KOLMASTOISTA LUKU
Paviljonki
Kun Gilbert oli tullut kotiin myöhään, mennyt heti vuoteeseen ja nukahtanut sikeästi, unohti hän vetää ikkunansa eteen vaaterääsyn, jolla hänen oli tapana peittää luukkunsa nousevan auringon säteiltä.
Tuo aurinko kävi nyt kello viisi aamulla hänen silmiinsä ja herätti hänet varhain; hän nousi heti ylös peläten nukkuneensa liian kauan.
Gilbert, maan poika, saattoi helposti lukea ajan auringon asemasta ja sen säteitten lämpövoimasta. Hän kiiruhti nyt heti katsomaan tuota kelloaan.
Auringon kalpea valo, joka tuskin vielä punersi korkeain puiden latvoissa, rauhoitti hänet. Hän ei ollut noussut ylös liian myöhään, vaan päinvastoin liian aikaisin.
Gilbert pukeutui ullakkoluukun ääressä, muistellen eilisiä tapahtumia ja antaen raikkaan aamutuulen mieliksensä vilvoittaa polttavaa ja raskasta otsaansa. Sitten muisti hän, että Andrée asui aivan läheisen kadun varrella, Hôtel d'Armenonvillen vieressä. Ja hän koetti nyt arvata, missä noista monista näkemistään taloista hän asui.
Nähdessään tuuheat puutarhat allaan muisti hän, mitä oli kuullut nuoren tytön kysyvän edellisenä iltana.
"Saanko nähdä siellä puita?" oli Andrée kysynyt Filipiltä.
— Miksikä hän ei valinnut asunnokseen tuota asumatonta puutarhapaviljonkia, — tuumi Gilbert itsekseen.
Tämä ajatus sai nuorukaisen luonnollisesti miettimään paviljonkia.
Omituisesti hänen ajatukseensa sopien kuului samassa paviljongista päin harvinaisia ääniä ja kolinaa, joten hän katsoi sinne. Erästä paviljongin ikkunaa, joka näytti olleen kauan suljettuna, ravisteli heikko ja tottumaton käsi; kehykset antoivat ylhäältä myötä; mutta ne olivat varmaankin välitangon kohdalta kosteuden turvottamat eivätkä ottaneet auetakseen.
Vieläkin ankaramman pudistuksen voimasta narahtivat viimein molemmat ikkunan puoliskot ja lensivät sitten kiivaasti auki, ja ikkunassa näkyi nuori tyttö aivan punaisena ponnistuksesta ja pudistellen tomua käsistään.
Gilbert huudahti hämmästyksestä ja vetäytyi pois luukkunsa äärestä. Tuo tyttö, vielä unesta pöhöisin silmin ja oikoen käsivarsiaan raikkaassa aamuilmassa, oli Nicole-neitonen.
Nyt ei ollut enää epäilemistäkään. Edellisenä iltana oli Filip sanonut isälleen ja sisarelleen, että la Brie ja Nicole järjestivät kuntoon heidän asuntoaan. Tuo paviljonki oli siis mainittu asumus. Siinä Rue Coq-Héronin varrella olevassa talossa, johon matkalaiset olivat menneet sisään, oli siis puutarha Rue Plâtrièren puolella.
Gilbert oli niin rajusti ponnahtanut pois luukkunsa äärestä, että ellei Nicole, joka muuten oli melkoisen matkan päässäkin, olisi niin ajatuksettomasti vaan katsellut eteensä, mikä onkin aamuisin ylös noustessa suloista, olisi hän saattanut huomata filosofimme juuri hänen tempautuessaan takaisin luukkunsa luota.
Mutta Gilbert oli vetäytynyt nopeasti piiloon varsinkin siksi, että hän ei tahtonut Nicolen näkevän häntä täällä ylhäällä ullakkoluukussa; jos filosofimme olisi asunut ensimmäisessä kerroksessa ja jos hänen takaansa avonaisesta ikkunasta olisi näkynyt kalliit tapetit ja komeat huonekalut, niin ehkäpä Gilbert ei olisi arastellut näyttäytymästä. Mutta viidennen kerroksen ullakkohuone luokitti hänet liian halpaan kansanryhmään, joten hänestä oli sangen tärkeätä väistyä piiloon.
Ja muuten: onhan maailmassa aina eduksi nähdä näkymättä itse.
Ja sitäpaitsi: jos Andrée olisi saanut tietää, että hän asui siellä, eikö se olisi jo riittänyt saamaan häntä muuttamaan pois tai estämään häntä ainakin kävelemästä puutarhassa?
Niin, niin, Gilbertin ylpeys suurensi häntä taas hänen omissa silmissään! Mitä merkitsi Gilbert Andréelle, ja miksikä olisi Andrée astunut ainoatakaan askelta joko Gilbertiä lähetäkseen tai mennäkseen hänestä kauemmaksi? Eikö hän ollut sen kansanluokan naisia, jotka saattavat vaikka nousta kylpyammeesta lakeijan tai talonpojan läsnäollessa, koska he eivät pidä lakeijaa tai talonpoikaa ihmisenäkään?
Mutta Nicole ei kuulunut tuohon kansanluokkaan, ja niin ollen täytyi
Gilbertin karttaa Nicolea.
Siinä varsinainen syy, jonka tähden Gilbert oli niin kiireesti vetäytynyt pois ikkunasta.
Mutta Gilbert ei saattanut suinkaan vetäytyä siitä pois pysyäkseen myöskin siitä loitolla. Hän menikin siis uudestaan hiljaa sen ääreen ja tohti pilkistellä ulos ikkunanpielen takaa.
Nyt oli paviljongin pohjakerroksessa avautunut myöskin toinen ikkuna, juuri ensiksi avautuneen alle. Ja siinä ikkunassa oli valkea olento: hän oli Andrée, aamuvaipassaan, haeskellen tohveliaan, joka oli pudonnut hänen pienestä jalastaan ja kadonnut tuolin alle.
Turhaan vannoi Gilbert joka kerran, kun hän näki Andréen, tekevänsä itselleen vihastaan suojeluskeinon eikä antavansa rakkautensa johtaa itseään harhaan. Mutta entinen syy sai taas nytkin aikaan entisen seurauksen. Hänen täytyi nojautua seinään, hänen sydämensä tykytti haljetakseen, ja sen sykintä sai veren hänen joka suonessaan kiehumaan.
Mutta vähitellen rauhoittui nuorukaisen valtimojen lyönti ja hän saattoi ajatellakin asiaansa. Kuten olemme maininneet, oli nyt nähtävä näkymättä itse. Gilbert otti yhden Teresian hameista, kiinnitti sen neulalla nuoraan, joka oli sidottu poikki hänen ikkunansa, ja tämän tilapäisen verhon takaa hän nyt saattoi katsella Andréeta tarvitsematta pelätä ihaillun häntä näkevän.
Andrée noudatti Nicolen esimerkkiä: hän oikoi valkeita, kauniita käsivarsiaan, ja silloin tuo liike avasi tuokioksi hänen aamuvaippansa; sitten kumartui hän ikkunasta ulos voidakseen mukavammin katsella ympärillä olevia puutarhoja.
Silloin näki hänen kasvoillaan tyytyväisyyden ilmeen; hän, joka niin harvoin hymyili ihmisille, hymyili ilman syrjäajatuksia luonnolle. Joka taholla oli suuria, siimestäviä puita, ja joka taholla ympäröi häntä vihannuus.
Se talo, jossa Gilbert asui, veti Andréen katsetta puoleensa samoin kuin kaikki muutkin, joiden keskellä puutarha oli. Paikalta, josta Andrée katseli, ei saattanut nähdä muuta kuin ullakkokammiot, ja niistä yksinään niinikään Andréen huoneeseen, — joten Andrée ei suinkaan ajatellut Gilbertin asumusta. Kuinka olisikaan tuo ylpeä nuori tyttö välittänyt siitä kansanluokasta, joka asui niin ylhäällä katon rajassa?
Andrée tuli tästä tutkimuksestaan siis vakuutetuksi, että hän sai olla aivan yksinään ja salassa kaikilta silmäyksiltä ja ettei hänen rauhallisen olinpaikkansa lähettyvillä ollut ainoatakaan pariisilaista pilkallisine ja maalaisnaisten niin suuresti pelkäämine uteliaine kasvoineen.
Sen huomion seuraus nähtiin aivan kohta. Andrée jätti ikkunansa vallan auki, että aamuilma saisi leyhyä huoneen viimeisiinkin sopukoihin saakka, meni sitten kamiinin luokse, vetäisi kellon nuorasta ja alkoi pukeutua tai paremminkin riisuutua pukeutuakseen puolihämärässä kamarissa.
Nicole tuli sisään, päästi hihnat matka-arkun ympäriltä, joka oli tehty kuningatar Annan aikoina, otti kilpikonnanluisen kamman ja avasi Andréen tukan.
Tuossa tuokiossa putosivat pitkät palmikot ja tuuheat kiharat vaippana nuoren neidon olkapäille.
Gilbert veti näännyttävän huokauksen. Hän tuskin tunsi Andréen kaunista tukkaa, johon muoti ja seuratavat olivat ennen sirottaneet hiusjauhetta, mutta hän tunsi Andréen, Andréen puolipukimissa, huolettomassa aamupuvussaan sata kertaa kauniimpana kuin hän oli ollut komeimmassa juhla-asussaan. Suonenvetoisesti vääntyvää suuta kuivasi, hänen sormiaan poltti kuin kuumeessa, hänen silmänsä samenivat ahnaasta tuijotuksesta.
