"Herra Dubarry ehkä hiukan liioittelee", virkkoi herttua d'Aiguillon.
"Mutta mikä paikka se sitten on?"
"Kuninkaan kevyen ratsuväen päällikön."
Richelieu tunsi kalpeuden jälleen valahtavan ryppyisille poskilleen.
"Oh, aivan niin, se on melkoisen vaatimaton paikka niin pystyvälle miehelle", sanoi hän huulillaan hymy, jonka ilmettä on mahdoton kuvata. "Mutta mitäpä sille voi, herttua. Kauneinkaan nainen maailmassa ei voi antaa enempää kuin mitä hänellä on, vaikka hän olisi kuninkaan rakastajatar."
Nyt oli d'Aiguillonin vuoro kalveta.
Jean katseli kauniita Murillon tauluja, joita oli seinillä.
Richelieu taputteli sisarenpoikaansa olalle ja sanoi hänelle:
"Onneksi on teille luvattu, että pääsette nopeasti ylenemään. Minä onnittelen teitä, herttua, onnittelen vilpittömästi… Teidän älykkyytenne ja taitavuutenne asian sovittelussa on yhtä suuri kuin hyvä onnenne… Hyvästi, minulla on työtä; älkää unohtako minua, kun tulee kysymys suosionosoituksistanne, rakas ministeri." D'Aiguillon vastasi ainoastaan:
"Te olette sama kuin minä, herra marski, ja minä olen sama kuin te."
Sitten hän kumarsi enolleen ja meni ulos huoneesta, arvokkaana kuin hän oli aina jo luonnostaan; nyt oli hän päässyt taas eräästä ylen tukalasta asemasta, jollaisia hänellä oli ollut usein vaikeuksista rikkaassa elämässään.
Kun d'Aiguillon oli mennyt, kiiruhti Richelieu sanomaan Jeanille, joka ei ollut oikein varma, miten ymmärtää enon ja sisarenpojan keskinäisiä kohteliaisuuksia:
"Mikä hänessä on kaunista, niin, mikä tuossa d'Aiguillonissa on suorastaan ihailtavaa, on hänen vilpittömyytensä. Hän on älykäs ja avosydäminen mies; hän tuntee hovin ja on kunniallinen kuin nuori tyttö."
"Ja sitäpaitsi hän rakastaa teitä."
"Niinkuin lammas."
"Niin, hän on paremminkin teidän poikanne kuin herra de Fronsac".
"Ma foi, aivan niin, toden totta… varakreivi."
Näin jutellessaan kierteli Richelieu kiireesti nojatuolinsa ympärillä; hän etsi jotakin, jota hän ei keksinyt.
"Haa, kreivitär", mutisi hän hiljaa itsekseen, "tämän saat minulle maksaa!"
"Marski", virkkoi Jean Dubarry merkitsevästi, "nyt me neljä toteutamme yhdessä muinaisajan tarinan vitsakimpusta; tiedättehän, vitsoista, joita muut eivät voineet taittaa".
"Mekö neljä? Hyvä herra Jean, mitä te tällä tarkoitatte?"
"Sitä että kälyni on valta, d'Aiguillon sen toimeenpanija, te olette neuvonantaja, ja minä silmälläpitäjä."
"Hyvä, sangen hyvä!"
"Ja kun asiat ovat sillä tavalla, koettakoot pistää kynsiään kälyni oikeuksiin. Minä pidän puoleni kaikkea ja kaikkia vastaan."
"Pardieu!" huudahti Richelieu, jolla jo veri kiehui päässä.
"Yrittäköötpäs nyt tunkea kälylleni kilpailijattaria!" huudahti Jean suunnitelmistaan ja voitokkuudesta juopuneena.
"Ahaa, juuri niin", sanoi Richelieu ja löi yhtäkkiä kädellään otsaansa.
"Mitä nyt, hyvä marski? Mikä teillä on?"
"Ei mikään, minusta on teidän liittoajatuksenne erinomainen."
