"Kyllä, mestari, voittamaton ja varsinkin loppumaton."
"Ja kun sinä näet ruumiin, tunkeutuu hiki otsastasi ja suru ahdistaa sinun sydäntäsi?"
"Hiki ei minun otsastani tunkeudu, sillä minä tiedän kaiken inhimillisen kurjuuden; suru ei ahdista minun sydäntäni, sillä minun mielestäni elämällä on vähäinen arvo. Mutta kuoleman edessä minä lausun: — Kuolema, kuolema, sinä olet mahtava kuin Jumala, sinä hallitset yksinvaltiaasti, oi, kuolema, mikään ei voi sinua voittaa."
Althotas kuunteli Balsamoa ääneti, eikä häntä huomannut kärsimättömäksi mistään muista merkeistä kuin että hän käänteli leikkausveistä sormiensa välissä. Ja kun oppilas oli lausunut viimeisen synkän ja juhlallisen lauselmansa, vilkaisi vanhus hymyillen ympärilleen, ja hänen silmänsä, jotka olivat niin palavat, ettei voinut uskoa luonnon saattavan kätkeä niiltä mitään salaisuuksia, kohdistuivat nyt erääseen huoneen nurkkaan. Siellä makasi pienellä olkikasalla musta koiraparka, ainoa kolmesta samansukuisesta eläimestä, joita Althotas oli vaatinut kokeitaan varten ja jotka Balsamo oli hänelle hankkinut.
"Nosta tuo koira tähän pöydälle", sanoi Althotas Balsamolle.
Balsamo totteli; hän meni ottamaan mustan koiran ja asetti sen marmoripöydälle.
Koira, joka näkyi aavistavan kohtalonsa ja oli varmaankin jo ennen ollut kokeilijan käsissä, alkoi vavista, ponnistella vastaan ja ulvoa heti kun tunsi jalkainsa koskevan marmorilevyyn.
"Hehe", nauroi Althotas, "sinä uskot elämään, eikö niin, koska uskot kuolemaan?"
"Kyllä."
"Kas tuossa on koira, joka mielestäni on täysissä elonvoimissa; mitäs sanot?"
"Varmaan, koska se vinkuu ja ponnistelee vastaan ja koska se pelkää."
"Kylläpä mustat koirat ovat rumia! Koeta vasta hankkia minulle valkeita."
"Teen parhaani."
"No niin, sanomme siis, että tämä koira on elävä. Haukupas sinä, elukka", lisäsi ukko kamalasti nauraen; "hauku vakuuttaaksesi monsieur Akharatille, että elät".
Hän kosketti sormellaan erästä koiran lihasta ja koira alkoi heti haukkua tai paremminkin ulvoa.
"Hyvä! Anna nyt tänne lasikupu; kas niin! Aseta nyt koira sen alle… Niin, todellakin, unohdin kysyä sinulta, mihin kuoleman lajiin sinä uskot varmimmin."
"En ymmärrä teitä, mestari; kuolema on aina kuolema."
"Oikein, aivan oikein, mitä sanot, ja sitä mieltä olen minäkin. No niin, koska kuolema on kuolema, niin pumppua ilma pois lasikuvusta, Akharat."
Balsamo kiersi pyörää, joka imi erään putken kautta ilman lasikuvusta, jonka sisään koira oli suljettu, ja vähitellen katosi ilma terävästi vinkuen. Pikku koira tuli ensin rauhattomaksi, sitten se katseli ympärilleen, vainuili, nosti päätänsä, vetäisi rajusti ja nopeasti henkeä ja kaatui viimein tukehtuen paikalleen, pöhöttyneenä ja hengettömänä.
"Kas niin, koira on nyt kuollut halvaukseen, vai mitä", sanoi
Althotas; "ihana kuolema, joka ei tuota pitkiä kärsimyksiä!"
"Niin."
"Se on nyt varmasti kuollut?"
"Kyllä."
"Sinä et taida olla aivan täysin vakuutettu siitä, Akharat?"
"Kyllä, tietysti olen."
"Ah, sinähän tunnet, mihin minä pystyn, eikö niin? Sinä oletat, että minä olen keksinyt taidon puhaltaa kuolleeseen jälleen elämää, ratkaissut tuon toisen pulman valaa ilman seassa elämää vielä vahingoittumattomaan ruumiiseen, niinkuin ilmaa voi puhaltaa pitävään nahkaleiliin?"
"En, minä en oleta mitään; minä uskon, että koira on kuollut, siinä kaikki."
"Kuitenkin kaikitenkin, suuremman varmuuden vuoksi me surmaamme koiran vielä uudestaan. Nosta pois lasikupu, Akharat."
Akharat otti pois kristallilaitteen; koira ei liikahtanut, sen silmäluomet olivat suljetut, sen sydän ei enää tykyttänyt.
"Ota tämä leikkausveitsi, älä kosketa kurkunpäätä, mutta leikkaa poikki selkäranka."
"Teen sen pelkästään totellakseni teitä."
"Ja myöskin antaaksesi eläin paralle kuoliniskun, jos se ei sattuisi olemaan aivan täysin kuollut", vastasi Althotas, huulillaan vanhuksille ominainen itsepäinen hymy.
Balsamo viilsi yhden ainoan kerran terävällä veitsellä. Leikkaus meni poikki selkärangan noin kaksi tuumaa pikkuaivojen alapuolelta ja jätti suuren, verta vuotavan haavan.
Eläin tai paremminkin eläimen kuollut ruumis pysyi liikkumattomana.
"Kas vaan, eikö olekin tosiaan kuollut", virkkoi Althotas; "yksikään ainoa hermo ei värähdä, ainoakaan lihas ei vavahda. Yksikään liha-atoomi ei nouse tätä uutta murhaa vastustamaan. Eikö ole totta, se on tosiaankin kuollut, aivan varmaan kuollut?"
"Tunnustan sen mielelläni niin monesti kuin vaan haluatte", vastasi
Balsamo kärsimättömästi.
"Kas tuossa jäykistynyt, ainaiseksi liikkumattomaksi tullut eläin. Mikään ei voi kuolemaa voittaa, sanot sinä? Kellään ei ole kykyä antaa jälleen elämää tai edes elämän näköisyyttäkään eläin paralle?"
"Ei kellään, paitsi ehkä Jumalalla."
"Niin, mutta Jumala ei ole niin epäjohdonmukainen, että sen tekisi. Kun Jumala tappaa, Hän, joka on korkein viisaus, on Hänellä jokin syy tai etu tappaa. Muuan murhamies, en muista oikein mikä hänen nimensä oli, sanoi kerran niin, ja se oli melkoisen hyvin sanottu. Luonnolla on etunsa kuolemasta."
— Tuossa on siis koira niin kuollut kuin mahdollista, ja luonto on saanut siitä tapauksesta etunsa, lisäsi hän.
Althotas kohdisti läpitunkevat silmänsä Balsamoon. Viimemainittu oli jo väsynyt kuulemaan ukon loruilua ja nyökäytti ainoastaan päätänsä vastaukseksi.
"No, mitä sanoisit, jos tämä koira jälleen avaisi silmänsä ja katsoisi sinuun"? jatkoi Althotas.
"Se kummastuttaisi minua melkoisesti", vastasi Balsamo hymyillen.
"Vai kummastuttaisi sinua? No, se nyt on edes hyvä, se!"
Vanhus virkkoi nämä sanat nauraen ovelaa ja kamalaa nauruaan, veti sitten koiran luokse erään koneen, joka oli laadittu verkalapuilla toisistaan eroitetuista metallilevyistä; laput oli upotettu happoiseen vesisekoitukseen; molemmat päät eli navat, kuten niitä kutsutaan, kohosivat altaassa nesteen pinnan yläpuolelle.
"Kumpaa silmää tahdot sen avaavan, Akharat"? kysyi vanhus.
"Oikeaa."
Toisiinsa lähennetyt, mutta silkkilapulla eroitetut navat asetettiin nyt muuatta kaulalihasta vasten.
Koira avasi heti oikean silmänsä ja tuijotti Balsamoon, joka aivan pelästyen ponnahti takaperin. [Sähkön vaikutus kuolleiden lihasten kimmoisuuteen tuli yleisemmin kokeiltavaksi 18. vuosisadan lopulla. Suom.]
"Tahdotko, että nyt käydään käsiksi kitaan?"
Balsamo ei vastannut, hän oli ylen kummastunut.