Sattumalta kohotti Andrée päätänsä antaessaan järjestellä tukkaansa ja hänen katseensa osui nyt Gilbertin ullakkokammioon.
"Niin, niin katsele sinä vaan", mutisi Gilbert; "katsele, miten haluat, et näe kuitenkaan mitään, mutta minä näen sen sijaan kaikki".
Gilbert erehtyi: Andrée näki sittenkin jotakin, nimittäin tuulessa heiluvan vaatteen, joka oli kietoutunut nuorukaisen pään ympärille ja oli hänen päässään ikäänkuin turbaanina.
Andrée osotti tuota omituista esinettä Nicolelle.
Nicole keskeytti tärkeän toimituksensa, jossa hän paraikaa oli, ja viittasi kammallaan kohti ullakkoikkunaa, ikäänkuin kysyen emännältään, sitäkö esinettä Andrée tarkoitti.
Tätä merkkien antoa, jota Gilbert katseli halukkaasti ja josta hän näytti suunnattomasti nauttivan, oli myöskin katsomassa kolmas henkilö, vaikkei Gilbert siitä tiennyt.
Yhtäkkiä tunsi Gilbert jonkun tempaisevan rajusti Teresian hameen päänsä ympäriltä, ja hän oli aivan vaipua lamaan huomatessaan kamarissaan Rousseaun.
"Hittoako te teette, monsieur?" huudahti filosofi kulmat rypyssä ja pilkallisesti irvistäen ja katsellen tutkivasti vaimonsa hametta, jota Gilbert oli lainannut päänsä verhoksi.
Gilbert koetti kaikin voimin johtaa Rousseaun huomiota pois ikkunaluukusta.
"En mitään, monsieur, en kerrassaan mitään."
"Ette mitään… Mutta miksi te sitten olitte tämän hameen takana piilossa?"
"Auringonpaiste vaivasi minua."
"Ikkuna on sivulla päin, ja aurinko vaivaa teitä jo noustessaan?
Ovatpa teidän silmänne arat, nuori mies!"
Gilbert änkytti jotakin, ja kun hän huomasi puhuneensa itsensä pussiin, peitti hän kasvot käsiinsä.
"Te valehtelette ja pelkäätte", sanoi Rousseau; "teillä on siis jokin ilkeys mielessä?"
Tämä hirveä johtopäätös sai Gilbertin aivan ymmälle ja sen tehtyään meni Rousseau kursailematta seisomaan ikkunan ääreen.
Gilbertin valtasi tunne, joka on liian luonnollinen tarvitaksemme sitä selittää, ja hän ryntäsi nyt myöskin ikkunan ääreen, jossa hän äsken oli pelännyt tulevansa nähdyksi.
"Ahaa!" sanoi Rousseau äänellä sellaisella, että veri Gilbertin suonissa hyytyi; "paviljongissa on nyt asukkaita".
Gilbert ei virkkanut ainoaakaan sanaa.
"Ja siellä asuu ihmisiä", jatkoi epäluuloinen filosofi, "ihmisiä, jotka tuntevat minun taloni, sillä he osoittelevat sitä toisilleen".
Gilbert älysi menneensä liian lähelle ikkunaa ja peräytyi askeleen taaksepäin.
Rousseau ei ollut huomaamatta tuota liikettä eikä myöskään syytä, mistä se johtui. Hän näki Gilbertin vapisevan pelosta, että hänet nähtäisiin alhaalta.
"Älkäähän", sanoi hän ja tarttui nuorukaista ranteeseen, "älkäähän, nuori ystäväni; tässä piilee jokin sotajuoni. Teidän ullakkokamarinne ikkunaan viittaillaan. Olkaapa hyvä ja asettukaa tuohon!"
Hän vei Gilbertin luukun ääreen niin, että nuorukaisen voi nähdä alhaalta aivan selvästi.
"Älkää, monsieur, älkää, minä rukoilen teitä!" huudahti Gilbert ja vääntelehti päästäkseen pitelijänsä käsistä.
Mutta vaikka se olisi Gilbertin laiselle voimakkaalle ja notkealle nuorelle miehelle ollut helppo työ, olisi hänen nyt täytynyt siinä onnistuakseen ryhtyä kamppailuun epäjumalaansa vastaan. Kunnioitus esti häntä sitä tekemästä.
"Te tunnette nuo naiset ja he tuntevat teidät?" kysyi Rousseau.
"Ei, ei, ei, monsieur."
"Mutta jos te ette heitä tunne, ja jos he eivät tunne teitä, niin miksi ette tahdo heille näyttäytyä?"
"Monsieur, teillä on kai itsellännekin ollut joskus elämässänne salaisuuksia, eikö niin? Muistakaa se ja säälikää minua ja antakaa minun pitää salaisuuteni."
"Haa, petturi!" huudahti Rousseau; "kyllä minä tiedän, mitä nuo tuollaiset salaisuudet ovat. Sinä olet joku Grimmin, joku Hollbachin kätyreitä. He ovat opettaneet sinut näyttelemään tällaista osaa, saadakseen petoksella minut sinua suosimaan; sinä olet hankkinut pääsyn luokseni ja petät minua nyt. Voi minua kolminkertaista hullua, tuhmaa luonnon rakastajaa, minä luulen auttavani vertaistani ja kuljetankin kotiini ja luokseni urkkijan".
"Urkkijan!" huudahti Gilbert aivan suunniltaan.
"Sano nyt, minä päivänä sinä minut myyt, Juudas?" kysyi Rousseau verhoutuen Teresian hameeseen, joka hänelle oli huomaamatta jäänyt käteen ja luullen olevansa suurenmoinen tuskassaan, vaikka hän, ikävä kyllä, olikin ainoastaan naurettava.
"Te häpäisette minua, monsieur!" vastasi Gilbert.
"Häpäisen sinua, sinä käärmeen sikiö!" huudahti Rousseau. "Sinua, jonka näen viittauksilla puhelevan vihamiesteni kanssa, ilmoittavan heille merkeillä, mistä tiedän mitä, — ehkä tulevan teokseni aiheen!"
"Monsieur, jos olisin tullut teidän luoksenne aikomuksella ilmaista teidän työnne salaisuuksia, niin olisin voinut paljoa paremmin kopioida teidän käsikirjoituksianne, jotka ovat pöydällänne, kuin ilmoitella millään merkeillä, mitä aihetta ne käsittelevät."
Tämä oli aivan totta, ja Rousseau huomasi lausuneensa jälleen tuollaisen mahdottomuuden, jollaisia häneltä pääsi silloin, kun hänen sairaloinen pelkonsa valtasi hänet suuttumukseen saakka.
"Monsieur", sanoi hän, "minä olen teidän tähtenne tuskissani, mutta kokemus on tehnyt minut ankaraksi! Minä olen viettänyt koko elämäni keskellä petoksia; minut ovat pettäneet kaikki, kieltäneet kaikki, kavaltaneet, myyneet kaikki, kiusanneet kaikki. Te tiedätte, että olen noita kuuluisia onnettomia, joita hallitukset karkoittavat yhteiskunnastaan pois. Sellaisissa oloissa on minulla oikeus olla epäluuloinen. Nyt näytätte te minusta epäiltävältä, ja teidän täytyy muuttaa minun kodistani pois".
Gilbert ei odottanut sellaista puheen päätöstä.
Hänet, hänet potkittaisiin pois!
Hänen kätensä puristuivat suonenvetoisesti nyrkkiin ja hänen silmissään välkähti salama, joka sai Rousseaun hätkähtämään.
Mutta se salama katosi pian ja sammui hiljaa.
Gilbert ehti ajatella, että jos hän muuttaisi pois talosta, kadottaisi hän onnen nähdä joka hetki päivästä Andréen, ja menettäisi sitäpaitsi Rousseaun ystävyyden. Se olisi ollut yhtaikaa suuri onnettomuus ja häpeä.
Hän syöksyi alas hurjan ylpeytensä korkeudesta ja rukoili kädet ristissä:
"Kuulkaa, monsieur, yksi sana, yksi ainoa sana!"
"Minulta ei lähde armoa", vastasi Rousseau; "ihmisten vääryys on tehnyt minut hurjemmaksi metsän petoa. Te vaihdatte merkkejä vihamiesteni kanssa, menkää heidän luokseen, minä en estä teitä; solmikaa liittoja heidän kanssaan, minä en sitä vastustele, mutta jättäkää minut rauhaan."
"Monsieur, nuo kaksi tyttöä eivät ole mitenkään teidän vihollisianne, he ovat neiti Andrée ja Nicole."
"Kuka on sitten neiti Andrée? No, antakaa tulla!"
"Neiti Andrée, monsieur, on parooni de Taverneyn tytär. Juuri häntä… voi, antakaa anteeksi, että puhun teille tällaisia, mutta te itse pakotatte minua siihen! — juuri häntä minä rakastan enemmän kuin te olette rakastanut neiti Galleytä ja madame Warensia tai ketään muuta. Hänen perässään minä tulin maalta jalkaisin, ilman rahaa, ilman ruokaa, kunnes vaivuin keskelle maantietä väsymyksestä nääntyen ja tuskan murskaamana. Juuri häntä minä menin eilen näkemään Saint-Denisiin. Hänen perässään minä juoksin aina la Muetteen saakka ja seurasin sitten, hänen minua huomaamatta, la Muettesta kadulle, joka on tässä lähinnä. Hänen minä sattumalta tänä aamuna näin asuvan tuossa paviljongissa; ja lopultakin, juuri hänen tähtensä minä toivoin, että minusta kerran tulisi joku Turenne, Richelieu tai Rousseau."
