KOLMASKYMMENESKOLMAS LUKU
Gilbertin laskelmat pitävät paikkansa
Kun Andrée oli jäänyt yksin, nousi hän ylös lepotuolilta, ja läpi koko Gilbertin ruumiin kulki väristys.
Nuori tyttö seisoi nyt siinä paikallaan; käsillään, jotka olivat valkeat kuin alabasteri, otti hän yhden toisensa jälkeen pois neulat tukastaan, ja silloin valui ohut aamuvaippa, johon hän oli puettu, alas hänen olkapäiltään ja jätti paljaaksi hänen valkean ja siron kaulansa, hänen yhäkin vaikeasti hengittävän povensa ja hänen käsivartensa, jotka huolettomasti kohosivat pään kohdalle ja saivat hänen lantionsa taipumaan niin, että batistin alla paisuva ja värähtelevä rinta kohosi sitä kauniimmin.
Gilbert vaipui polvilleen ja tunsi huohottaen ja hurmauksesta juopuneena veren jyskyttävän vimmatusti ohimoissaan ja sydämessään. Kiehuvat laineet kiitivät hänen suonissaan, tulinen harso himmensi hänen näkönsä, outo ja kuumekiihkeä suhina pauhasi hänen korvissaan. Hän oli lähellä tuota hurjaa huimauksen hetkeä, joka syöksee ihmisen mielipuolisuuden kuiluun. Hän aikoi juuri rientää Andréen huoneeseen ja huutaa:
— Ah, sinä olet kaunis, kaunis sinä olet, mutta älä ole niin ylpeä ihanuudestasi, sillä sinä saat kiittää siitä minua, sillä minä olen pelastanut sinun henkesi!
Yhtäkkiä alkoi jokin vyön solmu tuottaa Andréelle haittaa; hän tuli kärsimättömäksi, polkaisi jalkaansa lattiaan ja istahti puku epäjärjestyksessä lepotuolille, ikäänkuin moinen vähäpätöinen vaiva olisi riittänyt jo viemään häneltä kaikki voimat. Ja kääntyen siten puolialastomana tavoittamaan kellon nuoraa hän nykäisi siitä kiivaasti.
Se ääni sai Gilbertin jälleen järkiinsä. — Nicole oli jättänyt oven auki kuullakseen, Nicole palaisi sisään.
Siihen jäi se unelma, siihen se autuus! Siitä ei jäänyt muuta kuin kuva, ei muuta kuin muisto, joka ikuisesti polttaisi mielikuvituksessa, ikuisesti syöpyisi sydämen pohjaan.
Gilbert aikoi syöksyä ulos paviljonkirakennuksesta; mutta parooni oli sisään tullessaan jo vetänyt kiinni kaikki käytävän ovet. Gilbert ei tuntenut näitä esteitä ja häneltä meni muutama sekunti ovia avatessaan.
Samassa, kun hän astui Nicolen kamariin, tuli Nicole sisään.
Nuorukainen kuuli puutarhan hiekan rasahtelevan Nicolen askeleista. Gilbert ei ennättänyt muuta kuin vetäytyä pimeään soppeen päästääkseen nuoren tytön ohitseen, joka nyt sulki etuhuoneen oven ja riensi keveästi kuin lintu läpi käytävän.
Gilbert meni nyt etuhuoneeseen ja koetti päästä ulos.
Mutta kun Nicole oli tullut sisään huutaen: — Täällä olen, täällä olen neiti, minä ainoastaan lukitsen oven! — niin oli hän tosiaan oven lukinnut, eikä hän ollut kiertänyt sitä pelkästään kahteen lukkoon, vaan sitäpaitsi pistänyt avaimen hätäpäissään taskuunsa.
Gilbert koetti siis turhaan ovea avata; hän turvautui silloin ikkunoihin. Ikkunoissa oli lujat rautaristikot; viisi minuuttia niitä tutkisteltuaan Gilbert ymmärsi, että hänen oli mahdotonta päästä ulos.
Nuorukainen kyyristyi nyt nurkkaan ja päätti avauttaa Nicolella itselleen oven.
Mitä kamarineitsyeeseen taas tulee, hän puolusteli poissaoloaan sillä, että hän oli muka ollut sulkemassa kasvihuoneen ikkunoita, ettei yökylmä vahingoittaisi neidin kukkasia. Ja niin pakisten auttoi hän Andréeta riisuutumaan ja vuoteeseen.
Tosin värähteli Nicolen ääni ja hänen kätensä vapisivat ja hän itse toimitti tehtävänsä innolla, joka oli tavallisuudesta poikkeavaa ja ilmaisi hänet yhäkin olevan jollakin tavoin kiihtyneenä. Mutta Andrée katsoi harvoin alas tyyneltä taivaaltaan, jossa hänen ajatuksensa tavallisesti kulkivat, ja silloin, kun hän sinne katsoi, olivat häntä alemmat olennot hänestä pelkkiä tomuhiukkasia.
Andrée ei siis huomannut Nicolessa mitään erikoista.
Gilbert kiehui kärsimättömyydestä, kun paluutie oli tällä tavoin häneltä tukittu. Nyt toivoi hän vain vapautta.
Andrée päästi Nicolen pois, lyhyen pakinan jälkeen, jossa Nicole mairitteli ja hellitteli niinkuin tunnontuskain kiusaama kamarineitsyt ainakin.
Hän tiukkasi peitteen emäntänsä ympäri, käänsi lampun pienelle, sokeroi hänen juomansa, joka oli lämmitetty hopeapikarissa alabasterilampun päällä, toivotti neidille mitä makeimmat ja sievimmät hyvät yönsä ja poistui huoneesta varpaillaan.
Tullessaan hän sulki lasioven.
Sitten hän kulki, hyräillen itsekseen, näyttääkseen tyyntä mieltään, kamarinsa läpi ja meni puutarha-ovelle.
Gilbert aavisti Nicolen aikeen, ja hetkisen hän arveli, eikö hän ehkä pääsisi ulos ryntäämällä ja tarvitsematta ilmaista itseään, jos hän käyttäisi paetakseen sitä silmänräpäystä, jolloin ovi jälleen avattaisiin; mutta silloin hänet olisi nähty eikä tunnettu; häntä olisi luultu varkaaksi, Nicole olisi huutanut ihmisiä hätään, hän ei olisi saanut aikaa päästä kiinni köyteensä, ja jos hän olisi päässytkin, olisi hänet paljastettu ilmaretkellään. Se taas olisi ilmaissut hänen olinpaikkansa, ja siitä olisi tullut nolo seikkailu, eikä varsin vähäinenkään sellaisten ihmisten silmissä kuin Taverneyn herrasväen, joka oli niin epäsuopea Gilbert-parkaa kohtaan.
Tosin Gilbert olisi saattanut antaa ilmi Nicolen ja saada hänet siten ajetuksi pois talosta, mutta mitä se olisi hyödyttänyt? Gilbert olisi silloin ainoastaan tehnyt pahaa, etua saamatta, siis pelkästään kostonhalusta. Gilbert ei ollut niin ahdasälyinen, että hän olisi ollut sovitettu pelkästään sillä, että hän oli kostanut; hyödytön kosto tuntui hänestä halvemmalta kuin paha teko, sillä se oli typeryyttä.
Kun Nicole joutui lähelle ovea, jonka vieressä Gilbert häntä odotti, astui nuorukainen yhtäkkiä esiin pimeästä nurkasta, jossa hän oli piiloitellut, ja näyttäytyi tytölle oviruuduista säteilevän kuun valossa.
Nicole oli huutaa, mutta hän luuli Gilbertiä erääksi toiseksi mieheksi ja ensimmäisestä pelästyksestään selvittyään hän sanoi vain:
"Oh, tekö se olette, miten varomatonta!"
"Niin, minä se olen", vastasi Gilbert hiljaa; "mutta älkää huutako minunkaan tähteni enempää kuin olisitte huutanut erään toisenkaan tullessa".
Nyt tunsi Nicole puhuttelijansa.
"Gilbert, hyvä Jumala!" huudahti hän.
"Sanoinhan teille, ettei saa huutaa", vastasi nuorukainen kylmäverisesti.
"Mutta mitä te täällä teette, monsieur?" tiuskahti Nicole vihoissaan.
"Vai niin", vastasi Gilbert yhtä tyynenä kuin äskenkin; "juuri sanoitte minua varomattomaksi, ja nyt olette itse paljoa varomattomampi kuin minä".
"Niin, tosiaan olen melkoisen yksinkertainen, kun kysyn, mitä te teette täällä", virkkoi Nicole.
"Mitä minä sitten täällä teen?"
"Te tulitte tapaamaan neiti Andréeta."
"Kuinka, neiti Andréeta?" toisti Gilbert yhä tyynenä.