Althotas kosketti erästä toista lihasta, ja silmän asemasta, joka oli jälleen sulkeutunut, avautui nyt kita ja näytti valkeat ja terävät hampaat, ja hampaitten juuressa värisi ienliha aivan kuin elävällä koiralla.
Balsamoa kauhistutti, eikä hän voinut salata tyrmistystään.
"Kuinka merkillistä!" huudahti hän.
"Katsohan nyt, kuinka vähäpätöinen kuolema on", virkkoi Althotas voitonriemuissaan katsellen oppilaansa ällistystä. "Sellainen ukkoparka kuin minä, joka olen kohta sen saaliina, saan poikkeamaan sen horjumattomalta radaltaan."
Ja yhtäkkiä lisäsi hän särähtävästi ja hermostuneesti nauraen:
"Varo itseäsi, Akharat, tuossa näet kuolleen koiran, joka äsken tahtoi purra ja joka nyt lähtee juoksemaan perästäsi; varo itseäsi!"
Ja yhtäkkiä nousikin koira jaloilleen, poikkileikatuin kauloin, kita ammollaan ja silmä väreillen, ja käveli hoippuen ja pää kamalan näköisenä riippuen.
Balsamo tunsi tukkansa nousevan pystyyn; hiki kihosi hänen otsalleen, ja hän meni takaperin luukun luo, kahden vaiheilla, paetako vai jäädä paikalleen.
"No niin, no niin, en tahdo nyt aivan pelolla sinua tappaa, koetan ainoastaan sinua opettaa", sanoi Althotas ja lykkäsi luotaan kuolleen koiran ja koneen. "Riittävät täksi kerraksi kokeet."
Heti kun koiran kuollut ruumis oli päässyt sähköpatterin kosketuksessa, kellahti se jälleen alas yhtä kankeana ja liikkumattomana kuin ennenkin.
"Olisitkos luullut mokomaa kuolemasta, Akharat, ja luulitko, että se olisi ollut näin taipuisa?"
"Eriskummaista, tosiaan eriskummaista!" vastasi Balsamo tullen jälleen lähemmäksi vanhusta.
"Sinä näet nyt, että sittenkin voidaan päästä siihen, mitä sinulle sanoin, lapseni, ja että ensi askel on jo tehty. Mikä temppu onkaan sitten pitentää elämää, kun on jo onnistuttu kumoamaan kuolema?"
"Mutta sitä ei vielä osatakaan", väitti Balsamo; "sillä se elämä, minkä te koiralle annoitte, oli vain keinotekoisesti matkittua elämää".
"Kunhan vain saadaan aikaa käytettäväksemme, niin kyllä keksimme keinon antaa takaisin myöskin oikeaa elämää. Etkö ole lukenut roomalaisen runoilijan teoksista, miten Cassidaea teki kuolleet eläviksi?"
"Niin kyllä, runoilijain teoksista!"
"Roomalaiset sanoivat runoilijoita näkijöiksi, älä unohda sitä, ystäväni."
"Sanokaa minulle kuitenkin…"
"Mitä, vieläkö vastaväitteitä?"
"Niin, jos teidän elämäneliksirinne olisi valmis ja te antaisitte koirallenne sitä, eläisikö se sitten iankaikkisesti?"
"Tietysti."
"Ja jos koira joutuisi jonkun käsiin, joka tekisi kokeita niinkuin tekin ja surmaisi sen?"
"Hyvä, hyvä!" huudahti ukko iloissaan ja löi kämmeniään vastatusten.
"Kas siinä väite, jota sinulta juuri odotinkin."
"Jos sitä odotitte, niin vastatkaa sitten minulle."
"Oikein sydämen halusta."
"Voiko teidän eliksirinne estää, ettei meitä murskaa jokin putoava savupiippu, ettei kuula voi tunkeutua ihmisen ruumiin läpi tai ettei hevonen potkulla puhkaise ratsastajansa vatsaa?"
Althotas katsoi Balsamoa aivan kuin kaksintaistelija seuraa vastustajansa liikettä, joka sallii hänen vuorostaan iskeä.
"Ei, ei kyllä", vastasi Althotas, "olet tosiaan loogikko, rakas Akharat. Ei, savupiipun, kuulan ja hevosen tuottamia vaaroja ei voida välttää niin kauan kuin on taloja, pyssyjä ja hevosia."
"Mutta kuitenkin te osaatte herättää kuolleita?"
"Hetkeksi, niin; mutta en ainaiseksi. Siihen tarvittaisiin ensinnäkin, että löytäisin sen paikan ruumiista, jossa sielulla on tyyssijansa, ja se veisi ehkä kauankin aikaa; mutta minäpä estän sielun pääsemästä ulos ruumiista haavan kautta, joka ruumiiseen on tullut."
"Millä tavoin sitten?"
"Sulkemalla haavan."
"Vaikka haava olisi leikannut valtasuonen poikki?"
"Kyllä."
"Oho, senpä tahtoisin nähdä."
"No, näe sitten", vastasi ukko.
Ja ennenkuin Balsamo ennätti häntä estää, puhkaisi vanhus reiän lansetilla vasemman kätensä valtimoon.
Ukolla oli niin vähän verta ruumiissaan, ja se veri liikkui niin hiljaa, että meni jonkun aikaa ennenkuin se tunkeutui haavan reunoille, mutta viimein se tuli näkyviin ja juoksi runsaasti avoimesta haavasta.
"Hyvä Jumala!" huudahti Balsamo.
"No, mitä nyt?" kysyi Althotas.
"Te saitte vaarallisen haavan."
"Niin, koska sinä kerran olet pyhä Tuomas etkä usko muuta kuin sen, mitä näet ja mihin kosketat, niin täytyy minun kai antaa sinun koskettaa."
Hän tarttui nyt pieneen pulloon, jonka hän oli asettanut niin lähelle itseään, että hän yletti sen helposti ottaa, ja sanoi tiputtaen muutaman pisaran haavaan:
"Katso!"
Tuon melkeinpä taikamaisen nesteen vaikutuksesta ajautui veri heti takaisin, liha liittyi jälleen yhteen, valtimo meni umpeen ja haava muuttui liian vähäiseksi pistoksen merkiksi, että se juokseva liha, jota sanotaan vereksi, olisi voinut tunkeutua sen läpi.
Tällä kertaa katsoi Balsamo aivan ymmällä vanhusta.
"Kas siinä, mitä minä olen keksinyt; mitä nyt tästä sanot, Akharat?"
"Sanon, mestari, että olette oppinein mies ihmisten joukossa."
"Ja että minä, ellen ole onnistunutkaan vielä täysin voittamaan kuolemaa, olen kuitenkin antanut sille iskun, josta sen on vaikea aivan selvitä, eikö niin? Katsos, poikani, ihmisruumiissa on hauraat luut, jotka voivat helposti murtua: minä teen ne koviksi kuin teräs. Ihmisruumiissa on veri, joka vie elämän mennessään, kun se vuotaa pois: minä estän veren pääsemästä vuotamaan pois ruumiista. Liha on pehmeää ja helposti leikattavaa: minä teen sen yhtä haavoittamattomaksi kuin keskiaikaisen Kaarle Suuren ritarien, joitten rinnasta miekkain ja kirveitten terät ponnahtivat tylsinä takaisin. Tähän kaikkeen tarvitaan ainoastaan Althotas, joka elää kolmesataa vuotta. Hyvä, anna minulle, mitä pyydän, niin olen elävä tuhannen vuotta. Niin, se riippuu ainoastaan sinusta, rakas Akharat! Anna minulle takaisin minun nuoruuteni, anna minulle jälleen minun raikkaat aatokseni, ja saat nähdä, pelkäänkö kerran miekkaa, kuulaa, luhistuvaa rakennusta tai järjetöntä luontokappaletta, joka puree tai potkii. Neljännessä nuoruudessani, nimittäin ennenkuin olen elänyt neljä miespolvea, olen minä saanut muutetuksi koko maailman muodon. Ja lupaan sinulle, että silloin olen järjestänyt itselleni ja uudestaan luoduille ihmisille maailman, joka on toivomusteni mukainen, maailma ilman savupiippuja, ilman miekkoja, ilman pyssynkuulia ja potkivia hevosia. Sillä silloin ihmiset viimeinkin huomaavat, että on paljon parempi elää, auttaa ja rakastaa toisiaan kuin raadella ja hävittää toisiaan."
"Se on totta, tai ainakin mahdollista, mestari."
"No hyvä, hanki siis minulle se lapsi."