Rousseau tunsi ihmissydämen ja osasi arvata näiden huudahdusten sävyn todelliseksi; hän tiesi, ettei parhainkaan näyttelijä osaisi matkia moista kyynelten tukahuttamaa ääntä, kuten Gilbert puhui, ja kuumemaisen kiihkeitä liikkeitä, joilla hän vilkastutti puhettaan.
"Tuo nuori nainen on siis neiti Andrée?" kysyi hän.
"Niin, herra Rousseau."
"Te siis tunnette hänet?"
"Minä olen hänen imettäjänsä poika."
"Siispä valehtelitte, kun sanoitte, ettette häntä muka tunne, ja ellette olekaan petturi, olette ainakin valehtelija."
"Monsieur", vastasi Gilbert, "te murratte sydämeni, ja luulen, että minuun koskisi vähemmän, jos surmaisitte minut heti paikalla".
"Pyh, pelkkiä koreita sanoja Diderotin tai Marmontelin tyyliin; te olette valehtelija, monsieur!"
"No, hyvä, hyvä", virkkoi Gilbert; "minä olen valehtelija, valehtelija, ja sen pahempi teille, ellette ymmärrä sellaisen valheen tarkoitusta. Valehtelija, valehtelija!… Kyllä, minä menen… hyvästi! Minä menen toivottomana, ja minun toivottomuuteni johtuu teidän tunnollenne!"
Rousseau alkoi sivellä leukaansa ja katseli nuorukaista, joka niin suuressa määrin muistutti häntä itseään.
— Kas siinä on jalo mieli tai suuri lurjus, — tuumi hän itsekseen; — mutta joka tapauksessa, jos hän punoo salajuonia minua vastaan, miksikä en säilyttäisi juonen lankoja omissa käsissäni?
Gilbert oli ennättänyt mennä kolme, neljä askelta ovea kohti ja odotti nyt käsi oven rivassa viimeisiä sanoja, jotka joko lopullisesti karkoittaisivat hänet pois tai kutsuisivat hänet takaisin.
"Riittää nyt tästä asiasta, poikaseni", sanoi Rousseau. "Jos olette niin kovin rakastunut, kuten väitätte, ikävä asia teille. Mutta nyt alkaa jo olla päivä pitkällä, te löitte laimin eilisen päivän, meillä on yhteistä kopioimistyötä tänään kolmekymmentä sivua. Joutukaa, Gilbert, joutukaa!"
Gilbert tarttui filosofin käteen ja painoi sen huulilleen, ja sitä hän ei varmaan olisi tehnyt itse kuninkaallekaan. Mutta ennenkuin Rousseau poistui ullakkokamarista ja sillaikaa kun Gilbert seisoi vielä ylen liikutettuna ovella, meni Rousseau vielä kerran ikkunan luokse ja katseli siitä noita nuoria tyttöjä.
Juuri samassa antoi Andrée aamuvaippansa pudota yltään ja otti
Nicolen käsistä päiväpuvun.
Andrée näki ullakkoikkunassa Rousseaun kalpeat kasvot, hänen liikkumattoman hahmonsa, ja ponnahti kiivaasti pois näkyvistä ja käski Nicolea sulkemaan ikkunan. Nicole totteli.
"Ahaa", sanoi Rousseau, "minun vanhoja kasvojani hän pelästyi; tuon toisen nuoria kasvoja ei hän äsken pelännyt. Oi, ihana nuoruus!" Ja hän lisäsi huokaisten:
"O gioventù, primavera del età!
O primavera, gioventù del anno!"
Oi nuoruus, iän kevät!
Oi kevät, vuoden nuoruus!
Sitten pisti hän Teresian hameen takaisin naulaan ja läksi surumielisenä laskeutumaan portaita Gilbertin perästä; nuoruuteen hän ehkä tällä hetkellä olisi vaihtanut suuren maineensa, joka oli Voltairen kunnian vertainen ja jota koko maailma ihaili kilpaa sen kanssa.
NELJÄSTOISTA LUKU
Saint-Claude-kadun talo
Saint-Claude-katu, jonka varrella olevaan kotiinsa kreivi de Fenix oli kutsunut kardinaali de Rohanin luokseen kohtaukseen, ei vielä siihen aikaan ollut niin nykyisestä muuttunut, ettei siellä saattaisi huomata vielä merkkejä niistä paikoista, joita seuraavassa koetamme kuvailla.
Se ulottui Saint-Louis-katuun ja bulevardiin saakka niinkuin meidänkin päivinämme ja leikkasi Saint-Louis-katua Pyhän Sakramentin Tytärten luostarin ja Hôtel de Voysinsin välillä, kun se sitävastoin yhtyy nykyään siihen erään kirkon ja maustekaupan välillä.
Niinkuin meidänkin aikanamme oli sen ja bulevardin yhtymäkohdassa melkoisen jyrkkä mäki.
Sen varrella oli noin viisitoista taloa ja sen valaisijoina seitsemän lyhtyä.
Siitä poikkesi sivuille kaksi umpikujaa.
Toinen niistä vei vasemmalle ja johti Hôtel de Voysinsiin, ja toinen jälleen oikealle ja pohjoiseen päin pitkin Pyhän Sakramentin Tytärten luostarin puutarhan kuvetta.
Viimemainittua umpikujaa, jonka oikealla puolella kaartuivat luostarin puutarhan korkeat ja varjokkaat puut, rajoitti vasemmalla puolella korkea, harmaa kiviseinä, joka kuului erääseen Saint-Claude-kadulle päin olevaan taloon.
Tätä kiviseinää saattoi verrata Kykloopin kasvoihin, sillä siinä oli ainoastaan yksi silmä, nimittäin paremmin sanoen yksi ikkuna. Ja lisäksi oli sekin rautaristikoilla ja kangilla varustettu ikkuna hirveän musta.
Aivan mainitun ikkunan alapuolella, jota ei avattu milloinkaan, minkä seikan saattoi huomata helposti hämähäkinverkoista, jotka sitä ulkoapäin peittivät, aivan sen ikkunan alla, sanomme, oli pieni ja suurilla rautanauloilla nastoitettu portti, josta saattoi huomata, ettei se ollut talon pää-sisäänkäytävä, vaan että sinne voi päästä sisälle myöskin tältä puolelta.
Tämän umpikujan varrella ei ollut muita taloja eikä siellä näkynyt enempää kuin kaksi asukasta: eräs rajasuutari lautakojussaan ja vaatteiden paikkaajatar tynnyrissään, jotka molemmat olivat etsineet turvaa luostarin akaasiapuitten alta, sillä kello yhdeksästä aamulla niiden varjo loi tomuiselle kivikadulle virvoittavaa siimestä.
Illalla meni vaatteiden paikkaajatar kotiinsa ja rajasuutari lukitsi palatsinsa, eikä umpikujaa vartioimassa ollut enää ketään, paitsi tuota synkkää ja mustaa ikkuna-silmää, josta olemme puhuneet.
Paitsi mainitsemaamme porttia oli talossa, jota koetamme nyt kuvailla niin tarkoin kuin mahdollista, pää-sisäänkäytävä Saint-Claude-kadulta päin. Tämä käytävä oli kohokuvilla koristettu ajoportti, jonka arkkitehtuuri toi mieleen Ludvig XIII:n aikaisen rakennustyylin. Ja sitäpaitsi oli se koristettu sillä korppikotkanpään muotoisella portinkolkuttimella, jonka kreivi de Fenix oli ilmoittanut kardinaali de Rohanille talonsa erikoiseksi tunnusmerkiksi.
Mitä ikkunoihin tulee, oli niistä näköala bulevardille päin, ja ne olivat aamusta varhain avatut nousevalle auringolle.
Siihen aikaan ja varsinkaan siinä kaupungin korttelissa ei elämä Pariisissa ollut turvallista. Ei siis ole kumma, jos siellä nähtiin ikkunoissa rautaiset ristikot ja aitamuurien reunat täynnä teräviä rautapiikkejä.
Mainitsemme tämän siksi, että puhutun talon ensimmäinen huonekerta muistutti melkoisessa määrin linnoitusta. Vihollisia, varkaita ja rakastavaisia vastaan olivat sen parvekkeet varustetut raudoilla, joissa oli tuhannet terävät okaansa. Bulevardille päin ympäröi rakennusta syvä vallihauta, ja jos olisi aikonut kadulta päästä tähän linnoitukseen, olisi tarvittu kolmekymmentä jalkaa pitkät tikapuut. Muuri oli kolmeneljättä jalkaa korkea ja esti tai paremminkin hautasi varsinaisen pihan kokonaan näkymästä.