"Niin, johon olette rakastunut, mutta joka ei, onneksi, teitä rakasta."
"Ihankohan totta?"
"Mutta varokaa itseänne, Gilbert-herra", jatkoi Nicole uhkaavalla äänellä.
"Pitääkö minun varoakin itseäni?"
"Pitää."
"Minkätähden?"
"Etten anna teitä ilmi."
"Sinäkö, Nicole?"
"Niin, minä, ja etten ajata teitä täältä pois."
"Koeta vain", vastasi Gilbert hymyillen.
"Uhmaatko sinä minua?"
"Tiettävästi."
"Miten käy, jos minä sanon neidille, Filip-herralle ja paroonille, että minä näin sinut täällä?"
"Ei käy, niinkuin luulet, nimittäin että minut ajetaan pois, — sillä Jumalan kiitos, minut on jo pois ajettu, — vaan minua vainotaan niinkuin villipetoa. Mutta pois ajetaan sen sijaan Nicole."
"Mitä sanot, minutko?"
"Juuri sinut, Nicole — Nicole, jolle heitetään kiviä muuriaidan ylitse."
"Varokaa itseänne, monsieur Gilbert", vastasi Nicole uhkaavalla äänellä; "Ludvig XV:n torilla on teidän kädessänne tavattu kappale neidin pukua".
"Niinkö luulette?"
"Herra Filip on kertonut sen isälleen. Parooni ei vielä epäile mitään, mutta jos autetaan häntä, niin hän lopulta sen ymmärtää."
"Ja kuka häntä auttaa?"
"Minä tietysti."
"Varokaa itseänne, Nicole. Voitaisiin epäillä, että te olette ripustavinanne nuoralle pitsejä, mutta poimittekin silloin maasta kiviä, joita teille nakellaan yli muurin."
"Se on totta!" huudahti Nicole.
Sitten purki hän jälleen myöntymisensä:
"Mutta eihän ole mikään rikos ottaa vastaan kirjelippuja; se ei ole sellainen rikos kuin hiipiä tänne silloin kuin neiti riisuutuu… Ahaa, mitä siihen sanotte, monsieur Gilbert?"
"Sanon, mademoiselle Nicole, että on rikos sellaisen kiltin nuoren tytön kuin teidän pistää avain puutarhan pikkuportin alle."
Nicole hätkähti.
"Sanon", jatkoi Gilbert, "että jos minä, jonka parooni de Taverney, herra Filip ja neiti Andrée tuntevat, olen tehnyt rikoksen hiipimällä neidin luokse, niin johtui se siitä, etten voinut vastustaa haluani tietää, miten entiset herrasväkeni voivat, ja varsinkin neiti Andrée, jota minä koetin pelastaa tuolla torilla, ja koetin niin hartaasti, että kappale hänen vaatteistaan jäi käteeni, kuten sinäkin myönnät tietäväsi. Sanon, että jos minä olen tehnyt melkoisen puolustettavan rikoksen pujahtaessani tänne, niin olet sinä sen sijaan tehnyt sellaisen anteeksiantamattoman rikoksen, että olet päästänyt vieraan henkilön isäntäväkesi taloon, kutsunut hänet kohtaukseen kasvihuoneeseen ja viettänyt siellä hänen kanssaan kokonaisen tunnin".
"Gilbert! Gilbert!"
"Ah, sellaista se on siveys, — mademoiselle Nicolen nimittäin. Ah, teistä on paha, Nicole neitiseni, että minä olen teidän huoneessanne, kun sen sijaan…"
"Monsieur Gilbert!"
"Sanokaa nyt vain neidille, että minä olen häneen rakastunut; minä vastaan, että minä olen rakastunut teihin, ja hän uskookin minua, sillä tehän itse tyhmyydessänne sanoitte Taverneyssä, että asianlaita on niin."
"Gilbert, ystäväni!"
"Ja silloin teidät ajetaan talosta, Nicole; ja sen asemesta, että olisitte saanut lähteä neidin kanssa Trianoniin, sen asemasta, että saisitte keimailla kauneille herroille ja rikkaille aatelismiehille, — mitä ette jätäkään tekemättä, jos pysytte tässä talossa, — niin, sen asemesta saatte lähteä etsimään kaupungilta rakastajaanne, herra de Beausirea, aliupseeria, sotamiestä. Ah, mikä lankeemus, ja mihin neiti Nicolen kunnianhimo hänet viekään! Nicole kaartilaisen hempukka!"
Ja Gilbert alkoi laulaa irvistellen:
Ja lempijänä mulla on kaartin sotamies!
"Voi, armahtakaa, herra Gilbert, älkää katsoko minua noin", sanoi Nicole. "Teidän katseenne on niin ilkeä ja kiiluu pimeässä. Säälikää minua, älkää naurako noin, teidän naurunne peloittaa minua."
"Avatkaa siis ovi", vastasi Gilbert käskevällä äänellä; "avatkaa ovi,
Nicole, eikä enää sanaakaan tästä".
Nicole avasi oven, vavisten niin ankarasti, että olisi voinut nähdä hänen hartiainsa tärisevän ja päänsä tutisevan kuin vanhan naisen.
Gilbert meni ulos edeltä, ja kun hän näki nuoren tytön aikovan saattaa häntä katuportille, virkkoi hän:
"Ei tarvitse; teillä on omat keinonne päästää tänne ihmisiä; minulla on omani päästä täältä pois. Menkää nyt takaisin kasvihuoneeseen herra de Beausiren luokse, joka varmaankin teitä jo hyvin kärsimättömänä odottaa, ja viipykää hänen seurassaan kymmenen minuuttia kauemmin kuin on tarpeellista. Suon teille tämän palkinnon vaiteliaisuudesta."
"Kymmenen minuuttia, ja miksi kymmenen minuuttia?" kysyi Nicole aivan vavisten.
"Siksi, että minulta menevät nuo kymmenen minuuttia kadotakseni täältä. Menkää, Nicole-neitiseni, menkää; mutta mutta älkää kääntykö takaisin niinkuin Lotin vaimo, jonka tarinan kerroin teille Taverneyssä, kun te kutsuitte minut kohtaukseen heinälatoon; älkää tehkö sitä, sillä silloin teidän voisi käydä pahemminkin kuin että muuttuisitte pelkästään suolapatsaaksi. Menkää, sievä hurvittelija, menkää, menkää heti; minulla ei ole enää teille mitään sanottavaa."
Gilbertin kovuus masensi, kauhisti, kukisti Nicolen, tuon julmurin, jolla oli hänen tulevaisuutensa käsissään. Ja Nicole palasi pää kumarassa kasvihuoneeseen, jossa aliupseeri Beausire tosiaan odotti häntä jo aivan tuskissaan.
Gilbert puolestaan noudatti yhtä suurta varovaisuutta kuin tullessaankin, pujahtaen kenenkään näkemättä seinän viereen ja sitten tarttuen köyteensä, kiipesi ylös viiniköynnösten ja niitä kannattavain säleikköjen avulla, pääsi ensimmäisen porraskerroksen ikkunalle ja kapuili ripeästi takaisin ullakkokamariinsa.
Onni suosi häntä niin, ettei hän paluumatkallaan tavannut ketään: naapurinvaimot olivat jo menneet levolle ja Teresia istui vielä illallisellaan.
Gilbert oli liian haltioitunut Nicolesta äsken saamastaan voitosta, että olisi pitkin räystäskourua astuessaan edes pelännyt liukahtavansa. Päinvastoin: hän tunsi kyllä nyt pystyvänsä kulkemaan vaikka partaveitsen terää kuin Onnetar, niin, vaikka se terä olisi ollut puoli penikulmaa pitkä.
Sillä sen matkan päämaalina oli Andrée.
Gilbert pääsi siis luukkuunsa, sulki ikkunansa ja repi rikki kirjeensä, johon kukaan ei ollut koskenutkaan.
Sitten heittäytyi hän mukavasti vuoteelleen. Puoli tuntia myöhemmin tulikin Teresia sanansa pitäen sisään kysymään, kuinka hän voi.
Gilbert vastasi kiitoksella, johon hän sekoitteli haukoituksia aivan kuin olisi ollut ylen unissaan. Hänellä oli kiire jäädä aivan yksin, pimeyteen ja hiljaisuuteen, nauttiakseen oikein kylläkään ajatuksistaan, muistellakseen koko sydämellään, sielullaan, koko olennollaan tämän kiihkeän päivän katoamattomia tapahtumia.
Ja pian haipuivat sitten hänen silmistään parooni, Filip, Nicole, Beausire, ja hänen muistojensa taustalla hohti ainoastaan Andrée, puolittain alastomana, kauniit kädet kaartuen pään yli neidon ottaessa neuloja pois tukastaan.
