"Aivan niin, herttua; minä sanoin niin mielessäni juuri samaan aikaan kuin te virkoitte sen ääneen; mutta mitä siihen vastaisitte?"
"Vastaisin…"
"Niin?"
"Minä vastaisin: 'Kuinka te olette kiivas, kreivitär. Minä en tosin toivo mitään sen parempaa; mutta katsokaa vain, kuinka tuo puu on jäykkä ja paksu, kuinka sen oksat ovat pahkuraisia; minä varon käsiäni, minäkin, peijakas vie, vaikka ne ovatkin viisikymmentä vuotta vanhemmat kuin teidän.'"
"Ahaa", äännähti äkkiä kreivitär, "minä ymmärrän".
"No niin, jatkakaa te opettavaista tarinaa. Mitä te silloin minulle sanoisitte?"
"Minä sanoisin…"
"Huilumaisella äänellänne?"
"Se on tietysti selvä."
"No, sanokaa."
"Minä sanoisin teille: 'Pikku kiltti marskini, älkää katselko tuota luumua niin välinpitämättömästi, sillä ettehän olekaan siihen nähden välinpitämätön muuta kuin siksi, että se ei ole teidän omanne; tulkaa haluamaan sitä yhdessä minun kanssani, rakas marski, kärkkykäämme sitä yhdessä, ja jos te ravistelette puuta niinkuin tarvitaan, jos luumu putoaa…'"
"Niin?"
"'No niin, me syömme sen yhdessä.'"
"Hyvä!" huudahti herttua taputtaen käsiään.
"Onko asia sillä tavalla?"
"Kautta kunniani, kreivitär, ainoastaan te osaatte kertoa opettavaisen tarinan lopun oikein. Kautta sarvieni, niinkuin isävainajani usein sanoi, kuinka sievä loppu."
"Te siis tahdotte ravistaa puuta, herttua?"
"Kaksin käsin ja kynsin hampain, kreivitär."
"Ja hedelmä oli tosiaan kuningatarluumu?"
"Siitä ei voi olla aivan varma, kreivitär."
"Mikä se sitten on?"
"Minusta oli se paremminkin ministerin salkku puun latvassa."
"Sitten on se salkku meidän."
"Oh, eipä, se on minun, älkää olko minulle kateellinen tuosta sahviaaninahkaisesta laukusta, kreivitär; puusta putoaa sen mukana niin paljon muuta hyvää, kun minä sitä ravistan, ettette tiedä, mitä valitakaan."
"No niin, marski, onko tämä asia sovittu?"
"Saanko minä herra de Choiseulin paikan?"
"Jos kuningas sen tahtoo."
"Eikö kuningas tahdo kaikkea mitä te tahdotte?"
"Totta kai näette, että ei, koskapa hän ei tahdo eroittaa
Choiseuliaan."
"Oh, minä toivon, että kuningas muistaa vanhan toverinsa."
"Sotatoverinsako?"
"Niin, sotatoverinsa; mutta suurin vaara ei ole aina sodassa, kreivitär."
"Ettekä pyydä mitään herttua d'Aiguillonille?"
"Ma foi, en; se veitikka osaa pyytää itsekin."
"Sitä paitsi on hänellä teidät. Nyt on minun vuoroni."
"Mitä tehdä?"
"Pyytää."
"Se on oikeutettua."
"Mitä te sitten minulle annatte?"
"Mitä vain toivotte."
"Minä toivon kaikkea."
"Se on hyvin ymmärrettävää."
"Ja saanko?"
"Sepä kysymys. Mutta tyydyttekö edes siihen; ettekö pyydä muuta kuin sitä?"
"Ainoastaan sitä, ja kuitenkin vielä enemmän."
"Puhukaa."
"Te tunnette parooni de Taverneyn?"
"Hän on ollut ystäväni neljäkymmentä vuotta."
"Hänellä on poika?"
"Ja myöskin tytär."
"Juuri niin."
"Entä sitten?"
"Siinä on kaikki."
"Kuinka: siinä on kaikki?"
"Niin, se on sellaista, jota minä aion teiltä vielä pyytää, mutta pyydän sitä sopivan ajan ja paikan sattuessa."
"Hyvä."
"Onko sovittu, herttua?"
"On, kreivitär."
"Niinkuin puumerkit alla?"
"Paljon vahvemmin, se on vannottu."
"Kaatakaa siis minulle tuo puu."
"Minulla on keinot sen tehdäkseni."
"Mitkä?"
"Sisareni poika."
"Ja sitten?"
"Jesuiitat."
"Ahaa!"
"Kokonainen pieni, sievä suunnitelma, jonka minä kaiken varalta valmistin."
"Saisiko tuon tietää?"
"Oi, kreivitär, pyydän…"
"Hyvä, hyvä, te olette oikeassa."
"Ymmärrättehän, että salassa pitäminen…"
"On toinen osa onnistumista, lauseenne päättääkseni."
"Te olette ihailtava!"
"Mutta minäkin puolestani tahdon ravistella puuta."
"Se on hyvä, ravistakaa, ravistakaa vain, kreivitär, se on aina hyödyksi."
"Minullakin on keinoni."
"Ja luulette, että se on tehokas?"
"Oh, kyllä se tepsii."
"Ja mikä se on?"
"Ah, sen saatte nähdä, herttua, tai paremminkin…"
"Mitä paremmin?"
"Ette saa sitä nähdä koskaan."
Ja sanoessaan nämä sanat niin hienosti, että ainoastaan hänen suloinen suunsa siihen pystyi, oikaisi jälleen rauhoittunut kreivitär nopeasti alas hameensa pitsiset helmat, jotka tässä diplomaattisessa puuskassa olivat tehneet ikäänkuin aaltoilevan meren nousuliikkeen.
Herttua, joka oli hiukan merimies ja siis valtameren oikut kokenut, purskahti äänekkääseen nauruun, suuteli kreivittären käsiä ja aavisti herkkävaistoisena miehenä, että audienssi oli nyt lopussa.
"Milloin te rupeatte kaatamaan puuta, herttua?" kysyi kreivitär.
"Huomenna. Entä te, milloin te alatte sitä ravistaa?"
Pihalta kuului kovaa vaunujen jyrinää ja kohta sen jälkeen huuto: Eläköön kuningas.
"Minä", virkahti kreivitär, katsahtaen ulos ikkunasta, "minä alan ravistella sitä heti".
"Hyvä!"
"Menkää ulos pikku portaita, herttua, ja odottakaa minua pihalla.
Saatte tunnin päästä minulta vastauksen."
KOLMASKYMMENESSEITSEMÄS LUKU
Ludvig XV:n hätävara
Ludvig XV ei ollut niin lauhkealuontoinen, että hänen kanssaan olisi saanut puhua politiikkaa milloin tahansa.
Politiikka oli hänestä nimittäin ylen ikävää, ja kun hän oli pahalla tuulella, vetäytyi hän koko leikistä pois seuraavalla väitteellä, johon ei voitu mitään vastata:
"Pyh, kyllä reuhka kestää niin kauan kuin minäkin." Kun tilaisuus oli sopiva, käytettiin sitä, mutta tapahtui sangen harvoin, ettei itsevaltias ottanut takaisin sitä vahinkoa, minkä jokin hyväntuulen hetki oli hänelle tuottanut.
Rouva Dubarry tunsi niin hyvin kuninkaansa, ettei hän enempää kuin meren kokeneet kalastajat lähtenyt ulapalle huonolla tuulella.
