti Jörn Uhl ylleen siniliinaisen työmekon, jonka Fiete Krey oli heittänyt päältään.
Niinpä joutuivat lapset Wentorffista pyörteeseen, joka heitti sen, jonka piti jäädä kotiin kauas vieraaseen maailmaan, mutta sen edessä taas, jonka piti lähteä, löi se oven kiinni ihan nenän edessä; viskasi työmiehen pojan paljaalle autiolle kankaalle ja osoitti sieltä hänen vilkkaalle mielikuvitukselleen väikkyvässä etäisyydessä maailman kaikkine aarteineen ja ihanuuksineen, mutta herraksi aikoneelle heitti se jalkojen eteen siniliinaisen tallipuseron.
SEITSEMÄS LUKU.
Seuraavana aamuna otti Jörn ylleen tallimekon, jonka Fiete Krey vihoissaan oli viskannut nurkkaan.
Koulua kohtaan, jonka lukujärjestyksessä kaikki oli hänelle vanhaa tuttua, ei hänellä siitä päivästä lähtien ollut mitään mielenkiintoa. Rippikouluopetusta, jossa muuan ystävällinen kunnon mies selitti vanhaa kirkonoppia, hän ei ymmärtänyt, ja se kiusasi sentähden häntä. Käytännöllinen, terveälyinen nuorukainen, joka näki kaiken ainoastaan suhteessa Uhliin ja sen asujamiin ja kylän oloihin, ei ymmärtänyt mitään siitä synnistä ja armosta, josta siellä opetettiin. Synti näytti hänestä aina tulevan aivan liika myöhään, ja armo liika varhain. Syntiähän oli vasta varkaus, ryöstö ja murha, ja armonhan sai aivan liika helpolla: heitti syntinsä vaan "Jumalan päälle." Jörn Uhl ei voinut ymmärtää semmoista hyväluontoista Jumalaa. Jumala näytti hänestä varsin epäkäytölliseltä laskumestarilta, joka sisällä kammarissaan kyllä piti kirjansa hyvin koreassa järjestyksessä, mutta jota selän takana hirveästi puijattiin.
Talon palvelusväki viihtyi hyvästi hän kanssaan: se piti häntä vertaisenaan. Siitä toki lähti vaikeuksia, että hän muutamasti tahtoi käydä vähän enemmästä kuin he: heidänhän piti aina toki jonkunverran osoittaa arvonantoa hänelle, ja jokaisen täytyi hänen tähtensä tehdä työnsä ahkerammin. Niinpä pitivät he hänestä, hän kun aina oli yhtä heidän kanssaan ja otti osaa heidän töihinsä, mutta toisaalta ei hän taas aina ollut niinkään mieleen, hänen silmänsä kun aina sattui näkemään, jos aura seisahti jossain ulkona pellolla, tai jos palvelustyttö, lehmän vieressä kyykkysillään sattui unohtamaan lypsämisen jonkun kanssa laverrellessaan. Silloin hän aina ilmestyi pihan poikki pitkin askelin ja kädet — taskussa ikäänkuin sattumalta siihen ja tekeytyi vallan viattomaksi ja naureskeli. Semmoisissa tilaisuuksissa nimittelivät he häntä keskenään maavoudiksi, ja muutamat taas sanoivat, että onpas sekin kanssa aika pitkäsiima. Hän ei sentään suuriakaan piitannut semmoisista nimittelemisistä; hänelle oli kaikki yhdentekevää, kunhan vaan Uhlin pellot ja karja säilyivät korjuussa. Muusta hän ei välittänyt, muuta hän ei ajatellutkaan. Niinpä tavotti hänen sielunsa jo aikaisessa nuoruudessa suurta, ja se oli hänelle voitoksi koko elinijäksi.
Siksi olikin hänestä näinä parina rippikoulun jälkeisenä vuotena eräs iäkäs talollinen Wilhelm Dreyer kunnioitettavin mies kuin hän tunsi. Tämä oli joskus muinen aloittanut sangen vähillä, tai melkein varattomana, oli sitte neljäkymmentä vuotta elänyt sangen säästeliäänä ja ahertavana, ja nyt seitsenkymmenvuotiaana oli hänellä upea syytinkirakennus keskellä kylää. Hän oli aina katsellut ympärilleen viisain tarkkaavin silmin ja tiesi että maailman meno on kudos typeryyttä ja kevytmielisyyttä, raukkamaisuutta ja rikoksellisuutta ja että se aina kantaa hedelmänään kurjuuden, kunnottomuuden, ja epätoivon. Mutta sattuipa ukko terävillä silmillään näkemään pitkän Jörnin peltotöissään, niin ilmestyipä hän usein tehtyään jonkun hyvän harppauksen syvien ojien ylitse yht'äkkiä viisaine parrattomine kasvoineen ja hiukan harmaantuneessa tukassaan, joka riippui aina takinkaulukseen asti, hänen vierelleen ja rupesi hieman kimakalla varovalla äänellään juttelemaan maanviljelijäkokemuksistaan; sitä kuunteli Jörn hartaana, kuin harva kirkossa. Tämä oli hänen evankeliumiansa näinä vuosina. Tehdä työtä ja pysyä raittiina ja säästävänä ja hoitaa talouttaan hyvästi: se oli hänelle "iloista sanomaa."
Kun hän joskus myöhempinä vuosinaan sattui kulkemaan Uhlin peltojen ohitse ja hänellä oli joku lapsistaan mukanaan, niin tapahtuipa usein että hän nosti keppiään ja osoitti jotakin pellonpalasta: "Katsos tuolla kolmannella saralla, siellä näytti Dreyer-ukko muinoin minulle kuinka vako pitää ajaa." Tai tähän tapaan: "Katsos, poika, siellä missä nyt kasvaa herneitä, siellä minä olen ensimmäisen kerran itse niittänyt eloa, siinä vieressä ojan partaalla opetti Dreyer-ukko minut teroittamaan viikatetta. En ollut silloin vielä täyttänyt seitsemäätoista. Nisu oli tuleentunut, mutta ei voinut mistään saada niittoväkeä. Kyllä sinun täytyy itse nyt ruveta, Jörn, sanoi ukko silloin. Ja kun rupesinkin, tuli hän itse viikatteineen, joka oli hyvässä ruosteessa, ja niitti rinnallani auringon laskuun asti. Silloin oli viikatteensa kirkas. Perästäpäin laski hän välistä leikkiä siitä: 'En tahtonut olla sinua huonompi'. Minä naurahdin silloin aina vastaan ja sanoin puolestani: 'Enkä minä Teitä'. En ole ikinä eläissäni nukkunut niin hyvästi kuin sinä yönä."
Isälle ja vanhemmille veljille kävi hän päivä päivältä vastenmielisemmäksi. Hän oli heille alituisena omantunnon moitteena. Epävarmuus, jolla kuustoistavuotiaana vielä aina arvostelee vanhempain perheenjäsenten toimia ja menettelyä esti häntä toki osoittamasta ilmeistä ylenkatsetta. Päinvastoin: hän pysytteli arkana heidän läsnäollessaan, ei vastannut sanaakaan, kun he pilkkailivat häntä, ja punastui, jos he sattuivat näkemään, kun hän teki työn, joka oikeastaan olisi kuulunut heille. Hän punastui omasta ja heidän puolestaan. Mutta juuri tuo arka alakuloinen olo ärsytti heitä, ikäänkuin olisivat he siinä lukeneet salaisen syytöksen itseänsä vastaan.
Kun hän harmaansinervässä työpuvussaan, joka avuttomana roikkui pitkäkoipisen pojan yllä, kulki talon ja ulkohuonerakennusten väliä, niin tapahtuipa toisinaan, että isänsä, joka juuri istui rattaillaan kaupunkiin lähdössä, nosti piiskanvarttansa ja osoitti häntä toisille veljille puhuen pehmeällä, täyteläisellä ja nauravalla äänellään: "Onpa tuokin miehiään! Siitä olisi tullut maavouti! Vaikka saisin kymmenen taalaria, niin enpä totta vie sallisi tuon koipeliinin istua vierelläni rattailla ja ajaisi hänen kanssaan kaupunkiin! Onko tuo tuommoinenkin Uhl'in poikia?"