KOLMASKYMMENESNELJÄS LUKU
Keräilyretki
Seikat, joista olemme viimeiseksi kertoneet, olivat tapahtuneet perjantai-iltana; kaksi päivää sen jälkeen oli lähdettävä Luciennesin metsään tuolle kävelyretkelle, josta Rousseau oli niin suuresti iloinnut.
Gilbert oli ollut kaikesta välinpitämätön sen jälkeen kun hän oli kuullut Andréen piakkoisesta muutosta Trianoniin, ja hän oli viettänyt koko ensimmäisen päivän seisten ullakkokamarinsa luukunpieleen nojaillen. Kaiken sen päivää oli Andréen ikkuna ollut auki, ja pari kertaa oli nuori tyttö lähestynyt sitä heikkona ja kalvenneena, hengittämään raitista ilmaa, ja kun Gilbert näki hänet, tuntui hänestä, ettei hän olisi tahtonut taivaalta mitään muuta kuin että Andrée olisi aina asunut tuossa paviljongissa, ja että hän itse olisi koko ikänsä saanut olla tässä ullakkokamarissa ja nähdä pari kertaa päivässä vilahdukselta tuon nuoren tytön, niinkuin hän nyt hänet näki.
Hartaasti odotettu sunnuntai tuli viimein. Jo edellisenä iltana oli Rousseau varustanut kaikki retkeä varten; hänen tarkoin kiilloitetut kenkänsä ja harmaa pukunsa, joka oli samalla sekä lämmin että kevyt, oli otettu esiin kaapista Teresian suureksi harmiksi, Teresia, joka väitti, että liinainen takki tai pusero kelpaisivat varsin hyvin sellaiseen hommaan. Mutta Rousseau ei vastannut hänelle mitään, vaan noudatti omaa haluaan. Eikä tarkastettu ainoastaan hänen pukuaan, vaan mitä suurimmalla huolella myöskin Gilbertin vaatteet; ja nämä olivat lisääntyneet vielä moitteettomalla parilla uusia sukkia ja kenkiä, jotka Rousseau oli odottamatta tuonut hänelle lahjaksi.
Rousseaun kasvisto oli järjestetty kuntoon, eikä hän ollut unohtanut myöskään sammalosastoaan, joilla piti olla retkeilyllä määrätty tehtävänsä.
Malttamattomana kuin lapsi meni Rousseau tuon tuostakin ikkunan ääreen katsomaan, eivätkö ne tai ne lähellä jyrisevät vaunut olleet jo herra de Jussieun. Viimein huomasi hän porttinsa eteen pysähtyväni hienosti lakattujen vaunujen ja komeilla valjailla varustettujen hevosten. Hän juoksi silloin heti sanomaan Teresialle:
"Nyt hän tuli, nyt hän tuli."
Ja Gilbertille:
"Joutuin, Gilbert, heti paikalla! Vaunut odottavat meitä."
"Kas vain", sanoi Teresia tuimasti Rousseaulle, "koska niin mielelläsi ajelet vaunuilla, miksi et ole työlläsi niitä itsellesi hankkinut, niinkuin Voltaire?"
"No, no, no!" murisi Rousseau.
"Dame, sinä sanot aina, että olet yhtä lahjakas kuin hänkin."
"Sellaista minä en sano, kuuletko!" huusi Rousseau harmissaan! emännälleen; "minä sanon… enkä sano mitään!"
Ja koko Rousseaun ilo katosi, kuten aina silloin, kun tuo vihattava nimi kajahti hänen korvissaan.
Onneksi tuli herra de Jussieu parhaiksi sisään. Hän oli pomaadalla voideltu, puuteroitu ja raikkaan loistava kuin kevätaamu. Hänen yllään oli erittäin hieno, juovikas intialaisesta pellavan-harmaasta satiinista ommeltu takki, vaaleat, punansinervät liivit, ylen ohuet, valkeat silkkisukat ja kiiltävillä kultasoljilla varustetut kengät.
Hän tuli Rousseaun huoneeseen täyttäen sen monenmoisilla hyvillä hajuaineilla, joita Teresia veti nenäänsä salaamatta ihailuaan.
"Kuinka te olette kauniissa asussa!" virkkoi Rousseau katsellen lauhkeasti Teresiaan ja vertaillen vaatimatonta pukuaan ja raskaita keräilijän kapineitaan herra de Jussieun hienoon ja keveään asuun.
"Enpä suinkaan, minä vain pelkään kuumuutta", virkkoi hieno botanisti.
"Entä metsän kosteus sitten! Silkkisukkanne, jos keräämme kasveja soilta…"
"Oh, sitä emme tee; me keräämme niitä ainoastaan sopivilta paikoilta."
"Ja jätämmekö siis tänä päivänä vesisammalet?"
"Älkäämme nyt pitäkö siitä huolta, hyvä virkaveli."
"Luulisipa teidän olevan menossa tanssiaisiin, naisten seuraan."
"Niin, miksi ei suoda tällaista kunnioitusta sille kaunottarelle, jonka nimi on Luonnotar?" vastasi herra de Jussieu hämillään; "eikö se ole valtiatar, jonka edessä sopii itseään somistaa?"
Rousseau ei enää väittänyt vastaan; heti kun herra de Jussieu vetosi luontoon, oli hän itse samaa mieltä, nimittäin ettei sitä koskaan saattanut kyllin kunnioittaa.
Mitä Gilbertiin tulee, katseli hän kateisin silmin herra de Jussieuta, vaikka hän olikin ajatuksiltaan stoalaisen ankara. Siitä alkaen, kun hän oli nähnyt niin monen nuoren keikailijan vaatteillaan vielä lisäävän luonnon heille lahjoittamia etuja, oli hän oppinut huomaamaan hienon ulkoasun hyödyn, niin sisällötöntä kuin vaatteet saattoivat ollakin. Ja itsekseen hän ajatteli nyt, että tuollaiset batistit ja pitsit saattaisivat kaunistaa paljonkin hänen nuorekkuuttaan, ja että Andrée varmaan häntä katselisi, jos kohtaisi hänet puettuna sillä tavoin kuin herra de Jussieu eikä sellaisiin vaatteisiin kuin hänellä nykyään oli.
Sitten lähdettiin retkelle niin raisua vauhtia kuin kaksi kunnon tanskalaista hevosta jaksoivat juosta. Tunti lähdön jälkeen laskeusivat kasvienkerääjät vaunuista Bougivalissa ja poikkesivat vasemmalle, Chataigniersiin vievälle tielle.
Tämä nykyään erinomaisen kaunis retkeilypaikka oli yhtä kaunis siihenkin aikaan, sillä sitä harjun rinnettä, jolla kokoilijamme aikoivat samoilla ja joka jo Ludvig XIV:n hallitessa oli metsäinen, oli hoidettu alinomaa siitä saakka kuin nykyinen hallitsija oli mielistynyt Marlyyn.
Siellä oli rosokuorisia kastanjapuita, joiden oksat olivat valtavan suuret, ja muodot herättivät kummallisia mielikuvia: milloin vääntelehtivät ne muhkuisina ja muistuttivat käärmeitä, jotka kiertyivät puiden runkojen ympärille, milloin härkää, joka oli kaadettu teuraspenkille ja pursuu kidastaan mustaa verta. Siellä oli sammaleisia omenapuita, ja suuria pähkinäpensaita, jättiläisiä, joiden lehtiverho muuttuu kesäkuussa kellanvihreästä vihreänsiniseksi. Siellä vallitseva yksinäisyys ja seudun maalauksellinen tuimuus, joka kohoaa alhaalta vanhojen puiden varjosta ja piirtää terävän rajan kalvaansinistä taivasta vasten, koko moinen valtava, viehkeä ja surumielinen luonto sai Rousseaun kuvaamattomasti haltioihinsa.
Gilbert oli jälleen rauhallinen, mutta synkkä: koko hänen elämänsä oli kiintynyt tähän ajatukseen:
— Andrée muuttaa sieltä puutarhan paviljongista Trianoniin.
Sen harjun korkeimmalla laella, jolle kolme keräilijäämme jalkaisin nousivat, kohosi Luciennesin nelikulmainen paviljonki.
Tuon paviljongin näkeminen, josta Gilbert oli paennut, muutti hänen ajatustensa suunnan ja herätti hänessä melkoisen vähän miellyttäviä muistoja, vaikkei niihin nyt yhtynytkään pelkoa; hän kulki näet viimeisenä ja näki edessään kaksi suojelijaansa ja tunsi olevansa varmassa turvassa. Niin ollen katseli hän Luciennesia kuin haaksirikkoutunut turvallisesta satamasta hietasärkkää, johon hänen purtensa on murskautunut.