"Antakaa minun vielä harkita sitä asiaa, ja harkitkaa itsekin."
Althotas loi oppilaaseensa murhaavan katseen.
"Mene!" sanoi hän; "mene, minä saan kyllä kerran toiste sinut vakuutetuksi asiasta; eikä ihmisveri muuten olekaan niin kallista lisäainetta, ettei sen asemesta ehkä saattaisi käyttää jotakin muuta. Mene, minä tutkin ja keksin. Minä en sinua kaipaa, mene!"
Balsamo polkaisi laskuluukkua ja painui alempaan huoneustoon, vaiti ja jäykistyneenä, aivan ymmällään tuon miehen neroudesta, joka pakotti hänet uskomaan mahdottomia, jo tehden mahdottomia.
KAHDESKYMMENES LUKU
Varakreivi Jeanin hankkimat tiedot
Tämän pitkän ja tapauksista rikkaan yön, jonka kuluessa me olemme siirtyneet kuin muinaisten jumalain pilvi Saint-Denisistä la Muetteen, la Muettesta Rue Coq-Héronin varrelle, Coq-Héronilta Rue Plâtrièrelle ja sieltä jälleen Saint-Claude-kadun taloon, tämän yön oli kreivitär Dubarry käyttänyt muokatakseen kuninkaan mieltä uudenlaiseen politiikkaan, joka sopi hänen tarkoitusperiinsä.
Rouva Dubarry oli puhunut varsinkin paljon siitä, kuinka vaarallista oli antaa Choiseulien saada Madame la dauphine puolelleen.
Kuningas oli kohauttanut olkapäitään ja vastannut, että hänen korkeutensa dauphine oli lapsi ja herra de Choiseul vanha ministeri; ettei siinä suhteessa ollut minkäänlaista vaaraa tarjolla, koskapa toinen mainituista henkilöistä ei pystyisi työhön eikä toinen huvittamaan.
Ihastuneena tähän sutkaukseensa oli kuningas jyrkästi lopettanut kaikki selvittelyt.
Niin ei kuitenkaan ollut kreivittären laita, sillä hän oli huomannut kuninkaan eräällä tavalla hajamieliseksi.
Ludvig XV oli viehätyshaluinen. Hänen suurin ilonsa oli saada rakastajattarensa mustasukkaisiksi, mikäli vain moinen mustasukkaisuus ei synnyttänyt liian pitkiä riitoja ja kauan kestävää hapanta muotoa.
Rouva Dubarry oli mustasukkainen, ennen kaikkea itserakkaudesta ja myöskin pelosta. Hänelle oli ollut liian vaikeaa valloittaa asemansa, ja se korkea asema, jossa hän nykyään oli, oli liian etäällä hänen lähtökohdastaan, että hän olisi voinut, kuten rouva de Pompadour, sietää kuninkaan pitävän vielä muitakin rakastajattaria. Vielä vähemmin olisi hän voinut hankkia itse hänelle sellaisia, milloin hänen majesteettinsa näytti olevan ikävissään, kuten tiedetään rouva de Pompadourin aikana usein sattuneen.
Koska rouva Dubarry oli mustasukkainen, tahtoi hän perinpohjin tuntea syyn, miksi kuningas oli hajamielinen.
Kuningas antoi hänelle tämän muistettavan vastauksen, jota hän ei ajatellut rahtuakaan:
"Minä ajattelen paljon pojanpoikani vaimon onnea, enkä minä tosiaan tiedä, tuleeko hänen korkeutensa dauphin tekemään hänet onnelliseksi."
"Ja miksikä ei, sire?"
"Siksi, että Ludvig näytti minusta katselevan Compiègnessä, Saint-Denisissä ja la Muettessa sangen paljon muita naisia, mutta hyvin vähän omaa vaimoaan."
"Toden totta, sire, ellei teidän majesteettinne itse puhuisi minulle näin, en minä noita sanoja uskoisi: onhan näet Madame la dauphine varsin kaunis."
"Mutta hän on laihanlainen."
"Hän on nuori!"
"Hyvä; katsokaapa silloin neiti de Taverneytä, joka on arkkiherttuattaren ikäinen."
"Miksi niin?"
"Niin, hän on näet täydellinen kaunotar!"
Kreivittären silmissä välkähti salama, joka varoitti kuningasta, että hän oli ollut ajattelematon.
"Mutta te jälleen, rakas kreivitär", jatkoi kuningas nopeasti, "te olitte kuudentoista vuotiaana, siitä olen varma, yhtä pyöreä kuin nuo paimenettaret, joita ystävämme Boucher maalaa".
Tämä pikku imarrus paransi paljon asiaa; silti oli isku kuitenkin sattunut.
Rouva Dubarry ryhtyi siis keimaillen hyökkäykseen.
"Niin, mutta se neiti de Taverney on siis hyvin kaunis?" kysyi hän.
"Minäkö sen tiedän?" vastasi Ludvig XV.
"Kuinka? Te kiittelette häntä, ja väitätte, ettette tiedä, onko hän kaunis?"
"Tiedän vain, että hän ei ole laiha, siinä kaikki."
"Te olette siis nähnyt ja tarkastellut häntä?"
"Hyvä kreivitär, te asettelette minulle ansoja! Tehän tiedätte, että minä olen likinäköinen. Minä näen suurena kokonaisuutena, mutta yksityiskohdat vie hiisi. Dauphinessa minä näin luuta ja nahkaa, siinä kaikki."
"Ja neiti de Taverneyssä näitte suuren kokonaisuuden, kuten sanoitte: sillä dauphine on erinomaisen hieno, ja neiti de Taverney sitävastoin vain tavallinen kaunotar."
"No mutta", huomautti kuningas, "sillä tavoinhan te, Jeanne, ette olisi erinomainen kaunotar? Luulenpa, että ilveilette kustannuksellani."
— Ahaa, kohteliaisuuksia, — tuumi kreivitär itsekseen; — paha vain, että siihen sisältyy toinenkin kohteliaisuus, joka ei ole tarkoitettu minulle.
Sitten hän lisäsi:
"Olisinpa tosiaan mielissäni, jos Madame la dauphine valitsisi itselleen muutamia hiukankin viehättäviä hovinaisia; hovi, jossa on pelkkiä vanhoja rouvia, on hirveä."
"Niinkö ajattelette tekin, rakas ystävätär? Juuri eilen puhuin samaa dauphinille; mutta se asia ei liikuttanut laisinkaan tuota nainutta miestä."
"Jos madame la dauphine aluksi ottaisi tuon neiti de Taverneyn?"
"Luulen kyllä, että hän hänet ottaa", vastasi Ludvig XV.
"Ah, te sen tiedätte, sire?"
"Olen ainakin kuullut siitä mainittavan."
"Hän on varaton tyttö."
"Niin, mutta hyvää syntyperää. Nuo Taverney-Maison-Rouget ovat jaloa sukua ja kuninkaan uskollisia palvelijoita."
"Kuka heitä sitten työntelee?"
"Sitä en tiedä. Mutta luulen, että he ovat köyhiä, kuten sanoitte".
"Ei varmaankaan herra de Choiseul, sillä silloin he suorastaan halkeaisivat eläkkeistä."
"Kreivitär, kreivitär, ei puhuta politiikkaa, minä rukoilen."
"Puhutaanko siis heti politiikkaa, jos sanotaan, että Choiseulit saattavat teidät vararikkoon?"
"Puhutaan", vastasi kuningas ja nousi ylös.
Tunnin päästä oli hänen majesteettinsa jälleen Suuressa Trianonissa, sangen hyvillään, että oli tehnyt naisen mustasukkaiseksi, mutta myöntäen kuitenkin puoliääneen kuten herra de Richelieu olisi voinut tehdä kolmikymmenvuotiaana:
— Mustasukkaiset naiset ovat tosiaan ikäviä!
Heti kun kuningas oli poistunut, nousi rouva Dubarry vuorostaan ylös ja meni omaan huoneeseensa. Siellä odotti Chon kärsimättömänä ja uteliaana uutisia.
"No niin", sanoi Chon, "sinulla on näinä päivinä ollut loistava menestys. Toissa päivänä esiteltiin sinut dauphinelle, ja eilen sinä pääsit hänen pöytäänsä."
"Kyllä totta. Mutta olipa sekin kaunis menestys!"
"Mitä ihmettä! Sekin kaunis menestys, sanoit? Tiedäpäs, että tällä hetkellä vierivät vähintäin sadat vaunut Luciennesiin houkuttelemaan sinulta aamuhymyäsi?"