Kun isä sitte oli lähtenyt, rupesi Hannu: "Kuuleppa sinä, minulla on omat tuumani päästäkseni Uhlin isännäksi. Et sinä kumminkaan naisista välitä, ja jäät elämäsi ajaksi yksivaljakoksi, nurkassa kyyröttäjäksi ja työmyyräksi. Jää sinä tänne taloon minun luokseni! Pidän sinua niin hyvästi kuin vaan haluat, ja hoidan, kun olet raatanut itsesi jäykkäjäseniseksi."
Mutta Heikki sanoi lyhyesti: "Mepä pidämme ensi vuonna yhtä renkiä vähemmän ja juomme palkan."
Iltasin istuivat Jörn ja Elsbe Wietenin kanssa tuvassa. Wieten oli viime vuosina käynyt hiljaisemmaksi ja alakuloisemmaksi, varsinkin siitä saakka, kun Fiete Krey oli heittänyt syytöksensä häntä vastaan silloin pihalla. Hänellä oli semmoinen kummallinen muisti ja niin vahva mielikuvitus, että kaikki tapaukset, jotka hän elämänsä kuluessa koskaan oli nähnyt tai joista hän oli kuullut, olivat elävinä läsnä hänelle aina yhtä selvinä ja kalpenemattomina kuvina. Aikaisemmin, nuoruudessaan oli nuoruuden hilpeämielisyys auttanut häntä, niin että hän voi kuvista, jotka olivat hänen ympärillään, ottaa esiin ainoastaan kirkkaat ja ystävälliset ja jättää synkeät ja surulliset syrjään. Mutta vähitellen vanhetessa, tunkivat synkeämmät esiin. Hän saattoi pitkiksi hetkiksi, siinä kun hääräili askareissaan jäädä istumaan ihan liikkumattomana ja tuijottaa eteensä hiljaisin, surullisin kasvoin. Semmoisina hetkinä kulkivat menneet päivät kuva kuvalta hänen sieluansa, hän näki milloin raskaan, painavan teon, joka yhdessä ainoassa päivässä musersi kokonaisen perheen onnen, milloin taas vaikean surun, joka vuodet vuosien jälkeen hiipi ja jäyti huoneessa, milloin näki hän armaat, puhtaat silmät, joista kyynelet viljavina valuivat, milloin taas kovat leppymättömät kasvot, joilla vihan tuli leimui. Niin kulki kuva kuvan jälkeen sieluansa ja hän näki ne tahtomattaankin. Sittemmin, kun hän oli hyvin vanha jo ja hän sai rauhassa asua hiljaisessa Aulankotalossa, kalpenivat kuvat ja hän sai taas levon.
Jörn istua uurotti nyt illat ajatuksetonna ja sanatonna, oli lävitse väsynyt raskaasta työstä, ei virkannut sanaakaan ja lähti aikaiseen levolle.
He olivat ikävää seuraa pienelle vilkkaalle Elsbelle, jossa päivä päivältä heräsi yhä tulisempana, selvempänä ja voimakkaampana ajatus, jonka hän jo lapsena oli lausunut: Minun täytyy saada pitää jostakin.
Vanhemmat veljet olivat kutsuneet etuhuoneihin seuran ystäviä. Muutamia iloisia tyttöjä oli seurannut mukana. Joka kerta kun väliköltä käsin kuului tänne asti, jossa nämä kolme äänettöminä istuivat, melua tai hillittyä tytön naurua, kohotti tyttönen joka kerta kaunista tummakiharaista päätään, jonka nuorekkaat kasvot vielä olivat niin hentopiirteiset ja lapsekkaat, ja tähysteli levottomana ovea kohden. Silloin muutti Jörn meluavasti asentoa, tai sanoi hän jotakin, kääntääkseen tytön huomion ovesta. Mutta hän nousi levottomana ylös ja meni milloin ikkunalle milloin ovelle. Joskus aukasi hän ovenkin ja katseli ulos. Silloin kuului kaksi levotonta ääntä pöydältä käsin: "Elsbe, älä lähde! Sulje ovi, Elsbe!" Painunein päin palasi hän silloin aina pöydän ääreen ja ajatteli: "Olisinpa minäkin kerran täysi-ikäinen, olisinpa minäkin kerran täysi-ikäinen!"
Sunnuntai edelläpuolenpäivät hääräili Jörn tallissa tai käväsi tuvassa katsomassa, missä sisarensa oli. Vasta illalla, kun sisar oli lähtenyt jonkun yhtaikaisen ystävättärensä luo, oli hän kolme, neljä tuntia vapaa. Silloin istui hän joko yksikseen huoneessa, tai istui hän toisella puolen tietä Jasper Kreyn matalan katon alla.
Jörn Uhl! Kuka on niinä päivinä, jolloin ihmisen mieli on pehmeä niinkuin vaha, kuka on niinä päivinä ollut sinun muodostajasi? Kuka oli johdattajasi niinä päivinä, jolloin vanhemmat eivät enää voi meitä ohjata, jolloin toisetkaan eivät tartu ohjaksiin, jotka laahaavat jäljissämme, ja jolloin me nelistämme eteenpäin tietä, joka vie elämän markkinoille, sille torille, jolla kohtalo niin vakavana on astuva eteemme ja kysyvä meiltä: "minkä arvoinen olet?" Sillä niinhän on elämässä: aina kaikissa elämäntiloissamme on meillä varmat johtajamme ja neuvojamme, vanhempamme, koulumme ja lakimme, kokemuksemme, vaimomme, huolemme ja vaivamme; mutta niinä vuosina juuri, jolloin kevätmyrsky kevätmyrskyn jälkeen riehuu nuoren varttumattomuutemme ylitse, niinä vuosina juuri olemme hoivatta ja neuvotta. Hei, kuinka silloin rasahteli! Ja kuinka lehdet lentelivät! Siitä on meillä jälkeenpäin arvet sielussamme ja lehvistömme riivitty.
Vanha Dreyer oli Jörn Uhlin opettaja kaikissa käytöllisyyteen kuuluvissa asioissa, mutta Jasper Kreypä taas on ollut hänen ohjaajansa elämänviisauden avaroilla, poluttomilla taipaleilla. Klaus Uhl istuskeli ravintoloissa ja jutteli kaiken maailman asioista ja tiesi ja tunsi kaiken. Mutta hänen poikansapa täytyi käydä pienen kummallisen Jasper Kreyn tykönä ja hänen matalan olkikattonsa alla oppia itsenäistä mietiskelyä, sieltä hän nouti ensimmäiset elämänviisautensa. Näiden hetkien merkitys oli sitä suurempi kun tässä mies ja nuorukainen kumpikin pitivät toisiansa melkein tasavertaisina ja sentähden saattoi syntyä todellisia varsinaisia väittelyitä heidän kesken. Missä olemme saaneet enimmän oppimme? Koulupenkilläkö? Vai luentosaleissa? Vai professorien luona? Olemme oppineet enimmän, kun olemme menneet ulos vapauteen ja yrittäneet omin siivin lentää, niin hyvin tai huonosti kuin se sitte kävikin.
Jasper Kreyllä, kuten kaikilla Kreijeillä, oli entisyytensä. Nuorena oli hän, niihin aikoihin, kun kansa välttämättä vaati osallisuutta hallitukseen, ollut Yläsaksassa. Eipä ollut Wentorffin Jasper Kreyn onnistunut pysytellä osaaottamattomana katselijana siinä. Eipä onnistu ylialaan kellekään Kreylle koskaan pysyä puolueettomana. Niinpä oli hän palannutkin jonkun ajan kuluttua Wentorffiin takaisin, jonkun verran kuumenneena, jonkun verran hengästyneenä, jonkun verran nolona, lyhyesti, ikäänkuin se, joka on heitetty tanssisalista ulos, ja joka sitte katsahtaa kerran ympärilleen ja lähtee edelleen, tekeytyen ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut.