Rousseau alkoi pikku lapio kädessä tarkastella maata ympärillään. Samoin teki herra de Jussieu; sillä eroituksella vain, että ensinmainittu etsi kasveja, viimemainittu koetti suojella sukkiaan kosteudelta.
"Mikä mainio Lepopodium!" sanoi Rousseau.
"Mainio", vastasi herra de Jussieu; "mutta mennäänpä nyt vain, vai mitä?"
"Ah, Lysimachia tenella! Se on nyt juuri valmis otettavaksi, katsokaa."
"Ottakaa siis, jos se teitä huvittaa."
"Mitä? Mutta emmekö me sitten kokoa kasveja?"
"Kyllä, kyllä… Mutta luulenpa, että me tuolta kukkulalta löydämme parempia."
"Niinkuin tahdotte… Mennään sinne."
"Mitä kello nyt on?" kysyi herra de Jussieu. "Kun pukeuduin kiireessä, unohdin kelloni kotiin."
Rousseau veti housujensa taskusta suuren hopeisen kellon.
"Yhdeksän", sanoi hän.
"Jospa levähtäisimme hiukan, vai mitä arvelette?" kysyi herra de
Jussieu.
"Oi, mutta tehän olette huono kävelijä", virkkoi Rousseau. "Noin se käy, kun lähtee kokoamaan kasveja hienot kengät ja silkkisukat jalassa."
"Minulla saattaa olla nälkäkin, ajatelkaa sitä."
"No niin, syödään siis aamiaista… Kylään on ainoastaan pari virstaa."
"Ei siellä, luvallanne sanoen."
"Kuinka, eikö siellä? Onko teillä mukananne vaunuissa aamiainen?"
"Näettekö jotakin tuolla alhaalla metsikössä?" kysyi herra de Jussieu kohottaen kätensä erästä pistettä kohti ilmarannalla ja tahtoen tovereitaan sen huomaamaan.
Rousseau kurkisteli varpaillaan, ja asetti kätensä varjostimen tapaan silmiensä päälle.
"Minä en siellä eroita mitään", vastasi hän.
"Kuinka, ettekö eroita tuota kattoa, joka on kuin maalaistuvan?"
"En."
"Rakennusta, jossa on tuuliviiri, ja seinät vaaleista ja punertavista oljista, tuota sveitsiläiseen tapaan rakennettua majaa?"
"Kyllä, nyt luulen näkeväni, uusi pieni talo."
"Kioski, juuri niin."
"Entäpä sitten?"
"Siellä tapaamme sen vaatimattoman aamiaisen, jonka teille lupasin."
"Olkoon siis menneeksi", virkkoi Rousseau. "Onko teillä nälkä,
Gilbert?"
Gilbertille oli tämä keskustelu ollut aivan yhdentekevää; hän katkoi ajatuksissaan kanervankukkia ja vastasi:
"Miten vain tahdotte, monsieur."
"Mennään siis sinne, olkaa hyvä", sanoi herra de Jussieu; "muuten, mikään ei estä meitä keräämästä kasveja sinne mennessämme".
"Oh, teidän veljenpoikanne on innokkaampi luonnontutkija kuin te", virkkoi Rousseau. "Minä olen koonnut kasveja hänen kanssaan Montmorencyn metsässä. Sillä retkellä me emme olleet maailmanmiehiä. Hän löytää helposti kasvit, ottaa ne maasta hyvin ja tutkii vaivattomasti."
"Niin, mutta huomatkaahan, että hän on nuori: hänen täytyy luoda itselleen nimi."
"Eikö hänellä sitten ole teidän nimenne, joka on jo luotu? Ah, ammattiveli, te tutkitte kasveja amatöörin tapaan."
"No, älkäähän närkästykö, filosofini; katsokaapas, tässä on kaunis Plantago monanthos; onko teillä näin hyviä siellä Montmorencyssä?"
"Ei, ma foi", vastasi Rousseau ihastuksissaan. "Minä olen etsinyt sitä sieltä turhaan. Tournefortin sanalla: mainio kerrassaan!"
"Ah, miten ihastuttava huvimaja", virkkoi Gilbert, joka nyt oli siirtynyt viimeisestä miehestä etupäähän.
"Gilbertillä on nälkä", huomautti herra de Jussieu.
"Oh, monsieur, pyydän anteeksi; minä kyllä jaksan odottaa, kunnes te olette valmis."
"Sitä suuremmalla syyllä, koska ei ole hyvä ruuansulatukselle keräillä kasveja syönnin jälkeen; ja sitäpaitsi on silmä silloin huono huomaamaan ja selkä veltto; kootaan nyt vielä tuokio kasveja", virkkoi Rousseau. "Mutta mikä tämä paviljonki on nimeltään?"
"Rotanloukku", virkkoi herra de Jussieu muistaen herra de Sartinesin keksimän nimen.
"Mikä merkillinen nimi!"
"Oh, tehän tiedätte, että tällaisille metsämajoille keksitään mielellään omituisia nimiä."
"Mutta kenenkä on tämä tila, tämä ihana siimesmetsä?"
"Sitä en tosiaan tiedä."
"Mutta varmaanhan tunnette omistajan, koska aiotte syödä hänen paviljongissaan aamiaista?" virkkoi Rousseau teristäen korviaan ja alkaen jo epäillä jotakin.
"Ei suinkaan… tai paremminkin: minä tunnen täällä kaikki, metsänvartijat, jotka ovat nähneet minut täällä metsässä senkin sata kertaa ja tietävät, että jos he tervehtivät minua ja tarjoavat minulle sipulilla höystettyä jänismuhennosta tai kurppakeittoa, ovat he mieliksi isännälleen. Kaikkien läheisten herraskartanojen omistajat antavat minun olla täällä kuin kotonani; En tosiaan tiedä, onko tämä paviljonki rouva de Mirepoixin vai rouva d'Egmontin, vai… ties hänet, kenen lienee… Mutta pääasia on, hyvä filosofini, ja oletan teidän olevan siitä samaa mieltä kanssani, että me saamme siellä leipää, hedelmiä ja piiraita."
Hyvänsävyinen tapa, jolla herra de Jussieu lausui nämä sanat, haihdutti pois pilvet, jotka alkoivat jo kokoutua Rousseaun otsalle. Filosofi pudisti tomun kengistään, kuivasi kätensä, ja herra de Jussieu läksi ensimmäisenä menemään sammaleista polkua, joka kiemurteli kastanjametsikön lävitse ja johti tuohon pieneen erakkomajaan.
Hänen perässään asteli Rousseau, yhä kooten satoa heinikosta.
Viimeisenä tuli Gilbert, joka oli jälleen siirtynyt äskeiselle paikalleen; hän uneksi Andréesta, ja millä keinoin hän saisi nähdä Andréen sitten kun aatelistyttö oli muuttanut Trianoniin.
KOLMASKYMMENESVIIDES LUKU
Filosofinloukku
Sen kukkulan huipulla, jonka rinnettä kolme kasvienkerääjäämme nousivat vaivaloisesti ylös, kohosi maalaiskuosiin rakennettu pieni huvimaja. Se oli varustettu ryhmyisillä puupilareilla, suipoilla päädyillä, ja sen ikkunoita kätkivät ulkoapäin muratit ja elämänlangat. Koko rakennus oli lainatavaraa englantilaisesta arkkitehtuurista tai paremminkin englantilaisilta puutarhureilta, jotka matkivat luontoa tai oikeastaan keksivät itselleen oman luontonsa, seikka, joka antaa heidän hetkellisille päähänpistoilleen ja keksinnöilleen kasvienhoidon alalla eräänlaisen omintakeisuuden.
Englantilaiset ovat keksineet siniset ruusut, ja heidän suurimpana kunnianhimonaan on aina ollut tehdä jotakin sellaista, joka on yleisesti tunnustettujen käsitteiden vastaista. Kerran he kai osaavat kasvattaa myöskin mustia liljoja.
Tuo maja, jonka sisälle mahtui parhaiksi pöytä ja kuusi tuolia, oli varustettu nelikulmaisista kivilevyistä tehdyllä permannolla. Permannon paasia kätki olkimatto. Seinät jälleen olivat peitetyt piikivimosaiikilla, jonka ainekset oli koottu Seinevirran rannalta, ja simpukoilla, jotka oli sen sijaan tuotu Seineä kauempaa, sillä Bougivalin ja Port-Marlyn somerikot eivät näytä katselijalle merisiilejä, ja Saint-Jacquesin raakkuja ja punertavia, helmiäiseltä kiiltäviä simpukoita saa hakea Harfleuristä, Dieppestä tai Sainte-Andressestä asti.