"Niin, eikö olekin?"
"Ja minä yhdyn sokeasti teidän ehdotukseenne."
"Hyvä!"
"Asuuko parooni de Taverney tyttärensä luona Trianonissa?"
"Ei, hän asuu Pariisissa."
"Hän on varsin kaunis, tuo tyttö, rakas varakreivi?"
"Olipa hän vaikka niin kaunis kuin Kleopatra tai niinkuin… minun kälyni, niin en häntä enää pelkää… kun kerran olemme liitossa."
"Te sanoitte, että parooni de Taverney asuu Pariisissa, Rue
Saint-Honorén varrella, eikö niin?"
"En minä sanonut Rue Saint-Honorén varrella; hän asuu Rue Coq-Héronin varrella. Tuliko teille jokin aatos, miten voisitte kurittaa tuota Taverneytä?"
"Kyllä, minä luulen, varakreivi, luulen, että minulle tuli eräs aatos."
"Te olette verraton mies; minä jätän nyt teidät ja katoan hiukan tiedustelemaan, mitä kaupungissa arvellaan."
"Hyvästi siis, varakreivi… Mutta, muistaessani, te ette maininnut minulle uuden ministeristön jäseniä?"
"Oh, ne ovat muuttolintuja: Terray Bertin, en muista useampia… Lyhyesti sanoen: vaihtorahaa, kunnes viimein oikea ministeri d'Aiguillon nimitetään paikkaansa."
— Jota ei ehkä tapahdukaan, — arveli marski, suoden varakreivi
Jeanille hyvästiksi kaikkein ystävällisimmän hymynsä.
Jean poistui. Rafté tuli sisään. Hän oli kuullut kaikki ja tiesi, miten nyt käyttäytyä; hänen epäilyksensä olivat olleet tosia. Hän ei sanonut isännälleen mitään, niin hyvin tunsi hän marskin.
Eikä Rafté kutsunut huoneeseen edes kamaripalvelijaa, vaan riisui itse marskin ja vei hänet vuoteeseen, johon vanhus pujottautui heti, väristen kuin kuumeessa ja nielaistuaan pillerin, jonka sihteeri oli hänelle tuonut.
Sitten veti Rafté verhot sängyn eteen ja meni ulos. Odotushuone oli jo täynnä touhuavia ja nuuskivia lakeijoja. Rafté pisti kätensä ensimmäisen kamaripalvelijan kainaloon ja sanoi:
"Hoitelehan nyt hyvin marskia, sillä hän on sairas, hänelle tuli tänä aamuna paha vastoinkäyminen; hänen täytyi olla epäkuuliainen kuninkaalle…"
"Epäkuuliainen kuninkaalle?" huudahti kamaripalvelija kauhuissaan.
"Niin, hänen majesteettinsa lähetti marskille ministerinsalkun; mutta kun marski sai tietää, että se olisi tullut hänelle rouva Dubarryn toivomuksesta, kieltäytyi hän ottamasta sitä vastaan. Ah, tämä on suurenmoisen kaunista, ja pariisilaisten tulisi nyt pystyttää marskille riemuportti. Mutta järkytys oli ankara, ja isäntänne on nyt sairas; hoida häntä huolellisesti."
Lausuttuaan nämä sanat, joiden pikainen leviäminen oli varma, meni
Rafté työhuoneeseensa.
Neljännestunnin päästä tiesi koko Versailles marskin jalon, isänmaallisen ja uljaan teon. Ja marski de Richelieu jälleen nukkui syvää unta sen kansansuosion untuvilla, jonka hänen sihteerinsä oli osannut hänelle hankkia.
VIIDESKYMMENES LUKU
Dauphinen perheateria
Samana päivänä kello kolme läksi neiti de Taverney huoneestaan mennäkseen dauphinen luo, joka tavallisesti antoi lukea itselleen ääneen ennen päivällistä.