Tämä talo, jonkalaisen eteen nykyaikainen kulkija olisi pysähtynyt kummastuksissaan, levottomana ja uteliaana, ei kuitenkaan vuonna 1770 ollut ulkomuodoltaan mikään harvinainen. Se oli päinvastoin täydellisesti sopusoinnussa koko kaupunginkorttelin kanssa. Ja joskin Saint-Louis-kadun hyvät ja Saint-Claude-kadun yhtä hyvät asukkaat kammosivat rakennuksen seutuja, ei siihen kammoon ollut suinkaan syynä itse talo, sillä sen maine oli vielä aivan moitteeton, vaan sen aiheutti läheinen autio katu nimeltä Boulevard de la porte Saint-Louis, joka oli melkoisen huonossa maineessa, ja Pont aux Choux-silta, jonka kaksi likaviemärin ylitse rakennettua kaarta olivat kaikista vähänkin vanhoihin tarinoihin perehtyneistä pariisilaisista suorastaan muinaisen Gadeksen ylipääsemättömien patsaiden veroiset.
Tällä suunnalla veikin bulevardi ainoastaan Bastiljiin. Parin virstan pituisella matkalla ei sen varrella näkynyt kymmentäkään taloa. Ja kun kaupungin hallitus ei ollut pitänyt tarpeellisena kustantaa sinne minkäänlaista valaistusta, niin oli tuo autio ja asumaton taival kello kahdeksasta illalla kesäisin ja kello neljästä talvisin oikea kihisevä varkaitten pesä.
Ja kuitenkin ajoivat nyt kello yhdeksän illalla, noin kolme neljännestuntia sen jälkeen kuin mainitsemamme vieras oli käynyt Saint-Denisin luostarissa, vaunut kiivasta vauhtia juuri tätä bulevardia pitkin.
Niiden vaunujen ovia koristi kreivi de Fenixin vaakuna.
Kreivi itse ratsasti parikymmentä askelta vaunujen edellä Djeridillä, joka huiski pitkää häntäänsä, päristellen tomuisista katukivistä huokuvaa tukehuttavaa hellettä.
Vaunuissa, joiden verhot olivat lasketut alas, tuli Lorenza nukkuen vaunutyynyillä.
Kun pyöräin jyrinä alkoi kuulua, aukesi portti kuin taikasauvan kosketuksesta, ja kun vaunut olivat kadonneet Saint-Claude-kadun nielevään pimeyteen, pujahtivat ne äsken kuvailemamme talon pihaan.
Portti sulkeutui jälleen vaunujen vierittyä sisälle.
Näin suurta salaperäisyyttä ei kuitenkaan olisi vaadittu, sillä kadulla ei ollut ketään, joka olisi nähnyt kreivi de Fenixin palaavan kotiin tai estellyt häntä pienimmässäkään määrin, vaikka hän olisi tuonut vaunulaatikoissaan Saint-Denisin luostarista mukanaan koko luostarin aarteet.
Nyt vielä muutama sana tämän talon sisäpuolesta, johon meidän on tärkeä lukijoitamme tutustaa, sillä aikomuksemme on viedä heidät sinne useampiakin kertoja kuin tämän.
Äsken olemme jo puhuneet talon pihasta. Siellä kasvoi tuuheaa ruohoa, joka koetti kuin väsymättömät vuorimiehet eroittaa pihakivitystä liitteistään. Pihan oikealla puolella oli tallirakennus, vasemmalla vaunuvaja ja kauimpana edessäpäin ulkoportaat. Ne johtivat ylös ovelle, jonka eteen pääsi portaitten kahdelta puolelta, kummaltakin kaksitoista askelmaa nousemalla.
Talon pohjakerrassa tai ainakin siinä osassa siitä, minne saattoi päästä, oli valtavan suuri eteinen, ruokasali, jossa huomiota herätti monet kaapit täyttävä hopeisten pöytäkalujen paljous, ja kolmantena tilava sali. Viimemainittu näytti olevan kalustettu aivan äskettäin, luultavastikin uusia asukkaita varten.
Kun poistuttiin tästä salista ja palattiin eteiseen, jouduttiin ensimmäiseen kerrokseen vieväin portaitten eteen. Siinä kerroksessa oli kolme kamaria.
Mutta jos taitava geometrikko olisi katsein tutkinut talon laajuutta ja laskenut, kuinka suuri se oli läpimitaltaan, olisi hän melkoisesti hämmästynyt nähdessään, että niin laajaan tilaan mahtui siksi vähän huoneita.
Selitys oli siinä, että tämän ensimmäisen ja näkyvän talon sisässä oli vielä toinen, kätketty talo, jonka ainoastaan sen omat asukkaat tunsivat.
Eteisessä oli tosiaan Harpokrates-jumalan [hiljaisuuden jumala kreikkalaisessa jumalaistarustossa. Suom.] kuvapatsaan vieressä, joka sormi huulillaan näytti vaativan tulijaa noudattamaan sitä hiljaisuutta, minkä vertauskuva hän oli, kuvanveistokoristeiden keskeen kätkettynä pieni ovi, joka aukesi erästä jousta painamalla. Tästä ovesta päästiin portaille, jotka oli rakennettu ahtaaseen käytävään ja aivan käytävän levyisiksi. Ja tuo käytävä jälleen oli suunnilleen ensimmäisen kerroksen muiden osien tasalla ja vei pieneen huoneeseen, johon valo pääsi kahdesta, eräälle sisäpihalle päin olevasta ja ristikoilla varustetusta ikkunasta.
Se sisäpiha oli niin sanoaksemme laatikko, joka sulki ja kätki kaikkien katseilta tuon toisen talon.
Mainitsemamme kamari, johon noita kuvaamiamme portaita myöten päästiin, oli nähtävästikin miehen huone. Matot sängyn, nojatuolien ja sohvien edessä olivat komeimpia turkiksia, mitä Afrikasta ja Intiasta voidaan saada. Ne olivat jalopeurain, tiikerien ja pantterien taljoja, kiiluvin silmin ja yhä uhkaavin hampain. Seinät olivat verhotut sahviaaninahalla, joka oli kirjattu sopusuhtaisin kuvioin, ja niiden koristeina riippuivat kaiken maailman aseet: huronin tomahawki, malaijilaisen krik, muinaisen ritarin iskusäilä ja arabialaisen kandjar, kuudennentoista vuosisadan norsunluu-upotuksilla koristettu jousi ja kahdeksannentoista vuosisadan kullalla silattu pyssy, kaikki.
Siinä huoneessa katseli turhaan jotakin toista ulospääsy-aukkoa kuin mainittu porrasovi. Kenties niitä kuitenkin oli, yksi tai useampiakin, mutta ne olivat näkymättömissä ja tuntemattomia.
Saksalainen palvelija, viidenkolmatta- ja kolmenkymmenen ikävuoden väliltä, oli ainoa olento, jonka oli moneen päivään nähty kuljeksivan tuon suuren talon huoneissa. Hän telkesi nyt kiinni ajoportin, aukaisi sitten vaunujen oven ja nosti nukkuvan Lorenzan ulos vaunuista, sillaikaa kun kuski jo välinpitämättömästi riisui hevosia. Sitten kantoi hän naisen sylissään eteiseen ja laski hänet siellä punaisella verholla peitetylle pöydälle ja veti varovasti hänen jalkainsa yli pitkän, valkean harson, johon nuori nainen oli verhottu.
Sitten meni hän jälleen ulos ja sytytti toisesta vaunulyhdystä tulen seitsenhaaraiseen kynttilänjalkaan ja palasi tuo valaistusneuvo kädessään jälleen sisään.
Mutta tällä väliajalla, vaikka se olikin sangen lyhyt, oli Lorenza jo kuitenkin pöydältä kadonnut.
Asia oli nimittäin niin, että myöskin kreivi de Fenix oli mennyt kamaripalvelijansa perässä eteiseen. Ja hän oli vuorostaan ottanut Lorenzan syliinsä ja kantanut hänet seinässä olevasta salaovesta sisään, sulkien sen huolellisesti jälkeensä, salaportaita myöten aseilla koristettuun huoneeseen.
Sinne päästyään painoi hän kenkänsä kärjellä jousta, joka oli korkeaholvisen tulisijan kulmauksessa. Kohta aukesi ovi, joka muodosti samaisen tulisijan taustan, kahden äänettömän saranan varassa, ja kreivi katosi uunin kehystän keskelle ja sen lävitse, sulkien ensin jalallaan painaltaen tuon salaperäisen oven, samalla tavoin kuin hän oli sen avannutkin.
Tulisijan takapuolella hän joutui toisille portaille. Ja noustuaan noin viisikymmentä Utrechtin plyysillä peitettyä askelmaa astui hän kynnyksen yli uuteen huoneeseen; sen seinät olivat verhotut hienoilla silkkitapeteilla, joiden kuviokukat olivat niin eläväväriset ja taitavasti kudotut, että olisi saattanut pitää niitä aivan luonnon kukkina.
Samantapaisella kankaalla verhotut huonekalut olivat kullattua puuta. Kaksi suurta vaskikoristuksin kaunistettua kilpikonnanluista kaappia, Haveri ja ruusupuinen pukeutumispöytä, moniväriseksi maalattu sänky ja lukuisat Sèvres-porsliiniset koruesineet olivat siellä pääasiallisina huomattavuuksina. Tuolit, nojatuolit ja sohvat, jotka olivat järjestetyt sopiviin ryhmiin ympärimitaltaan kaikkiaan kolmekymmentä jalkaa laajalle alalle, kaunistivat muuta huoneistoa, jossa oli paitsi sänkykamaria sen vieressä oleva pukeutumishuone ja pieni naisen seurustelukammio.