Tällä kertaa kuninkaan tullessa Luciennesiin katsomaan lemmikkiään oli niin hyvä tilaisuus kuin olla saattoi. — Kuningas oli ollut eilen väärässä, hän tiesi saavansa torua. Nyt piti olla helppo siepata hänet ansaan.
Mutta olkoonpa väijytty riista kuinka rauhallinen tahansa, aina valvoo hänessä jokin vaisto, joka on otettava huomioon. Se vaisto ei kuitenkaan mitään auta, jos vain metsästäjä osaa menetellä oikein. Seuraavalla tavoin menetteli kreivitär Dubarry halutessaan houkutella kuninkaallisen saaliin ansaansa.
Hän oli jo, kuten olemme kuvanneet, perin viehkeässä aamupuvussa, sellaisessa, jollaisilla Boucher verhoaa paimenettarensa.
Mutta hänen huulensa ja poskensa eivät vielä olleet punatut, sillä ihomaali oli kuningas Ludvig XV:n kauhistus.
Heti kun hänen majesteettinsa tulo ilmoitettiin, kepsahti kreivitär punepurkkinsa ääreen ja alkoi vimmatusti hieroa väriä poskiinsa.
Kuningas näki etuhuoneesta, mitä kreivitär hommaili.
"Hyi!" sanoi hän sisään tullessaan: "Hyi, häijyä, joka tuhraa itseään."
"Ah, hyvää, päivää, sire", vastasi kreivitär kääntymättä kuvastimen äärestä ja keskeyttämättä tehtäväänsä, vaikka kuningas suuteli häntä niskaan.
"Te ette siis minua odottanut, kreivitär?" kysyi kuningas.
"Kuinka niin, sire?"
"Koskapa töhritte tuolla tavoin kasvojanne."
"Päinvastoin, sire, olin varma, että ennen päivän loppua saisin kunnian nähdä teidän majesteettinne."
"Millä tavalla tuon sanotte, kreivitär!"
"Niinkö luulette?"
"Niin. Te olette totinen kuin Rousseau kuunnellessaan omia sävellyksiään."
"Se johtuu siitä, sire, että minulla on teille jotakin totista puhumista."
"Ahaa, minä aavistan jo, mitä te aiotte sanoa, kreivitär."
"Niinkö?"
"Niin, te aiotte minua moittia."
"Minäkö? Mitä ihmettä, sire!… Ja minkä tähden, saanko tietää?"
"No, siksi että en tullut eilen tänne."
"Oh, sire, tehkää minulle ainakin oikeutta tunnustamalla, ettei minulla ole aikomus ottaa teidän majesteettianne takavarikkoon."
"Jeannette, te pahastutte."
"Ei, sire, minä olen jo suuttunut."
"Kuulkaa, kreivitär, vakuutan teille, että olen koko ajan ajatellut teitä."
"Kyllä kai!"
"Ja että eilinen iltaseura tuntui minusta loppumattoman ikävältä."
"Mutta, sanon sen vielä kerran, sire, enhän luullakseni ole puhunut siitä mitään. Teidän majesteettinne viettää iltansa, missä haluatte, se ei koske kehenkään."
"Perheen keskuudessa, madame, perheen keskuudessa."
"Sire, sitä en ole edes udellut."
"Miksikä ette?"
"Dame! Senhän myönnätte, että siinä olisin menetellyt sopimattomasti."
"Mutta", huudahti kuningas, "jos ette ole minulle vihainen siitä, niin mistä sitten olette? Sillä täytyyhän ihmisen olla oikeudenmukainen."
"En minä ole teille vihainen, sire."
"Mutta äsken sanoitte olevanne suuttunut…"
"Kyllä, olen suuttunut, sire; se on kyllä totta."
"Mistä sitten?"
"Siitä, että minä olen ainoastaan teidän hätävaranne."
"Tekö, hyvä Jumala!"
"Niin, juuri minä, kreivitär Dubarry, kaunis Jeannette, suloinen Jeannette, hurmaava Jeanneton, kuten teidän majesteettinne sanoo: niin, minä olen teidän hätävaranne."
"Mutta millä tavoin?"
"Sillä tavoin, että minä saan pitää kuninkaani, rakastajani ainoastaan silloin, kun rouva Choiseul ja rouva Grammont eivät häntä enää tahdo."
"Oh, oh, kreivitär…"
"Ma foi, olkoon miten olkoon, minä sanon suoraan asiat, niinkuin ne tunnen. Kuulkaa, sire, kerrotaan, että rouva de Grammont on usein vaaniskellut teidän makuukamarinne ovella. Minä puolestani teen vastakkaisen tempun: minä vaaniskelen ulko-ovella, ja ensimmäinen Choiseul tai Grammont, joka joutuu käsiini… Oma syynsä, sen minä sanon!"
"Kreivitär, kreivitär!"
"Onko se mikä ihme! Minä olen huonosti kasvatettu nainen, sellainen olen. Minä olen Blaisen hellu, la belle Bourbonnaise, senhän tiedätte."
"Kreivitär, Choiseulit kostavat."
"Yhden tekevää, kunhan vain kostavat sitten, kun minä olen saanut kostaa."
"Teitä aletaan herjata!"
"Te olette oikeassa."
"Ah!"
"Minulla on erinomainen keino, ja sitä minä käytän."
"Ja se keino?…" kysyi kuningas hyvin rauhattomana.
"Lähden hyvin yksinkertaisesti täältä matkaani."
Kuningas kohautti hartioitaan.
"Ahaa, te ette sitä usko, sire?"
"En totisesti."
"Se johtuu siitä, että te ette suvaitse ajatella. Te luulette, että minä olen samanlainen kuin muutkin."
"Mitä tarkoitatte?"
"Juuri niin. Rouva de Chateauroux tahtoi olla jumalatar; rouva de Pompadour tahtoi olla kuningatar; ja toiset tahtoivat olla rikkaita ja mahtavia ja nöyryyttää hovin naisia suosionsa taakalla. Minulla ei ole yhtään noita vikoja."
"Se on totta."
"Kun minulla on sitä vastoin paljon avuja."
"Sekin on totta."
"Te ette tarkoita laisinkaan sitä, mitä sanotte."
"Ah, kreivitär, kukaan ei ole syvemmin vakuutettu teidän arvostanne kuin minä."
"Ehkäpä niin; mutta kuulkaahan: se, mitä nyt sanon, ei voi vähentää vakaumustanne."
"No puhukaa."
"Ensinnäkin minä olen rikas enkä tarvitse ketään."
"Te saatte minut sitä saneessanne katumaan, kreivitär."
"Toiseksi minun ylpeyteni ei tavoittele mitään sellaista, joka oli noiden äskeisten naisten mieleen, mitään sellaista, joka oli heidän kunnianhimonsa esineenä; minä olen ennen kaikkea tahtonut rakastaa rakastajaani yli muun, olipa hän sitten muskettisoturi tahi kuningas. Sinä päivänä, jolloin en häntä rakasta, ei minua enää mikään pidätä."
"Toivokaamme, että olette vielä hiukan minuun kiintynyt, kreivitär."
"Minä en vielä puhunut loppuun, sire."
"Jatkakaa siis, madame."
