YHDEKSÄS LUKU
Pahanhengen vaivaama
Madame Louisen sieluun ei kaikki tämä vieriväin vaunujen jyrinä, lakkaamatta pauhaavain kellojen soitto, lukuisain rumpujen iloinen pärinä, kaikki tämä kuninkaallinen komeus, maailmallisen majesteettisuuden heijastus, josta hän oli luopunut, tehnyt juuri mitään vaikutusta, vaan raukesi niinkuin voimaton aalto hänen luostarikammionsa seinämuuria vastaan.
Kuningas oli lähtenyt luostarista koetettuaan tuloksetta isän ja hallitsijan tavoin, nimittäin hymyillä, joita seurasivat suuresti käskyjä muistuttavat pyynnöt, vaatia tytärtään takaisin maailmaan. Dauphine, johon hänen ylkänsä tädin todellinen sielun suuruus teki ensi silmäyksellä syvän vaikutuksen, katosi hovimiespyörteineen. Silloin antoi karmeliittiluostarin johtajatar ottaa seiniltä pois verhot, viedä kukat luostarista ja panetti pitsit laatikoihin.
Hän oli yhäti mielenliikutuksen valtaamassa luostarikunnassa ainoa, joka ei näyttänyt lainkaan tyytymättömältä siihen, että luostarin raskaat portit, oltuaan hetkisen auki maailmalle, kääntyivät jälleen raskaasti saranoillaan ja eroittivat kumahtaen maailman tästä hiljaisuuden paikasta.
Sitten kutsutti hän luokseen rahastonhoitaja-nunnan.
"Ovatko köyhät näinä kahtena epäjärjestyksen päivänä saaneet tavalliset almunsa?" kysyi hän.
"Ovat, Madame."
"Onko sairaita käyty vaalimassa kuten tavallisesti?"
"On, Madame."
"Onko sotilaille annettu hiukan virvokkeita ja sitten päästetty heidät menemään?"
"Kaikki he ovat saaneet leipää ja viinejä, joita Madame on käskenyt heille varustaa."
"Ketään ei ole siis luostarissa unohdettu?"
"Ei ketään, Madame."
Madame Louise meni ikkunan ääreen ja hengitti verkalleen tuoksuvaa viileyttä, joka nousi puutarhasta lähenevän yön kosteilla siivillä.
Rahastonhoitaja-nunna odotti kunnioittavasti ylhäiseltä abbedissalta jotakin käskyä tai lupaa saada poistua.
Madame Louise — Jumala yksin tietää, mitä kuninkaallinen nunnaparka tällä hetkellä mietti — Madame Louise nyppi teriä korkeavartisista ruusuista, jotka kasvoivat aivan hänen ikkunansa tasalle, ja jasmiineista, jotka peittivät pihaseiniä.
Yhtäkkiä jymähti tallirakennuksen ovi ankarasta hevosen kavioniskusta, ja johtajatar aivan säikähti.
"Kuka hoviherroista on vielä jäänyt Saint-Denisiin?" kysyi Madame
Louise.
"Hänen Ylhäisyytensä kardinaali de Rohan, Madame."
"Ovatko hänen hevosensa täällä?"
"Eivät, Madame, ne ovat luostarin kapitulirakennuksessa, jonne hän jää yöksi."
"Mitä jyminää tuo sitten on?"
"Madame, siellä potkii sen vieraan naisen hevonen."
"Minkä vieraan naisen?" kysyi Madame Louise koettaen muistaa asiaa.
"Sen italiattaren, joka tuli eilis-iltana anomaan teidän korkeudeltanne turvaa."
"Ah, se on totta. Missä hän nyt sitten on?"
"Huoneessaan tai kirkossa."
"Mitä hän eilisestä asti on tehnyt?"
"Eilis-illasta asti ei hän ole huolinut muuta ruokaa kuin leipää, ja koko yön hän rukoili kappelissa."
"Varmaankin joku suuren rikoksen tehnyt", mutisi abbedissa rypistäen kulmiaan.
"Sitä en tiedä, Madame, hän ei ole puhunut kenellekään mitään."
"Minkälainen nainen hän on?"
"Hän on kaunis ja samalla sekä lempeän että ylpeän näköinen."
"Missä hän oli tänä aamuna juhlallisuuksien aikana?"
"Huoneessaan; minä näin hänen ikkunan ääressä katselevan verhojen takaa hätäisen näköisenä jokaista, joka tuli luostariin, ikäänkuin hän olisi pelännyt kaikissa tulijoissa vihollista."
"Varmaan jokin nainen siitä onnettomasta piiristä, jossa olen elänyt, jossa olen hallinnut. Antakaa hänen tulla sisään."
Rahastonhoitaja-nunna läksi menemään.
"Mutta tiedetäänkö hänen nimeänsä?" kysyi prinsessa.
"Lorenza Feliciani."
"En tunne ketään sen nimistä", virkkoi Louise mietiskellen; "mutta ei väliä, antakaa tuon naisen tulla sisään".
Abbedissa istuutui vuosisatoja vanhaan nojatuoliin; se oli tehty tammesta, koristettu Henrik II:n aikuisilla leikkauksilla, ja siinä olivat karmeliittiluostarin viimeiset yhdeksän abbedissaa istuneet.
Se oli peloittava tuomioistuin, jonka edessä monet luostarikokelasraukat olivat vavisseet horjuessaan hengellisten ja maallisten pyyteiden välillä.
Tuokion päästä tuli rahastonhoitaja-nunna takaisin, tuoden tuntemamme vieraan naisen, joka oli verhottu pitkään huntuun, kuten olemme kertoneet.
Madame Louisella oli läpitunkevat silmät niinkuin hänen muullakin suvullaan, ja hän kohdisti nyt silmänsä Lorenza Felicianiin samassa kun viimemainittu astui huoneeseen. Mutta hänestä oli nuori nainen niin nöyrän, niin suloisen näköinen, hänen mielestään olivat hänen suuret, mustat ja aivan äsken kyyneleitä vuodattaneet silmänsä niin viattomat, että hänen tunteensa muuttuivat vierasta kohtaan suopeiksi ja sisarellisiksi, vaikka hän äsken oli ollut hänelle vihamielinenkin.
"Tulkaa lähemmäksi ja puhukaa", kehoitti prinsessa.
Nuori nainen astui vavisten askeleen ja aikoi vaipua polvilleen.
Prinsessa nosti hänet ylös.
"Eikö teidän nimenne, madame, ole Lorenza Feliciani?" kysyi prinsessa.
"Kyllä, Madame."
"Ja te haluatte uskoa minulle jonkin asianne?"
"Oi, minä suorastaan kuolen, ellen sitä saa tehdä."
"Mutta miksi ette turvaudu rippituoliin? Minulla ei ole valta muuta kuin lohduttaa; pappi sekä lohduttaa että antaa anteeksi."
Nämä viimeiset sanat virkkoi Madame Louise arastellen.
"Minä en kaipaa muuta kuin lohdutusta", vastasi Lorenza; "ja muuten: en tohtisi sanoa muille kuin naiselle sitä, mitä nyt aion teille kertoa".
"Tuo aikomanne kertomus on siis varsin harvinainen?"
"Niin, se on varsin harvinainen. Mutta kuulkaa minua kärsivällisesti, Madame; minä voin puhua asian ainoastaan teille, vakuutan sen uudestaan, sillä te olette ylen mahtava, ja minä tarvitsen puolustuksekseni melkein itsensä Jumalan kättä."
"Puolustukseksenne? Teitä ajetaan siis takaa, teitä ahdistellaan?"
"Niin, Madame, minua ajetaan takaa", huudahti vieras nainen kauhusta suunniltaan.
"Muistakaa siis, madame", virkkoi prinsessa, "että tämä talo on vain luostari eikä mikään linnoitus; että täällä raukeaa olemattomiin kaikki sellainen, mikä ihmisiä liikuttaa; täällä ei ole mitään sellaista, jota ihminen voisi käyttää toisia ihmisiä vastaan. Tämä talo ei ole suinkaan oikeuden, voiman ja väkivallan talo, vaan hyvin yksinkertaisesti Jumalan talo."
"Oi, sitähän minä juuri kaipaankin", vastasi Lorenza. "Niin, tämä on Jumalan talo, ja ainoastaan Jumalan talossa voin minä saada olla rauhassa."
"Mutta Jumala ei hyväksy kostoa; kuinka voisitte toivoa meidän kostavan teidän vihamiehillenne? Kääntykää esivallan puoleen."
"Esivalta ei voi mitään sitä miestä vastaan, jota minä pelkään,
Madame."
"Kuka hän sitten on?" kysyi abbedissa sisimmässään pelästyen.
Salaperäisen kiihtymystilan vallassa Lorenza meni lähemmäksi prinsessaa.
"Kysytte, kuka hän on, Madame?" toisti hän. "Hän on, siitä olen varma, noita demooneja, jotka sotivat ihmisiä vastaan ja joille saatana, heidän ruhtinaansa, on antanut yliluonnollisen voiman."
"Mitä sanoittekaan?" kysyi prinsessa ja katseli vierasta ikäänkuin ajatellen, eikö hän ehkä ollut hullu.
