KOLMAS LUKU
Monsieur Jacques
Gilbert oli ihastuksissaan tästäkin odottamattomasta onnesta, jollainen näytti ilmestyvän aina toivottomilla hetkillä hänen turvakseen. Ja hän meni, kuten äsken olemme sanoneet, tuon tuntemattoman miehen edellä, joka oli muutamilla sanoilla pystynyt tekemään hänet niin taipuisaksi ja kesyksi.
Tällä tavoin vei hän vanhuksen sammaleiden luo, jotka tosiaan olivat oikein kauniita capillariksia. Ja kun vanhus oli niistä ottanut tarvittavat kappaleensa, lähtivät he etsimään toisia kasveja.
Gilbert oli paljon perehtyneempi kasvitieteeseen kuin hän oli itse luullutkaan. Hän oli syntynyt metsäseuduilla, ja hän tunsi kaikki metsäkasvit niinkuin lapsuudentuttavansa, vaikka hän tunsi ne ainoastaan kansanomaisilla nimillä. Mutta sikäli kuin hän mainitsi niitä näillä nimillä, sanoi hänen uusi tuttavansa nyt niiden tieteelliset nimet. Ja kun Gilbert sitten näki jonkun samaan sukuun kuuluvan toisen kasvin, niin koetti hän muistella ja toistaa tuon tieteellisen nimityksen. Pari kolme kertaa hän typisteli ja väänsi noita kreikkalaisia tai latinalaisia nimiä; silloin tuntematon vanhus eritteli hänelle oudot sanat ja selvitti hänelle, millä tavoin nimen eri osat vastasivat niiden kuvaamaa esinettä. Ja sillä tavoin Gilbert oppi paitsi kasvien nimet, myöskin mitä ne kreikkalaiset tahi latinalaiset sanat merkitsivät, jotka Plinius, Linné tai Jussieu olivat määritelmiksi antaneet.
Joskus hän valitti:
"Kuinka ikävää, monsieur, etten saata ansaita noita kuutta souta päivässä harjoittamalla teidän kanssanne kasvitiedettä koko päivän. Voin vannoa, etten lepäisi hetkeäkään; enkä tarvitsisi kuuttakaan souta: leivän kannikka, sellainen kuin teillä oli aamulla, ravitsisi minut kyllä koko päiväksi. Äsken join tuolta lähteestä vettä, joka oli aivan yhtä hyvää kuin Taverneyssäkin, ja viime yönä nukuin erään puun juurella, jossa sain paremmat unet kuin parhaassa linnassa."
Tuntematon vanhus hymyili.
"Ystäväni", vastasi hän, "talvi tulee, kasvit kuihtuvat, lähteen peittää jää, tuuli vinkuu lehdettömissä puissa eikä henkäile suloisesti niinkuin nyt lehviä liikutellessaan. Silloin te tarvitsette asuntoa, vaatteita, puita takkaan, ja noista kuudesta sousta, jotka kesäpäivinä ansaitsette, ette voisi säästää sitä, mitä kuluu huoneen, puitten ja vaatteiden maksuun."
Gilbert huokasi, kokosi uusia kasveja ja teki uusia kysymyksiä.
Sillä tavoin kuljeksivat he hyvän osan päivää d'Aulnayn,
Plessis-Piquetin ja Meudonin metsissä.
Tapansa mukaisesti oli Gilbert jo päässyt uuden kumppaninsa kanssa sangen tuttavallisiin väleihin. Vanhuskin puolestaan kyseli häneltä monenlaisia asioita ja erittäin älykkäästi; mutta Gilbert vastasi niin vähän kuin mahdollista, sillä hän oli aina kuitenkin epäluuloinen, varovainen ja arka.
Châtillonissa vanhus osti leipää ja maitoa ja sai toverinsa paljoa houkuttelematta nauttimaan niistä puolet. Sitten läksivät he menemään Pariisia kohti, että Gilbert pääsisi kaupunkiin vielä päiväiseen aikaan.
Nuorukaisen sydän alkoi sykkiä innosta pelkästään Pariisia ajatellessaankin. Eikä hän salannut liikutustaan, kun hän näki Vanvesin kukkuloilta Sainte-Genèvieven, Invaliidi-kirkon ja Notre-Damen ja valtavan meren taloja, jonka yksinäiset aallot kohoavat ja lyövät kuin vuoksivesi Montmartren, Bellevillen ja Menilmontantin mäkien kupeita vastaan.
— Ah, Pariisi —, mutisi Gilbert itsekseen.
"Niin, Pariisi, rykelmä kivimuureja, kurjuuden kita", sanoi vanhus. "Jokainoasta kivestä, jonka siellä kohtaatte, saisitte nähdä vuotavan kyyneleitä tai verivirran, jos kaikki, mitä nuo kivimuurit sisäänsä kätkevät, näkyisi päältä päin."
Gilbert hillitsi ihastuksensa. Muuten pian se katosi itsestäänkin.
He tulivat sisään Enfer-tullista. Etukaupunki oli likainen ja löyhkäävä; sairaita kannettiin heidän ohitseen paareilla hospitaaleihin; puolialastomat lapset leikkivät liassa koirain, lehmäin ja sikojen kanssa.
Gilbertin otsa jo synkkeni.
"Teistä on tämä hirvittävää, eikö niin"? kysyi vanhus. "No, kohta ette näe näinkään ihanaa näytelmää. Ihminen on toki vielä rikas silloin, kun hänellä on sika tai lehmä; lapsikin on vielä ilona. Mutta lika, sitä sen sijaan on kaikkialla!"
Gilbert ei ollut haluton näkemään Pariisia myöskin sen synkältä puolelta; hän hyväksyi siis kuvauksen, jonka hänen kumppaninsa antoi.
Viimemainittu oli tähän saakka ollut puheissaan sangen runsassanainen, mutta nyt hän tuli sikäli hiljaiseksi ja mykäksi, mikäli lähestyttiin kaupungin keskustaa. Hän näytti jo niin huolestuneelta, ettei Gilbert voinut kysyä häneltä, mikä tuo puutarha oli, joka näkyi tuolta portin lävitse, ja minkä nimistä siltaa nyt kuljettiin Seinen ylitse: se puutarha oli Luxembourg; ja silta oli Pont-Neuf.
Mutta kun kuljettiin yhä edemmäksi ja kun tuntemattoman vanhuksen huoli näytti muuttuvan suorastaan rauhattomuudeksi, niin uskalsi Gilbert virkkaa:
"Asutteko vielä etäälläkin, monsieur?"
"Tullaan jo perille", vastasi vanhus, jonka Gilbertin kysymys näytti tekevän yhä synkemmäksi.
Four-katua mennessään kulkivat he aivan komean Hôtel de Soissonsin ohitse, jonka ikkunat ja pääportaat olivat tälle kadulle päin, kun taas sen ihanat puutarhat ulottuivat Grenelle- ja Deux-Écus-katuihin asti.
Gilbert joutui erään kirkon edustalle, joka oli hänestä kovin kaunis.
Hän pysähtyi hiukan sitä katselemaan.
"Siinä on kaunis rakennus", sanoi hän.
"Se on Saint-Eustache", vastasi vanhus.
Sitten hän kohotti päätään ja huudahti:
"Kello on jo kahdeksan! Oh, hyvä Jumala, joutukaa nyt, nuori mies, tulkaa nopeasti!"
Vanhus huippasi entistä kovemmin, ja Gilbert seurasi häntä.
"Kuulkaahan", virkkoi vanhus vaiettuaan hetkiseksi niin kiusallisella tavalla, että Gilbert alkoi tulla rauhattomaksi; "kuulkaahan, minä unohdin teille sanoa, että minä olen naimisissa".
"Ahaa!" äännähti Gilbert.
"Ja että minun vaimoni, kuten oikea pariisitar ainakin, nurisee, kun tulen näin myöhään kotiin. Muuten täytyy minun sanoa teille, että hän yleensä epäilee kaikkia vieraita."
"Tahdotteko, niin lähden nyt omia teitäni"? kysyi Gilbert, jonka välittömyyden nämä sanat yhtäkkiä hyytivät.
"Ei, ei, ystäväni; minähän pyysin teitä luokseni, tulkaa vain."
"No, tulenhan minä", sanoi Gilbert.
"Tästä oikealle, tänne näin, täällä asun."
Gilbert katsoi ylöspäin ja näki laskevan auringon viimeisten säteiden valossa torin kulmassa ja erään ryytipuodin oven päällä osoitekilvessä sanat:
Rue Plâtrière.
Tuntematon käveli yhä nopeammin, sillä kuta lähemmäksi hän tuli asuintaloaan, sitä enemmän lisääntyi hänen kuumemaisen kiihkeä jännityksensä, josta olemme puhuneet. Gilbert, joka ei tahtonut kadottaa häntä näkyvistään, tölmäsi joka hetki milloin jalankulkijoihin, milloin kantajien taakkoihin, milloin vaunujen pyöriin tai rattaiden aisoihin.
Hänen oppaansa näytti hänet jo aivan unohtaneen: hän kiiruhti nopein askelin, ajatellen selvästi yhä jotakin kiusallista.
Viimein pysähtyi hän erään oven eteen, jonka yläosa oli tehty rautasäleistä.
Nuoranpää pisti näkyviin ovessa olevasta reiästä: vanhus vetäisi nuorasta ja ovi aukeni.