"Minä haluan sanoa vielä, teidän majesteettinne, että olen kaunis, että olen nuori, että minulla on vielä edessäni kymmenen vuoden kukoistus, että minusta saattaisi vielä tulla maailman onnellisin nainen, myöskin kunniallisin nainen, ellen olisi teidän majesteettinne rakastajatar. Te hymyilette, sire. Ikäväkseni täytyy minun teille sanoa, että te ette harkitse asiaa. Kun te, rakas kuninkaani, kyllästyitte entisiin lemmittyihinne ja kansanne kyllästyi heihin vielä enemmän, niin te ajoitte heidät pois, ja annoitte kansanne siunata itseänne, kansan, joka sitten inhosi epäsuosioon joutunutta yhtä paljon kuin ennenkin; mutta minä, minä en odota pois ajamista! Minä jätän itse paikkani ja annan koko maailman tietää, että minä olen sen jättänyt. Minä lahjoitan satatuhatta livreä köyhille, minä vietän viikon päivät luostarissa katumusta tekemässä, ja kuukaudessa asetetaan kaikkiin kirkkoihin minun muotokuvani katuvan Magdalenan viereen."
"Oh, kreivitär, te ette ole tosissanne", sanoi kuningas. "Katsokaa minua, sire ja sanokaa, olenko tosissani vai en; koskaan elämässäni, sen teille vannon, en ole puhunut teille vakavammalla mielellä."
"Tekö olisitte noin pikkumainen, Jeanne? Mutta tiedättekö, että minulle jää valta valita, mitä minä tahdon, rouva kreivitär?"
"Eipäs, sire; sillä jos minä jättäisin teille sen vallan, sanoisin teille: 'Valitkaa se tai se.'"
"Kun te taas nyt…?"
"Sanon teille: 'Hyvästi, sire.' — Siinä kaikki."
Kuningas kalpeni, mutta tällä kertaa suuttumuksesta.
"Jos tuolla tavoin unohdatte käytöksenne, varokaa, madame…"
"Mitä, sire?"
"Minä lähetän teidät Bastiljiin."
"Minutko?"
"Niin, ja Bastiljissa on vielä hiukan ikävämpi kuin luostarissa."
"Oh, sire", virkkoi kreivitär pistäen kätensä ristiin, "oh, jos te soisitte minulle sen armon…"
"Minkä armon?"
"Että pistäisitte minut Bastiljiin!"
"Hm."
"Te tekisitte minut kovin onnelliseksi."
"Millä tavoin?"
"Kas tällä tavoin: Minun ainainen kunnianhimoni on ollut päästä kansan suosioon, kuten joku herra Chalotais tai Voltaire. Siihen puuttuu minulta Bastiljia; hieman vain Bastiljia, ja minä olen onnellisin naisten seassa. Siellä saisin tilaisuuden kirjoittaa muistelmia omasta elämästäni, ministereistä, teidän tyttäristänne, teistä itsestänne ja tallettaa siten iäksi jälkimaailmalle kaikki Ludvig Rakastetun monet hyveet. Toimittakaa vain vangitsemiskirje, sire, kas tässä on kynä ja mustetta."
Ja rouva Dubarry työnsi kuninkaan eteen kynän ja mustepullon, jotka olivat pikku pöydällä.
Saatuaan vastaansa sellaisen uhman kuningas mietti hetken ja sanoi sitten:
"Hyvä on. Hyvästi, madame."
"Valjastettakoon hevoseni!" huudahti kreivitär Dubarry. "Hyvästi, sire."
Kuningas meni askeleen ovea kohti.
"Chon!" huudahti kreivitär.
Chon ilmestyi sisään.
"Matkalaukkuni, saattopalvelijat ja vaunut; nopeasti, heti nyt", sanoi rouva Dubarry.
"Matkalleko?" huudahti Chon ällistyneenä. "Mikä täällä nyt on?"
"Se, ystäväiseni, että jos emme heti kohta täältä lähde, niin lähettää hänen majesteettinsa meidät Bastiljiin. Aikaa ei siis ole hukata. Joudu, Chon, joudu."
Moinen moite kirveli Ludvig XV:n sydäntä; hän tuli takaisin kreivittären luo ja otti häntä kädestä.
"Antakaa anteeksi kiivauteni", sanoi hän.
"Olin tosiaan kummastunut, sire, ettette uhannut minua vetää hirsipuuhun."
"Oh, kreivitär!"
"Niin, niin. — Eikö varkaita hirtetä?"
"Mitä se tähän kuuluu?"
"Enkö minä sitten pyri varastamaan paikkaa rouva de Grammontilta?"
"Kreivitär!"
"Dame, siinä on rikokseni, sire!"
"Kuulkaa, kreivitär, älkää tehkö minulle väärin; tehän itse ärsytitte minua."
"Ja nyt?"
Kuningas ojensi hänelle molemmat kätensä.
"Me olemme molemmat väärässä. Annetaan nyt kumpikin toisillemme anteeksi."
"Tahdotteko te siis tosissanne sovintoa, sire?"
"Kautta kunniani!"
"Mene pois, Chon."
"Antamattako palvelijoille mitään määräyksiä?" kysyi nuori nainen kälyltään.
"Päin vastoin, anna ne määräykset, jotka minulta sait."
"Kreivitär…"
"Mutta odottakoot nyt, kunnes ilmoitan uudestaan."
"Ah."
Chon meni ulos.
"Te tahdotte siis minut pitää?" sanoi kreivitär kuninkaalle.
"Mieluummin kuin mitään muuta."
"Punnitkaa, mitä sanotte, sire."
Kuningas punnitsi jo tosiaan, mutta hän ei voinut peruuttaa sanaansa, ja sitäpaitsi tahtoi hän nähdä, kuinka pitkälle voittaja menisi vaatimuksissaan.
"Puhukaa."
"Äsken, — huomatkaa se sire, — minä aioin lähteä pyytämättä mitään."
"Sen kyllä näin."
"Mutta jos jään, niin pyydän erästä asiaa."
"Mitä? Tarvitsee ainoastaan kuulla, mikä se on."
"Ah, sen te kyllä tiedätte."
"Enpäs."
"Kyllä, koska näytätte niin happamelta."
"Herra de Choiseulin eroittamista?"
"Aivan niin."
"Mahdotonta, kreivitär."
"Hevoseni valjaihin sitten!"
"Mutta, te ilkiö…"
"Kirjoittakaa vangitsemiskirje ja pistäkää minut Bastiljiin, tai erokirja ministerille."
"Löytyy kultainen keskitiekin", virkkoi kuningas.
"Kiitos laupeudestanne, sire: minä voin siis, mikäli näyttää, matkustaa pois tarvitsematta pelätä teitä."
"Kreivitär, te olette nainen."
"Onneksi!"
"Ja te puhutte politiikkaa niinkuin itsepäinen ja vihainen nainen ainakin. Minulla ei ole mitään syytä eroittaa herra de Choiseulia."
"Ymmärrän, tuota parlamenttienne epäjumalaa, joka yllyttää niitä niskuroimaan."
"Mutta tarvitaan kumminkin edes tekosyy."
"Tekosyyt ovat heikon syitä."
"Kreivitär, herra de Choiseul on kunnon mies, ja kunnon miehiä on nykyään vähän."
"Hm, tosiaan kunnon mies: myö teidät mustatakeille, jotka hotkivat koko valtakuntanne kullan."
"No, ei liioitella, kreivitär!"
"Puolet ainakin siis."
"Hitto soi!" huudahti Ludvig XV ärtyneenä.
"Mutta oikeastaan minä olen tyhmä; mitä minulla on parlamenttien, Choiseulin ja hänen hallituksensa kanssa tekemistä?" huudahti puolestaan kreivitär. "Mitä liikuttaa minua kuningaskaan, minua, hänen hätävaraansa!"