Jos hän olisi jäänyt naimattomaksi, tai edes jonkun verran vitkastellut siihen menemisellä, olisi hän kai uudelleen lähtenyt maailmalle, ja olisi arvatenkin taitavuudellaan jotakin toimittanut, olisipa ehkä saanut omaisuuttakin kokoon, nyt hän sen sijaan nolon kotiinpaluunsa painostamana vielä meni naimisiin, ja sattui jonkinlaisessa epäselvässä halussa saada suitset päällensä, valitsemaan erään varsin yksinkertaisilla hengenlahjoilla varustetun tytön, joka lisäksi oli niin pikiintynyt Sankt Marieniin, että sai koti-ikävän kohta, kun kototalon savupiiput katosivat näkyvistä. Tuli lapsia, tuli sairautta, tulivat jokapäiväiset huolet. Hän oli nyt päivätyöläisenä Uhlilla ja tiesi jo sitten kauan, ett'ei hän muuksi tulekkaan. Talvisena, työttömänä aikana teki hän luutia, harjoja ja hevos-sukia, ulkonaisesti oli hän ihan kuin toisetkin.
Mutta välistä puhkesi vanha levottomuus ilmi. Joka lastenjuhlana, silloin aamun lähetessä aina, kun hän oli ruvennut puhumaan totuuksia naapurilleen Klaus Uhlille ja ennustanut hänelle puutetta ja kuolemaa, silloin rupesi hän laulamaan sitä samaa vanhaa laulua, jota hän muinoin joskus oli laulanut Frankfurtin kaduilla ja myöhempinä vuosinaan, kun tulivat valtiopäivämiesvaalit, kävi hän niiden aikana aina kuudessa tai kahdeksassa perheessä, jotka olivat valtiollisesti kypsymättömiä tai väliäpitämättömiä, ja neuvoi ja teroitti mieliä.
Ulkonaisesti oli hän ihan kuin toisetkin, mutta sisällään oli hänellä yhä entiset kirjavat ajatuksensa. Kun nämä ajatukset olivat sangen vahvassa ristiriidassa vaatimattoman suruisan todellisuuden kanssa, joutui hän asemaan, josta hänen piti vapautua joko siten että hän katsoi maailman menoa katkeroituneena ja teki karvaaksi oman ja omaistensa elämän, tai että hän hyväntahtoisella hymyilevällä pilanteolla laski leikiksi omat vikansa ja ajoi toistenkin peltojen ohitse näyttäen kullekin viljelijälle, kuinka nurinkurisesti hän talouttaan hoiti.
Hänen talonsa seinämällä istuivat he monta sunnuntai-iltapuolta ja puhelivat maailman menosta. Kreyn vaimo istui sisällä tuvan avonaisessa ikkunassa, lapset palasivat leikeiltään Ringelshörnillä ja menivät hiljaa levolle. Vanhin niistä, August, joka kangerti puheessaan, ja jolla koulussa oli huono menestys, istui ovella lavitsalla, kasa hienoja, valkoisia lastuja ympärillään ja veisteli näperteli pyykinpitimiä ja makkaratikkuja, joita hän sitten myi omaan laskuunsa. Hän oli lahjoiltaan yksinkertainen kuin äitinsä, eikä välittänyt kuulla mitä isänsä jutteli Jörn Uhlin kanssa. Hän ei ripillepäästyään enää koskaan käynyt kirkossa, ei hän senjälkeen ollut aukaissut yhtään kirjaakaan tai sanomalehteä. Niinpä eli hän henkisesti yksin siitä, minkä hän oli esi-isiltään perinyt, ja siitä, mitä sattui kuulemaan ja näkemään kauppamatkoillaan. Niinpä hän käyttäen säästeliäästi niukkoja hengenlahjojaan ja tarkistaen huomionsa ainoastaan siihen, mikä oli hänen näköpiirissään, ja mikä tapahtui parin penikulman piirissä ympärillä, ja jättäen ajatuksistaan kaiken, joka oli sen ulkopuolella: uskonnon, politiikan, päivän uutiset, vähitellen sai silmänsä sangen teräviksi huomaamaan sen, joka oli eduksi hänen vaatimattomille olosuhteilleen, ja elätti hän myöhemmin itsensä ja perheensä hyvästi ja meni, muuttumatta huonoksi tai pahatapaiseksi monen entisen koulutoverinsa ohitse, joka kyllä oli oppinut paljon enemmän kuin hän, mutta joka hajoitti harrastuksensa sillä että huolehti jokaisesta uutisesta, jonka sanomalehdissä luki tai kylällä kuuli.
"Jörn", sanoi Jasper Krey, "mitä sanotaan Vanhassa Testamentissa? Sinä et tietysti tiedä sitä. Te Uhlit ette tiedä sitä. Siellä sanotaan, että joka viideskymmenes vuosi on kaikki omaisuus jaettava uudestaan. Te Uhlit olette jo aivan liika kauan maillanne; nyt pitäisi meidän Kreijienkin kerran saada rehennellä teidän leveillä, lihavilla vainioillanne. Minäpä sanon sinulle: me menestyisimme paljoa paremmin teidän kartanoissanne, kuin te meidän hiekkatilkuillamme. Haluaisinpa kerran nähdä teitä, Jörn, isäntinä meidän hiekkapelloillamme! Kuvitteleppas vaan omaa isääsi esimerkiksi koiravaljakollaan kauppamatkalla. Kuuleppa, Jörn! Hän tulisi tyköni taloon. Kumartelisi, kiertelisi itseään sinne, kiertelisi tänne: 'Herra Krey, herra Krey!' Silloin katselisin minä häntä näin'ikään ylhäältä alas ja sanoisin: Ei minulla ole semmoisiin aikaa nyt, Uhl! Menkää emännän puheille!"
Vaimonsa huusi ikkunasta: "No, älä nyt höperöitse, Jasper."
"Jätä nyt, Trina! — Kuuleppa, Jörn, jos avaat suusi länsituulta vastaan ja ahmit sitä itseesi niin paljo kuin tarvitset, silloin ei tule kukaan ja tiuskase sinulle: 'Kuule, älä sinä! Se on minun tuultani!' Mutta jos sinä menet jonnekin ja rupeat otsasi hiessä kuokallasi vääntämään maata niin paljo kuin tarvitset saadaksesi itsesi ja lapsesi ravituiksi, niin kohta on siinä joku sanomassa: 'Älä koske. Se on minun maatani!' Jörn, ihmisen keuhkot ja vatsa, niille on Jumala antanut oikeuden tulla ravituiksi. Jos sinulla on ravinto ja vaatteet, niin tyydy siihen. Jos joku viisaudellaan ja ahkeruudellaan saavuttaa enemmän kuin mitä tarvitsee ravinnokseen ja vaatetuksekseen, niin olkoon se hänelle sallittu."
"Niinpä niin", vastasi Jörn, "sitä en minä pysty ajattelemaan selväksi."
"Etkö? Ja sinulla sentään on semmoinen pitkä mietiskelijän nenä. Vai eikö ole maata kylliksi, tai eikö hallituksella ole valtaa? Kuinka paljon on Schleswig-Holsteinissa maata, jota viljellään huonosti. Maa tuottaisi kahtavertaa runsaammin, jos se olisi työntekijän käsissä."
"Ethän voi luulla", tuumi Jörn, "että kaikki työntekijät olisivat ahkeroita ja säästäviä ja raittiita. Oletko unohtanut, kuinka sinulle itsellesi kävi 1,200 markkasi kanssa?"
"Oh, älä nyt semmoisista muinaisista!"