Majan sisäkatto oli kohokuvatyötä; siellä riippui retkeläistemme pään päällä männynkäpyjä ja omituisen muotoisia puunpahkoja, jotka olivat kuin joidenkuiden kauheain faunien tai villipetojen päitä. Lisäksi olivat ikkunat värilliset, ja niistä näkyi Vesinetin tasanko ja metsä milloin ukkostaivaan hohteessa, milloin häikäisten elokuun auringon polttavissa säteissä, sikäli, katsoiko ulos sinipunaisesta, punaisesta vai sinisestä ruudusta, ja milloin taas kylmänä ja himmeänä kuin joulukuun pakkasessa, jos nimittäin tähysteli ylimpien lasien läpi. Tarvitsi ainoastaan valita sopiva ruutu, ja nauttia sitten maisemasta oman tunnelmansa mukaan.
Nämä ihmeet huvittivat suuresti Gilbertiä; ja hän tähysteli kaikista ruuduista laajaa alankoa, joka leviää Luciennesin kukkulalta katselevan silmien eteen ja jonka keskellä Seine kiemurtelee.
Mutta olipa majassa toinenkin, ainakin herra de Jussieun mielestä yhtä hurmaava nähtävä, nimittäin herkullinen aamiainen, joka oli varustettu keskelle paviljonkihuonetta raakuilla koristetulle pöydälle.
Pöydällä oli Marlyn erinomaista kermaa ja Luciennesin kauniita aprikooseja ja luumuja, siinä höyrysi myös porsliinivadissa Nanterren servelaattimakkaroita ja lihamakkaroita, vaikkei näkynyt ainoatakaan palvelijaa, joka oli tuonut ne sisään. Siellä oli äsken poimittuja mansikoita pienessä, sievässä korissa, joka oli kaunistettu viiniköynnöksen lehdillä; ja tuoreen, keltaisen maatiaisvoin rinnalla hohti karkeaa maalaisleipää ja myöskin hienompaa ja kullanpaistavaa vehnäleipää, joka on kaupunkilaisen turmeltuneesta vatsasta mieluisaa. Tämä kaikki sai Rousseaun huudahtamaan ihastuksesta, sillä vaikka hän olikin filosofi, oli hän kuitenkin luonnostaan herkkusuu, kun hänen ruokahalunsa oli yhtä voimakas kuin vaatimuksensa vähäiset.
"Mitä hullutusta!" sanoi hän herra de Jussieulle: "leipä ja hedelmät olisivat aivan hyvin riittäneet, ja sitä paitsi olisi meidän kunnon botanisteina ja hartaina luonnontutkijoina pitänyt syödä leipämme ja natustella luumumme samoillessamme siellä metsässä viidakoissa ja kaivellessamme mutahautoja. Muistatteko, Gilbert, minkälainen minun aamiaiseni oli Peissis-Piquetin metsässä, ateria, josta tuli samalla teidänkin aamiaisenne?"
"Kyllä, monsieur: se leipä ja ne kirsikat maistuivat minusta niin ihanilta."
"Aivan niin, sillä tavoin aterioivat todelliset luonnon ystävät."
"Kunnon mestarini", keskeytti herra de Jussieu, "jos moititte minun ylellisyyttäni, olette väärässä… koskaan en ole vaatimattomammin…"
"Oh!" huudahti filosofi, "halvennatte pöytäänne, herra Lucullus!"
"Minunko? Ei suinkaan!" virkkoi Jussieu.
"Kenenkä luona me sitten olemme?" jatkoi Rousseau ja hänen huulillaan oli hymy, joka ilmaisi, että hän oli samalla kertaa epäluuloinen ja hyvällä tuulella. "Tonttujen luoko olemme tulleet?"
"Tai haltiatarten", vastasi herra de Jussieu nousten ylös ja vilkaisten salavihkaa majan oveen.
"Haltiatarten!" huudahti Rousseau iloisesti. "No, taivas palkitkoon heille tämän vierasvaraisuuden! Minulla on nälkä, syödään pois, Gilbert."
Ja niin sanoen leikkasi Rousseau itselleen kunnon viipaleen karkeaa leipää, ja antoi sitten leivän ja veitsen oppilaalleen.
Sitten iski hän hampaansa keskelle kannikkaa ja otti lautaselleen pari luumua.
Gilbert epäröi ryhtyä syömään.
"No", sanoi Rousseau, "syökää vain; muuten saattaisivat haltiattaret epäröinnistänne loukkaantua ja luulla teidän pitävän heidän juhla-ateriaansa epätäydellisenä".
"Tai liian vähäpätöisenä teidän arvollenne, jalot vieraat!" virkkoi nyt hopeinen ääni paviljongin ovelta. Ja ovella seisoi kädet toistensa vyötäröillä kaksi reipasta ja kaunista naista, jotka viittasivat hymy huulilla herra de Jussieulle, ettei hänen pitäisi niin hartaasti heille kumarrella.
Rousseau käännähti oveen päin, jyrsitty leipä oikeassa ja puoliksi syöty luumu vasemmassa kädessä. Ja kun hän näki nuo kaksi jumalatarta, — tai ainakin ne näyttivät hänestä nuoruutensa ja kauneutensa puolesta jumalattarilta, — niin seisoi hän siinä ällistyneenä ja neuvottomana kumarrellen.
"Oh, kreivitär", virkkoi herra de Jussieu, "tekö täällä? Mikä suloinen yllätys!"
"Hyvää päivää, kunnon botanistimme", vastasi toinen naisista aivan kuninkaallisen tuttavallisesti ja viehkeästi.
"Suokaa minun esitellä teille herra Rousseau", sanoi Jussieu ja otti filosofia siitä kädestä, jossa hän piteli leipäkannikkaansa.
Myöskin Gilbert oli nähnyt nuo naiset, ja tuntenut heidät, ja silloin hänen silmänsä levisivät pyöreiksi ja kalmankalpeana katseli hän jo paviljongin ikkunaan, aikoen ensi hädässä syöksyä siitä ulos.
"Hyvää päivää, pikku filosofini", virkkoi toinen naisista Gilbertille, joka oli mennyt aivan lamaan, ja napsahutti häntä kolmella ruusunpunaisella sormella hiemasen poskelle.
Kun Rousseau tämän näki ja kuuli, oli hän haljeta kiukusta; hänen oppilaansa tunsi nuo jumalattaret, ja he taas tunsivat Gilbertin. Gilbert alkoi voida oikein pahoin.
"Ettekö te tunne kreivitärtä?" kysyi herra de Jussieu Rousseaulta.
"En", vastasi Rousseau hämillään; "luullakseni nyt ensi kertaa…"
"Rouva Dubarry", esitteli Jussieu.
Rousseau ponnahti ilmaan kuin olisi astunut tulikuumalle raudalle.
"Rouva Dubarry!" huudahti filosofi.
"Juuri minä, monsieur", virkkoi nuori nainen kaikessa suloudessaan. "Minä, joka olen nyt saanut onnen nähdä vieraanani ja läheltä yhden aikamme kuuluisimmista ajattelijoista."
"Rouva Dubarry!" toisti Rousseau yhä ja ajattelematta, että hänen kummastuksensa oli jo suorastaan karkea loukkaus. "Hänkö! Ja varmaan on tämä paviljonki hänen. Hän se varmaan tarjoaa minulle tämän aamiaisenkin?"
"Olette oikeassa, filosofini", vastasi herra de Jussieu, perin levottomana, kun huomasi nämä myrskyn enteet. "Se on juuri hän, ja hänen arvoisa kälynsä."
"Hänen kälynsä, se, joka tunsi Gilbertin?"
"Varsin läheisesti, herrani", vastasi neiti Chon rohkeasti kuin ainakin, sillä hän ei välittänyt enempää kuninkaallisista oikuista kuin filosofien ärtyisyydestä.
Gilbert katseli jotakin koloa, johon hän olisi voinut peittyä päineen päivineen, — niin uhkaavasti säkenöivät jo Rousseaun silmät.
"Varsin läheisesti!"… toisti Rousseau, "Gilbert tuntee läheisesti rouva kreivittären, ja minä en saanut siitä mitään tietää? Mutta silloinhan minua on petetty, minua on pidetty pilkkana!"
Chon ja hänen sisarensa katsahtivat ilkkuvasti toisiinsa. Herra de Jussieu repi reiän mechelniläisröyhelöönsä, joka oli varmaan neljänkymmenen louisdorin arvoinen.
Gilbert liitti kätensä ristiin, joko rukoillakseen Chonia vaikenemaan tai anellakseen Rousseauta puhumaan hänestä toki lempeämmin.
Mutta kävikin niin, että Rousseau vaikeni ja Chon puhui.
"Aivan oikein", virkkoi Chon. "Gilbert ja minä, me olemme vanhoja
tuttuja; hän oli minun vieraani: eikö niin, pikku ystäväni?…
Vai olisitko jo niin kiittämätön, ettet muista Luciennesin ja
Versaillesin namusia?"