"No taasko!"
"Aina, sire."
"Kuulkaas, kreivitär, kaksi tuntia ajatusaikaa."
"Kymmenen minuuttia, sire. Minä menen sänkykamariini, pistäkää minulle vastaus oven alitse: tuossa on paperia, tuossa on kynä ja mustetta. Jos ette kymmenen minuutin päästä vastaa, tai ette vastaa niinkuin minä tahdon, — niin: hyvästi, sire! Älkää ajatelko enää minua, minä olen täältä kadonnut. — Muussa tapauksessa…"
"Muussa?"
"Ottakaa pois salpa, ja antaa taas ravata entisellään."
Ludvig XV suuteli tyyneltä näyttääkseen kreivittären kättä, ja kreivitär sinkautti pois mennessään hänelle kaikkein kiihoittavimman hymynsä, joka oli kuin minkä pedon.
Kuningas ei millään tavoin vastustanut hänen poistumistaan, ja kreivitär sulkeutui viereiseen kamariinsa.
Viisi minuuttia myöhemmin pujahti nelin kerroin taitettu paperilappu kreivittären kamariin oven silkkisen alareunatäytteen ja villamaton välitse.
Kreivitär luki ahneesti lapun, piirsi kiireessä muutaman sanan herra de Richelieulle, joka käveli edestakaisin pihalla, erään katoksen alla, peläten kovin, että hänet nähtäisiin siellä odottelemassa.
Marski aukaisi kirjeen ja luki sen; ja vaikka hän oli viidenkahdeksattavuoden vanha, juoksi hän suurelle pihalle vaunujensa luokse:
"Kuski", sanoi hän, "Versaillesiin täyttä laukkaa!"
Kirje, joka oli heitetty ikkunasta pihalle herra de Richelieulle sisälsi seuraavaa:
"Minä ravistin puuta, ja salkku putosi."
KOLMASKYMMENESKAHDEKSAS LUKU
Kuinka kuningas Ludvig XV työskenteli ministerinsä kanssa
Seuraavana päivänä Versailles kiehui ja kuohui. Hovilaiset puhuttelivat toisiaan salaperäisillä merkeillä ja omituisilla kädenpuristuksilla, tai ainoastaan pannen käsivartensa ristiin ryntäillen ja katsellen taivasta kohti. Kaikki moinen käytös ilmaisi heidän tuskaansa ja hämmästystään.
Herra de Richelieu saapui kello kymmenen aikaan Trianoniin kuninkaan etuhuoneeseen, suuri kannattajajoukko mukanaan.
Varakreivi Jean seisoi koreana ja komeana pakinoiden vanhan marskin kanssa, ja se oli iloista pakinaa, mikäli hänen säteilevästä ulkonäöstään voi päättää.
Noin kello yksitoista meni kuningas etuhuoneen läpi työhuoneeseensa, mutta ei puhunut kenellekään mitään. Hänen majesteettinsa asteli sangen nopeasti.
Kello viisi minuuttia yli yksitoista laskeutui herra de Choiseul vaunuistaan ja meni salkku kainalossa gallerian läpi.
Kun hän kulki ohitse, alkoi hovilaisten lauma nopeasti liikahdella, sillä kaikki kääntyivät selin ja olivat puhelevinaan keskenään, ettei heidän olisi tarvinnut tervehtiä ministeriä.
Herttua de Choiseul ei ollut huomaavinaan tätä heidän menettelyään; hän astui työhuoneeseen, jossa kuningas selaili paraikaa joitakin oikeudenkäyntipapereita, nautiskellen suklaataan.
"Hyvää päivää, herttua", sanoi kuningas hänelle ystävällisesti; "voitteko hyvin tänä aamuna?"
"Sire, herra de Choiseul voi hyvin, mutta ministeri on sangen sairas ja tulee pyytämään, että teidän majesteettinne, ennenkuin puhutte vielä muuta mitään, myöntää hänelle eron. Minä kiitän kuningasta, että olette suonut minulle tämän aloitevallan; se on viimeinen suosionosoitus, ja siitä olen hyvin kiitollinen."
"Kuinka, herttua, eronko teille? Mitä tämä merkitsee?"
"Sire, teidän majesteettinne on eilen kirjoittanut ja antanut rouva Dubarryn käteen määräyksen, jolla minut eroitetaan; se uutinen kulkee jo kautta koko Pariisin ja Versaillesin. Ikävä seikka on tapahtunut. Kuitenkaan en ole tahtonut jättää teidän majesteettinne palvelusta saamatta siihen lupakäskyä. Sillä kun minut on virallisesti nimitetty paikkaani, en voi pitää itseäni eroitettuna muuta kuin virallisilla toimenpiteillä."
"Kuinka, herttua", huudahti kuningas nauraen, sillä herra de Choiseulin ankara ja arvokas käytös melkein pelästytti hänet; "kuinka, te, älykäs mies ja muotojen ihminen, te uskoitte sellaista?"
"Mutta, sire", sanoi ministeri hämmästyneenä, "te itse vahvistitte nimellänne…"
"Minkä sitten?"
"Kirjeen, joka on kreivitär Dubarryllä."
"No, herttua, ettekö te ole koskaan tarvinnut kotirauhaa? Te olette onnenpoika?… Se johtuu siitä, että rouva de Choiseul on mallikelpoinen nainen."
Moisesta henkilöiden vertauksesta närkästyneenä rypisti herra de
Choiseul kulmakarvojaan.
"Teidän majesteettinne on liian luja ja onnellinen luonne sekoittaaksenne valtioasioihin noita tuollaisia seikkoja, joita te suvaitsette kutsua kotoisiksi."
"Choiseul, minun täytyy kertoa koko juttu teille: se on hyvin hullunkurinen. Te tiedätte, että teitä pelätään sillä taholla kovasti?"
"Nimittäin vihataan, sire."
"No, miten haluatte sitä nimittää. Ja nyt, eikös tuo villimys, kreivitär nimittäin, vaatinut minua joko lähettämään hänet Bastiljiin tai kiittämään teitä palveluksestanne."
"Ja te, sire?"
"Niin, herttua, teidän täytyy tunnustaa, että olisi ollut sangen ikävä menettää hupaisaa näkyä, jonka Versailles tarjosi silmilleni tänä aamuna! Eilisillasta saakka olen huvitellut katselemalla pikalähettejä, jotka ratsastavat edestakaisin, ja pitkiksi venyviä ja kirkastuvia naamoja… Cotillon III on eilisestä asti Ranskan kuningatar. Sille ei ole vertaa hassuudessa."
"Mutta loppu, sire?"
"Loppu, hyvä herttua", sanoi Ludvig XV tullen vakavaksi, "loppu on aina sama. Te tunnette minut; minä olen myöntyvinäni, enkä myönny milloinkaan. Antakaa naisväen imeskellä pientä mesikakkua, jonka minä heitän heille silloin tällöin niinkuin muinoin heitettiin Kerberoksen kitaan; mutta me: olkaamme rauhassa, häiritsemättä ja aina yhdessä! Ja koska tässä tuli kysymykseen selittely, pitäkää tämä omana asiananne: Levitköönpä mitä huhuja tahansa, saakaa minkälaisia kirjeitä hyvänsä, jotka minä olen allekirjoittanut… niin älkää jättäkö tulematta tänne Versaillesiin… Niin kauan kuin minä sanon teille niinkuin nyt sanon, herttua, olemme me hyviä ystäviä!"
