NELJÄSKYMMENESKOLMAS LUKU
Manaus
Kreivitär Dubarry oli peittänyt kasvonsa huntuun, ja hän oli pukeutunut vaatimattoman porvarisrouvan asuun, sillä hänellä oli ollut kyllin aikaa pistäytyä tänne tullessaan Pariisissa olevassa hotellissaan.
Hän oli tullut tänne vuokra-ajurin rattailla marski de Richelieun kanssa. Viimemainittu oli vieläkin arempi kuin kreivitär, ja oli pukeutunut harmaisiin vaatteisiin, varakkaan porvariskodin sisäpalvelijan tapaan.
"Herra kreivi", kysyi rouva Dubarry; "tunnetteko minua?"
"Kyllä hyvin, kreivitär", vastasi Balsamo.
Richelieu pysyi taempana.
"Olkaa hyvä ja istukaa, madame, ja tekin, monsieur."
"Hän on minun intendenttini", sanoi kreivitär.
"Te erehdytte, madame", vastasi Balsamo ja kumarsi. "Herra on herttua de Richelieu, jonka minä erittäin hyvin tunnen ja joka olisi sangen kiittämätön, ellei hän enää minua tuntisi."
"Kuinka niin?" kysyi herttua aivan sekaannuksissaan.
"Herttua, täytyy kai olla hiukan kiitollinen ihmiselle, joka pelastaa henkemme."
"Ah, ah, herttua", virkkoi kreivitär nauraen. "Kuulitteko nyt, herttua?"
"Kuinka! Te olette pelastanut henkeni, herra kreivi?" kysyi herttua kummastellen.
"Niin, monseigneur, — Wienissä vuonna 1725, silloin kun te olitte siellä lähettiläänä."
"1725? Mutta silloin te ette ollut vielä syntynytkään, hyvä herrani."
Balsamo hymyili.
"Totta kai, herttua", vastasi hän, "koska tapasin teidän kuolemaisillanne tai melkeinpä kuolleena paareilla. Te olitte saanut miekanpiston läpi rintanne, jonka seikan minä voin todistaa mainitsemalla, että tiputin haavaan kolme pisaraa eliksiriäni… Niin, juuri tuohon paikkaan, jossa nyt rypistelette hienoja Alenconin-pitsejänne, intendentille liian kalliita koristeita."
"Mutta tehän olette tuskin kolmenkymmenen tai viidenneljättä ikäinen", keskeytti marski.
"No mutta huomatkaa toki, herttua!" huudahti kreivitär nauraen niin että kaikui; "te unohdatte, että seisotte noidan edessä; — uskotteko nyt häneen?"
"Minä olen sanattomaksi ällistynyt, kreivitär." Sitten kääntyi Richelieu jälleen Balsamon puoleen, ja sanoi: "Mutta silloin, silloin teidän nimenne oli…"
"Oh, kuten tiedätte, herttua, meillä noidilla on tapana vaihtaa nimeä jokaisen uuden sukupolven muuttuessa… ja vuonna 1725 oli meillä muotina, että nimen täytyi päättyä tavulla us tai os taikka as; eikä minua kummastuttaisi, jos siihen aikaan olisin saanut päähänpiston ottaa jonkin kreikkalaisen tai latinalaisen nimen. — Tämä ohimennen; nyt olen valmis palvelemaan teitä, rouva kreivitär, ja samoin teitä, hyvä herttua…"
"Me tulimme pyytämään teiltä neuvoa, marski ja minä."
"Liian suuri kunnia minulle, madame, varsinkin jos tuo ajatus on tullut teille aivan luonnostansa."
"Aivan kaikkein puhtaimmalla tavalla, kreivi. Teidän ennustuksenne kummittelee aina minun päässäni; mutta minä epäilen, toteutuuko se milloinkaan."
"Älkää koskaan epäilkö sitä, mitä tiede sanoo, madame."
"Oh, oh, meidän kruunumme on sangen epävarma, kreivi; siitä se johtuu", selitti marski de Richelieu. "Tässä ei ole kysymys haavasta, joka parannetaan kolmella eliksirin pisaralla."
"Ei, vaan ministeristä, joka kukistetaan kolmella pikku sanalla…" vastasi Balsamo. "Olenko ennustanut oikein? Sanokaapa se."
"Täydellisesti", vastasi kreivitär, alkaen vavista. "Kuulkaa nyt, herttua, mitäs tällaisesta sanotte?"
"Oh, älkää niin vähästä hämmästykö, madame", virkkoi Balsamo, joka saattoi ilman noituuttakin arvata, miksi rouva Dubarry ja Richelieu olivat niin levottomia.
"Ja minä suorastaan teitä jumaloisin, jos te keksitte nytkin parannuskeinon", lisäsi marski.
"Siihenkö tautiin, joka teitä vaivaa?"
"Niin; sen nimi on Choiseul."
"Ja te tahtoisitte siitä päästä?"
"Kyllä, suuri noita, juuri niin."
"Herra kreivi, te ette voi jättää meitä pulaan; tässä on kysymys ammattikunniastanne."
"Minä olen valmis kaiken parhaani mukaan teitä palvelemaan, madame. Kuitenkin tahtoisin tietää, eikö herttua de Richelieu tullut tänne ennakolta määrätyt ajatukset mielessään?"
"Minä tunnustan, herra kreivi, — ma foi, onhan ihanaa, että saa kutsua poppamiestä kreiviksi: silloin ei tarvitse irtautua totutuista tavoistaan."
Balsamo hymyili.
"Puhukaa", sanoi hän, "olkaa suora".
"Kautta kunniani, muuta en tahdokaan", vastasi herttua.
"Te aioitte kysyä neuvoa eräässä omassa asiassanne?"
"Se on totta."
"Haa, salahankittelija!" huudahti kreivitär. "Siitä asiasta ei hän puhunut minulle mitään."
"Minä en voinut sanoa sitä muille kuin kreiville, ja hänellekin ainoastaan hänen korvansa perimäiseen sopukkaan", vastasi marski.
"Miksikä ette, herttua?"
"Siksi, että te, kreivitär, olisitte punastunut sen kuullessanne korviin saakka."
"Oh, sanokaa se vain, marski, minä olen niin utelias; olen maalannut poskeni, eikä punastusta näy."
"No, hyvä", vastasi Richelieu; "kas tällaista minä ajattelin. Varokaa nyt itseänne, kreivitär, nyt minä pistän hatun kuhilaaseen!"
"Pistäkää vain, kyllä minullakin on hattuja."
"Oh, mutta ehkäpä lyötte minua, jos sanon, mitä aioin."
"Te ette ole tottunut tulemaan taistelussa lyödyksi", virkkoi Balsamo vanhalle sotamarskille, ja herttua ihastui kovin imarruksesta.
"No niin", jatkoi Richelieu; "kuulkaa nyt: kunpa en vain närkästyttäisi hänen majesteettiaan madamea… Kuinkas sen nyt sanoisinkaan?"
"Miten pitkäpiimäinen te olette", huudahti kreivitär.
"Te siis tahdotte, että puhun?"
"Tahdon!"
"Aivan jyrkästi?"
"Tietysti; johan olen sen sanonut!"
"Siis minä uskallan yrittää. Tämä on ikävä asia, herra kreivi, mutta hänen majesteettiaan ei voida enää huvittaa. Sanasutkaus ei ole minun keksimäni, kreivitär, se on madame de Maintenonin."
"Tuossa ei ole mitään minua loukkaavaa, herttua", huomautti rouva
Dubarry.
"Sen parempi, Jumalan kiitos, silloin olen rauhallinen. No niin, herra kreivi, te, joka osaatte valmistaa niin erinomaista eliksiriä… teidän täytyisi…"
"Valmistakaa sellainen, joka toisi kuninkaalle takaisin kyvyn tulla huvitetuksi?" keskeytti Balsamo.
"Aivan niin."
"Ah, herttua, se on lapsenleikkiä, ammattialan aakkoskysymyksiä.
Jokainen puoskarikin osaa valmistaa lemmenjuoman."
"Jonka vaikutus koituu kreivittären hyväksi?" jatkoi herttua de
Richelieu.
"Herttua!" huudahti kreivitär.
"Oh, johan tiesin, että te suuttuisitte; mutta te tahdoitte itse tätä."