"Minä!" sanoi Jörn ja löi pitkällä kädellään polveensa. "Jos minä tänäpäivänä, vaikka olenkin vasta seitsemäntoista vanha, saisin 10,000 markkaa, niin luuletko sinä että tuhlaisin siitä turhuuteen yhtään ainoatakaan markkaa?"
"Vaiti nyt", vastasi Jasper Krey, "puhutaan jostain muusta."
Silloin kuului tuvasta, vuoteelta käsin kova, muriseva ääni, ikäänkuin illalla hiljalleen heräävä ukkonen. Kohta jälkeen näkyi Trina Krey yönutussa ikkunassa. "Kerronpa nyt kerrankin sinulle juurtajaksain koko jutun, Jörn."
"No, kuunteleppa sitä!" sanoi Jasper Krey ja nyökäytti päätään Jörn
Uhlille.
"Me saimme siis aivan oikein periä 1,200 markkaa täti Stinen jälkeen, joka oli kuollut. Hänen sisarensa, vanha Trina, elää vielä. Me noudimme rahat itse virastosta, muistan sen vielä, niinkuin olisi kaikki eilispäivänä tapahtunut, hän tuossa sitoi kaikki ne koreat kultarahat yhteen nenäliinaan. Gutendorffissa istuuduimme me nummelle ja laskimme rahat uudelleen, sillä kun virastossa oli rahat meille laskettu, oli silmiämme vielä huikaissut.
"Niin noh, ensin pysyi hän kylläkin järkevänä. Mutta muutaman päivän perästä huomasin minä ettei hänellä ollut ruokahalua yhtään enää, sitäpaitsi tuli hän keskellä päivää kotia työstään, avoi lippaan ja rupesi laskemaan rahoja. Öisin ei hän saanut unta.
"Niin meni kahdeksan päivää, ja tila muuttui pahemmaksi vaan. Hän istui tunnittain ylhäällä vuoteessaan, lopuksi nousi hän ylös ja meni istumaan lippaan ääreen. Minä nukahdin silloin taas. Kun aamu rupesi valkenemaan, ja minä taas aukasin silmäni, silloin istui hän, sanon minä, istui puolipukeuneena lippaan edessä, polviensa välissä iso hakkuukirves.
"No niin ja, arvaat että minä säikähdin hyvänpäiväisesti. Minä rupesin pelkäämään, että hän menisi vallan sekaisin ja sain houkutelluksi hänet viemään rahat säästöpankkiin. Silloinhan ei hänen enää tarvitsisi pelätä mitään, siellähän oli rautaiset rahakirstut, joissa olisi seitsemättoistat lukot ja mitä kaikkea puhelin. Ensin hän ei millään muotoa tahtonut suostua, mutta lopulta vei hän ne sinne, ja sai sijaan semmoisen pienen keltaisen kirjan.
"Mutta silloinpas kaikki hulluksi muuttui! Mitä kaikkea minun täytyi kokea siltä, Jörn! Hän luki uudestaan ja uudestaan kirjan lävitse ja väitti että toinen lause sylkee toistaan päin silmiä siinä. Näkyi selvästi että kaikki olisi sulaa petosta, ja muutoinkin, jos olisi kaikki niinkuin olla pitäisi, niin pitäishän toki kirjankin olla ainakin yhtä paksun kuin virsikirjan, eikä tuommoisen ohutkinttuisen nälkäkurjen. Viimein, yhtenä yönä, kun hän oli noussut ylös hakemaan kirjaa, eikä kohta löytänyt sitä, karkasi hän minun kimppuuni ja sanoi että minä olin varastanut sen. Silloin sanoin minä hänelle: mene noutamaan rahat takaisin. Sen teki hän kohta.
"Ja nyt, Jörn, mitä luulet nyt tulleen? Juotiin, Jörn! Pelattiin, kirkuttiin, riideltiin minun kanssani, Uhlin kanssa, lasten tähden opettaja Peters'in kanssa, kotona kuin markkinat. Muistatko vielä kuinka seisoit Uhlilla lantatunkiolla ja hosuit ympärillesi tarikolla ja huusit yhtäpäätä: 'Minä olen Jasper Krey Wentorffista!' Yksikään ihminen ei ollut sormellakaan kajonnut sinuun. Ja muistatko vielä, kuinka palasit kaupungista selässäsi kirstullinen viinipulloja ja aijoit ruveta pitämään valtiollisia kokouksia. Me ja viina! Ja politiikka! Ja muistatko vielä, kuinka seisoit tuolla ja löit kukkaroasi veräjän tolppaan ja kirkuit: 'Jasper Kreyllä on rahaa!' Olipa sekin vuosi, Jörn! Tuskassa ja pelossa istuin joka päivän. Jälkeenpäin, kun rahat oli juotu, eikä hänellä enää ollut mitään huolta niistä ja tiesi että hänen taas täytyi tehdä työtä, sitte meni taas kaikki mukiin hänen kanssaan: hän huolehti taas niinkuin toisetkin vaimonsa ja lastensa puolesta. Fiete oli silloin viisvuotias, Jörn. Ah, Jörn, missä ollee Fiete nyt tällä haavaa!"
Hän sulki ikkunan.
"Loisinpa vetoa", tuumi Jasper Krey, "jos joku tarjoisi hänelle: tässä on 1,200 markkaa ja tässä juttu niistä 1,200 markasta, niin valitsisi hän jutun. Minä ylpeilen toisinaan hiukan, Jörn, enkä erittäinkään aseta Trina Kreyn henkisiä lahjoja varsin korkealle. Mutta kun muistan tämän jutun, ja varsinkin, kun hän joskus itse kertoo sen minulle taaskin, silloin tunnen itseni jotakuinkin vaatimattomaksi. Ne rahat tulivat liika odottamatta. Sitä oli sitäpaitsi liika paljon: 1,200 markkaa. En ollut valmistautunut semmoiseen. Mutta kun toinen täti kuolee, hän, joka lähenee kahdeksaakymmentä, silloin saat nähdä, kuinka hyvästi osaan rahoja käsitellä."
"Turhia", sanoi Jörn, "tulet taaskin ahdistukseen, ja päästäksesi siitä, juot rahat."
"Mitäh?" kysäsi Jasper Krey ja katsahti vierustoveriinsa pitkään ja moittivasti. "Tottahan sitä joskus järkiinsä myöskin tullaan!"
"Hjaah, moni kyllä", virkkoi Jörn, "mutta eivät läheskään kaikki." Hän katsahti raskaissa ajatuksissa Uhlia kohden, joka näkyi toisella puolen tietä saarniensa ja poppeliensa varjossa.
Niin juttelivat he monta iltaa. Ikäänkuin epäkokoinen koirapari, joka yhdessä käy kentän yli. Jasper Krey aina edellä, nokka joka taholle, koira iloisesti haukkuen, Jörn Uhl takana, muristen, väliä hänkin hiukan haukahtaen, mutta aina varovana, epäluuloisesti tarkkaavana ja tähystelevänä, toinen kun oli semmoinen varomaton ärhäniska. Varovaksi ja arvelevaksi on Jörn Uhl jäänytkin koko elämäkseen.
Sitte hämärtäessä tuli isäntärenki molempien tyttöjen kanssa tietä. Isäntärengillä — hän oli sama Harke Siem, josta sittemmin tuli radanvartija, ja joka esti junaonnettomuuden Hampurin lähellä sillä että juoksi palavassa takissa junaa vastaan ja sai sen siten seisahtumaan särkyneen radan kohdan eteen — tällä Harke Siemillä oli harmoniikka kainalossa, ja sai hänkin sijaa penkillä, vaikkei siinä enää ollutkaan tilaa vapaasti liikuttaa käsiään. Tytöt istuivat tien vierelle viheriään ruohostoon. Harke Siem soitti ja liikutti siinä silmät puoliummessa soiton mukaan niin raskaasti päätään, ja näytti niin saamattomalta, ettei hänestä olisi uskonut mihinkään ripeään tekoon.