Huoneeseen antoi valoa kaksi paksujen uudinten verhoamaa ikkunaa; mutta koska tähän aikaan oli pimeä, ei uutimilla ollut mitään salattavaa.
Seurustelukammiossa ja pukeutumishuoneessa ei ollut minkäänlaisia ikkunoita. Niitä valaisivat yötä ja päivää hyvänhajuisella öljyllä täytetyt lamput, jotka vedettiin huoneesta pois katossa olevan aukon kautta ja joita näkymättömät kädet hoitelivat.
Ei ääntä, ei hienointa tuulen hengähdystä tuntunut näissä huoneissa; olisi voinut luulla olevansa sadan penikulman päässä koko maailmasta. Ja kuitenkin kiilteli kulta joka taholla, seinillä riippui kauniita tauluja, ja suuret böhmiläiset kristallimaljakot loistivat kimaltelevin särmin kuin palavat silmät, kun kreivi, joka ei tyytynyt kammiosta tulevaan värisevään valoon, otti tulta hopeisesta kotelosta, jota Gilbert oli niin uteliaana katsellut, ja sytytti kaksi kamiinin reunalla olevaa, punaisilla vahakynttilöillä varustettua kynttelikköä, laskettuaan Lorenzan ensin eräälle sohvalle.
Sitten hän meni takaisin Lorenzan luo, nojasi toisen polvensa pieluskasaan, joka oli maassa hänen vieressään, ja sanoi:
"Lorenza!"
Kun kreivi mainitsi nimen, nousi nuori nainen toisen kyynäspäänsä nojaan, vaikka hänen silmänsä olivat yhä kiinni. Mutta hän ei vastannut vielä.
"Lorenza", toisti kreivi, "nukutko tavallista untasi vai magneettista unta?"
"Minä nukun magneettista unta", vastasi Lorenza.
"Silloinpa minulle vastaatkin, jos kysyn sinulta?"
"Kyllä varmaan."
"Hyvä."
Seurasi sitten tuokion hiljaisuus, jonka jälkeen kreivi de Fenix jatkoi:
"Katso Madame Louisen huoneeseen, josta läksimme noin kolme neljännestuntia sitten."
"Minä katson", vastasi Lorenza.
"Ja näet sinne?"
"Näen."
"Onko kardinaali de Rohan vielä siellä?"
"En näe häntä."
"Mitä tekee prinsessa?"
"Hän rukoilee ennen levolle menoaan."
"Katsele käytäviin ja luostarin pihoihin, näetkö siellä hänen ylhäisyyttänsä."
"En näe häntä."
"Katso luostarin portille, ovatko vaunut siellä vielä."
"Eivät ole siellä enää."
"Seuraa nyt tietä, jota tulimme tänne."
"Minä seuraan."
"Näetkö tiellä mitään vaunuja?"
"Näen monetkin."
"Tunnetko kardinaalin vaunuja niiden joukossa?"
"En."
"Mene nyt Pariisiin päin."
"Minä menen."
"Vielä lähemmäksi."
"Nyt olen."
"Yhä vieläkin."
"Ah, nyt näen hänet."
"Missä?"
"Tulliportilla."
"Onko hän pysäyttänyt?"
"Hän pysäyttää juuri nyt. Lakeija laskeutuu maahan vaunujen takaa."
"Puhutteleeko hän lakeijaa?"
"Aikoo puhutella."
"Kuule, Lorenza. Minun on sangen tärkeää saada tietää, mitä kardinaali sanoo tuolle miehelle."
"Sinä et pyytänyt minua kuuntelemaan oikeaan aikaan. Mutta maltahan, kamaripalvelija puhelee nyt kuskin kanssa."
"Mitä hän sanoo hänelle?"
"Saint-Claude-katu, Marais-korttelissa, bulevardin kautta."
"Hyvä, Lorenza, kiitokset!"
Kreivi kirjoitti muutaman sanan paperilappuun ja käänsi paperin pienen kuparilevyn ympärille, jota varmaankin käytettiin tuon paperin painona. Sitten vetäisi hän kellon nuorasta ja painoi nappia, jonka alla nyt aukesi aukko, ja sitten hän pudotti paperilapun aukkoon, joka heti sen nieltyään sulkeutui.
Tällä tavalla ilmoitti kreivi asiansa Fritzille ollessaan sisähuoneissaan.
Sitten meni hän jälleen Lorenzan luo.
"Kiitokset", toisti hän.
"Sinä olet siis minuun tyytyväinen?" kysyi nuori nainen.
"Olen, rakas Lorenza!"
"No niin, anna siis minulle palkkani!"
Balsamo hymyili ja painoi huulensa Lorenzan huuliin, jonka koko ruumis värähti tuosta suloisesta kosketuksesta.
"Josef! Josef!" mutisi Lorenza hymyillen melkein tuskallisesti.
"Josef, kuinka minä sinua rakastan!"
Ja nuori nainen ojensi molemmat kätensä sulkeakseen Balsamon syliinsä.
VIIDESTOISTA LUKU
Kaksinainen olotila. — Unessa
Balsamo väistyi kiivaasti takaisin; Lorenzan kädet syleilivät pelkkää ilmaa ja putosivat jälleen ristiin hänen rinnoilleen.
"Lorenza", sanoi Balsamo, "tahdotko puhella ystäväsi kanssa?"
"Ah, kyllä", vastasi nainen; "mutta puhu kanssani paljon, sillä minä kuuntelen niin mielelläni ääntäsi".
"Lorenza, sinä olet usein minulle sanonut, että olisit onnellinen, jos saisit elää yhdessä minun kanssani, erillämme koko maailmasta."
"Niin, se olisi onnellista."
"No niin, olen nyt tuon toivomuksesi toteuttanut, Lorenza. Tähän huoneeseen ei kukaan voi meitä seurata, ei kukaan saada meitä kiinni; me olemme kahden, aivan kahden kesken."
"Ah, se on niin hyvä!"
"Sanopas, onko tämä huone makusi mukainen."
"Käske minua siis näkemään."
"Näe!"
"Ah, miten hurmaava huone!" sanoi Lorenza.
"Sinä siis pidät siitä?" kysyi kreivi lempeästi.
"Niin kovasti! Kas, tuolla on minun rakkaimpia kukkiani, hyvänhajuisia heliotrooppeja, punaisia ruusuja, kiinalaisia jasmiineja. Kiitos, hellä Josefini, kuinka sinä olet hyvä!"
"Teen kaikki ollakseni sinulle mieliksi, Lorenza."
"Ah, sinä teet sata kertaa enemmän kuin ansaitsen."
"Sinä siis sen myönnät?"
"Kyllä."
"Sinä siis myönnät, että olet ollut hyvin häijy."
"Hyvin häijy, oi niin! Mutta annathan sinä minulle anteeksi, eikö niin?"
"Minä annan sinulle anteeksi, kun selität minulle ensin tuon omituisen salaisuuden, josta olen koettanut päästä selville siitä saakka kun sinuun tutustuin."
"Kuule, Balsamo. Minussa on kaksi sangen erilaista Lorenzaa: toinen, joka rakastaa sinua, ja toinen, joka sinua vihaa. Samoin on minulla kaksi hyvin erilaista olomuotoa: toinen, jolloin nautin kaikkia autuuden riemuja, ja toinen, jolloin kärsin kaikkia hornan tuskia."
"Ja nuo kaksi olotilaa ovat: toinen uni ja toinen valveillaolo, eikö niin?"
"Niin."
"Ja sinä rakastat minua unessa ja vihaat minua valveilla ollessasi?"
"Niin."
"Ja mistä se johtuu?"
"Sitä en tiedä."
"Sinun on se tiedettävä."
"En voi tietää."
"Mieti ja tutki, katso itseesi, tutki sydäntäsi."
"Ah niin!… Nyt minä ymmärrän."
"Puhu."
"Kun Lorenza on valveilla, hän on roomatar, Italian taikauskoinen lapsi; hän luulee, että tiede on rikos ja rakkaus synti. Silloin hän pelkää oppinutta Balsamoa, silloin hän pelkää kaunista Josefia. Hänen rippi-isänsä on sanonut hänelle, että hän syöksee sielunsa kadotukseen, jos hän rakastaa sinua. Ja hän pakenee sinua lakkaamatta, aina maailman loppuun saakka."
"Entä kun Lorenza nukkuu?"
"Ah, silloin on aivan toista! Silloin ei hän enää ole roomatar, silloin ei hän enää ole taikauskoinen, silloin hän on nainen. Silloin hän näkee Balsamon sydämeen ja sieluun; silloin hän näkee, että tuo nero uneksii suurista asioista. Silloin hän huomaa, miten vähäpätöinen hän on Balsamon rinnalla. Ja hän tahtoisi elää ja kuolla hänen kanssaan, että tuleva aika edes aivan hiljaa mainitsisi nimen Lorenza samalla kertaa kuin se ääneensä lausuu nimen… Cagliostro!"
"Silläkö nimellä minä sitten tulen kuuluisaksi?"
"Niin, sillä nimellä."
"Rakas Lorenza, sinä siis tosiaan pidät tästä uudesta asunnosta?"
"Se on paljon komeampi kuin kaikki entiset, mitä tähän saakka olet minulle antanut; mutta siitä syystä en suinkaan siitä pidä."
"Ja miksi sinä siitä sitten pidät?"