Tämä oli Gilbertille viimeinen isku; Rousseaun kädet venähtivät pitkiksi kuin kaksi vieteriä ja hervahtivat alas kupeille.
"Ahaa", äännähti hän katsoen nuorukaiseen syrjäsilmällä, "niinkö on asia, te onneton?"
"Herra Rousseau…" mutisi Gilbert.
"Kas vain, sitäköhän itkeskelet, että minä olen sinua hemmoitellut", jatkoi Chon. "Arvasinhan, että olit kiittämätön."
"Mademoiselle!"… rukoili Gilbert.
"Ystäväiseni", virkkoi rouva Dubarry, "tule takaisin Luciennesiin, Zamoren makeiset odottavat sinua… ja vaikka sinä läksit sieltä merkillisellä tavalla, otetaan sinut kuitenkin hyvin vastaan".
"Kiitos, madame", vastasi Gilbert kuivasti, "kun minä jostakin lähden, johtuu se siitä, ettei minua huvita siellä olla".
"Ja miksi ette ota sitä hyvää, jota teille tarjotaan?" keskeytti
Rousseau katkerasti. "Kun olette kerran maistellut rikkautta, kunnon
Gilbert, niin menkää takaisin sitä maistelemaan."
"Mutta, monsieur, minä vannon teille…"
"Menkää! Menkää! Minä en pidä niistä, jotka ovat yhtaikaa puolella ja toisella."
"Mutta tehän ette kuuntele, mitä sanon, monsieur."
"Kyllä kuulen."
"Minä läksin pakoon Luciennesista, jossa minut suljettiin lukon taakse."
"Viekkautta! Minä tunnen ihmisten pahuuden."
"Mutta minähän pidin teitä parempana kuin noita, koskapa otin teidät mielelläni vaalijakseni, suojelijakseni, opettajakseni."
"Teeskentelyä!"
"Ja jos minä ahnastelisin rikkautta, niin minä suostuisin näiden vallasnaisten tarjoukseen, herra Rousseau."
"Gilbert herraseni: minä annan kyllä usein pettää itseäni, mutta en samassa asiassa kahta kertaa. Te olette nyt vapaa; menkää, minne tahdotte."
"Mutta minne, hyvä Jumala?" huudahti Gilbert tuskan vallassa, sillä nyt hän ajatteli menettävänsä ainaiseksi ikkunansa ja Andréen läheisyyden, kadottavansa tuon neidon, rakkautensa esineen. Sitäpaitsi kärsi hänen ylpeytensä, että häntä epäiltiin petoksesta; hän oli loukkautunut, kun hänen kieltäymisensä ymmärrettiin väärin, samoin kuin hänen pitkä taistelunsa laiskuutta ja ikänsä pahoja taipumuksia vastaan, jotka hän oli jo niin uljaasti voittanut.
"Minnekö?" matki Rousseau. "Tietysti ensin kreivittären luo, joka on kaunis ja erinomaisen hieno ihminen."
"Oh, hyvä Jumala, hyvä Jumala!" huusi Gilbert heilutellen päätänsä ja puserrellen sitä käsillään.
"Älkää pelätkö", sanoi Jussieu, joka oli maailmanmiehenä syvästi loukkaantunut Rousseaun kummallisesta käytöksestä naisia kohtaan; "älkää pelätkö, Gilbert, teistä pidetään huolta, ja mitä nyt menetätte, se koetetaan teille korvata".
"Siinä nyt näette", virkkoi Rousseau terävän pistävästi. "Tuossa on herra de Jussieu, tiedemies, luonnonystävä, yksi salaliittotovereitanne, joka lupaa teitä auttaa ja avata teille tien onneen. Ja luottakaa häneen, sillä herra de Jussieun kädet ulottuvat pitkälle!" lopetti hän, ja hänen suunsa vääntyi irvistyksen tapaiseen hymyyn.
Sitten ei Rousseau jaksanut itseään hillitä, vaan kumarsi naisille ikäänkuin mikä Orosmane, ja samoin hämmentyneelle herra de Jussieulle. Ja sitten Rousseau poistui paviljongista katkerin mielin ja katsahtamattakaan enää Gilbertiin.
"Oh, kuinka tuhma tuollainen filosofi onkaan!" virkkoi Chon tyynesti ja katsellen geneveläisen jälkeen, joka laskeutui tai paremminkin hoippui polkua pitkin alas kummulta.
"Pyytäkää nyt, mitä tahdotte", sanoi Jussieu Gilbertille, joka istui yhä kasvot käsiin painettuina.
"Niin, pyytäkää vain, Gilbert", lisäsi kreivitär hymyillen filosofin hylätylle oppilaalle.
Gilbert kohotti kalpeat kasvonsa, pyyhki syrjään hiuksensa, jotka hiki ja kyyneleet olivat liottaneet kiinni otsaan, ja sanoi lujemmalla äänellä:
"Koska minulle hyväntahtoisesti tarjotaan paikkaa, niin tahtoisin päästä puutarhapojaksi Trianoniin."
Chon ja kreivitär vilkaisivat toisiinsa, ja Chon nykäisi vallattomalla jalallaan sisarensa jalkaa ja iski voitonriemussaan hänelle silmäänsä: kreivitär nyökäytti päätänsä, että hän ymmärsi asian täydellisesti.
"Käykö se päinsä, herra de Jussieu?" kysyi kreivitär. "Minä kyllä sitä toivoisin."
"Kun kerran te sitä toivotte, madame, niin on asia päätetty", vastasi
Jussieu.
Gilbert kumarsi ja painoi kätensä sydämelleen, joka nyt paisui ylitse kuohuvasta ilosta, vaikka se oli äsken ollut aivan surun murtama.
KOLMASKYMMENESKUUDES LUKU
Opettavainen tarina
Siinä pienessä Luciennesin kammiossa, jossa olemme nähneet varakreivi Jean Dubarryn ahmivan kreivittären suureksi harmiksi suklaata, söi nyt marski de Richelieu pikku aamiaista rouva Dubarryn kanssa, joka heittäytyi Zamorea korvista nyiskellen yhä mukavampaan ja vallattomampaan lepoasentoon kukitetulla silkillä päällystetyllä sohvallaan. Vanha hovimies päästeli tuon viehkeän olennon jokaista uutta asentoa nähdessään ihastuneita huudahduksia.
"Voi, kreivitär", sanoi hän muikeasti kuin vanha rouva, "te sotkette tukkalaitteenne; kreivitär, tuossa joutui yksi kihara epäjärjestykseen. Voi kreivitär, teidän tohvelinne putoaa!"
"Pyh, hyvä herttua, älkää siitä välittäkö", vastasi kreivitär Dubarry repäisten hajamielisyydessään hyppysellisen tukkaa pois Zamoren päästä ja kellahtaen aivan oikoiseksi; siinä oli hän sohvallaan hekumallisemman ja kauniimman näköinen kuin Venus raakkunsa kuoressa.
Zamore ei ollut kovin antautunut näitä sieviä asennoita ihailemaan, vaan vingahteli kiukusta. Kreivitär rauhoitti neekeripoikaa ottaen pöydältä kourallisen sokerirakeita ja pistäen ne hänen taskuunsa.
Mutta Zamore jörötti vain, väänsi taskunsa nurin ja karisti sokerirakeet permannolle.
"Ah, sinä pikku lurjus!" sanoi kreivitär ja ojensi sievän jalkansa ja saattoi sen nopeasti yhteyteen neekerin kummalliskuosisten housujen takaliston kanssa.
"Oi, armoa hänelle!" huudahti vanha marski, "kautta aateliskunniani, surmaatteko hänet!"
"Ja miksi en saa surmata tänään ketä vain haluan!" vastasi kreivitär.
"Tunnen itseni hirveän vihaiseksi."
"Voi voi", virkkoi herttua; "olenko minäkin teidän vihoissanne?"
"Oh, ette suinkaan, päinvastoin: te olette minun vanha ystäväni, minä ihastelen teitä. Mutta kuulkaas, minä olen nyt tosiaan tulla hulluksi."
"Se tauti on varmaan tarttunut teihin niistä, jotka teihin ovat hullaantuneet?"
"Varokaa itseänne. Te ärsytätte minua kauheasti kohteliaisuuksillanne, joilla ette tarkoita totta ainoallakaan."
"Kreivitär, kreivitär! Alanpa uskoa, että te ette ole hullu, vaan hiukan kiittämätön."
"Ei, minä en ole hullu enkä kiittämätön, minä olen…"
"No, antaa kuulua, mitä te olette?"
"Minä olen vihoissani, herra herttua."
"Oh, tosiaanko!"
"Kummastuttaako se teitä?"
"Ei suinkaan, kreivitär; ja kautta kunniani, eikö teillä sitten ole syytä!"