"Ja minä, voi minua onnetonta!" huudahti Lorenza väännellen kauniita käsiään, jotka olivat kuin jonkin muinaisen kuvapatsaan malliin valetut; "minä satuin kohtaamaan tuon miehen, ja minä olen…"
"Sanokaa."
Lorenza tuli yhä lähemmäksi prinsessaa; ja sitten virkkoi hän aivan hiljaa, kuten itse säikähtäen sanojaan:
"Minä olen riivajaisen vallassa!" jupisi hän.
"Riivajaisen!" huudahti prinsessa: "kuulkaa, oletteko te järjissänne vai olisittekohan…?"
"Hullu, tarkoitatte ja aioitte sanoa! En, minä en ole hullu, mutta minä voin tulla hulluksi, jos te minut hylkäätte."
"Riivaajaisen vallassa!" toisti prinsessa.
"Ah, niin, niin!"
"Mutta sallikaa minun teille vakuuttaa, että minun mielestäni te olette aivan Jumalan armollaan enimmin suosimain olentojen näköinen. Te näytätte minusta olevan rikas, te olette kaunis, te puhutte aivan selvästi, teidän kasvoissanne ei huomaa pienintäkään merkkiä tuosta kamalasta ja salaperäisestä taudista, jota sanotaan riivaajaiseksi."
"Madame, minun elämässäni ja elämäni seikkailuissa piilee synkkä salaisuus, jota tahtoisin salata itseltänikin."
"Selittäkäähän, pyydän. Olenko minä siis ensimmäinen, jolle te puhutte onnettomuudestanne? Entä sitten vanhempanne, ystävänne?"
"Vanhempani!" huudahti nuori nainen, pistäen tuskissaan kätensä ristiin. "Minun poloiset vanhempani, saanko enää koskaan heitä nähdä? Ja ystäväni?" lisäsi hän katkerasti. "Oi, Madame, missä minulla on ystäviä!"
"Kuulkaahan, aletaan kysellä järjestyksessä, lapseni", virkkoi Madame Louise koettaen avata vieraan naisen tunnustuksille uraa. "Ketkä ovat teidän vanhempanne, ja missä oloissa läksitte heidän luotaan?"
"Madame, minä olen roomatar ja asuin vanhempaini kodissa Roomassa. Isäni on vanhaa aatelia; mutta kuten kaikki Rooman patriisit on hän köyhä. Sitäpaitsi on minulla äiti ja vanhempi veli. Olen kuullut, että kun Ranskassa sellaisella ylimysparilla kuin minun vanhempani on poika ja tytär, niin uhrataan tyttären myötäjäiset, että saataisiin pojalle sotilasvirka. Meillä uhrataan tytär sitä varten, että poika saataisiin hengelliseen arvosäätyyn. Minä en olekaan siis saanut mitään oppia, koska vanhempaini täytyi kustantaa veljeni opinnoita, veljeni, joka lukee, kuten äitini yksinkertaisuudessaan sanoi, kardinaaliksi."
"No, entä sitten?"
"Siitä johtuu, Madame, että vanhempani uhrasivat mitä suinkin voivat tukeakseen veljeäni ja että minut päätettiin lähettää nunnaksi Subiacon karmeliittiluostariin."
"Ja te itse, mitä te siitä sanoitte?"
"En mitään, Madame. Lapsesta saakka oli puhuttu, että sellainen tulevaisuus oli minulle aivan välttämättömyys. Minulla ei ollut omaa tahtoa, minun mieltäni ei muuten kysyttykään, minua käskettiin, enkä minä voinut muuta kuin totella."
"Ja kuitenkin…"
"Madame, meillä Rooman tytöillä ei ole omaa tahtoa, vaan ainoastaan kaipuumme. Me rakastamme maailmaa niinkuin kadotukseen tuomitut paratiisia, nimittäin sitä tuntematta. Sitäpaitsi näin minä muista tytöistä niin paljon esimerkkejä, jotka olisivat tuominneet menettelyni sopimattomaksi, jos päähäni olisi pälkähtänyt tehdä vastarintaa, mutta sitä en tehnytkään. Kaikki ystävättäreni, joita tunsin ja joilla kuten minulla oli joku veli, olivat saaneet maksaa oman veronsa tuottaakseen suvulle kunniaa. Minulla ei olisi ollut perusteltua syytä valittaa kohtaloani; minulta ei vaadittu mitään yleisistä tavoista poikkeavaa. Äitini hyväili minua hiukan tavallista enemmän sen päivän lähestyessä, jolloin minun oli erottava hänestä."
— Viimein tuli päivä, jolloin minun kokelaskauteni oli alkava; isäni hankki viisisataa roomalaista scudia luostarimaksuksi minusta, ja me läksimme matkalle Subiacoon.
— Roomasta Subiacoon on noin neljä tai puolen viidettä penikulmaa, mutta vuoristotiet ovat niin huonoja, ettemme päässeet enempää kuin puolitoista penikulmaa viidessä tunnissa, jotka kuluivat lähdöstämme. Kuitenkin oli matka minusta mieluisa, vaikka se olikin niin väsyttävä. Minä iloitsin siitä aivan kuin viimeisestä autuudestani, ja kaiken matkaa minä lausuin jäähyväisiä puille, pensaille, kiville ja yksinpä lakastuneille ruohoillekin. Kukapa tiesi, olisiko luostarissa edes ruohoa, kiviä, pensaita tai puita.
— Yhtäkkiä siten unelmoidessani ja ajaessamme pienen metsikön ja halkeilleen jyrkän kallioseinän välitse, vaunut rutosti pysähtyivät, minä kuulin äitini kirkaisevan ja isäni tapailevan käteensä pistoolejaan. Katseeni ja sieluni palasivat taivaasta jälleen maan päälle. Meidät olivat pysäyttäneet rosvot.
"Lapsiraukka!" huudahti Madame Louise kuunnellen yhä tarkkaavammin tätä kertomusta.
"No niin; täytyykö minun teille tunnustaa, Madame? Minä en erikoisesti pelästynyt, sillä nuo miehet pysäyttivät meidät ryöstääkseen meiltä rahat, ja ne rahat, jotka he tahtoivat meiltä ryöstää, nehän olivat aiotut luostarimaksukseni. Jos ei ollut tuota maksua suorittaa, niin minun luostariinmenoani täytyisi lykätä vielä sen aikaa, joka isältä menisi uuden summan hankkimiseen. Ja minä tiesin kyllä, millä työllä hän oli saanut kokoon nämäkin viisisataa scudia."
— Mutta ensimmäisen saaliinsa jaettuaan eivät rosvot antaneetkaan meidän jatkaa matkaamme, vaan he karkasivat minun kimppuuni. Ja kun minä näin isäni kaikin voimin koettavan minua puolustaa —, kun näin äitini vuodattavan kyyneleitä, silloin minä ymmärsin, että outo onnettomuus kohtasi minua, ja luonnollisesta vaistosta, joka saa ihmisen vaaran hetkellä huutamaan apua, minä aloin rukoilla rosvoilta armoa, vaikka minä tiesinkin rukoilevani turhaan, sillä eihän tuolla autiolla paikalla kukaan minua kuulisi.
— Eivätkä rosvot välittäneetkään minun rukouksistani, äitini kyyneleistä, isäni vastarinnasta, vaan he sitoivat minulta kädet selän taakse, ja tähdäten minua kamalin silmin, joiden katseiden merkityksen minä nyt ymmärsin, niin selvänäköiseksi oli kauhu minut tehnyt, alkoivat he erään toverinsa nenäliinalla heittää arpaa nappuloilla, jotka yksi heistä kaivoi taskustaan.
— Enimmin kauhisti minua se seikka, ettei tuolla kehnolla pelipöydällä näkynyt minkäänlaisia pelattavia rahoja.
— Sillaikaa kuin arpanappulat kiersivät kädestä käteen, karmi minua kauhu, sillä minä ymmärsin, että he pelasivat minusta.
— Yhtäkkiä eräs rosvoista päästi hurjan voitonhuudon ja nousi ylös, kun taas toiset sadattelivat ja purivat hammasta; hän juoksi luokseni ja tempasi minut syliinsä ja painoi huulensa huuliani vasten.
— Tulipunaisen raudan pisto ei olisi saanut minua huutamaan epätoivoisemmin.
— 'Oi, Jumala, Jumala, anna minun kuolla!' huusin minä.
— Äitini vääntelehti maassa, johon hänet oli heitetty, ja isäni pyörtyi.
— Minä saatoin toivoa enää yhtä ainoaa: että joku niistä rosvoista, jotka olivat joutuneet tappiolle, surmaisi minut raivonpuuskassa veitsellä, sillä sellainen ase oli heillä kaikilla suonenvetoisesti puristetuissa käsissään.
— Minä odotin iskua, toivoin sitä, rukoilin sitä.
— Yhtäkkiä näkyi tiellä mies ratsun selässä.
— Hän oli puhunut hiljaa erään vartijaksi jätetyn rosvon kanssa, joka oli antanut hänen tulla paikalle vaihdettuaan hänen kanssaan jonkin merkin.
— Tuo mies, joka oli keskikokoinen, kasvoiltaan mahtavan näköinen, katseeltaan päättävä, jatkoi tyynesti ja rauhallisesti lähestymistään ratsun selässä.
— Ehdittyään luokseni hän pysäytti hevosensa.
