"Oho, aivanko totta? Hän on siis todellakin vaarallinen mies?"
"Ei, mutta hänestä on meillä paljon huolta; sellainen hassu voi koska tahansa taittaa kätensä tai jalkansa, ja silloin syytetään heti meitä."
"No, katkaiskoon siis kerrankin niskansa!"
"Jumala sellaisesta varjelkoon!"
"Suokaa minun teille sanoa, etten ymmärrä Teitä laisinkaan."
"Kansa kivittelee kyllä silloin tällöin tuota kunnon geneveläistä; mutta se vaatii sen huvin pelkästään itselleen; jos me heittäisimme pienimmänkin kiven häntä kohti, niin tulisimme me vuorostamme kivitetyiksi."
"Minä en ymmärrä moisia kursailuja, antakaa anteeksi."
"Sentähden täytyy meidän ryhtyä sangen varoviin toimenpiteisiin. Toivokaamme nyt yhtä ainoaa, mikä on mahdollista, nimittäin sitä, ettei hän ole Rousseaun luona. Vetäytykää aivan vaunujen perukkaan."
Jean totteli, ja herra de Sartines käski miehensä ajaa muutaman askeleen edemmäksi kadulle. Sitten avasi hän lompakkonsa ja otti siitä joitakin papereita.
"Katsotaanpas", virkkoi hän: "mistä päivästä alkaen tuo teidän nuorukaisenne on ollut Rousseaun luona, jos hän siellä on?"
"Tämän kuun kuudennestatoista."
"Tämän kuun kuudennestatoista."
"'17. p:nä. Rousseau on nähty kello kuusi aamulla kokoamassa yrttejä Meudonin metsässä; hän oli yksin.'"
"Oliko hän yksin?"
"Jatketaan. 'Samana päivänä kello kaksi iltapuolella kokosi hän vielä yrttejä, mutta erään nuoren miehen seurassa.'"
"Ahaa!" huudahti Jean.
"Nuoren miehen seurassa, kuulitteko", toisti herra de Sartines.
"Se oli kai hän; mordieu, kyllä varmaankin!"
"No, mitäs tästä sanotte: 'Nuori mies näytti surkean köyhältä.'"
"Se oli hän!"
"'Hän söi ahnaasti.'"
"Ihan sattuvaa!"
"'He poimivat molemmat yrttejä ja panivat ne peltikoteloon.'"
"Lempo soi, lempo soi!" äänteli Jean Dubarry.
"Siinä ei ole kuitenkaan vielä kaikki. Kuulkaa: 'Illalla vei hän nuoren miehen kanssaan kotiinsa; keskiyöllä ei nuori mies vielä ollut lähtenyt hänen luotaan.'"
"Hyvä!"
"'18. p:nä. — Nuori mies ei ole vielä lähtenyt talosta, vaan näyttää asettuneen asumaan Rousseaun luo.'"
"Minulla on vielä kipene toivoa."
"Te sitten olette tosiaan optimisti! Olkoon menneeksi, ilmaiskaa minulle tuo toivonne."
"Hänellä voi olla sukulainen talossa."
"Hyvä! Täytetään siis toivomuksenne, tai paremminkin viedään viimeinen toivonne. Seis, ajaja!"
Herra de Sartines laskeusi vaunuista. Hän ei ollut kulkenut kymmentä askelta, kun hän kohtasi harmaapukuisen ja melkoisen epäilyttävän näköisen miehen.
Kun mies huomasi korkean virkaherran, otti hän hatun päästään ja pisti sen siihen takaisin, näyttämättä pitävän tervehtimistä ylen tärkeänä, vaikka hänen katseestaan huomasikin, että hän oli tervehtimäänsä kohtaan peräti nöyrä ja altis.
Poliisipäällikkö viittasi, mies lähestyi häntä, kuunteli nöyrästi joitakin käskyjä ja katosi sitten sen talon puutarhaan, jossa Rousseau asui.
Poliisipäällikkö nousi jälleen vaunuihinsa.
Viiden minuutin kuluttua ilmestyi harmaapukuinen takaisin ja lähestyi vaunujen ovea.
"Minä käännän naamani tänne oikealle päin", sanoi Jean Dubarry, "ettei vain minua nähtäisi".
Herra de Sartines hymyili, kuunteli salapoliisinsa ilmoitusta ja päästi hänet menemään.
"No niin?" kysyi Jean Dubarry.
"Aivan kuin aavistin, teillä on huono onni. Gilbert asuu tosiaan
Rousseaun luona. Uskokaa minua, luopukaa hänestä."
"Luopua hänestä?"
"Niin. Ette suinkaan oikun vuoksi tahdo ärsyttää vastaanne kaikkia
Pariisin filosofeja, vai mitä?"
"Ah, mutta mitä kälyni Jeanne tästä sanoo?"
"Hänelle on tuolla Gilbertillä siis niin suuri merkitys?" kysyi herra de Sartines.
"Kyllä."
"No niin, siinä tapauksessa eivät tässä auta muut kuin lempeät keinot. Olkaa kohtelias, hivelkää hellästi Rousseauta, koettamatta riistää häneltä väkisin Gilbertiä, niin hän luovuttaa hänet teille mielisuosiolla."
"Ma foi, voisitte yhtä hyvin pyytää meitä silittämään karhua."
"Se on ehkä paljon helpompaa kuin luulettekaan. Eipä olla levottomia. Hän pitää kauneista kasvoista; kreivittären ovat ylen kauniit, eivätkä myöskään neiti Chonin ole epämiellyttävät. Sanokaapas, luuletteko, että kreivitär tahtoisi antaa jonkin uhrin päähänpistonsa puolesta."
"Vaikka sata."
"Luuletteko, että hän myöntyisi rakastumaan herra Rousseauhon?"
"Kyllä, jos välttämättä sitä vaaditaan."
"Se olisi ehkä edullista; mutta tarvitaan välittäjää, joka lähentää heitä toisiinsa. Tunnetteko jonkun, joka puolestaan tuntee Rousseaun?"
"Kyllä, herra de Contin."
"Ei kelpaa; hän epäilee kaikkia prinssejä. Meidän täytyy saada joku vähäpätöinen henkilö, joku oppinut, joku runoilija."
"Moisten kanssa me emme seurustele."
"Mutta enkö ole nähnyt, että kreivittären vieraana käy joskus herra de Jussieu?"
"Botanisti?"
"Niin."
"Aivan totta; hän käy joskus Trianonissa, ja kreivitär antaa hänen repiä kukkalavojaan."
"Siinä on teille mies; Jussieu on ystäväni."
"Sitten asia sujuu itsestään?"
"Melkeinpä."
"Minä siis saan tuon Gilbertini?"
Herra de Sartines harkitsi asiaa vielä hetkisen.
"Kyllä, alan sitä jo luulla", vastasi hän; "ja ilman väkivaltaa ja meteliä; Rousseau luovuttaa hänet aivan köysiin pantuna".
"Niinkö luulette?"
"Minä olen siitä varma."
"Mutta mitä sitä varten täytyy tehdä?"
"Eräs aivan vähäpätöinen asia. On kai teillä jokin asumaton paikka
Meudonin tai Marlyn seuduilla?"
"Kyllä, sellaisista ei puutetta; minä tiedän vähintäin kymmenen
Luciennesin ja Bougivalin välillä."
"No hyvä, antakaa sommitella sinne jonkinlainen… kuinka sanoisinkaan… filosofien loukku."
"Mitä ihmettä? Kuinka tuon käsittäisin?"
"On pantava kuntoon pyydys filosofeille."
"Ka, millä lemmon tavalla sellainen järjestettäisiin?"
"Olkaa huoletta, minä annan teille suunnitelman siihen. Ja lähtekäämme nyt pian täältä pois; nähkääs, tuolla meitä jo katsellaan. Ajaja, kotiin päin!"
KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU
Mitä herra de la Vauguyonin, Ranskan prinssien opettajan, piti tehdä dauphinin hääiltana
Historian merkkitapahtumat ovat romaanikirjailijalle samaa kuin jättiläiskorkeat vuoret matkustavalle. Hän katselee niitä, hän kulkee niiden ympäri, hän tervehtää niitä ohimennessään, mutta niiden ylitse hän ei voi hypätä.
Niin katselkaamme, kiertäkäämme ja tervehtikäämme mekin
Versaillesissa vietettyjä suurenmoisia dauphinin hääjuhlallisuuksia.
Ranskan hovin seremoniakirja on ainoa kronikka, jonka tietoihin
tällaisissa tapauksissa voi turvautua.
Ludvig XV:n aikaisen Versaillesin loiston, sen hovipukujen, livreain ja kirkollisten koristusten kuvaileminen ei anna mitään tehokasta lisää pieneen kertomukseemme, tälle vaatimattomalle kulkijattarellemme, joka syrjäpolkuja pitkin seuraa Ranskan historian suurta valtatietä.
Me annamme siis niin ollen juhlallisuuksien mennä menojaan kauniin toukokuun päivän lämpöisessä auringonpaisteessa; annamme korkeain vieraiden hiljaa vetäytyä pois ja kertoa tai tehdä huomautuksia ihmeistä, joita näkemässä he äsken olivat olleet. Mutta itse me palaamme omiin tapahtumiimme ja henkilöihimme, jotka eivät kuitenkaan historialliselta kannalta katsoen ole jonkinlaista arvoaan vailla.