Silloin hän kääntyi, ja nähdessään Gilbertin seisovan epäröiden ovella sanoi hän:
"Tulkaa nopeasti."
Ja hän sulki oven.
Jonkun askeleen pimeässä hamuttuaan komahti Gilbertin jalka pimeitten portaiden ensimmäiseen askelmaan. Vanhus oli täällä tuttu ja oli jo ennättänyt nousta kymmenkunnan askelmaa.
Gilbert kiiruhti hänen perässään ja nousi portaita sikäli kuin vanhus nousi ja pysähtyi, kun hän pysähtyi.
Ja hän pysähtyi kuluneelle olkimatolle eräällä portaiden kääntöpaikalla, josta vei sisään kaksi ovea.
Tuntematon vetäisi vuohensorkasta, joka oli kiinnitetty rullakaihdinnuoraan, ja kimeä-ääninen kello soi silloin sisällä jossakin Sitten kuului puukenkäin laahustavaa käyntiä ja ovi aukesi.
Kynnyksellä seisoi noin viidenkymmenen tai viidenkuudetta vuoden ikäinen nainen.
Kahden henkilön äänet sekautuivat nopeaan puheluun: toinen niistä oli
Gilbertin seuralaisen ja toinen naisen, joka oven oli avannut.
Ensinmainittu sanoi arasti:
"Tulenko liian myöhään, hyvä Teresia?"
Toinen motkotti:
"Onpa tämäkin illallisaika, Jacques."
"No niin, no niin, kyllähän siitä selvitään", vastasi vanhus lauhkeasti ja sulki oven ja otti kasvikotelonsa Gilbertiltä.
"Ahaa, oikein kantaja!" huudahti eukko. "Se tässä vielä puuttuu!
Sinä et siis enää voi itse kantaa noita kasvikasojasikaan! Monsieur
Jacques pestaa itselleen kantajan! Pyydän anteeksi, monsieur Jacques
Monsieur Jacquesista tulee oikein suuri herra."
"No, älähän, älähän", vastasi vanhus, jota oli näin tylysti kutsutti nimellä Jacques, ja asetteli kärsivällisesti kasvejaan uunin reunakkeelle; "no niin, rauhoituhan vähän, Teresia".
"Maksakin edes hänelle ja anna hänen mennä, niin ettei täällä ole urkkijoita."
Gilbert tuli kalman kalpeaksi ja ryntäsi ovelle. Monsieur Jacques esti häntä menemästä.
"Monsieur", vastasi isäntä tavallaan jyrkästikin, "ei ole kantaja, sen vähemmin mikään urkkija. Hän on vieraani, jonka toin mukanani."
"Vieras! Se tässä vielä puuttuu!"
"Kuulehan, Teresia", vastasi vanhus yhä lauhkealla äänellä, vaikka siitä jo huomasi selvästi kasvavan jyrkkyyden vivahduksen; "otahan tulta kynttilään, minulla on kuuma ja meillä on jano."
Muorilta tuli vastaukseksi murina, ensin melkoisen äänekäs, mutta sitten laimeneva. Sitten otti hän tulukset ja iski niitä rasian päällä, joka oli täytetty taulalla; säkenet alkoivat räiskyä ja sytyttivät heti taulan rasiassa.
Kaiken tämän kohtauksen ajan, jolloin ensin nuristiin ja viimein oltiin vaiti, oli Gilbert seissyt liikkumattomana ja mykkänä ja aivan kuin kiinni naulattuna kahden askeleen päässä ovelta. Ja häntä alkoi suorastaan kaduttaa tulonsa tänne sisään.
Jacques huomasi, miten nuorukainen kärsi.
"Tulkaa peremmäksi, monsieur Gilbert", pyysi hän, "olkaa hyvä".
Muori käänsi keltaista ja jöröä naamaansa nähdäkseen, kenelle hänen puolisonsa puhui näin harkitun kohteliaasti, ja silloin Gilbert näki tarkemmin tuon naisen, ohueen kuparijalkaan pistetyn kynttilän ensimmäisessä hohteessa.
Gilbertistä olivat jo ensi silmäyksellä nuo näkemänsä kasvot ylen vastenmieliset. Sillä ne olivat ryppyiset ja punaisen pöhöiset ja paikoittain ikäänkuin sapella kyllästetyt. Silmät olivat paremminkin terävät kuin vilkkaat ja enemmän kevytmieliset kuin terävät, ja koko typerähkö naama oli nyt lattean alistuvainen, alistuvaisuutta, jonka laadun eukon ääni ja äskeinen vastaanotto osoitti.
Mutta eukkokaan ei puolestaan ollut suinkaan tyytyväinen nuorukaisen kalpeihin kasvoihin ja hänen varovaisuuteensa ja jäykkyyteensä.
"Sen minä uskon, että teillä on kuuma ja että teillä on jano, herraset", murisi Teresia. "Kyllähän siinä tosiaan väsyy, kävellä kaiket päivää metsän siimeksessä, ja kyllähän se on työtä, kumartua silloin tällöin ottamaan maasta jotakin ruohoa! Sillä tietysti vieraskin kerää rohtoja: se on aina virattomien virkaa."
"Vieraamme on rehellinen ja kunnon nuorukainen", vastasi Jacques yhä jyrkemmäksi lujenevalla äänellä; "ja hän on suonut minulle kunnian olla seurassani koko päivän, ja olen varma, että minun hyvä Teresiani ottaa hänet ystävänä vastaan".
"Kahdelle täällä jotakin lienee, mutta ei kolmelle", mutisi Teresia.
"Minä olen vaatimaton ja samoin hänkin", vastasi Jacques.
"Kyllä, sen minä arvaan. Kyllä minä sen vaatimattomuuden tunnen! Sanon sinulle, että talossa ei ole leipää tarpeeksi teidän kahdelle vaatimattomuudellenne, enkä minä lähde kapuamaan kaksia portaita ja hakemaan sitä lisää. Sitäpaitsi on leipurinpuoti jo tähän aikaan kiinni."
"No, lähdenpä sitten minä sitä noutamaan", vastasi Jacques rypistäen kulmakarvojaan. "Avaahan ovi, Teresia."
"Mutta…"
"Avaa, minä lähden."
"Hyvä, hyvä", hoki muori motkottaen, mutta alistuen kuitenkin kuullessaan jyrkän äänen, johon hän oli vähitellen pakottanut vastahakoisuudellaan Jacquesin turvautumaan. "Enkö nyt ole tässä tottelemassa sinun kaikkia oikkujasi?… Kas niin, täytyy tyytyä siihen, mitä on. Tulkaa syömään!"
"Istuutukaa tänne minun viereeni", virkkoi Jacques Gilbertille vietyään hänet viereiseen huoneeseen ja pienen katetun pöydän ääreen, jolla oli kahden lautasen vieressä kaksi ruokaliinaa, joista toinen oli sidottu punaisella nauhalla, toinen valkealla; ne osoittivat siis isännän ja emännän paikkoja.
Tuon pienen neliskulmaisen huoneen seinät olivat verhotut vaaleansinisellä paperilla ja niitä kaunisti kaksi maantieteellistä karttaa. Muita huonekaluja oli kuusi koivuista olki-istuimilla varustettua tuolia ja mainittu ruokapöytä sekä ompelupöytä, jonka kansi oli täynnä parsittuja sukkia.
Gilbert istui pöytään; muori toi hänen eteensä lautasen ja melkoisesti käytetyn ruokaliinan; lisäksi toi hän huolellisesti puhdistetun tinapikarin.
"Etkö sinä menekään alas?" kysyi Jacques vaimoltaan.
"Se on tarpeetonta", vastasi vaimo äkäilevällä äänellä, josta huomasi hänen olevan kaunoissaan miehelle äskeisestä tappiostaan. "Se on tarpeetonta, minä löysin kaapista puoli leipää. Sitä on nyt edessänne puolentoista naulaa, se saa riittää."
Niin sanoen kantoi hän keiton pöytään.
Jacquesille annettiin ensin ja sitten Gilbertille, ja muori itse söi liemimaljasta.
Kaikilla heillä kolmella oli hyvä ruokahalu. Gilbert koetti masentaa omaansa kaiken voitavansa mukaan, sillä hän oli tullut aivan noloksi perheriidasta, johon hän oli joutunut syypääksi. Mutta kuitenkin hän ennätti syödä keittonsa ensimmäiseksi.
Muori loi vihaisen silmäyksen hänen liian aikaisin tyhjentyneeseen lautaseensa.
"Keitä täällä on käynyt tänään?" kysyi Jacques, kääntääkseen vaimonsa ajatuksia muualle.
"Tietysti kaiken maailman ihmiset, kuten aina", vastasi Teresia. "Sinä olit luvannut rouva de Bufflersille tänään valmiiksi hänen neljä vihkoaan, rouva d'Escarsille hänen kaksi aariaansa ja rouva Ponthièvrelle kvartetin säestyksineen. Toiset tulivat itse ja toiset lähettivät noutamaan, mutta monsieur Jacques oli keräämässä kasveja, ja kun ei voi huvitella ja tehdä työtä samalla aikaa, niin saivat rouvat soittaa ilman nuottejaan."
Jacques ei virkkanut sanaakaan, Gilbertin suureksi kummaksi hän ei pahoitellut. Mutta kun asia koski nyt yksistään isäntää, ei hän ollut tuonaankaan.