— Rosvo oli jo ottanut minut käsivarsilleen ja alkoi kantaa minua jonnekin, kun hän yhtäkkiä kääntyi, kuultuaan ensimmäisen äänen pillistä, joka oli uuden tulijan ruoskan kädensijassa.
— Rosvo laski minut käsistään maahan.
— 'Tule tänne', sanoi tuntematon hänelle.
— Ja kun rosvo ei heti totellut, taivutti tuntematon tulija käsivartensa kulmaan ja asetti kaksi sormeaan rintaansa vastaan erillään toisistaan. Ja aivan kuin tuo merkki olisi ollut itsevaltiaan hallitsijan käsky, rosvo meni nyt tuntemattoman luo.
Viimemainittu kumartui ja lausui rosvon korvaan hiljaa sanan:
— 'Mac'.
— Hän ei lausunut muuta kuin tämän yhden sanan, siitä olen varma, sillä minä katselin häntä niinkuin ihminen katsoo veistä, jolla hänet aiotaan surmata, ja kuuntelin niinkuin hän kuuntelee sanaa, joka merkitsee hänelle joko kuolemaa tahi elämää.
— 'Benac', vastasi rosvo.
— Sitten rosvo palasi kuin masennettu jalopeura ja ärähdellen tuon pedon lailla luokseni; hän päästi nuoran, jolla ranteeni olivat sidotut, ja samoin hän vapautti isäni ja äitini.
— Sitten tulivat rosvot ja panivat kukin vuorostaan eräälle kivelle osansa saalistaan, sillä he olivat jo jakaneet keskenään rahat. Ainoaakaan scudia ei noista viidestäsadasta puuttunut.
— Sillä välin minä jälleen selvisin kauhustani isäni ja äitini sylissä.
— 'Menkää nyt', sanoi tuntematon rosvoille.
— Rosvot tottelivat ja katosivat kaikki nurisematta metsään.
— 'Lorenza Feliciani', sanoi muukalainen ja loi minuun yli-inhimillisen katseensa, 'jatka matkaasi, sillä sinä olet vapaa'.
— Isäni ja äitini kiittivät muukalaista, joka tunsi minut, vaikka emme häntä tunteneet. Sitten he nousivat jälleen vaunuihin, ja minä läksin ajamaan heidän seurassaan aivan kuin jotakin kaivaten, sillä en ymmärtänyt, mikä omituinen, vastustamaton voima veti minua pelastajani puoleen.
— Hän jäi seisomaan liikkumattomana paikalleen ikäänkuin yhä edelleenkin meitä suojellakseen.
— Minä olin katsellut häntä niin kauan kuin olin voinut. Ja vasta sitten, kun hän oli kadonnut aivan näkyvistäni, lakkasi paino, joka oli rintaani ahdistanut.
"Mutta kuka se omituinen mies sitten oli?" kysyi prinsessa tästä yksinkertaisesta kertomuksesta liikutettuna.
"Suvaitkaahan kuunnella minua lisää", vastasi Lorenza. "Oi, kaikki ei ole vielä lopussa."
"Minä kuuntelen", sanoi Madame Louise.
Nuori nainen jatkoi:
"Kaksi tuntia tämän tapahtuman jälkeen me tulimme perille Subiacoon."
— Koko matkalla emme me, isä, äiti ja minä, olleet puhuneet mistään muusta kuin tuosta merkillisestä pelastajasta, joka oli ilmestynyt yhtäkkiä avuksemme, salaperäisenä ja mahtavana ja kuin taivaan lähettämänä.
— Isäni, joka ei ollut niin herkkäuskoinen kuin minä, arveli hänen olevan jonkun suuren rosvoliiton päällikkö, jollaiset liitot, vaikka ne Rooman lähistöllä jakautuvat pieniin osastoihin, tottelevat kuitenkin yhteistä ylipäällikköä. Sellaisia tuo korkein päällikkö, jolla on rajaton valta, tarkastaa silloin tällöin ja palkitsee ja rankaisee heitä ja jakaa saaliin.
— Mutta minä, vaikka minun kokemukseni olivat monin kerroin vähäisemmät kuin isäni, minä, joka kuulin vaistojeni ääntä ja olin kiitollisuuden tunteen vallassa, minä en uskonut, en voinut uskoa, että se mies oli rosvo.
— Ja niinpä lisäsinkin joka ilta pyhää neitsyttä rukoillessani rukoukseen lauseen, jonka tarkoitus oli anoa siunausta madonnalta tuolle tuntemattomalle pelastajalleni.
— Jo samana päivänä minä jouduin luostariin. Maksettava summa oli saatu takaisin, eikä ollut mitään estettä minun sinne pääsylleni. Minä olin surullisempi, mutta samalla myöskin alistuvaisempi kuin koskaan ennen. Kun olin italiatar ja taikauskoinen, ajattelin, että Jumala tahtoi omistaa minut kokonaan, puhtaana ja saastattomana, koska Hän kerran oli pelastanut minut noiden rosvojen käsistä, jotka luultavasti itse pahahenki oli lähettänyt tahraamaan sitä viattomuuden kruunua, jota ainoastaan Jumalalla oli oikeus nostaa otsaltani. Ja niinpä minä yhdyinkin koko luonteeni kiihkolla vanhempain nunnien intoon jouduttaa minut nopeasti nunnaksi. Minut pantiin kirjoittamaan paaville anomus, joka vapauttaisi minut tavallisesta koeajasta. Minä kirjoitin ja piirsin nimeni kirjeen alle. Anomuksen oli laatinut isäni niin kiihkeää halua ilmaisevaan sanamuotoon, että hänen Pyhyytensä luuli tuossa anomuksessa näkevänsä maailmaan väsyneen sielun tulisen yksinäisyydenkaipuun. Hän myöntyi kaikkeen, mitä häneltä pyydettiin, ja hänen erikoisesta armostaan lyhennettiin kokelasaikani, joka on tavallisesti muille vuoden tai kahdenkin vuoden pituinen, yhdeksi kuukaudeksi.
— Minulle ilmoitettiin tämä uutinen, mutta se ei minua surettanut eikä ilahduttanut. Olisi luullut, että minä olin jo kuollut maailmalle ja että minua käsiteltiin jo kuin pelkkää ruumista, josta oli jäljellä enää vain tunteeton varjo.
— Kaksi viikkoa minua pidettiin lukon takana peläten, että maalliset pyyteet saisivat minut jälleen valtaansa. Varhain viidennentoista päivän aamuna sain käskyn toisten sisarten kanssa tulla alas kappeliin.
— Italiassa ovat luostarinkappelit julkisia kirkkoja. Paavi ei nähtävästikään luule, että papilla on oikeus määrätä ainoastaan jotkut harvat rukoilemaan Jumalaa huoneessa, jossa Hän kuuntelee palvelijoitaan.
— Minä menin kuoriin ja asetuin penkilleni. Vihreäin verhojen välissä, jotka peittivät tuon kuorin edessä olevaa säleikköä, tai paremminkin sanoen, joiden piti sitä peittää, oli tarpeeksi suuri rako, niin että siitä saattoi nähdä itse kirkkoon.
— Tuosta raosta, joka niin sanoakseni salli minun katsoa maalliseen päin, näin minä kirkossa erään miehen seisomassa yksinään keskellä polvistunutta seurakuntaa. Se mies katseli minua tai paremminkin ahmi minua silmillään. Silloin tunsin minä uudestaan tuon omituisen ja epämiellyttävän vaikutuksen, jonka olin jo ennen kerran tuntenut; yli-inhimillisen voiman, joka veti minua niin sanoakseni ulos omasta itsestäni, aivan niinkuin kotona olin nähnyt veljeni vetävän magneetilla neulan paperiarkin, jopa laudan taikka porsliinilautasenkin lävitse.
— Ah, minä olin kykenemätön, masennettu, voimaton kestääkseni tuota vetovoimaa, minä käännyin hänen puoleensa, panin käteni ristiin niinkuin Jumalaa rukoillessani ja sekä sydämellä että suulla sanoin hänelle:
— 'Kiitos, kiitos!'
— Nunnat katselivat minua hämmästyneinä. He eivät olleet ymmärtäneet liikkeitteni syytä eikä sanojani; he katselivat sinne päin, jonne minun käteni, ääneni ja silmäni viittasivat. He nousivat ylös paikoiltaan tähystämään hekin vuorostaan kirkkoon. Minä katselin sinne yhä ja vapisin.
— Muukalainen oli kadonnut.
— He kyselivät minulta asiaa, mutta minä en osannut muuta kuin punastua ja kalveta ja sammaltaa jotakin käsittämätöntä.
— Siitä hetkestä saakka, huudahti Lorenza epätoivoissaan, "siitä saakka minä olen ollut pahanhengen vallassa".
"Mutta enhän tuossa kaikessa näe mitään yliluonnollista, siskoni", vastasi prinsessa hymyillen; "rauhoittukaa siis ja jatkakaa".
"Oh, se johtuu siitä, että te ette voi aavistaa, mitä minä silloin tunsin!"
"Ja mitä te tunsitte?"
"Että olin aivan täydellisesti pahan vallassa: koko sydämeni, koko sieluni, järkeni, oli pahahenki saanut valtaansa."