Sitte rupesivat he puhelemaan naapurin vainioista ja naapurin tyttärestä. Senjälkeen koulunopettajasta ja kirkkoherrasta, sitte Hampurista ja kuninkaasta, lopuksi kuolemasta.
Kuu näkyi poppelin latvojen ylitse ja lumikko juosta livisti tien poikki.
* * * * *
Samana iltahetkenä istui Hampurissa, muutaman korkearakennuksisen kadun varrella, aivan Pietarinkirkon vierellä, eräs nuorukainen eräässä kirjakaupassa ja odotteli vanhimpana oppilaana, tavallisen myyntiajan jälkeen, ilmestyisikö vielä joku myöhästynyt ostaja. Hän oli papin poika Lüneburgin kankaan rajamailta, oli saanut kasvaa vapaasti ja oli aikaisin joutunut riitaan latinan kanssa. Mutta saksankielisistä kirjoista hän piti, ja sitä enemmän, mitä kirjavampia ne olivat. Isänsä oli silloin toimittanut hänet kirjamyymälään Pietarinkirkon luona, joka oli kirjoja täynnä lattiasta lakeen saakka. Hän oli mielellään mennyt sinne, mutta pianpa selveni, ett'ei tämäkään vielä ollut hänen oikea elämänihanteensa. Kirjoja löytyi yllinkyllä, ja hän sai kyllin selailla niitä, saipa hän iltaisin toisinaan ottaa jonkun niistä, joka miellytti häntä, mukaansakin, ja lukea sitä, mutta kaikki muu puuttui, puuttui ikäänkuin oikea side niiltä kirjoilta: avara kangas ja harmaat heinäladot ja leikkikenttä santanummella. Silloinpa tuli nuorukaiselle ankara koti-ikävä.
Niinpä istui hän tänäkin iltana myymälän perällä kulmauksessa, jonka portaat muodostivat, ja luki muuatta kirjaa, jonka nimi oli: "Varpuskadun historia" ja jonka eräs Wilhelm Raabe oli kirjoittanut, hän luki ja luki, eikä enää ollut Hampurissa, oli kaukana Pietarinkirkosta ja leikki olkikattoisen pappilan luona, kiipesi koivuun, joka kasvoi vallin Vierellä ja katseli kauas yli maiden lähimpää kirkontornia. Silloin aukeni myymälän ovi ja nuori, hänen ikäisensä työmies, voimakas lyhytkasvuinen nuorukainen, joka oli pukeunut harmaaseen työpukuun, ja jolla oli pyöreät verevät kasvot, virkeät uskaliaat silmät ja punerva tukka, ilmestyi tiskin ääreen ja katsahti häneen. Kun lüneburgilainen hitaasti nousi ylös, latoi ostaja melkoisen kasan hopeakolikkoja pöydälle ja sanoi: "ottaisin tämän edestä kirjoja."
"Kirjoja?"
"Niin juuri, kirjoja! Kirjoja! Tiedättekö, onko joku Theodor Storm kirjoittanut mitään kirjaa?"
"Storm? On kyllä. Se on kirjoittanut novelleja."
"Novelleja? En tietä, mitä ne ovat, mutta pelkään ett'eivät ne ole niitä kuin tarkoitan. Tahdon puhua suoraan. Olen juoksupoikana täällä eräässä liikkeessä, täällä Heikinkadulla ja olen odottanut, että kerran saisin tavata teitä kahdenkesken. Asia on näin: meillä on siellä kotona eräs vanha tyttö, oikeastaan on hänen nimensä 'Penn', mutta hän tietää niin uskomattoman paljon että on ruvettu kutsumaan häntä Älypää Wieteniksi. Tämä sama Älypää Wieten nyt on aina väittänyt että muuan Storm ja Müllenhoff yhdessä olisivat aikoneet kirjoittaa jonkun kirjan. Itse hän ei kyllä paljoakaan odotellut niistä, mutta jos he kumminkin olisivat sattuneet saamaan toimeen jotain, niin sen kirjan tahtoisin ostaa. Tässä on rahat. Niitä on kuus' preussilaista."
Kirjakauppa-oppilas Pietarin kirkon viereltä vaipui istumaan konttoorituolille ja jäi suurin silmin tuijottamaan tuohon merkilliseen ostajaan. "Storm ja Müllenhoff? Mutta mistä siinä kirjassa oikeastaan pitäisi puhuttaman?"
"Noh… sanoakseni lyhyesti sen… kuinka tullaan viisaaksi ja rikkaaksi. Siitä juuri."
Silloin nousi lüneburgilainen seisaallen ja sanoi kovalla äänellä: "Semmoista ei ole. Ei! Kaikkea muuta! Tulla jostakin kirjasta viisaaksi? Tuhmaksi voitte tulla, sen sanon teille, monesta kirjasta. Ja mielettömäksi toisista. Ja toisista surumieliseksi, toiset taas saavat nauramaan. Voi muutamista löytää neuvoja yhteen ja toiseen asiaankin, se on totta. Mutta kuinka tulla viisaaksi ja rikkaaksi? Ei, semmoisia kirjoja ei löydy… Mitäkö Storm on kirjoittanut? Odottakaas hiukan… katsokaas täss' on yksi. Tämän kirjan hän on kirjoittanut. Siinä kerrotaan hyvistä ja syvämielisistä ja uneksuvista ihmisistä. Hän on yksi meidän suurimpia runoilijoitamme."
Ostaja puisteli päätään ja purasi hampaansa yhteen ja tuijotti pöydän pintaan. "Ehkä Wieten sitten??… on ollut oikeassa hänestä siinä, ettei hänestä ole mitään kunnollista tullut."
Lüneburgilainen sysäsi kirjat, jotka olivat edessään, puoleen. "Minun ajatukseni", alkoi hän, "on tämä: Katsokaas, tuoss' on kirjoja ylhäältä alas asti, rivi rivin päällä, ne voitte te lukea kaikki, ja jälkeen olla yhtä tuhma, joll'ei tuhmempi kuin ennen. Kirjoista ei viisaaksi tulla, viisaaksi tullaan siitä, minkä itse kokee. Oletteko Lüneburgin kankaalta?"
"En, olen Dithmarschista."
"Yhdentekevää. Jos saisin minä neuvoa teitä: Tehän tahdotte rikkaaksi ja viisaaksi? Silloin lähtekää sinne, jossa ei kirjoja löydy… Kirjoja? Tiedättekö: Joll'ei minulla olisi isääni, ja ell'ei äitini itkisi silmiänsä hoki, niin lähtisin Ameriikkaan, totisesti, sen minä tekisin. Ja onnetonta sitä joka silloin kurottelisi kirjojaan minulle."
"Niinkö!" sanoi Fiete Krey. "Niinkö! Vai se on teidän ajatuksenne. No niinkin!" Hän nyökäytti päättävästi päätään, kokosi rahansa ja pani taskuun uhkaisin. "Isä ja äiti eivät minun perääni kysele. Rikkaaksi tahdon, yhdentekevää kuinka. Amerikasta olen kuullut sekä hyvää että pahaa. En ikinä mitään siinä välillä. Luulenpa että teen sen."
"Tehkää, tehkää, onnen veikko! Ja jos teille sattuu aikaa ja halua, ja jos asianne menestyvät, niin kirjoittakaahan huvin vuoksi kerran vanhimmalle oppilaalle Heroldin kirjakaupassakin. Mikä on nimenne."
"Minä olen Fiete Krey Wentorffista."
KAHDEKSAS LUKU.
Eräänä kesäpäivänä, oli elonaika lähellä jo ja lehmusten lehvistöissä riippuivat tertut kellervinä — asteli Jörn Uhl koulutalon ohitse olallaan aurankärki, jota hän aikoi käyttää sepällä. Silloin kimmahti hänelle puutarhasta karviaismarja lakkiin, ja kun hän katsahti, ilmeni Lisbethin valkea pää lehdiköstä; samassa kun hän jotakuinkin hämmentyneenä jäi paikalleen ja tuijotti sinne kohden, oli Lisbeth jo pujahtanut pensaikosta ja kiivennyt aidalle ja huusi sieltä matalalla äänellä: "Kuules Jörn tuleppa tänne."