"Se on sangen paha asia."
"Miksikä niin?"
"Siksi, että he hukkaavat aikansa turhaan; minulta eivät tänään saa aamuhymyä enempää vaunut kuin ihmisetkään."
"Ohoh, pikku kreivittäreni, onko ukkosta ilmassa?"
"On, tosiaan! Suklaani, heti tänne suklaani!"
Chon soitti.
Zamore tuli sisään.
"Suklaani!" huusi kreivitär.
Zamore meni ulos hitaasti ja kiskoen jalkojaan ja tekeytyen mahtavan näköiseksi.
"Tahtooko tuo vintiö tappaa minut nälkään?" huusi kreivitär. "Sata piiskan iskua, jos et juokse."
"Minä ei juosta, minä kuvernööri!" vastasi Zamore majesteettisesti.
"Vai niin, sinä kuvernööri!" toisti kreivitär ja tempaisi pienen ratsupiiskan, jossa oli kullattu hopeanuppi ja joka oli hankittu pitämään yllä rauhaa kreivittären espanjalaisten ja englantilaisten koirien keskuudessa. "Vai niin, sinä kuvernööri! Odotahan, odotahan, saat nähdä kuvernööriä!"
Huomatessaan ratsupiiskan alkoi Zamore juosta ja törmäsi päin seiniä ja kirkui kimeästi.
"Sinähän olet tänään aivan hurja, Jeanne", sanoi Chon.
"Eikö minulla sitten ole valta olla?"
"Kyllä. Mutta minä lähden luotasi, hyvä Jeanne."
"Minkätähden sitten?"
"Minua peloittaa, että sinä syöt minut."
Kamarin ovelta kuului nyt kolme lyöntiä.
"No niin, kuka siellä nyt kolkuttaa"? kysyi kreivitär kärsimättömästi.
"Hän saa tosiaan hyvän vastaanoton", mutisi Chon.
"Hyvä vain, jos minut otettaisiin huonosti vastaan", sanoi nyt varakreivi Jean, työntäen oven kuninkaallisesti levälleen.
"Ja mitä sitten tapahtuisi, jos sinut otettaisiin vastaan huonosti?
Sillä sekin voisi olla mahdollista?"
"Silloin saattaisi käydä niin, etten tulisi enää takaisin", vastasi
Jean.
"Entäpä sitten?"
"Sinä menettäisit enemmän kuin minä, jos ottaisit minut huonosti vastaan."
"Hävytön!"
"Kas niin; nyt tässä on hävytön, kun ei viitsi imarrella. — Mikä hänellä tänään oikein on, Chon?"
"Älä hiisku siitä enää, Jean, hän on aivan mahdoton. Kas tuossa nyt tulee se suklaa!"
"Olkoon, me emme hänestä välitä. — Hyvää päivää, minun pikku suklaani", sanoi Jean ja otti tarjottimen; "kuinka sinä voit, minun suklaani?"
Hän vei tarjottimen erääseen nurkkaan ja asetti sen pienelle pöydälle, jonka ääreen hän sitten istuutui.
"Tule, Chon", sanoi hän, "tule sinä tänne! Ylpeät eivät saa mitään."
"Ah, kyllä olette hyviä"! huudahti kreivitär nähdessään Chonin iskevän silmää, pyytäen Jeania nauttimaan suklaansa yksin. "Te otatte muka nokkaanne, ettekä näe, että minä kärsin!"
"Mikä sinulla nyt sitten on"? kysyi Chon ja tuli kreivitärtä lähemmäksi.
"Oi", huudahti kreivitär, "kukaan teistä ei ajattele, mikä minulle tuottaa surua".
"Ja mikä sinulle sitten tuottaa surua? Sano nyt!"
Jean ei liikahtanut paikaltaan; hän siveli itselleen voileipää.
"Olisitkohan rahapulassa?" kysyi Chon.
"Oh, mitä siihen tulee, ennen on kuningas rahapulassa kuin minä", vastasi kreivitär.
"Lainaa siis minulle tuhat louisdoria", virkkoi Jean; "minä tarvitsen niitä kipeästi".
"Tuhat luunappia isoon nenääsi!"
"Kuningas pitää siis sittenkin tuon inhoittavan Choiseulin?" kysyi
Chon.
"Onpa sekin muka uutinen! Tiedäthän, että he ovat eroamattomia."
"Hän on siis kai rakastunut dauphineen?"
"Ah, nyt olet tolalla, se on hyvä. Mutta katso nyt, miten tuo tuhma mies ahmii suklaatani eikä liikuta pikkusormeaankaan tullakseen avukseni. Ah, nämä olennot tappavat minut surusta!"
Välittämättä vähääkään takanaan riehuvasta myrskystä leikkasi Jean vielä yhden leivän halki, levitti sille paksulta voita ja kaatoi itselleen uuden kupin suklaata.
"Kuinka, onko kuningas rakastunut?" huudahti Chon.
Rouva Dubarry heilautti päätään ikäänkuin sanoakseen:
— Sen nyt tiedät.
"Ja dauphineen?" jatkoi Chon ja liitti kätensä ristiin. "No, sitten ei enää hätää, sillä hän ei toki halunne sukurutsausta, joten voit olla rauhassa; on parempi, että hän on rakastunut häneen kuin johonkin muuhun."
"Mutta jos hän ei nyt ole rakastunut häneen, vaan johonkin muuhun?"
"Oi", huudahti Chon ja kalpeni. "Mitä sinä sanotkaan?"
"Kas niin, tule nyt siitä kipeäksi, se tässä vielä puuttuisi!"
"Mutta jos niin on", mutisi Chon, "silloin olemme hukassa! Ja sellaista sinä voit sietää, Jeanne? Mutta keneen hän on rakastunut?"
"Kysy veljeltäsi, joka on suklaasta aivan sinipunainen ja varmaan tukehtuu tuohon paikkaan; sillä hän sen tietää, hän sanoo sen sinulle tai ainakin voi sen aavistaa."
Jean nosti päätänsä.
"Minulleko puhutaan?" kysyi hän.
"Niin, herra touhio, herra tarpeellinen", vastasi Jeanne, "teiltä kysytään, mikä se henkilö on nimeltään, jota kuningas nykyään ajattelee".
Jean täytti ilmanpitävästi suunsa ja sai lausutuksi vain ponnistuksella seuraavat kolme sanaa:
"Neiti de Taverney."
"Neiti de Taverney!" huudahti Chon. "Oh, Jumala armahtakoon meitä!"
"Hän tiesi sen, senkin hirviö!" huusi kreivitär ja heittäytyi nojatuolinsa selustaa vastaan ja kohotti kätensä taivasta kohti. "Hän tiesi sen, ja hän vaan syö!"
"Oh, mokomaa!" äännähti Chon ja luopui selvästikin veljestään, mennäkseen kälynsä puolelle.
"En tosiaan tiedä", huudahti kreivitär, "mikä minua estää, etten revi hänen päästään noita rumia silmiä, jotka ovat vielä pöhöiset unesta, tuolla laiskurilla! Hän on nyt vasta noussut ylös, kuule, Chon, nyt vasta noussut ylös!"
"Kreivitär erehtyy", vastasi Jean; "minä en ole maannutkaan".
"Mitä sinä sitten olet tehnyt, vätys?"
"Minä olen ravannut katuja koko yön ja koko aamun."
"Enkös arvannut!… Oh, mistä minä saan jonkun, joka auttaa minua paremmin kuin tuo auttaa! Kuka sanoo minulle, minne se tyttö on joutunut ja missä hän nyt on?"
"Missäkö on?" kysyi Jean.
"Niin."
"Pariisissa, pardieu!"
"Pariisissa?… Mutta missä siellä?"
"Rue Coq-Héronin varrella."
"Kuka sinulle sen on sanonut?"
"Hänen kuskinsa, jota minä odotin tallin edessä ja jolta kysyin asiaa."
"Ja hän sanoi sinulle…?"
"Että hän oli kuljettanut koko Taverneyn perheen pieneen Rue Coq-Héronin varrella olevaan taloon, joka on keskellä puutarhaa Hôtel d'Armenonvillen vieressä."
"Ah, Jean, Jean!" huudahti kreivitär. "Sinun kanssasi täytyy tehdä sovinto, ystäväni. Mutta tarkempia tietoja meidän täytyy saada. Miten hän elää? Kenenkä kanssa hän seurustelee? Mitä hän tekee? Tuleeko hänelle kirjeitä? Tämä kaikki on välttämätöntä tietää."