Kuningas oli väsynyt edustamisvelvollisuudestaan ja ennen kaikkea päivällisistä, jotka olivat ylen pitkälliset ja järjestetyt orjallisesti suuren dauphinin, Ludvig XIV:n pojan hääjuhlain menojen mukaisiksi. Senvuoksi poistui kuningas jo kello yhdeksän aikaan huoneistoonsa ja lähetti luotaan kaikki muut henkilöt paitsi herra de la Vauguyonin, kuninkaallisten prinssien opettajan.
Tämä herttua, lämmin jesuiittain ystävä, joille hän toivoi saavansa rouva Dubarryn avulla maahanpaluun sallituksi, piti kasvatustehtäväänsä osaksi täytettynä, koska Berryn herttua meni nyt naimisiin.
Se ei kuitenkaan ollut työn raskain osa, sillä vielä oli Ranskan prinssien opettajan viimeisteltävä Provencen ja Artoisin kreivien kasvatus, nuorukaisten, joista toinen oli viidentoista, toinen kolmentoista vuotias. Provencen kreivi oli salaisen sisukas ja hillitön, Artoisin kreivi ajattelematon ja talttumaton. Mutta dauphin oli, paitsi että hänellä oli eräitä hyviä ominaisuuksia, jotka tekivät hänestä oivallisen oppilaan, ennen kaikkea dauphin, nimittäin kuninkaan läheisin olento Ranskassa, joten herra de la Vauguyonille saattoi koitua melkoinen vahinko, jos hän nyt menettäisi vaikutuksensa dauphinin mieleen, jossa ehkä nainen tästä lähtien anastaisi vallan.
Kun kuningas pyysi herra de la Vauguyonia jäämään luokseen, saattoi viimemainittu olettaa hänen majesteettinsa huomanneen hänen tappionsa ja tahtovan korvata sitä jollakin hyvityksellä. Kun jonkun henkilön kasvatus on päättynyt, saa opettaja tavallisesti kunnialahjan.
Tämä seikka sai Vauguyonin herttuan, joka oli sangen tunteellinen mies, esiintymään tällä kertaa vielä tunteellisempana. Koko päivällisaterialla oli hän alinomaa nostanut nenäliinan silmilleen osoittaakseen, miten ankaraa surua hänen oppilaansa kadottaminen hänelle tuotti. Kun jälkiruoka viimein oli nautittu, niin hän oikein nyyhkytteli; mutta kun hän sitten joutui yksin, oli hän melkoista rauhallisempi.
Kutsu kuninkaan luo houkutteli jälleen nenäliinan taskusta esille ja kyyneleet vuotamaan silmistä.
"Tulkaa, la Vauguyon-parka", sanoi kuningas heittäytyen mukavasti lepotuoliin; "tulkaa, niin pakistaan vähän".
"Olen palveluksessanne, teidän majesteettinne", vastasi herttua.
"Istukaa tuohon, hyvä herttua; te taidatte olla aika väsynyt."
"Minäkö istumaan, sire?"
"Niin, istukaa kursailematta."
Ludvig XV osoitti herttualle töyrytuolia, joka oli asetettu niin, että valo lankesi kohtisuoraan opettajan kasvoille, mutta jätti sen sijaan kuninkaan kasvot varjoon.
"No niin, hyvä herttua", sanoi Ludvig XV: "nyt on kasvatustehtävänne täytetty".
"Niin, sire."
Ja la Vauguyon huokasi.
"Todellakin, hyvin suoritettu tehtävä!" jatkoi Ludvig XV.
"Teidän majesteettinne on liian hyvä."
"Ja se tuottaa teille melkoista kunniaa, herttua."
"Teidän majesteettinne suorastaan kukkuroi minut hyvyydellänne."
"Hänen korkeutensa dauphin on luullakseni Euroopan oppineimpia prinssejä."
"Samaa luulen minäkin, sire."
"Etevä historian tuntija?"
"Melkoisen etevä."
"Varma maantieteessä?"
"Sire, hänen korkeutensa dauphin laati itse karttoja, joita moni insinööri ei pystyisi tekemään."
"Hän urheilee oivallisesti?"
"Ah, sire, se kiitos kuuluu eräälle toiselle, sillä minä en ole sitä hänelle opettanut."
"Vaikkapa ette, hän sen kuitenkin osaa."
"Kyllä, erittäin hyvin."
"Entä kellosepän homma sitten… kuinka näppärä mies!"
"Niin, se on hämmästyttävää, sire."
"Kuusi kuukautta ovat kelloni käyneet aivan yhdessä kuin vaunujen neljä pyörää pääsemättä toistensa edelle. Ja hän hoitaa ne kaikki yksinään."
"Tämä sisältyy mekaanisiin tietoihin, sire, ja minun täytyy tunnustaa, ettei minulla ole siinäkään asiassa mitään osuutta."
"Mutta entäpä matematiikka, merenkulkutiede?"
"Kyllä, sire, siinä tieteen haarat, joihin minä olen koettanut aina innostuttaa hänen korkeuttaan dauphinia."
"Hän on hyvin etevä niissä. Tässä eräänä iltana kuulin hänen juttelevan herra de la Peyrousen kanssa greliineistä [eräänlaista teräsköyttä. Suom.], vanttilaitteista ja prikipurjeista."
"Kaikki meritermejä… niin, sire."
"Hän puhuu sellaisista asioista kuin mikä Jean Bart." [Kuuluisa merenkulkija Ludvig XIV:n ajalta. Suom.]
"On tosiaan totta, että hän on niihin seikkoihin hyvin perehtynyt."
"Mutta niistä hänen on kiittäminen kuitenkin juuri teitä."
"Teidän majesteettinne palkitsee minua yli ansioitteni, kun teidän majesteettinne lukee osalleni rahdunkin, miten vähäpätöisen tahansa, talleista eduista, joita hänen korkeutensa dauphin on opinnoillaan saavuttanut."
"Minä uskonkin, herttua, että hänen korkeudestaan dauphinista tulee kerran hyvä kuningas, hyvä valtion raha-asiain järjestäjä ja hyvä perheen isä. Mutta kun tätä ajattelen, herttua, — toisti kuningas ja pani koron näille viimeisille sanoilleen, uskotteko te, että hänestä tulee hyvä perheenisä?"
"Sire", vastasi herra de la Vauguyon aivan vilpittömästi, "minä uskon, että koska hänen korkeutensa dauphinin sydämessä orastavat kaikki hyveet, on sekin hyve suljettuna siihen niinkuin muutkin".
"Te ette ymmärrä minua, herttua", vastasi Ludvig XV; "minä kysyin teiltä, tuleeko hänestä hyvä perheen isä".
"Tunnustan, sire, etten voi teidän majesteettianne ymmärtää. Missä merkityksessä teidän majesteettinne tuota minulta kysyy?"
"Niin, sellaisessa merkityksessä, että… Enhän erehdy, että te olette lukenut raamattuanne, hyvä herttua?"
"Kyllähän sen olen lukenut, sire."
"No niin, te tunnette patriarkat, vai mitä?"
"Kyllä."
"Tuleeko hänestä hyvä patriarkka?"
Herra de la Vauguyon katsoi kuninkaaseen kuin tämä olisi puhunut silkkaa hepreaa; ja käännellen hattuansa käsissään hän vastasi:
"Sire, suuri kuningas on kaikkea, mitä hän tahtoo."
"Anteeksi, hyvä herttua", intti kuningas; "minä huomaan, ettemme ymmärrä toisiamme oikein".
"Sire; minä koetan parastani."
"Minun täytyy siis puhua selvemmin", virkkoi kuningas. "Kuulkaa nyt, tehän tunnette dauphinin kuten oman poikanne?"
"Kyllä, sire."
"Te tunnette hänen taipumuksensa?"
"Kyllä."
"Hänen intohimonsa?"
"Oh, mitä intohimoihin tulee, sire, se on toinen asia: jos hänen korkeudellaan olisi sellaisia ollut, olisin minä ne perinpohjin pois juurittanut. Mutta onneksi olen päässyt siitä vaivasta; Monseigneurilla ei ole intohimoja."
"Onneksi, sanoitte?"
"Niin, eikö se sitten ole onni?"
"Hänellä ei siis ole niitä?"
"Intohimojako? Ei, sire."
"Ei yhtään?"
"Ei yhtään ainoaa, siitä vastaan."
"Kas niin, sitä minä pelkäsinkin", sanoi kuningas. "Dauphinista tulee sangen hyvä kuningas, erittäin hyvä raha-asiain hoitaja, mutta kunnon patriarkkaa ei hänestä tule koskaan."
"Voi, sire, te ette ole kehoittanut minua kehittämään hänen korkeuttaan dauphinia patriarkallisuuteen."
"Mutta siinä minä tein kovin väärin. Minun olisi pitänyt muistaa, että hän kerran menee naimisiin. Mutta vaikka hänellä ei olekaan intohimoja, ette suinkaan silti ole kokonaan toivoton hänestä?"
"Kuinka?"
"Tahdon tällä sanoa, ettette pidä häntä kykenemättömänä jonakin kauniina päivänä niitä saamaan?"