"Te olette oikeassa, herttua", vastasi Balsamo; "katsokaa nyt, kuinka kreivitär punastuu. Mutta, kuten äsken sanoimme, tässä ei ole kysymys haavoista eikä rakkaudestakaan. Lemmenjuomalla ette vapauta Ranskaa herra de Choiseulista. Vaikka kuningas rakastaisi kreivitärtä kymmenen kertaa enemmän kuin hän nyt rakastaa, on se mahdotonta. Herra de Choiseul säilyttäisi siitä huolimatta yhä saman lumoavan vallan hänen järkeensä kuin kreivitär hänen sydämeensä."
"Se on totta", myönsi marski. "Mutta se olisi kuitenkin hänelle ainoa keino."
"Niinkö luulette?"
"Dame, keksikää siis parempi."
"No, luulenpa, että se on helppoa."
"Helppoako? Kuulittekos, kreivitär? Nuo noidat eivät joudu mistään ymmälleen."
"Miksikä joutua ymmälleen, kun tarvitsee ainoastaan todistaa kuninkaalle, että herra de Choiseul pettää häntä, — katsoen tietysti kuninkaan kannalta asiaa, sillä herra de Choiseul ei ajattele pettävänsä, tehdessään sitä, mitä hän tekee."
"Mitä hän sitten tekee?"
"Kreivitär, sen te tiedätte yhtä hyvin kuin minä: hän tukee parlamentin uppiniskaisuutta kuningasvaltaa vastaan."
"Kyllä; mutta pitäisi saada tietää, millä tavoin."
"Asiamiestensä kautta, jotka rohkaisevat niskureita luvaten heille, ettei heitä rangaista."
"Ja mitkä ovat hänen asiamiehiänsä? Heidän nimensä pitäisi saada tietää."
"Luuletteko esimerkiksi, että rouva Grammont matkusti maaseudulle muuta varten kuin kiihoittamaan innostuneita ja rauhoittamaan pelästyneitä?"
"Toden totta, sitä varten hän on varmasti sinne matkustanut."
"Niin, mutta tuossa lähdössä ei kuningas huomaa mitään muuta kuin että hän vetäysi syrjään."
"Se on totta."
"Ja kuinka todistaa kuninkaalle, että sen matkan alla on muuta kuin mitä uskotellaan?"
"Rouva Grammontia täytyy syyttää."
"Oh, ellei tarvitsisi muuta kuin syyttää, kreivi!…" virkkoi marski.
"Syytös täytyy, ikävä kyllä, näyttää toteen", jatkoi kreivitär.
"Ja jos se näytettäisiin toteen, varmasti toteen, luuletteko, että
Choiseul säilyttäisi yhä ministerinpaikkansa?"
"Ei mitenkään!" huudahti kreivitär.
"Tarvitsee siis ainoastaan paljastaa jokin herra de Choiseulin petos", jatkoi Balsamo varmasti, "näyttää se selvästi, tarkoin ja vakuuttavasti hänen majesteetilleen".
Marski heittäytyi nojatuolissaan selkäkenoon ja purskahti iloiseen nauruun.
"Hän on mainio!" huudahti hän; "hän ei epäile mitään. Saada nyt herra de Choiseul kiinni itse työssä… siinä kaikki… ei muka muuta mitään!"
Balsamo oli yhä järkkymättömän tyyni ja odotti, kunnes marskin ilonpuuska loppui.
"Kas niin", sanoi sitten Balsamo, "puhutaan nyt asiasta vakavasti, ja johtakaamme vielä mieleemme pääkohdittain koko asia".
"Tehdään se."
"Eikö herra de Choiseulia epäillä parlamentin kapinahengen ylläpitäjäksi?"
"Se on jo myönnetty; mutta todistukset?"
"Eikö herra de Choiseulin luulla juonittelevan sotaa Englantia vastaan, säilyäkseen täällä välttämättömänä miehenä?"
"Kyllä luullaan; mutta todistukset?…"
"Eikö herra de Choiseul lopuksi ole tässä istuvan kreivittären julkinen vihollinen, ja eikö hän koeta kaikin mahdollisin keinoin karkoittaa madamea valtaistuimelta, jonka minä olen madamelle luvannut?"
"Ah, mitä siihen tulee, se on selvää totta", virkkoi kreivitär; "mutta sekin täytyisi todistaa… Jos minä vain sen voisin!"
"Mitä siihen nyt vaaditaan? Joutavanpäiväinen seikka." Marski puhalsi kämmentään pitkin ja sanoi ivallisesti:
"Niin, niin, joutavanpäiväinen seikka vain!"
"Esimerkiksi jokin kahdenkeskinen kirje", sanoi Balsamo. "Aivan niin… sellainen pikkuasia…"
"Kirje rouva de Grammontilta, vai mitä, herra marski?" jatkoi kreivi.
"Taikuri, oi hyvä taikuri, hankkikaa minulle sellainen", huudahti rouva Dubarry. "Viisi vuotta minä olen itse sitä nyt koettanut; minä olen uhrannut joka vuosi siihen satatuhatta livreä, mutta en ole onnistunut."
"Siksi, että te ette ole kääntynyt minun puoleeni, madame", vastasi
Balsamo.
"Kuinka tarkoitatte?" äännähti kreivitär.
"Niin, jos olisitte kääntynyt minun puoleeni, olisin minä…"
"Mitä?"
"Auttanut teidät pulasta."
"Te?"
"Minä."
"Onko jo nyt liian myöhäistä?"
Balsamo hymyili.
"Myöhäistä ei ole mikään koskaan."
"Oi, rakas kreivi…", sanoi rouva Dubarry ja pisti kätensä ristiin.
"Te siis tahtoisitte tuollaisen kirjeen?"
"Oi, tahtoisin."
"Rouva de Grammontin kirjeen?"
"Jos se vain on mahdollista."
"Ja joka paljastaa herra de Choiseulin kolmessa äsken puhutussa kohdassa?"
"Niin, jos saisin… antaisin vaikka toisen silmäni."
"Oh, kreivitär, se kävisi liian kalliiksi; varsinkin kun annan tuon kirjeen…"
"Annatte?"
"Annan sen teille ilmaiseksi."
Ja Balsamo veti taskustaan nelin kerroin taitetun paperin. "Mikä tuo on?" kysyi kreivitär katsellen ahnaasti arkkia. "Juuri niin, sanokaapa, mikä se on?" kysyi herttua. "Toivomanne kirje."
Ja Balsamo luki kahdelle kummastuneelle kuulijalleen keskellä syvää hiljaisuutta äskeisen kirjeen, jonka lukijamme jo tuntevat.
Sikäli kuin hän luki, aukesivat kreivittären silmät yhä pyöreämmiksi ja hän alkoi jo joutua aivan suunniltaan.
"Se on väärä syytös, peijakas, varokaamme tuollaista!" mutisi
Richelieu, kun Balsamo lopetti.
"Ei, herttua, se on tarkka jäljennös eräästä herttuatar de Grammontin kirjeestä, jota tänä aamuna Rouenista lähetetty postimies vie paraikaa Versaillesiin herttua de Choiseulille."
"Taivaan Jumala!" huudahti marski. "Puhutteko te totta, herra
Balsamo?"
"Minä puhun aina totta, herra marski."
"Että herttuatar olisi kirjoittanut moisen kirjeen?"
"Varmasti, herra marski."
"Hän olisi ollut niin varomaton!"
"Se näyttää uskomattomalta, sen myönnän. Mutta se on kuitenkin totta."
Vanha marski katseli kreivitärtä, jolla ei ollut enää voimaa lausua sanaakaan.
"Niin", virkkoi rouva Dubarry viimein, "minä olen samaa mieltä kuin herttua: minun on vaikea uskoa, herra kreivi, että rouva de Grammont olisi voinut tällaisella kirjeellä paljastaa ja saattaa vaaralle alttiiksi oman ja veljensä aseman, hän, niin älykäs nainen… Sitäpaitsi… saadakseen tietää sellaisen kirjeen sisällön on se täytynyt saada myöskin lukea."
"Ja jos kreivi olisi saanut sen lukea, olisi hän sen pitänyt itsellään: se olisi kallis saalis", kiiruhti marski sanomaan.
Balsamo pudisti päätänsä.
"Oh, monsieur", vastasi hän, "sellainen teko sopii niille, jotka murtavat kirjeet auki niiden salaisuuksia nähdäkseen… mutta ei miehille, jotka lukevat läpi kuoren niinkuin minä… Hyi, minäkö kirjeitä murtamassa!… Ja mitä muuten kuuluu minuun tuhota herra de Choiseulia ja rouva de Grammontia? Te tulette kysymään minulta neuvoa… hyvinä ystävinä, oletan; minä vastaan teille samalla tapaa. Te toivotte, että autan teitä, ja minä autankin. Ette kai aio maksaa minulle neuvonantoa samoin kuin Quai de la Ferraillen ennustajille?"