Kuningas ojensi kätensä ministerille, joka kumartui sen puoleen, — ei kiitollisena enempää kuin kaunaakaan kantaen.
"Ryhtykäämme nyt työhön, olkaa hyvä, rakas herttua."
"Kuten teidän majesteettinne käskee", vastasi Choiseul avaten salkkunsa.
"Kuulkaa, sanokaapas minulle aluksi, mitä arvelette tuosta ilotulituksesta?"
"Se oli suuri onnettomuus, sire."
"Kuka on siihen syypää?"
"Herra Bignon, porvariston esimies."
"Ja onko kansa nurissut?"
"On, ankarasti."
"Silloin pitäisi ehkä tuo Bignon erottaa virasta."
"Parlamentti, jonka eräs jäsen oli tukehtua tungoksessa, puuttui kiivaasti tapahtumaan; mutta yliasianajaja Seguier piti sille loistavan puheen, jossa hän todisti, että tämä onnettomuus oli pahain sattumain työtä. Hänelle taputettiin käsiä, ja nyt on kaikki unohdettu."
"Sen parempi. Puhukaamme nyt parlamenteista… Ah, meitä moititaan niissä asioissa…"
"Minua moititaan, sire, siitä, etten kannata herra d'Aiguillonia herra Chalotaisia vastaan; mutta ketkä ovat moittijoina? Samat henkilöt, jotka riemua kuohuen levittivät tuota teidän majesteettinne kirjettä. Ajatelkaa toki, sire, että herra d'Aiguillon on menetellyt yli valtuuksiensa Bretagnessa, että jesuiitat olivat tosiaan maasta karkoitetut, että herra Chalotais oli oikeassa, että teidän majesteettinne on itse julkisella kirjelmällä tunnustanut tuon yliprokuraattorin viattomuuden. Eihän voi sillä tavoin saattaa kuningasta peruuttamaan sanaansa; kyllä ehkä ministeriinsä nähden, mutta kansaansa kohtaan, ei."
"Kuitenkin tuntevat parlamentit nyt itsensä voimakkaiksi."
"Ne ovat tosiaan sitä. Ja kuinkapa eivät tuntisi: niitä ripitetään, niitä vangitaan, niitä sorretaan, ja julistetaan viattomiksi, ja nekö eivät tuntisi itseään voimakkaiksi! Minä en ole syyttänyt herra d'Aiguillonia siitä, että hän alkoi oikeudenkäynnin Chalotaisia vastaan, mutta minä en anna hänelle koskaan anteeksi, että hän oli siinä väärässä."
"Herttua, herttua, teko on tehty; miten se korjataan… Kuinka saada nuo julkeat aisoihinsa?…"
"Kunhan kanslerin juonet lakkaavat, kunhan herra d'Aiguillon ei saa enää tukea, niin parlamentin vihastus asettuu."
"Mutta silloinhan olen antanut myötä, herttua."
"Teidän majesteettianne edustaa siis herra d'Aiguillon… enkä minä?"
Vastaväite oli niin ankara, että se löi kuninkaan.
"Tiedätte", virkkoi hän, "että minä en tahdo masentaa palvelijaini mieltä, vaikka he ovatkin erehtyneet. Mutta jättäkäämme nyt tämä asia, joka minua kyllä surettaa, mutta jonka aika selvittää… Puhukaamme nyt ulkoasioista… Minulle on sanottu, että piakkoin saan sodan?"
"Sire, jos saatte sodan, on se rehellinen ja tarpeellinen sota."
"Englantilaisia vastaan… ai peijakas!"
"Pelkääkö teidän majesteettinne siis englantilaisia?"
"Merellä kyllä…"
"Teidän majesteettinne saa olla huoletta: herra de Praslin, minun serkkuni ja meriministeri, voi sanoa teille, että Ranskalla on neljäseitsemättä sotalaivaa, paitsi niitä, jotka ovat rakenteilla; ja lisäksi on aineita rakentaaksemme vuoden kuluessa vielä kaksitoista… Ja päällisiksi viisikymmentä ensiluokkaista fregattia, mikä on kunnioitettava voima merisodassa. Mitä jälleen maasotaan tulee, ovat asiamme vielä paremmin, meillä on Fontenoy."
"Hyvä kyllä; mutta minkä tähden minun täytyisi tapella englantilaisia vastaan, rakas herttua? Taidoiltaan paljon huonompi ministeristö kuin teidän, nimittäin apotti Duboisin, vältti aina sotaa Englantia vastaan."
"Sen kyllä uskon, sire. Apotti Dubois sai kuusisataa tuhatta livreä englantilaisilta."
"Oho, herttua."
"Minulla on siitä todistukset, sire."
"Ehkäpä; mutta mikä olisi mielestänne syy tällaiseen sotaan?"
"Englanti tahtoo itselleen koko Itä-Intiaa. Minun on täytynyt antaa teidän upseereillenne mitä ankarimmat ja vihollisuutta herättävimmät määräykset. Ensimmäinen yhteentörmäys siellä kaukana antaa Englannille syyn vaatia korvausta. Minun ehdoton mielipiteeni on, ettemme horju oikeudestamme. Teidän majesteettinne hallituksen täytyy hankkia nyt itselleen kunnioitusta voimallansa, niinkuin ennen suosiota lahjuksilla."
"No, no, olkaamme malttavaisia; Itä-Intia, kuka siitä mitään tietää, se on niin kaukana."
Herttua puraisi huultaan.
"On eräs casus belli lähempänäkin, sire", sanoi hän.
"Lähempänäkin? Mikä sitten?"
"Espanjalaiset vaativat itselleen Maluinien ja Falklandin saaria… Port d'Egmontin miehittivät englantilaiset mielivaltaisesti, espanjalaiset karkoittivat asevoimalla heidät sieltä, ja se seikka kiihdytti Englannin vimmaan: se uhkaa nyt espanjalaisia kaikkein ankarimmalla, ellei se saa hyvitystä."
"No, jos espanjalaiset ovat väärässä, niin selittäkööt itse asiansa."
"Entä sukusopimus sitten, sire? Miksi te olitte niin valmis allekirjoittamaan tuon paperin, joka sitoo kaikki Euroopan Bourbonit niin läheisesti toisiinsa ja muodostaa heille turvan Englannin yrityksiä vastaan?"
Kuninkaan pää painui kumaraan.
"Älkää olko levoton, sire", sanoi Choiseul. "Teillä on peloittava armeija, kunnioitettava laivasto ja rahaa. Minä osaan hankkia sitä kansan nurisematta. Jos saamme sodan, niittää teidän majesteettinne hallitus siitä kunniaa, ja minä suunnittelen alueen laajennuksia, johon toimenpiteeseen olemme hankkineet sopivia ja puolustavia syitä."
"No niin, herttua, mutta säilyttäkäämme rauha täällä keskenämme; älkäämme sotiko kaikkialla."
"Mutta täällähän on rauha, sire", vastasi herttua, joka ei muka ollut ymmärtävinään.
"Ei ole, senhän näette itse. Te tietysti rakastatte ja palvelette minua hyvin. Löytyy toisia, jotka sanovat rakastavansa minua, mutta joiden menettely ei ole ollenkaan sellainen kuin teidän. Sovittakaamme nämä kaikki systeemit toisiinsa: kuulkaa, hyvä herttua, antakaa minun elää onnellisena."