Jörn katsahti ympärilleen, olisiko kukaan näkemässä. Mutta oli par'aikaa päivällisaika ja kyläntie ja talot kuin nukuksissa. Silloin otti hän lakin päästään ja astui lähemmä. Hän oli viime aikoina ainoastaan harvoin kohdannut Lisbethin, ja silloinkin vaan pikaisesti tervehtien rientänyt ohitse. Hän oli ollut ankarassa työssä, Lisbeth taas oli käynyt kaupungissa koulua. Hän oli ahertanut yksinäisillä vainioilla, oli astellut auran jäljissä pehmeässä mullassa, Lisbeth taas oli käydä sipsutellut kaupungin kapeita, siroja ja sileöitä käytäviä. Hän asteli selkä kumarassa, oli muuttunut jäykäksi ja kankeaksi; Lisbeth taas oli tullut hienommaksi puvussaan ja käytöksessään. Siitä hänellä olikin ollut hämärä tunto, ja sentähden hän olikin pysytellyt etäämpänä.
Lisäksi tuli, että luonto oli heidän kanssaan leikkinyt vanhaa iänikuista leikkiään. Oli irroittanut näiden kahden lapsen, jotka ennen koulupihalla ja Ringelshörnillä olivat olleet niin hyviä leikkikumppaneita keskenään, kädet ja vienyt kummankin omaan vieraaseen maailmaansa, kauas toisistaan, vienyt kummankin omiin kirjaviin uniinsa, oli hymyillyt vaan viisasta ystävällistä hymyään ja eroittanut liittyneet kädet. Niin se tekee aina. Sitte, vuosien jälkeen, kun se hiljaisessa yksinäisyydessä on kypsyttänyt kummankin valmiiksi, vie se lapsensa yhteen taas, mutta silloin ne eivät enää kohtaa toisiaan leikkitoveruksina, kohtaavat sukupuolensa edustajina… Jörn Uhl tulee tänään yhteen Lisbetin kanssa. Mutta se kohtaus ei ole oleva mikään hyvä ja onnellinen kohtaus, sillä kumpikin ovat he valmistumattomat vielä, eivät ole lapsia enää, mutta eivät täysi-ikäisiäkään vielä, asustavat kumpikin omaa vierasta maailmaansa.
Lisbeth nojasi aitaukseen, ja kertoili toimitteliaasti että nyt hänellä oli pitkä loma-aika, kaupungin koulu lakkautettaisiin nyt, ja ennenkuin uutta ennätettäisiin perustaa, menisi pitkä aika. Joko hän oli kuullut, että hän aikoi opettajattareksi.
Ei. Ei hän ollut kuullut. Ei hän ollut ikinä kuullut että löytyikään mitään opettajattaria. Hän kysyi arasti, tulisiko hän piakkoin Elsbeä tervehtimään.
"Ah", vastasi Lisbeth ja heitätti päätään. "Elsbe on vuotta vanhempi kuin minä. Ja ne ovat aina niin toisellaisia. Ei minulla ole ketään, jonka kanssa minä voisin seurustella. On niin hirveän ikävää."
Jörn arveli että hänen sentään pitäisi tulla, Elsbe tulisi varmasti niin iloiseksi. "Niinkö luulet?" kysäsi Lisbet epäilevänä. "Ja minä kun jo luulin, ett'ei Elsbe enää ollenkaan voi sietääkkään minua. Hän oli tuonnoin, yhtenä iltana ikkunani alla, ajatteles, kun jo oli pimeä ihan, ja sanoi, etten minä ymmärrä vielä yhtään mitään, että minä olen ihan vallan lapsi vielä… Oletko meidän kanssamme, kun minä tulen teille?"
"En", vastasi Jörn, "minun täytyy aina olla työssä. Etkä sinä illalla saa tulla, silloin lähtisi Elsbe sinua saattamaan, eikä se olisi hyvä." Tyttö antoi päänsä painua ja mietti. "Mutta sinähän voit sitte tulla meille joskus."
Jörn säikähti semmoista ajatustakin. "Ei", vastasi hän, "se ei käy päinsä."
"Niin, mutta eihän sinun tarvitse tulla sisään. Tulet puutarhaan. Tulet tuolta takaa ympäritse. Isoisä ja iso-äiti istuvat silloin aina tuvassa ja lukevat."
Jörn heitti nopean katseen tyttöön. Hän näytti hänestä erinomainen suurelliselta ja ylhäiseltä, oli vallan ihme että ollenkaan olikaan maan päällä jotain niin siroa ja somaa. Mutta ei hän voinut kuvitella, että olisi mitenkään hupaista olla puheissa hänen kanssaan. Yhdeltä puolen se kyllä olisi hirveästi miellyttänyt, mutta toisaalta arvasi hän, että asia kävisi varsin hankalaksi. Tyttö pysyi sentään asiassaan: hänen piti tulla vaan. Hän otti asian niin luonnolliseksi, ja nyökäytti niin päättävästi päätään siihen, että hänen piti kuin pitikin luvata.
Koko iltapäivän ajatteli hän sitä, kuinkahan tämä ilta oikein oli päättyvä. Kuvaili hän semmoistakin mahdollisuutta, että tyttö muitta mutkitta lähettäisi hänet suoraa päätä pois, hän kun olisi niin ylen ikävä Tämmöinen mahdollisuus tuntui hänestä melkein hupaisimmaltakin. Mutta tuntuipa hänestä toisinaan mahdolliselta sekin, että hänen onnistuisi huvittaakin häntä, ja saada arvoa hänen silmissään. Juolahtipa mieleensä ruveta miettimään, mistä asioista hän oikein ottaisi puheiksi hänen kanssaan, ja keksikin hän yhtä ja toista. Hän päätti, että noin hieno tyttö etupäässä vaatisi oppineisuutta. Hän muisti muutamia keskusteluja opettaja Petersin ja papin välillä, joita hän oli kuunnellut kirjainsa äärestä. Hänen tietopiirinsä ei kyllä ollut ylen laaja, mutta sai hän sentään muutamia asioita kokoon, jotka näyttivät sopivilta. Aluksi päätti hän ruveta puhumaan uudesta höyrylaivareitistä Tanskaan, sitte ottaisi hän puheeksi maanviljelyskoulut, joita siihen aikaan juuri oli ruvettu perustamaan, senjälkeen haudontakoneet kananmunia varten, ja lopuksi, joll'ei tässä riittäisi, rupeisi hän vielä puhumaan indialaisten tavasta polttaa leskensä, josta hän äskeisin oli lukenut muutamassa lehdessä, joka käärepaperina oli sattunut hänen käsiinsä kaupungista. Hän suunnitteli, että hän ikäänkuin sattumalta johtuisi näihin asioihin, alkaisi esimerkiksi näinikään: joko hän oli lukenut siitä, että… tai näinikään: mitä tuumi hän siitä että… tai näin: oliko hän kuullut että… ja latelisi sitte kaikki viisautensa esiin.
Hän lähti liikkeelle jo tuntia aikaisemmin, asteli ojien partaita ja tähysteli niiden pohjaan, ikäänkuin olisi hän jotain kadoksiin mennyttä karitsaa hakemassa, ja saapui siten puutarhan taakse. Siinä juoksi pieni kirkasvesinen puro, jonka ylitse oli viistoon heitetty lyhyt lepänrunko, lepän tukeva juurakko vesoi lyhyitä suoria oksia, jotka olivat torrollaan kuin pörröinen tukka, Lisbeth istui lepänrungolla melkein piilossa oksien takana ja heijutteli jalkojaan veden ylitse. Hän oli erinomaisen vakavannäköinen, ja nyökäytti surumielisesti päätään, kun hän kohteliaasti tervehti. Jörnin sydäntä löi niin, että hän, sensijaan että olisi reippaalla hyppäyksellä tullut toiselle puolelle puroa, kuten aikoi, astui sen ylitse pitkällä kömpelöllä askelella ja melkein jäi sotkeuksiin vetelään liejuun.