Keiton jälkeen tuli mukare keitettyä naudanlihaa, pienellä porsliinivadilla, joka oli täynnä veitsen naarmuja.
Jacques leikkasi Gilbertille melkoisen vähän, sillä Teresia piti häntä silmällä; sitten otti hän itselleen saman kokoisen palan kuin oli antanut vieraalle, ja ojensi lopuksi vadin emännälle. Emäntä tarttui leipään ja leikkasi siitä Gilbertille viipaleen.
Se viipale oli niin pieni, että Jacques punastui. Hän odotti, kunnes Teresia oli leikannut palan hänellekin ja itselleen. Mutta sitten otti hän leivän vaimonsa kädestä ja sanoi:
"Leikatkaa te itse leipää itsellenne, nuori ystäväni, ja ottakaa niin paljon kuin nälkänne vaatii, olkaa niin hyvä; leipää ei saa antaa mittamäärällä muille kuin niille, jotka sitä tuhlaavat."
Hetken kuluttua tuli voissa käristettyjä vihreitä herneitä.
"Katsokaa, miten ne ovat vihreitä", virkkoi Jacques; "ne ovat meidän omia suolaamiamme ja ne ovat erittäin maukkaita".
Ja hän ojensi vadin Gilbertille.
"Kiitos, monsieur", vastasi tämä; "minä olen jo syönyt niin paljon, minulla ei ole enää nälkä".
"Vieras ei ole samaa mieltä kuin sinä näistä säilykkeistämme", virkkoi Teresia happamana. "Hänestä olisivat tuoreet herneet varmaankin parempia, mutta niin kalliita herkkuja ei meillä ole varoja hankkia."
"Ei suinkaan, madame", vastasi Gilbert, "minusta ne ovat päinvastoin sangen maukkaita ja pitäisin niistä paljonkin, mutta minun ei ole tapana syödä kuin yksi ruokalaji".
"Ja juotte pelkkää vettä"? kysyi Jacques ja ojensi Gilbertille leilin.
"Aina vettä, monsieur."
Jacques kaatoi lasiinsa tilkan viiniä.
"Nyt, vaimoseni", virkkoi hän asettaen pullon takaisin pöydälle, "olepas hyvä ja mieti tälle nuorelle miehelle jotakin makuupaikkaa; hän on tiettävästikin hyvin väsynyt".
Teresia pudotti haarukan kädestään ja katseli miestään suorastaan kauhuissaan.
"Makuupaikkaa, oletko sinä hullu? Sinä raahaat tänne ihmisiä nukkumaan! Sinä siis aiot panna hänet omaan sänkyysi? Sinulta alkaa tosiaan mennä pää sekaisin! Sinä aiot siis ruveta pitämään huoneita matkustavaisille? Älä siinä tapauksessa luulekaan saavasi minusta apua; ota keittäjätär ja sisäkkö; riittää sekin, että saan sinuakin passata, muita lisäksi tarvitsematta."
"Teresia", vastasi Jacques vakavalla ja lujalla tavallaan, "Teresia, hyvä ystäväni, kuulehan nyt minua; kysymyshän on ainoastaan yhdestä yöstä. Tämä nuori ihminen ei ole koskaan vielä ollut Pariisissa; ja minä olen hänet tänne tuonut. Minä en tahdo hänen menevän majataloon. Siihen en suostu, vaikkapa hän nukkuisi minun vuoteessani, kuten sanoit."
Ja ilmaistuaan toisen kerran tahtonsa vanhus odotti vaimonsa vastausta.
Teresia oli katsellut tarkkaavasti häntä ja näytti hänen puhuessaan tutkivan hänen kasvojensa jokaisen lihaksen liikettä; ja nyt hän näytti ymmärtävän, että kaikki vastustus tällä kertaa oli turhaa. Ja niin ollen muutti hän menettelytapaa.
Hänen taistelunsa Gilbertiä vastaan ei ollut onnistunut; sentähden hän ryhtyi nyt taistelemaan hänen puolestaan, joskin hänestä, totta puhuen, tuli sangen petollinen liittolainen.
"No hyvä", sanoi Teresia, "koska nuori herra on tullut tänne sinun kanssasi, niin tietysti tunnet hänet hyvin, ja siinä tapauksessa on parempi, että hän jää meille. Minä varustan vuoteen niin hyvin kuin taidan sinun työhuoneeseesi, niiden suurten paperipinkkaisi viereen."
"Ei", vastasi Jacques hätääntyen; "kirjoitushuone ei sovi makuuhuoneeksi. Tuli voisi helposti päästä papereihin."
"Mokomakin vahinko!" mutisi Teresia.
Sitten lisäsi hän ääneen:
"Eteiseen siis, kaapin eteen?"
"Ei sinnekään."
"Niinpä näen, että se hyvästä tahdostamme huolimattakin käy mahdottomaksi; sillä jollei häntä oteta sinun tai minun kamariini…"
"Minusta näyttää, Teresia, kuin sinulla olisi huono muisti."
"Minullako?"
"Niin. Eikös meillä ole ullakkokamari?"
"Ullakko, aioit kai sanoa?"
"Ei se suinkaan ole ullakko, vaan ullakkokamari, jossa on tosin vain luukku ikkunana. Mutta se on puhdas huone, ja siitä on kaunis näköala puutarhoihin, seikka, joka on Pariisissa harvinaista."
"Oh, vaikkapa olisikin pelkkä ullakko, monsieur", sanoi Gilbert, "olisin siitä sangen hyvilläni, sen vakuutan".
"Ei millään muotoa", virkkoi Theresia. "Siellähän minulla on liinavaatteet kuivamassa."
"Tämä nuori mies ei niitä sotke, Teresia. Eikö niin, ystäväni, te varotte, ettei kunnon emäntänne liinavaatteille tule mitään vahinkoa? Me olemme köyhiä, ja pienikin vahinko on meille tuntuva."
"Oi, siitä saatte olla huoletta, monsieur."
Jacques nousi ylös ja meni lähemmäksi Teresiaa.
"Katsoppas, rakas ystäväni, minä en tahdo, että tämä nuori mies joutuu turmiolle. Pariisi on vaarallinen paikka; täällä voimme häntä pitää silmällä."
"Aiotko sinä sitten ruveta häntä kasvattamaan? Maksaako hän sitten mitään, tuo oppilaasi?"
"Ei, mutta minä vastaan, ettei meidän tarvitse hänestä maksaa. Huomisesta alkaen elättää hän itse itsensä. Ja mitä hänen asuntoonsa tulee, emmehän ollenkaan tarvitse ullakkokamaria, joten voimme tehdä hyvän työn ja antaa sen hänelle."
"Kummallista, miten kaikki laiskat tulevat keskenään hyvin toimeen", mutisi Teresia olkapäitään kohauttaen.
"Monsieur", sanoi Gilbert kyllästyneenä vielä enemmän kuin itse isäntä tähän taisteluun, jota monsieur Jacques kävi askel kerrallaan hankkiakseen vieraalle vieraanvaraisuutta, joka Gilbertiä nöyryytti; "monsieur, en ole koskaan ketään häirinnyt enkä tosiaan aio sitä tehdä juuri teitä kohtaan, joka olette ollut minulle niin hyvä. Sallikaa siis minun lähteä pois. Näin tuolla sillan vieressä, jonka yli tulimme, puita ja penkkejä. Vakuutan, että minun on oikein hyvä nukkua jollakin penkillä siellä."
"Kyllä kai", vastasi Jacques, "kaupunginvartio vangitsee teidät irtolaisena".
"Niinkuin hän onkin", jatkoi Teresia.
"Tulkaahan nyt vaan, nuori mies", sanoi Jacques, "muistaakseni siellä ylhäällä on hyvä olkipatjakin. Se on toki aina parempi kuin kova penkki; ja jos kerran penkkiin tyydytte…"
"Oh, monsieur, minä en ole koskaan nukkunut muuta kuin olkipatjalla", vastasi Gilbert.
Mutta sitten hän tahtoi salata tätä totuutta ja lisäsi pienen valheen:
"Karvapatja on minusta aina liian kuuma."
Jacques hymyili.
"Oljilla on tosiaan raikasta nukkua", sanoi hän. "Ottakaa tuosta pöydältä kynttilänpätkä ja tulkaa kanssani."
Teresia ei katsonutkaan Jacquesin puoleen. Hän huokasi raskaasti, hän oli voitettu.
Gilbert nousi totisena ylös ja lähti suojelijansa perästä.
Mennessään eteisen läpi näki hän siellä vesikannun.
"Monsieur, onko vesi Pariisissa kallista?" kysyi hän.
"Ei, ystäväni; mutta jos olisikin, vesi ja leipä ovat aineita, joita ei ole oikeus kieltää ihmiseltä, joka niitä pyytää."
"Oh, tarkoitan sitä, että Taverneyssä ei vesi maksanut mitään, ja puhtaus on köyhän ylellisyys."
"Ottakaa vain, ystäväni", virkkoi Jacques osoittaen suurta porsliinikannua.
Ja hän läksi nousemaan portaita Gilbertin edellä, ihmetellen, että oli noin nuoressa ihmisessä nähnyt rahvaan koko voiman yhdistyneenä ylimystön hienoihin vaistoihin.
