KAHDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU
Herra de Jussieu
Siirtykäämme vielä kerran tuohon Rue de Plâtrièren varrella olevaan taloon, johon herra de Sartines oli äskettäin lähettänyt salapoliisinsa. Siellä tapaamme toukokuun 31 päivän aamuna Gilbertin laskettuna lepäämään patjalle itsensä Teresian omaan huoneeseen ja hänen ympärillään seisomassa Teresian ja Rousseaun ja lukuisan joukon heidän naapureitaan, katselemassa tätä surullisen tapahtuman onnetonta uhria, tapahtuman, jota muistellessa koko Pariisia yhä pöyristytti.
Kalpeana ja verissään oli Gilbert avannut silmänsä, ja heti kun hän oli tullut tajuihinsa, oli hän noussut kyynäräisilleen ja katsellut ympärilleen kuin nähdäkseen, oliko hän vielä torilla.
Ensin olivat hänen kasvonsa olleet kovin levottomat, sitten oli niihin syttynyt suuren ilon ilme; mutta tuon iloisen ilmeen haihdutti jälleen uusi surun pilvi.
"Onko teillä tuskia, ystäväni?" kysyi Rousseau ja otti Gilbertiä hellästi kädestä.
"Oi, kuka minut on pelastanut?" kysyi Gilbert. "Kuka minuakin on muistanut, köyhää ja orpoa raukkaa?"
"Teidät on pelastanut, lapseni, se, ettette kuollut; ja teitä on ajatellut Hän, joka kaikkia ajattelee."
"Olipa nyt tuon seikan miten tahansa", nurisi Teresia; "on sangen varomatonta lähteä sellaiseen ihmislaumaan".
"Aivan niin, se on sangen varomatonta!" toistivat kaikki naapurit kuorossa.
"Mutta kuulkaahan, hyvät naiset", keskeytti Rousseau; "ei siinä voi olla mitään varomattomuutta, kun ei saata aavistaa vaaraa, ja eihän saata olettaa vaaraa mennessään katsomaan tavallista ilotulitusta. Jos sellaisessa tilaisuudessa sattuu vaara, ei se ole varomattomuuden syy, vaan se on onnettomuus; ja me puhujat itsekin olisimme menetelleet ehkä samalla tavalla."
Gilbert katseli ympärilleen, ja kun hän näki olevansa Rousseaun makuuhuoneessa, tahtoi hän puhua.
Mutta se ponnistus syöksi veren ulos hänen suustaan ja sieraimistaan, ja hän meni tainnuksiin.
Rousseaun oli Ludvig XV:n torilla nähty lääkäri valmistanut tällaisen tapauksen varalta eikä hän siis suuresti pelästynyt; hän sitä suorastaan odottikin, ja oli sen vuoksi antanut sijoittaa potilaansa erikoiselle patjalle, jolle ei oltu levitetty lakanoita.
"Nyt voit asettaa poika-raukan oikeaan vuoteeseen", sanoi hän
Teresialle.
"Minnekä sitten?"
"Tänne, minun sänkyyni."
Gilbert kuuli tämän; hänen suunnaton voimattomuutensa esti häntä heti vastaamasta, mutta hän ponnisti rajusti tahtoaan, avasi silmänsä ja sai vaivalla kuiskatuksi:
"Ei, ei; sinne ylös!"
"Tahdotteko täältä omaan kamariinne?"
"Tahdon, jos suinkin sallitte."
Hän ilmaisi tämän toivomuksensa paremmin silmillään kuin suullaan, ja sen toi hänen huulilleen eräs muisto, joka oli itse kärsimystäkin väkevämpi ja joka näytti olevan sitkeähenkisempi hänen aivojensa ajatuskykyäkin.
Rousseau oli liiallisuuteen saakka herkkätunteinen mies ja ymmärsi varmaankin Gilbertin tarkoituksen, sillä hän vastasi:
"Hyvä on, lapseni, me viemme teidät sinne ylös. Hän ei tahdo meitä häiritä", lisäsi hän Teresialle, joka hartaasti kannatti Gilbertin ehdotusta.
Niin ollen päätettiin Gilbert siirtää heti ylös ullakkokamariin, kuten hän toivoi.
Myöhemmin päivällä tuli Rousseau viettämään oppilaansa vuoteen vieressä sen osan aikaansa, jonka hän tavallisesti kulutti lempikasviensa kokoamiseen. Nuorukainen oli nyt hiukan virkistynyt ja saattoi kertoa hänelle heikolla ja tuskin kuuluvalla äänellä ankaran onnettomuuden yksityiskohtia.
Mutta sitä hän ei sanonut, minkä tähden hän oli mennyt katsomaan ilotulitusta; hän väitti ainoastaan uteliaisuuden houkutelleen hänet Ludvig XV:n torille.
Rousseau ei voinut aavistaa muita vaikuttimia, sillä eipä hän ollut mikään noita. Hän ei siis kummastellut laisinkaan Gilbertin väitteitä, vaan tyytyi ainoastaan tekemiinsä kysymyksiin ja kehoitti häntä olemaan nyt vain hyvin kärsivällinen. Hän ei maininnut myöskään mitään musliinikankaan kappaleesta, joka oli tavattu Gilbertin kädestä ja jonka Filip oli vienyt.
Tämä pakina, joka hipui niin läheltä heidän molempien todellista mielenkiintoa ja totuutta, ei silti ollut suinkaan viehätystään vailla, ja he antautuivat molemmat täydellisesti siihen, kun portaista alkoivat yhtäkkiä kuulua Teresian askeleet.
"Jacques", huusi hän. "Jacques!"
"No, mikä nyt on?"
"Joku prinssi kai, joka tulee minun vieraakseni vuorostani", virkkoi
Gilbert heikosti hymyillen.
"Jacques!" huusi Teresia lähestyen yhtämittaa ja toistaen miehensä nimeä.
"Kyllä, kyllä, sano, mitä sinulla on asiaa?"
Teresia astui sisään.
"Tuolla alhaalla on herra de Jussieu; kun hän oli kuullut, että sinut oli nähty viime yönä siellä torilla, tuli hän tiedustamaan, olitko sinä haavoittunut."
"Tuo kunnon Jussieu!" sanoi Rousseau. "Erinomainen ihminen, niinkuin kaikki, jotka oman halunsa tai välttämättömyyden johtamina lähenevät luontoa, kaiken hyvän alkulähdettä! Olkaa hiljaa, älkää liikkuko, Gilbert, minä tulen kohta takaisin."
"Kiitos", virkkoi nuorukainen.
Rousseau poistui.
Mutta tuskin oli hän lähtenyt, kun Gilbert nousi ylös, miten vain vielä jaksoi, ja laahautui ikkunaluukun luo, josta hän saattoi nähdä Andréen ikkunaan.
Nuorukainen oli aivan voimaton ja melkeinpä pystymätön vielä edes ajattelemaan, joten hänen oli sangen tuskallista päästä ylös tuolille, saada auki ikkunaluukku ja sitten nojautua katon kannattimeen — Gilbertin onnistui kuitenkin tehdä tämä kaikki; mutta tuskin hän oli asettunut paikalleen, niin hänen silmissään pimeni, käsi vapisi, veri syöksyi hänen huulilleen ja hän kaatui raskaasti permannolle.
Samassa aukeni ullakkokamarin ovi ja Jean-Jacques astui sisään mukanaan herra de Jussieu, jolle hän oli ylenpalttisen kohtelias.
"Varokaahan, oppinut ystäväni, kumartukaa nyt hiukan alas, tässä on askelma", sanoi Rousseau; "dame, emme nyt tule mihinkään palatsin saliin".
"Kiitokset, minulla on hyvät silmät ja hyvät jalat", vastasi oppinut botanisti.
"Kas täällä tulee joku teitä tervehtimään, pikku Gilbert", sanoi sitten Rousseau ja katsoi oppilaansa vuoteeseen. "Hyvä Jumala, missä hän on? Hän on noussut ylös, se varomaton!"
Ja nähdessään ikkunan auki alkoi Rousseau ryhtyä Gilbertiä isällisesti torumaan.
Gilbert nousi vaivalla maasta ja virkkoi melkein sammuvin äänin:
"Minä tahdoin raitista ilmaa."
Häntä oli mahdoton torua, niin tuskasta väännyksissä olivat hänen kasvonsa.
"Täällä on tosiaan hirveän kuuma", keskeytti herra de Jussieu. "Kuulkaas, nuori mies, antakaapas minun koetella valtimoanne. Minä olen lääkäri, minäkin."
"Ja parempi kuin moni muu, sillä te olette yhtä hyvä sielun kuin ruumiinkin lääkäri", sanoi Rousseau.
"Näin suuri kunnia minulle…" mutisi Gilbert hiljaa, koettaen huonossa vuoteessaan välttää toisten katseita.
"Herra de Jussieu tahtoi ehdottomasti tulla luoksenne", sanoi Rousseau, "ja minä myönnyin hänen tarjoukseensa. Katsokaa nyt, rakas tohtori, mitä ajattelette hänen rinnastaan?"
Taitava anatomi tunnusteli kylkiluita ja tutki huolellisesti rintakehää, painaen korvansa sitä vasten.
"Rinta on luja", sanoi hän. "Mutta mikä teitä on näin rajusti halaillut?"
"Oi, monsieur, kuolema", vastasi Gilbert.
Rousseau katsoi hämmästyneenä nuorukaiseen.