"Sire, minä pelkään…"
"Mitä te pelkäätte?"
"Todellakin", vastasi herttua-raukka surkealla äänellä, "teidän majesteettinne kiduttaa minua".
"Herra de la Vauguyon", huudahti kuningas alkaen tulla kärsimättömäksi, "minä kysyn teiltä suoraan ja selvästi, tuleeko Berryn herttuasta hyvä aviopuoliso joko ilman intohimoja tai sillä varustettuna. Perheen isän ominaisuudet minä jätän nyt silleen ja samoin patriarkankin oman onnensa nojaan."
"No, sire, sitä en saattane aivan varmaan teidän majesteetillenne sanoa."
"Kuinka, ettekö saata sitä sanoa?"
"En, sitä en voi tehdä, sillä minä en sitä tiedä."
"Ettekö tiedä!" huudahti Ludvig XV niin hämmästyneenä, että peruukki alkoi herra de la Vauguyonin päässä huojua.
"Sire, Berryn herttua on elänyt tiedän majesteettinne oman katon alla niin täydessä viattomuudessa kuin opiskelevan nuoren miehen tulee."
"Mutta, herttua, tämä nuori mies ei nyt enää opiskele, hän menee naimisiin."
"Sire, minähän olin Monseigneurin opettaja."
"Juuri siksi, herttua, teidän olisi pitänyt hänelle opettaa kaikki, mitä hänen olisi tarvinnut tietää."
Ja Ludvig XV heittäytyi lepotuoliinsa kohauttaen hartioitaan.
"Sen minä jo aavistin", lisäsi hän huokaisten.
"Hyvä Jumala, sire…"
"Tunnettehan Ranskan historian, eikö niin, herra de la Vauguyon?"
"Sire, niin olen aina itse luullut, ja luulen vastakin, ellei teidän majesteettinne sano toista."
"No hyvä, silloin te myöskin tiedätte, mitä minulle tapahtui hääpäiväni iltana."
"En, sire, sitä minä en tiedä."
"Mutta, hyvä Jumala, sittenhän te ette tiedä mitään!"
"Jos teidän majesteettinne suvaitsisi kertoa minulle tuon tapauksen, joka on ollut minulle tuntematon…"
"Kuulkaa sitten, ja olkoon tämä teille läksy kasvattaessanne kahta muuta pojanpoikaani, herttua."
"Minä kuuntelen, sire."
"Minutkin kasvatettiin isoisäni kodissa niinkuin te olette kasvattanut dauphinia. Minulla oli opettajana herra de Villeroy, kunnon mies, oikein hyvä mies, aivan kuin te, herttua. Ah, jospa hän olisi useammin antanut minun olla setäni, sijaishallitsijan seurassa! Mutta ei, opiskelu täydessä viattomuudessa, kuten te sanotte, herttua, oli saanut minut laiminlyömään tutkia viattomuuksia. Kuitenkin minä menin naimisiin, ja kun kuningas ottaa itselleen vaimon, kunnon herttua, on se koko maailmalle tärkeä seikka."
"Ahaa, sire, nyt minä alan ymmärtää!"
"No, se nyt on edes hyvä. Minä siis jatkan. Kardinaali tutkiskeli siis, oliko minulla taipumuksia patriarkaattiin. Minun lahjani siihen suuntaan olivat suorastaan olemattomat, ja minä olin sillä alalla niin viaton, että oli syy pelätä Ranskan kruunun siirtyvän naispuoliselle sukuhaaralle. Kardinaali neuvotteli onneksi tästä herra de Richelieun kanssa; se oli ylen arkaluontoinen asia, mutta herra de Richelieu oli suuri mestari sellaisissa. Hän keksi erinomaisen keinon. Siihen aikaan eli joku neiti Lemaure tai Lemoure, en muista hänen nimeään tarkkaan, joka maalasi erittäin kauniita tauluja; häneltä tilattiin kokonainen sarja tauluja, ymmärrätte kai minua?"
"En, sire."
"Kuinka minä sitten sen ilmaisisin…? Maalaistauluja."
"Teniersin taulujen tyyliin, sire?"
"Ei, etevämpiä; alkeellisimpia."
"Alkeellisimpia?"
"Luonnollisia… Nyt luulen viimeinkin löytäneeni oikean sanan; nyt kai minua ymmärrätte?"
"Kuinka!" huudahti herra de la Vauguyon punastuen, "tahdottiinko teidän majesteetillenne näyttää…?"
"Kuka on sanonut näyttämisestä mitään, hyvä herttua?"
"Mutta että teidän majesteettinne olisi voinut nähdä…"
"Siihen ei tarvittu muuta kuin että minun majesteettini katseli."
"No niin?"
"Minä siis katselin."
"Ja…?"
"Ja kun ihminen on suuressa määrin matkija… niin minä matkin myöskin."
"Keino, sire, oli tosiaan melkoisen kekseliäs, ja varmaan tehokas, joskin vaarallinen nuorelle miehelle."
Kuningas katseli herttua de la Vauguyonia huulillaan hymy, jota olisi voinut sanoa raa'aksi, ellei se olisi väreillyt maailman sukkelimmalla suulla.
"Ei nyt huolita pelätä vaaraa", vastasi hän, "vaan palatkaamme kysymykseen, mitä meidän tällähaavaa on tehtävä".
"Ah!"
"Tiedättekö sen?"
"En, sire, ja teidän majesteettinne tekisi minut sangen onnelliseksi neuvomalla minulle sen."
"No niin, kuulkaa nyt: te lähdette heti hänen korkeutensa dauphinin luokse, joka paraikaa ottaa vastaan herrojen viimeisiä onnentoivotuksia hänen korkeutensa dauphinen saadessa samoja naisilta."
"Kyllä, sire."
"Te hankitte käteenne sytytetyn kynttilän ja viette hänen korkeutensa dauphinin syrjään pakinoillenne."
"Kyllä, sire."
"Te sanotte oppilaallenne", ja kuningas korosti tämän viimeisen sanan, "te sanotte oppilaallenne, että morsiushuone on uuden käytävän päässä".
"Jonne kellään ei ole avainta, sire."
"Koska minä sen otin itse, herttua; minä aavistin, mitä tänään tapahtuisi; kas tässä on se avain."
Herra de la Vauguyon otti vavisten avaimen.
"Minä ilmoitan teille nyt, herttua", jatkoi kuningas, "että tuossa käytävässä on noin parisenkymmentä taulua, jotka äskettäin olen antanut sinne ripustaa".
"Ahaa, sire!"
"Niin, herttua, te suljette oppilaanne syliinne, avaatte hänelle käytävän oven, pistätte kynttilän hänen käteensä, toivotatte hänelle hyvää yötä ja sanotte hänelle, että hänen täytyy viipyä kaksikymmentä minuuttia matkallaan käytävän läpi sänkykamarin ovelle, minuutti joka taulun edessä."
"Ah, sire, minä ymmärrän!"
"No, se on hyvä se. Hyvää yötä nyt, herra de la Vauguyon!"
"Teidän majesteettinne on armollinen ja antaa minulle anteeksi?"
"Enpä oikein tiedä, sillä jos minua ei olisi ollut, olisitte te saanut aikaan perheessäni koreat jutut!"
Opettaja läksi ja ovi sulkeutui hänen mentyään.
Kuningas soitti yksityiskelloaan.
Sisään astui Lebel.
"Kahvini!" sanoi kuningas. "Kuules vielä, Lebel."
"Sire?"
"Kun olet tuonut minulle kahvini, lähdet herttua de la Vauguyonin perässä, joka meni ilmaisemaan hänen korkeudelleen dauphinille alamaisia tunteitaan."
"Heti, sire."
"Mutta odotahan, että saan sanoa sinulle, miksi sinun on lähdettävä."
"Se on totta, sire; mutta olin niin halukas tottelemaan teidän majesteettianne, että…"
"Hyvä. Sinä siis menet herra de la Vauguyonin perässä."
"Kyllä, sire."
"Hän on niin ymmällä, niin masennuksissaan, että pelkään hänen korkeutensa dauphinin vuoksi häntä liian ankarasti liikutetuksi."
"Ja mitä minun on tehtävä, sire, jos hän saa ankaran mielenliikutuksen?"
"Ei mitään; tulet ainoastaan minulle siitä ilmoittamaan."
Lebel asetti kahvitarjottimen kuninkaan eteen, joka ryhtyi nauttimaan juomaansa pitkin siemauksin.
Sitten tuo historiallinen kamaripalvelija poistui.
Neljännestunnin päästä hän tuli takaisin.
"No, Lebel?" kysyi kuningas.
"Sire, herra de la Vauguyon meni uuden käytävän ovelle, monseigneur käsipuolessa."
"Hyvä; entä sitten?"
"Hän ei näyttänyt olevan kovinkaan liikutettu; päinvastoin hänen pienet silmänsä välkkyivät hyvin veitikkamaisesti."
"Hyvä! Entä sitten?"
"Hän otti taskustaan avaimen ja antoi sen hänen korkeudelleen dauphinille, joka aukaisi oven ja astui käytävään."
"Ja sitten?"