NELJÄS LUKU
Jacques-herran ullakkokamari
Portaat olivat ahtaat ja jyrkät jo alhaalla eteisen päässä, sillä kohtaa, jossa Gilbert oli tullessaan kompastua niiden ensimmäisiin askelmiin, mutta tulivat yhä jyrkemmiksi ja ahtaammiksi talon kolmannessa kerroksessa, jossa Jacques asui. Hän ja hänen suojattinsa nousivat suurella vaivalla ylös todelliselle ullakolle. Ainakin tällä kertaa oli Teresia ollut oikeassa: asumus olikin varsin yksinkertaisesti ullakko, jaettu neljään osastoon, joista kolme oli käyttämätöntä.
Täytyy myöntää, että Gilbertille määrätty osastokin oli asuttavaksi kelpaamaton.
Katto suistui niin jyrkästi harjahirrestä, että se ja permanto muodostivat terävän kulman. Keskellä tuota viettoa kattoa oli luukku, jossa oli kehnot ja ruuduttomat ikkunakehykset ja joka päästi sisään valoa niukalti, mutta ilmaa yllin kyllin, varsinkin talvimyrskyillä.
Onneksi oli nyt melkeinpä kesä, ja kuitenkin, vaikka oli lämmin vuodenaika, oli kynttilä vähällä sammua Jacquesin kädessä, kun he astuivat kamariin.
Olkipatja, josta Jacques oli niin kehuskellen puhunut, oli tosiaan siellä lattialla, ja se veti huomion puoleensa kamarin tärkeimpänä huonekaluna. Nurkissa oli kasoissa vanhoja painettuja kirjanarkkeja, jotka olivat reunoilta kellastuneita, keskellä rottain nakertamia kirjarykelmiä.
Kahdella nuoralla, jotka oli viritetty huoneen seinästä toiseen ja joista ensimmäiseen Gilbert oli tullessaan kuristaa itsensä, rapisi ja heilui yötuulessa paperipusseja, joissa oli palkoineen kuivattuja herneitä, ryytikasveja sekä liinavaatteita ja vanhoja naisten pukimia.
"Tämä ei ole kaunista", virkkoi Jacques, "mutta uni ja pimeys muuttavat köyhimmätkin majat komeimpien palatsien vertaisiksi. Nukkukaa niinkuin teidän iällänne nukutaan, eikä teitä mikään estä huomisaamuna luulemasta nukkuneenne Louvren linnassa. Mutta ennen kaikkea, varokaa tulta!"
"Kyllä, monsieur", vastasi Gilbert hieman päästä pyörällä kaikesta tänään näkemästään ja kuulemastaan.
Jacques läksi jo ulos hymyillen vieraalleen, mutta pyörsi vielä takaisin.
"Huomenna puhutaan asioista. — Oletan, ettei teistä ole vastenmielistä tehdä työtä, vai mitä?"
"Tiedättehän, monsieur", vastasi Gilbert, "että päinvastoin suurin toivoni on saada työtä".
"No, siispä on kaikki hyvin."
Jacques astui jälleen askeleen ovea kohti.
"Ihmisarvolle sopivaa työtä nimittäin", lisäsi Gilbert saivarrellen.
"Minä en tunne muunlaista työtä, nuori ystäväni. Me siis tapaamme huomenna."
"Hyvää yötä ja kiitoksia paljon, monsieur", lopetti Gilbert.
Jacques meni sulkien oven ulkoa ja Gilbert jäi kojuunsa yksin.
Ensin hän oli ollut kummastunut ja sitten ymmällään Pariisiin pääsystään. Mutta nyt hän kysyi itseltään, oliko tämä tosiaan Pariisi, tämä kaupunki, jossa saattoi olla moisia asumuksia kuin hänen nykyinen kamarinsa.
Sitten päätteli hän, että monsieur Jacques joka tapauksessa antoi kuin antoikin hänelle almun. Mutta kun hän muisti, mitenkä Taverneyssä almut annettiin, niin ei hän tätä seikkaa enää ihmetellyt, vaan ihmettely alkoi muuttua kiitollisuudeksi.
Kynttilä kädessä hän tarkasteli sitten kojunsa joka kulman, ollen kuitenkin varovainen, niinkuin Jacques oli vaatinut. Teresian vaatteita hän tuskin huomasikaan eikä tahtonut niistä ottaa edes vanhinta hametta yöksi peitteekseen.
Hän pysähtyi tarkastamaan painettuja kirjanlehtiä, jotka olivat tehneet hänet ylen uteliaaksi.
Ne olivat sidotut kiinni nippuihin; hän ei niihin koskenutkaan.
Kaula pitkällä ja ahmivin silmin alkoi hän sitten paperinippujen jälkeen tarkastella hernepusseja.
Hernepussit olivat tehdyt sangen valkeasta paperista, joka sekin oli painettuna kiinnitetty pusseiksi nuppineuloilla. Liikauttaessaan hiukan rajusti päätään sattui Gilbert nykäisemään nuoraa: yksi pusseista putosi permannolle.
Gilbert kalpeni ja pelästyi pahemmin kuin olisi murtanut auki jonkun raha-arkun ja kiiruhti kokoamaan maasta sinne tänne kierineitä herneitä ja panemaan niitä takaisin pussiin.
Tähän työhön ryhtyessään hän vaistomaisesti tuli katsahtaneeksi paperiin ja yhtä vaistomaisesti lukeneeksi pari niihin painettua riviä; rivit tekivät hänet tarkkaavaksi. Hän työnsi herneet kauemmaksi, istahti olkipatjansa reunalle ja alkoi lukea. Sillä nuo sanat olivat niin sopusoinnussa hänen ajatustensa ja varsinkin hänen luonteensa kanssa, että tuntui kuin ne olisivat olleet kirjoitetut paitsi häntä varten, suorastaan hänen omana käsialanaan.
Paperissa oli seuraavaa:
'Muuten eivät minua kiehtoneet erikoisesti ompelijattaret, kamarineitsyet tai puotineidit; minulle piti olla herrasnaisia; kullakin ovat omat oikkunsa, ja tämä on aina ollut minun omituisuuteni. Minä en tässä asiassa ajattele samalla tavoin kuin Horatius. Kuitenkaan ei minuun vaikuta syntyperän taikka säädyn turhamaisuus, vaan paremmin hoidettu iho, kauniimmat kädet, aistikkaammat vaatteet, koko heidän olentonsa suurempi hienous ja siisteys, heidän suurempi makunsa käyttäytyessään ja puhuessaan, hienompi ja paremmin ommeltu puku, sievempi, kenkä, nauhat ja pitsit ja paremmin järjestetty tukka. Minusta olisi kaikkein vähimmin kaunis mieluisin, jos hänellä olisivat nämä ominaisuudet. Minusta on itsestänikin tämä taipumus naurettava, mutta sydämeni määrää sen minulle vasten tahtoanikin.' [Rousseau, "Tunnustuksia". Suom.]
Gilbert hätkähti ja hänelle tuli hiki otsalle. Oli mahdotonta paremmin tulkita hänen ajatuksiaan, paremmin määritellä hänen luonnollisia vaistojaan, paremmin eroitella hänen makuaan. Siinä vain ero, ettei Andrée ollut suinkaan vähimmin kaunis kaikki nämä luetellut avut omistava. Andréella oli kaikki nuo hyvät puolet, mutta hän oli samalla kaikkein kaunein.
Gilbert jatkoi siis ahnaasti lukemistaan.
Lainaamiemme rivien jälkeen tuli jännittävä seikkailu, joka eräällä nuorukaisella oli kahden nuoren tytön seurassa. Kertomus ratsastusmatkasta pienine ihastuttavine kirkaisuineen, jollaiset tekevät naisen yhä entistäänkin hurmaavammaksi, sillä ne ilmaisevat, että hän on heikko. Kertomus retkestä erään tyttösen ratsun selässä hänen takanaan ja öisestä kotiin paluusta, oli kaikkea muuta viehättävämpi ja jännittävämpi.
Gilbertin uteliaisuus kasvoi kasvamistaan. Hän oli avannut levälleen paperipussin ja luki jo sykkivin sydämin kaiken, mitä siihen oli painettu. Hän katsoi nyt lehtien sivunumeroa ja alkoi haeskella löytääkseen toisia, seuraavia sivuja. Sivunumeroissa oli aukko, mutta hän löysi seitsemän, kahdeksan muuta pussia, joiden lehdet näyttivät seuraavan toisiaan. Hän otti pois niistä nuppineulat, tyhjensi liskot pusseista permannolle, järjesti arkit ja alkoi lukea.
Nyt oli luettava aivan toisenlaista. Nämä uudet sivut kertoivat erään köyhän ja tuntemattoman nuoren miehen seikkailuista ylhäisen naisen kanssa. Ylhäinen nainen oli laskeutunut hänen tasolleen, tai paremminkin oli hän ylennyt naisen tasolle; ylhäinen nainen oli ottanut hänet vastaan aivan vertaisenaan ja huolinut hänen rakastajakseen ja vihkinyt hänet kaikkiin sydämen salaisuuksiin, noihin nuoruuden unelmiin, jotka ovat niin lyhytikäisiä, että ne näyttävät meistä elämän toiseen laitaan päästyämme aivan kuin kauneilta, mutta nopeasti katoavilta lentotähdiltä, jotka liitävät kevään tähtitaivaalla.
Nuorukaisen nimeä ei missään mainittu. Vallasnainen oli nimeltään rouva de Warens, viehkeä ja suloinen nimi lausua!