"Kyllä, se saadaan tietää."
"Kuinka sitten?"
"Niin, siinäpä se; kuinka? Minä olen jo miettinyt; miettikää nyt vuorostanne tekin."
"Rue Coq-Héronin varrella?" kysyi Chon vilkkaasti.
"Coq-Héronin", toisti Jean jäykästi.
"No niin; kaipa Rue Coq-Héronin varrella löytyy joku huone vuokrattavana."
"Ah, kuinka mainio keksintö!" huudahti kreivitär. "Sinun, Jean, täytyy joutua sille kadulle ja vuokrata sen varrelta meille huone. Sinne pistetään joku piiloon; tuo joku näkee heidän kulkevan kotiinsa ja sieltä ulos, näkee heidän punovan juoniaan. Vaunut valjaisiin ja lähdetään Coq-Héronin kadulle."
"Tarpeetonta; sen kadun varrella ei ole huonetta vuokrattavana."
"Kuinka sinä sen tiedät?"
"Olen hankkinut siitä tiedon, parbleu; mutta huoneita on…"
"Missä sitten? Sano jo!"
"Rue Plâtrièren varrella."
"Mikä se Rue Plâtrière on?"
"Mikäkö on?"
"Niin!"
"Se on muuan katu, jonka talojen pihapuoli on Rue Coq-Héronin puutarhoihin päin."
"No hyvä, nopeasti toimeen!" sanoi kreivitär. "Vuokrataan huone Rue
Plâtrièren varrella."
"Se on jo tehty", vastasi Jean.
"Ihailtava mies!" huudahti kreivitär. "Tule ja anna minulle suuta,
Jean."
Jean pyyhki suunsa, suuteli rouva Dubarrya kummallekin poskelle ja kumarsi sitten juhlallisesti, kiitokseksi moisesta suuresta kunniasta, joka oli hänelle suotu.
"Se on onnistunut tuuma!" sanoi Jean.
"Mutta ennen kaikkea, eihän sinua siellä vain tunneta?"
"Kuka lempo minut tuntisi Rue Plâtrièren varrella?"
"Ja sinä olet vuokrannut…?"
"Pienen huoneiston eräässä rumassa talossa."
"Mutta siellä tietysti kysyttiin kenelle?"
"Se on selvä."
"Ja mitä silloin vastasit?"
"Että vuokrasin sen eräälle leskinaiselle. Oletko sinä leski, Chon?"
"Totta hiidessä", vastasi Chon.
"Erinomaista!" huudahti kreivitär. "Chon muuttaa siihen huoneistoon,
Chon urkkii ja pitää heitä silmällä; mutta nyt emme saa hukata aikaa."
"Minä lähden sinne aivan heti", vastasi Chon. "Vaunut! Vaunut!"
"Vaunut!" huusi myöskin rouva Dubarry ja soitti niin, että vaikka prinsessa Ruusunen olisi voinut moisesta metelistä herätä.
Jean ja kreivitär tiesivät kyllä, mitä heidän sopi Andréesta arvella.
Kuningas oli huomannut Andréen jo nähdessään hänet ensi kertaa:
Andrée oli siis vaarallinen.
"Se tyttö", sanoi kreivitär sillaikaa kuin hevosia valjastettiin, "ei olisi mikään oikea maalaistyllykkä, ellei hän olisi laahannut perässään kyyhkyslakastaan tänne Pariisiin jotakin hurmaantunutta mielitettyään. Otetaan selvää, kuka tuo rakastunut on, ja sitten kiireesti naimakauppa! Mikään ei jäähdytä kuningasta paremmin kuin kahden maaseutulaisen naimisiin meno."
"Ei, hiidessä, päinvastoin, sitä varokaamme", väitti Jean. "Hänen kaikkein kristillisimmästä majesteetistaan on nuori vaimo oikein makupala, sen sinä tiedät, kreivitär, paremmin kuin kukaan muu. Mutta tyttö, jolla on rakastaja, olisi kuninkaalle paljon vähemmän mieleen. — Vaunut ovat jo valjaissa", lisäsi hän.
Chon kiiruhti ulos ja puristi Jeanin kättä ja syleili kälyään.
"Ja miksi sinä et ota Jeania mukaasi?" kysyi kreivitär Chonilta.
"Ei, minä menen omalle taholleni", vastasi varakreivi. "Odota minua Rue Plâtrièrella, Chon. Minä olen ensimmäinen vieras, jonka saat uuteen asuntoosi."
Chon ajoi pois, Jean istahti jälleen pöydän ääreen ja joi kolmannen kupin suklaata.
Chon poikkesi mennessään suvun yksityishotelliin, jossa hän muutti vaatteita ja harjoitteli käyttäytymään porvarisnaisen tapaan. Ja kun hän oli tyytyväinen ilmeisiinsä, heitti hän ylimyksellisille olkapäilleen yksinkertaisen, mustan silkkivaipan ja lähetti noutamaan kantotuolin.
Puolen tunnin päästä nousi hän kamarineitsyt Sylvian kanssa ylös eräitä jyrkkiä portaita, jotka veivät neljänteen kerrokseen.
Tuossa neljännessä kerroksessa oli huoneisto, jonka varakreivi Jean niin ajattelevasti oli vuokrannut.
Kun Chon joutui toisen kerroksen porrastasolle, kääntyi hän, sillä hän huomasi jonkun seuraavan itseään. Tulija oli ensimmäisessä kerroksessa asuva talon omistajatar. Hän oli kuullut portailta ääniä, tuli ulos ja kummasteli melkoisesti nähdessään kahden niin nuoren ja kauniin naisen nousevan talonsa portaita.
Hän nosti jöröä päätään ja näki vastassaan kahdet veitikkamaiset kasvot.
"Hei, mesdames, mitä te täältä etsitte?" sanoi hän.
"Huoneita, jotka veljeni on meille vuokrannut, madame", vastasi Chon, ottaen kasvoilleen leskivaimon ilmeen. "Ettekö ole puhunut hänen kanssaan, vai olemmeko tulleet väärään taloon?"
"Ei, ne huoneet ovat tosiaan neljännessä kerroksessa", vastasi talon vanha omistajatar. "Oi, rouva rukka, leski noin nuorena!"
"Ah, niin, niin!" huokaili Chon ja kohotti katseensa taivasta kohti.
"Mutta te tulette kyllä viihtymään Rue Plâtrièren varrella; tämä on mainio katu; ette kuule koskaan pienintäkään hälinää, sillä teidän huoneenne ovat puutarhoihin päin."
"Juuri sitä minä toivoin, madame."
"Mutta käytävästä voitte joskus katsella kadullekin, kun ohitse menee kulkueita taikka koirat sattuvat tappelemaan."
"Ah, se on hyvä ajanratoksi, madame", huokasi Chon.
Ja hän nousi edelleen portaita.
Vanha talon omistajatar katseli hänen menoaan, kunnes hän joutui ylös neljänteen kerrokseen, ja tuumi sitten itsekseen, kun Chon oli sulkenut oven:
— Hän näytti kuitenkin oikealta naiselta.
Heti oven suljettuaan riensi Chon puutarhan puolella olevan ikkunan ääreen.
Jean ei ollut erehtynyt; melkein sen huoneiston ikkunan alla oli tuo kuskin mainitsema paviljonki.
Ja pian ei ollut enää epäilemistäkään: muuan nuori tyttö tuli ja istuutui paviljongin ikkunan ääreen kirjo-ompelus kädessään. Hän oli Andrée.
KAHDESKYMMENESYHDES LUKU
Uusi huoneisto
Chon ehti tarkastella nuorta tyttöä tuskin hetkeäkään, ennenkuin varakreivi Jean ilmestyi tämän luullun leskirouvan ovelle, juostuaan ylös portaita neljä askelta kerrallaan, aivan kuin jonkun prokuraattorin kirjuri.
"No, mitä arvelet?" kysyi hän.
"Sinäkö, Jean? Minä oikein pelästyin sinua."
"Niin, mitä arvelet nyt?"
"Minä arvelen, että täältä minun on sangen hyvä nähdä kaikki, mutta onnettomuudeksi täältä ei voi kaikkea kuulla."
"Oh, sinä vaadit, ma foi, liikoja! Mutta muistaessani, toinen uutinen."
"Mikä sitten?"
"Merkillistä!"