"Sitten jätti herttua kynttilänsä Monseigneurin käteen ja sanoi hiljaa, mutta ei kuitenkaan niin hiljaa, etten saattanut häntä kuulla: 'Monseigneur, morsiushuone on tämän gallerian päässä, jonka avaimen saitte. Kuningas toivoo, että viivytte kaksikymmentä minuuttia matkalla sinne.'"
'Kuinka', kysyi prinssi, 'kaksikymmentä minuuttia; mutta siihenhän menee tuskin kahtakymmentä sekuntia?'
'Monseigneur', vastasi herra de la Vauguyon, 'minun valtuuteni eivät riitä niin pitkälle; minulla ei ole teille antaa muita opetuksia, mutta yksi neuvo vielä: katselkaa tarkoin tämän gallerian seinille, oikealle ja vasemmalle, ja minä vastaan, että teidän korkeudellanne on tarpeeksi ajanvietettä niiksi kahdeksikymmeneksi minuutiksi.'
"Se ei ollut pahoin sanottu."
"Silloin, sire, teki herttua syvän kumarruksen, jota seurasi niin kiihkeä katse, että se näytti aivan tunkeutuvan tuonne käytävään. Ja sitten hän jätti hänen korkeutensa dauphinin käytävän ovelle."
"Ja Monseigneur meni sisään, kuten aikoi?"
"Katsokaa, teidän majesteettinne, galleriassa on vielä tuli. Hän on kävellyt siellä vähintäin neljännestunnin."
"Kas niin, nyt siellä tulee pimeää", sanoi kuningas katseltuaan hetkisen käytävän ikkunoita. "Minullekin annettiin muinoin kaksikymmentä minuuttia aikaa, mutta minä muistan sangen hyvin, että minä jo viiden minuutin päästä olin vaimoni luona. Ah, pitäisiköhän jo sanoa samaa kuin toisesta Racinesta: C'est le petit-fils d'un grand-père!" [Petit-fils = pojanpoika, mutta tässä sanaleikissä: pikku poika; grand-père = isoisä, mutta tässä: suuri isä. Suom.]
KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU
Dauphinin hääyö
Dauphin avasi morsiushuoneen tai oikeammin sanoen sen edessä olevan huoneen oven.
Arkkiherttuatar odotti valkeaan, pitkään kampausvaippaan puettuna hänen tuloaan maaten kullatussa sängyssä, jota hänen hennon ja hienon ruumiinsa paino näytti tuskin ollenkaan rusentavan. Ja kummallista kyllä, jos olisi saattanut lukea hänen ajatuksensa sen synkän pilven läpi, joka hänen otsaansa varjosti, olisi hänessä huomannut morsiamen suloisen kaipuun asemesta nuoren tytön vavistuksen, joka syntyy tuollaisen vaaran pelosta, jonka herkät luonteet näkevät aavistuksissaan, mutta jonka he sitten joskus kestävät paljon uljaammin kuin sitä odottivat.
Sängyn vieressä istui rouva de Noailles.
Palveluksessa olevat hovinaiset pysyttäytyivät huoneen toisella puolella, valmiina ylihovimestarittaren pienimmänkin viittauksen huomatessaan poistumaan hänen käskyään totellen.
Ylihovimestaritar odotti hovietiketin lakien mukaan järkkymättä ja liikahtamatta dauphinin tuloa.
Mutta kuten kaikkien etiketin ja seremoniain lakien olisi tällä kertaa täytynyt väistyä epäsuotuisain sattumain vuoksi, kävi niin, että ne henkilöt, joiden oli tuotava hänen korkeutensa dauphin sisään morsiushuoneeseen, odottivat häntä eräässä toisessa etuhuoneessa, tietämättä uudesta käytävästä, jonka kautta hänen korkeutensa kuningas Ludvig XV:n käskystä nyt arvaamattomasti tulisi.
Siinä etuhuoneessa, johon dauphin oli täten astunut, ei ollut ketään. Ja kun sänkykamarin ovi oli hiukan raollaan, saattoi dauphin nähdä ja kuulla kaikki mitä siellä tapahtui.
Hän odotti, pilkisteli sisään ja kuunteli salaa.
Dauphinen ääni kuului nyt puhtaana ja sointuvana, vaikka hiukan vavisten:
"Mistä ovesta hänen korkeutensa dauphin tulee sisään?" kysyi hän.
"Tuosta, Madame", vastasi Noaillesin herttuatar ja osoitti ovea, joka oli aivan vastakkaisella puolella kuin se, jonka takana dauphin seisoi.
"Mitä ääntä tuolta ikkunasta kuuluu?" lisäsi dauphine; "sehän on aivan kuin meren pauhua".
"Se on lukemattomain katselijain puheen sorinaa, kun he kävelevät juhlatulituksen valossa ja odottavat ilotulitusta."
"Ilotulitusta?" toisti dauphine surullisesti hymyillen. "Sitä tosiaan tarvittaisiin tänä iltana, sillä taivas on kovin synkkä, oletteko huomannut sen, madame?"
Dauphin oli nyt kyllästynyt odottamiseen ja sysäsi oven hiljaa auki, pisti päänsä sen raosta sisään ja kysyi, saisiko hän tulla.
Rouva de Noailles huudahti, sillä hän ei aivan heti tuntenut prinssiä.
Dauphinen hermoston olivat monet toisiaan seuranneet mielenliikutukset, jotka hänen oli täytynyt kärsiä, saaneet sellaiseen ärtyneeseen tilaan, jossa ollessaan ihminen pelästyy kaikkea, ja hän tarttui nyt rouva de Noaillesin käsivarteen.
"Se olen minä, madame", sanoi dauphin; "älkää säikähtäkö".
"Mutta miksi siitä ovesta?" kysyi rouva de Noailles.
"Siksi", vastasi silloin Ludvig XV, jonka kyynilliset kasvot ilmestyivät samassa toisen oven aukeamaan, "siksi, että herra de la Vauguyon, oikean jesuiitan tavalla, joka hän onkin, ymmärtää kyllä latinaa, matematiikkaa ja maantiedettä, mutta ei tarpeeksi muuta".
Kun Madame la dauphine huomasi huoneessa kuninkaan, joka oli tullut sisään aivan odottamatta, solahti hän pois sängystä ja seisoi nyt permannolla, verhottuna pitkään kampausvaippaansa, joka kätki hänet kaulasta jalkoihin saakka aivan yhtä tiiviisti kuin jonkun muinaisen roomattaren stola.
"Sen kyllä näkee, että hän on laiha", jupisi Ludvig XV. "Piru vieköön herra de Choiseulin, joka valitsi minulle kaikista arkkiherttuattarista juuri tämän!"
"Teidän majesteettinne huomannee", virkkoi rouva de Noailles, "että etikettiä on seurattu tarkoin, mitä minuun tulee; mutta hänen korkeutensa dauphin puolestaan…"
"Minä otan sen laiminlyönnin vastuulleni", vastasi Ludvig XV; "ja se on vallan kohtuullista, koska minä olen siihen syynä. Mutta olosuhteiden pakosta sen tein, hyvä rouva de Noailles, joten toivon, että annatte sen minulle anteeksi."
"Minä en ymmärrä, mitä teidän majesteettinne tarkoittaa."
"Me lähdemme yhdessä täältä, herttuatar, ja minä kerron teille asian.
Annetaanhan nyt vaan noiden lapsiparkain päästä ensin sänkyyn."
Dauphine väistyi askeleen sängyn luota ja tarttui rouva de Noaillesin käsivarteen, ehkä vielä enemmän kauhistuneena kuin äsken.
"Säälikää minua, madame", sanoi hän; "minä kuolisin häpeästä".
"Sire", sanoi rouva de Noailles, "hänen korkeutensa dauphine pyytää mennä sänkyyn tavallisen porvarisrouvan tapaan".
"Peijakas, peijakas! Ja sellaista te voitte vaatia, rouva Etiketti."
"Sire, minä tiedän hyvin, että se on Ranskan hoviseremoniaa vastaan, mutta katsokaa arkkiherttuatarta."
Marie Antoinette, joka seisoi kalpeana ja nojaten jäykin käsivarsin erään nojatuolin selustaan, olisi todella ollut täydellinen Kauhua esittävä kuvapatsas, ellei olisi kuultu hänen hampaittensa hiljaa kalisevan ja nähty kylmän hien virtailevan hänen otsaltaan.
"Minä en suinkaan tahdo olla siinä asiassa vasten dauphinen mieltä",
sanoi Ludvig XV, joka oli yhtä ankara etiketin vihollinen kuin Ludvig
XIV oli ollut sen kiihkeä kannattaja. "Mennään sitten, herttuatar.
Onhan ovissa sitäpaitsi avaimenreiät, ja se on paljon hauskempaa."
Dauphin kuuli isoisänsä viimeiset sanat ja punastui. Myöskin dauphine kuuli ne, mutta ei ymmärtänyt niitä. Kuningas Ludvig XV syleili pojanpoikansa vaimoa ja poistui huoneesta vieden kanssaan Noaillesin herttuattaren ja nauraen tuollaista pilkallista naurua, joka on niin epämieluisaa niistä, joilla ei ole syytä yhtyä naurajan iloon.