"Oh, herra kreivi", huudahti rouva Dubarry.
"No niin, minä olen antanut teille neuvon, jota te ette näytä ymmärtävän. Te ilmaisette minulle halunne kukistaa herra de Choiseulia ja etsitte siihen keinoa; minä annan teille neuvoni, te hyväksytte sen; minä jätän sen teidän toteutettavaksenne, silloin te ette sitä usko."
"Niin, niin, mutta… mutta…"
"Se kirje tosiaan on olemassa, sanon teille, koska kerran minulla on siitä jäljennös."
"Mutta: kuka on antanut teille siitä tiedon, herra kreivi?" huudahti
Richelieu.
"Ah, tuossa se nyt taas on; tiedon? Yhdessä ainoassa minuutissa te tahdotte saada samat tiedot kuin minä, tutkija, asiaan vihitty, joka on elänyt kolmetuhattaseitsemänsataa vuotta."
"Oho", sanoi Richelieu, ja hänen mielensä masentui; "nyt turmelitte hyvän vaikutuksen, jonka olin jo teistä saanut, kreivi!"
"Minä en pyydä teitä itseäni uskomaan, herra herttua; en minä ole lähtenyt hakemaan teitä kuninkaan metsästysretkellä."
"Herttua, hän on oikeassa", sanoi kreivitär. "Herra Balsamo, minä rukoilen, älkää tulko malttamattomaksi."
"Se, jolla on aikaa, ei tule koskaan malttamattomaksi, madame."
"Pyydän… lisätkää vielä tällä suosionosoituksella kaikkea hyvää, jota jo minulle olette tehnyt: sanokaa minulle, millä tavoin olette saanut ilmi moisia salaisuuksia?"
"Sitä en epäröi sanomasta, madame", vastasi Balsamo hitaasti aivan kuin haeskellen jokaista ajatuksensa sanaa. "Sen ilmoitti minulle ääni."
"Ääni?" huudahtivat herttua ja kreivitär yhtaikaa. "Teille ilmoittaa tällaista ääni?"
"Niin; kaiken, mitä minä tahdon tietää."
"Ääni on teille sanonut, mitä rouva de Grammont on kirjoittanut veljelleen?"
"Vakuutan, madame, että minulle on sen sanonut ääni."
"Sepä on ihmeellistä."
"Mutta te ette sitä usko?"
"No, en, kreivi", vastasi herttua. "Kuinka oletatte, että minun pitäisi uskoa tuollaista?"
"Mutta uskoisitteko, jos sanoisin nyt teille, mitä se pikalähetti, joka vie kirjettä herra de Choiseulille, paraikaa tekee?"
"Dame!" huudahti kreivitär.
"Minä uskoisin, jos kuulisin sen äänen", innostui herttua vakuuttamaan. "Mutta herroilla noidilla ja ihmeentekijöillä on etuoikeus kuulla ja nähdä yksinään yliluonnollisia asioita."
Balsamo loi silmänsä herra de Richelieuhin niin omituisesti, että kreivittären selkäpiitä pitkin kävi väristys ja että se epäilevä ja itsekäs olentokin, jonka nimi on herttua de Richelieu, tunsi kylmän läikän niskassaan ja sydämessään.
"Niin", sanoi Balsamo kauan vaiettuaan, "niin, minä yksinäni näen ja kuulen yliluonnollisia asioita ja olentoja. Mutta kun joudun sellaisella järjellä varustettujen arvomiesten joukkoon kuin te, herttua, ja sellaisen kauneuden pariin kuin te, kreivitär, niin avaan aarteeni ja annan siitä muillekin… Haluttaisiko teitä suuresti kuulla sitä mystillistä ääntä, joka ilmoittaa minulle kaikki?"
"Kyllä", sanoi herttua, mutta puristi kuitenkin kätensä nyrkkiin, ettei olisi vapissut.
"Kyllä", soperteli kreivitär.
"Hyvä, herra herttua. Hyvä, rouva kreivitär, saatte siis sen kuulla.
Mitä kieltä toivotte sen puhuvan?"
"Ranskaa, olkaa hyvä", vastasi kreivitär. "Minä en osaa muita, ja pelästyisin ehkä kauheasti jotakin muuta."
"Entä te, herra herttua?"
"Niinkuin kreivitärkin… ranskaa. Minä tahtoisin mielelläni toistaa muuallakin, mitä paholainen sanoo, ja nähdä, onko hän hyvin kasvatettu ja puhuuko hän moitteettomasti ystäväni herra Voltairen kieltä."
Balsamo painoi päänsä rintaansa vasten ja meni ovelle, joka vei pieneen saliin, mistä portaat johtivat yläkertaan.
"Sallikaa minun sulkea ovi, ettette joudu kovin alttiiksi vaikutuksille", lisäsi Balsamo.
Kreivitär kalpeni, meni herttuan luo ja tarttui hänen käsivarteensa.
Kun Balsamo tuli melkein porrasoven luo, kohotti hän kätensä sitä huoneiston paikkaa kohti, jossa Lorenza oli, ja lausui kaikuvalla äänellä ja arabiankielellä seuraavat sanat, jotka me tässä lukijoillemme käännämme:
"Ystäväni… kuuletko minua?… Jos kuulet, niin vedä kellon nauhasta ja soita kaksi kertaa."
Balsamo tarkasti näiden sanojen vaikutusta, katsellen herttuata ja kreivitärtä; nämä kuuntelivat ja avasivat silmiään sitäkin kovemmassa jännityksessä, kun eivät ymmärtäneet, mitä kreivi puhui. Kello soi selvästi kaksi kertaa.
Kreivitär hytkähti koholle sohvalla, herttua pyyhki nenäliinalla hikeä otsaltaan.
"Koska minua kuulet", jatkoi Balsamo äskeisellä kielellä, "niin paina marmorinappia, joka on liedenreunalla olevan leijonankuvan oikeana silmänä, ja lieden tausta aukeaa. Tule aukosta, käy minun huoneeni lävitse, laskeudu alas portaita ja pysähdy tänne tämän salin vieressä olevaan huoneeseen."
Tuokion päästä huomasi Balsamo, että hänen käskynsä oli ymmärretty ja että sitä toteltiin, sillä oven takaa kuului käsittämätöntä suhinaa, niinkuin aaveen häilyvää liitelyä.
"Mitä kieltä tuo on?" kysyi Richelieu teeskennellen olevansa muka rauhallinen. "Onko se kabbalankieltä?"
"Kyllä, herttua, se on kieltä, jota käytetään henkien manauksessa."
"Mutta tehän sanoitte, että me sitä ymmärtäisimme."
"Kyllä, sen mitä ääni sanoo; mutta en sanonut teidän ymmärtävän sitä, mitä minä itse sanon."
"Ja nyt on piru tullut?"
"Onko teille kukaan puhunut pirusta, herttua?"
"Niin, minä luulin, ettei muita manalakaan kuin pirua."
"Manata voi jokaista henkiolentoa."
"Ja sellainen yliluonnon olentoko…?"
Balsamo ojensi kätensä verhoa kohti, joka kätki viereisen huoneen oven.
"On välittömässä yhteydessä kanssani, monseigneur."
"Minua peloittaa", sanoi kreivitär; "entä te, herttua?"
"Kautta kunniani, kreivitär, tunnustan, että olisin mieluummin
Mahonin tai Filipsburgin kentällä."
"Olkaa hyvä, kreivitär ja herttua, kuunnelkaa, koska tahdotte kuulla", sanoi Balsamo.
Ja hän kääntyi oveen päin.
NELJÄSKYMMENESNELJÄS LUKU
Ääni
Seurasi tuokion juhlallinen hiljaisuus. Sitten kysyi Balsamo ranskankielellä:
"Oletteko siellä?"
"Olen täällä", vastasi puhdas ja hopeinen ääni, joka kuului oviverhon läpi, tuntuen läsnäolijain korviin paremminkin metallikellon kuin ihmisen ääneltä.
"Hitto, tämä alkaa käydä mielenkiintoiseksi", virkkoi herttua; "ja kaikki käy ilman soihtuja, noitatemppuja ja bengalitulia".
"Tämä on kauheaa", mutisi kreivitär.
"Seuratkaa tarkoin kysymyksiäni", jatkoi Balsamo.
"Seuraan koko olemuksellani."