"Oho!"
"Mainiota!"
"Mitä sietämättömiä huudahduksia!"
"Filosofi…"
"Niin, entä sitten, filosofi?"
"Niin, laulettakoon vaan:
"Mies viisas aina kaikkeen valmis on,
"mutta niin viisas kuin olenkin, tähän en ollut valmis."
"No, etkö sinä kuunaan lopeta? Esteleekö tämä tyttö ehkä sinua? Mene tuonne viereiseen huoneeseen, Sylvia."
"Oh, se ei maksa vaivaa; noin kaunis lapsi ei todellakaan ole esteeksi, päinvastoin; ole vaan täällä, Sylvia, ole täällä!"
Varakreivi sipaisi kaunista tyttöä leuasta, ja tyttö rypisti kulmiaan jo ajatellessaankin, että puhuttaisiin jotakin, jota hänen ei annettaisi kuulla.
"Olkoon sitten; mutta puhu nyt."
"Mutta enhän ole muuta tehnytkään tänne tultuani."
"Ja kuitenkaan et ole sanonut mitään. Olisit vaiti ja antaisit minun tähystellä; se on paljoa parempi."
"Rauhoitu. Kuten sanoin, minä tulin suihkulähteen ohitse."
"Siitä sinä et hiiskunut sanaakaan."
"Kas niin, nyt sinä taas keskeytät minua."
"Enhän toki."
"Minä siis tulin suihkulähteen ohitse ja seisahtuin tingiskelemään joitakin vanhoja huonekaluja tähän kehnoon huoneistoon, kun yhtäkkiä tunsin vesisuihkun räiskyvän sukilleni."
"Ah, miten jännittävä asia!"
"Odota, sinä olet liian hätäinen, hyvä Chon. Minä katson ympärilleni… ja arvaapas, mitä saan nähdä… Lyön vetoa sata yhtä vastaan, että sinä et arvaa!"
"No, sano nyt jo!"
"Minä näin nuoren herran, joka tukki leipäpalasella suihkukaivon hanaa ja sai veden räiskymään ympärille tuolla tulpalla, jolla hän siten esti sen vapaata kulkua."
"Merkillistä, miten kertomuksesi on minusta mieltäkiinnittävä", sanoi
Chon kohauttaen olkapäitään.
"Odota nyt; minä kirosin pahasti, kun tunsin koipieni kastuvan; mies, joka kostutteli leipäpalaansa, kääntyi, ja silloin näin…"
"Näit?"
"Filosofini, tai paremminkin meidän filosofimme."
"Kenet? Gilbertin?"
"Aivan omassa persoonassaan: paljain päin, takki auki, sukat pohkeissa ja soljettomat kengät jalassa, lyhyesti sanoen sangen säälittävässä asussa."
"Gilbert… Ja minä hän sanoi?"
"Minä tunsin hänet, ja hän tunsi minut. Minä lähestyin häntä, ja hän vetäytyi takaperin. Minä ojensin käteni, hän turvausi käpäliinsä ja livisti kuin vinttikoira rattaiden ja vedenkantajain joukkoon."
"Sinä kadotit hänet näkyvistä?"
"Se on selvä, parbleu; et kai kuvittele, että olisin lähtenyt juoksemaan, minäkin muka, vai mitä?"
"Oh, ei, sehän olisi ollut mahdotonta, sen kyllä ymmärrän; mutta hänet olemme nyt hukanneet."
"Voi, miten ikävää!" huudahti Sylvia-neito tahtomattaankin.
"Niin, todellakin", virkkoi Jean; "sillä minä olen velkaa hänelle makean selkäsaunan, ja jos minä olisin saanut kynteni hänen nukkavieruun kaulukseensa, ei hän olisi menettänyt korkoja odotellessaan, sen vannon. Mutta hän arvasi kai kauniin aikeeni ja läksi sentähden lipettiin. Mutta lähteköön. Hän on siis Pariisissa, ja se on kaikkein tärkeintä, sillä Pariisissa saa kyllä aina selvän siitä, mitä etsii, ellei ole kovin pahoissa väleissä poliisipäällikön kanssa."
"Aivan niin, meidän täytyy saada hänet käsiimme."
"Ja kun saamme hänet käsiimme, hänet pannaan vedelle ja leivälle."
"Me pistämme hänet putkaan", lisäsi Sylvia; "mutta tällä kertaa täytyy valita varmempi paikka".
"Ja mademoiselle Sylvia kantaa hänelle tuohon varmaan paikkaan vettä ja leipää, vai mitä?" kysyi varakreivi.
"Älä ilveile, veljeni", virkkoi Chon. "Se poika näki kyytihevostapahtuman. Jos hänellä olisi aihe tahtoa sinulle pahaa, olisi meillä täysi syy häntä pelätä."
"Noustessani tänne ylös", jatkoi Jean, "minä päätinkin lähteä herra de Sartinesin puheille ja kertoa hänelle, mitä olin löytänyt. Herra de Sartines vastaa minulle, että mies, joka paljaspäin, sukat pohkeissa ja kengät auki liottaa leipäänsä suihkulähteellä, asustelee varmaankin lähellä paikkaa, josta hänet tällaisessa asussa löydettiin. Ja silloin hän varmaan ottaa tehtäväkseen hankkia meille selon."
"Mitä hän mahtaa täällä tehdä ilman rahaa?"
"Hän juoksee kai ihmisten asioilla."
"Hänkö! Sellainen metsäläis-filosofi? Se on mahdotonta!"
"Hän on siis kai tavannut jonkun vanhan ja jumalaapelkääväisen tätinsä, joka antaa hänelle kuivia, sylirakkinsa hylkäämiä leivänkuoria", arveli Sylvia.
"Olkoon se asia nyt: pane liinavaatteet tuohon vanhaan kaappiin,
Sylvia, ja me menemme tähystyspaikkaan, veljeni."
Ja he asettuivatkin hyvin varovasti ikkunan ääreen.
Andrée laski kirjo-ompelun kädestään pois, nosti varsin huolettomasti jalkansa nojatuolille, ojensi sitten kätensä ja otti kirjan, joka oli toisella tuolilla niin lähellä, että hän sen yletti. Sitten hän avasi kirjan ja alkoi lukea. Katselijat arvostelivat luettavan sangen jännittäväksi, sillä nuori tyttö ei liikahtanutkaan ryhdyttyään lukemaan.
"Kuinka tiedonhaluinen tyttö!" huudahti neiti Chon. "Mitä hän mahtanee lukea?"
"Kas tässä on välttämätön kapine", vastasi varakreivi ja otti taskustaan kiikarin. Sen veti hän pitkäksi ja suuntasi sen Andréeta kohti nojaten sitä ikkunan kulmaan, että se pysyi paikallaan.
Chon katseli kärsimättömänä hänen valmisteluitaan.
"No, sano jo, onko hän tosiaan kaunis, tuo hempukka?" kysyi hän varakreiviltä.
"Ihailtava! Hän on suorastaan täydellinen tyttö. Minkälaiset käsivarret, mitkä kädet, ja mitkä silmät, ja huulet, jotka voisivat vietellä syntiin itse pyhän Antoniuksen. Ja jalat, ah, kuinka jumalaiset jalat! Ja nilkka… moinen nilkka silkkisukan kätkössä!"
"No niin, rakastu nyt siinä häneen, se tässä nyt vielä puuttuisi!" sanoi Chon harmissaan.
"Entäpä sitten?… Se ei olisi niinkään hullumpi heitto, varsinkin jos hän puolestaan tahtoisi hiukan rakastaa minua. Se rauhoittaisi jossakin määrin meidän kreivitär rukkaamme."
"Kas niin, anna nyt tänne kiikari ja lakkaa höpsimästä, jos voit… Kyllä, tyttö on tosiaan kaunis, ja on mahdotonta, ettei hänellä olisi rakastajaa… Hän ei lue, katsoppas… kirja kirpoaa hänen kädestään… se valuu alas… kas niin, nyt se putosi permannolle… Mitä sanoinkaan, Jean, hän ei lue, hän uneksii…"
"Tai nukkuu", sanoi Jean.
"Silmät auki! Sellaiset kauniit silmät, totisesti!"
"Jos hänellä on mielittynsä, niin saamme herran joka tapauksessa nähdä täältä", sanoi Jean.
"Kyllä, jos hän tulee päivällä; mutta jos hän käy yöllä?"