"Siskoni", virkkoi Madame Louise, "pelkäänpä, että tuo pahahenki oli vain rakkautta".
"Oi ei, rakkaus ei olisi voinut tuottaa minulle sellaisia kärsimyksiä, rakkaus ei olisi ahdistanut sillä tavalla sydäntäni, rakkaus ei olisi sillä tavoin tärisyttänyt kuin myrskytuuli puuta, rakkaus ei olisi tuonut minulle sellaista pahaa ajatusta kuin minulle tuli."
"Ilmoittakaa, mikä se paha ajatus oli, lapseni."
"Minunhan olisi pitänyt tunnustaa kaikki rippi-isälle, eikö niin,
Madame?"
"Kyllä, epäilemättä."
"No niin, pahahenki, jonka vallassa olin, kuiskasi päinvastoin korvaani, että minä en saisi ilmaista tuota salaisuuttani. Ainoakaan nunna ei ehkä ollut tullut luostariin jättämättä hylkäämäänsä maailmaan rakkauden muistoa, monella oli Jumalaa rukoillessaan sydämessään jonkun miehen nimi. Rippi-isä oli tottunut sellaisiin tunnustuksiin. Mutta minä, joka olin niin arka, niin hurskas, niin kaino ja viaton, minä, joka en ollut ennen onnetonta Subiacon matkaani puhunut koskaan ainoaakaan sanaa muitten miesten kanssa kuin veljeni, minä, joka olin sen jälkeen katsahtanut ainoastaan kaksi kertaa tuon tuntemattoman miehen silmiin, minä kuvittelin, Madame, että minua syytettäisiin jostakin lemmenseikkailusta tuon miehen kanssa, jollaisia kaikilla nunnillamme oli ollut kaivattujen lemmityistensä kanssa ennenkuin he olivat pukeutuneet nunnanhuntuun."
"Se on kyllä paha ajatus", vastasi Madame Louise. "Mutta pahahenki, joka tuo kiusaamalleen naiselle ainoastaan tällaisia ajatuksia, on melkoisen viatonta laatua. Jatkakaa."
"Seuraavana päivänä minua pyydettiin tulemaan vieraiden vastaanottohuoneeseen. Minä menin; näin siellä erään Roomassa Via Frattinan varrella asuvan naapuruksen, nuoren naisen, joka kaipasi minua suuresti, sillä me olimme siellä viettäneet kaiket illat yhdessä pakisten ja lauleskellen."
— Hänen takanaan seisoi ovella muuan mies viittaan verhottuna ja odotti häntä aivan kuin palvelija. Tuo mies ei kääntynyt ollenkaan puoleeni, mutta minä käännyin kuitenkin hänen puoleensa. Hän ei puhunut minulle sanaakaan, ja kuitenkin minä aavistin, kuka hän oli. Hän oli jälleen tuo tuntematon pelastajani.
— Sydämeni häiriintyi taasen samalla tapaa kuin olin jo ennenkin tuntenut. Minä tunsin olevani aivan täydellisesti tuon miehen vallassa. Ellei välillä oleva säleikkö olisi minua pidättänyt, olisin minä varmaankin mennyt hänen luokseen. Hänen viittansa varjosta lähti omituinen hohde, joka häikäisi silmiäni. Hänen itsepintaisesta vaikenemisestaan läksi ääniä, jotka ainoastaan minä saatoin kuulla ja jotka puhuivat minulle sulosointuista kieltä.
— Minä ponnistin kaikki voimani, mitä minulla itselläni enää oli, ja kysyin Via Frattinan varrella asuvalta ystävättäreltäni, kuka tuo mies oli, joka oli hänen seurassaan.
— Hän ei häntä tuntenut. Hänen miehensä oli ensin aikonut lähteä hänen kanssaan luostariin; mutta lähtöhetkellä oli mies tullut hänen luokseen tuon tuntemattoman seurassa ja sanonut hänelle:
— 'Minä en voikaan tulla saattamaan sinua Subiacoon, mutta tässä on eräs ystäväni, joka sinut saattaa sinne.'
— Ystävättäreni ei ollut kysellyt selityksiä, niin suuresti hän kaipasi saada nähdä minua jälleen. Ja hän tuli luostariin tuon tuntemattoman kanssa.
— Ystävättäreni oli jumalinen nainen. Hän näki eräässä vastaanottohuoneen nurkassa madonnan kuvan, jota kiitettiin erittäin ihmeitä tekeväksi. Hän ei tahtonut lähteä luostarista ennenkuin oli rukoillut polvillaan sen edessä.
— Sillä aikaa astui tuntematon mies äänettömästi lähemmäksi, tuli hitaasti minua kohti, avasi viittansa ja upotti silmiini katseensa, joka oli kuin kaksi tulista sädettä.
— Minä odotin, että hän puhuisi. Silloin minun rintani kohosi, jos niin voi sanoa, aivan kuin vastaanottaakseen hänen sanojaan, mutta hän nosti ainoastaan molemmat kätensä pääni yläpuolelle, tullen aivan säleikön viereen, joka eroitti meidät toisistamme. Samassa valtasi minut kuvaamaton hurmiotila. Hän hymyili minulle. Ja minä hymyilin vastaan sulkien silmäni aivan kuin minua olisi omituisesti huumannut. Sillaikaa hän katosi, kuten hän olisi ainoastaan tahtonut saada selville, mikä voima hänellä oli minuun; ja sitä mukaa kuin hän loittoni, minä selvisin vähitellen tajuihini. Kuitenkin olin minä vielä tuossa omituisessa harha-aistimuksen tilassa, kun Via Frattinan varrella asuva ystävättäreni lopetti rukouksensa ja nousi ylös, lausui minulle jäähyväiset, syleili minua ja poistui hänkin vuorostaan.
— Illalla riisuutuessani löysin minä kaulaliinani alta kirjelipun, joka sisälsi ainoastaan seuraavat kaksi riviä:
'Se mies, joka Roomassa rakastaa nunnaa, tuomitaan kuolemaan.
Annatteko kuoleman sille, jolle olette velkaa elämänne?'
— Siitä päivästä alkaen, Madame, olin täydellisesti pahan vallassa, sillä minä valehtelin Jumalalle, koska en Hänelle tunnustanut, että ajattelin tuota miestä yhtä paljon, jopa enemmänkin kuin Häntä.
Lorenza keskeytti puheensa pelästyen itsekin viimeistä sanaansa ja katsellakseen, minkä ilmeen prinsessan lempeät ja älykkäät kasvot saisivat, kun hän tämän kuuli.
"Tämä ei ole suinkaan pahanhengen valtaan joutumista", vastasi Ranskan Madame Louise varmasti. "Se on onnetonta intohimoa, toistan sen teille vieläkin, ja olen teille jo sanonut, etteivät maailmalliset asiat saa astua tänne luostarin sisäpuolelle muulloin kuin niitä kadutaan."
"Kadutaan, Madame?" huudahti Lorenza. "Mitä sanotte! Te näette minun itkevän, rukoilevan Jumalaa, te näette minun polvillani anelevan teitä pelastamaan minua tuon miehen helvetillisestä vallasta, ja kuitenkin te voitte kysyä, kadunko minä? Oi, minä tunnen paljon muuta kuin katumusta, minä näännyn omantunnon tuskiin!"
"Mutta ainakin tähän saakka…", alkoi Madame Louise sanoa.
"Kuulkaa, kuulkaa minua loppuun, älkääkä sitten tuomitko minua liian ankarasti, minä rukoilen sitä teiltä, Madame", pyysi Lorenza.
"Lempeys ja laupeus ovat velvollisuuksiani, ja minä olen kärsiväin palvelija."
"Kiitoksia, oi kiitoksia. Te olette tosiaan se lohduttava enkeli, jota minä tulin tänne etsimään."
— Kolmena päivänä viikossa me laskeusimme alas kappeliin, ja joka kerta oli tuo muukalainen läsnä noissa jumalanpalveluksissa. Minä koetin vastustaa, minä sanoin olevani sairas; minä olin päättänyt, etten menisi alas kappeliin. Oi ihmisen heikkoutta! Kun tuli jumalanpalveluksen aika, minä menin alas vasten tahtoanikin, ikäänkuin korkeampi voima olisi kukistanut tahtoni ja pakottanut minut niin menettelemään. Sitten sain nauttia jonkun silmänräpäyksen suloista rauhaa, jos tuo mies ei ollut vielä kirkkoon saapunut. Mutta heti hänen astuessaan sinne, minä tunsin hänen tulevan. Olisin voinut varmasti sanoa: nyt hän on sadan askeleen päässä, nyt hän seisoo kynnyksellä, nyt hän on kirkossa, tarvitsematta katsoa häneen päinkään, ja sitten, kun hän oli asettunut tavalliselle paikalleen, kääntyivät silmäni häneen päin ja katselivat häntä, vaikka ne sitä ennen olisivat olleet kaikkein hartaimmin rukoillessani luotuina rukouskirjaani.
— Sen jälkeen en voinut rukoilla enkä lukea, vaikka jumalanpalvelus olisi kestänyt kuinka kauan. Kaikki ajatukseni, koko tahtoni, koko sieluni yhdistyivät pelkästään katseeseeni, ja katseeni oli yksinomaan tuon miehen oma, joka taisteli Jumalan kanssa minusta, sen minä hyvin tunsin.