"Rintanne on pahoin rusentunut, poikaseni, sangen pahoin; mutta vahvistavien lääkkeiden, raittiin ilman ja levon avulla menee se pian ohitse."
"Ei lepoa, sitä en saa ajatella", virkkoi Gilbert ja katsoi isäntäänsä.
"Mitä hän tällä tarkoittaa?" kysyi herra de Jussieu.
"Gilbert on ahkera työntekijä, hyvä ystäväni", vastasi Rousseau.
"Sen kyllä uskon, mutta näinä päivinä ei nyt työtä tehdä."
"Elääkseen täytyy tehdä työtä joka päivä", vastasi Gilbert; "sillä elää täytyy joka päivä".
"Ah, nyt teiltä ei kulu paljon ruokaa, ja teidän pikku lääkkeenne eivät tule kalliiksi."
"Miten vähän ne maksanevatkin", vastasi Gilbert, "niin almuja en voi ottaa vastaan".
"Te hulluttelette", sanoi Rousseau; "ja liioittelette. Minä käsken teitä tottelemaan monsieurin määräyksiä, sillä vasten tahtoannekin tulee hänestä teidän lääkärinne. Voitteko ajatella", jatkoi hän kääntyen herra de Jussieun puoleen, "että hän pyysi minua olemaan hankkimatta lääkäriä?"
"Miksikä niin?"
"Koska se maksaisi vähän minulle, ja hän on ylpeä."
Jussieu katsoi ylen osaaottavasti Gilbertin hienoja ja ilmeikkäitä kasvonpiirteitä ja sanoi:
"Mutta olipa ihminen kuinka ylpeä tahansa, mahdottomia hän ei kuitenkaan voi tehdä. Luuletteko te jaksavanne työskennellä, te, joka suistutte maahan, kun koetitte päästä tuon ikkunaluukun luo?"
"Se on totta", jupisi Gilbert; "minä olen nyt heikko, sen tiedän".
"No hyvä, levätkää siis ja antakaa varsinkin sielunne levätä. Te olette sellaisen miehen vieraana, jolle koko maailma paitsi hänen oma vieraansa on kiitollisuuden velkaa."
Rousseau oli kovin hyvillään tästä näin ylhäisen miehen melkoisen kohtuullisesta kohteliaisuudesta ja ojensi vieraalleen kätensä ja puristi hänen kättään.
"Ja sitäpaitsi", lisäsi Jussieu, "saatte nyt nauttia kuninkaan ja prinssien isällistä huolenpitoa".
"Minäkö?" huudahti Gilbert.
"Niin, tekin, onnettoman illan uhri-parka. Kun hänen korkeutensa dauphin sai kuulla onnettomuudesta, niin hän aivan huusi tuskasta. Hänen korkeutensa dauphine, joka oli juuri lähdössä Marlyyn, jäikin Trianoniin, ollakseen onnettomia auttamassa niin lähellä kuin mahdollista."
"Ah, aivan tottako?" kysyi Rousseau.
"Kyllä, aivan totta, rakas filosofini, ja nykyään puhutaan ainoastaan dauphinin kirjeestä herra de Sartinesiile."
"Minä en siitä ole kuullut."
"Se on samalla kertaa sekä korutonta että ihailtavaa. Dauphin saa kaksituhatta écua kuukausirahaa. Tänä aamuna ei rahoja kuulunut. Prinssi kulki kärsimättömänä edestakaisin; hän kysyi monta kertaa rahastonhoitajaa, ja heti kun prinssi oli saanut häneltä rahansa, lähetti hän ne Pariisiin, liittäen myötä pari hurmaavaa riviä Sartinesille, joka näytti ne aivan äsken minulle."
"Ah, te tapasitte Sartinesin tänään?" kysyi Rousseau jollakin tavoin levottomana tai paremminkin epäluuloisena.
"Kyllä, minä tulen suoraan hänen luotaan", vastasi Jussieu hiukan hämillään. "Minun oli noudettava hänen luotaan eräitä siemeniä; niin ollen", jatkoi hän hyvin nopeasti, "jää madame la dauphine Versaillesiin vaalimaan sairaitaan ja haavoittuneitaan".
"Sairaitaan ja haavoittuneitaan?" kysyi Rousseau.
"Niin, Gilbert-herra ei ole ainoa, jota onnettomuus on kohdannut. Tällä kertaa on kansa ainoastaan osaltaan kantanut tapaturmalle uhrinsa. Väitetään, että aatelistossakin on paljon haavoittuneita."
Gilbert kuunteli kuvaamattomassa jännityksessä ja tuskallisen uteliaisuuden vallassa. Hän odotti joka hetki kuulevansa tuon kuuluisan botanistin suusta Andréen nimen.
Herra de Jussieu nousi ylös.
"Onko tutkimus nyt tehty?" kysyi Rousseau.
"Kyllä; ja tästäpuoleen ei hän tarvitse meidän taitoamme; raitista ilmaa, sopivaa ruumiillista liikettä… metsässä. Mutta tosiaankin… olin aivan unohtaa…"
"Mitä niin?"
"Minä aion ensi sunnuntaina tehdä pienen kasvintutkimusmatkan Marlyn metsään; tahdotteko tehdä minulle seuraa, korkeasti kunnioitettava virkaveljeni?"
"Oi, sanokaa paremminkin arvoton ihailijanne", vastasi Rousseau vilkkaasti.
"Parbleu, siinäpä hyvä tilaisuus haavoittuneellemme pieneen kävelyyn… Ottakaa hänet mukaan."
"Niin kauas?"
"Sehän on varsin lähellä. Sitäpaitsi minä ajan vaunuilla Bougivaliin ja noudan teidät… Me matkaamme Prinsessan tietä Luciennesiin ja, sieltä sitten Marlyyn. Kasvintutkijat pysähtyvät vähän väliä; haavoittuneemme saa kantaa telttatuolejamme… me kaksi, te ja minä, me kokoamme kasveja; hän kokoaa itselleen elämää."
"Kuinka herttainen te olette, oppinut ystäväni!" sanoi Rousseau.
"Älkäähän kiittäkö, minulla on siinä omat laskelmani; minä tiedän, että teillä on valmiina suuri sammaleita koskeva teos, ja mitä niihin kasveihin tulee, olen niissä hiukan epävarma; tehän neuvotte minua."
"Oi!" huudahti Rousseau väkisinkin itsetyytyväisenä.
"Ja siellä sitten pieni aamiainen, puiden siimes ja kauniita kukkia", lisäsi botanisti. "Onko asia sovittu?"
"Ensi sunnuntaista tulee ihana huviretki! Se on sovittu… Minusta tuntuu nyt kuin olisin aivan viisitoistavuotias; minä nautin jo etukäteen onnesta, joka minua odottaa", vastasi Rousseau lapsellisesti ihastuksissaan.
"Ja te, nuori ystäväni, vahvistakaa jalkojanne siihen tilaisuuteen."
Gilbert supisi jotakin sekavaa kiitokseksi, jota herra de Jussieu ei kuullut, ja sitten jättivät botanistit Gilbertin yksin omiin ajatuksiinsa ja varsinkin huoliinsa.
KOLMASKYMMENES LUKU
Elämän palautuminen
Kun Rousseau luuli nyt hyvinkin rauhoittaneensa sairaansa ja Teresia kertoi kaikille naapureilleen, että Gilbert oli jo välttänyt vaaran taitavan lääkärinsä, herra de Jussieun määräysten avulla, — kun nuorukaisen ympäristö oli näin rauhoittunut hänen kohtalostaan, niin uhkasi hänen itsepäisyytensä ja alinomainen haaveilunsa tuottaa hänelle kuitenkin uuden vaaran, joka oli kaikkia entisiä pahempi.
Rousseau ei voinut kuitenkaan vielä niin luottaa Gilbertiin, ettei hänen sielunsa pohjalla olisi piillyt jokin epämääräinen ja filosofiseen johteluun perustuva epäilys. Hän tiesi, että Gilbert oli rakastunut, ja hän oli yllättänyt hänet ilmeisesti rikkomassa lääkärin määräyksiä. Ja siitä teki hän sen johtopäätöksen, että jos Gilbert saisi liikaa vapautta, niin hän varmaankin tekisi uudestaan saman rikkomuksen.
Hyvänä perheen isänä oli Rousseau siis lukinnut Gilbertin ullakkokamarin oven ulkoa entistä huolellisemmin ja antoi hänelle siten luvan mennä ikkunan ääreen, mutta esti häntä kuitenkaan pääsemästä ulos ovesta.
Ei voi kuvailla kiukkua ja suunnitelmia, jotka alkoivat kiehua Gilbertin päässä, kun hän huomasi moisen huolenpidon, sillä muuttihan se nyt hänen ullakkokamarinsa aivan kuin vankilaksi.
Eräitä luonteita este vain yllyttää.
Gilbert ajatteli nykyään ainoastaan Andréeta: autuutta saada nähdä hänet ja seurata vaikkapa ainoastaan matkan päästä hänen parantumisensa edistysaskeleita.
Mutta Andréeta ei näkynyt paviljonkirakennuksen ikkunoissa. Gilbert huomasi siellä ainoastaan Nicolen, kantelemassa posliinitarjottimella virvoitusjuomia, ja parooni de Taverneyn kävelemässä nopein ja pitkin askelin edestakaisin puutarhassa vimmatusti nuuskaillen, päätään selvittääkseen. Siinä kaikki, mitä Gilbert näki, koettaessaan kiihkeästi tähystellä Andréen huoneen perukoihin ja suorastaan läpi sen seinienkin.