Muut hovinaiset poistuivat toisesta ovesta. Nuori pari jäi nyt huoneeseen kahden. Syntyi hetkisen hiljaisuus.
Viimein lähestyi nuori prinssi Marie Antoinettea. Hänen sydämensä sykki kiivaasti, hän tunsi nuoruuden ja rakkauden veren kiehuvan povessaan, ohimoillaan ja valtimoissaan.
Mutta hän tiesi isoisänsä seisovan oven takana, ja tuon miehen raaka katse, joka ei häikäillyt tunkeutua häävuoteeseen saakka, jäähdytti vielä dauphinia, joka oli lisäksi luonteeltaankin avuton ja kaino. "Madame", virkkoi hän ja katsahti arkkiherttuattareen, "voitteko pahoin? Te olette niin kalpea ja näytte vapisevan."
"Teidän korkeutenne", vastasi dauphine, "minun täytyy teille tunnustaa, että tunnen omituista rauhattomuutta; mahtaa olla tulossa hirveä myrsky; rajuilma vaikuttaa minuun aina ylen epämiellyttävästi".
"Ah, luuletteko, että meitä uhkaa myrsky?" kysyi dauphin.
"Oi, siitä olen aivan varma; katsokaa, miten koko ruumiini vapisee."
Prinsessa-raukan joka jäsentä näyttivät täristävän kuin sähköiskut.
Ikäänkuin vahvistaen hänen sanansa tosiksi jymähti samassa ankara tuulen puuska, tuollainen mahtava ilmanpyörre, joka ajaa osan merta toistaan vasten ja järkyttää vuoria juurtaan myöten; ja niinkuin lähenevän myrskyn ensi ulvahdus täytti se koko linnan sekaannuksella, pelolla ja ankaralla rytinällä.
Lehdet, jotka riivittiin irti oksista, oksat, jotka repesivät puista, kuvapatsaat, jotka suistuivat alas jalustoiltaan, sadantuhannen puutarhoihin hajaantuneen katselijain pitkä ja äänekäs huuto, kamala ja pitkäveteinen ulvonta, joka vinkui läpi galleriain ja linnanpihojen; ne äänet olivat tällä hetkellä hurjinta ja murheellisinta soittoa, mitä ihmiskorva koskaan on kuullut.
Pahaenteinen helinä seurasi tuota ulvontaa; ikkunaruudut särkyivät nyt tuhansiksi sirpaleiksi ja putosivat marmoriportaille ja karniiseille, päästäen tuon kirpeän ja leikkaavan äänen, joka haipuu vihloen avaruuksiin.
Sama tuulen puuska oli temmaissut auki myöskin yhden huonosti suljetuista ikkunain ulkoluukuista, joka löi seinään niinkuin jonkin öisen linnun jättiläissiipi.
Kaikissa linnan huoneissa, missä ikkunat olivat olleet auki, puhalsi se tuulenpuuska kynttilät sammuksiin.
Dauphin meni ikkunan luo nähtävästikin sulkeakseen ulkoluukkua; mutta dauphine esteli häntä.
"Oi, teidän korkeutenne", sanoi hän, "älkää avatko sitä ikkunaa, kynttilämme sammuisivat, ja minä kuolisin pelosta".
Dauphin pysähtyi.
Läpi uudinten, jotka hän oli jälleen vetänyt ikkunan eteen, näkyivät puiston puiden tummat latvat, vavisten ja taipuen aivan kuin näkymätön jättiläiskäsi olisi pilkkopimeässä pudistanut niiden runkoja.
Juhlatulitus oli kaikkialla sammunut.
Silloin saattoi nähdä taivaalla laumoittain synkkiä pilvenlonkia, jotka vihurina kiitivät eteenpäin, niinkuin ratsuväkiparvet rynnäten taisteluun.
Dauphin seisoi kalpeana, käsi ikkunan rivassa. Dauphine vaipui alas tuolille ja huokasi tuskallisesti.
"Te olette hyvin pelästynyt, Madame?" kysyi dauphin.
"Ah, niin, ja kuitenkin rauhoittaa minua, että te olette läsnä. Oh, minkälainen myrsky! Kauhea myrsky! Juhlatulet ovat kaikkialta sammuneet."
"Niin", vastasi Ludvig, "tuulee etelälounaasta, ja se tuuli ennustaa juuri ankarimpia hirmumyrskyjä. Jos tätä jatkuu, en ymmärrä, kuinka ilotulitus voidaan polttaa."
"Oh, teidän korkeutenne, ketä varten sitä poltettaisiin? Tällaisella rajuilmalla ei ketään jää puutarhaan."
"Madame, te ette tunne ranskalaisia, heidän täytyy saada ilotulituksensa; tämä on valmistettu aivan erinomaiseksi; insinööri on kertonut minulle suunnitelman. Kas niin, nyt näette jo, etten erehtynyt; nyt nousevat ensimmäiset raketit ilmaan."
Kiitäen kuin pitkät tuliset käärmeet singahtivat tosiaan merkkiraketit taivaalle. Mutta kuten rajuilma olisi pitänyt noita tuliviiruja uhmaamisena, välähti salama, yksi ainoa, mutta niin suuri, että se näytti halkaisevan koko taivaan, mutkitellen keinotekoisten tulten väliin, ja sekoitti sinertävää hohdettaan rakettien punaiseen tuleen.
"On todellakin sopimatonta taistella Jumalaa vastaan", huudahti arkkiherttuatar.
Merkkiraketit laskettiin ainoastaan joku sekunti ennen kuin alettiin sytyttää muita ilotulituslaitteita, sillä insinöörin mielestä oli jouduttava, ja hän sytytti nyt ensimmäiset niistä. Ja niitä tervehdittiin valtavin riemuhuudoin.
Mutta aivan kuin maa ja taivas olisivat keskenään taistelleet, aivan kuin ihminen olisi herjannut Jumalaa, niinkuin arkkiherttuatar oli sanonut, antoi ärsyttynyt myrsky samalla kuulua ulvovan äänensä yli kansanhuutojen. Ja ikäänkuin kaikki taivaan ikkunat olisivat yhtaikaa auenneet, syöksyi pilvistä tulvimalla rankkasade.
Tuuli oli sammuttanut juhlatulet ja sade sammutti ilotulituksen.
"Mikä vahinko!" virkkoi dauphin.
"No, monsieur", vastasi Marie Antoinette surullisena, "eikö kaikki mene myttyyn minun saavuttuani Ranskaan?"
"Kuinka niin, Madame?"
"Oletteko katsellut Versaillesia?"
"Kyllä, Madame. Ettekö pidä Versaillesista?"
"Oi kyllä, minä pitäisin kyllä Versaillesista, jos se olisi vielä nykyään sellainen, jollaisena teidän loistava esi-isänne Ludvig XIV sen jätti. Mutta missä tilassa me olemmekaan nähneet Versaillesin? Sanokaa. Kaikkialla suru ja hävitys. Oi niin, myrsky sopii hyvin tähän juhlaan, joka minua varten on järjestetty. Eikö kuulu asiaan, että hirmumyrsky puhkeaa ja kätkee kansalta palatsimme sisäisen surkeuden? Eikö yö ole toivottava ja tervetullut, kun se estää näkemästä nuo ruohottuneet puutarhakäytävät, nuo mutaiset tritooniryhmät, kuivuneet lammikot, särkyneet kuvapatsaat? Ah, niin, puhu vaan, eteläinen tuuli, ulvo myrsky, kasaantukaa, synkät pilvet, salatkaa kaikkien silmiltä omituinen vastaanotto, jonka Ranska varustaa keisarien tyttärelle sinä päivänä, jolloin hän laskee kätensä tulevan kuninkaansa käteen!"
Dauphin oli huomattavasti ymmällä eikä tiennyt, mitä vastata tällaisiin moitteisiin ja varsinkin moiseen kiihkeään alakuloisuuteen, joka ei laisinkaan sopinut hänen omaan luonteeseensa. Ja hänkin vuorostaan nyt huokasi pitkään.
"Minä teen teidät surulliseksi", jatkoi Marie Antoinette; "älkää kuitenkaan luulko, että puhun näin ylpeyteni tähden. Ei, sitä en suinkaan tee. Miksi ei minulle näytetty ainoastaan tuota hymyilevää, kukkivaa Trianonia, jossa myrsky nyt onnettomasti ruhjoo lehtimajoja ja myllertää lammikoita? Minä olisin tyytynyt tuohon pieneen suloiseen elinpaikkaan; mutta rauniot peloittavat minua, ne ovat vastenmielisiä nuoruudelleni, ja sen lisäksi, minkä suunnattoman määrän uusia raunioita tämä kauhea hirmumyrsky vielä tekeekään!"
Uusi myrskynpuuska, entistä hirmuisempi, täristi palatsia. Prinsessa nousi vavistuksissaan ylös.
"Oi, hyvä Jumala, sanokaa, eikö meitä vaan uhkaa vaara? Sanokaa, eikö meillä ole syytä pelätä… Minä kuolen kauhusta!"
"Ei, vaaraa ei ole, Madame. Versailles on tasakattoinen palatsi eikä vedä ukkosta puoleensa. Jos se iskisi, sattuisi se luultavasti kappeliin, jossa on suippo katto, tai pikku linnaan, jossa on erillään kohoavia osia. Tiedättehän, että huiput vetävät puoleensa sähkövirtaa ja että latteat esineet päinvastoin työntävät sitä luotaan?"