— Ensin en ollut voinut katsoa häneen pelkäämättä häntä; sitten halusin häntä nähdä; ja viimein minä ajatuksissani suorastaan riensin häntä kohtaamaan. Ja usein olin näkevinäni yöllä, aivan kuin ihminen näkee unta, hänet kadulla tai tuntevinani hänen menevän ikkunani ohitse.
— Kerrottu ei ollut jäänyt tovereiltani huomaamatta. Siitä ilmoitettiin abbedissalle, ja hän puolestaan ilmoitti siitä äidilleni. Kolme päivää ennen kuin minun piti vannoa nunnanvalani, näin minä kammiooni astuvan kolmen sukulaiseni, mitä minulla oli maailmassa: isäni, äitini ja veljeni.
— He tulivat minua syleilemään vielä kerran, sanoivat he; mutta minä huomasin kyllä, että heidän tarkoituksensa oli toinen. Sillä kun äitini oli jäänyt kanssani kahden, alkoi hän tehdä minulle kysymyksiä. On helppo huomata pahanhengen vaikutus siinä tilaisuudessa, sillä vaikka minun olisi pitänyt tunnustaa kaikki äidilleni, kielsin minä kaikki itsepintaisesti.
— Se päivä, jolloin minun piti pukeutua nunnanhuntuun, sattui keskelle omituista taistelua, jota minä kamppailin itseäni vastaan, haluten ja samalla peläten hetkeä, joka minut antaisi Jumalan omaksi, ja tuntien hyvin, että jos pahahenki aikoi vielä kerran minua kiusata, tekisi hän sen juuri tuolla juhlallisella hetkellä.
"Ja se omituinen mies ei ollut kirjoittanut teille muuta kuin ensimmäisen kirjeen, jonka löysitte kaulahuivinne alta?" kysyi prinsessa.
"Ei mitään muuta, Madame."
"Ja siihen aikaan ette ollut vielä kertaakaan puhunut hänen kanssaan?"
"En, paitsi ajatuksissani."
"Ettekä ollut edes kirjoittanut hänelle?"
"Oi, en toki."
"Jatkakaa. Kertomuksenne jäi päivään, jolloin otitte nunnanhunnun."
"Kuten sanoin teidän Korkeudellenne, sinä päivänä olivat kärsimykseni viimeinkin loppuvat. Sillä vaikka se olikin merkillisen suloista, oli kuitenkin kristitystä sielusta kuvaamaton tuska olla alinomaa yhden ja saman ajatuksen, yhden ainoan olennon vainoama, joka oli aina läsnä ja saattoi ilmestyä odottamatta, aina ilkkuvana, koska hän ilmestyi minulle juuri hetkellä, jolloin taistelin häntä vastaan, ja koska hän niillä hetkillä vastustamattomasti hallitsi minua. Ja niinpä minä useinkin kaipasinkin hartaasti tuota pyhää lopullisen valan hetkeä. Kun olen Jumalan oma, ajattelin minä, niin osaa Jumala kyllä minua puolustaakin, kuten Hän varjeli minua rosvojen karatessa kimppuuni. Minä unohdin, että Jumala oli rosvojen hyökätessä puolustanut minua ainoastaan tuon saman miehen välityksellä."
— Oli sitten tullut juhlallisen toimituksen hetki. Minä olin mennyt alas kirkkoon valkeana ja levottomana ja kuitenkin tyynempänä kuin tavallisesti. Isäni, äitini, veljeni ja tuo Via Frattinan varrella asuva ystävämme olivat kirkossa, ja kaikkien ympäristön kylien asukkaat olivat kiiruhtaneet sinne, sillä seudulle oli levinnyt huhu, että minä olin kaunis, ja kaunis uhri on muita otollisempi Herralle, väitetään. Jumalanpalvelus alkoi.
— Minä toivoin ja rukoilin koko sielustani, että toimitus tapahtuisi pian, sillä hän ei ollut kirkossa ja minä tunsin vallitsevani melkoisesti omaa tahtoani silloin kuin hän oli poissa lähettyviltäni. Pappi kääntyi jo puoleeni ja näytti minulle Kristuksen kuvaa, Vapahtajaa, jolle minun piti pyhittää elämäni; ojensin jo käteni tuota ihmisten ainoaa auttajaa kohti, kun jäseniäni alkoi väristää entinen tuttu vavistus, joka ennusti hänen lähestymistään. Ja samassa ilmaisi rintani ahdistus, että hän oli jo astunut jalkansa kirkon kynnyksen yli, ja viimein käänsi tuo vastustamaton vetovoima minun katseeni alttaria vastapäätä olevaan osaan kirkkoa, vaikka minä kuinka koettelin pysyttää sitä uskollisesti kiinni Kristuksen kuvassa.
— Vainoojani seisoi lähellä saarnastuolia ja katseli minuun kiinteämmin kuin koskaan ennen.
— Siitä hetkestä olin hänen vallassaan; jumalanpalvelus, juhlamenot, rukous, kaikki keskeytyivät.
— Luullakseni kuulusteltiin minua kirkkokäsikirjan mukaan, mutta minä en vastannut. Muistan, että minua vedettiin käsivarresta ja että minä huojuin sinne tänne kuin jokin hengetön kuva, joka on irtaantunut jalustaltaan. Minulle näytettiin saksia, joiden teristä auringon säteet välkähtivät kuin kauhea salama; mutta se salama ei saanut minua räpäyttämään silmäänikään. Tuokion tunsin sitten niiden kylmät terät kaulallani ja kuulin teräksen vinkuvan tukassani.
— Silloin tuntui minusta kuin viimeisetkin voimani olisivat pettäneet, kuin sieluni olisi irtaantunut ruumiistani ja rientänyt hänen luokseen. Ja minä kaaduin suoraan kivipermannolle, en suinkaan, ihme kyllä, pyörryksissä, vaan uneen vaipuneen tavalla. Minä kuulin kovaa äänten sorinaa, sitten tulin kuuroksi, mykäksi ja tunteettomaksi. Juhlatoimitus keskeytyi hirveään hälinään.
Prinsessa liitti kätensä säälivästi ristiin.
"Eikö se ollut kauhea tapaus", sanoi Lorenza, "eikö siinä huomaa helposti Jumalan ja ihmisten vihollisen sekaantumista asiaan?"
"Varokaa ajattelemasta noin", vastasi prinsessa hellän säälivästi, "varokaa, nais-raukka, minun mielestäni te olette liian taipuvainen lukemaan yliluonnollisen syyksi sellaisen, joka johtui ainoastaan teidän luonnollisesta heikkoudestanne. Tuon miehen nähdessänne te pyörryitte, minä en näe siinä mitään muuta. Jatkakaa."
"Oi, Madame, Madame, älkää sanoko niin, tai odottakaa edes, ennenkuin lausutte tuomionne, kunnes olette kuullut kaikki", huudahti Lorenza. "Eikö siinä muka ollut mitään yliluonnollista?" jatkoi hän. "Mutta silloinhan olisin selvinnyt tajuihini kymmenessä minuutissa, neljännestunnissa tai tunnissa pyörtymiseni jälkeen. Minä olisin neuvotellut sisarten kanssa, minä olisi heidän parissaan saanut takaisin rohkeuteni ja uskoni."
"Aivan niin", vastasi Madame Louise, "mutta eikö sitten sillä tavoin käynyt?"
"Madame", vastasi Lorenza samealla ja kiihkeällä äänellä, "kun selvisin tajuihini, oli ylläni yö. Kiivas ja tahdikas heilunta oli kiusannut minua jo muutaman minuutin. Minä kohotin päätäni luullen olevani kappelin katon alla tai nunnankammiossani sängyn verhojen takana. Minä näin kallioita, puita, pilviä; ja kesken kaikkea minä tunsin sitten lämpöisen henginnän hyväilevän kasvojani. Minä luulin sairaanhoitaja-sisaren vaalivan itseäni ja tahdoin häntä kiittää… Madame, minun pääni lepäsi miehen rintaa vasten, ja se mies oli tuo minun vainoojani. Minä katselin ja koskettelin itseäni tietääkseni varmasti, elinkö minä tai olinko edes valveilla. Minä huudahdin kauhusta. Minä olin valkoisiin puettu. Päässäni oli valkeista ruusuista solmittu seppele aivan kuin olisin ollut morsian tai kuollut."
Prinsessa huudahti tahtomattaankin. Lorenzan pää hervahti hänen käsiinsä.
"Seuraavana päivänä", jatkoi Lorenza nyyhkyttäen, "seuraavana päivänä otin selon, miten pitkä aika tällä välin oli kulunut: oli keskiviikko. Minä olin siis kolme päivää tiedottomana; ja minä en tiedä yhtään mitään, mitä noina kolmena päivänä oli tapahtunut."
KYMMENES LUKU
Kreivi de Fenix
Seurasi syvä hiljaisuus, jonka kuluessa toinen noista naisista oli vaipunut tuskallisiin mietteisiin ja toinen helposti ymmärrettävän kummastelun valtaan.
Viimein lopetti Madame Louise ensimmäisenä hiljaisuuden.
"Ja te ette itse millään tavoin ollut avullisena ryöstössänne?" kysyi prinsessa.
"En toki."