"Siksi, että sinä lupaat asua siinä minun kanssani."
"Ah, nukkuessasi sinä siis tiedät varmaan, että minä rakastan sinua kiihkeästi, intohimoisesti?"
Nuori nainen sulki hänet syliinsä ja sanoi heikon hymyn väreillessä hänen huulillaan:
"Niin, näenhän sen; ja kuitenkin", lisäsi hän huokaisten, "on vielä jotakin, jota sinä rakastat enemmän kuin Lorenzaa".
"Ja mikä se on?" kysyi Balsamo hätkähtäen.
"Unelmasi."
"Sano: minun työni."
"Kunnianhimosi."
"Sano: minun kunniani!"
"Voi Jumala, taivaan Jumala!"
Nuoren naisen sydäntä ahdisti ja kyyneleet puhkesivat esiin hänen suljettujen silmäluomiensa alta.
"Mitä sinä nyt näet?" kysyi Balsamo hämmästyneenä naisen hirveästä selvänäköisyydestä, joka joskus häntä itseäänkin peloitti.
"Ah, minä näen pimeyden, jossa haparoi haamuja; niissä on sellaisia, jotka kantavat kruunattua päätänsä käsissään, ja sinä, sinä seisot heidän keskellään kuin ylipäällikkö vimmatussa taistelussa. Minusta näyttää kuin sinulla olisi sama valta kuin itsellään Jumalalla, sinä käsket ja sinua totellaan."
"No niin", virkkoi Balsamo iloiten, "etkö siis ole ylpeä minusta?"
"Ah, sinä olet liian hyvä tullaksesi suureksi. Sitäpaitsi minä etsin itseäni tuosta ihmislaumasta, joka sinua ympäröi, enkä minä itseäni löydä, en. Eikä minua enää sieltä voi löytyä, ei voi löytyä enää", mutisi hän suruisesti.
"Missä sinä sitten olet?"
"Minä olen kuollut."
Balsamoa pöyristi.
"Sinä kuollut, Lorenzani?" huudahti hän. "Et, et, me elämme yhdessä ja rakastamme toisiamme."
"Sinä et minua rakasta."
"Kyllä, minä rakastan."
"Et ainakaan tarpeeksi!" huudahti Lorenza ja otti Josefin päästä kiinni kaksin käsin. "Et tarpeeksi", lisäsi hän, painaen hänen otsaansa polttavat huulensa, jotka hyväilivät häntä monin kerroin entistään kiihkeämmin.
"Mistä sinä minua moitit?"
"Kylmyydestä. Kas niin, sinä väistyt takaisin. Poltanko sinua sitten huulillani, vai miksi kartat suudelmiani? Ah, anna minulle edes rauha, joka minulla oli tyttönä, anna minulle Subiacossa oleva luostarini, yöt yksinäisessä kammiossani. Anna minulle jälleen ne suudelmat, joita sinä lähetit minulle salaperäisten tuulten siivillä ja joiden minä unissa näin lähestyvän itseäni kuin ilmanhenget kultaisin lentimin ja jotka riuduttivat sieluni suloiseen autuuteen."
"Lorenza! Lorenza!"
"Ah, älä väisty luotani, Balsamo, älä karta minua, sitä rukoilen; ojenna minulle kätesi, että saan pusertaa sitä, kallista tänne silmäsi, että saan suudella niitä; olenhan vaimosi."
"Kyllä, kyllä, rakas Lorenza, sinä olet minun rakas vaimoni."
"Ja sinä sallit minun viettää elämääni näin lähelläsi hyödyttömänä, hylättynä! Sinulla on puhdas ja salattu kukka, jonka tuoksu sinua kutsuu, ja sinä halveksit sen tuoksua! Ah, minä näen kyllä, etten minä ole sinulle mitään."
"Sinä olet päinvastoin minulle kaikki, Lorenza, sillä sinähän olet voimani, mahtini, neroni, sillä enhän minä voisi ilman sinua enää mitään. Lakkaa siis rakastamasta minua tuolla mielettömällä kiihkolla, joka häiritsee kansalaissisartesi öitä. Rakasta minua niinkuin minä rakastan sinua."
"Ah, se ei ole rakkautta, sinä et tunne minua kohtaan rakkautta."
"Se on ainakin kaikkea, mitä sinulta pyydän; sillä sinä annat minulle kaikki, mitä minä toivon, — sinun sielusi omistaminen riittää tekemään minut onnelliseksi."
"Onnelliseksi!" toisti Lorenza halveksuvalla äänellä; "sanotko sinä sellaista onneksi?"
"Sanon, sillä olla suuri on minusta olla onnellinen."
Lorenza huokaisi pitkään ja raskaasti.
"Ah, jos sinä tietäisit, kallis Lorenza, millaista on voida esteettä lukea ajatukset ihmisten aivoista ja hallita heitä heidän omilla intohimoillaan!"
"Niin, minä tiedän aivan hyvin, että sinä käytät siinä minun apuani."
"Siinä ei ole vielä kaikki. Sinun silmäsi lukevat minulle tulevaisuuden suljettua kirjaa. Sen, mitä minä en kahdenkymmenen vuoden työllä ja tuskalla voinut oppia, sen opetat sinä minulle, sinä viaton, hiljainen, puhdas kyyhky, milloin tahdot. Sinä valaiset polkuani, jolle niin monet viholliset virittävät ansoja; minun nerouteni, josta henkeni ja varallisuuteni ja vapauteni riippuu, sinä laajennat sen niin, että se näkee pimeydessä kuin ilveksen silmä. Sinun kauniit silmäsi aukenevat maailman valolta suljettuina yliluonnolliselle valkeudelle, ne valvovat puolestani. Sinä se juuri teet minut vapaaksi, sinä teet minut rikkaaksi, teet minut mahtavaksi."
"Ja sinä vastalahjaksi teet minut onnettomaksi!" huudahti Lorenza, mielettömänä rakkaudesta.
Kiihkeämmin kuin koskaan ennen sulki hän syliinsä Balsamon, johonka tuo sähköisä kosketus vaikutti niin rajusti, että hän vastusteli vain heikosti.
Hän ponnisti kuitenkin tahdonvoimansa ja irroittautui elävistä siteistä, jotka pitivät häntä kiinni.
"Lorenza! Lorenza", rukoili hän, "sääli minua…".
"Minä olen sinun puolisosi, enkä tyttäresi! Rakasta minua niinkuin puoliso rakastaa vaimoaan, eikä niinkuin isäni minua rakasti."
"Lorenza", vastasi Balsamo vavisten itsekin hurmauksesta, "älä vaadi minulta, minä rukoilen sinua, muuta rakkautta kuin sitä, jonka voin sinulle antaa".
"Mutta", huudahti nainen ja kohotti epätoivoissaan kätensä ylös, "tämä, tämähän ei ole rakkautta!"
"Kyllä, se on rakkautta… mutta se on pyhää ja puhdasta rakkautta kuten neitsyttä kohtaan tulee."
Nuori nainen teki kiivastuneen liikkeen, joka irroitti hajalleen hänen mustat ja pitkät hiuspalmikkonsa. Hänen valkea ja samalla jäntevä kätensä ojentui melkein uhkaavasti kreiviä kohti.
"Ah, mitä tämä merkitsee?" kysyi hän jyrkästi ja epätoivoisesti. "Miksi pakotit sinä minut hylkäämään isänmaani, nimeni, sukuni, kaikkeni, jopa Jumalanikin? Sillä sinun Jumalasi ei ole sellainen kuin minun. Miksi anastit sinä rajattoman vallan minuun, vallan, joka tekee minut orjattareksi, elämäni sinun elämäksesi, vereni sinun vereksesi? Ymmärrätkö minua oikein? Miksi teit kaiken tämän, jos teit sen ainoastaan sanoaksesi minua immeksi?"
Balsamo huokasi vuorostaan, sillä tuon äärettömästi kärsivän naisen tuska raateli häntä.
"Ah", vastasi hän, "vika on sinun tai paremminkin Jumalan! Miksi loi Hän sinut tuoksi enkeliksi, jolla on varma katse, jonka avulla minä voin kukistaa koko maailman? Miksi osaat sinä läpi aineellisen kuoren lukea ihmisten sydämiin niinkuin lasin läpi luetaan kirjaa? Niin, siksi että sinä olet viattomuuden enkeli, Lorenza! Siksi, että sinä olet tahraton timantti, siksi, ettei mikään samenna sieluasi; siksi, että Jumala nähdessään sinun saastuttamattoman, puhtaan ja säteilevän olentosi, joka on kuin pyhän Äidin, valaa armostaan siihen, kun rukoilen häntä hänen luomainsa elementtien nimessä, pyhän Henkensä, joka muuten ja tavallisesti leijuu korkealla yli tavallisten ja alhaisten olentojen, joiden helmasta se ei löydä tahrattomuutta siellä levätäkseen. Neitsyenä sinä olet kaukonäkijä, armas Lorenza; vaimonani olisit ainoastaan lihaa ja verta."
"Ja sinä et pidä minun rakkauttani sen suuremmassa arvossa!" huudahti Lorenza ja löi vimmoissaan yhteen käsiään, jotka tulivat purppuranpunaisiksi. "Sinä et pidä minun rakkauttani suuremmassa arvossa kuin kaikkia noita uniasi, jotka sinua vaivaavat, aivohoureitasi, joita sinä itsellesi luot? Ja sinä tuomitset minut nunnapuhtauteen keskellä sitä välttämätöntä kiusausta, jonka sinun läsnäolosi minulle tuo? Oi Josef, Josef, siinä teet rikoksen, sen sanon minä sinulle!"