"En", huudahti Marie Antoinette, "sitä minä en tiedä, sitä en tiedä!"
Ludvig tarttui arkkiherttuattaren vapisevaan ja jääkylmään käteen.
Samassa täytti kalpea salama huoneen sinertävällä ja sinipunaisella hohteellaan. Marie Antoinette päästi huudon ja työnsi dauphinin luotaan.
"Mutta, Madame", kysyi dauphin, "mikä teillä oikein on?"
"Oh", vastasi dauphine, "te olitte tuossa salaman valossa aivan valju, riutunut kuin haamu ja verinen. Minä olin näkevinäni aaveen."
"Se oli vaan rikkitulen heijastusta", vastasi prinssi; "ja minä selitän teille…".
Kauhea ukkosen jyrähdys, jonka jylinää kaiku pitensi kunnes se nousi korkeimmilleen ja sitten alkoi loitota, keskeytti jyrkästi nämä tieteelliset selitykset, joita nuori mies oli tyynesti aikonut antaa kuninkaalliselle puolisolleen.
"Kas niin, Madame", sanoi dauphin; "rohkaiskaa luontonne, pyydän; jättäkää pelko kehittymättömien asiaksi; fyysillinen täristys on luonnon välttämättömiä ehtoja. Siksi ei sitä pidä kummastua sen enempää kuin tyyntäkään; tyyneys ja rajuilma seuraavat toisiaan; tyynen häiritsee täristys, täristyksen asettaa jälleen tyyni. Lähemmin asiaa ajatellen, Madame, tämä on vain ukonilmaa, ja sellainenhan on luonnon luonnollisimpia, usein uudistuvia ilmiöitä. Minä en siis ymmärrä, miten sellaista voi pelätä."
"Oh, jos ei olisi muuta, ehken sitä niin kauhistuisikaan, mutta tällainen rajuilma meidän hääpäivänämme, eikö se tunnu teistä tuhoa ennustavalta enteeltä, kuten kaikki muutkin, joita olen nähnyt aina Ranskaan saapumisestani saakka?"
"Mitä sanoitte, Madame?" huudahti dauphin, ja taikauskoinen pelko järkytti häntä vasten tahtoaankin; "enteistäkö puhuitte?"
"Niin, niin, hirveistä, verisistä enteistä!"
"Sanokaa minulle, mitä ne ovat, Madame; väitetään yleensä, että minulla on älykäs ja harkitseva mieli, ehkäpä olisin niin onnellinen, että voisin kumota ja todistaa vääriksi nuo enteet, joita te niin pelkäätte."
"Teidän korkeutenne, Strassburgissa minä vietin ensimmäisen yöni Ranskassa. Minut vietiin suureen huoneeseen, johon sytytettiin kynttilät, sillä se oli pimeä. Kun kynttilät oli sytytetty, näin niiden valossa seinät, joita pitkin veri näytti virtaavan. Minä rohkenin kuitenkin mennä lähemmäksi ja katsella tarkemmin noita punaisia viiruja. Huoneen seinät olivat verhotut tapeeteilla, jotka esittivät viattomain lasten murhaa. Kaikkialla näkyi epätoivo kamaline katseineen, verenhimo leimuavine silmineen, joka paikassa kiiluivat piilut ja miekat, joka paikasta tunsin kyyneleiden, äitien huutojen ja tuskallisten kuolonkorahdusten pursuvan ulos, tuosta profeetallisesta seinästä, joka näytti minusta yhä elävämmältä, kuta kauemmin sitä katselin. Oih, minä olin niin hirmun vallassa, etten voinut nukkua… Niin, sanokaapa, eikö se ollut surullinen enne?"
"Ehkä jollekin entisajan naiselle, Madame, mutta ei meidän aikamme prinsessalle."
"Teidän korkeutenne, tämä aikakausi on onnettomuuksista raskas, sen on äitini minulle sanonut. Se on kuten taivas, joka leimahtelee päämme päällä täynnä tulikiveä, tulta ja tuhon voimia. Nähkääs, siksi minä niin kovin pelkään, ei, siksi jokainen enne minusta tuntuu varoitukselta."
"Madame, meitä ei voi uhata mikään vaara valtaistuimella, jolle nousemme; me kuninkaat elämme pilvien yläpuolella olevassa ilmapiirissä. Ukkonen pauhaa jalkaimme juuressa, ja kun se iskee maahan, lennätämme me sen itse."
"Oi ei, tämä ei sovi siihen, mitä minulle ennustettiin."
"Ja mitä teille ennustettiin?"
"Jotakin kauheata, hirveää."
"Ennustettiinko teille sellaista?"
"Ennustettiin, tai paremminkin se minulle näytettiin."
"Näytettiin?"
"Niin, minä näin sen, se on aivan totta, ja se kuva syöpyi niin syvälle mieleeni, ettei kulu ainoatakaan päivää, etten sitä kauhistu, kun sitä vain ajattelen, eikä yötä, jolloin en näe sitä uudestaan unissani."
"Ja ettekö voi sanoa minulle, mitä näitte? Vaadittiinko teiltä vaikenemista?"
"Ei, mitään ei vaadittu."
"Kertokaa siis, Madame."
"Kuulkaa, sitä on mahdoton kuvailla; se oli jonkinlainen kone, joka oli asetettu koholle maasta kuin mestauslava, mutta sillä lavalla seisoi kaksi pylvästä, ikäänkuin tikapuut, ja niiden pylväiden välistä putosi alas kuten veitsi, teurastajan puukko tai piilu. Minä sen näin, ja vielä kummallisempaa, minä näin oman pääni veitsen alla. Veitsi putosi alas niiden kahden pylvään välissä ja leikkasi poikki pääni, joka putosi ja pyöri pitkin maata. Sellaista juuri minä näin, teidän korkeutenne, sellaista!"
"Pelkkää näköharhaa", vastasi dauphin; "minä tunnen melkeinpä kaikki koneet, joilla ihmisiä surmataan, ja tuollaista konetta ei ole olemassa; olkaa siitä huoletta".
"Voi", huudahti Marie Antoinette, "minä en mitenkään voi saada mielestäni tuota vihattavaa ajatusta. Ja minä koetan kuitenkin niinkuin suinkin taidan."
"Pian se onnistuu, Madame", virkkoi dauphin ja lähestyi puolisoaan; "tästä hetkestä alkaen on teillä uskollinen ystävä, harras suojelija sivullanne".
"Ah", toisti Marie Antoinette ja sulki silmänsä ja vaipui jälleen nojatuoliin.
Dauphin tuli lähemmäksi prinsessaa, joka tunsi puolisonsa hengityksen lämmittävän poskeaan.
Sillä hetkellä aukesi hiljaa ovi, josta dauphin oli tullut, ja kuningas Ludvig XV:n uteliaat ja himokkaat silmät kiiluivat suuren huoneen hämärässä, sillä siellä paloi ainoastaan kaksi kynttilää, joista vaha valui virtoina kullatuille hopeisille kynttiläjaloille.
Vanha kuningas avasi jo suunsa luultavasti kuiskatakseen pojanpojalleen jonkin rohkaisevan kehoituksen, kun samassa rätisevä jylinä, jonka voimaa ei voi kuvata, kaiutti palatsia, tällä kertaa salaman seuraamana, vaikka salamat oli tähän saakka nähty ennen jyrinän kuulumista. Ja samassa silmänräpäyksessä näkyi valkea ja viheriään vivahtava tulipatsas, joka leimahti ikkunan edessä, löi siihen ja särki kaikki ruudut ja kuvapatsaan parvekkeen alla. Kauhean räjähdyksen jälkeen se kohosi jälleen taivaalle ja katosi kuin lentotähti.
Molemmat kynttilät sammuivat tuulen puuskasta, joka pyörteenä tunkeutui makuuhuoneeseen. Dauphin ponnahti pelästyneenä, horjuen ja silmät häikäistyinä toista seinää vasten ja jäi siihen seisomaan.
Melkein pyörtyneenä vaipui dauphine rukouspulpetin jakkaralle ja jäi siihen aivan kuin kuoleman horteeseen.
Ludvig XV vapisi ja luuli maan vaipuvan jalkainsa alta. Lebelin seuraamana palasi hän tyhjiin huoneisiinsa.
Loitompana pakeni sillä välin Versaillesin ja Pariisin väki kuin lauma pelästyneitä lintuja, mikä puutarhoihin, mikä teille, mikä metsiin, ja kaikkialle ajoi sitä takaa sakea raesade, joka särki puutarhan kukkaset, suomi rikki metsän lehvät, peltojen ohran- ja rukiintähkät, särki liuskakivikatot ja rakennusten hienot kuvanveistoskoristeet ja lisäsi synkeyttä vielä tuottamallaan vahingolla.
Painaen otsaansa käsiinsä dauphine rukoili nyyhkyttäen.
Synkkänä ja tajuttomasti katseli dauphin vettä, joka virtasi särkyneistä ikkunaruuduista morsiushuoneeseen ja muodosti permannolle sinertäviä lammikoita, jotka heijastelivat pintaansa tuntikaudet yhtämittaa kestäviä salamoita.