Kuitenkin rauhoittui hän jo jossakin määrin näistäkin näkemistään, sillä ne kertoivat hänelle sairaudesta, mutta eivät kuolemasta.
— Kas tuolla, — tuumi Gilbert itsekseen, — tuon oven takana, tuon verhon kätkössä elää, huokailee ja kärsii se, jota minä rakastan aivan jumaloiden, se, joka näkyviin ilmestyessään saisi hien virtaamaan otsaltani ja jäseneni vapisemaan, se, joka liittää olemassaoloni omaansa ja jonka tähden minä hengitän elämäni ilmaa.
Ja sitten kumartui Gilbert parikymmentä kertaa tunnissa ullakkoluukustaan niin pitkälle, että utelias Chon luuli yhtä monta kertaa hänen suistuvan alas. Ja tottunein silmin Gilbert arvioi nyt paviljongin sisäseinien lukua ja kerroksia ja kuinka syvällä se oli hänestä, ja laati nyt päässään koko rakennuksesta tarkan pohjapiirroksen.
Tuossa kulmassa pitäisi parooni de Taverneyn makuuhuoneen olla, tuolla tarjoiluhuoneen ja keittiön, tuolla Filipin huoneen, tuolla Nicolen pienen kamarin ja tuolla viimeinkin Andréen makuuhuoneen, kaikkein pyhimmän, jonka oven edessä hän olisi ollut valmis antamaan henkensä, jos olisi saanut päivän olla siinä polvillaan.
Se kaikkein pyhin oli Gilbertin harkinnan mukaan suuri huone alakerrassa. Sen edessä oli etuhuone, ja se oli jaettu ikkunalla varustetulla väliseinällä kahteen osaan, joista ensimmäisessä oli Nicolen sänky, mikäli Gilbert saattoi päättää.
— Oi, — ajatteli mieletön nuorukainen silmittömän mustasukkaisuutensa vallassa, — autuaita nuo olennot, jotka tuolla puutarhassa kulkevat, tuolla, jonne saatan nähdä ikkunastani ja portailta! Autuaat nuo välinpitämättömät, jotka saavat tallata noiden ruohikkojen välistä santaa! Sinne voin tosiaan öisin kuulla neiti Andréen huokaukset ja valitukset.
Toivomuksesta toimeenpanoon on pitkä matka, mutta olennot, joilla on vilkas mielikuvitus, saavat kaiken itselleen läheiseksi: heillä on siihen oma hyvä keinonsa. Mahdottomassa näkevät he mahdollisen, he osaavat rakentaa sillat virtain poikki ja pystyttää portaat vuorten yli.
Ensimmäisinä päivinä ei Gilbert vielä tehnyt mitään muuta kuin toivoi.
Sitten hän ajatteli, että nuo hänen kadehtimansa autuaat olivat ainoastaan tavallisia kuolevaisia ja että he kulkivat jaloilla kuin hänkin tallatessaan puutarhan hietikkoa ja avasivat käsillään paviljongin ovia. Tästä johtui hän kuvittelemaan, miten autuaalta tuntuisi pujahtaa salaa tuohon kiellettyyn taloon ja pistää korvansa säleuutimien viereen, joiden takaa äänet kuuluivat sisältä.
Gilbertille oli toivominen liian vähäpätöistä, toteuttaminen seurasi sitä välittömästi.
Sitäpaitsi palasivat hänen voimansa nopeasti. Nuoruus on runsas ja antelias elonlähde. Kolmen päivän päästä tunsi hän sievoisen kuumeen avustuksella olevansa yhtä hyvissä voimissa kuin kuunaan ennen.
Hän laski, että koska Rousseau oli sulkenut hänet lukon taakse, niin oli nyt eräs kaikkein pahimmista vaikeuksista voitettu, nimittäin koettaa päästä portista sisään neiti de Taverneyn luo.
Portti oli näet Rue Coq-Heronille päin; Gilbert oli vankina Rue Plâtrièren puolella, eikä voinut päästä millekään kadulle; siis hänen ei tarvinnut yrittääkään avata mainittua porttia.
Kulkutieksi jäi ikkuna.
Hänen ullakkoluukkunsa oli pystysuoran seinän yläpuolella, neljäkymmentä jalkaa korkealla maasta.
Kukaan ei olisi uskaltanut lähteä menemään alas sellaista seinää, ellei ollut aivan juovuksissa tai mielipuoli.
— Nuo ovet, ne ovat niin hyvä keksintö, — tuumi Gilbert itsekseen pureskellen kynsiään; — ja monsieur Rousseau, filosofi sulkee ne kuitenkin minulta!
Jos repisi pois lukon paikaltaan? Niin, se kävisi kyllä päinsä. Mutta sitten ei olisikaan enää tulemista takaisin tähän vieraanvaraiseen kotiin.
Hän oli paennut Luciennesista ja sitä ennen karannut Taverneystä. Jos hän nyt pakenisi Rue Plâtrièren talosta, aina vaan pakenisi, joutuisi hän tosiaan sellaiselle tolalle, ettei hän pian uskaltaisi katsoa ainoatakaan ihmistä naamaan tarvitsematta pelätä saavansa kuulla moitteita kiittämättömyydestä ja huikentelevaisuudesta.
— Ei, herra Rousseau ei saa tietää mitään koko asiasta. Ja kyyrysillään ullakkoluukussaan jatkoi Gilbert:
— Käsilläni ja jaloillani, vapaan ihmisen luonnollisilla välineillä tartun minä kiinni kattotiileihin, ja jos kuljen räystäskourua pitkin, joka on tosin hyvin kapea, mutta kuitenkin suora ja siis lyhin tie kahden pisteen välillä, pääsen minä, jos onnistun, tuon viereisen ullakkoluukun luo, joka on samalla tasolla kuin minun.
— Ja se luukku vie jälleen talon portaille.
— Jos en onnistu, niin putoan alas puutarhaan, ja silloin kuuluu jysäys. Tuolta paviljongista tullaan ulos, minut kannetaan sisään, minut tunnetaan; minä kuolen kauniin, jalon ja runollisen kuoleman. Minua surkutellaan: se on suurenmoista.
— Jos taasen onnistun, kuten minulla on täysi syy uskoa, silloin pujahdan minä viereisestä luukusta portaille ja hiivin paljasjaloin alas niitä, kunnes tulen ensimmäisen kerroksen kohdalle, jossa myöskin on ikkuna puutarhaan päin. Se on ainoastaan viisitoista jalkaa korkealla maasta. Minä hyppään alas puutarhaan…
— Ah, minulla ei ole voimia enkä ole tarpeeksi notkea!
— Mutta onhan vielä apunani seinäsäleikkö…
— Niin, mutta se lahoine puuristikkoineen menee rikki; silloin, minä kuukerrun alas, en saadakseni jalon ja runollisen kuoleman, vaan valkeana rappauksesta, vaatteet rikki, nolattuna ja kaikesta päättäen selvänä omenavarkaana. Sitä on ilkeä ajatella! Parooni de Taverney annattaa minulle porttivahdilla selkään tai kiskottaa la Briellä minua korvista.
— Ei, mutta minulla on täällä kymmenkunnan pätkää purjenuoraa, jotka tekevät yhteen punottuina köyden aivan monsieur Rousseaun määritelmän mukaisesti: oljenkorsista lyhde syntyy.
— Minä lainaan yhdeksi yöksi rouva Teresian purjenuorat, sidon niihin solmuja, ja kun pääsen kaivattuun ensimmäisen kerroksen ikkunaan, sidon köyteni pikku-parvekkeen reunaan taikka ikkunan välipuuhun ja solun alas puutarhaan.
Ja Gilbert tunsi itsensä voimakkaaksi ja päättäväksi, kun hän nyt oli tarkastanut kourun, ottanut purjenuoran kappaleet mitattavikseen ja arvioinut korkeuden silmämäärältä.
Hän punoi purjenuoran pätkät lujaksi köydeksi ja koetteli sen vahvuutta, sitoen sen katon kannattimiin ja riippuen siitä käsillään. Ja hän päätti nyt tehdä öisen matkansa ja oli tyytyväinen, kun hän sitä valmistellessaan sylki verta ainoastaan yhden kerran.
Saadakseen paremmin herra Jacquesin ja rouva Teresian petetyksi oli hän olevinaan hyvin sairas ja makasi vuoteessaan kello kahteen saakka, hetkeen, jolloin Rousseau läksi, päivällisen päälle kävelemään. Tuolta kävelyltään ei hän tullut takaisin ennenkuin illalla. Gilbert julisti haluavansa nukkua yhtämittaa seuraavaan aamuun.
Rousseau vastasi olevansa iloissaan, kun näki Gilbertin niin rauhallisessa tilassa, sillä hän aikoi sinä päivänä syödä illallista kaupungilla.
Nämä tiedot toisilleen ilmoitettuaan Rousseau ja Gilbert erosivat.
Kun Rousseau oli lähtenyt ullakkokamarista, otti Gilbert jälleen käsille purjenuoran pätkät ja punoi ne nyt yhteen täydellä todella.
Sitäpaitsi tarkasti hän kourun ja katon tiilikivet ja ryhtyi sitten tähystelemään ikkunasta puutarhaan, odottaen illan pimenemistä.