"Ei ole minun syyni, ellei teidän onnenne ole täydellinen, sire."
"Kas siinä miehen sana! Hyvä, tulkaa minun kanssani päivällisille tänään."
"Täälläkö ne ovat, sire?"
"Eivät, Luciennesissa."
"Oh, pahoittelen suuresti, sire; mutta minun perheeni on kovin rauhaton täällä levinneestä uutisesta. Luullaan, että olen joutunut teidän majesteettinne epäsuosioon. Minä en voi antaa niin monien sydänten odottaa tietoja ja kärsiä."
"Ja eivätkö ne sitten kärsi, joista minä puhun, herttua? Ajatelkaa, kuinka me kaikki kolme olimme onnellisia markiisitar-raukan aikana."
Herttua taivutti päänsä, hänen silmänsä himmenivät, tukahutettu huokaus puhkesi hänen rinnastaan.
"Madame de Pompadour oli nainen, joka oli sangen arka teidän majesteettinne kunniasta", sanoi herttua. "Hänellä oli rohkeita ja korkeita valtiollisia ajatuksia. Minä tunnustan, että hänen neroutensa sopi minun luonteeseeni. Usein, sire, yhdyin minä ajamaan suuria aikeita, jotka hän oli sommitellut; niin, me ymmärsimme toisiamme."
"Mutta hän sekautui usein politiikkaan, herttua, ja koko maailma moitti häntä siitä."
"Se on totta."
"Tämä sitä vastoin on lauhkea kuin karitsa; hän ei ole vielä vaatinut allekirjoittamaan ainoatakaan vangitsemiskäskyä, ei edes häpäisylehtisten ja pilkkalaulujen tekijöitä vastaan. Niin, hänessä moititaan samaa, mitä tuossa toisessa kiitettiin. Ah, herttua, tällainen tekee edistysaskeleet vastenmielisiksi… Kuulkaa, tulkaa te solmimaan sovinto Luciennesiin."
"Sire, suvaitkaa vakuuttaa minun puolestani kreivitär Dubarrylle, että hän on mielestäni ihastuttava nainen ja kuninkaan rakkauden ansainnut, mutta…"
"Kas niin, siinä taas se mutta…"
"Mutta", jatkoi herra de Choiseul, "minun vakaumukseni on, että jos teidän majesteettinne on välttämätön Ranskalle, niin on nykyään hyvä ministeri välttämättömämpi teidän majesteetillenne kuin ihastuttava rakastajatar".
"No, älkäämme siis hiiskuko enää siitä, herttua, olkaamme edelleen hyviä ystäviä. Mutta puhukaa kauniisti rouva de Grammontille, ettei hän enää puno juonia kreivitärtä vastaan; muutoin sotkee naisväki välimme."
"Rouva de Grammont, sire, tahtoo liian paljon olla teidän majesteettinne mieliksi. Se on hänen vikansa."
"Ja minulle hän ei ole mieliksi siten, että hän koettaa vahingoittaa kreivitärtä, herttua."
"Rouva de Grammont matkustaakin täältä pois, sire, häntä ei meidän enää tarvitse nähdä: siis yksi vihollinen vähemmän."
"Sillä tavoin minä en sitä tarkoita, te liioittelette. Mutta minun päätäni alkaa kuumentaa, herttua, me olemme tehneet tänään työtä aivan kuin Ludvig XIV ja Colbert, me olemme olleet grand siècle, kuten filosofit sanovat. Siitä puheen tullen: oletteko tekin filosofi, herttua?"
"Minä olen teidän majesteettinne palvelija", vastasi herra de
Choiseul.
"Te lumoatte minut, te olette verraton mies, tarjotkaa minulle käsivartenne, minun päässäni aivan vilisee."
Herttua kiiruhti tarjoamaan kuninkaalle käsivartensa, sillä hän arvasi, että ovet avattaisiin selälleen ja että koko hovi seisoi galleriassa, joten hänet nähtäisiin tässä loistavassa asennossa. Ja kun hän oli itse saanut niin ilkeästi kärsiä, ei hänestä ollut vastenmielistä kiusata hiukan vihollisiaankin.
Hovijunkkari avasi tosiaankin ovet ja ilmoitti galleriassa, että kuningas tulee.
Ludvig XV puheli yhä edelleen herra de Choiseulin kanssa ja hymyili hänelle ja nojaili painavasti hänen käsipuoleensa. Niin kulki hän läpi hovijoukon, eikä ollut muka huomaavinaan, kuinka kalpea Jean Dubarry oli ja kuinka punainen herttua de Richelieu.
Mutta herra de Choiseul näki erinomaisesti nuo naamojen värimuutokset. Hän asteli ponnahtelevin polvin, kaula pystyssä ja välähtelevin silmin hovilaisten sivuitse, jotka lähestyivät nyt häntä yhtä hartaasti kuin aamulla olivat häntä väistyneet syrjään.
"Kas niin, herttua", sanoi kuningas gallerian päässä, "odottakaa minua, minä vien teidät Trianoniin. Muistakaa nyt, mitä teille tuolla sanoin."
"Minä olen kätkenyt sen sydämeni pyhimpään", vastasi ministeri tietäen tällä teroitetulla lauselmallaan lävistävänsä vihollisensa.
Sitten meni kuningas huoneistoonsa.
Herra de Richelieu irtautui hoviväen rivistä ja meni ministerin luo ja puristi hänen kättään kaksin laihoin käsin ja sanoi hänelle:
"Minä olen kauan jo tiennyt, että jokaisella Choiseulilla on äly niitattu päähän."
"Kiitos", vastasi herttua, tietäen puhujasta omat tiedettävänsä.
"Mutta tuo hassu huhu?" jatkoi marski.
"Se huvitti suuresti hänen majesteettiaan", sanoi Choiseul.
"On puhuttu eräästä kirjeestä…"
"Pientä kuninkaan kujetta", vastasi ministeri, sinkauttaen tämän lauseen varakreivi Jean Dubarrylle, joka joutui siitä aivan ymmälle.
Kun herttua de Choiseul oli lähtenyt eikä nähnyt enää marskia, palasi marski heti varakreivin luo ja sanoi:
"Eriskummaista! Eriskummaista!"
Kuningaskin tuli silloin ulos ja laskeusi alas portaita, kutsuen luokseen herttua de Choiseulia, joka silloin kääntyi ja jatkoi kulkuaan yhdessä kuninkaan kanssa.
"Hm, meitä on vedetty nenästä", virkkoi marski de Richelieu varakreiville.
"Minne he nyt menevät?"
"Pikku Trianoniin, ilkkumaan kustannuksellamme."
"Tuhannen pentelettä!" jupisi Jean. "Ah, anteeksi, herra marski!"
"Nyt on minun vuoroni, saadaan nähdä onko minun keinoni parempi kuin kreivittären", vastasi marski de Richelieu.
KOLMASKYMMENESYHDEKSÄS LUKU
Pikku Trianon
Kun Ludvig XIV oli rakennuttanut Versaillesin ja huomannut kaikki sen laajuuden epämukavuudet, nähnyt sen suunnattomat salit täynnä vartijoita, etuhuoneet, joissa vilisi hovimiehiä, keskuskäytävät ja välikerrokset, jotka kuhisivat lakeijoja, kantapoikia ja hovin palveluskuntaa, niin ajatteli hän, että Versailles tosin oli sitä, miksi Ludvig XIV oli sen tahtonut ja miksi Mansard, le Brun ja le Notre olivat sen tehneet, nimittäin jumalalle sopiva olinpaikka, mutta ei ihmisen asuinsija.