Tämä myllerrys selvisi kuitenkin aamupuolella, ja ensimmäiset auringonsäteet, jotka tunkeutuivat esiin kuparinpunertavain pilvien takaa, näyttivät nyt katsojille öisen hirmumyrskyn hävityksen tulokset.
Versaillesia oli vaikea enää tunteakaan.
Maa oli ahminut moisen vesiryöpyn, puut olivat saaneet kestää tulivirran, kaikkialla oli mutaa ja maahan kaatuneita puita, murskautuneita, vääntyneitä ja hiiltyneitä tuon käärmeen palavasta syleilystä, jota sanotaan ukkoseksi.
Ludvig XV oli pelännyt niin ankarasti, ettei ollut voinut nukkua. Aamun sarastaessa antoi hän Lebelin, joka ei ollut poistunut hänen luotaan, pukea itsensä ja palasi häähuoneeseen saman gallerian kautta, jonka jo tunnemme ja jossa taulut irvistelivät häpeällisesti varhaisen aamun sinertävässä kajasteessa, taulut, jotka olivat maalatut kukkakehyksissä ja kristallien ja sytytettyjen kandelabrien hohteessa näytettäväksi.
Kolmannen kerran eilis-illasta saakka avasi nyt Ludvig XV morsiuskamarin oven. Ja häntä pöyristytti, kun hän näki Ranskan tulevan kuningattaren kaatuneena takaperin rukous jakkaraa vasten, kalpeana ja kulmillaan sinertävä vivahdus, kuten Rubensin maalaamalla ylevällä Magdalenalla. Vihdoinkin oli uni lopettanut Marie Antoinetten tuskan, ja aamurusko väritti nyt kunnioittavin ja hartain hohtein hänen valkoista aamuvaippaansa sinertävällä valollaan.
Kauempana huoneessa, seinän vierellä olevassa nojatuolissa ja silkkisukkiin verhotut jalat vesilammikossa, lepäsi Ranskan dauphin, yhtä kalpeana kuin hänen puolisonsakin ja tuskan hiki otsallaan niinkun hänellä.
Häävuode oli samassa kunnossa, jossa kuningas oli sen nähnyt edellisenä iltana.
Ludvig XV rypisti kulmiaan: tuska, jonka kaltaista hän ei ollut vielä koskaan kokenut, viilsi kuin tulikuuma rauta läpi hänen sydämensä, tuon sydämen, jonka itsekkyys jäähdytti yksinpä silloinkin, kun mässäys koetti sitä lämmittää.
Hän pudisti päätänsä, huokasi ja palasi jälleen huoneistoonsa, tällä hetkellä ehkä synkempänä ja pelästyneempänä kuin oli ollut koko yönä.
KAHDESKYMMENESVIIDES LUKU
Tungoksessa
Toukokuun 30 päivänä, nimittäin kaksi päivää tuon kauhean yön jälkeen, joka oli täynnä enteitä ja varoituksia, kuten Marie Antoinette oli sanonut, vietti myöskin Pariisi tulevan kuninkaansa häitä. Koko sen väestö suuntasi niin ollen matkansa Ludvig XV:n torille, jossa ilotulitus oli poltettava. Sellainen on aina kaikkien yleisten juhlien lisäkkeenä, jota pariisilainen katselee tosin leikkiä lyöden, mutta jota ilman hän ei kuitenkaan voi tulla toimeen.
Paikka oli hyvin valittu. Kuusisataatuhatta katselijaa saattoi liikkua siellä mukavasti. Ludvig XV:n ratsupatsaan ympärille oli rakennettu kehä telineitä, niin että kaikki torilla olijat voisivat nähdä ilotulituksen, joka poltettiin kymmenen, kaksitoista kyynärää maanpintaa korkeammalla paikalla.
Pariisilaiset saapuivat niinkuin tavallisesti ryhmittäin, ja nämä ensintulleet valitsivat kauan parhaita paikkoja, mikä oli heidän etuoikeutensa.
Lapset kiipesivät puihin, vakavatkin miehet portinpatsaille, naiset portaitten kaiteille, multakuoppien reunoille ja siirrettäville telineille, joita kiertelevät keinottelijat olivat pystyttäneet tälle torille, niin kuin kaikissa pariisilaisissa juhlissa, nuo keinottelijat, joiden vilkas mielikuvitus auttaa heitä joka päivä keksimään uusia yrityksiä.
Kello seitsemän aikaan illalla, jolloin ensimmäiset uteliaat tulivat torille, nähtiin myöskin muutamia osastoja kaupungin vartiostoa saapuvan sinne.
Vartioimista ei toimittanut nyt Ranskan kaarti, sillä kaupungin virastot eivät olleet myöntäneet sille sitä tuhannen écun korvausta, jota kaartin ylipäällikkö, marski ja herttua de Biron oli vaatinut.
Tuota rykmenttiä asukkaat sekä rakastivat että pelkäsivät, ja jokainen sen jäsen oli heidän mielestään samalla kertaa sekä Caesar että Mandrin [kuuluisa ranskalainen rosvopäällikkö 1700-luvulla. Suom.]. Ranskan kaartilla, joka oli niin kauhea taistelukentällä ja horjumaton täyttämään velvollisuutensa, oli rauhan aikana ja virantoimituksesta vapaana ollessaan hirveäin roistojen maine. Univormussaan olivat sen soturit komeita, uljaita, lahjomattomia, ja heidän marssinsa viehätti naisia ja sai miehet ihailemaan. Mutta lomalla ja yksityisinä ihmisinä ja muuhun joukkoon sekaantuneina olivat he suorastaan kauhu niille, jotka heitä edellisenä päivänä olivat ihailleet, ja ahdistelivat armottomasti niitä, joita heidän seuraavana päivänä oli suojeltava.
Kaupunki kammoksui siitä syystä näitä sankareita ja peliluolissa juoksijoita vanhastaan, ja se riitti, ettei se myöntänyt Ranskan kaartille tuhatta écun rahaa, vaan lähetti juhlapaikalle, kuten olemme sanoneet, ainoastaan porvarilliset kaupunginvartijansa, sillä näennäisellä verukkeella, että tällaisessa perhejuhlassa, joka nyt oli vietettävä, piti perheen tavallistenkin vartijain riittää.
Senpä tähden nähtiinkin lomalle laskettujen kaartilaisten sekaantuvan kansanryhmiin, joista olemme puhuneet. Ja he olivat siinä tilaisuudessa nyt yhtä vallattomia kuin olisivat olleet vakavia, jos olisivat olleet virassa; niin, nuo vahtikojujen urhot aiheuttivat torilla kaikenlaisia pieniä selkkauksia, jotka he olisivat toisissa olosuhteissa estäneet muskettien perillä, potkuilla ja kyynärpään tuuppauksilla tai vangitsemisillakin, nimittäin jos heidän päälliköllään, heidän Caesar Bironillansa olisi tänä iltana ollut oikeus sanoa heitä sotamiehiksi.
Naisten huudot, porvarien mukina ja myyjien valitus, että heiltä vietiin maksamatta leivokset ja piparkakut, olivat pelkkää alkunäytöstä, joka paisuisi oikeaksi temmellykseksi sitten kun kaikki kuusisataatuhatta uteliasta olivat ennättäneet kokoontua toripaikalle. Ja nuo selkkaukset elähyttivät sillä tavoin koko juhlatilaisuutta, että Ludvig XV:n tori oli kello kahdeksan illalla kuin mikä suunnaton Téniersin taulu kaikkine ranskalaisine irvistyksineen.
Kun pariisilaiset katupojat, koko maailman virkuimmat ja laiskimmat, olivat asettuneet paikoilleen alas tai ylös ja samoin porvarit ja suuri rahvasjoukko asettuneet asemiinsa, vierivät torille ylhäisten ja rikkaiden vaunut.
Mitään määrättyä kulkuväylää ei ollut merkitty. Ja niinpä nuo vaunut tulivatkin epäjärjestyksessä Madeleine- ja Saint-Honoré-kadulta päin, tuoden uusiin rakennuksiin torin varrelle henkilöitä, jotka olivat saaneet kuvernööriltä kutsun tulla katsomaan ilotulitusta niiden ikkunoista tai parvekkeilta, joista sen piti näkyä erinomaisesti. Ne vaunuilla tulijoista jälleen, jotka eivät olleet näitä kutsuvieraita, laskeutuivat vaunuistaan kadunkulmauksissa ja sekaantuivat sitten lakeijainsa johtamina jo tiheänä tungoksena odottavaan kansanjoukkoon, joka kuitenkin aina koettaa antaa tilaa kenelle tahansa, jos vain osaa saavuttaa sen suosion.
Oli merkillistä nähdä, kuinka taitavasti nämä uteliaat osasivat pimeässäkin käyttää hyväkseen maaperän epätasaisuuksia, päästäkseen kukin korkeammalle paikalle, kuten kunnianhimo vaati. Sangen leveää, mutta ei vielä valmista katua, joka sitten sai nimen Rue Royale, katkoivat siihen aikaan paikka paikoin syvät ojat, joiden reunoilla oli kasassa luotua multaa. Jokaisella näistä pienistä kohoumista oli oma katselijaryhmänsä, joka nousi muusta valtavasta ihmismerestä ikäänkuin korkeampana laineena.