"Sanokaa minulle ensin, kuinka monta henkeä on parissani tällä hetkellä?"
"Kaksi."
"Mitä sukupuolta?"
"Mies ja nainen."
"Lukekaa ajatuksistani miehen nimi."
"Herttua de Richelieu."
"Ja naisen?"
"Kreivitär Dubarry."
"Oh, oh", mutisi herttua, "tämäpä vasta on…"
"Minä en ole milloinkaan nähnyt tällaista", supisi kreivitär vavisten.
"Hyvä", sanoi Balsamo; "lukekaa nyt kädessäni olevan kirjeen ensimmäinen lause". Ääni luki sen. Kreivitär ja herttua katsahtivat toisiinsa silmissä kummastus, joka oli melkeinpä ihailua.
"Se kirje, jonka jäljensin sanelunne mukaan, missä se nyt on?"
"Se rientää."
"Minne päin?"
"Länteen."
"Onko se kaukana täältä?"
"Oi, kaukana jo."
"Kenellä se on?"
"Miehellä, jolla on vihreä takki, nahkainen hattu ja pitkävartiset saappaat."
"Kulkeeko hän jalkaisin vai ratsain?"
"Ratsastaa."
"Minkälaisella hevosella?"
"Kirjavalla."
"Missä hänet näette?"
Tuli tuokion hiljaisuus.
"Katsokaa", lausui Balsamo vaativasti.
"Leveällä tiellä; sen kahden puolen on puita."
"Mutta millä tiellä?"
"En tiedä, kaikki tiet ovat samanlaisia."
"Kuinka, eikö mikään teille osoita, mikä tie se on; jokin virstanpatsas, viitta?"
"Odottakaa, odottakaa; vaunut vierivät liki ratsastajaa: ne menevät hänen ohitseen, tulevat minua kohti."
"Minkälaiset vaunut?"
"Raskaat, suuret vaunut, täynnä pappeja ja upseereja."
"Eikö niissä ole mitään kirjoitusta?" kysyi Balsamo. "Kyllä on", vastasi ääni. "Lukekaa se."
"Luen niissä sanan 'Versailles', keltaisilla, melkein hälvenneillä kirjaimilla."
"Jättäkää vaunut ja seuratkaa pikalähettiä."
"En näe häntä enää."
"Miksi ette näe häntä enää?"
"Tie tekee mutkan."
"Kääntykää hänen perässään ja tavoittakaa hänet kiinni."
"Oh, hän ajaa täyttä laukkaa; hän katsoo kelloaan."
"Mitä näette hevosen edessä?"
"Pitkän puistokujan, komeita rakennuksia, suuren kaupungin."
"Seuratkaa häntä yhä."
"Minä seuraan."
"Ja nyt?"
"Pikalähetti suomii hevostaan, yhä kiivaammin; ratsu kylpee vaahdossa; sen rautaiset kengät jymistävät kiveystä niin, että kulkijat kääntyvät peloissaan. Ah, ratsastaja syöksyy pitkälle ja rinteenä laskeutuvalle kadulle. Hän ajaa oikealle. Hiljentää hevosensa vauhtia. Pysähtyy suuren talon eteen."
"Nyt täytyy teidän seurata häntä mitä tarkimmin, kuuletteko?"
Ääni huokasi raskaasti.
"Olette väsynyt. Ymmärrän sen."
"Ah, aivan ruhjottu."
"Väsymys kadotkoon."
"Ah."
"No nyt?"
"Kiitos."
"Oletteko väsynyt vielä?"
"En."
"Näettekö yhä pikalähetin?"
"Malttakaa… Kyllä, hän nousee ylös leveitä kiviportaita. Hänen edellään kulkee siniseen ja kultaiseen pukuun puettu lakeija. Hän menee suurten salien läpi, joissa on kultauksia. Hän tulee valaistuun kirjoitushuoneeseen. Lakeija avaa oven ja poistuu."
"Mitä näette?"
"Lähetti kumartaa."
"Kenen edessä?"
"Malttakaa… Erään miehen, joka istuu kirjoituspöydän ääressä selin oveen."
"Minkälaisessa puvussa?"
"Oh, juhlapuvussa, aivan kuin tanssiaisiin menossa."
"Onko hänellä arvomerkkejä?"
"Sininen ritarinauha kaulassa."
"Hänen kasvonsa?"
"En niitä näe… Ah!"
"Mitä nyt?"
"Hän kääntyy."
"Minkä näköinen hän on?"
"Vilkkaat silmät, epäsäännölliset piirteet, kauniit hampaat."
"Ikänsä?"
"Viisikymmentä, kahdeksankuudetta vanha."
Kreivitär kuiskasi marskille:
"Herttua, se on herttua."
Marski Richelieu nyökkäsi kuin sanoakseen:
— Kyllä, hän se on… Mutta kuunnelkaa.
"Sitten?" käski Balsamo.
"Lähetti antaa sininauhaiselle miehelle…"
"Saatte sanoa häntä herttuaksi: hän on herttua."
"Lähetti antaa herttualle kirjeen, jonka hän on ottanut nahkaisesta laukusta selästään", jatkoi ääni. "Herttua murtaa sinetin, ja lukee tarkkaavasti kirjeen."
"Entä sitten?"
"Hän ottaa kynän ja paperia ja kirjoittaa." Marski de Richelieu mutisi:
"Hän kirjoittaa, peijakas vie; jos vain saisi tietää, mitä hän kirjoittaa, silloin kävisi hyvin."
"Sanokaa, mitä hän kirjoittaa", käski Balsamo.
"En voi."
"Koska olette liian kaukana. Menkää kirjoitushuoneeseen. Oletteko nyt siellä?"
"Olen."
"Kumartukaa katsomaan yli herttuan olan."
"Nyt katson."
"Voitteko nyt lukea?"
"Käsiala on kulunutta, pientä ja epäselvää."
"Lukekaa, minä tahdon."
Kreivitär ja Richelieu pidättivät hengitystään.
"Lukekaa", toisti Balsamo yhä vaativammalla äänellä.
'Sisareni', virkkoi ääni väristen ja epäröiden.
"Tämä on vastaus", supisivat marski de Richelieu ja kreivitär yhtaikaa.
'Sisareni', jatkoi ääni, 'Voit rauhoittua. Vaara oli lähellä, se on totta; ottelu oli ankara, sekin on totta; mutta nyt siitä on päästy. Minä odotan kiihkeästi huomispäivää; sillä huomenna aion minä puolestani iskeä. Ja minulla on hyvä syy toivoa täydellistä voittoa. Kiitokset Rouenin parlamenttia, mylord X:ää ja pommeja koskevista tiedoista.'
— Huomenna, päästyäni työstä kuninkaan luota, lisään kirjeeseen vielä asioita, ja lähetän sen sitten sinulle samalla miehellä.'
Balsamo seisoi vasen käsi ojennettuna ja näytti aivan kuin suurella vaivalla pakottavan ilmi ääneltä jokaisen sanan. Oikealla hän jälleen piirsi muistiin äsken kerrotut lauseet, jotka herra de Choiseul oli juuri kirjoittanut työhuoneessaan Versaillesissa. "Siinäkö kaikki?" kysyi Balsamo. "Kaikki", vastasi ääni. "Mitä herttua nyt tekee?"
"Hän kääntää kaksin kerroin paperin, johon hän kirjoitti, sitten hän kääntää sen vielä, ja panee sen pienen, punaisen taskukirjan väliin, jonka hän otti hännystakkinsa vasemmasta taskusta."
"Kuulitteko?" virkkoi Balsamo kreivittärelle, joka oli aivan lamassa hämmästyksestä. "Ja nyt?"
"Nyt hän laskee pikalähetin menemään, puhuen hänen kanssaan."
"Mitä hän lähetille sanoo?"
"En kuullut muuta kuin viimeisen lauseen."
"Mitä se oli…?"
"'Kello yksi Trianonin portilla.' Lähetti kumartaa ja menee."
"Aivan niin", virkkoi Richelieu, "hän sanoi lähetille, missä he tapaavat toisensa, kun herttua on päässyt työstä kuninkaan luota".
Balsamo vaati viittauksella herttuaa ja kreivitärtä vaikenemaan.
"Mitä tekee herttua nyt?" kysyi hän salaperäiseltä ääneltä.
"Hän nousee ylös. Hänellä on kädessä kirje, jonka mies hänelle toi. Hän menee sänkynsä luo ja painaa sen ja seinän välissä olevaa jousta, jolloin aukeaa rautalipas. Hän heittää kirjeen siihen ja lukitsee lippaan."