"Ettekä tiedä, millä tavoin te jouduitte pois luostarista?"
"En, sitä en tiedä."
"Ja kuitenkin on luostari tavallisesti hyvin suljettu ja vartioitu paikka; siellä on rautatangot ikkunoissa, melkein ylitsepääsemättömät muurit ja porttivahti, joka ei koskaan jätä muille avaimiaan. Niin on laita varsinkin Italiassa, jossa luostarisäännöt ovat paljon ankarammat kuin Ranskassa."
"Mitenkä voisinkaan selittää teille tätä, Madame, sillä olen koettanut syventyä muistojeni kuiluun, mutta en löydä sieltä siitä hetkestä saakka kerrassaan mitään."
"Entä soimasitteko häntä tuosta ryöstöstä?"
"Tietysti."
"Ja millä hän puolusti itseään?"
"Hän sanoi minulle, että hän rakasti minua."
"Ja mitä te silloin hänelle sanoitte?"
"Että minä pelkäsin häntä."
"Te ette siis häntä rakastanut?"
"Oi, en, en!"
"Oletteko aivan varma siitä?"
"Voi, Madame, se tunne, joka minulla oli tuota miestä kohtaan, oli aivan eriskummallinen. Silloin, kun hän on läsnä, en minä ole enää itseni, minä olen hän; mitä hän tahtoo, sitä tahdon minäkin; mitä hän käskee, sen minä teen; minun sieluni on aivan voimaton, minun järkeni tahtoa vailla: yksi ainoa hänen katseensa kukistaa ja lumoaa minut. Milloin tuntuu siltä kuin valaisi hän sieluni sopukoihin ajatuksia, jotka eivät ole minun omiani, milloin tuntuu kuin vetäisi hän minusta näkyville ajatuksia, jotka ovat piilleet minussa niin kätkettyinä, etten ole niiden olemassaoloa aavistanutkaan. Oi, Madame, näettekö nyt, että tämä on selvää noituutta."
"Se on ainakin omituista, ellei juuri yliluonnollista", vastasi prinsessa. "Mutta millaisissa väleissä olitte tuon miehen kanssa sen tapahtuman jälkeen?"
"Hän oli minua kohtaan erinomaisen hellä ja minuun vilpittömästi kiintynyt."
"Hän oli kai kuitenkin turmeltunut luonne?"
"Sitä minä en usko; päinvastoin puhuu hänen sanoissaan suorastaan jonkinlainen apostoli."
"No niin, myöntäkää siis, että rakastatte häntä."
"En, en, Madame", väitti nuori nainen tuskallisesti ja tarmokkaasti; "minä en rakasta häntä".
"Silloin teidän olisi pitänyt paeta hänen luotaan, teidän olisi pitänyt turvautua maalliseen valtaan ja antaa vanhempienne vaatia teitä takaisin."
"Madame, hän vartioi minua niin huolellisesti, että minä en voinut paeta."
"Miksi ette sitten ilmoittanut kirjeellä tilastanne?"
"Me pysähdyimme matkan varrella ainoastaan taloissa, jotka näyttivät olevan hänen omiaan ja joissa kaikki tottelivat häntä. Monta kertaa minä pyysin paperia, mustetta ja kynää; mutta henkilöt, joiden puoleen käännyin, olivat saaneet häneltä erikoiset ohjeet; minulle ei koskaan mitään vastattu."
"Mutta millä tavalla te sitten matkustitte?"
"Ensin kyytivaunuilla; mutta Milanossa eivät meitä enää odottaneet kyytivaunut, vaan eräänlainen pyörillä kulkeva talo, jossa me sitten jatkoimme matkaamme."
"Mutta kai hänen joskus kuitenkin täytyi jättää teidät yksin?"
"Kyllä, mutta silloin hän lähestyi minua ja sanoi minulle: 'Nukkukaa.' Ja minä vaivuin uneen enkä herännyt ennenkuin hän tuli takaisin."
Prinsessa pudisti epäuskoisesti päätänsä.
"Te ette oikein tosissanne tahtonutkaan paeta", virkkoi hän; "muuten teidän olisi onnistunutkin se tehdä".
"Oi kyllä, Madame, ainakin mikäli minä ymmärrän… Mutta luullakseni minä olin lumottu."
"Hänen lemmensanainsa ja hyväilyjensä lumoama?"
"Hän puhui minulle harvoin rakkaudesta, Madame, enkä muista hänen itseäni hyväilleen muuten kuin suutelemalla minua illalla otsalle ja samoin aamulla."
"Omituista, eriskummallista tosiaankin", jupisi prinsessa. Mutta yhä hän epäili ja jatkoi:
"Sanokaa minulle vielä kerran, ettette häntä rakasta."
"Sen olen valmis vannomaan, Madame."
"Sanokaa vieläkin, etteivät minkäänlaiset maalliset siteet yhdistä teitä häneen."
"Sen sanon yhä uudestaan."
"Että hänellä ei ole mitään oikeuksia, joilla hän voi vaatia teitä takaisin."
"Ei mitään!"
"Mutta kuinka te sitten olette tullut tänne?" jatkoi prinsessa.
"Kertokaa, — sillä sitä minä en ymmärrä."
"Madame, minä käytin hyväkseni ankaraa rajuilmaa, joka yllätti meidät jonkun matkaa tänne päin muistaakseni Nancy-nimisestä kaupungista. Hän oli poistunut paikaltaan vierestäni; hän oli mennyt ajoneuvojen toiseen osastoon, erään vanhuksen puheille, joka siinä osastossa asui. Silloin minä hyppäsin hänen ratsunsa satulaan ja pakenin."
"Ja miksi te jäitte juuri Ranskaan, ettekä pyrkinyt takaisin
Italiaan?"
"Minä ajattelin, etten voisi mennä takaisin Roomaan, koska siellä luultaisiin, että minä olin tuon miehen kanssarikollinen; siellä minä olisin ollut häväisty, vanhempani eivät olisi ottaneet minua vastaan."
— Sen tähden minä päätin paeta Pariisiin ja elää siellä piilosalla tai lähteä johonkin muuhun suureen kaupunkiin, jossa pääsisin kätköön kaikkien ihmisten silmiltä ja varsinkin hänen.
— Kun tulin Pariisiin, oli koko kaupunki järkyksissään siitä, että te olitte ruvennut nunnaksi karmeliittiluostariin, Madame. Kaikki kiittivät teidän hurskauttanne, teidän hyvyyttänne ja sääliänne kärsiviä kohtaan. Tämä tieto oli minulle valonsäde, Madame. Minut valtasi varma vakaumus, että te yksinänne olitte kyllin hyvä ottaaksenne minut turviinne ja kyllin mahtava voidaksenne puolustaa minua.
"Te vetoatte aina minun mahtiini, lapseni: onko hän siis sitten niin mahtava, tuo mies?"
"On, sitä hän on."
"Mutta kuka hän sitten on? Sanokaahan nyt! Hienotunteisuudesta en ole tähän saakka tahtonut sitä teiltä kysyä. Mutta jos minun täytyy teitä suojella, niin on minun saatava tietää, ketä vastaan."
"Oi, Madame, siinä on taas seikka, johon en voi teille vastata. Minä en laisinkaan tiedä, kuka hän on ja mikä hän on: sen tiedän ainoastaan, etteivät ne, joiden eteen hän suvaitsee ilmestyä, voisi kunnioittaa enemmän kuningasta tai palvella nöyremmin jumalaansa kuin häntä."
"Mutta entä hänen nimensä? Mikä on hänen nimensä?"
"Madame, minä olen kuullut häntä mainittavan monilla eri nimillä. Mutta niistä on ainoastaan kaksi jäänyt mieleeni. Toisella niistä puhutteli häntä tuo vanhus, josta olen jo teille kertonut ja joka oli matkatoverinamme Milanosta siihen saakka, jolloin pakenin hänen luotaan. Toisella nimellä taas hän itse puhui itsestään."
"Millä nimellä se vanhus puhutteli häntä?"
"Nimellä Akharat… Eikö se ole pakanallinen nimi, vai mitä?…"
"Ja miksi hän itse itseään sanoi?"
"Josef Balsamoksi."
"Ja muuten hän…?"
"Hän… hän tuntee koko maailman, hän tietää kaikki sen asiat; hän puhuu… taivaan Jumala, anna hänelle anteeksi sellaiset herjaukset!… hän puhuu Aleksanteri Suuresta, Caesarista ja Kaarle Suuresta niinkuin he olisivat olleet hänen tuttaviaan, ja ovathan ne miehet luullakseni kuolleet sangen kauan sitten; mutta lisäksi puhuu hän vielä Kaifaasta, Pilatuksesta ja Vapahtajastamme Jeesuksesta Kristuksesta aivan kuin hän olisi nähnyt hänen ristinkuolemansa."
"Hän on joku huijari", virkkoi prinsessa.
"Madame, minä en tiedä varmaan, mitä tuo nimitys, jota hänestä käytätte, Ranskassa merkitsee; mutta sen minä tiedän varmaan, että hän on vaarallinen mies, olento, jonka edessä kaikki taipuu, kaikki murtuu, kaikki vaipuu tomuksi, mies, jota luulisi aseettomaksi, mutta jolla on omat aseensa; jonka saattaisi luulla olevan yksin, mutta joka voi nostattaa miehiä vaikka maan alta. Ja kaiken tämän hän saa aikaan ilman väkivaltaa ja voimaa, yhdellä ainoalla sanallaan, pelkällä viittauksella… yhdellä ainoalla hymyllään."