KOLMASKYMMENESYHDES LUKU
Ilmaretki
Gilbert oli näin suunnitellut valmiiksi koko laskeutumisensa vihollisalueelle, kuten hän itsekseen kutsui Taverneyn asumusta. Ja ullakkokamarinsa ikkunasta vakoili hän nyt allansa olevaa puutarhaa, jännityksellä ja tarkkaavaisena kuin taitava sotapäällikkö aluetta, jolla hän aikoo ryhtyä taisteluun. Silloin tapahtui tuossa hiljaisessa ja autiossa paviljonkitalossa kohtaus, joka herätti filosofin hänen tarkastelustaan.
Kivi lensi kadulta puutarhamuurin ylitse ja osui paviljonkirakennuksen nurkkaan.
Gilbert tiesi jo, ettei löydy seurausta ilman syytä; hän alkoi siis tutkia syytä, nähtyään seurauksen.
Mutta kuinka pitkälle Gilbert kumartuikin ulos ikkunastaan, ei hän voinut nähdä henkilöä, joka oli kadulta heittänyt kiven.
Mutta sen hän huomasi — ja hän ymmärsi heti, että huomattu seikka oli äskeisen tapahtuman yhteydessä, — että erään, paviljongin pohjakerroksessa olevan ikkunan sisäluukku aukaistiin varovasti ja että Nicolen valppaat kasvot pilkistivät ulos luukun raosta.
Kun Gilbert näki Nicolen, vetäytyi hän nopeasti takaisin ullakkokamariinsa, mutta ei silti heittänyt hetkeksikään silmistään tuota riuskaa tyttöä.
Nicole katseli tarkoin ensin kaikkiin ikkunoihin ja varsinkin paviljonkirakennuksessa oleviin ja tuli sitten esiin puolihämärästään ja kiiruhti ulos puutarhasta aivan kuin aikoen seinäsäleikön luo, jonne oli ripustettu pitsejä auringonpaisteessa kuivamaan.
Kivi oli pudonnut juuri tuon säleikön ohitse vievälle käytävälle, kivi, jota Gilbert ei jättänyt tähystämättä enempää kuin Nicolekaan. Gilbert näki, että Nicole potkaisi tuota merkkiesineeksi tullutta kiveä edessään vierimään, ja potkaisi sitä vielä uudestaan, ja jatkoi tätä menettelyään niin kauan, kunnes hän sai sen kukkalavan viereen, joka oli säleikön juurella.
Siellä kohotti Nicole kätensä alas ottaakseen nuoralta alas pitsejä, pudotti yhden pitsin maahan ja nosti sen sitten hitaasti ylös, mutta otti nostaessaan kivenkin käteensä.
Vielä ei Gilbert ymmärtänyt mitään; mutta kun hän näki Nicolen rupeavan kuorimaan kiveä, aivan kuin herkkusuu kuorii hedelmää, ja ottavan sen ympäriltä pois paperikääreen, silloin ymmärsi hän hyvin, mikä tämän meteorikiven arvo oikeastaan oli.
Tuo paperi, jonka Nicole oli juuri löytänyt kiven ympäriltä, ei ollutkaan enempää eikä vähempää kuin pieni kirje.
Ovela tyttö aukaisi sen pian, ahmaisi sen sisällön ja piiloitti kirjeen taskuunsa, ja nyt hänen ei tarvinnut enää tarkastaa pitsejään, sillä pitsit olivat kuivat.
Gilbert pudisti sillä välin päätänsä ja vakuutti itsekseen kuin ainakin itsekkäät ja naisia halveksivat miehet, että Nicolen luonne oli tosiaan paheellisuuteen taipuva ja että hän, Gilbert, oli menetellyt sangen siveellisesti ja järkevästi, kun oli rikkonut jyrkästi ja uljaasti välinsä moisen tytön kanssa, joka otti vastaan muurin yli nakeltuja kirjeitä.
Mutta näin ajatellessaan joutui Gilbert, joka äsken oli niin kauniisti ja järkevästi ajatellut syitten ja seurausten suhteita, tuomitsemaan seurausta, johon ehkä juuri hän itse oli syynä.
Nicole meni sisään ja tuli pian jälleen ulos, pitäen kättään taskussaan.
Taskustaan veti hän avaimen; Gilbert näki sen välkähtävän hetkisen kuin salaman hänen sormiensa välissä, jonka jälkeen nuori tyttö pisti nopeasti avaimen pienen puutarhaportin alle. Se portti oli puutarhurin erikoinen sisäänpääsyaukko, ja se oli muurin toisessa kulmassa kadun puolella, samalla, jolla suuri, tavallisesti käytetty porttikin.
— Ahaa, — tuumi Gilbert, — nyt ymmärrän, lemmenkirje ja kohtaus.
Nicole ei hukkaa aikaansa. Nicolella on siis nyt uusi rakastaja?
Ja Gilbert rypisteli pettyneenä kulmiaan kuin ainakin moinen mies, joka luulee, että hänen kadottamisensa jättäisi korvaamattoman tyhjiön hänen hylkäämänsä naisen sydämeen, mutta joka kummakseen huomaakin, että tuo tyhjä paikka on piankin täytetty.
Gilbert mietti jotakin tekosyytä tyytymättömyyteensä ja jatkoi sentähden:
— Tämä seikka voisi ehkä häiritä suunnitelmiani. — Mutta olkoon menneeksi, — lisäsi hän silmänräpäyksen mietittyään, — minä en ole ollenkaan pahoillani, jos saan tutustua tuohon onnelliseen kuolevaiseen, joka on seuraajani Nicolen suosiossa.
Eräissä suhteissa olivat Gilbertin laskelmat aivan oikeat. Hän ajatteli, että tuo keksintö, jonka hän oli nyt juuri tehnyt ja jota muut eivät tienneet hänen tehneen, antaisi hänelle eräänlaisen aseen Nicolea vastaan. Sitä voisi hän käyttää tarpeen vaatiessa, koska hän nyt tunsi Nicolen salaisuuden ja siihen liittyviä yksityisseikkoja, joita tyttö ei voisi kieltää, kun taas Nicole tuskin aavistikaan hänen salaisuuttaan eikä tiennyt ainoaakaan pikkuseikkaa, joka olisi voinut hänen epäilyksiään tukea.
Gilbert päätti siis tarpeen vaatiessa käyttää tätä asettaan.
Näissä hankkeissa tuli sitten viimeinkin kärsimättömästi odotettu yö.
Gilbert pelkäsi enää ainoastaan yhtä asiaa, nimittäin että Rousseau tulisi odottamatta kotiin, että Rousseau yllättäisi hänet katolla kiipeämässä, taikka portailla tahi, mikä olisi vielä pahempi, näkisi ullakkokamarin tyhjänä. Viimemainittu huomio saisi geneveläisen varmaankin vihan vimmoihin; Gilbert päätti siksi koettaa torjua tätä pelättyä iskua kirjelipulla, jonka hän jätti pöydälleen, osoitettuna filosofille.
Se kirjelmä kuului seuraavasti:
Rakas ja kuuluisa suojelijani:
Älkää luulko minusta pahaa siksi, että minä teidän kehoituksistanne, jopa käskyistänne huolimatta olen uskaltanut lähteä ulos. Minä tulen pian takaisin, ellei minulle tapahdu jotakin onnettomuutta, sellaista kuin minulle jo kerran sattui; mutta vaikkapa sellainen vaara minua uhkaisikin, niin, vaikkapa ankarampikin, täytyy minun pariksi tunniksi päästä huoneestani.
— En tiedä mitä hänelle sanon kotiin palattuani, — tuumi Gilbert.
— Mutta ainakaan ei Rousseau nyt ole huolissaan eikä suutu.
Ilta oli pimeä. — Ja lisäksi tukehuttavan kuuma, kuten tavallisesti lämpimäin kevätpäivien aikana; siksi oli taivas niin pilvessä, ettei tottuneinkaan silmä olisi jo kello yhdeksän aikaan illalla nähnyt mitään mustan syvyyden pohjasta, jonne Gilbert tähysteli.
Silloin vasta nuorukainen huomasi voivansa hengittää vaikeasti ja otsansa ja rintansa yhtäkkiä tulevan hikisiksi, varmoja merkkejä velttoudesta ja heikkoudesta. Viisaus varoitti häntä lähtemästä nyt tällaisessa tilassa retkelle, jolla vaadittiin koko hänen ruumiinsa voimaa ja varmuutta, paitsi yrityksen onnistumiseksi, myöskin hänen oman päänsä turvaksi. Mutta Gilbert ei kuunnellut pelkästään ruumiillisten vaistojensa antamia neuvoja.
Tahto puhui äänekkäämpää kieltä; ja sitä nuorukainen totteli tällä kertaa, niinkuin aina muulloinkin.
Hetki oli tullut; Gilbert kääri köytensä kaksitoistakertaiseksi kiepuksi kaulansa ympärille, ryömi sykkivin sydämin ulos ullakkoikkunastaan, tarttui lujasti kiinni ikkunanpieleen ja suoritti ensimmäisen askeleensa räystäskourua pitkin, oikealla olevaa luukkua kohti. Kuten olemme maininneet, aukesi se luukku sisäportaille päin ja oli noin kahden sylen päässä hänen ikkunastaan.