Hän vilkaisi pikaisesti tyttöön, ja tuntuipa hänestä kuin olisi tämän silmissä piillyt hymy, mutta samassa olivat kasvonsa jo taas niin suruisat ja vakavat, että Jörn ihan itsestään johtui indialaisiin leskiin, ja sattuipa hän onnistumaan aineenvalinnassaan. Tyttö kertoi, että hän juuri oli lukenut niin vakavista asioista. Poika kysäsi epävarmasti, olikohan tuo sitte niin välttämätöntä, lukisi ennemmin jotain hauskaa.
"Oi ei", vastasi tyttö, "täytyyhän oppia tuntemaan elämän surullisetkin puolet."
Sitte tiedusteli hän tarkalleen rovion muotoa ja pukeutuivatko naiset, kuolemaan mennessään, koristeihinsa. Hän piti, että se kaikki oli erinomaisen liikuttavaa, ja sanoi olevansa aivan valmis polttamaan itsensä, jos vaan hänen miehensä kuolisi, hän menisi nimittäin ainoastaan rakkaudesta naimisiin. Sitte johtui hän taas puhumaan niistä koristeista ja kävipä ilmi, että hänellä sattumalta oli rintaneula ja kellonvitjat taskussa. Jouluksi oli hänelle luvattu kello.
Tähän asti oli kaikki luistanut odottamattoman hyvästi, mutta nyt rupesi puhelu takertuskelemaan. He katselivat juoksevaan veteen, ja olivat vaiti. Tyttö ajatteli uhkamielissään ja epäystävällisenä: hän on sittenkin oikea moukka; Jörn taas toivoi olevansa tuhansia penikulmia paikalta. Hän koetti ja koetti kaivaa itsestään jotakin, jonka voisi lausua, mutta mikään ei näyttänyt sopivalta. Tyttö oli hänestä niin outo kuin olisi hän puhunut jotain vallan toista vierasta kieltä, ja ollut tuiki toisellaatuinen olento kuin hän. Viimein rupesi hän alakuloisena juttelemaan kahdesta varsasta, jotka joku päivä sitten olivat syntyneet Mutta semmoista ei tyttö halunnut kuulla. "Mitä se minulle kuuluu?" kysyi hän ja nauroi. Ja nyt hänellä oli yht'äkkiä hupaisimmat luonnollisimmat lapsenkasvot. Hän näytti kaikki hampaansa, ja hiukset riippuivat korvan vierellä, yht'äkkiä tunsi hän entisen tyllityttinsä…
"No niin ja", virkkoi hän, "mistä sitten puhuisimme."
Silloin kertoi tyttö hänelle, mistä hänen koulutoverinsa juttelevat. "Ensin puhuvat he opettajista, sitte niistä tovereista, jotka juuri eivät satu olemaan läsnä, usein puhumme pojistakin, en minä sentään. Minusta se on aivan sopimatonta… Mutta kuule", huudahti hän, "sinunhan riippuu jalkasi vedessä."
Hän veti jalkansa ikäänkuin valkeasta. Mutta tyttö huomasi kohta, että nyt hän istui vallan onnettomana siinä. "Kuule", sanoi hän, "noustaan ja lähtään kävelemään. Niin ne kaupungissakin. Muutamat käyvät yläluokkalaistenkin kanssa." Jörn nousi tottelevasti ja katseli hänen monimutkaisuuttaan siinä lähtöhommissa. Ensin antoi tyttö hänelle kultakorunsa, sitte kirjan, sen jälkeen järjesti hän pukuaan, vaikk'ei se ollenkaan olisi ollut tarpeen; sitte kysyi hän: "Juoksenko minä nyt sinua vastaan?"
Jörn vastasi: "Niin teit silloinkin, kun me pyydystimme kettua", ja asettui seisomaan kädet levitettyinä ja jalat tanassa, ikäänkuin olisi hänen pysäytettävä hevonen.
Tyttö nauroi vallattomasti hänelle: "Enpäs teekkään", sanoi hän, "rutistaisit minut kuoliaaksi pian." Sitte lähti hän sopivasti alas, huolellisesti suojellen hameenpalteitaan.
Nyt käyskelivät he matalain omenapuiden varjossa kapeita käytäviä edes ja takaisin, ja tyttö alkoi: "Sinähän et silloin muinoin tahtonut minun kanssani lastenjuhlalle, muistatko vielä?"
"Jos isoisäsi olisi sanonut: 'lähde sinä Lisbethin kanssa', niin olisin mielelläni lähtenyt kanssasi. Mutta en uskaltanut itse sanoa sinulle sitä." Hän veti henkeään syvästi, kun hän oli saanut sanotuksi tämän, ja katsahti sitte odottavasti häneen. "Kuule, sanohan, jos nyt olisivat tanssit, tanssisitko sitte minun kanssani?"
"Paikalla. Alusta alkaen loppuun asti." Hän katsahti tyttöön. Hänen silmissään loisti koko hänen vilpitön ihastuksensa.
"Niin vai!" tuumi tyttö. "Mutta sanonko minäkin jotain sinulle?…
Nyt en minä taas tanssisi sinun kanssasi."
Jörn antoi päänsä painua ja tuli hiljaiseksi. Hänestä tuntui niin luonnolliselta, ettei hän tahtonut tanssia hänen kanssaan.
Silloin muuttui tyttö taas kuin huhtikuun-ilma, puhkesi nauramaan ja sanoi miellytteliäästi: "Enhän minä sitä niin vakavasti tarkoita, kuules sinä. Luulenpa, että sittenkin tanssisin kanssasi. Mutta sinun täytyisi ottaa minusta niin, kuin ne kaupungissakin, ymmärrätkö, siten kohteliaasti ja keveästi… Mutta nyt sinun pitää lähteä takaisin jo. Minä tulen saattaman sinua raitaan asti, siellä sanomme hyvästit. Mutta tule sunnuntaina taaskin, istun tässä puulla ja odotan sinua."
Kun Jörn saapui raidan luokse, jättivät he hyvästit ja erosivat.
Niin kohtasi Jörn pienen leikkitoverinsa taas. Hänen ystävällisellä avullaan näytti Jörn Uhlissa kehitys lapsesta nuorukaiseksi tapahtuvan luonnollisimmin ja armaimmin. Näytti kuin tulisi elämänsä, ainakin rakkauteen nähden, kulkemaan suoraa latua.
Elleipä vaan olisi kahdeksaa päivää myöhemmin sattunut se sannanajo!
Ellei sitä sannanajoa olisi sattunut, olisi Jörn Uhl päiviensä päätteessä saattanut kysyä: "Nuoruuden synti? Mitä semmoinen on? Olen nuoruudessani oppinut tuntemaan työtä ja vaivaa, en syntiä." Ei olisi hänen koskaan, kuten Jasper Kreyn ja kaikkien muittenkin, tarvinnut rutistaa otsaansa ryppyyn, kun muisteli sattunutta nuoruuden hairahdusta. Mutta, ikäänkuin täytyisi ihan aina käydä niin ja ikäänkuin täytyisi kaikkien, parhaimpienkin saada lokaa saappaihinsa ja tahroja takkiinsa, niinpä sattui tämäkin sannanajo, ja koko tuo eheä virheettömyys sai pahan repeämän.