"Älä herjaa, Lorenzani", huudahti Balsamo; "sillä minä kärsin yhtä paljon kuin sinäkin. Kuule nyt, lue minun sydäntäni, sen tahdon, ja sano sitten, enkö sinua rakasta."
"Mutta miksi vastustat sitten itseäsi?"
"Siksi, että tahdon kohottaa sinut kanssani maailman valtaistuimelle."
"Oh, tuo kunnianhimosi, Balsamo, voiko se sinulle koskaan antaa samaa kuin minun rakkauteni sinulle antaa?" mutisi nuori nainen.
Balsamo joutui nyt vuorostaan suunniltaan, ja hänen päänsä painui
Lorenzan rintaa vasten.
"Ah, niin, niin", huudahti Lorenza silloin; "nyt vihdoinkin näen, että sinä rakastat minua enemmän kuin kunnianhimoasi, valtaasi ja toiveitasi! Ah, viimeinkin sinä rakastat minua niinkuin minä sinua!"
Balsamo koetti haihduttaa huumaavaa pilveä, joka alkoi sekoittaa hänen järkeään. Mutta hänen ponnistuksensa oli turha.
"Oi, jos rakastat minua niin suuresti, niin sääli minua", virkkoi
Balsamo.
Lorenza ei kuullut häntä enää; hänen kätensä olivat muodostaneet aukeamattoman kahleen, lujemman teräshakaa, kovemman timanttia.
"Minä rakastan sinua niinkuin sinä tahdot", vastasi hän, "sisarena tai vaimona, neitseenä tai puolisona, mutta anna minulle suudelma, yksi ainoa suudelma!"
Balsamo oli masennettu; tuo hehkuva rakkaus voitti ja lamasi hänet; hän ei jaksanut enää tehdä vastarintaa, vaan lähestyi Lorenzaa loistavin silmin, kohoilevin rinnoin ja pää taaksepäin kallistuneena; häntä veti Lorenzan puoleen yhtä kiivaasti kuin magneetti rautaa.
Hänen huulensa olivat koskemaisillaan naisen huuliin.
Yhtäkkiä riensi järki hänen avukseen.
Kaksin käsin löi hän hurmaavain huurujen täyttämää ilmaa.
"Lorenza!" huusi hän; "herää, minä tahdon!"
Nuo kahleet, joita hän ei ollut jaksanut päästää, herposivat heti, käsivarret, jotka häntä syleilivät, heltisivät, hehkuva hymy, joka oli hohtanut Lorenzan janoisenpalavilla huulilla, sammui riutuen aivan kuin viimeinen elämänkipinä raukeaa viimeiseen huokaukseen. Lorenzan suljetut silmät avautuivat, hänen laajentuneet silmäteränsä supistuivat kokoon; hän pudisti vaivoin käsivarsiaan, liikahti hitaasti ja pitkään väsymyksestä ja hervahti jälleen sohvalle pitkälleen, mutta oli valveilla.
Balsamo istui parin askeleen päässä hänestä ja huokaisi nyt raskaasti.
"Hyvästi, uni", jupisi hän; "hyvästi, auvoni!"
KUUDESTOISTA LUKU
Kaksinainen olotila. — Valveilla
Heti kun Lorenzan silmät olivat saaneet näkökykynsä, vilkaisi hän ympärilleen.
Hän loi silmäyksen jokaiseen pikku esineeseen, jotka saattavat naista ilahuttaa, mutta vakavuus ei kuitenkaan kadonnut hänen kasvoiltaan; ja viimein pysähtyi nuoren naisen katse Balsamoon ja hätkähti tuskallisesti. Balsamo odotti tarkkaavasti jonkun askeleen päässä hänestä.
"Taasko te?" äännähti Lorenza ja ponnahti takaisin.
Hänen kasvoillaan olivat kaikki kauhistuksen eleet, hänen huulensa vaalenivat, ja hiki helmeili hänen otsallaan hiusrajassa.
Balsamo ei vastannut.
"Missä nyt olen?" kysyi Lorenza.
"Te tiedätte, mistä tulette, madame", vastasi Balsamo; "ja se auttanee teitä varmaankin arvaamaan, missä olette".
"Niin, teette oikein koettaessanne herättää minua muistamaan; minä muistan nyt tosiaan kohtaloni. Minä tiedän, että te olette minua ajanut takaa ja riistänyt minut kuninkaallisen välittäjäni käsistä, jonka minä valitsin auttajakseni Jumalan luo."
"Siispä tiedätte myöskin, ettei tuo prinsessa voinut teitä puolustaa, niin mahtava kuin hän onkin."
"Niin, te voititte hänet jollakin maagillisella väkivallantyöllä!" huudahti Lorenza pannen kätensä ristiin. "Oi, Jumalani, vapauta minut tuosta hornan hengestä!"
"Mitä hornamaista te minussa näette, madame?" kysyi Balsamo ja kohautti hartioitaan. "Pyydän kerta kaikkiaan, hylätkää moisten lapsellisten opinkappaleitten painolasti, jonka olette tuonut mukananne Roomasta, ja järjettömäin taikauskojen sekasotku, jonka olette raahannut mukaanne luostarista."
"Oi, se luostari! Kuka veisi minut takaisin luostariini?" huudahti
Lorenza ja puhkesi kyyneliin.
"Onpahan sekin nyt kaivattava laitos, luostari!" vastasi Balsamo. Lorenza syöksähti ikkunan luo, vetäisi syrjään uutimet ja avasi rivan, mutta hänen ojennettu kätensä koski paksuihin rautatankoihin ja ristikkoon, joka oli kätketty kukkien taakse, mikä koristus vähensi suuressa määrin esteen merkitystä näöltään, mutta ei suinkaan teholtaan.
"Vankila kuin vankila", sanoi Lorenza; "pidän enemmän siitä, joka auttaa taivaaseen, kuin siitä, joka vie kadotukseen".
Hän sysi vimmoissaan rautatankoja hennoilla käsillään. "Jos olisitte järkevämpi, Lorenza, niin saisitte nähdä ikkunassanne ainoastaan kukkia, ettekä rautatankoja."
"Enkö minä ollut järkevä silloin, kun te suljitte minut siihen liikkuvaan vankilaan; siinähän asui se vampyyri, jota te sanoitte nimellä Althotas? Kyllä, ja kuitenkaan te ette päästänyt minua silmistänne, kuitenkin minä olin teidän vankinne, kuitenkin puhuitte aina poistuessanne luotani minuun sen hengen, joka minua vallitsee ja jota minä en jaksa voittaa! Missä nyt liekään tuo julma ukko, joka saa minut heittämään henkeni kauhusta? Täällä jossakin nurkassa, eikö niin? Ollaan nyt molemmat hiljaa, niin kohta kai kuuluu hänen aavemainen äänensä maan alta."
"Te ärsytätte mielikuvitustanne kuin lapsi, madame", vastasi Balsamo. "Althotas, opettajani, ystäväni, toinen isäni, on rauhallinen vanhus, joka ei ole koskaan teitä nähnyt, ei koskaan teitä lähestynyt, ja joka, jos hän olisikin teidät nähnyt tai teitä lähestynyt, ei olisi voinut teitä edes huomata, niin ajatuksissaan hän on koettaessaan toteuttaa työtänsä."
"Työtänsä!" toisti Lorenza; "ja mikä on sitten hänen työnsä?
Sanokaapa se?"
"Hän koettaa keksiä elämäneliksiriä, jota kaikki mahtavat nerot ovat miettineet kuusituhatta vuotta."
"Entä mitä te sitten koetatte?"
"Minäkö? Minä koetan saavuttaa inhimillisen täydellisyyden."
"Ah, nämä hornan henget! Nämä hornan henget!" huudahti Lorenza kohottaen käsiään taivasta kohti.
"Vai niin", hymähti Balsamo ja nousi ylös; "nyt teille taas tulee kohtauksenne!"
"Kohtaukseni?"
"Niin juuri; on eräs seikka, jota te ette laisinkaan tiedä, Lorenza, nimittäin että teidän elämänne jakautuu kahteen vuorottelevaan olotilaan: toisessa te olette lempeä, hyvä ja järkevä; ja toisessa te olette mielipuoli."
"Ja tuon perusteettoman mielipuolisuuden väitteen nojallako te suljette minut rautaristikkojen taakse?"
"No, täytyyhän minun se tehdä!"
"Ah, olkaa vain julma, epäinhimillinen ja armoton; kiduttakaa minua vankilassa, tappakaa minut; mutta älkää teeskennelkö minua säälivänne silloin, kun raatelette minua!"
"Kuulkaa", virkkoi Balsamo suuttumatta ja hymyillen ystävällisesti, "onko kidutusta asua komeassa ja mukavassa huoneessa?"
"Rautaristikot joka taholla! Rautatankoja kaikkialla, eikä ilmaa lainkaan!"
"Ne raudat todistavat ainoastaan, että pidän hyvää huolta teidän hengestänne, ettekö ymmärrä sitä, Lorenza?"
"Haa!" huudahti Lorenza. "Siinä on mies, joka surmaa minua hiljaisella tulella ja väittää pitävänsä huolta hengestäni, väittää ajattelevansa minun elämääni!"