Mutta kun toisia aaltoja tungettiin kiivaasti näitä vastaan, vaipui joskus tuollainen korkeampi laine alas kansan naurun kajahtaessa; sillä vielä oli tungos siksi harvaa, etteivät moiset putoamiset olleet vaarallisia, vaan pudonneet saattoivat päästä jälleen jaloilleen.
Noin kello puoli yhdeksän aikaan alkoivat kaikkien tähän saakka hajallaan kierrelleet katseet kääntyä samaan suuntaan ja kohdistua ilotulitustelineihin. Nyt rupesivat myöskin kyynärvarret alinomaisilla liikkeillä puolustamaan aivan tosissaan omistusoikeutta paikkoihin yhä lisääntyviä anastajia vastaan.
Tämä Ludvig XV:n torilla poltettava ilotulitus, jonka oli valmistanut Ruggieri, oli aiottu alunpitäin kilpailemaan insinööri Torren Versaillesissa polttaman ilotulituksen kanssa, mutta tuon kilpailun oli kaksi päivää sitten tullut rajuilma tehnyt liiankin helpoksi. Pariisissa tiedettiin, että Versailles oli saanut melkoisen vähän nauttia kuninkaallisesta anteliaisuudesta, joka oli suonut viidenkymmenen tuhannen livren suuruisen määrärahan hääjuhlien ilotulituksia varten, ja että sade oli siellä sammuttanut jo ensimmäiset raketit. Ja kun lisäksi toukokuun 30 päivän ilta oli kaunis, niin iloitsivat pariisilaiset jo varmasta voitosta, jonka he tiesivät saavansa naapureistaan Versaillesin asukkaista.
Muuten odotti Pariisi paljoa enemmän Ruggierin vanhastaan tunnetulta taidolta kuin Torren vastasaavutetulta maineelta.
Sitäpaitsi lupasi Ruggierin suunnitelma, joka oli vähemmän oikullinen ja vähemmän epämääräinen kuin kilpailijan, katselijoille aivan ensilaatuisia näytteitä ilotulitus-taiteen alalta. Vertauskuvallisuus aikakauden valtiatar, yhdistyi siinä rakennustaiteen maukkaimpaan tyyliin. Telineet kuvasivat Hymenin vanhaa temppeliä, joka ranskalaisten maassa kilpailee nuoruudessa Kunnian temppelin kanssa. Sen räystäitä kannatti jättiläismäinen pilaririvi ja sitä ympäröi kaide, jonka kulmissa delfiinit odottivat kita auki ainoastaan merkkiä, sylkeäkseen ilmoille tulivirtojaan. Delfiinejä vastapäätä ylenivät uurniinsa päällä majesteettisina ja pöyhkeinä Loire-, Rhône- ja Rhein-virtojen vertauskuvat; viimemainittua virtaahan me itsepäisesti sanomme ranskalaiseksi vastoin koko maailman tahtoa ja ehkäpä vastoin sen omaakin, jos meidän on uskottava ystäviemme saksalaisten lauluja. Kaikki nuo neljä virtaa olivat valmiina vuodattamaan veden asemasta sinisiä, valkeita, vihreitä ja punaisia tuliaan heti, kun temppelipylvästö syttyisi loimuamaan.
Samalla hetkellä aiottiin sytyttää vielä muitakin ilotulituslaitteita, ja ne esittivät Hymenin palatsin pengermille asetettuja valtavia kukkamaljakkoja.
Sitäpaitsi kohosi tuolla paikalla, jonka oli kannettava näin monenlaisia laitoksia, myöskin kimaltava pyramiidi ja sen päällä maapallo; tuo pallo syttyisi kumeasti rätisten ja viimein purkaisi ukkosen tavalla suureen joukkoon monivärisiä keinotekoisia tulia, jotka olivat ympäri hyrrääväin pyöräin muotoisia.
Mitä jälleen kukkakimppuun tulee, tuohon niin viralliseen ja välttämättömään ilotulituksen osaan, että pariisilainen arvostelee aina ilotulitusta vasta kukkakimpun mukaan, oli Ruggieri eroittanut sen täydellisesti muista laitteista. Se oli asetettu joen rantamalle, kuvapatsaan alapuolelle, bastioniin, joka oli sullottu täyteen varalaitteita, sillä tavoin, että kukkakimpun alle rakennettu ylennys, joka oli sen jalkana ja oli kolme, neljä syltä korkea, vielä osaltaan lisäisi näyn komeutta.
Tällaiset yksityiskohdat tuottivat nyt Pariisille ajattelun aihetta. Kahden viikon ajan olivat pariisilaiset suuresti ihaillen nähneet Ruggierin ja hänen apulaistensa hiiviskelevän telineittensä synkässä valossa ja seisahtuvan kummallisin elein kiinnittämään paikalleen sytyttimiään ja järjestämään tulilankojaan.
Nyt tuli hetki, jolloin lyhdyt kannettiin telineitten pohjapengermälle. Se ilmaisi, että sytyttämiseen ryhdyttäisiin pian, ja teki kansajoukkoon niin vilkkaan vaikutuksen, että muutamat rivit kaikkein pelottomimpiakin väistyivät takaisin. Ja se siirtyminen sai jälleen aikaan sen, että koko valtava ihmisaallokko heilui hetkisen laidasta laitaan.
Vaunuja tuli tulemistaan, ja ne alkoivat jo tehdä torin ahtaaksi.
Hevoset nojasivat päitään reunimmaisten katselijain olkapäihin, ja ihmiset aikoivat pelätä näitä vaarallisia naapureitaan. Pian kasaantui sitten vaunujen taakse yhä lisääntyvää kansankuntaa, niin etteivät vaunut enää olisi voineet peräytyä, jos olisivat koettaneetkin, sillä ne olivat nyt kiilatut keskelle sakeaa ja meluavaa jalankulkijain tungosta. Ja sitten nähtiin paljon Ranskan kaartilaisia, työmiehiä ja lakeijoita kiipeävän ylös vaunujen katoille, niinkuin haaksirikkoiset luodoille, pariisilaisen tavallisella anastusjulkeudella, jolle vetää vertoja ainoastaan heidän kärsivällisyytensä antaa itseltäänkin anastaa.
Bulevardeilla oli jo sytytetty ilotulitus, ja se loi sieltä punaista hohdettaan tuhansien uteliaiden päitten lainehtivaan laumaan. Siinä laumassa näyttivät kaupunginvartioston salamoina välkehtivät pistimet yhtä harvalukuisilta kuin äsken leikatulle ruispellolle jääneet seisovat korret tähkineen.
Kutsuttujen vaunut, joiden väliin ei oltu, varomatonta kyllä, jätetty minkäänlaista aukkoa, olivat asettuneet niiden uusien talojen viereen, jotka nykyään muodostavat Hôtel Crillonin ja kuninkaalliset varushuoneet; ne olivat kolmessa rivissä, jotka toisaalta ulottuivat bulevardilta Tuileriesiin ja toisaalta bulevardilta Champs-Élysées-kadulle saakka, kiertyen niinkuin kolmessa pyörässä makaava käärme.
Tämän kolminkertaisen vaunupiirin takana nähtiin harhailevan, kuten haamut Styxin rannalla, ne kutsuvieraista, joita ennen saapuneitten vaunut estivät pääsemästä suurelle portille. Ja heistä ryntäilivät varsinkin juhlapukuihin ja silkkikenkiin puetut naiset, hälinästä ymmällään ja peläten tomuista maata, sinne tänne kansantulvaa vastaan. Mutta heidän hempeämielisyyttään lauma ainoastaan ivaili. Niin koettivat he vaunujen pyöräin ja hevosten jalkain välitse avata itselleen tietä ja pujahdella parhaansa mukaan määräpaikkaansa, joka oli heille yhtä kaivattu kuin satama matkustavaiselle myrskyssä.
Eräät näistä vaunuista tulivat paikalle noin kello yhdeksän tienoissa, siis ainoastaan joku minuutti ennen ilotulituksen sytyttämisaikaa, ja nekin koettivat avata itselleen väylää kuvernöörin portille asti. Mutta sellainen vaatimus oli jo tällä hetkellä kutakuinkin mahdoton toteuttaa. Ikäänkuin apuvoimiksi kolmelle ensimmäiselle vaunuriville oli nimittäin nyt alkanut muodostua neljäskin, ja tämän neljännen rivin hevoset olivat kansanjoukon pelästyttäminä muuttuneet vauhkoista vimmastuneiksi; ne potkiskelivat pienimmästäkin ihmisten kosketuksesta milloin oikealle, milloin vasemmalle, saaden jo aikaan monia onnettomuustapauksia, joita ei kuitenkaan huomattu tungoksessa ja ankarassa melussa.
Näiden viimemainittujen vaunujen joustimista kiinni pitäen pääsi tungokseen niiden murtamaa väylää pitkin myöskin muuan nuori mies, joka karkoitti pois kaikki toiset tungettelijat, kun ne, niinkuin hänkin, koettivat saada hyötyä tästä eteenpäin vievästä koneesta, vaunuista, joiden käytön hän näytti anastaneen yksityisomaisuudekseen.