Silloin antoi tuo suuri kuningas rakentaa itselleen Trianonin, saadakseen hengittää joskus vapaammin ja kätkeä muilta omaa elämäänsä, sillä joutoajoillaan oli hänkin joskus ihminen.
Mutta Akilleen miekka, joka oli väsyttänyt jo itsensä Akilleen, tuli Ludvig XIV kääpiökokoiselle seuraajalle suorastaan sietämättömän raskaaksi kuormaksi. Siksi tuntui myöskin tuo Versaillesin pienennysmuoto, Trianon, Ludvig XV:stä liian komealta. Ja hän puolestaan rakennutti arkkitehti Gabrielilla Pikku Trianonin.
Se on kultakin sivulta noin kuusikymmentä jalkaa laaja paviljonki. Rakennuksen vasemmalle puolelle sommiteltiin suunnikkaan muotoinen sivurakennus, jolla ei ollut mitään erikoista luonnetta eikä koristuksia. Se oli palvelusväen ja hovivirkailijain asunto. Siinä oli noin kymmenen huoneistoa vallasväkeä varten ja tilaa viidellekymmenelle palvelijalle. Nykyään saattaa vielä kokonaisuudessaan nähdä tuon rakennuksen. Siinä on pohjakerta, alakerta ja ullakkohuoneita. Pohjakerrosta ympäröi kivillä laskettu kaivanto, joka eroittaa sen puistosta. Kaikki ikkunat ovat varustetut ulkoapäin rautaisilla ristikoilla niinkuin alakertakin. Trianoniin päin on rakennuksessa pitkä, mainittujen ikkunain valaisema käytävä niinkuin luostarissa.
Käytävästä vei kymmenkunnan ovea asuinhuoneistoihin, joissa kaikissa oli eteinen kahden puolen olevine konttoreineen ja yksi tai kaksikin matalaa kamaria, joiden ikkunat olivat sivurakennuksen pihalle päin.
Pohjakerrassa olivat keittiöt.
Ullakkokerroksessa palvelijain huoneet.
Kas tällainen oli Pikku Trianon.
Lisätkäämme siihen vielä parinkymmenen sylen päässä oleva kappeli, jota emme kuitenkaan kuvaile, koska emme sitä missään tarvitse; ja sanokaamme vielä, että tähän pieneen linnaan mahtui ainoastaan yksi talous, kuten nykyaikaan sanottaisiin.
Paikan topografia on siis seuraava: päärakennuksesta laaja ja avoin näköala joka taholle, yli puiston ja metsien, paitsi yhdelle suunnalle, nimittäin vasemmalle, jossa päin näkyvät ainoastaan sivurakennuksen käytävän ja keittiöiden tiheillä suojusristikoilla varustetut ikkunat.
Suuresta Trianonista, Ludvig XV:n juhlallisesta asunnosta, päästiin Pikku Trianoniin vihannestarhan kautta ja puista siltaa myöten, joka yhdisti nuo kaksi palatsia toisiinsa.
Juuri tähän vihannes- ja hedelmätarhaan, jonka la Quintinie oli aikoinaan sommitellut ja istuttanut, toi Ludvig XV nyt Choiseulin äsken kuvatun työteliään kohtauksen jälkeen. Kuningas tahtoi näyttää ministerille parannuksia, joita hän oli teettänyt Pikku Trianonissa, dauphinin ja dauphinen uudessa asunnossa.
Herra de Choiseul ihaili kaikkea ja laususkeli mielipiteitään soveliaasti kuin hovimies ainakin. Hän salli kuninkaan sanoa itselleen, että Pikku Trianon tuli päivä päivältä yhä kauniimmaksi ja suloisemmaksi asuinpaikaksi. Ja ministeri lisäsi, että se oli hänen majesteettinsa perhekoti.
"Dauphine", virkkoi kuningas, "on vielä hiukan kaino, niinkuin kaikki nuoret saksattaret: hän puhuu tosin hyvin ranskaa, mutta arastelee vähäistä vierasta murrantaa, josta ranskalainen huomaa hänet itävallattareksi. Trianonissa ympäröi häntä ainoastaan ystäväpiiri eikä hänen tarvitse puhua muulloin kuin tahtoo."
"Ja siitä johtuu, että hän puhuu silloin hyvin. Minä olen jo huomannut, että hänen kuninkaallinen korkeutensa on täydellinen olento ja ettei hänen tarvitse yrittää enää itseään mitenkään paremmaksi", sanoi herra de Choiseul.
Mennessään palatsiin kohtasivat he dauphinin eräällä ruohikolla mittaamassa auringon korkeutta.
Herra de Choiseul kumarsi hyvin syvään, mutta kun dauphin ei puhutellut häntä, ei hänkään sanonut mitään dauphinille.
Kuningas lausui silloin, niin äänekkäästi, että hänen pojanpoikansa saattoi sen kuulla:
"Ludvig on oppinut, ja hän tekee väärin vaivatessaan aivojaan tieteillä; hänen vaimonsa kärsii siitä."
"Ei suinkaan", vastasi kuninkaalle lempeä naisen ääni erään pensasryhmän sisästä.
Samassa näki kuningas dauphinen juoksevan luokseen, puhelemasta erään miehen kanssa, jolla oli kokonainen kantamus papereita, harppeja ja piirustimia.
"Sire", virkkoi prinsessa, "tässä on herra Mique, minun arkkitehtini".
"Ah, vaivaako teitä sellainenkin vamma?" kysyi kuningas. "Sire, se on sukumme perinvammoja."
"Te aiotte täällä rakennuttaa?"
"Minä tahdon järjestää hiukan tätä suurta puistoa, jossa kaikilla on ikävä."
"Oh oh, tyttäreni, te puhutte liian kovaa; ehkäpä dauphin kuulee ne sanat."
"Se on meidän keskemme sovittu asia, isäni", vastasi prinsessa.
"Nimittäin pitää ikävää?"
"Ei, vaan koetella hankkia huvia."
"Ja teidän kuninkaallinen korkeutenne aikoo nyt tänne rakennuttaa?" kysyi herra de Choiseul.
"En, vaan aion muuttaa tämän puiston puutarhaksi."
"Le Notre-parka!" virkkoi kuningas.
"Le Notre oli suuri mies, sire, sen ajan maun mukaan; mutta mitä tulee minun mieltymyksiini…"
"Mihinkä te olette sitten mieltynyt, madame?"
"Luontoon."
"Ahaa, niinkuin filosofit."
"Tai niinkuin englantilaiset."
"Oho, sanokaapa näin tälle herra de Choiseulille, niin saatte sodanjulistuksen. Hän päästää vastaamme serkkunsa herra Praslinin neljäseitsemättä linjalaivaa ja neljäkymmentä fregattia."
"Sire, minä annan herra Robertin piirtää uuden luonnollisen puutarhan suunnitelman, sillä hän on etevin mies maailmassa sellaisella alalla."
"Mikä teidän mielestänne on luonnollinen puutarha?" kysyi kuningas. "Minä luulin, että kaikki puut, kukat ja hedelmätkin, joita poimin puista tuolla ohitse tullessani, olisivat luonnollisia seikkoja."