"Piru vie, sitä en tullut ajatelleeksi, ja se on kuitenkin seikka, jota minun olisi pitänyt aivan ensiksi ajatella; se osoittaa, kuinka yksinkertainen minä olen."
"Niin, yksinkertainen kuin prokuraattori."
"Hyvä, nyt minä tiedän senkin seikan ja keksin siihen jonkin mutkan."
"Tämä kiikari on aivan erinomainen", sanoi Chon; "sillä voisi melkein lukea kirjaa".
"Lue ja sano mikä on kirjan nimi. Ehkäpä voisin arvata enemmänkin kirjan opastuksella."
Chon kumartui uteliaasti ulospäin, mutta ponnahti aivan nopeasti takaisin.
"No, mitä nyt?" kysyi varakreivi.
Chon tarttui hänen käsivarteensa.
"Ole varovainen katseessasi ulos, veljeni", sanoi hän; "katso, kuka tuolta vasemmalta olevasta luukusta tähystelee puutarhaan. Varo nyt, ettei sinua nähdä!"
"Ähäh", huudahti Jean Dubarry hiljaa; "sehän on, jumalavita, tuo minun leivänliottajani!"
"Hän aikoo syöksyä suin päin pihalle."
"Ei toki, hän pitää kiinni kattokourusta."
"Mutta mitä hän katselee noin tulisin silmin ja aivan hurjana innosta?"
"Hän väijyskelee."
Varakreivi löi kädellä otsaansa.
"Ah, nyt minä tiedän!" huudahti hän.
"Mitä sitten?"
"Hän väijyskelee tuota hempukkaa, pardieu!"
"Neiti de Taverneytä?"
"Niin juuri, siinä on maalais-kyyhkyslakan rakastunut lintu! Tyttö
muuttaa Pariisiin, toinen juoksee perässä. Neiti de Taverney asettuu
Coq-Héronin varrelle, filosofi karkaa meidän luotamme asumaan Rue
Plâtrièren varrelle. Hän katselee neitiä, ja neiti uneksii."
"Se on ilmeisesti totta", myönsi Chon. "Katsohan vain hänen tuijottavia silmiään, niiden tummaa tulta; hän on niin rakastunut, että on hullautunut."
"Siskoseni", sanoi Jean, "ei välitetä enää pitää silmällä rakastajatarta, rakastaja täyttää kyllä sen toimen".
"Niin, omaan laskuunsa."
"Ei, vaan meidän. Minä lähden nyt heti kunnon Sartinesin puheille. Pardieu, meitä potkii onni! Mutta varo itseäsi, Chon, ettei filosofi huomaa sinua; sinä tiedät, kuinka nopeasti hän livistää käpälämäkeen."
KAHDESKYMMENESKAHDES LUKU
Sotasuunnitelma
Poliisipäällikkö oli tullut kotiin kello kolme aamulla ja oli lopen väsynyt, mutta myöskin hyvin tyytyväinen kuninkaalle ja rouva Dubarrylle eilen tuotapikaa valmistamaansa iltaan.
Olihan kansan ihastus, jonka dauphinen saapuminen Ranskaan oli jälleen herättänyt, monta kertaa puhjennut ilmoille hänen majesteettinsakin edessä huutoina: "Eläköön kuningas!" Sellaiset huudot olivat viime aikoina suuresti vähentyneet paljon puhutusta Metzin sairastapauksesta asti, jolloin oli vielä nähty koko Ranska kirkoissa tai pyhiinvaelluksilla, koettamassa hankkia terveyttä nuorelle Ludvig XV:lle, jota maa siihen aikaan sanoi nimellä Ludvig Rakastettu.
Toisaalta jälleen oli myöskin rouva Dubarry, jota oli hyvinkin usein loukattu eräillä toisilla ja omantapaisilla huudoilla, tällä kertaa saanut vastoin odotuksiaan melkoisen kauniin kohtelun useilta riveiltä katselijoita, jotka poliisipäällikkö oli älykkäästi asettanut aivan ensimmäisiksi. Ja siksi olikin kuningas ollut sangen tyytyväinen ja palkinnut armollisella hymyllä poliisipäällikköä, joka nyt saattoi olla varma, että hän saisi lämpöiset kiitokset.
Niinpä olikin hän nyt pitänyt oikeutenaan maata kahteentoista saakka, mitä hänelle ei ollut tapahtunut melkoisen pitkään aikaan. Ja noustessaan ylös oli hän käyttänyt tätä itselleen antamaansa lomapäivää niin taloudellisesti, että hän samalla aikaa kuunteli yöraportteja ja koetteli päähänsä paria tusinaa uusia peruukkeja.
Juuri kun hän oli asettanut päähänsä seitsemännen peruukin ja kuunnellut kolmannen osan luettavaa, ilmoitettiin vieraaksi varakreivi Jean Dubarry.
— Hyvä, — ajatteli herra de Sartines, — nyt tulevat ne kiitokset!
Tai: se hänen tietää? Naiset ovat niin oikullisia.
"Pyytäkää kreiviä astumaan saliin", sanoi hän sitten.
Jean oli väsynyt aamupäivä-urakkaansa ja istahti nojatuoliin. Poliisipäällikkö tuli nopeasti sisään, ja hän saattoi heti omin silmin nähdä, ettei keskustelu toisi millään tavoin ikävyyksiä. Jean näytti suorastaan loistavalta.
Herrat puristivat toistensa kättä.
"Ne niin, varakreivi", kysyi herra de Sartines; "mikä teidät näin varhain tänne tuo?"
Jean oli kovin tottunut imartelemaan sellaisten henkilöiden itserakkautta, joiden kanssa hän tahtoi päästä hyviin kirjoihin, ja niinpä hän lausui:
"Ennen kaikkea oli minulla halu tulla toivottamaan onnea eilisen juhlan erinomaisen järjestelyn johdosta."
"Ah, kiitän nöyrimmästi. Virallisestiko?"
"Kyllä, virallisesti, mitä Luciennesiin tulee."
"Muuta en toivokaan. Sieltähän aurinko nousee, vai kuinka?"
"Kyllä, ja siellä se joskus laskee levollekin."
Ja Jean Dubarry oli purskahtaa melkoisen kömpelöön nauruunsa, joka kuitenkin antoi hänen kasvoilleen tuon hänen niin usein tarvitsemansa leppoisen leiman; mutta jatkoi samassa:
"Mutta paitsi onnentoivotuksia, jotka minun oli teille tuotava, on minun pyydettävä teiltä pieni palveluskin."
"Vaikka kaksi, jos vain pystyn ne täyttämään."
"Oh, siihen voitte vastata aivan heti. Jos jokin on Pariisissa kadonnut, onko toivoa saada se takaisin?"
"Kyllä, jos sillä ei ole mitään arvoa tai jos se on hyvin arvokas."
"Sillä, jota minä haen, ei tosiaan ole paljon arvoa", sanoi Jean pudistaen kieltävästi päätänsä.
"Mitä te sitten haette?"
"Erästä noin kahdeksantoista vuotiasta nuorukaista."
Herra de Sartines ojensi kätensä, otti paperia ja alkoi sitten kirjoittaa siihen lyijykynällä.
"Kahdeksantoista vuotias. Mikä hänen nimensä on, tuon nuorukaisen?"
"Gilbert."
"Mitä hän tekee?"
"Vähimmän, mitä suinkin voi, luullakseni."
"Mistä hän on kotoisin?"
"Lotringista."
"Missä hän on ennen oleskellut?"
"Hän on ollut Taverneyn perheen palveluksessa."
"He ovat siis tuoneet hänet kanssaan tänne?"
"Eivät; minun sisareni Chon korjasi hänet keskeltä maantietä nälkään nääntymässä, hän otti hänet vaunuihinsa, toi hänet Luciennesiin, ja siellä…"
"No niin, siellä?"
"Pelkään, että se vintiö on käyttänyt vierasvaraisuutta väärin."
"On varastanut?"
"Ei, sitä en juuri väitä."
"Mutta mitä sitten?"
"Tarkoitan, että hän karkasi sieltä varsin kummallisella tavalla."
"Tahdotte nyt hänet takaisin?"
"Niin."
"Onko teillä aavistusta, missä hän oleksii?"
"Minä tapasin hänet tänä aamuna suihkukaivolla Rue Plâtrière-kulmassa ja luulen hyvällä syyllä, että hän asuu sen saman kadun varrella. Taidanpa melkein osata ilmoittaa talonkin."