"No", virkkoi prinsessa, "olkoonpa se mies millainen tahansa, teitä suojellaan häntä vastaan, olkaa huoletta, lapseni".
"Te suojelette, niinhän, Madame?"
"Niin, ja sen teen niin kauan kuin ette itse kieltäydy ottamasta sitä suojelusta vastaan. Mutta älkää uskoko älkääkä varsinkaan koettako uskotella minulle yliluonnollisia ilmiöitä, joita teidän sairas mielikuvituksenne on luonut. Saint-Denisin luostarin muurit ovat varma turva helvetin voimia vastaan, ja vieläpä peloittavampiakin, nimittäin ihmisten valtaa vastaan, uskokaa minua. Sanokaa nyt, madame, mikä on aikomuksenne?"
"Näillä jalokivillä, jotka ovat omiani, Madame, toivon voivani maksaa pääsyn johonkin luostariin, ja juuri tähän, jos se suinkin käy päinsä."
Ja Lorenza laski pöydälle muutamia kalliita rannerenkaita, kallisarvoisia sormuksia, komean timantin ja parin verrattomia korvarenkaita. Niiden arvo oli parikymmentä tuhatta écua.
"Ovatko nämä korut teidän?" kysyi prinsessa.
"Kyllä, ne ovat minun, Madame; hän antoi ne minulle, ja minä annan ne nyt Jumalalle. Minulla on ainoastaan yksi toivomus."
"Mikä? Sanokaa!"
"Että hänen arabialainen hevosensa Djerid, joka oli vapautukseni välikappale, annettaisiin hänelle takaisin, jos hän sitä vaatii."
"Mutta te ette tahdo millään ehdolla maailmassa poistua hänen kanssaan täältä, eikö niin?"
"Minäkö? Minä en ole hänen."
"Se on totta, sen olette jo sanonut. Te vaaditte siis, madame, yhä edelleen päästä nunnaksi Saint-Denisin luostariin ja jatkaa täällä uskonnollista hartauttanne, jonka kertomanne merkillinen tapahtuma Subiacossa keskeytti?"
"Se on pyhin toivomukseni, Madame, ja minä anelen polvillani teiltä sitä suosionosoitusta."
"No niin, olkaa huoletta, lapseni", vastasi prinsessa, "tästä hetkestä alkaen saatte elää meidän joukossamme. Ja siitä päivästä, jolloin olette näyttänyt meille, miten suuresti te sitä suosiota tosiaan haluatte, ja jolloin mallikelpoinen käytös, jota teiltä odotan, on oikeuttanut teidät sen saamaan, sinä päivänä olette Herran oma, ja minä menen vastuuseen, ettei kukaan teitä ryöstä Saint-Denisin luostarista, kun sen abbedissa valvoo turvallisuuttanne."
Lorenza lankesi suojelijattarensa jalkain juureen ja kiitteli häntä mitä hartaimmin ja vilpittömimmin.
Mutta yhtäkkiä hän kohosi ylös toisen polvensa varaan, kuunteli, kalpeni ja alkoi vavista.
"Hyvä Jumala!" huudahti hän, "voi, hyvä Jumala!"
"Mitä nyt?" kysyi Madame Louise.
"Koko ruumiini vapisee! Ettekö näe sitä? Hän tulee! Nyt hän tulee!"
"Kuka tulee?"
"Hän, joka on päättänyt syöstä minut kadotukseen."
"Tuo mies?"
"Niin, hän. Ettekö näe, miten käteni vapisevat?"
"Niin, siltä näyttää."
"Voi", huudahti Lorenza; "tämä vavahdus sydämessä… hän lähestyy, hän on jo lähellä!"
"Te kai erehdytte."
"En, en, Madame. Katsokaa, hän vetää minua täältä vasten tahtoani; pitäkää minua kiinni, pitäkää."
Madame Louise otti nuorta naista käsivarresta.
"Mutta koettakaa nyt rauhoittua, lapsiraukka", sanoi hän; "vaikka hän tulisikin, täällä olette tosiaan turvassa."
"Hän on lähellä, hän on lähellä, uskokaa minua!" huudahti Lorenza aivan kauhistuneena ja lamassa ja ojensi kätensä huoneen ovea kohti.
"Mielettömyyttä!" väitti prinsessa. "Astutaanko muka sillä tavalla Ranskan Madame Louisen huoneeseen?… Siinä tapauksessa täytyisi tuon miehen tuoda jotakin kuninkaallista käskyä".
"Madame, minä en tiedä, miten hän on tullut sisään", huudahti Lorenza ja kaatui selin maahan; "mutta sen tiedän ja siitä olen aivan varma, että hän nousee nyt portaita, että hän on tuskin kymmenen askeleen päässä täältä… että hän on jo täällä".
Yhtäkkiä ovi aukesi; prinsessa astui askeleen taaksepäin säikähtäen vasten tahtoaankin tällaista omituista yhteensattumaa.
Muuan sisar ilmestyi kynnykselle.
"Kuka siellä on?" kysyi prinsessa; "mitä te tahdotte?"
"Madame", vastasi nunna, "tänne luostariin tuli muuan ylimys, joka tahtoo puhutella teidän kuninkaallista korkeuttanne".
"Hänen nimensä?"
"Kreivi de Fenix."
"Hänkö se on?" kysyi prinsessa Lorenzalta; "tunnetteko tämän nimen?"
"En tunne, mutta hän se on, Madame, se on hän!"
"Mitä hänellä on asiaa?" kysyi prinsessa nunnalta.
"Preussin kuninkaan lähettämänä erikoisasialle hänen majesteettinsa Ranskan kuninkaan hoviin pyytää hän saada kunnian puhella hetken teidän kuninkaallisen korkeutenne kanssa."
Madame Louise mietti silmänräpäyksen; sitten sanoi hän kääntyen
Lorenzan puoleen:
"Menkää tuonne sivuhuoneeseen."
Lorenza totteli.
"Ja te, sisareni, antakaa ylimyksen nyt tulla sisään", jatkoi prinsessa. Nunna kumarsi ja poistui.
Prinsessa piti huolen, että sivuhuoneen ovi tuli tarkasti lukkoon, ja meni sitten jälleen istumaan nojatuoliinsa ja odotti nyt tavallaan sangen levottomana, mitä tapahtuisi.
Nunna palasi melkein heti.
Hänen perässään asteli se mies, jonka olemme nähneet antaneen ilmoittaa itsensä esittelyjuhlissa kuninkaan hovissa.
Hänen pukunsa oli sama kun siinäkin tilaisuudessa, nimittäin jäykänmuotoinen preussilainen univormu; päässä hänellä oli sotilasperuukki ja kaulassa musta liina. Hän loi Madame Louisen edessä suuret ja ilmehikkäät silmänsä maahan, mutta ainoastaan suodakseen hänelle kunnioituksen, johon jokainen aatelismies, olkoon hän miten ylhäinen tahansa, on velvollinen Ranskan prinsessaa kohtaan; sillä yhtäkkiä kohotti hän jälleen silmänsä kuin peläten näyttävänsä liian nöyrältä.
"Madame", lausui hän, "minä kiitän teidän kuninkaallista korkeuttanne tästä minulle suvaitsemastanne suosiosta. Minä olin kuitenkin siitä varma, koska tiesin, että teidän korkeutenne auttaa jalomielisesti kaikkia onnettomia ja kärsiviä."
"Tosiaan, monsieur, sitä koetan tehdä", vastasi prinsessa arvokkaasti, sillä hän uskoi voivansa kymmenen minuutin puhelulla musertaa tuon miehen, joka näytti tulleen julkeasti pyytämään jonkinlaista suojelusta, käytettyään väärin valtaansa.
Kreivi kumarsi muka ymmärtämättä prinsessan kaksimielisiä sanoja.
"Mitä hyvää voin teille tehdä, monsieur?" jatkoi Madame Louise entiseen pisteliääseen tapaan.
"Kaiken, Madame."
"Puhukaa."
"Teidän korkeutenne, jota minä en olisi tullut suinkaan ilman vakavia syitä häiritsemään rauhassanne, jonka olette omaksenne valinnut, on, niin ainakin luulen, antanut turvaa eräälle henkilölle, jonka kohtalot koskevat minua mitä suurimmassa määrin."
"Mikä on tuon henkilön nimi?"
"Lorenza Feliciani."
"Ja missä suhteessa hän on teihin? Onko hän sukulaisenne, läheinen tai kaukainen?"
"Hän on minun vaimoni."
"Vaimonneko?" kysyi prinsessa kovemmalla äänellä, niin että se olisi kuulunut sivuhuoneeseen. "Onko Lorenza Feliciani kreivitär de Fenix?"
"Kyllä, Lorenza Feliciani on kreivitär de Fenix, madame", vastasi kreivi aivan tyynesti.
"Täällä karmeliittiluostarissa ei ole mitään kreivitär de Fenixiä", vastasi prinsessa kuivasti.