Hänen jalkansa nojasivat nyt enintään kahdeksan tuumaa leveään lyijykouruun, joka taipui hänen jalkainsa alla pehmeänä kuin lyijy ainakin, vaikka se olikin kiinnitetty kattoon rautakoukuilla. Käsiään taas hän nojasi kattotiileihin, joista hän ei kuitenkaan voinut toivoa kuin pienen tukipisteen pysyäkseen tasapainossa, mutta ei laisinkaan apua liukahtamisen varalta, koska hänen kyntensä eivät olisi voineet niihin tarttua mistään kiinni. Kas tällaisessa asemassa oli Gilbert ilmaretkellään, jota kesti kaksi minuuttia, nimittäin kaksi kokonaista iankaikkisuutta.
Mutta Gilbert ei tahtonut pelätä, ja niin luja oli tuon nuoren miehen tahdonvoima, ettei hän siis pelännytkään. Hän oli kuullut erään tasapainotaiteilijan sanovan, että jos halusi onnellisesti astua ahtaita ja kapeita kuljettavia, ei saanut katsoa jalkoihinsa, vaan ainoastaan kymmenen askelta eteenpäin, eikä ajatella kuilua muuten kuin kotkan tavalla, nimittäin ollen vakuutettu, että oli luotu leijailemaan sen ylitse. Sitäpaitsi oli Gilbert jo ottanut monta kertaa nämä opetukset varteen käydessään Nicolen kamarissa, samaisen Nicolen, joka oli nyt tullut niin rohkeaksi, että käytti avaimia ja ovia kattojen ja savupiippujen asemasta.
Tällä tavoin oli Gilbert kulkenut Taverneyssä myllypatojen ylitse ja vanhan vajan rikkonaisia katonkannattimia myöten.
Niinpä hän saapuikin päämääräänsä värähtämättä kertaakaan, ja pujahti siihen saavuttuaan ylpein mielin alas portaille.
Mutta tultuaan siten porrassillakkeelle hän pysähtyi nopeasti. Alemmista kerroksista kuului ääniä: ne olivat Teresian ja eräitten naapurinaisten, jotka puhuivat Rousseaun nerosta, hänen kirjainsa ansioista ja soittonsa kauneudesta.
Nuo naapurinaiset olivat lukeneet Uuden Heloisen ja tunnustivat suoraan, että he pitivät tätä kirjaa rivona. Vastaukseksi tähän arvosteluun teki emäntä Teresia heille tiettäväksi, etteivät he ymmärtäneet tuon kauniin kirjan filosofista merkitystä.
Tähän eivät naapurit voineet vastata juuri muuta kuin tunnustamalla pystymättömyytensä arvostelemaan sellaisia asioita.
Moinen korkeaälyinen vuoropuhelu toimitettiin eteisestä toiseen, ja väittely oli ainakin yhtä tulinen kuin liekki niissä helloissa, joilla näitten naisten hyvältä tuoksuva illallinen kiehui.
Gilbert kuuli siis lausuttavan arvosteluita ja käristettävän paisteja.
Yhtäkkiä mainittiin keskellä pakinaa hänen nimensä, ja se karmaisi ilkeästi. Sillä Teresia virkkoi:
"Illallisen jälkeen menen katsomaan, ettei tuolta kunnon pojalta ullakkokamarissa mitään puutu."
Kiitos kunnon poika tuotti hänelle vähemmän iloa kuin katsomisen lupaus pelkoa. Onneksi johtui hänen mieleensä, että kun Teresia söi illallista yksin, oli hänen usein tapana keskustella kauan jumalaisen pullonsa kanssa, ja että paisti tuoksui niin herkulliselta, että illallisen jälkeen merkitsi… kello kymmenen. Nyt ei kello ollut vielä kuin neljännestä vailla yhdeksän. Sitäpaitsi muuttuisivat Teresian ajatukset hyvin uskottavasti illallisen jälkeen jo aivan toisiksi ja hän ajattelisi silloin kai aivan muuta kuin kunnon poikaansa.
Mutta aika kului, Gilbertin suureksi epätoivoksi. Silloin yhtäkkiä alkoi erään pakinasiskon paisti palaa… Kajahti pelästyneen piian kirkaisu, kauhun kiljahdus, joka lopetti koko keskustelun.
Kaikki syöksyivät tämän tapahtuman näyttämölle. Gilbert käytti hyväkseen naisten keittiöhuolia, pujahtaakseen alas portailta kuin ilmanhaltia.
Ensimmäisessä kerroksessa löysi hän sopivan paikan lyijyikkunassa, johon hän voi kiinnittää köytensä; hän sitoi sen vetosolmulla, kiipesi ikkunalaudalle ja alkoi ketterästi solua köyttä pitkin alas.
Hän heilui paraikaa ikkunan ja maan välillä, kun puutarhasta hänen altaan kuului nopeita askeleita.
Hänellä oli aikaa käännähtää, sillä hän piti kiinni solmuista, ja katsoa, kuka tuo sopimattomalla hetkellä tullut oli.
Se oli joku mies.
Koska mies tuli sisään pienestä portista, niin ei Gilbert epäillyt hetkeäkään, ettei hän ollut Nicolen odottama onnellinen kuolevainen.
Hän kohdisti siis koko huomionsa tähän kuokkavieraaseen, joka oli pysäyttänyt hänet keskellä hänen vaarallista laskeutumismatkaansa. Miehen käynnistä, profiilin hahmosta, jonka hän näki vilahtavan kolmikulmahatun alla, tavasta, kuinka tuo kolmikulmainen hattu oli asestettu miehen toiselle korvalle, joka korva jälleen näytti sangen tarkkaavaiselta, oli Gilbert tuntevinaan arvoisan monsieur Beausiren, tuon kuninkaallisen upseerin, johon Nicole oli tutustunut Taverneyssä.
Melkein heti näki Gilbert Nicolen avaavan paviljonkirakennuksen oven ja rientävän puutarhaan, jättäen oven takanaan auki, ja kiitävän nopeasti ja keveästi kuin hyppäävä västäräkki kasvihuonetta kohti, siis samalle suunnalle, jonne herra Beausire paraikaa kulki.
Varmaankaan ei tämä ollut ensimmäinen tällainen kohtaus, koskapa kumpikaan heistä ei näyttänyt laisinkaan epäilevän, missä paikassa heidän oli tavattava.
— Nyt voin jatkaa laskeutumistani, — ajatteli Gilbert; — sillä se, että Nicole on voinut näin aikaisin päivästä ottaa rakastajansa vastaan, johtuu siitä, että hän tietää saavansa olla vapaana. Andrée on siis yksin, hyvä Jumala…
Ei kuulunutkaan ainoatakaan ääntä eikä pohjakerroksesta näkynyt kuin heikko kynttilän hohde.
Gilbert pääsi ehjin nahoin maahan, mutta ei tahtonut mennä vinosti puutarhan poikki; hän hiipi pitkin muuria, pujahti erääseen pensaikkoon, pistäysi kumarassa sen läpi ja saapui kenenkään näkemättä tai edes aavistamatta Nicolen auki jättämälle ovelle.
Siinä huomasi hän, valtavan piippuruohon varjossa, joka kasvoi aivan oven kamanaan saakka ja sulki koko oven köynnöksillään, että ensimmäinen huone oli melkoisen iso etuhuone, kuten hän oli aavistanut, ja ettei siellä ollut tällä hetkellä ketään.
Tästä etuhuoneesta vei sisempään kaksi ovea, toinen suljettu ja toinen auki; Gilbert arvasi, että auki oleva oli Nicolen kamarin ovi. Hän hiipi hiljaa viimemainittuun kamariin, pitäen käsiään kohotettuina ja peläten törmäävänsä johonkin esineeseen, sillä huone oli pilkkopimeä.
Eräänlaisen käytävän päässä näki hän sitten lasioven, jonka ruutujen kehykset kuvastuivat tummina niiden takana kuultavaa valoa vastaan; noiden ruutujen sisäpuolella häilyivät hiljaa valkeat musliiniuutimet.
Kun Gilbert kulki pitkin käytävää, kuuli hän valaistusta huoneesta heikon äänen.
Se oli Andréen ääni; Gilbertin kaikki veri syöksyi hänen sydämeensä.
Toinen ääni vastasi tähän ääneen; puhuja oli Filip.
Tuo nuori mies tiedusteli huolissaan, kuinka hänen sisarensa voi.
Gilbert kulki varuillaan vielä jonkun askeleen ja asettui sitten erään tuollaisen rintakuvalla varustetun pilarin taakse, jollaisilla siihen aikaan koristettiin kaksoisovien välipaikat.
Niin oli hän nyt turvassa ja kuunteli ja katseli niin onnellisena, että hänen sydämensä suli ilosta, ja samalla niin pelästyneenä, että samainen sydän puristui hänen rinnassaan pieneksi kuin piste.
Hän kuuli ja näki.
KOLMASKYMMENESKAHDES LUKU
Veli ja sisar
Gilbert kuuli ja näki, kuten sanottu.
Hän näki Andréen loikovan lepotuolissaan kasvot käännettyinä lasioveen päin, siis aivan häntä vastapäätä. Se ovi oli hiukan raollaan.
Pieni, leveällä varjostimella varustettu lamppu oli asetettu lähelle pöydälle. Tämä oli täynnä kirjoja, ilmaisten mikä oli kauniin sairaan ainoana ajanrattona. Tuo lamppu valaisi ainoastaan neiti de Taverneyn kasvojen alaosaa.
Joskus hän kuitenkin heittäytyi loikomaan lepotuolin selustimen nojaan, ja silloin valo levisi hänen otsalleen, joka loisti niin valkeana ja puhtaana pitsimyssyn alta.