Gilbert uneksi jo onnea saada viettää koko yön tällä tavoin lueksien, ja hänen iloaan lisäsi vielä varmuus, että hänellä oli koko rivi pusseja vielä avattavana yksi toisensa jälkeen. Mutta silloin kuului yhtäkkiä hiljaista ritinää: kynttilän pätkä oli vaskisen jalkansa kuumentamana sulanut ja vaipui nestemäiseen rasvaansa, ullakkokamarin täytti kirpeä haju, ydin sammui ja Gilbert jäi pilkkopimeään.
Tämä tapahtui niin nopeasti, ettei ollut neuvoa sitä estää. Gilbertiä, jonka lukeminen keskeytettiin tällä tavoin, melkein itketti raivosta. Hän antoi pinkan vaipua vuoteen viereen kokoamiensa herneiden päälle ja heittäytyi olkipatjalleen, ja vaikka hän olikin harmissaan, nukahti hän piankin sikeään uneen.
Nuorukainen nukkui kuten yhdeksäntoistavuotiaana ainakin nukutaan. Niinpä ei hän herännytkään ennenkuin munalukko, jonka Jacques edellisenä iltana oli pannut ullakkokamarin oveen, alkoi kalista.
Oli jo kirkas päivä, kun Gilbert avasi silmänsä, näki hän vieraan isäntänsä tulevan kamariin. Hänen silmänsä kääntyivät heti permannolle levitettyihin liskoihin ja paperipusseihin, jotka hän oli palauttanut muinaiseen arkinmuotoon.
Myöskin Jacquesin silmät suuntautuivat samoihin esineihin.
Gilbert tunsi häpeän punan nousevan poskilleen, ja tietämättä, mitä sanoa, hän mutisi:
"Hyvää huomenta, monsieur."
"Hyvää huomenta, ystäväni", vastasi Jacques; "nukuitteko hyvin?"
"Kyllä, monsieur."
"Ettehän vaan liene somnambuli?" [unissakulkija. Suom.]
Gilbert ei tiennyt, mitä somnambuli merkitsi, mutta hän ymmärsi, että kysymyksen tarkoitus oli vaatia häneltä selitystä, miksi nuo herneet eivät olleet enää pusseissaan ja miksi pussit oli eroitettu herneistä.
"Oi, monsieur", sanoi hän, "minä arvaan kyllä, miksi niin sanoitte. Minä olen syypää tähän pahaan työhön ja syytän siitä ankarasti itseäni, mutta luulen, että vahinko voidaan vielä korjata."
"Tiettävästikin. Mutta miksi on kynttilänne palanut aivan loppuun?"
"Minä valvoin liian kauan."
"Miksi te valvoitte"? kysyi Jacques epäluuloisena.
"Minä luin."
Jacques katseli yhä epäluuloisempana levitettyjä papereita.
"Tuo ensimmäinen arkki", virkkoi Gilbert näyttäen pussia, jonka hän oli ensimmäiseksi ottanut nuoralta ja lukenut, "ensimmäinen arkki, jota katselin sattumalta, teki minut niin uteliaaksi… Mutta kuulkaahan, monsieur, te, joka tiedätte niin paljon, te varmaan tiedätte, mistä kirjasta se on?"
Jacques katsoi välinpitämättömästi arkkia ja vastasi:
"En tiedä."
"Se on nähtävästikin romaani", sanoi Gilbert; "kovin kaunis romaani".
"Vai romaani, niinkö luulette?"
"Niin, sillä siinä puhutaan rakkaudesta niinkuin romaaneissa, sillä erolla vaan, että sitä kuvataan paljoa paremmin."
"Mutta", väitti Jacques, "kun tuossa arkin alareunassa näkyy sana Tunnustuksia, niin luulisin…"
"Luulisitte…?"
"Että se voi olla tosi kertomus."
"Oi, ei, ei; ihminen, joka puhuu näin, ei voi puhua itsestään. Hänen tunnustuksensa ovat liian suoria, hänen arvostelunsa liian puolueeton."
"Ja minä puolestani luulen, että te olette erehtynyt", vastasi vanhus vilkkaasti. "Tekijä on ainoastaan tahtonut näyttää maailmalle esimerkin miehestä, joka paljastaa itsensä lähimmäisilleen sellaisena, miksi Jumala on hänet luonut."
"Tunnetteko te sitten tekijän?"
"Hän on Jean Jacques Rousseau."
"Rousseau!" huudahti nuori mies kiihkeästi.
"Niin. Täällä on muutamia arkkeja hänen viimeistä kirjaansa, hajallaan ja kappaleina."
"Siis se nuori mies, joka köyhänä ja tuntemattomana melkein kerjäämällä elätti henkeänsä, samoten jalkaisin pitkin maanteitä, hän oli siis Rousseau, sama mies, jonka kädestä lähtivät sitten Émile ja Yhteiskuntasopimus?"
"Se oli hän, tai paremminkin: se ei ollut hän", vastasi vanhus kuvaamattoman surumielisenä. "Ei, se ei ollut hän, Yhteiskuntasopimuksen ja Émilen tekijä on mies, joka on kadottanut kuvitelmansa maailmasta, elämästä, maineesta, jopa melkein Jumalastakin; tuo toinen… Rousseau… madame Warensin nuorukainen nimittäin, on lapsi, joka astuu elämään samankaltaisesta ovesta kuin aamurusko maailmaan. Hän on lapsi, iloineen, toiveineen. Näiden kahden Rousseaun välillä on kuilu, joka estää iäksi heidät yhtymästä, nimittäin… kolmikymmenvuotiset onnettomuudet."
Vanhus pudisti päätänsä, hänen kätensä hervahtivat surullisesti alas ja hän näytti vaipuvan syviin mietteisiin.
Gilbertin sielua häikäisi.
"Siis tuo seikkailu neiti Galleyn ja neiti de Graffenriedin kanssa on aivan totta"? kysyi hän. "Rousseau on siis tosiaan kokenut tuon kiihkeän rakkauden rouva de Warensia kohtaan? Siis tuon naisen omistaminen, joka teki hänet synkäksi eikä suinkaan kohottanut häntä taivaisiin, kuten hän oli odottanut, se ei siis ole pelkkää hurmaavaa valhetta?"
"Nuori mies", vastasi vanhus, "Rousseau ei ole valehdellut koskaan.
Muistakaa hänen tunnuslauseensa: Vitam impendere vero."
"Sen tunnen", virkkoi Gilbert; "mutta kun en ymmärrä latinaa, en tiedä, mitä se merkitsee".
"Se merkitsee: Antaa henkensäkin totuuden puolesta."
"Siis on mahdollista, että syntyperältään sellaista miestä kuin Rousseau voi rakastaa vallasnainen, ylhäinen vallasnainen? Oi, jos te tietäisitte, että tällainen saattaa tehdä hulluksi olentoja, jotka ovat yhtä halpaa syntyperää kuin Rousseau ja ovat tohtineet luoda silmänsä itseään ylempään."
"Te rakastatte", sanoi Jacques, "ja huomaatte Rousseaun ja oman asemanne samanlaiseksi".
Gilbert punastui; mutta kysymykseen hän ei vastannut.
"Mutta eiväthän kaikki naiset ole sellaisia kuin rouva Warens", sanoi hän. "On ylpeitä, halveksuvia ja saavuttamattomiakin, ja sellaisia rakastaa on mielipuolisuutta."
"Ja kuitenkin, nuori mies, sellaisia tilaisuuksia on useinkin
Rousseaulle tarjoutunut", vastasi vanhus.
"Ah, uskon sen", huudahti Gilbert, "mutta hän olikin Rousseau. Jos tuntisin, että minussa olisi kipinäkin tulta, joka hehkui hänen sydämessään ja sytytti hänen neroaan…"
"Niin?"
"Niin, silloin sanoisin, ettei löydy naista, olipa hän syntyperältään miten ylhäinen tahansa, joka olisi vertaiseni; mutta nyt minua, koska en ole mitään enkä voi millään tavoin uskoa tulevaisuuteeni, nyt minua häikäisee katsellessani johonkin itseäni ylempään. Oi, miten mielelläni puhuisin nyt Rousseaun kanssa."
"Minkätähden?"
"Tahtoisin kysyä häneltä, eikö hän itse olisi noussut rouva de Warensin tasolle, ellei tämä olisi laskeutunut hänen luokseen; sanoakseni hänelle: 'Ettekö olisi valloittanut häntä omaksenne, jos hän olisi kieltänyt teiltä tuon omistamisen, joka lopulta teitä synkensi, valloittanut, vaikkapa…?'"
Nuorukainen keskeytti lauseensa.
"Valloittanut vaikkapa…?" toisti vanhus.
"Vaikkapa rikoksella!"
Jacques säpsähti.
"Vaimoni on kai jo noussut ylös", virkkoi hän ja keskeytti pakinan. "Mennään alas. Muuten, työmies ei saa aloittaa koskaan liian varhain päiväänsä: tulkaa, nuori mies, tulkaa!"
"Se on totta", virkkoi Gilbert; "anteeksi, monsieur, mutta eräät asiat aivan huumaavat aina aivoni, eräät kirjat saavat minut aivan haltioihini, ja eräät ajatukset melkeinpä hulluksi".
"Niin, niin, te olette rakastunut", virkkoi vanhus.
Gilbert ei vastannut mitään, vaan alkoi koota herneitä lattialta, ja laatia arkeista nuppineulain avulla pusseja. Jacques antoi hänen tehdä sen työn.