Mutta kreivi ei pitänyt suinkaan itseään voitettuna, vaan jatkoi:
"Ehkä, Madame, teidän korkeutenne ei ole siis vielä vakuuttunut, että
Lorenza Feliciani ja kreivitär de Fenix ovat sama henkilö?"
"En, sen tunnustan", vastasi prinsessa, "ja te arvasitte aivan oikein, monsieur; minun vakaumukseni ei tässä suhteessa suinkaan ole varma".
"Suvaitseeko teidän korkeutenne käskeä, että Lorenza Feliciani tuodaan teidän eteenne, niin teiltä haihtuu viimeinenkin epäilys. Pyydän anteeksi, että väitän tällä tavoin teitä vastaan; mutta minä olen kovin kiintynyt tuohon nuoreen naiseen, ja tietääkseni on hän kovin suruissaan siitä, että hänen täytyy olla erossa minusta."
"Niinkö luulette?"
"Kyllä, Madame, niin luulen, vaikka ansioni lienevätkin vähäiset."
— Oh, — ajatteli prinsessa, — Lorenza puhui totta, tuo mies on tosiaan vaarallinen olento.
Kreivi pysyi yhä täysin tyynenä ja noudatti mitä ankarimmin hovisääntöjen määräämää kohteliaisuutta.
— Täytyy koettaa ensin valheella, — ajatteli Madame Louise edelleen.
"Monsieur", sanoi hän ääneen, "enhän voi antaa teille naista, jota täällä ei ole. Ymmärrän hyvin, että te niin kiihkeästi etsitte häntä, jos tosiaan rakastatte häntä, niinkuin sanotte, mutta jos tahdotte hänet löytää, niin saatte hakea muualta, uskokaa minua."
Kreivi oli sisään tullessaan nopeasti vilkaissut ympärilleen kaikkiin esineihin, mitä Madame Louisen huoneessa oli, ja hänen silmänsä olivat kohdistuneet sekunniksi, tosin vain yhdeksi ainoaksi sekunniksi, mutta se riitti, pöytään, joka oli eräässä huoneen hämärässä kulmassa. Ja juuri sille pöydälle oli Lorenza jättänyt jalokivensä, jotka hän oli antanut maksuksi päästäkseen karmeliittiluostariin. Säihkystä, jota niistä läksi varjoon, oli kreivi de Fenix heti ne tuntenut.
"Jos teidän kuninkaallinen korkeutenne suvaitsisi muistaa asioita, ponnistus, jota pyydän teitä tekemään", väitti kreivi, "niin te muistaisitte hyvin, että Lorenza Feliciani oli äsken tässä huoneessa, että hän asetti tuohon pöydälle siinä olevat jalokivet ja että hän, neuvoteltuaan teidän korkeutenne kanssa, meni…"
Kreivi de Fenix näki vilaukselta katseen, jonka prinsessa loi sivuhuoneeseen päin.
"Meni tuonne huoneeseen", lopetti kreivi de Fenix.
Prinsessa punastui. Kreivi jatkoi:
"Joten minä odotan nyt vain, että teidän korkeutenne suvaitsee antaa minun käskeä häntä tänne, ja hän tulee heti, sitä en epäile."
Prinsessa muisti, että Lorenza oli lukinnut oven sisältä, joten mikään ei voinut pakottaa häntä tulemaan vasten hänen omaa tahtoaan.
"Mutta", virkkoi prinsessa koettamatta salata harmiaan siitä, että oli valehdellut miehelle, jolta ei kuitenkaan mitään voinut salata, "mutta jos hän tulee tänne, mitä hän täällä tekee?"
"Ei mitään, Madame; hän sanoo ainoastaan teidän Korkeudellenne tahtovansa tulla pois täältä kanssani, kun hän kerran on minun vaimoni."
Viimeinen sana rauhoitti prinsessaa, sillä hän muisti, miten jyrkästi
Lorenza oli kieltänyt olevansa tuon miehen vaimo.
"Teidän vaimonne", sanoi prinsessa; "oletteko tosiaankin siitä varma?"
Ja hänen sanoissaan värähti suuttumus.
"Saattaisipa luulla, ettei teidän korkeutenne usko minua", vastasi kreivi kohteliaasti. "Kuitenkaan ei ole kovinkaan mahdoton asia, että kreivi de Fenix on nainut Lorenza Felicianin, ja koska viimemainittu on hänen vaimonsa, hän vaatii vaimoaan takaisin."
"Vaimoanne taas!" huudahti Louise kärsimättömästi; "te uskallatte väittää, että Lorenza Feliciani on teidän vaimonne?"
"Kyllä, Madame", vastasi kreivi aivan koruttomasti; "niin uskallan, sillä se on totta".
"Te olette siis naimisissa?"
"Niin, naimisissa."
"Lorenzan kanssa?"
"Lorenzan."
"Laillisesti?"
"Tietysti, ja jos yhä aiotte, madame, minua epäillä, mikä minua loukkaa…"
"Niin mitä silloin teette?"
"Näytän teille omin silmin katsellaksenne vihkimätodistuksen, jonka pappi, joka meidät yhdisti, on asianmukaisesti laatinut ja allekirjoittanut."
Prinsessa säpsähti; moinen tyyneys horjutti hänen vakaumustaan.
Kreivi avasi lompakkonsa ja levitti prinsessan eteen nelin kerroin taitetun paperin.
"Tässä on todistus, että puhun totta, Madame, ja että minulla on oikeus vaatia tuota naista takaisin; allekirjoitus osoittaa sen… Suvaitseeko teidän korkeutenne lukea tätä asiapaperia ja tarkastaa allekirjoitusta?"
"Allekirjoitustako!" supisi prinsessa epäillen, mikä oli vieraalle vieläkin loukkaavampi kuin hänen suuttumuksensa; "mutta jos se allekirjoitus onkin…?"
"Sen on kirjoittanut Pyhän Johanneksen kappelin kirkkoherra Strassburgissa; hänet tuntee hyvin esimerkiksi kardinaali de Rohan, ja jos hänen ylhäisyytensä olisi täällä…"
"Hyvä, kardinaali onkin täällä!" huudahti prinsessa ja iski kreiviin leimuavan katseen. "Hänen ylhäisyytensä ei ole lähtenyt vielä Saint-Denisistä; hän on paraikaa tuomiokirkon kanukkien luona; mikään ei siis ole helpompaa kuin näyttää asia toteen itse ehdottamallanne tavalla."
"Se on minulle onnellinen sattuma, Madame", vastasi kreivi ja pisti tyynesti paperin takaisin lompakkoon; "sillä niin näen toivoakseni piankin kaikkien vääräin epäluulojen haihtuvan, joita teidän korkeudellanne on minua kohtaan".
"Moinen julkeus saa minut tosiaan kuohuksiin!" virkkoi prinsessa ja soitti rajusti kelloa. "Sisar, sisar, tänne!"
Sama nunna, joka oli äsken tuonut kreivi de Fenixin sisään, kiiruhti huoneeseen.
"Käske esiratsastajani nousta satulaan", virkkoi prinsessa; "hän vieköön tämän kirjeen kardinaali de Rohanille, joka tavataan tuomiokapitulissa. Hänen täytyy tulla tänne viipymättä, minä odotan häntä."
Ja puhuessaan prinsessa kirjoitti pari sanaa ja antoi sitten kirjeen nunnalle.
Sitten lisäsi hän aivan hiljaa:
"Toimita ulos käytävään kaksi ratsupoliisia ja sano heille, ettei kukaan saa lähteä täältä minun luvattani. Mene!"
Kreivi oli seurannut kaikkia Madame Louisen ajatuksen vaiheita, ajatuksen, joka nyt kehittyi päätökseen taistella häntä vastaan viimeiseen saakka. Ja sillaikaa kuin prinsessa kirjoitti, oli kreivi, joka luultavastikin aikoi viedä vastustajalta voiton, mennyt sivuhuoneen ovelle ja suuntasi siinä seisten katseensa oveen ja ojensi ja pudisti siinä käsiään liikkeellä, joka oli paremminkin eräiden sääntöjen mukainen kuin voimakas, ja lausui aivan hiljaa pari sanaa.
Kun prinsessa kääntyi, näki hän kreivin tuossa asennossa.
"Mitä te siellä teette, monsieur?" kysyi prinsessa.
"Madame", vastasi kreivi, "minä manaan Lorenza Feliciania tulemaan tänne todistamaan vapaaehtoisesti, etten minä ole petturi enkä väärentäjä; ja sen hän tekee kaikkien muiden todistusten lisäksi, joita teidän korkeutenne toivoo".
"Monsieur!"
"Lorenza Feliciani!" huusi kreivi äänellä, joka voi vallita kaikkea, jopa prinsessankin tahtoa; "Lorenza Feliciani, tule tänne, tule!"
Mutta ovi pysyi kiinni.
"Tule, minä tahdon!" toisti kreivi.
Silloin narahti avain lukossa, ja prinsessa näki kuvaamattomaksi kauhukseen nuoren naisen tulevan ulos katsellen suoraan kreiviin ja näyttämättä laisinkaan suuttuneelta tai vihaavalta.
"Mitä ajattelettekaan, lapseni, mitä teette?" huudahti Madame Louise. "Miksi tulette takaisin tämän miehen luo, jota olette paennut? Te olitte täällä varmassa turvassa, sanoinhan sen teille."