"No niin, jos tiedätte talon, ei mikään ole yksinkertaisempaa kuin antaa napata hänet siellä kiinni. Mitä aiotte hänelle tehdä, kun saatte hänet käsiinne? Tahdotteko pistää hänet Charentoniin tai Bicêtreen?"
"Emme, sitä emme juuri aio."
"No, aikokaa nyt vain kaikkea, mitä tahdotte! Puhukaa huoletta."
"Ei; minun siskoni piti päinvastoin sangen paljon tuosta pojasta ja hän olisi mielellään pitänyt hänet talossa; poika on melkoisen älykäs. No niin, jos hänet mukavalla tavalla voitaisiin tuoda takaisin sisareni luo, se olisi mainio asia."
"Koettelemme. Te ette ole tiedustellut, kenen luona hän oleksii Rue de Plâtrièren varrella?"
"En; ymmärrättehän, etten tahdo ilmaista itseäni ja vaikeuttaa ehkä asemaa. Hän huomasi minut ja juoksi pakoon niinkuin piru kintereillään. Jos hän lisäksi olisi tiennyt, että minä tunnen hänen olinpaikkansa, niin olisi hän sieltä heti muuttanut."
"Olette oikeassa. Rue de Plâtrière? Onko se talo kadun loppupäässä, keskikohdalla vai alkupäässä?"
"Noin kolmanneksen päässä täältäpäin lukien."
"Olkaa huoletta, minä lähetän sinne vartavasten teidän tähtenne luotettavan miehen."
"Voi, hyvä poliisipäällikkö, luotettavakin mies saattaa lörpötellä, olkoon miten varma tahansa."
"Ei toki, meillä ei lörpötellä."
"Tuo nuorukainen on viekas vintiö."
"Ah, ymmärrän: anteeksi, etten tullut heti sitä ajatelleeksi. Te haluatte, että minä itse…? Todellakin, te saatatte olla oikeassa… se on ehkä parempi… sillä sattuu ehkä vaikeuksia, joita ette aavistakaan."
Vaikka Jean oli vakuutettu, että virkaherra tahtoi vain lisätä omaa arvoaan, ei hän kuitenkaan halunnut riistää merkitystä hänen sanoiltaan. Lisäsipä hän vielä:
"Juuri ottaen huomioon nuo aavistamanne vaikeudet minä toivonkin teidän henkilökohtaisia toimenpiteitänne."
Herra de Sartines soitti kamaripalvelijaansa.
"Käske varustamaan vaununi", sanoi hän.
"Minulla on vaunut", keskeytti Jean.
"Ei kiitoksia, minä ajan mieluummin omillani, ne ovat vaakunattomat ja ajurin ja yksityishenkilön rattaiden välimuoto. Mitä maalautan ne uudestaan kerta kuussa, ja siten niitä on vaikea tuntea. Sallikaa minun nyt, kun hevosia valjastetaan, koetella, sopivatko uudet peruukkini päähäni."
"Tehkää se vain", vastasi Jean.
Herra de Sartines kutsui huoneeseen peruukkimestarinsa, joka oli oikea taiteilija ja toi hoidokilleen oikean mallikokoelman peruukkeja. Niissä oli kaikenmuotoisia, kaikenvärisiä ja kaikensuuruisia: virkamiesperuukkeja, asianajajan peruukkeja, kruununvuokraajan peruukkeja, ratsuperuukkeja. Salapoliisihommainsa tähden muutti herra de Sartines joskus kolme, neljä kertaa päivässä pukua, ja hän piti ulkoasunsa säntillisyyttä suuressa arvossa.
Virkaherran koetellessa neljättäkolmatta peruukkia ilmoitettiin hänelle, että hevoset olivat valjaissa.
"Tunnette siis sen talon?" kysyi herra de Sartines matkalla Jeanilta.
"Hitto, näen sen tänne saakka!"
"Katsoitteko, minkälainen pääsy siihen oli?"
"Kyllä, se oli ensimmäinen seikka, mitä ajattelin."
"Ja miten siis taloon mennään?"
"Katettua kujaa pitkin."
"Ahaa! Käytävää, joka lähtee kadulta kolmasosan päässä sitä täältä päin lukien, sanoitte?"
"Niin, ja siinä on pieni säleportti."
"Peijakas, säleportti! Tiedättekö, missä kerroksessa teidän karkulaisenne asuu?"
"Ullakkohuoneessa. Muuten saatte heti itse nähdä, sillä tuolla on jo suihkukaivo."
"Käymäjalkaa, ajaja!" käski poliisipäällikkö.
Mies hiljensi vauhtia; herra de Sartines työnsi vaunujen ikkunan auki.
"Katsokaa tuolla", sanoi Jean, "tuo likainen talo".
"Ah", huudahti de Sartines ja löi kämmeniään yhteen; "sitäpä minä juuri pelkäsin".
"Mitä, pelkäättekö te jotakin?"
"Kovinkin!"
"Mitä te sitten pelkäätte?"
"Teillä on huono onni."
"Selittäkää."
"No niin, tuo likainen talo, jossa teidän karkulaisenne piilee, on juuri sama, jossa Geneven herra, Rousseau asuu."
"Kirjailija Rousseau?"
"Niin."
"No, mitä se teitä liikuttaa?"
"Mitäkö se muka minua liikuttaa? Ah, näkee hyvin, ettette ole poliisipäällikkö ja ettei teillä ole mitään tekemistä filosofien kanssa."
"Pyh, Gilbertkö olisi Rousseaun kodissa! Kuinka sellaista oletatte?"
"Ettekö sanonut itse, että nuorukaisenne on filosofi?"
"Kyllä."
"No niin, vakka kantensa hakee."
"Oletetaan sitten, että hän on herra Rousseaun luona."
"Niin, sen oletamme."
"Mitä siitä sitten seuraa?"
"Lempo, ettette saa häntä kynsiinne."
"Mikä on esteenä?"
"Koska Rousseau on hyvin pelättävä mies."
"Miksi ette siis pistä häntä Bastiljiin?"
"Sitä ehdotin äsken kuninkaalle, mutta hän ei uskaltanut."
"Mitä ihmettä, eikö hän uskaltanut?"
"Ei, hän tahtoi lykätä syyn vangitsemisesta minun niskoilleni, enkä minä puolestani ollut lainkaan kuningasta rohkeampi."
"Oho, tosiaanko?"
"Aivan niinkuin sanon. Vakuutan, että ihminen ajattelee asiaa kaksi kertaa, ennenkuin antautuu noiden filosofisten leukain purtavaksi. Peste! Vangitseminen herra Rousseaun kotona, ei, rakas ystäväni, se ei käy päinsä!"
"Kunnon ministeri, minun mielestäni te pelkäätte turhaa. Eikö kuningas ole maassa korkein ja te hänen poliisipäällikkönsä?"
"Te olette hupaisia, te maallikot! Kun olette sanonut: 'Eikö kuningas ole korkein maassa?' luulette kuitanneenne koko asian. No niin, kuulkaa siis, hyvä kreivi. Minä vangitsisin mieluummin teidät rouva Dubarryn luona kuin tuon Gilbertin Rousseaun kodissa."
"Tosiaanko! Kiitoksia kunniasta!"
"Niin, se totisesti nostaisi vähemmän meteliä. Te ette voi kuvitellakaan, kuinka arkapintaisia nuo kirjailijat ovat; vähimmästäkin naarmusta he kirkuvat niinkuin heidän luitaan katkottaisiin."
"Mutta: ei nyt nähdä mörköjä! Onkohan aivan varmaa, että herra Rousseau pitää luonaan tuota karkulaistamme? Onko tämä nelikerroksinen talo hänen omansa ja yksinäänkö hän siellä asuu?"
"Rousseaulla ei ole kolikkoakaan eikä siis taloakaan Pariisissa. Tuossa luolassa asuu paitsi häntä ehkä viisitoista, kaksikymmentä vuokralaista. Mutta muistakaa: pitäkää aina onnettomuutta varmana, jos luulette sellaisen teitä uhkaavan; jos sen sijaan odotatte onnea, niin älkää siihen luottako. Ikävillä seikoilla on aina yhdeksänkymmentäyhdeksän mahdollisuutta ja mieluisilla ainoastaan yksi. Mutta malttakaapas vähän; minä otin muistiinpanoni mukaan, koska aavistin, mitä oli tuleva."
"Mitkä muistiinpanot?"
"Muistiinpanoni Rousseausta. Luuletteko hänen astuvan askeltakaan meidän siitä tietämättä?"