Balsamo meni lähemmäksi naista ja aikoi ystävällisesti ottaa häntä kädestä; mutta Lorenza ponnahti takaisin kuin käärme olisi häntä koskenut.
"Haa, älkää koskeko minuun!" sanoi hän.
"Te siis vihaatte minua, Lorenza?"
"Kysykää kuolemaan tuomitulta, vihaako hän pyöveliään."
"Lorenza, Lorenza, juuri siitä syystä, etten tahdo joutua teidän pyöveliksenne, rajoitan jonkun verran vapauttanne. Jos te pääsisitte ulos ja saisitte liikkua mielin määrin, kuka tietää, mitä te tekisitte jollakin hurjuudenhetkellänne?"
"Mitäkö tekisin? Oh! Pääsisinpä vain kerrankin vapaaksi, niin saisitte sen nähdä!"
"Lorenza, te kohtelette pahoin sitä miestä, jonka te olette Jumalan edessä valinnut puolisoksenne."
"Minä, minäkö olisin valinnut teidät puolisokseni? En milloinkaan!"
"Ja kuitenkin te olette puolisoni."
"Ah, siinä taas hornanhengen työ!"
"Mieletön raukkaseni", virkkoi Balsamo katsellen häneen hellästi.
"Mutta minä olen roomatar", mutisi Lorenza; "ja kerran, kerran minä kostan!"
Balsamo pudisti lauhkeasti päätänsä.
"Ettekö puhukin noin ainoastaan peloitellaksenne minua, Lorenza?" kysyi hän hymyillen.
"En tosiaan; minä teen, mitä sanon."
"Mitä ajattelettekaan, te, kristitty nainen?" huudahti Balsamo silloin ylhäisen arvokkaana. "Onko siis uskontonne, joka vaatii teitä palkitsemaan pahan hyvällä, ainoastaan kerskailua, koska te, joka väitätte tunnustavanne sitä uskontoa, tahdotte kuitenkin palkita hyvän pahalla?"
Nämät sanat näyttivät sattuvan hetkeksi Lorenzaan.
"Voi", sanoi hän sitten, "ei se ole kostoa, jos ilmiantaa yhteiskunnalle sen viholliset, vaan kristityn velvollisuus".
"Jos te ilmiannatte minut henkien manaajana, taikurina, niin enhän loukkaa yhteiskuntaa, vaan minä uhmaan Jumalaa. Ja jos minä uhmaan Jumalaa, miksi ei Jumala, jonka tarvitsee ainoastaan viitata minut murskatakseen, miksi hän ei huoli nähdä vaivaa minua rangaistakseen, vaan jättää sen tehtävän ihmisten huoleksi, jotka ovat heikkoja kuin minä ja yhtä alttiita erehdyksille kuin minä?"
"Hän unohtaa vielä sen, hän on pitkämielinen, hän odottaa, että te parantaisitte itsenne."
Balsamo hymyili.
"Ja odottaessaan neuvoo hän teitä pettämään ystävänne, hyväntekijänne, puolisonne?" vastasi hän.
"Puolisoni? Ah, Jumalan kiitos, teidän kätenne ei ole koskenut koskaan minuun saamatta minua punastumaan ja vavahtamaan!"
"Ja te tiedätte, että minä olen aina ollut tarpeeksi jalo säästääkseni teitä tuolta kosketukselta."
"Se on totta, te olette siveä, ja se on ainoa minulle onnettomuuksistani suotu palkka. Haa, jos minun olisi pitänyt alistua teidän rakkauteennekin!"
"Mikä kummallinen ja läpitunkematon salaisuus!" supisi Balsamo itsekseen, paremminkin syventyneenä omiin ajatuksiinsa kuin vastaten Lorenzalle.
"Puhukaamme pääasiasta", virkkoi Lorenza. "Miksi te riistätte minulta vapauden?"
"Miksi te tahdotte ottaa sen takaisin, vaikka olette sen itse vapaaehtoisesti minulle antanut? Miksi pakenette miehen luota, joka suojelee teitä? Miksi haette turvaa vieraalta häntä vastaan, joka teitä rakastaa? Miksi uhkaatte lakkaamatta sitä, joka ei uhkaa teitä milloinkaan, salaisuuksien ilmaisemisella, jotka eivät ole teidän ja joiden tärkeyttä te ette aavista?"
"Ah", sanoi Lorenza vastaamatta näihin kysymyksiin; "jos vanki on päättämällä päättänyt hankkia vapautensa, niin hän sen saa, eivätkä teidän rautaristikkonne voi pidättää minua enempää kuin teidän pyörillä liikkuva häkkinnekään!"
"Onneksi ovat ne ristikot sangen lujat, Lorenza", vastasi Balsamo uhkaavan tyynenä.
"Jumala lähettää minulle jonkin samanlaisen ukonilman kuin se siellä
Lotringissa, salaman, joka ne murskaa."
"Uskokaa minua, saatte rukoilla Jumalaa, ettei hän vain sellaista lähetä; kuulkaa, epäilkää tuon romanttisen kiihtymyksenne oikeutta, Lorenza; minä puhun teille ystävänä, noudattakaa minun sanojani."
Balsamon äänessä värähti niin selvä, karttuva suuttumus, hänen silmissään hohti niin tuima tuli, hänen valkeat ja jäntevät kätensä vavahtivat niin omituisella tavalla, kun hän nämä sanansa lausui, jokaisen verkkaan ja melkeinpä juhlallisen hitaasti, että Lorenzan kiivain uhma raukesi ja hän kuunteli häntä vastoin tahtoaankin.
"Katsokaas, lapseni", jatkoi Balsamo äänellä, joka pysyi yhä uhkaavana ja samalla lauhkeana; "olen koettanut tehdä tämän vankilan vaikka kuningattarelle sopivaksi; niin, jos te olisitte kuningatar, ette täällä olisi mitään vailla. Rauhoittakaa siis mieletöntä kiihtymystänne. Eläkää täällä niinkuin olisitte tahtonut elää luostarissa. Tottukaa vähitellen minun läsnäolooni; rakastakaa minua ystävänä ja veljenä. Minulla on suuria suruja, jotka minä kerran uskon teille; minä olen saanut kärsiä mitä julmimpia pettymyksiä; pienellä hymyllänne voitte joskus minua lohduttaa. Kuta kiltimmäksi, älykkäämmäksi, malttavammaksi teidät näen, sitä useampia rautatankoja otan pois kammionne ikkunasta. Kukapa tietää, ehkäpä vuoden tai kuuden kuukauden päästä olette yhtä vapaa kuin minäkin, siinä merkityksessä nimittäin, että te ette silloin enää koeta minulta varastaa vapauttanne."
"Ei, ei", huudahti Lorenza, voimatta ymmärtää, kuinka moinen jyrkkä sävy saattoi yhtyä niin lempeään ääneen. "Ei, älkää lupailko mitään, älkää lisätkö enää valheita! Te olette minut ryöstänyt, väkivallalla ryöstänyt; minä olen itseni oma, en kenenkään muun. Antakaa minut edes Jumalalle, ellette tahdo antaa minua takaisin itselleni. Tähän saakka olen jaksanut sietää teidän hirmuvaltaanne muistaen, että te olette pelastanut minut rosvojen käsistä, jotka aikoivat minut häpäistä. Mutta tuo kiitollisuus rupeaa jo laimentumaan. Vielä muutama päivä tässä vankilassa, ja minä olen niin katkeroitunut, etten ole enää teille kiitollisuuden velassa. Ja sitten, sitten, varokaa itseänne, etten vain johdu lisäksi uskomaan, että te olitte salaliitossa noiden rosvojen kanssa."
"Tahtoisitteko tosiaan suoda minulle moisen kunnian, että luulisitte minua rosvopäälliköksi?" kysyi Balsamo pistävästi.
"En tiedä, mutta ainakin huomasin merkkejä ja sanoja."
"Merkkejä ja sanoja?" huudahti Balsamo ja kalpeni.
"Niin, niin", väitti Lorenza, "minä huomasin ne ohimennen, minä tiedän, minä tunnen ne!"
"Mutta te ette koskaan niitä ilmaise; te ette sano niitä ainoallekaan elävälle olennolle; te suljette ne syvälle sieluunne, jonne tukehtuvat, kuolevat."
"Ahaa, päinvastoin!" huudahti Lorenza onnellisena kuin ainakin ihminen keksittyään vimmansa hetkellä viimeinkin vastustajansa heikoimman kohdan. "Minä säilytän tarkoin ne sanat mielessäni, minä toistan niitä usein hiljaa itsekseni, ja aivan ääneen ensimmäisen hyvän tilaisuuden sattuessa. Minä olen ne jo sanonut."
"Kenelle?" kysyi Balsamo.
"Prinsessalle."
"Vai niin, Lorenza; kuulkaa siis, mitä teille sanon", vastasi Balsamo ponnistaen koko tahtonsa estääkseen vihaansa purkautumasta ja hillitäkseen kiehuvaa vertaan; "Lorenza, jos olette ne sanonut, niin vasta ette niitä enää sano. Sillä minä pidän ovet täällä kiinni, minä teroitan noiden rautatankojen piikit, ja jos vaaditaan, rakennan tuon pihan ympäri niin korkeat aidat kuin Baabelin muuri!"