"Teillä ei ole täällä ylellistä", sanoi hän; "mutta joka tapauksessa teillä on kaikki tarvittava, ja jos olisitte ollut virkumpi aamulla, olisitte saanut tuosta ikkunasta hengittää kasvien suloista tuoksua, jolla kyllä on arvonsa suurkaupunkia saastuttavien ja tympeyttävien hajujen keskellä. Tässä alhaalla ovat Rue de la Jussiennen puutarhat. Lehmukset ja kultavihmat kukkivat nyt siellä parhaillaan, ja nauttimalla niiden tuoksua aamulla kokoaa vanki-parka itselleen onnea koko päiväksi, eikö niin?"
"Kyllähän minä siitä pidän paljon", vastasi Gilbert; "mutta olen siihen liian tottunut huomatakseni sitä erikoisesti".
"Sanokaa paremminkin, ettette ole vielä ollut tarpeeksi kauan maaseutuilmaa vailla kaivataksenne sitä. Mutta nythän teiltä tuo hommanne loppui: mennään työskentelemään."
Ja Jacques viittasi Gilbertille ovea, antoi hänen mennä edellään ja pani sitten oven jälleen lukkoon.
Tällä kertaa Jacques vei toverinsa suoraan siihen kamariin, jota
Teresia eilis-iltana oli sanonut hänen työhuoneekseen.
Perhosia lasien alla, kasveja ja kivennäisaineita mustissa puupuitteissa, kirjoja pähkinäpuisessa kaapissa, kapea pöytä, joka oli peitetty pienellä vihreän ja mustan kirjavalla villaliinalla. mikä taas oli melkoisen kulunut pitkäaikaisesta käytöstä; pöydällä käsikirjoituksia Järjestyksessä; neljä koivuista nojatuolia, tummia väriltään ja päällystettyjä mustalla jouhikankaalla, — näin oli huone sisustettu. Kaikki siellä oli hohtavaa ja kiilloitettua, moitteettomassa järjestyksessä ja puhdasta. Mutta samalla oli kamari silmälle ja sydämelle kylmä, sillä valo, joka kuulsi siihen pumpuliuudinten lävitse, oli harmaa ja heikko, ja kaikki ylellisyys, jopa vaatimaton hyvinvointikin näytti olevan kaukana sen lämmittämättömän ja mustan lieden äärestä.
Ainoastaan ruusupuinen klaveeri, joka seisoi neljällä yksinkertaisella jalalla, ja kamiinin reunalle asetettu kupukello kirjoituksineen: "Dolt, Arsenaali", muistuttivat tässä hautamaisessa asumuksessa, että jotakin täälläkin eli, sillä ensinmainitun teräskielet värisivät kaduilla vieriväin ajoneuvojen herättäminä ja viimemainitun heiluri tiksutti hopeisin äänin.
Gilbert astui kuvailemaamme työhuoneeseen kunnioittavin tuntein. Hänestä oli huonekalusto melkeinpä ylellinen, sillä se oli suunnilleen samanlainen kuin Taverneyn linnassa. Varsinkin vaikutti häneen suuresti vahattu lattia.
"Istukaahan", sanoi Jacques hänelle, osoittaen erästä toista pöytää, joka oli asetettu toiseen ikkunasyvennykseen. "Sanon teille heti, mitä työtä olen teille aikonut."
Gilbert totteli kiireesti kehoitusta.
"Ymmärrättekö tällaisia asioita"? kysyi vanhus.
Ja hän näytti Gilbertille paperia, johon oli vedetty määrättyjen välimatkojen päähän viivoja.
"Kyllä", vastasi Gilbert, "se on nuottipaperia".
"No niin, kun minä olen saanut sopivalla tavalla mustatuksi arkin tällaista paperia, nimittäin kun olen kopioinut siihen nuotteja niin paljon kuin siihen mahtuu, niin ansaitsen kymmenen soun-rahan; sen hinnan minä itse vaadin tästä työstäni. Luulisitteko oppivanne kopioimaan nuotteja?"
"Kyllä, monsieur, luulen varmasti."
"Mutta eivätkö nuo pienet mustat pistetahrat, joita yksinkertaiset, kaksinkertaiset ja kolminkertaiset vartaat lävistävät, ala aivan vilistä silmissänne?"
"Se on kyllä totta, monsieur. Ensi silmäyksellä minä en niistä paljoakaan ymmärrä; mutta hartaammin katsellen minä eroitan nuotin toisesta; tuossa esimerkiksi on F."
"Missä?"
"Tuossa, ylimmäisen viivan päällä."
"Entä tuo tuossa, kahden alemman viivan välissä?"
"Sekin on F."
"Entä sen yläpuolella oleva nuotti, joka ratsastaa toisella viivalla?"
"Se on G."
"Mutta osaatteko te lukea nuotteja, vai mitä?"
"Tunnen nuottien nimet, mutta en niiden merkitystä."
"Ja tiedättekö, mitä ne ovat, kun ne ovat valkeita tahi mustia tai kun niiden kaulassa on viiva, kaksi viivaa tai kolme viivaa?"
"Oh, sen minä kyllä tiedän."
"Entä nuo merkit?"
"Ne ovat taukomerkkejä."
"Entä tuo?"
"Se on ylennysmerkki."
"Ja tämä?"
"Se on B."
"Erinomaista. Mutta tehän puhutte kaikessa tietämättömyydessänne musiikista aivan yhtä taitavasti kuin botaniikasta ja kuten olitte vähällä puhua minulle rakkaudestakin", virkkoi Jacques ja hänen silmiään alkoi sumentaa, mikä usein tuntui olevan hänellä tapana.
"Oi, monsieur", vastasi Gilbert punastuen; "älkää pilkatko minua."
"Päinvastoin, minä hämmästyn teitä. Musiikki on taidetta, joka tavallisesti opitaan vasta toisten opintojen jälkeen, ja tehän sanoitte, että ette ole käynyt mitään kouluja ettekä saanut mitään oppia."
"Ja se on totta, monsieur."
"Mutta ette suinkaan omasta päästänne ole voinut keksiä, että tuo musta piste ensimmäisellä viivalla on F?"
"Monsieur", lausui Gilbert matalammalla äänellä ja painaen päänsä alas, "siinä talossa, jossa asuin, oli eräs… nuori henkilö, joka soitti klaveeria".
"Ahaa, se sama, joka tutki kasveja?" kysyi Jacques.
"Aivan niin, monsieur; ja hän soitti oikein hyvinkin."
"Todellako?"
"Niin, ja minä jumaloin musiikkia."
"Mutta se ei ole mikään syy tuntea nuotteja."
"Monsieur, Rousseau sanoo, että se ihminen on epätäydellinen, joka nauttii seurauksista ottamatta selvää syistä."
"Kyllä; mutta hän on sanonut myöskin, että jos ihminen lisää tällaisella tutkimisella tietojaan, niin hän menettää ilonsa ja yksinkertaisuutensa ja luonnonvaistonsa."
"Mitäpä sillä väliä", vastasi Gilbert, "jos sellainen tutkiminen tuottaa hänelle yhtä suuren nautinnon kuin sekin on, jonka hän siten kadottaa?"
Jacques käännähti hämmästyneenä.
"Älkäähän", virkkoi hän, "ette ole pelkästään botanisti ja musiikkimies, vaan myöskin loogikko".
"Voi, monsieur, minä en paha kyllä ole en botanisti, en musiikkimies enkä loogikko; minä ymmärrän ainoastaan eroittaa nuotin toisesta ja merkin toisesta, en mitään muuta."
"Te osaatte siis laulaa nuotista?"
"Minä? En toki."
"No, ei väliä, haluatteko nyt koettaa kopioida? Tässä on nyt valmiiksi viivattua paperia; mutta varokaa sitä turmelemasta, sillä se on sangen kallista. Tai parempi on, että annan aivan tavallista paperia: viivatkaa se ja kokeilkaa siihen."
"Kyllä, monsieur, minä teen niinkuin neuvotte. Mutta suokaa minun teille sanoa, etten aio tätä elinkautiseksi ammatikseni. Sillä parempi on ruveta julkiseksi kirjuriksi kuin kopioida nuotteja, joita ei itse ymmärrä."
"Oi kuulkaa, nuori mies, nyt te puhutte asiaa ajattelematta, muistakaa se!"
"Kuinka niin?"
"Voiko yleisölle kirjoittaa kirjeitä yöllä ja ansaita siihen aikaan leipänsä?"
"Ei, se on totta."
"No niin, kuulkaahan nyt, mitä teille sanon: tottunut mies voi parissa kolmessa tunnissa yöllä kopioida viisi, kuusi tällaista sivua, kun hänen kätensä on harjaantunut varmaksi ja keveäksi ja taitavaksi vetämään viivoja ja hän itse lukemaan nuotteja, mikä seikka päästää hänet alinomaa tähystämästä kopioitavaan. Kuudesta sivusta saa hän kolme frangia. Sillä rahalla ihminen jo elää. Ainakaan te ette väittäne sitä vastaan, te, joka ette vaadi muuta kuin kuusi souta? Tekemällä pari tuntia yötyötä voi siis mies käydä kirurgian, lääketieteellisen ja kasvitieteellisen opiston luennoilla."
"Ahaa, nyt minä teitä ymmärrän, monsieur, ja kiitän koko sydämestäni!" huudahti Gilbert.