"Oh, tämä on tosiaan noituutta!" huudahtivat herttua ja kreivitär yhtaikaa kalman kalpeina.
"Tiedättekö jo kaikki, mitä haluatte tietää, madame?" kysyi Balsamo.
"Herra kreivi", vastasi rouva Dubarry ja lähestyi Balsamoa kauhun vallassa. "Te olette tehnyt minulle palveluksen, josta antaisin kymmenen vuotta elämänikääni, tai jota oikeastaan en voi millään maksaa. Vaatikaa minulta mitä tahdotte."
"Oh, madame, tiedätte että meillä on vanhaa tiliä."
"Sanokaa, sanokaa, mitä toivotte?"
"Aika ei ole vielä tullut."
"No, mutta kun se tulee, vaikka vaatisitte miljoonan…"
Balsamo hymyili.
"Kuulkaas, kreivitär", huudahti marski, "sitä miljoonaa sopisi paremmin teidän pyytää kreiviltä. Mies, joka tietää sellaista kuin hän tietää ja joka ennen kaikkea näkee, mitä näkee, eikö hän löytäisi kultaa ja timantteja maan sisuksista, niinkuin ajatuksetkin ihmisten sieluista?"
"Niinpä minä polvistun eteenne avuttomuuteni tuntien", virkkoi kreivitär.
"Ei, kreivitär, kerran saatte maksaa laskunne minulle. Minä kyllä annan teille siihen tilaisuuden."
"Kreivi Balsamo", sanoi herttua Richelieu, "minä olen alistettu, voitettu, murskattu: minä uskon".
"Niinkuin Tuomas muinoin, eikö niin, herra herttua? Se ei ole uskomista, se on näkemistä."
"Sanokaa sitä miksi tahansa; mutta minä teen julkisen katumuksen, ja kun minulle vasta puhutaan jotakin noidista, niin tiedän sanottavani."
Balsamo hymyili.
"Nyt, madame, sallitteko minun päättää työni?" kysyi hän kreivittäreltä.
"Sanokaa."
"Henki on väsynyt. Suokaa minun vapauttaa hänet taikalauselmalla."
"Tehkää se, monsieur."
"Lorenza", sanoi Balsamo arabiankielellä, "minä kiitän sinua; minä rakastan sinua. Palaa huoneeseesi samaa tietä, jota tänne tulit, ja odota siellä minua. Mene, rakkaani!"
"Minä olen niin väsynyt", vastasi ääni italiaksi, vielä suloisempana kuin äsken manatessa. "Tule heti, Akharat."
"Minä tulen."
Ja askeleet loittonivat samalla pehmeällä kahinalla kuin tullessaankin.
Muutaman minuutin kuunteli Balsamo tarkoin, että Lorenza oli lähtenyt pois. Sitten kumartui hän syvään, mutta majesteettisen arvokkaasti kahdelle vieraalleen, jotka lähtivät ällistyneinä ja pää täynnä sekavia ajatuksia ulos ja palasivat ajurinrattaihinsa, paremminkin muistuttaen juopuneita kuin järkeviä ihmisiä.
NELJÄSKYMMENESVIIDES LUKU
Epäsuosio
Kun Versaillesin linnan kello löi seuraavana päivänä yksitoista, tuli kuningas Ludvig XV huoneistansa, meni sänkykamarinsa vieressä olevan gallerian läpi ja huusi kovalla ja jäykällä äänellä:
"Herra de la Vrillière."
Kuningas oli kalpea ja näytti kiihtyneeltä. Kuta enemmän hän koetti salata mielenliikutustaan, sitä selvemmin ilmeni se hänen sekaantuneesta katseestaan ja hänen tavallisesti eleettömien kasvolihastensa jännityksestä.
Hyytävä hiljaisuus syntyi heti hovimiesten rivissä, herrain, joiden joukossa seisoivat muun muassa herttua de Richelieu ja varakreivi Jean Dubarry, molemmat tyyninä ja muka välinpitämättöminä ja niinkuin eivät olisi tienneet mistään.
Herttua de la Vrillière meni kuninkaan luokse ja otti hänen kädestään kuninkaallisen kirjeen, jota hän majesteettinsa hänelle ojensi.
"Onko herttua de Choiseul täällä Versaillesissa?" kysyi kuningas.
"Sire, hän on ollut täällä eilisestä saakka; hän palasi Pariisista kello kaksi iltapuolella."
"Onko hän hotellissaan? Vai linnassako?"
"Linnassa, sire."
"Hyvä on", sanoi kuningas, "viekää hänelle tämä käsky".
Väristys kulki kauan katselijain piirissä, jotka kumartuivat supattelemaan keskenään aivan kuin tähkät kallistuvat myrskyn uhatessa.
Kuningas rypisti kulmiaan kuin enentääkseen kohtauksen herättämää pelkoa ja meni ylpeästi takaisin työhuoneeseensa: kuningasta seurasivat henkivartioston päällikkö ja kevyen ratsuväen kapteeni.
Kaikki katselivat herra de la Vrillièreä, joka meni nyt, itsekin levottomana saamastaan tehtävästä, hitaasti linnanpihan yli herttua de Choiseulin huoneisiin.
Sillävälin puhkesi uhkaava tai toisaalla pelokas keskustelu galleriassa vanhan marskin ympärillä, joka oli olevinaan kaikkia muita kummastuneempi, mutta joka ei voinut ketään pettää, sillä hänen huulillaan värähteli hieno, merkitsevä hymy.
Kun herra de la Vrillière tuli takaisin, kokoonnuttiin heti hänen luokseen.
"No niin?" kysyttiin häneltä. "Se oli karkoituskäsky."
"Karkoitetaanko herttua de Choiseul?"
"Kyllä, karkoituskäsky asianomaisessa muodossa."
"Te luitte sen, herttua?"
"Luin."
"Ja se oli aivan selvässä muodossa?"
"Arvostelkaa sitä itse."
Ja herttua de la Vrillière lausui seuraavat sanat, jotka hän hovimiehille ominaisella armottoman tarkalla muistilla oli painanut mieleensä:
"Serkkuni tyytymättömyys, jota teidän palvelunne minussa aiheuttaa, pakottaa minut karkoittamaan teidät Chanteloupiin, jonne te lähdette kahdenkymmenenneljän tunnin sisällä. Olisin lähettänyt teidät vielä kauemmaksi, ellei minua pidättäisi erikoinen kunnioitus rouva de Choiseulia kohtaan, jonka terveyttä minä tahdon sääliä. Varokaa, ettei käytöksenne saata minua päättämään toisin."
Vrillièren herttuaa ympäröivässä hovijoukossa syntyi kummastuksen suhina.
"Ja mitä hän vastasi teille, herra de Saint-Florentin", kysyi Richelieu, joka oli tahallaan mainitsematta herttuaa hänen uudella nimellään tai hänen arvonsa mukaisesti.
"Hän vastasi minulle: 'Herra herttua, minä olen vakuutettu ilosta, jonka tämän kirjeen tuominen teille tuottaa.'"
"Se oli kova asia tuolle herttua-paralle", sanoi Jean.
"Sehän on selvää, herra varakreivi: ei suinkaan voi olla hiukan äännähtämättä, kun moinen tiilikivi putoaa katolta niskaan."
"Ja mitä hän tekee? Tiedättekö sen?" kysyi Richelieu.
"Luultavasti hän tottelee."
"Hm", virkkoi marski. "Tuolla tulee herttua!" huudahti Jean, joka seisoi tähystelemässä ikkunan ääressä.
"Hän tulee tänne!" huudahti herttua de la Vrillière.
"Mitäs teille sanoin, herra de Saint-Florentin!"
"Hän kävelee nyt pihan yli tänne", jatkoi Jean.
"Yksinkö?"
"Aivan yksin, salkku kainalossa."
"Oi taivahinen", jupisi Richelieu, "toistuukohan taas eilispäiväinen kohtaus?"
"Älkää puhukokaan siitä, minua väristää sitä ajatellessani", vastasi
Jean.
Jean ei ennättänyt sanoa lausettaan loppuun, kun herttua de Choiseul ilmestyi jo gallerian ovelle. Pää pystyssä ja rauhallisena hän kulki, sinkauttaen silmistään kirkkaan ja tyynen katseen vihollisiinsa ja noihin muihin, jotka olivat valmiit julistamaan itsensä hänen vihollisikseen heti, jos hän joutuisi epäsuosioon.