Filip istui aivan lepotuolin jalkopäässä, selin Gilbertiin. Hänen kätensä oli yhä kääreissä ja häntä oli kielletty laisinkaan liikuttamasta kättään.
Andrée oli nyt ylhäällä vasta ensimmäistä kertaa, ja myöskin Filip oli poistunut vasta ensi kertaa huoneestaan.
Sisarukset eivät siis olleet nähneet toisiaan tuosta hirveästä yöstä saakka; mutta kuitenkin oli kumpikin heistä tiennyt, että toinen voi yhä paremmin ja tointui sairaudestaan.
He olivat olleet nyt yhdessä ainoastaan muutamia minuutteja, mutta puhuivat keskenään aivan vapaasti, sillä he tiesivät olevansa kahden ja että jos joku tulisi, heille ilmoitettaisiin siitä soittamalla kelloa, joka oli Nicolen auki jättämässä ovessa.
Mutta tietystikään eivät he tienneet, että se ovi oli jätetty auki ja luottivat siis pelkästään kelloon.
Gilbert näki ja kuuli siis heidän pakinansa, kuten olemme sanoneet sillä raollaan olevasta ovesta voi hän eroittaa joka sanan.
"On siis niin", virkkoi Filip juuri hetkellä, jolloin Gilbert asettui verhon taakse, joka peitti laskoksillaan pukeutumishuoneen ovea, "asia on siis niin, että hengityksesi on jo helpompaa, sisko-raukkani?"
"Kyllä, helpompaa, mutta koskee yhä hiukan vielä."
"Entä voimat?"
"Ne eivät ole vielä läheskään palanneet; mutta tänään olen jo kuitenkin pari kolme kertaa jaksanut mennä ikkunan ääreen. Miten raikas ilma on, miten ihania kukkaset! Minusta tuntuu kuin ihminen ei voisi kuolla, kun hän saa ilmaa ja nähdä kukkia."
"Mutta kuitenkin tunnet itsesi vielä sangen heikoksi, eikö niin,
Andrée?"
"Oh, kyllä, sillä se järkytys oli kauheata. Ja vieläkin, sen sinulle tunnustan", jatkoi nuori tyttö hymyillen ja pudistaen päätänsä, "minä liikun kovin vaikeasti: täytyy nojata huonekaluihin ja seiniin; ilman tukea jalkani horjuvat ja minusta tuntuu kuin joka hetki kaatuisin."
"No, no, rohkeutta vaan, Andrée; raikas ilma ja kauniit kukat, joista äsken puhuit, saavat sinut jälleen entiseen kuntoon; ja viikon päästä sinä pystyt lähtemään Madame la dauphinen vieraaksi, joka on niin ystävällisesti tiedustellut vointiasi, mikäli minulle kerrottiin."
"Kyllä, toivon sitä, Filip; sillä Madame la dauphine näyttää tosiaan olevan minua kohtaan sangen hyvä."
Ja Andrée heittäytyi nojalleen lepotuolinsa selustaa vasten, laski kätensä povelleen ja sulki kauniit silmänsä.
Gilbert astui askeleen eteenpäin ja ojensi molemmat kätensä.
"Sinulla on tuskia?" kysyi Filip ottaen Andréeta kädestä.
"Kyllä, hengenahdistusta; ja joskus nousee veri minulle päähän ja ohimoihin; väliin tunnen myöskin huimausta ja mieltäni kääntää."
"Niin", sanoi Filip ajatuksissaan; "se ei olekaan kummallista; sinä olet kokenut hirveän vaaran ja pelastunut siitä ihmeellisellä tavalla".
"Ihmeellisellä tavalla, juuri niin, veljeni."
"Mutta puhuaksemme tuosta ihmeellisestä pelastuksesta, kiltti Andrée", jatkoi Filip ja siirtyi lähemmäksi sisartaan, osoittaen siten, että asia oli hänestä mielenkiintoinen, "kuulepas, minä en ole vielä saanut puhua kanssasi tuosta tapaturmasta?"
Andrée punastui ja kysymys näytti häntä kiusaavan. Filip ei huomannut tai ei ollut huomaavinaan tuota punastusta. "Minä luulin kuitenkin", vastasi nuori tyttö, "että olisi palatessani annettu sinulle kaikki tiedot, mitä voit toivoa; isä sanoi ainakin olevansa täysin tyytyväinen".
"Kyllähän, rakas Andrée, ja tuo mies oli kovin tunnontarkka koko kertomuksessaan, mikäli ainakin minusta tuntui; kuitenkin ovat eräät kohdat hänen kertomastaan näyttäneet minusta elleivät epäiltäviltä, niin ainakin hämäriltä, niin, se on sopiva sana."
"Kuinka niin, ja mitä sillä tarkoitat, veljeni?" kysyi Andrée aivan neitseellisen vilpittömästi.
"Niin, hämäriltä, se sana sopii."
"Selitähän asiaa."
"Niinpä esimerkiksi on eräs kohta, jota en alussa tullut ajatelleeksi ja joka sitten on tuntunut minusta kovin merkilliseltä."
"Mikä sitten?" kysyi Andrée.
"Juuri tapa", vastasi Filip, "tapa, jolla sinä pelastuit. Kerropas se minulle, Andrée."
Nuori tyttö näytti ristiriitaiselta.
"Oh, Filip", vastasi hän, "minä olen sen melkein unohtanut, niin pelästynyt olin".
"Ei väliä, hyvä Andrée, kerro sen verran kuin muistat."
"No niin, senhän tiedät, veljeni, että meidät eroitettiin toisistamme lähellä Kalustohuonetta. Minä näin sinut temmattavan joukossa Tuileriain puutarhaan päin, kun taas minua vietiin Rue Royalelle. Silmänräpäyksen näin sinua vielä, kun sinä turhaan koetit ponnistaa voimiasi päästäksesi luokseni. Minä ojensin käsiäni puoleesi ja huusin: 'Filip, Filip!' kun minut yhtäkkiä ympäröi kuin tuulenpyörre, minut temmattiin ylös ja kiidätettiin säleportille päin. Minä tunsin, että tungos vei minua muuria kohti, johon se murskautuisi. Minä kuulin niiden huudot, jotka rusentuivat rautaisia säleportteja vasten; minä ymmärsin, että minunkin vuoroni oli pian murskautua ja heittää henkeni; minä saatoin melkein laskea, kuinka monta sekuntia minulla vielä oli elonaikaa. Silloin yhtäkkiä, puolikuolleena ja puolimieletönnä, nostaessani käteni ja silmäni taivasta kohti rukoillakseni viimeistä kertaa, näin erään miehen leimuavat silmät, miehen, joka vallitsi koko tätä laumaa kuin se olisi ehdottomasti häntä totellut."
"Ja se mies oli parooni Josef Balsamo, eikö niin?"
"Kyllä, sama, jonka olin nähnyt jo Taverneyssä; sama, joka minut jo silloin oli saanut niin omituisella tavalla kauhuun; mies, johon tuntuu kätkeytyvän jotakin aivan yliluonnollista; mies, joka lumosi silmäni silmillään ja korvani äänellään; mies, joka sai koko ruumiini värisemään pelkästään koskettamalla sormellaan olkapäähäni."
"Jatka, jatka, Andrée", sanoi Filip, ja hänen kasvonsa ja äänensä synkkenivät.
"No niin, tuo mies näytti minusta olevan koko onnettomuuden yläpuolella, niinkuin inhimilliset kärsimykset eivät olisi ylettyneet häneen. Minä huomasin hänen silmistään, että hän halusi pelastaa minut ja että hän voisi sen tehdä. Silloin tapahtui minussa jotakin ylen merkillistä. Niin ruhjottu, voimaton ja puolikuollut kuin jo olinkin, minusta tuntui kuin minua olisi nostettu tuota miestä kohti, niinkuin jokin tuntematon, salaperäinen ja näkymätön voima olisi minua kohottanut hänen luokseen. Minä tunsin ikäänkuin jotkin kädet olisivat ojentuneet sysätäkseen minua pois tuosta ruhjottujen jäsenien kuilusta, jossa kuoleman korahdukset kuuluivat, ja antaneet minulle jälleen ilmaa ja elämää. Katsos, Filip, jatkoi Andrée jollakin tavalla haltioissaan, — olen varma, että tuon miehen katse se sillä tavalla veti minua. Minä pääsin ottamaan häntä kädestä ja olin pelastettu."
"Oi", supisi Gilbert itsekseen, "hän näki ainoastaan parooni Balsamon, mutta minua, joka olin valmis kuolemaan hänen jalkainsa juureen, hän ei nähnyt!"
Hän pyyhki hikeä virtaavaa otsaansa.
"Niinkö siis asia tapahtui?" kysyi Filip.
"Niin, siihen hetkeen saakka, jolloin näin olevani pelastettu vaarasta; silloin minä pyörryin, liekö se johtunut siitä, että koko elämäni voima oli keskittynyt tähän viimeiseen ponnistukseen tai että kauhu oli kasvanut yli voimaini."
"Ja mihinkä aikaan luulet tällä tavoin pyörtyneesi?"
"Kymmenen minuuttia sen jälkeen kuin olin eroitettu sinusta, veljeni."
"Aivan niin", jatkoi Filip, "silloin oli kello noin kaksitoista yöllä. Miksi sinä sitten pääsit kotiin takaisin vasta kello kolme? Anna anteeksi tämä kuulustelu, joka voi sinusta tuntua naurettavalta, rakas Andrée, mutta johon minulla on omat syyni."