Pahaa aavistamatta ajoi hän hiekkavankkureineen noin iltapäivissä Ringelshörnin sivua; puhalsi raikas merituuli ja taivaalla ajeli pilviä, se näkyi siellä yllä harmaana ja vaaleana ja sinisenä, yltäkirjavana. Oli ilma semmoinen, joka saa ihmisen vetämään henkeään syvään ja vahvasti ja iloitsemaan siitä, että niin vielä osaa tehdä. Sen teki Jörn Uhlkin. Hän istui vankkuriensa laidalla, antoi jalkojensa heilua ilmassa ja myhähteli ja kyhähteli siinä tyytyväisenä tuulta vastaan ja katseli hiljaisessa mietiskelyssä tasaisen vaikenevan lakeuden ylitse; oli täydellisin kuva rauhaisasta mietiskeliäästä talonpoikaispojasta. Kukaan ei olisi osannut aavistaa että tuo pitkäkoipinen, kapeakasvoinen nuorukainen tänä iltana vielä, joka jäsen vavahtelevana, oli saava nähdä luontoa itseänsä sen ihaniin ja peloittaviin, pohjattoman syviin ja tummiin silmiin.
Mutta kun hän oli sivuuttanut Ringelshörnin, näki hän Telse Dierk'in, jota paikkakunnalla kutsuttiin Hiekkatytöksi, talonsa lähellä hiekkahautansa ääressä seisomassa. Tämä katseli muutamaa täysinkuormattua vankkuria, joka juuri taitti tielle, ja nojausi kepeästi lapioon, jolla oli auttanut kuormaa tehdessä. Kun hän kuuli Jörnin vankkurien räminän ja rätinän, käännähti hän ympäri ja huusi vastaan hänelle: "Sinäkö sieltä vielä tulet, Jörn Uhl? Tänne nyt vaan! Tulet aivan parahiksi minulle: en vielä olisi tahtonutkaan ruveta pyhää viettämään." Tyttö seisoi kellervän valkoisen hiekkaseinän edessä, joka oli korkeampi kuin hän itse, ja älykkäät silmänsä välkkyivät. Hän oli paljain jaloin ja näytti reippaalta, ikäänkuin olisi vastikään herännyt virkistävästä unesta. Samallainen oli hän jo ollut kymmenkunta vuotta, yhtä hoikka ja norja vartaloltaan ja korkearintainen, ja yhtä kirkassilmäinen, aina oli hänellä olennossaan ja käynnissään sama ripeä väsymätön norjuus.
Kymmenen vuotta sitten, kun hän vielä oli ihan nuori, oli hänen parhaana ystävättärenään erään naapurin ainoa tytär, jonka isällä oli pieni talonsa ylempänä, kun ensin meni ylös laaksoa, jossa Kultahete oli, ja siitä autiota ylänkölakeutta jalkapolkua myöten palasen kangasta. Eräänä päivänä meni tämä ystävätär sitte kihloihin muutaman ylämaantalonpojan kanssa. Molemmat nuoret olivat, kuten useinkin tapahtuu varsinkin ylämaassa, joutuneet yhteen puhemiestietä, siten nimittäin, että kummankin vanhemmat ja joku täti, jolla sattui olemaan taipumuksia naimiskauppojen säälimiseen, oli saanut molemmat vakuutetuiksi siitä, että heistä piti tulla pari, heidän omaisuussuhteensa ja muu asemansa kun sopivat yhtä hyvästi yhteen kuin heidän luonteenlaatunsakin.
Nuori mies suostui tähän, hän oli vielä nuori, ja sydämensä oli tähän asti pysynyt mykkänä ja väliäpitämättömänä; eikä tyttökään, jonka hän markkinoilla joskus oli ohimennen kohdannut ollut hänelle vastenmielinen. Enimmän vaikutti häneen kuitenkin se, että veljensä, josta hän paljon piti, nyt voi yksin ottaa haltuunsa kototalon, joka olisi pitänyt jakaa, jos hän olisi mennyt naimisiin jonkun varattoman kanssa. Se taas ei olisi hyvästi käynyt päinsä, talo kun oli pieni ja mailtaan huono.
Oh kohtalon arvoituksenomainen hämärä tahto, ettei Telse Dierk, joka asui alempana marskilla hiekkahautansa vierellä, sattunut ennen häitä ollenkaan näkemään ystävättärensä sydämen valittua. Morsian pistäysi sentään aina tuontuostakin Kultahetteen kautta ystävättärensä luona alhaalla ja kertoili monellaista rakastettunsa ulkonäöstä ja tavoista: millaiset hänen silmänsä olivat, ja hiuksensa ja käyntinsä, mikä mielipide hänellä oli siitä ja mikä tästä asiasta, joista hän hyväksyi jonkun, mutta toista moitti. Telse Dierk kuunteli hartaasti sitä, ja virkkoi joskus leikillään: "Vahinko, etten enemmin ole häntä tuntenut, luulen, että hän juuri olisi sopinut minulle." "Kuule", sanoi ystävätär siihen, "kuinka omituista! Juuri sitä olen minäkin ajatellut. Hän on koko olennoltaan niin ihmeesti sinun kaltaisesi, ja monasti on hänellä asioista aivan yhtä omituiset mielipiteet kuin sinulla. Tiedätkö: hän tahtoo ymmärtää kaiken yhtä tarkasti kuin sinäkin, hän puhuu yhtä vakaasti ja kauan kananmunasta, kuin pyhästä kasteesta."
Oli sallimuksen tahto myöskin että tuo terve voimakas tyttö, joka muulloin milloinkaan ei sairastanut, juuri häiksi kylmensi itsensä ja sairastui niin pahasti, että hänen täytyi jäädä häistä kotiin; vasta yhdeksäntenä hääpäivänä lähti hän pahaa-aavistamatta ylös nähdäkseen ystävättärensä uutta onnea. Silloin kohtasivat he toisensa ensikerran. Molemmat olivat kookkaita, kuten useastikin paikkakunnalla, mies tummanverevä mustassa kiharassa tukassa, tyttö vaalea kellervin hiuksin. He katsahtivat toisiinsa ja säikähtivät, ikäänkuin olisivat nähneet aaveen. Ystävätär puheli yhtämittaa, kuvaili yhtäjaksoa koko häät; molemmat toiset olivat vaiti.
Kun alkoi hämärtää ja ilma muuttui pilviseksi ja sateiseksi, vaati ystävätär, joka oli ylpeä siitä että hänellä oli semmoinen elämänkumppani ja palvelija käskettävänään, että hän menisi saattamaan Telseä alas. Mies otti sanattomana lakkinsa ja lähti astumaan hänen takanaan. Kun he sitte kävivät vieremässä ja sade roiskui alas ja tyttö kapealla polulla asteli miehen edellä kellervässä liejussa, sattui tyttö aivan lähellä Kultahetettä horjahtamaan ja oli kaatua selälleen: silloin tarttui mies häneen ja pidätti hänen pystyssä. Kun kumpikin luuli, että pimeä salaisi sen, katsoi kumpikin vapaasti ja paljaasti toisen armaisiin kasvoihin. Mutta silloin syntyi aukkoja entäviin pilviin, ja niiden lomitse pilkistivät kuu ja tähdet, ne heittivät loisteensa silmältä silmälle, niin että kumpikin näki toisen avoimeen sieluun. Sinä hetkenä tiesivät ne, että heidän täytyi rakastaa toisiansa, ja etteivät he päiviensä loppuun asti voisi enää maailmassa ketään toista rakastaa. Silloin pelästyivät he ja pakenivat.
Vuodet kuluivat. Olivat suurta tuskaa.
Tyttö teki työtä kaiket päivät talon hommissa ja auttoi vapaaehtoisesti monta santakuormaa tehtäessä tullakseen väsyksiin ja saadakseen levon, illat istui hän ikkunassaan geraniumiensa ja neilikkojensa takana ja katseli ulos marskeille, silloin hän ei voinut nähdä Ringelshörnille. Hän oli antanut rukkaset eräälle kosijalle ja kohteli niin epäystävällisesti ja kylmästi nuoria miehiä, jotka yrittivät hänen puheilleen, että ne pian jättivät rauhaan hänet.