"Sire, te saisitte kävellä vaikka sata vuotta puutarhoissanne, ettekä näkisi siellä missään muuta kuin suoria lehtikujia tai neljänkymmenen asteen kulmaan mitattuja pensasneliöitä, kuten dauphin sanoo, taikka ruohokenttien ympäröimiä keinotekoisia lammikoita, ja ruohikoiden kehystänä jälleen perspektiivejä, viistoristiin istutettuja puita tahi terasseja."
"No, onko se sitten rumaa?"
"Se ei ole luonnollista."
"Kas siinä tyttönen, joka rakastaa luontoa!" virkkoi kuningas paremmin suopealla kuin iloisella tavalla. "Sanokaa nyt, mitä te aiotte tehdä minun Trianonilleni?"
"Jokia, putouksia, siltoja, luolia, kallioita, metsiä, rotkoteitä, taloja, vuoria, niittyjä."
"Nukkeja vartenko?" kysyi kuningas.
"Oi ei, sire, vaan sellaisia kuninkaita varten kuin meistä tulee", vastasi prinsessa huomaamatta punaa, joka kohosi hänen kuninkaallisen sukulaisensa poskille ja aavistamatta, että Ludvig XV ennusti heille synkintä totuutta.
"Jaha, te mullistelette; mutta mitä te aiotte rakentaa?"
"Minä aion säilyttää rakennukset."
"Ah, se nyt on toki hyvä, ettette pane väkeänne asumaan noihin metsiinne ja virtojenne rannoille, niinkuin heimon intiaaneja, eskimoita tai grönlantilaisia. Siellä he viettäisivät luonnon elämää, ja herra Rousseau sanoisi, että he ovat luonnon lapsia… Jos sen tekisitte, tyttäreni, niin kyllä ensyklopedistit teitä jumaloisivat."
"Sire, minun palvelijani paleltuisivat sellaisissa asuinpaikoissa."
"Mutta minnekä te heidät sitten sijoitatte, jos hävitätte kaikki? Palatsiin ette voi heitä panna: siellä on tilaa tuskin teille kahdelle."
"Sire, minähän jätän sivurakennuksenkin entiselleen."
Niin sanoen osoitti prinsessa kuvaamamme käytävän ikkunoita.
"Kukas tuolla on?" kysyi kuningas ja nosti kätensä varjostavasti otsalleen.
"Muuan nainen, sire", virkkoi herra de Choiseul.
"Eräs vallasneiti, jonka otin palvelukseeni", vastasi dauphine.
"Neiti de Taverney", jatkoi Choiseul terävin katsein.
"Ahaa; Taverneyt ovat siis täällä teidän luonanne?" kysyi kuningas.
"Ainoastaan neiti de Taverney, sire."
"Ihastuttava tyttö. — Mitä te hänellä teette?…"
"Otin hänet esilukijakseni."
"Se oli hyvä", sanoi kuningas tähystellen yhä ristikoilla varustettuun ikkunaan, josta neiti de Taverney katseli ulos, taudistaan yhä kalpeana ja aivan viattomasti ja aavistamatta, että häntä tarkasteltiin.
"Kuinka kalpea hän on!" ihmetteli herra de Choiseul.
"Hän oli puristua kuoliaaksi toukokuun 31 päivänä, herra herttua."
"Todellako? Tyttö parka!" sanoi kuningas. "Tuo Bignon ansaitsisi joutua epäsuosioon."
"Onko neiti nyt taas voimissaan?" kysyi herra de Choiseul vilkkaasti.
"Kyllä, herttua, Jumalan kiitos."
"Ah, nyt hän pujahti pois!" huudahti kuningas.
"Hän tunsi kai teidän majesteettinne, hän on hyvin kaino."
"Onko hän ollut täällä jo kauan?"
"Eilisestä saakka, sire; kun tänne asetuin, niin lähetin noutamaan hänet luokseni."
"Ikävä asunto tuollaiselle nuorelle tytölle", huomautti Ludvig XV. "Se Gabriel-vintiö oli melkoisen tuhma: ei ajatellut, että puut kasvavat ja pimentävät kerran varjollaan sivurakennuksen, ettei sieltä näe kunnolleen mitään."
"Ei, suinkaan, sire, vakuutan, että huoneet ovat siellä melkoisen kodikkaat."
"Se on mahdotonta", väitti Ludvig XV.
"Tahtooko teidän majesteettinne itse sen nähdä?" kysyi dauphine, ollen valmis esiintymään kunnon emäntänä kodissaan.
"Olkoon menneeksi. Tuletteko mukaan, Choiseul?"
"Sire, kello on kaksi, minulla on puoli kolme parlamentin neuvoston istunto. Ennätän parhaiksi takaisin Versaillesiin…"
"No hyvä, herttua, menkää ja ravistelkaa niitä mustatakkeja pois kimpustani. Dauphine, näyttäkää minulle nuo pikku huoneet, olkaa hyvä. Minä olen yleensä kovin innostunut näkemään huoneensisustuksia."
"Tulkaa tekin, herra Mique", kehoitti dauphine arkkitehtiään; "teillä on nyt tilaisuus saada joitakin ohjeita hänen majesteetiltaan, joka ymmärtää kaikkea niin hyvin".
Kuningas läksi menemään ensimmäisenä, dauphine hänen perässään.
He nousivat ylös pieniä kappeliin johtavia portaita, mennen pihaan vievän portin ohitse.
Vasemmalta vei ovi kappeliin; oikealta nousivat yksinkertaiset ja suorat portaat asuinhuoneiden käytävään.
"Keitä täällä asuu?" kysyi Ludvig XV.
"Ei vielä ketään, sire."
"Mutta tässä ensimmäisessä ovessahan on avain?"
"Kas, tosiaan; neiti de Taverney muuttaa tänään tänne huonekalujaan ja tavaroitaan."
"Tähänkö huoneistoon?" kysyi kuningas osoittaen ovea.
"Niin, sire."
"Ja hän on kotona? Ei siis mennä sisään."
"Sire, hän läksi äsken ulos; näin hänet ovikatoksen alla pienen keittiötarhan puolella."
"No, näyttäkää minulle malliksi hänen huoneistonsa."
"Kuten teidän majesteettinne suvaitsee", vastasi dauphine.
Ja hän johti kuninkaan tuohon yhden ainoan huoneen asuntoon, jossa oli eteinen ja kaksi vaatekammiota.
Kuninkaan silmään pisti kamarissa paitsi muutamia huonekaluja, kirjoja ja klaveeria varsinkin valtava kimppu kauniita kukkia, jonka neiti de Taverney oli asettanut japanilaiseen maljakkoon.
"Ah", huudahti kuningas, "niin kauniita kukkia, ja kuitenkin te tahdotte mullistaa puutarhan… Kuka hitto noukkii väellenne noin hienoja kukkia? Säästetäänkö niitä myös teitä varten?"
"Se on tosiaan kaunis kimppu."
"Puutarhuri mahtaa pitää neiti de Taverneystä… Kuka täällä on puutarhurina?"
"En tiedä, sire. Herra de Jussieu on ottanut huolekseen hankkia puutarha-apulaiset."
Kuningas katseli uteliaasti koko huonetta, tarkasteli sitten ikkunasta pihapuoltakin, ja läksi pois.
Hänen majesteettinsa palasi nyt puiston kautta kävellen Suureen Trianoniin, jossa hänen saattojoukkonsa odotti häntä, sillä aiottiin lähteä vaunu-metsästysretkelle päivällisen jälkeen; retkeä kestäisi kello kolmesta kuuteen.
Dauphin mittaili yhä auringon korkeutta.