Ja hän kävi kiihkeästi käsiksi puhtaaseen paperiarkkiin, jonka vanhus hänelle ojensi.
VIIDES LUKU
Kuka Gilbertin isäntä oli
Gilbert teki innokkaasti työtä, ja hänen paperinsa alkoi täyttyä tunnollisilla kokeilla, kun vanhus katseltuaan hänen tointaan jonkun aikaa istui myöskin pöydän ääreen ja alkoi korjailla painettuja arkkeja, jotka olivat samanlaisia kuin nuo hernepussit ullakolla.
Sillä tavoin meni kolme tuntia, ja pieni kupukello löi yhdeksän.
Silloin tuli Teresia yhtäkkiä sisään.
Monsieur Jacques kohotti päätänsä.
"Tule nopeasti", sanoi emäntä hänelle, "mene tuonne saliin. Siellä on taas eräs prinssi. Hyvä Jumala, milloinkahan tämä ylhäisten virta loppuu? Kun hänen päähänsä ei vain pälkähtäisi jäädä ruualle, kuten Chartresin herttuan joku aika sitten!"
"Ja kuka se prinssi on?" kysyi Jacques matalalla äänellä.
"Hänen korkeutensa prinssi de Conti."
Tämän nimen kuullessaan tipautti Gilbert arkilleen G:n, jota Bridoison [koomillinen virkaherra Beaumarchaisin näytelmässä "Figaron häät". Suom.] olisi arvostellut, jos hän olisi tähän aikaan elellyt, paremmin — muu-uste-löntiksi kuin nuotiksi.
"Prinssi ja korkeus", supatti hän itsekseen.
Jacques poistui ovesta Teresian perästä, joka sulki oven.
Silloin katseli Gilbert ympärilleen ja nähdessään olevansa yksin kohotti päätänsä, joka oli mennyt varsin pyörälle.
"Mutta missä minä oikein olenkaan?" huudahti hän. "Prinssejä ja korkeuksia tämän herra Jacquesin vieraina! Chartresin herttua, prinssi de Conti nuotinkopijoitsijan luona!"
Hän meni ovelle kuuntelemaan ja hänen sydämensä tykytti omituisella tavalla.
Toisessa huoneessa oli jo lausuttu ensimmäiset tervehdykset herra
Jacquesin ja prinssin välillä. Prinssi puhui paraikaa.
"Veisin mielelläni teidät kanssani", virkkoi hän.
"Miksikä niin, hyvä prinssi?" kysyi Jacques.
"Esitelläkseni teidät dauphinelle. Nyt alkaa filosofialle uusi ajanjakso, rakas filosofini."
"Tuhannet kiitokset hyvästä tahdostanne, monseigneur; mutta minun on mahdoton tulla kanssanne."
"Mutta seurasittehan kuusi vuotta sitten rouva de Pompadouria
Fontainebleaun huvilinnaan?"
"Silloin olin kuusi vuotta nykyistä nuorempi; nykyään kytkee kivuloisuus minut nojatuoliini."
"Ja ihmisvihanne."
"Entäpä jos niin olisi, monseigneur? Maailma ei tosiaan ole niin merkillinen, että sen tähden ansaitsisi häiritä itseään."
"No niin, te pääsette Saint-Denisiin tulosta ja suurista juhlallisuuksista ja vien teidät Muetteen, jonne hänen kuninkaallinen korkeutensa dauphine jää ylihuomis-iltana."
"Hänen kuninkaallinen korkeutensa saapuu siis ylihuomenna
Saint-Denisiin?"
"Koko saattoseuroineen. Kuulkaahan nyt, penikulma ei ole pitkä matka
eikä sen kulkemiseen menevä aika tuota teille suurta häiriötä.
Väitetään, että prinsessa on erittäin musikaalinen; hän on muka
Gluckin oppilas."
Gilbert ei kuullut enää muuta. Sanoista "Ylihuomenna dauphine saapuu koko saattoseurueineen Saint-Denisiin" hän muisti vain yhden seikan, nimittäin sen, että hän olisi ylihuomenna ainoastaan penikulman päässä Andréesta.
Voimakkaampi kahdesta tunteesta tukehutti hänessä toisen. Rakkaus hävitti uteliaisuuden. Hetken tuntui Gilbertistä siltä kuin tuossa pienessä työhuoneessa ei olisi ollut tarpeeksi ilmaa hänen hengittääkseen. Hän juoksi ikkunan luo ja tahtoi avata sen, mutta se oli sisältä suljettu lukolla, luultavasti sitä varten, ettei vastapäätä olevasta huoneustosta voitaisi mitenkään nähdä, mitä hra Jacquesin kamarissa tapahtui.
Gilbert hervahti alas tuolilleen.
— Oi, minä en kuuntele enää ovien takana, — ajatteli hän. — Minä en koeta enää urkkia tämän köyhän porvarin, suojelijani, tuon kirjurin salaisuuksia, hänen, jota sellainen mies kuin prinssi sanoo ystäväkseen ja jonka hän tahtoo esitellä Ranskan tulevalle kuningattarelle, keisarin tyttärelle, jolle neiti Andrée puhui melkein polvillaan maassa. Ja kuitenkin, ehkä saisin kuulla jotakin neiti Andréesta, jos kuuntelisin oven takana. Ei, ei, silloinhan olisin kuin mikä lakeija. Myöskin la Grien tapana oli kuunnella oven takana.
Ja hän loittoni päättävästi pois ovelta, jonne hän oli jälleen mennyt. Hänen kätensä vapisivat, ja hänen silmiään pimensi ikäänkuin pilvi.
Hän tarvitsi nyt voimakkaampaa ajanvietettä, kopioiminen ei olisi jaksanut hänen ajatuksiaan kiinnittää. Hän otti erään kirjan hra Jacquesin pöydältä.
— Tunnustuksia, — luki hän hämmästyen ja ihastuen. — Tunnustuksia, sama, jota minä olen lukenut niin innokkaasti satasen sivua. 'Tekijän muotokuvalla varustettu painos.' Ah, ja minä kun en ole koskaan nähnyt Rousseaun kuvaa. Nyt, nyt sen näen.
Ja hän käänsi nopeasti silkkipaperilehden, joka peitti teräspiirrosta, näki kuvan ja huudahti.
Samassa aukesi ovi; Jacques tuli takaisin sisään.
Gilbert vertaili häntä kädessään pitämäänsä kuvaan, ja kirja heltisi hänen kädestään, sillä hän ojensi molemmat kätensä ja hänen koko ruumiinsa vapisi.
"Minä olen Jean Jacques Rousseaun luona!" mutisi hän.
"Katsotaanpa, mitenkä nuottien kopioimisen käy, lapseni", vastasi Jean Jacques hymyillen ja paljon onnellisempana tästä odottamattomasta tunteenpurkauksesta kuin tuhansista muista kunniakkaan elämänsä voitoista.
Ja hän meni vapisevan Gilbertin ohitse pöydän luo ja vilkaisi nuorukaisen paperia.
"Nuotit eivät ole huonosti tehtyjä", virkkoi hän, "mutta te ette muista säilyttää kyllin hyvin tyhjää reunustaa. Sitäpaitsi te ette yhdistä aivan tarkoin yhteenkuuluvia nuotteja. Malttakaahan, tuosta tahdista puuttuu tahtimerkki; ja sitten vielä nuo tahtiviivat eivät ole suoria. Ja avonaiset nuotit on piirrettävä kahdella pikku kaarella. Ei haittaa, vaikkeivät ne aivan tarkoin yhdykään. Aivan pyöreä nuotti ei ole siro, ja kaula ei sulaudu siihen kauniisti. — Niin, ystäväni, te olette tosiaan Jean Jacques Rousseaun luona."
"Oi, antakaa anteeksi kaikki tyhmyydet, mitä olen täällä puhunut", huudahti Gilbert ja näytti olevan valmis heittäytymään polvilleen.
"Tänne täytyi siis tulla prinssin", vastasi Rousseau olkapäitään kohauttaen, "että olisitte tuntenut vainotun ja onnettoman Geneven filosofin? Poloinen lapsi, tai onnellinen lapsi, te, joka ette tiedä, mitä vaino on!"
"Oh, minä olen onnellinen, niin kovin onnellinen, mutta siitä, että näen nyt teidät ja tunnen teidät ja olen teidän luonanne."
"Kiitokset, lapseni, kiitokset; mutta eipä riitä olla onnellinen, täytyy myöskin tehdä työtä. Nyt, kun olette kokeillut, ottakaa tämä rondo ja koettakaa kopioida se oikealle nuottipaperille. Se on lyhyt eikä kovin vaikea. Ennen kaikkea siististi. Mutta kuinka te tunsitte?…"
Gilbert nosti ylpeyttä paisuvin sydämin maasta Tunnustuksia ja näytti Jean Jacquesille kuvaa.
"Ahaa, nyt ymmärrän, kuvani, joka tuomittiin poltettavaksi ja poltettiin Émilen ensi sivulla. Mutta ei väliä, tuli valaisee, tulkoon se auringosta tai polttoroviolta."
"Monsieur, tiedättekö, että minä en ole koskaan uneksinut parempaa kuin saada olla luonanne? Tiedättekö, että kunnianhimoni ei ole toivonut koskaan mitään suurempaa?"