"Kiitos, Filip", vastasi Andrée puristaen veljensä kättä; "kiitos. Kolme päivää sitten en minä olisi sinulle osannut vastata; mutta tänään, — se voi sinusta kuulua kummalliselta, mitä nyt sinulle kerron, — tänään on sisällinen näkemykseni voimakkaampi; tuntuu kuin jokin minua vallassaan pitävä tahto käskisi minua muistamaan, ja minä muistan."
"Kerro siis, kerro, rakas Andrée, sillä minä odotan kärsimättömästi.
Tuo mies vei sinut siis sylissään?"
"Sylissään?" sanoi Andrée punastuen. "Sitä en oikein muista. En tiedä muuta kuin että hän pelasti minut tungoksesta; mutta hänen kätensä kosketus teki minuun saman vaikutuksen kuin Taverneyssä, ja tuskin oli hän minuun koskenut, niin minä pyörryin uudestaan, tai paremminkin vaivuin uneen, sillä pyörtymisen edellä tuntuu jotakin tuskastuttavaa, mutta silloin tunsin ainoastaan unen virvoittavaa vaikutusta."
"Toden totta, Andrée, kaikki, mitä minulle kerrot, on minusta niin merkillistä, että minä en sitä uskoisi, jos sitä kertoisi joku muu kuin sinä. Mutta ei väliä, jatka", virkkoi hän äänellä, joka oli järkkyneempi kuin hän olisi suonut.
Mitä Gilbertiin tulee, hän kuunteli ahmien Andréen joka sanaa, hän, joka tiesi, että vastaukset ainakin tähän saakka olivat aivan totta.
"Minä tulin jälleen tajuihini ja heräsin komeasti sisustetussa salissa", jatkoi nuori tyttö. "Muuan kamarineitsyt ja vallasnainen seisoivat vieressäni, mutta he eivät näyttäneet suinkaan rauhattomilta; sillä herätessäni minä näin pelkästään hymyileviä kasvoja."
"Tiedätkö, mitä kello silloin oli, Andrée?"
"Se löi juuri puoli yksi."
"Ah", huudahti nuori mies hengäisten keveämmästi; "se on hyvä; jatka,
Andrée, jatka".
"Minä kiitin noita naisia huolenpidosta, jota he minulle uhrasivat; mutta kun arvasin, miten rauhattomia te olitte, pyysin heitä heti kohta saattamaan minua kotiin; he vastasivat minulle, että kreivi oli lähtenyt takaisin onnettomuuspaikalle, auttamaan toisia haavoittuneita, mutta että hän tulisi piankin vaunuilla ja saattaisi itse minut kotiin. Kello kaksi minä kuulin tosiaan vaunujen ajavan kadulla; ja silloin minut valtasi samanlainen vavistus, jota olen aina ennenkin kokenut tuon miehen lähestyessä, ja minä vaivuin horjuen ja pyörtyneenä eräälle sohvalle. Ovi aukesi, ja pyörtyessänikin saatoin tuntea miehen, joka oli minut pelastanut, mutta sitten menin minä jälleen toisen kerran tajuiltani. Silloin minut mahdettiin kantaa alas ja asettaa vaunuihin ja tuoda tänne kotiin. Siinä kaikki, mitä muistan, veljeni."
Filip laski nyt ajan ja huomasi, että hänen sisarensa oli ehdottomasti tuotu suoraan Rue des Ecuries-du-Louvrelta Rue Coq-Héronille, samoin kuin hänet oli viety Ludvig XV:n torilta suoraan ensinmainitulle kadulle. Hän puristi siis hellästi sisarensa kättä ja sanoi nyt iloisella ja huolettomalla äänellä:
"Kiitos, rakas siskoni, kiitos; kaikki nämä laskut sopivat täydellisesti minun omiini. Minä lähden itse markiisitar de Savignyn luokse kiittämään häntä. Nyt vielä sana eräästä vähäpätöisemmästä seikasta."
"Puhu."
"Etkö muista nähneesi keskellä onnettomuustapausta joitakin tuttuja kasvoja?"
"Minäkö? En."
"Esimerkiksi pikku Gilbertin?"
"Ahaa", vastasi Andrée koettaen kaikin voimin muistella; "kyllä, sillä hetkellä, jolloin meidät eroitettiin toisistamme, oli hän kymmenen askeleen päässä minusta".
— Hän näki minut, — ajatteli Gilbert itsekseen.
"Kysyn sitä siksi, että etsiessäni sinua, Andrée, löysin tuon poika raukan."
"Kuolleitten joukostako?" kysyi Andrée, sellaisella osanottavalla äänellä kuin ylhäiset puhelevat halvemmistaan.
"Ei, hän oli ainoastaan haavoittunut; hänet on pelastettu ja luulen, että hän virkoo eloon."
"No, sen parempi", vastasi Andrée; "miten hän oli haavoittunut?"
"Rinta rusentunut."
— Niin, niin, sinun rintaasi vastaan, — tuumi Gilbert itsekseen.
"Mutta", jatkoi Filip, "seikka, joka minua kummastuttaa ja joka saa minut puhumaan sinulle tuosta poika parasta, on, että minä tapasin hänen kamppailusta jäykistyneessä kädessään kappaleen sinun pukuasi".
"Hyvänen aika, se on tosiaan merkillistä."
"Etkö sinä nähnyt häntä viimeisinä tuokioina?"
"Viimeisinä tuokioina, Filip, minä näin niin paljon kasvoja kaikkine kamaline kauhun, kuolontuskan, itsekkyyden, rakkauden, säälin, voitonvimman ja raakuuden ilmeineen, että minusta tuntuu kuin olisin ollut vuoden helvetissä. Niiden kasvojen joukossa, jotka vilahtivat ohitseni kuin kadotukseen tuomitut, saatoin ehkä nähdä tuon nuorukaisenkin, mutta sitä en muista."
"Mutta entä tuo kaistale repeytynyttä kangasta, ja se oli sinun puvustasi, rakas Andrée, sillä minä olen todennut sen Nicolen kanssa…"
"Ja sinä kai sanoit tytölle, miksi sinä häntä sillä tavoin kuulustelit?" kysyi Andrée, muistaen, minkälaisiin selvittelyihin hän oli joutunut kamarineitsyensä kanssa Taverneyssä samaisesta Gilbertistä.
"Oh, en. Mutta tuo kangaskappale oli tosiaan nuorukaisen kädessä: kuinka voit sen selittää?"
"Hyvänen aika, mikään ei ole helpompaa", vastasi Andrée niin tyynenä, että hän oli aivan kuvaamaton vastakohta Gilbertille, jonka sydän sykki nyt kauhistavasti "Jos hän oli lähelläni sillä hetkellä, jolloin minä tunsin tuon miehen katseen niin sanoakseni kohottavan itseäni, takertui hän luultavasti kiinni minuun, turvautuakseen samalla kertaa kuin minäkin apuun, jonka minä sain, aivan kuin hukkuva tarttuu uijan vyöhön."
— Oh, millä lailla hän tulkitsee minun uhrautuvaisuuttani! ajatteli Gilbert synkkänä ja halveksien tätä nuoren tytön arvelua. — Kuinka nuo ylimykset arvostelevatkaan meitä kansaa! Oi, herra Rousseau on tosiaan oikeassa: me olemme parempia kuin he; meidän sydämemme on puhtaampi ja kätemme vahvemmat kuin heidän.
Mutta juuri kun hän liikahti asettuakseen jälleen kuuntelemaan Andréen ja hänen veljensä puhetta, jonka johtolangat hän oli kadottanut näin itsekseen tuumiskellessaan, kuuli hän takanansa kolinaa.
"Jumaliste", supisi hän, "joku on etuhuoneessa".
Ja kun Gilbert kuuli askelten lähenevän käytävässä, pujahti hän pukuhuoneeseen ja laski oviverhon eteensä.
"Eikö se Nicole ole täälläkään?" kajahti nyt parooni de Taverneyn ääni, kun hän meni tyttärensä luokse, melkein hipaisten takinliepeellään Gilbertiä.
"Hän on varmaankin puutarhassa", vastasi Andrée niin rauhallisena, että näki, ettei hän tiennyt kolmannen henkilön olleen lähistöllä. "Hyvää iltaa, isä."
Filip nousi nöyrästi ylös; parooni viittasi häntä pysymään paikallaan, otti nojatuolin ja istahti lastensa pariin.
"Lapsukaiseni", sanoi parooni, "Rue Coq-Héronilta Versaillesiin on pitkä matka, kun täytyy ajaa sinne kehnoilla vaunureuhkoilla ja yhden hevosen vetämänä eikä mukavissa hovivaunuissa. Mutta kuitenkin olen toki päässyt Madame la dauphinen puheille."
"Ai, te tulette Versaillesista, isä?" kysyi Andrée.
"Niin; prinsessa oli ystävällinen ja kutsutti minut luokseen, kuultuaan, mikä onnettomuus tytärtäni oli kohdannut."
"Andrée voi nyt paljoa paremmin", virkkoi Filip.
"Minä tiedän sen hyvin, ja sanoinkin niin hänen kuninkaalliselle korkeudelleen, joka oli armollinen ja lupasi kutsua sisaresi, heti kun hän oli täydellisesti parantunut, Pikku Trianoniin, jonka hänen korkeutensa on lopullisesti valinnut asunnokseen ja jota hän nyt järjestää oman makunsa mukaan."