"Sepä juuri minua teissä suututtaakin, marski."
"Saattaisiko jokin minussa suututtaa teitä, kreivitär?"
"Kyllä."
"Ja mikä, olkaa hyvä ja sanokaa? Minä olen sangen vanha, mutta kuitenkaan ei ole ponnistusta, johon minä en ryhtyisi miellyttääkseni teitä."
"Se suuttumisen syy on se, että te ette edes tiedä, mistä on kysymys."
"Kyllä, tiedänpäs."
"Te tiedätte, mikä minua harmittaa?"
"Aivan varmaan: Zamore on särkenyt tuon kiinalaisen pesuvadin."
Tuskin huomattava hymy väikkyi nuoren naisen huulilla; mutta Zamore tunsi itsensä rikolliseksi ja kyyristi päänsä alas, aivan kuin taivas olisi ollut suuren korvapuusti- ja nenäpaukkupilven peitossa.
"Oikein", virkkoi kreivitär huokaisten, "oikein, herttua, te puhutte totta; niin on asia, ja te olette tosiaan sangen ovela politikko".
"Sitä on aina minulle vakuutettu, madame", vastasi Richelieu tekeytyen sangen vaatimattomaksi.
"No, minulle ei sitä tarvitse vakuuttaa, herttua; ja te olette keksinyt syyn harmiini heti paikalla, arvailematta sinne tänne: se on ihastuttavaa!"
"Toden totta; mutta se ei ole ainoa syy."
"Ai, niinkö?"
"Niin. Minä aavistan jo toisen syyn."
"Tosiaanko!"
"Niin."
"Ja mitä te aavistatte?"
"Aavistan, että te odotitte eilisiltana hänen majesteettiaan."
"Minne?"
"Tänne."
"Hyvä; entä sitten?"
"Ja hänen majesteettinsa ei tullut."
Kreivitär punastui ja kohottausi hiukan kyynärpäitten varaan.
"Ah, ah", äännähti hän.
"Ja kuitenkin minä tulen Pariisista", sanoi herttua.
"Ja mitä se todistaa?"
"Sitä, että minä en siis ehkä saattaisi tietää mitään, mitä on
Versaillesissa tapahtunut, pardieu. Ja kuitenkin…"
"Herttua, rakas herttua, tänään on teidän suunne peräti pidättyväinen. Hemmetti, kun kerran alkaa puhua, puhuu myöskin loppuun, tai ei ala ollenkaan."
"Teidän on hyvä sanoa, kreivitär. Suokaa minun ensin edes vetäistä henkeäni. Mihin minä pääsin?"
"Pääsitte tuohon… että kuitenkin…"
"Kuitenkin minä tiedän paitsi sen, ettei hänen majesteettinsa tullut tänne, aavistella myöskin, minkätähden hän ei tullut."
"Herttua, minä olen kyllä aina ajatellut, että te olette noita; mutta minulla ei tähän asti ole ollut siitä vielä todistusta."
"No hyvä, sen todistuksen annan nyt teille."
Kreivitär, joka oli syventynyt tähän keskusteluun suuremmalla innolla kuin tahtoi näyttääkään, päästi irti Zamoren pään, jonka kähäristöä hänen sormensa olivat pöyhineet.
"Antakaa se todistus, herttua", sanoi hän.
"Herra kuvernöörin läsnäollessako?" kysyi herttua.
"Mene, Zamore", käski kreivitär neekeripoikaa, joka syöksyi silloin ilosta hurjana heti yhdellä potkauksella kammiosta etuhuoneeseen.
"Kas niin", mutisi Richelieu; "mutta täytyykö teille sanoa kaikki, kreivitär?"
"Kuinka, häiritsikö teitä Zamore, tuo apina?"
"Totta puhuen: minua häiritsee aina kuka hyvänsä."
"Kuka hyvänsä, sen ymmärrän; mutta onko Zamore kuka hyvänsä?"
"Zamore ei ole sokea, Zamore ei ole kuuro, Zamore ei ole mykkä; hän on siis kuka hyvänsä. Sillä sellaisella nimellä kunnioitan minä jokaista, joka silmien, korvien ja kielen puolesta on vertaiseni, nimittäin jokaista, joka voi nähdä, mitä minä teen, kuulla ja kertoa, mitä minä sanon, lyhyesti, joka voi minut pettää. Tämän teoriani esitettyäni minä jatkan."
"Niin, jatkakaa herttua, — kuuntelen ilokseni."
"En tiedä iloksenneko, kreivitär; mutta olkoon, minun täytyy jatkaa.
Kuningas kävi ensinnäkin eilen Trianonissa."
"Pienessä vai Isossa?"
"Pienessä. Madame la dauphine käveli hänen käsipuolessaan."
"Ah!"
"Ja Madame la dauphine, joka on suloinen nainen, kuten tiedätte…"
"Oi, se on totta…"
"Viehätteli kuningasta niin, milloin kuin ukkivaaria, milloin kuin pikku ukkia, ettei hänen majesteettinsa, jolla on sydän kultaa, voinut sellaista vastustaa, vaan että kävelyretkeä seurasi illallinen, ja illallista pieni viaton peli-istunto. Ja viimein…"
"Viimein ei kuningas tullutkaan Luciennesiin, eikö niin, sitähän tahdoitte minulle sanoa?" kysyi kreivitär kärsimättömyydestä kalpeana.
"No, sitähän minä."
"Oh, se on selvä, hänen majesteetillaan on siellä kaikki, mitä hän rakastaa."
"Ah, eipä suinkaan, sitä ette tiettävästi ajattele; hänellä on siellä vain enintään kaikki, mikä häntä miellyttää."
"Sen pahempi, herttua, muistakaa se: hän tarvitsee ainoastaan saada illastella, jutella, pelata. Ja kenen kanssa hän pelasi?"
"Herra de Choiseulin kanssa."
Kreivitär liikahti ärtyneenä.
"Ettekö tahdo, että siitä puhelemme?" jatkoi Richelieu.
"Päinvastoin, monsieur, puhelkaamme siitä."
"Te olette yhtä rohkea kuin sukkela, madame; tarttukaamme siis härkää sarviin, kuten espanjalaiset sanovat."
"Tuollaista sanantapaa ei rouva de Choiseul antaisi teille anteeksi, herttua."
"Ja kuitenkaan ei se sovi häneen. Minä siis sanon, madame, että herra de Choiseul, koska tässä nyt täytyy mainita häntä nimeltä, pelasi niin hyvällä onnella ja niin taitavasti…"
"Että hän voitti?"
"Ei suinkaan, vaan että hän menetti tuhannen louisdoria piketissä, jossa hänen majesteettinsa on sangen itsetuntoinen, koska hän pelaa sitä hyvin huonosti."
"Ah, Choiseul! Choiseul!" mutisi rouva Dubarry. "Entä rouva de
Grammont, hän oli kai myöskin siellä, eikö niin?"
"Nimittäin ottamassa jäähyväisiä."
"Grammontin herttuatar?"
"Niin, hän tekee luullakseni tyhmyyksiä."
"Mitä?"
"Kun huomaa, ettei häntä ajeta takaa, on hän happamissaan; ja kun sitten näkee, ettei häntä karkoiteta Versaillesista, karkoittaa hän itse itsensä."
"Minnekä sitten?"
"Maaseudulle."
"Punomaan juonia?"
"Toden totta, mitäpä hän muuta tekisi? No niin, aikoessaan lähteä hän siis luonnollisesti tuli jättämään jäähyväisiä Madame la dauphinelle, joka tietysti pitää hänestä paljon. Siitä syystä hän oli Trianonissa."
"Suuressa?"
"Tietysti. Pieni ei ole vielä kalustettu."
"Ah, koska hänen korkeutensa dauphine ympäröi itsensä noilla
Choiseuleilla, näyttää hän selvästi, mitä puolta hän tahtoo suosia."
"Ei, kreivitär, älkäämme liioitelko; sillä huomennahan herttuatar on jo lähtenyt."
"Ja kuninkaalla oli hauskaa, siellä, jossa minä en ollut!" huudahti kreivitär vihoissaan ja tavallaan peloissaankin.
"Hyvä Jumala, se on uskomatonta, mutta kuitenkin se on totta, kreivitär. Minkähän johtopäätöksen te siitä teette?"
"Että te olette hyvin asioista perillä, herttua."
"Senkö ainoastaan?"
"Ei, vielä muutakin."
"Jatkakaa nyt siis."
"Teen siitä sen johtopäätöksen, että meidän täytyy pelastaa kuningas noiden Choiseulien kynsistä, maksoi mitä maksoi, taikka me olemme hukassa."
"Valitettavasti on asia niin."
"Anteeksi", jatkoi kreivitär; "sanoin me, mutta rauhoittukaa: se vaara ei koske muuta kuin perhepiiriä".