Kukaan ei odottanut moista käytöstä äskeisen tapahtuman jälkeen; kukaan ei siis koettanutkaan tukkia häneltä tietä.
"Oletteko varma, että luitte kirjeen oikein?" kysyi Jean.
"Parbleu!"
"Ja hän tulee vielä takaisin, saatuaan moisen kirjeen, jonka meille luitte?"
"Minä en enää tätä käsitä, kautta kunniani!"
"Mutta kuningas nakkaa hänet Bastiljiin!"
"Siitä tulee kauhea skandaali."
"Minun käy melkein sääliksi ministeriä."
"Ah, nyt hän menee kuninkaan luokse. Suunnatonta!"
Herttua de Choiseul ei tosiaan välittänyt ovenvartijoista, jotka koettivat aivan ällistyneinä estää häntä pääsemästä sisään, vaan tunkeutui suorastaan kuninkaan kirjoitushuoneeseen. Kuninkaalta pääsi hänet nähdessään kummastuksen huudahdus.
Herttua de Choiseulilla oli kädessään kuninkaallinen kirje; hän näytti sitä melkeinpä hymyillen kuninkaalle.
"Sire, kuten teidän majesteettinne eilen minulle etukäteen ilmoitti, olen juuri saanut uuden kirjeen."
"Niin, herrani", vastasi kuningas;
"Ja koska teidän majesteettinne suvaitsi silloin sanoa minulle, ettei minun pitäisi koskaan käsittää todeksi kirjeitä, joita teidän majesteettinne ei ole itse suullisesti vahvistanut sanoillaan, niin tulin pyytämään selitystä."
"Se on lyhyt, herra herttua", vastasi kuningas, "tänään pitää kirje paikkansa".
"Pitää paikkansa?" sanoi herttaa. "Näin loukkaava kirje, niin uskolliselle palvelijalle!"
"Uskollinen palvelija, monsieur, ei pane herraansa näyttelemään narrin osaa."
"Sire", vastasi ministeri ylpeästi, "minä luulin syntyneeni tarpeeksi lähellä valtaistuinta ymmärtääkseni teidän majesteettianne".
"Monsieur", sanoi kuningas lyhyesti, "minä en tahdo pitää teitä epätietoisuudessa. Eilisiltana otitte te työhuoneessanne Versaillesissa vastaan rouva de Grammontin lähetin."
"Se on totta, sire."
"Hän toi teille kirjeen."
"Eivätkö veli ja sisar saa kirjoittaa toisilleen, sire?"
"Odottakaahan, olkaa hyvä; minä tiedän, mitä siinä kirjeessä oli… Oh, sire, kas tuossa… minä näin sen vaivan, että kopioitsin sen omin käsin."
Ja kuningas antoi herttualle täyden jäljennöksen rouva de Grammontin kirjeestä.
"Sire…"…
"Älkää kieltäkö, herttua… te panitte sen kirjeen pieneen rautalippaaseen, joka on sänkynne takana."
Herttua kävi kalpeaksi kuin ruumis.
"Eikä siinä kaikki", jatkoi kuningas armottomasti. "Te kirjoititte rouva de Grammontille vastauksen. Senkin kirjeen sisällön minä tiedän Se kirje on taskussanne muistikirjan välissä ja puuttuu ainoastaan lisäystä, jonka aioitte laatia lähdettyänne luotani. Näette, että olen asioista perillä, eikö niin?"
Herttua de Choiseul pyyhki otsaansa, joka oli kylmän hien vallassa, kumarsi sanaakaan virkkamatta ja läksi kuninkaan huoneista aivan kuin häntä olisi kohdannut halvaus.
Ellei raitis ilma olisi leyhähtänyt hänen kasvoilleen, olisi hän kaatunut maahan.
Mutta hän oli lujatahtoinen mies. Galleriassa hän hallitsi jälleen mielensä, kulki pää pystyssä hoviväen kujan läpi, meni huoneustoonsa ja ryhtyi polttamaan ja panemaan lukon taakse kaikenlaisia papereitaan.
Neljännestunnin kuluttua ajoi hän vaunuillaan pois linnasta.
Herra de Choiseulin joutuminen epäsuosioon oli ukonisku, joka loimautti koko Ranskan tuleen.
Parlamentit, jotka olivat tosiaan saaneet ministerin suvaitsevaisuudelta tukea, levittivät kohta tiedon, että valtakunta oli nyt menettänyt varmimman pylväänsä. Aateli pysyi hänessä kiinni, koska hän itse kuului tähän säätyyn. Papistolle oli tuo mies, jonka persoonallinen, joskus ylpeyteen vivahtava arvokkuus antoi hänen ministerintöilleen pyhän hohteen, ollut lempeä.
Ensyklopedistinen eli filosofinen puolue, joka jo siihen aikaan oli lukumäärältään melkoisen suuri ja varsinkin sangen voimakas, koska se lisäsi rivejään valistuneilla, oppineilla ja saivartelunhaluisilla ihmisillä, päästi pahan hälinän nähdessään hallituksen joutuvan pois sellaisen miehen käsistä, joka suitsutti ihailun uhria Voltairelle, myönsi vuotuisia määrärahoja Ensyklopedialle ja säilytti ja kehitti hyödylliseen suuntaan madame de Pompadourin ajan tapoja, tuon kaupan ja filosofian naisellisen Maecenaan.
Kansalla oli enemmän syytä valitukseen kuin kaikilla muilla tyytymättömillä. Ja kansa nurisikin, tutkimatta liioin asiaa, mutta se osui kuten aina kuitenkin totuuden pääkohtaan, pahan haavaan.
Laajasti arvostellen oli Choiseul sekä huono ministeri että huono kansalainen; mutta ajan oloihin verrattuna oli hän miehisen kunnon, moraalin ja isänmaanrakkauden mallikuva. Kun maaseudun kansa oli kuolemaisillaan nälkään ja kuuli puhuttavan kuninkaan tuhlaavaisuudesta ja rouva Dubarryn perikatoon vievistä oikuista, kun sille kansalle julkisesti levitettiin sellaisia mielipiteitä kuten esimerkiksi Neljänkymmenen écun mies, tai sellaisia neuvoja kuin Yhteiskunnallinen sopimus, ja salaisesti sellaisia paljastuksia kuin Käsinkirjoitettuja uutisia ja Kunnon kansalaisen omituisia aatoksia, silloin kauhistui tuo kansa joutumista yksinomaan kuninkaan naikkosen saastaisiin käsiin, rouva Dubarryn, joka ansaitsi vähemmän kunnioitusta kuin jonkun sydenpolttajan vaimo, kuten Bauveau aikoinaan sanoi. Se kauhistui joutumista tuon kaikkien hovisuosikkien suosikin uhriksi. Ja suunnattomien kärsimysten uuvuttamana se näki kummakseen nyt tulevaisuutensa vieläkin mustempana kuin menneisyys oli ollut.
Asia ei kuitenkaan ollut niin, että kansa olisi erikoisesti suosinut jotakin yhteiskunnan piiriä, joskin toiset olivat siitä vastenmielisiä. Se ei rakastanut esimerkiksi parlamentteja. Parlamentit, sen luonnolliset suojelijat, olivat aina jättäneet sen oman onnensa nojaan, pohtiessaan hedelmättömästi keskinäisiä kilpailu- ja itsekkyyskysymyksiään. Parlamentit olivat kaikkivaltiaan kuninkuuden väärän heijastuksen häikäiseminä kuvitelleet olevansa jonkinlainen aateliston ja kansan välinen aristokratia.
Kansa ei rakastanut myöskään aatelia; siitä esti sitä sen oma vaisto ja huonot muistot. Se pelkäsi miekkavaltaa yhtä suuresti kuin se vihasi kirkkoa. Mikään herra de Choiseulin eroittamisessa ei oikeastaan liikuttanut kansaa. Mutta se kuuli ylimystön, pappien ja parlamentin valitukset, ja tämä meteli yhtyneenä kansan omaan epämääräiseen murinaan sai aikaan äänen, joka kansaa huumasi.
Tämä tunne kehittyi siihen suuntaan, että herra de Choiseul sai osakseen kaipuuta ja melkeinpä kansan suosion.
Koko Pariisi seurasi karkoitettua, kun hän matkusti Chanteloupiin, — koko Pariisi, sen sanonnan näyttävät itse tosiseikat päteväksi.