"Luonani te ette voi olla, ystäväni", vastasi Jean Jacques, "sillä minä en pidä oppilaita. Mitä jälleen vieraihin tulee, olettehan nähnyt, etten ole kyllin rikas ottamaan niitä vastaan ja varsinkaan pitämään niitä luonani kauempaa."
Gilbert värähti, Jean Jacques tarttui hänen käteensä.
"Mutta älkäähän kuitenkaan huoliko. Siitä saakka kun teidät tapasin, olen teitä tutkinut, lapseni. Teissä on paljon pahaa, mutta myöskin paljon hyvää; taistelkaa koko tahdonvoimallanne pahoja vaistojanne vastaan, varokaa ylpeyttä, tuota filosofian syöpää, ja kopioikaa nuotteja parempaa odottaessanne."
"Oi, hyvä Jumala", huudahti Gilbert, "minä olen aivan päästä pyörällä siitä, mitä minulle nyt on tapahtunut".
"Eikä teille kuitenkaan ole tapahtunut mitään muuta kuin sangen yksinkertaista ja luonnollista, lapseni; mutta onhan totta, että juuri yksinkertaisimmat asiat järkyttävät enimmän herkkiä sydämiä ja älykkäitä mieliä. Te olette paennut jostakin, enkä minä ole pyytänyt saada tietää salaisuuttanne; te pakenette läpi metsien; siellä metsissä tapaatte miehen, joka kokoaa lääkekasveja, hänellä on leipää, teillä ei sitä ole, hän jakaa leipänsä kanssanne. Te ette tiedä, mistä saada asumusta, tuo mies tarjoaa teille turvapaikan; hänen nimensä on Rousseau, siinä koko asia; ja hän sanoo nyt teille: 'Filosofian ensimmäinen sääntö on: Ihminen, riitä itse itsellesi.' — No niin, ystäväni, kun olette kirjoittanut tuon rondon, olette ansainnut tämänpäiväisen ravintonne. Kopioikaa siis rondonne."
"Oi, monsieur, kuinka te olette hyvä!"
"Mitä asuntoon jälleen tulee, saatte sen kaupanpäällisiksi. Mutta ei yölukemisia; tai jos aiotte polttaa kynttilöitä öisin, saatte polttaa omianne, muuten Teresia murisee kovasti. Onko teillä nyt nälkä?"
"Oi, ei, monsieur", vastasi Gilbert itku kurkussa.
"Eilistä illallista on vielä jäljellä tämän päivän aamiaiseksi, älkää kursailko. Tämä ateria on viimeinen, mitä syötte pöydässäni, lukuunottamatta jotakin vieraskutsua silloin tällöin."
Gilbert aikoi tehdä jonkun kieltävän liikkeen, mutta Rousseau keskeytti sen nyökäyttäen päätänsä:
"Rue Plâtrièren varrella on pieni työväen ruokala", jatkoi hän.
"Siellä saatte halvalla ruokaa, sillä minä suosittelen teitä siellä.
Mutta sitä ennen, tulkaa nyt aamiaiselle."
Gilbert läksi ääneti Rousseaun perässä. Ensi kertaa elämässään hänen tahtonsa oli masennettu; puolustukseksi mainittakoon ainoastaan, että sen oli masentanut muita miehiä mainiompi olento.
Muutaman suupalan syötyään nousi Gilbert pöydästä ja meni takaisin työnsä ääreen. Hän puhui totta: hänen vatsansa oli paljosta mielenliikutuksesta ikäänkuin kutistunut, niin ettei se voinut ottaa vastaan minkäänlaista ravintoa. Koko päivänä ei hän vilkaissutkaan työstään, ja kello kahdeksan tienoissa illalla, revittyään palasiksi kolme pilaantunutta lehteä, oli hänen onnistunut kopioida neljä sivua pitkä rondo luettavasti ja puhtaasti.
"En tahdo teitä imarrella", sanoi Rousseau, "se on vielä huonoa, mutta siitä saa selvän; se on kymmenen soun arvoinen; kas tässä rahat!"
Gilbert otti ne kumartaen vastaan.
"Tuolla kaapissa on leipää, hra Gilbert", virkkoi Teresia, johon Gilbertin vaiteliaisuus, lauhkeus ja uutteruus olivat tehneet hyvän vaikutuksen.
"Kiitoksia, madame", vastasi Gilbert; "olkaa vakuutettu, etten koskaan unohda hyvyyttänne".
"Kas tuossa, ottakaa vain", sanoi Teresia ja antoi hänelle leivän.
Gilbert aikoi kieltäytyä sitä ottamasta. Mutta hän sattui katsomaan Jean Jacquesiin ja ymmärsi hänen kulmakarvainsa rypistyksestä, läpitunkevasta katseestaan ja hienoista huulistaan, jotka alkoivat jo mennä suppuun, että moinen kielto saattaisi vierasisäntää loukata.
"No, minä otan", sanoi Gilbert.
Sitten hän läksi takaisin pieneen kamariinsa, kädessä kuuden soun hopearaha ja neljä yhden soun kuparikolikkoa, jotka Jean Jacques oli hänelle antanut.
"Viimeinkin", virkkoi hän tullen omaan kammioonsa, "olen oma isäntäni; niin, joskaan en aivan vielä, koska tämä leipä on almua".
Ja vaikka hänellä oli nälkä, pani hän leivän pois ikkunalaudalle eikä koskenutkaan siihen.
Sitten hän ajatteli, että hän voi unohtaa nälkänsä unessa, ja sammutti kynttilän ja heittäytyi olkipatjalle.
Seuraavana päivänä, — edellisenä yönä oli Gilbert nukkunut sangen vähän, — seuraavana päivänä näki nouseva aurinko hänet jo valveilla. Hän muisti, mitä Rousseau oli puhunut hänelle puutarhasta, jonne päin ikkunaluukku oli. Hän kurkisti ulos luukusta ja näki tosiaan puutarhan komeine puineen; puitten takana kohosi yksityishotelli, jonka tonttiin puutarha kuului ja jonka portti oli Jussienne-kadulle päin.
Eräässä puutarhan kulmassa pilkotti aivan nuorten puitten ja kukkien keskeltä pieni paviljonki suljetuin ikkunaluukuin.
Gilbert luuli ensin, että ne luukut olivat vielä siksi kiinni, että oli näin aikaista aamulla ja etteivät paviljongin asukkaat olleet vielä heränneet. Mutta kun hän sitten piankin huomasi, että puut olivat saaneet kasvaa ja versoa aivan luukkuihin asti, ymmärsi hän, että tuo paviljonki oli ollut asumattomana ainakin jo edellisen talven.
Sitten alkoi hän jälleen katsella ja ihailla kauniita lehmuksia, jotka estivät häntä näkemästä päärakennusta.
Pari kolme kertaa sai nälkä Gilbertin vilkaisemaan leivänkannikkaan, jonka Teresia eilis-iltana oli hänelle leikannut. Mutta vaikka hän katselikin sitä ahnaasti, oli hän kuitenkin siinä määrin oman tahtonsa herra, ettei hän siihen koskenut.
Kello löi viisi. Silloin hän arveli, että eteisen ovi oli jo avattu. Ja kun hän oli peseytynyt, sukinut päänsä ja harjannut vaatteensa! — sillä Jean Jacques oli pitänyt huolen, että Gilbert tapasi ullakkokamariinsa palatessaan siellä kaikki vaatimansa pukeutumiseen tarvittavat välineet, — niin, kun hän oli peseytynyt, sukinut päänsä ja harjannut vaatteensa, otti hän leivänkannikkansa ja meni ulos.
Rousseau ei tällä kertaa ollut häntä herättänyt eikä ollut edellisenä iltana lukinnut hänen oveansakaan, varmaankin liiallisen epäluulonsa neuvomana tutkimaan tällä tavoin tehokkaammin vieraansa elämäntapoja. Ja nyt kuuli Rousseau hänen tulevan alas ja piti häntä silmällä.
Hän näki Gilbertin menevän ulos leipä kainalossa.
Muuan kerjäläinen tuli Gilbertin luokse, Rousseau näki nuorukaisen antavan leivän kerjäläiselle ja sitten menevän erääseen leipurikauppaan, jonka ovet juuri oli avattu, ja ostavan sieltä uuden kimpaleen leipää.
— Nyt hän lähtee varmaankin ruokapaikkaan, — ajatteli Rousseau, — ja pääsee siten lanteistansa.
Rousseau erehtyi; kävellessään Gilbert söi osan leipäänsä. Sitten hän pysähtyi kadun kulmaan suihkulähteen luo ja joi siitä vettä. Söi lopun leipäänsä, joi vielä, huuhteli suunsa, pesi kätensä ja tuli takaisin.
— Totisesti, — tuumi Rousseau, — taidanpa olla nyt onnellisempi kuin Diogenes, nimittäin että olen löytänyt ihmisen.
Ja kun hän kuuli Gilbertin nousevan ylös portaita, riensi hän avaamaan hänelle oven.
Päivä meni kokonaan keskeytymättömässä työssä. Gilbert kohdisti kaiken ahkeruutensa, terävyytensä ja itsepäisyytensä tuohon kopioimistyöhön. Seikat, joita hän ei ymmärtänyt, hän osasi aavistaa. Ja Gilbertin käsi piirsi hänen rautaisen tahtonsa orjana nuotit arkailematta ja virheitä tekemättä. Ja niinpä hän illan tullen oli kopioinut kokonaista seitsemän sivua, ellei juuri erittäin kauniisti, niin ainakin moitteettomasti.