"Ja ystäviä, kreivitär; suokaa minun sellaisena saada siitä vaarasta osuuteni. Siis…"
"Siis te olette minun ystäviäni?"
"Luulenpa sen teille sanoneeni, madame."
"Se ei riitä."
"Ja luulen sen teille osoittaneeni."
"Se on toista; ja te aiotte auttaa minua?"
"Kaiken vointini mukaan, kreivitär; mutta…"
"Mitä mutta?"
"Tehtävä on vaikea, sitä en teiltä salaa."
"Onko noita Choiseuleja siis aivan mahdoton juurittaa pois?"
"Heillä on ainakin syvät juuret."
"Luuletteko niin?"
"Luulenpa."
"Niin ollen ei siis olisi tuulta eikä myrskyä tämän tammen kaatajaksi, kuten kunnon runoniekka la Fontaine sanoo?"
"Se ministeri on suuri nero."
"Ahaa, alatteko nyt puhua ensyklopedistien tapaan, tekin!"
"Niin, enkö minä ole Akatemian jäsen?"
"Oh, mutta te käytte siellä ani harvoin, herttua."
"Olette aivan oikeassa, sihteerinihän sitä on, enkä minä. Mutta kuitenkin pysyn mielipiteessäni."
"Että herra de Choiseul on nero?"
"Ka niin."
"Mutta missä hänen neronsa ilmenee? Sanokaapas."
"Siinä, madame, että hän tekee sellaisen jutun parlamenteista ja englantilaisista, ettei kuningas voi enää tulla ilman häntä toimeen."
"Mutta hänhän ärsyttää parlamentteja hänen majesteettiaan vastaan?"
"Epäilemättäkin, mutta se onkin taitoa."
"Ja englantilaiset hän kiihoittaa sotaan."
"Aivan niin, sillä rauha syöksisi hänet tuhoon."
"Sehän ei ole neroutta, herttua."
"Mitä se sitten on, kreivitär?"
"Se on valtiopetosta."
"Kun valtiopetos onnistuu, kreivitär, on se minun mielestäni neroutta, ja kaikkein parhainta laatua."
"Mutta siinä suhteessa minä tunnen erään aivan yhtä taitavan kuin herra de Choiseul."
"Ohoh!"
"Ainakin mitä parlamentteihin tulee."
"Se onkin pääasia."
"Ja se eräs on syynä parlamenttien niskuroimiseen."
"Te saatte minut uteliaaksi, kreivitär."
"Te ette sitä miestä tunne, herttua?"
"En, ma foi."
"Ja kuitenkin hän on teidän sukuanne."
"Olisiko minulla suvussa nero? Tarkoitatteko ehkä kardinaaliherttuaa, setääni, madame?"
"En; minä tarkoitan d'Aiguillonia, sisarenpoikaanne."
"Ah, Aiguillonin herttua, joka pani Chalotaisin asian käyntiin! Totisesti, hän on näppärä poika, tosiaankin. Siinä hänellä oli tiukka työ. Kuulkaas, kreivitär, hän on, kautta kunniani, mies, jota älykkään naisen pitäisi koettaa saada kiintymään itseensä."
"Ajatelkaas, herttua", virkkoi kreivitär, "että minä en tunne teidän sisarenne poikaa?"
"Todellako, madame, ettekö häntä tunne?"
"En, minä en ole koskaan häntä nähnyt."
"Poika-parka! Todellakin hän on elänyt siitä saakka, kun te kohositte, kaukana Bretagnen sydämessä. Onneton, jos hän teidät näkee, hän ei ole enää tottunut aurinkoon."
"Mutta kuinka viihtyy hän siellä mustatakkien joukossa, hän, lahjakas ja hienosyntyinen mies?"
"Paremman puutteessa ärsyttää hän heitä vallankumoukseen. Ymmärrättehän, kreivitär, kukin huvittelee, miten taitaa, eikä Bretagnessa ole liikoja huveja. Ah, hän on toiminnanhaluinen mies; hitto, minkälaisen palvelijan kuningas hänestä saisi jos tahtoisi. Hänen käsissään loppuisi parlamenteilta julkeus. — Ah, hän on todellakin Richelieu-sukua, kreivitär; sallikaakin siis…"
"Mitä?"
"Minun esitellä hänet teille, kun hän tulee tänne."
"Aikooko hän sitten kohdakkoin tulla Pariisiin?"
"Niin, madame, kukapa tietää? Ehkäpä pysyy hän siellä Bretagnessa vielä lustrumin, kuten tuo Voltaire-vintiö sanoo. Ehkäpä hän on jo matkalla tänne; ehkä sadan penikulman päässä, tai jo tullissa!"
Ja marski tutki tarkoin nuoren naisen kasvoista viimeisten sanainsa vaikutusta.
Kreivitär oli hetken hiljaa, mutta virkkoi sitten vain:
"Palatkaamme nyt siihen kohtaan, johon pääsimme. Missä nyt olimmekaan?"
"Että hänen majesteettinsa viihtyy hyvin Trianonissa, herra de
Choiseulin seurassa."
"Ja että me aioimme eroittaa tuon Choiseulin, herttua."
"Nimittäin te aioitte eroittaa, kreivitär."
"Kuinka!" huudahti kuninkaan lemmitty; "minä tahtoisin niin mielelläni saada hänet pois, että kuolen, jos se ei onnistu; ja ette te tahdo auttaa minua, rakas herttua?"
"Ahaa", äännähti Richelieu oikaisten vartaloaan; "tämä on sellaista, jota me politiikan miehet sanomme keskustelujen alkamiseksi".
"Käsittäkää se miten tahdotte, sanokaa sitä miksi mielitte, mutta vastatkaa minulle suoraan ja selvästi."
"Oh, kaksi rajua vaatimusta niin sievästä ja pienestä suusta."
"Onko tuo teistä vastaus, herttua?"
"Ei varsin; mutta minusta se on vastauksen valmistelua."
"Onko se nyt valmisteltu?"
"Odottakaa."
"Te epäröitte, herttua?"
"Enpä juuri."
"No; minä odotan."
"Mitä te pidätte opettavaisista tarinoista, kreivitär?"
"Että ne ovat vanhanaikaisia."
"Aurinkokin on vanhanaikainen, emmekä ole kuitenkaan keksineet parempaa valaistusta."
"Tulkoon siis opettavainen tarina: mutta sen täytyy olla läpinäkyvän selvä."
"Kuin kristalli."
"Alkakaa nyt."
"Te kuuntelette siis, kaunis rouvani?"
"Kyllä kuuntelen."
"Olettakaa siis, kreivitär… tiedättehän, että opettavaisissa tarinoissa aina ensin oletetaan…"
"Taivas, kuinka olette nyt ikävystyttävä, herttua!"
"Te ette tarkoita ollenkaan sitä, mitä sanoitte, kreivitär, sillä koskaan te ette ole kuunnellut tarkemmin."
"No hyvä, minä olin väärässä."
"Olettakaa, että te kävelette kauniissa puutarhassanne täällä Luciennesissa ja näette siellä oksassa ihanan luumun, erään noita kuningatarluumuja, joista te niin paljon pidätte, sillä niiden ruusun ja purppuran väri muistuttaa teitä…"
"Jatkakaa, imartelija."
"Niin, te näette erään noita luumuja aivan puun latvassa, oksan huipussa; mitä te silloin teette, kreivitär?"
"Pardieu, minä pudistan puuta."
"Kyllä, mutta turhaan, sillä puu on suuri ja, kuten äsken sanoitte, mahdoton temmaista maasta ylös; ja te huomaatte heti, että te ette saa sitä vavahtamaankaan, vaan revitte ainoastaan suloiset pikku kätenne sen kuoressa. Silloin käännätte te päätänne tuolla hurmaavalla tavalla, johon ainoastaan te ja kukkaset pystyvät, ja sanotte: 'Voi voi, kuinka mielelläni minä tahtoisin saada tuon luumun alas!' Ja sitten te suututte."
"Se on kovin luonnollista, herttua."
"Niin, sitä vastaan en minä väitäkään."
"Jatkakaa, rakas herttua; teidän opettavainen tarinanne on minusta hyvin kiintoisa."
"Yhtäkkiä te huomaatte siinä kääntyessänne ystävänne herttua de
Richelieun siellä kävelemässä ja ajattelemassa."
"Mitä?"
"Olipa sekin kysymys, hiidessä; ja te sanotte hänelle suloisella huiluäänellänne: 'Oi herttua, herttua!'"
"Hyvä."
"'Te olette mies; olette vahva; te olette siepannut Mahonin; auttakaa minua ja ravistakaa tuota luumupuuta, että minä saan tuon saatanallisen luumun.' Vai ettekö sanoisi niin, kreivitär?"