Kansa muodosti kujan herra Choiseulin vaunujen kahden puolen. Ne parlamentin jäsenet ja hovimiehet, joita herttua ei lähtiessään ennättänyt ottaa vastaan, antoivat ajaa vaununsa kansan rivien eteen hyvästelläkseen häntä ohimennen ja saadakseen häneltä takaisin tervehdyksen.
Suurin tungos oli Enferin tulliportilla, Touraineen vievän tien päässä. Siellä oli sellainen kuhina jalankulkijoita, ratsastajia ja vaunuja, että liikenne keskeytyi moneksi tunniksi.
Kun herttua viimein pääsi tulliportin ulkopuolelle, näki hän, että häntä saattoivat yli sadat vaunut muodostaen aivan kuin pyhimyskehän hänen vaunuilleen.
Suosionhuudot ja huokaukset saattoivat häntä vielä maantiellä. Hän oli kuitenkin liian älykäs ja tunsi aseman liian hyvin ymmärtääkseen, ettei tämä häly todistanut niin paljon kaipausta hänen poistumisensa tähden kuin pelkoa, mitä tuntematon tulevaisuus toisi mukanansa hänen kukistuttuaan.
Väkeä kuhisevalla tiellä vierivät sitten täyttä laukkaa vastaan postivaunut, ja ellei kyytimies olisi ajoissa ponnistanut viimeisiäkin voimiansa, olisivat hänen pölystä ja vaahdosta valkeat hevosensa rynnänneet kiinni herra de Choiseulin valjakkoon.
Näiden postivaunujen ikkunasta pilkisti ulos muuan henkilö juuri samassa kuin herra de Choiseul pisti ulos päänsä.
Herra d'Aiguillon tervehti syvästi kumartaen kukistunutta ministeriä, jonka perintöä hän nyt kiiruhti saamaan. Herra de Choiseul heittäytyi takaisin vaunukoriinsa: yksi ainoa sekunti oli myrkyttänyt koko hänen tappionsa voittoriemun!
Mutta samalla hetkellä ja aivan kuin korvaukseksi tästä kohtauksesta näki herra de Choiseul myöskin eräät toiset vaunut. Ne olivat koristetut Ranskan vaakunalla ja niitä veti kahdeksan hevosta, ja ne tulivat Sevresistä Saint-Cloudiin vievää syrjätietä. Sattumalta tai tungoksen pelosta olivat nämä kuninkaalliset vaunut karttaneet valtatietä. Ne sattuivat nyt kohtaamaan herra de Choiseulin ajoneuvot. Niiden takaistuimella istui Madame la dauphine ja hänen ylin seuranaisensa, rouva de Noailles.
Etupuolella taas istui neiti Andrée de Taverney.
Herra de Choiseul kumartui ulos vaunujensa ikkunasta ja punastui ilosta ja ylpeydestä.
"Hyvästi, Madame", sanoi hän ja ääni tuli kurkusta vaikeasti.
"Näkemiin, herra de Choiseul", vastasi dauphine huulillaan majesteettinen hymy ja itsevaltiaan halveksima kaikkia jäykkiä hovisääntöjä kohtaan.
"Eläköön herra de Choiseul!" huudahti näiden dauphinen sanain jälkeen muuan innostunut ääni.
Neiti Andrée käännähti tämän huudon kuullessaan nopeasti.
"Pois, pois tieltä!" huusivat nyt prinsessan ratsukuskit ja pakottivat kalpeana ja ahnain silmin tähystelevän Gilbertin väistymään syrjään tien viereen.
Sillä tuo sankarimme se oli tosiaan huutanut siellä filosofisessa innostuksessaan: "Eläköön herra de Choiseul!"
NELJÄSKYMMENESKUUDES LUKU
Aiguillonin herttua
Jos Pariisissa ja Chanteloupiin vievällä tiellä nähtiin surullisia kasvoja ja punaisia silmiä, niin yhtä paljon loistivat katseet onnea Luciennesissa ja huulet ihastunutta hymyä.
Asia oli näet niin, ettei Luciennesissa enää ollut vallassa pelkästään kuolevainen nainen ja kaunein ja hurmaavin kaikista kuolevaisista naisista, kuten hovimiehet ja runoilijat sanoivat, vaan että siellä istui nyt valtaistuimellaan todellinen jumalatar halliten koko Ranskaa.
Saman päivän iltana, jolloin herra de Choiseul oli joutunut epäsuosioon, täyttivät niin ollen Luciennesiin vievän tien samat lukemattomat vaunut, jotka aamulla olivat hyrränneet kartoitetun ministerin vaunujen perässä. Sitä paitsi nähtiin rouva Dubarryn palatsissa vielä kaikki kanslerin puoluelaiset ja kaikki lahjusjärjestelmän ja hovisuosion auttamat nousukkaat. Ja yhteensä nämä vieraat muodostivat valtavan joukon.
Mutta mitä rouva Dubarryyn tulee, oli hänellä oma oivallinen poliisilaitoksensa. Jean Dubarry tiesi melkeinpä paroonilleen kaikkien niiden nimet, jotka olivat heitelleet jäähyväiskukkia menneille Choiseuleille. Hän luetteli näiden epäluotettavain nimet kreivittärelle. Ja niin ollen estettiin heiltä armottomasti pääsy Luciennesin palatsiin, kun taas toisten rohkeutta, joka oli ilmennyt yleisen mielipiteen uhmaamisena, palkittiin suojelusta lupaavalla hymyllä ja päivän jumalattaren täydellisellä näkemisellä.
Suuren vaunujonon ja yleisen tungeskelun jälkeen saivat vastaanottoja yksityiset henkilöt.
Marski Richelieu, päivän sankari, tosin salainen ja vaatimattomasti esiintyvä sankari, istui rouva Dubarryn kotihuoneen nurkimmaisessa nojatuolissa ja katseli, kuinka vierailijain ja suosionhakijain pyörre vieri hänen ohitseen.
Hyvä Jumala, kuinka hän ja rouva Dubarry sitten iloitsivat ja onnittelivat toisiaan! Kädenpuristukset, tukahutetut naurunpuuskat, hurmautuneet jalanpolkemiset näyttivät tänä päivänä tulleen Luciennesin asukkaiden kotikieleksi!
"Täytyy tunnustaa", virkkoi rouva Dubarry, "että kreivi Balsamo tai Fenix, kuten te, marski, häntä kutsutte, on aikakautemme ensimmäinen mies. Olisi suuri vahinko, jos nykyaikaan poltettaisiin noitia."
"Aivan niin, kreivitär, hän on suuri mies", vastasi herttua de
Richelieu.
"Ja hän on kaunis mies. Minä olen rakastunut tuohon mieheen, herttua."
"Te saatte minut mustasukkaiseksi", vastasi Richelieu nauraen ja haluten suuresti kääntää samalla keskustelun vakavampiin asioihin. "Kreivi de Fenix olisi kauhea poliisimestarin virassa."
"Minä ajattelin sitä", vastasi kreivitär. "Mutta se on mahdotonta."
"Minkä tähden, kreivitär?"
"Sen tähden, että hän tekisi virkaveljensä mahdottomiksi."
"Kuinka niin?"
"Koska hän tietää kaikki ja näkee kaikki heidän korttinsa."
Marski de Richelieu punastui poskimaalinsakin läpi.
"Kreivitär", vastasi Richelieu, "minä toivoisin, jos olisin hänen virkatoverinsa, että hän aina näkisi minun korttini ja ilmoittaisi teille, millaiset ne ovat. Silloin näkisitte alinomaa herttasotamiehen polvillaan herttarouvan ja herttakuninkaan jalkain juuressa."
"Teille ei ole vertaa älykkyydessä, rakas herttua", vastasi kreivitär. "Mutta puhukaamme nyt vähän ministeristöstämme… Ajattelin, että sisarenpoikanne on saanut teiltä varmaan sanan?…"
"D'Aiguillon? Hän saapui jo tänne, madame, ja sellaisin entein, joita roomalainen auguri olisi pitänyt parhaimpina maailmassa: hänen vaununsa kohtasivat nimittäin matkalla pois lähtevän herra de Choiseulin."
"Se oli tosiaan hyvä enne", sanoi kreivitär. "Hän siis tulee tänne?"
"Madame, minä arvelin, että jos herra d'Aiguillon nähtäisiin täällä Luciennesissä hetkellä, jolloin koko maailma täällä kuhisee, niin aljettaisiin asiaa selittää jos jollakin tavalla. Minä pyysin siis häntä jäämään toistaiseksi tänne lähistölle erääseen kylään, kunnes minä käskystänne lähettäisiin häntä noutamaan."