"Minä, minäkö hoviin?" sanoi Andrée kainosti.
"Et suinkaan hoviin, tyttäreni: Madame la dauphine on koti-ihminen; dauphin inhoaa loistoa ja hälinää; Trianonissa aikovat he viettää perhe-elämää. Mutta mikäli tunnen hänen korkeutensa Madame la dauphinen luonnetta, saattavat nämä pienet perheseurustelut lopulta tulla tärkeämmiksi kuin juhlalliset parlamentin-istunnot ja valtakunnanneuvoston kokoukset. Prinsessa on omintakeinen luonne ja dauphin syvämielinen mies, mikäli kerrotaan."
"Oh, se on joka tapauksessa hovia, älä luulekaan muuta, sisareni", virkkoi Filip surullisena.
"Hovi", jupisi Gilbert itsekseen raivossa ja kiivaan epätoivon vallassa, "hovi, nimittäin korkeus, johon minä en voi päästä, kuilu, jonka helmaan minä en voi syöksyä: ei enää Andréeta! Mennyt minulta, iäksi mennyt!"
"Meillä ei ole omaisuutta, joka sallii meidän sellaisessa piirissä oleskella, eikä kasvatusta, jota siellä oleskelemiseen vaaditaan", vastasi Andrée isälleen. "Minä, köyhä tyttö-parka, mitä tekisin minä tuolla loistavain hovinaisten joukossa, joiden komeus on kerran häikäissyt silmiäni ja joiden mielenlaadun minä olen nähnyt niin matalaksi, mutta kuitenkin säteileväksi. Oi, veljeni, miten me olemme vähäpätöisiä elääksemme tuollaisten tähtien keskellä!…"
Parooni rypisti kulmakarvojaan.
"Taas tyhmyyksiä", virkkoi hän. "Minä en tosiaan ymmärrä, miten halukkaita läheiseni ovat aina halventamaan kaikkea, joka lähtee minusta tai koskee minua! Vähäpätöisiä! Sinä olet tosiaan hassu, neitoseni! Vähäpätöisiä, joku Taverney-Maison-Rouge muka vähäpätöinen!… Ja sanopa se, kuka voi loistaa paremmin kuin sinä?… Rikkauttako… Pardieu, rikkaudet hovissa, ne kyllä tunnetaan; kruunun aurinko pumppuaa ne esiin ja saa ne kukoistamaan; se on luonnon suuri nostolaitos. Minä olen hukannut omaisuuteni, se on totta; minä tulen jälleen rikkaaksi, siinä koko asia. Eikö kuninkaalla ole muka rahaa tarjota palvelijoilleen? Ja luuletteko, että minä punastuisin, jos sukuni vanhimmalle pojalle annettaisiin rykmentti, sinulle, Andrée, myötäjäiset, minulle itselleni kauniit elinkorot, joista takeena löytäisin lahjoituskirjan ruokaliinani alta, ollessani käsketty kuninkaan luo koti-illalliselle?… Ei ei, narrit olkoot arvelevaisia. Minulla ei kursailua ole… Sitäpaitsi minä otan ainoastaan oman omaisuuteni takaisin: älkää siis aprikoiko turhia. Nyt on kumottava vielä viimeinen väitteesi, Andrée: se koskee kasvatustasi, josta äsken puhuit. Mutta muistahan nyt, hyvä tyttönen, ettei ainoakaan neiti hovissa ole kasvatettu niin hyvin kuin sinä; vieläpä enemmänkin; sinä olet saanut paitsi nuorten aatelistyttöjen kasvatusta myöskin virkamiesluokan ja kauppasäädyn tyttärien perinpohjaisemman opetuksen. Sinä osaat soittaa hyvin; sinä piirrät maisemia lampaineen ja lehmineen, joita itse Berghemin ei tarvitsisi hävetä; ja hänen korkeutensa dauphine on hurmaantunut lampaihin ja lehmiin ja Berghemiin. Sinulla on kauneuden avut, ja ne eivät jää kuninkaalta huomaamatta. Sinä osaat pakinoida, ja se sopii Artoisin ja Provencen kreiveille; sinä et siis ole siellä oleva pelkästään mielellään nähty… vaan hellitty. Niin, niin", vakuutti parooni, hieroen käsiään ja nauraen, mutta nauraen niin omituisella tavalla, että Filip katsoi isäänsä uskomatta oikein korviaan, että moinen nauru saattoi tulla ihmisen suusta. "Hellitty, niin juuri, se sana sopii."
Andrée loi katseensa maahan ja Filip virkkoi ottaen sisartaan kädestä:
"Isä on oikeassa, sinulla on nuo kaikki avut, jotka hän luetteli,
Andrée; kukaan ei ole sinua arvokkaampi pääsemään Versaillesiin."
"Mutta minunhan täytyy erota teistä", vastasi Andrée.
"Ei suinkaan, ei suinkaan", keskeytti parooni; "Versailles on tilava, kultaseni".
"Kyllä; mutta Trianon on pieni", vastasi Andrée ylpeänä ja taipumattomana, kuten aina, kun väitettiin häntä vastaan.
"Trianon on tarpeeksi suuri, että Taverneyn parooni saa sieltä huoneen; sellainen mies kuin minä saan aina tilaa", lisäsi parooni vaatimattomuudella, joka merkitsi: joka osaa hankkia itselleen tilaa.
Andréeta ei tämä lupaus isän läheisyydestä lainkaan rauhoittanut; hän kääntyi Filipin puoleen.
"Siskoni", sanoi Filip, "sinua ei varmaan aiota kuulumaan siihen piiriin, jota sanotaan hoviksi. Sen asemasta, että Madame la dauphine lähettäisi sinut luostariin maksaen sinne myötäjäisesi, aikoo hän, joka on hyvyydessään suvainnut sinut huomata, pitää sinut läheisyydessään, antaen sinulle jonkin toimen. Nykyään ei hovietiketti ole niin armottoman ankara kuin Ludvig XIV:n aikana; toimia sekoitetaan keskenään ja jaetaan, miten sattuu; sinusta saattaa tulla dauphinen ääneenlukija taikka seuranainen; hän piirtelee ehkä sinun kanssasi, hän pitää sinut aina luonaan. Sinua ei ehkä koskaan sitten saa nähdä, se on mahdollista; mutta sinä olet siitä huolimatta hänen henkilökohtaisessa suojassaan, ja sellaisessa asemassa sinua tullaan kovin kadehtimaan. Sitähän sinä pelkäät, eikö niin?"
"Niin juuri, veljeni."
"No kaikkea mokomaa", virkkoi parooni; "kas, älkäämme nyt suuttuko
parista kolmesta kadehtijasta… Jouduhan vain pian terveeksi,
Andrée, niin minulla on itselläni ilo viedä sinut Trianoniin. Se on
Madame la dauphinen käsky."
"Hyvä; minä lähden kanssanne, isä."
"Eräs toinen seikka, Filip", jatkoi parooni; "oletko rahoissasi?"
"Jos te tarvitsette, isä", vastasi nuori mies, "ei minulla ole liioin teille antaa; mutta jos sen sijaan tarjoatte minulle, niin voin teille vastata, että minulla on kyllin itselläni".
"Se on totta, sinähän olet filosofi", sanoi parooni pisteliäästi. "Entä sinä, Andrée, oletko sinäkin filosofi etkä pyydä mitään, vai etkö tarvitse mitään?"
"Minä pelkään tuottavani teille haittaa, isä."
"Oh, me emme ole täällä enää Taverneyssä. Kuningas lähetti minulle viisisataa louisdoria… tiliin, kuten hänen majesteettinsa sanoi. Alahan suunnitella pukuasi, Andrée."
"Kiitoksia, isäni", vastasi nuori tyttö iloissaan.
"No no, niitä äärimmäisyyksiä. Juuri äsken ei hän tahtonut mitään, ja nyt hän olisi valmis tuhlaamaan vaikka Kiinan keisarin rahat. Oh, antaa mennä, pyydä vain; hienot vaatteet pukevat sinua, Andrée."
Sitten suuteli parooni tytärtään sangen hellästi, avasi Andréen ja hänen oman huoneensa välillä olevan kamarin oven ja katosi siitä virkkaen:
"Tuo peijakkaan Nicole, joka ei hoida tehtäviään eikä ole näyttämässä minulle kynttilää!"
"Tahdotteko, isä, niin minä soitan?"
"En, onhan minulla la Brie, joka tosin kai nukkuu jossakin nojatuolissa; hyvää yötä, lapset."
Filip oli myöskin noussut ylös.
"Hyvää yötä, sinäkin, veikko", sanoi Andrée; "minä tunnen olevani väsynyt. Ensi kertaa onnettomuustapauksen jälkeen olen puhellut näin kauan. Hyvää yötä, rakas Filip."
Ja Andrée ojensi kätensä nuorelle miehelle, joka suuteli sitä veljellisesti, mutta veljellisyydessään samalla tavallaan nöyrästi, sillä aina hän oli tuntenut suurta kunnioitusta sisartaan kohtaan. Sitten poistui Filip, hipaisten ohimennessään oviverhoa, jonka takana Gilbert oli piilossa.
"Tahdotko, niin kutsun Nicolea?" kysyi myös Filip mennessään.
"En, en", huudahti Andrée, "minä riisuudun yksin; hyvästi vain,
Filip".