"Lähettäkää siis heti, marski; sillä nyt me olemme yksin, tai melkeinpä yksin."
"Sen teen sitä mieluummin, koska nyt olemme täysin yhtä mieltä, eikö niin, kreivitär?"
"Aivan niin, herttua. — Tehän pidätte… sotaministerin paikasta enemmän kuin raha-asiain ministerin, vai kuinka? Tai toivotteko meriasiain osastoa?"
"Minä tahdon sota-asioita hoitamaan, madame; sillä alalla voisin olla suurimmaksi hyödyksi."
"No hyvä. Minä siis puhun kuninkaalle siihen suuntaan. Eivätkö jotkut ole teille vasten mieltä?"
"Ketkä niin?"
"Jotkut niistä, joita hänen majesteettinsa nimittää teille virkaveljiksi."
"Minä olen maailman mukavin mies toveriksi, kreivitär. Mutta suvainnette minun nyt kutsua sisarenpoikaani, koska olette suonut hänelle sellaisen suosion, että otatte hänet vastaan."
Richelieu meni ikkunan ääreen. Hämärän viimeinen riutuva kuulto valaisi vielä pihaa. Marski antoi merkin eräälle lakeijalleen, joka oli tarkastellut koko ajan ikkunaan ja joka nyt isännältään tämän merkin saatuansa läksi menemään juoksujalkaa.
Sillä välin aljettiin kreivittären huoneistossa sytyttää tulia.
Kymmenen minuuttia marskin lakeijan lähdön jälkeen vierivät vaunut palatsin ulkopihaan. Kreivitär vilkaisi nopeasti ikkunaan.
Richelieu huomasi älykkäästi tuon liikkeen ja se näytti hänestä ennustavan kaikkea hyvää herra d'Aiguillonille ja siis myöskin hänelle itselleen.
— Kreivitär pitää enosta, — ajatteli hän; — hän alkaa pitää myöskin sisarenpojasta: me pääsemme täällä isänniksi.
Juuri kun marski nautti näistä kuvittelunsa onnenlupauksista, kuului huoneen ovelta askeleita, ja kreivittären ensimmäinen kamaripalvelija ilmoitti vieraaksi herttua d'Aiguillonin.
Tulija oli sangen kaunis ja miellyttävä mies; hänen pukunsa oli yhtä kallis kuin hieno ja kantajalleen sopiva. Herttua d'Aiguillon oli iältään yli parhaan nuoruuden; mutta hän oli niitä miehiä, jotka älynsä ja sielunsa voimalla pysyvät nuorina raihnaisimpaan vanhuuteensa saakka.
Viranhoitohuolet eivät olleet piirtäneet ainoaakaan ryppyä hänen otsaansa. Ne olivat ainoastaan laajentaneet niitä luonnollisia uurteita, joita valtiomiesten ja runoilijoiden otsalla nähtyinä sanotaan suurten ajatusten tyyssijaksi. Hänen kaunis, älykäs ja surumielinen päänsä oli pysty ja suora, aivan kuin hän olisi tiennyt, että sitä päätä uhkasi painaa kymmenen miljoonan ihmiset vihat, ja kuin hän olisi samalla tahtonut näyttää, että hän jaksoi sen kuorman kantaa.
Herra d'Aiguillonin kädet olivat ylen kauniit ja näyttivät lainehtivain hihapitsien keskelläkin kovin valkeilta ja hienoilta. Siihen aikaan pidettiin kaunismuotoista jalkaa suuressa arvossa; herttua d'Aiguillonin jalat olivat pontevassa siroudessaan ja aristokraattisilta muodoiltaan mallikelpoisen moitteettomat. Hänessä yhtyivät toisiinsa runoniekan rakastettavuus, ylhäisaatelisen jalous ja muskettisoturin notkeus ja joustava ryhti. Kreivittärelle täytyi hänen olla kolminkertainen ihanne: hänessä löysi rouva Dubarry yhdessä henkilössä kaikki ne kolme tyyppiä, joita hän, tuo kaunis ja aistillinen olento, saattoi vaistojensa vetämänä rakastaa.
Omituisen sattuman tai paremminkin herra d'Aiguillonin älykkään taktiikan järjestämäin olosuhteiden vuoksi eivät nuo yleisön kaksi vastenmielisyyden esinettä, kuninkaan naikkonen rouva Dubarry ja hoviherra d'Aiguillon, olleet vielä koskaan nähneet hovissa toisiaan kasvoista kasvoihin eivätkä kaikkine viehättävine puolineen.
Kolme vuotta jo olikin Aiguillonin herttua uskotellut ihmisille, että hänellä oli ylen paljon työtä Bretagnessa tai työhuoneessaan Versaillesissa ollessaan, eikä hän ollut liioin näyttäytynyt hovissa. Hän tiesi, että hovissa tapahtuisi pian jokin mullistus, — joko hänelle edullinen tai ei. Jos mullistus oli hänelle hyödyllinen, oli hänestä parempi tarjota hallittavilleen tähän asti tuntemattomana pysyneen henkilön hyviä töitä. Toisessa tapauksessa jälleen hän oli ajatellut voivansa kadota jättämättä itsestään jälkeä; siten voisi hän nousta helpommin ylös tuhon pyörteestä aivan uutena henkilönä.
Sitäpaitsi määräsi kaikkia näitä laskelmia vielä eräs syy; ja vaikka se onkin romaanimaisin, oli se kuitenkin syistä kaikkein suurin.
Ennenkuin rouva Dubarrysta tuli kreivitär ja ennenkuin hän hyväili joka yö huulillaan Ranskan kruunua, oli hän ollut kaunis, iloinen ja suloinen olento. Ja häntä oli rakastettu: onni, jota hän nykyään toivoi turhaan, koska hän oli tullut pelätyksi.
Siinä lukuisassa nuorten, rikkaiden, mahtavien ja kauniiden miesten joukossa, jotka olivat pyrkineet Jeanne Langen, nykyisen rouva Dubarryn suosioon, niiden monien runonrustaajien laumassa, jotka olivat sommitelleet kahden säkeen loppusoinnuiksi sanat Lange ja ange [ange = enkeli. Suom.], oli Aiguillonin herttua ollut muinoin aivan ensimmäisessä rivissä. Mutta lieneekö asia ollut niin, ettei neiti Lange ollutkaan niin löyhä kuin hänen panettelijansa väittivät, tai oli sitten kuningas ja hänen yhtäkkiä syttynyt rakkautensa eroittanut toisistaan nämä kaksi sydäntä, jotka jo alkoivat toisiaan ymmärtää, — ja se seikka ei heidän kummankaan ansioita vähennä, — niin oli asia vain, että herttua oli lakannut lähettelemästä neiti Langelle runoja, akrostikoneja, kukkakimppuja ja parfyymejä, ja neiti Lange oli sulkenut häneltä Petits Champs-kadun varrella olevan talonsa oven. Sitten oli herttua vetäytynyt huokauksiaan tukahuttaen syrjäiseen Bretagneen, ja neiti Lange puolestaan lähettänyt kaikki huokauksensa Versaillesiin parooni de Gonesselle, nimittäin Ranskan kuninkaalle.
Kaikesta tästä seurasi, että herttua d'Aiguillonin yhtäkkinen katoaminen ei ensin saanut rouva Dubarrya juuri mihinkään erikoisiin mietteisiin, sillä hänen ajatuksensa kammoivat nyt kaikkea mennyttä. Mutta kun hän sitten huomasi, kuinka hiljaisena hänen entinen ihailijansa pysyi, tuli hän ensin uteliaaksi, ja vähitellen hän sitä kummastuikin. Ja koska hän asemassaan oli oppinut arvostelemaan miehiä, ajatteli hän nyt, että herttua oli tosiaan älykäs mies.
Tämäkin tunnustus oli jo paljon hänen puoleltaan, mutta siihen ei sisältynyt vielä kaikki. Tulisi hetki, jolloin rouva Dubarry huomaisi, että d'Aiguillon oli paitsi älyn myöskin sydämen mies.
Täytyy tunnustaa, että neiti Lange-raukalla oli syytä pelätä menneisyyttään. Kerran oli muuan muskettisoturi, joka väitti muinoin olleensa onnellinen rakastaja, tunkeutunut suorastaan Versaillesiin pyytämään neiti Langelta edes hiukan entistä suosiota. Ja vaikka soturin puhe oli heti kuninkaallisen ylpeästi tukehutettu, oli se kuitenkin sopinut sangen huonosti madame de Maintenonin palatsin puhtaaseen kaikuun.