Apotti, hänen kuninkaallisen korkeutensa entinen esilukija, ei enää hoitanut tointaan. Hän oli antautunut korkeamman politiikan asioihin, sitten kun hän eräissä diplomaattisissa juonissa oli näyttäytynyt melkoisen taitavaksi älyniekaksi.
Neiti de Taverney läksi siis huoneestaan ja toimeensa, melkoisen hienossa puvussa. Hänellä oli vielä niinkuin kaikilla Trianonin uusilla asukkailla haittana epämukavuudet, joita liian nopea ja äkillinen majanmuutto tuo myötään. Hän ei ollut vielä ennättänyt järjestää mitään, ei palveluskunta-asioitaan eikä tuoda tänne kaikkia pikkutavaroitaan. Eräs kamarineitsyt oli nyt pukenut hänet tilapäisesti rouva Noaillesin luona, tuon mielipiteissään jyrkästi pysyvän hovinaisen, jolle dauphine oli antanut nimen rouva Etiketti.
Andrée-neidillä oli yllään sininen silkkileninki, jonka vyötärys oli niin pitkä ja ihonmukainen, että hän oli kuin mikä kimalainen. Puku oli avorintainen ja se jakautui edestä kahtia, näyttäen musliinista ommellun alusröijyn, joka oli koristettu kolmella kirjatulla röyhellysnauhalla. Hihat olivat lyhyet ja samoin kirjattua musliinia ja pyälletyt suista sekä varustetut poikkilaskoksilla olkapäistä alkaen; niiden keralla peitti Andréen olkapäitä lisäksi vaatimattomasti kirjailtu pikku saali, joka kainosti kätki myöskin nuoren tytön povea. Neiti Andrée oli sitonut kauniin tukkansa yhteen yksinkertaisesti sinisellä nauhalla, saman värisellä kuin pukukin; ja tuo tukka, joka aaltoili pitkinä ja paksuina kiharoina hänen poskillaan, kaulallaan ja olkapäillään, kaunisti häntä paljoa enemmän kuin mitkään höyhentöyhdöt, haikaran sulat ja pitsit, jollaisia siihen aikaan yleensä käytettiin; niin suuresti lisäsivät ne neidon samalla ylpeäin ja häveliäiden kasvojen loistetta, tuon kalpean ja puhtaan ihon, jota keinotekoinen väri ei ollut vielä koskaan tahrannut.
Ulos tultuaan alkoi Andrée vetää valkeita silkkihansikkaita käsiinsä, jotka olivat niin hienot ja kyynärvarsista pyöreät kuin suinkin olla saattaa; kun taas hänen vaaleansinisten silkkikenkäinsä korkeain kantain jäljet painuivat kevyesti hiekkaan.
Kun hän saapui Trianonin paviljonkiin, sai hän kuulla, että madame la dauphine oli lähtenyt kävelemään arkkitehtinsä ja ylipuutarhurinsa kanssa. Ylemmästä kerroksesta kuului kuitenkin sorvipenkin rattaan natina, sillä siellä valmisti monsieur ja dauphin varmuuslukkoa erääseen arkkuun, josta hän piti paljon.
Päästäkseen heti dauphinen luo riensi Andrée suoraan kukkakentän poikki tavoittamaan valtiatartaan, kentän, jolla öiksi huolellisesti peitetyt kukat myöhäisestä vuodenajasta huolimatta kohottivat yhä kalvenneita päitään hengittääkseen nopeasti vaipuvan päivän säteitä, auringon, joka oli niitä itseäänkin kalpeampi. Ja koska ilta jo läheni, ja siihen aikaan vuodesta tulee pimeä jo kello kuusi, niin asettelivat puutarhurit kullakin kukkalavalla paraikaa lasisia kupuja arimpain kasvien päälle.
Erään lehtikujan mutkassa, jota reunustivat aina vihannoivat puut ja Bengalin ruusut ja joka vei sievälle nurmikolle, huomasi Andrée yhtäkkiä, että eräs puutarhapojista kohosi hänet nähdessään lapionsa nojaan seisomaan ja tervehti häntä kohteliaammin ja taitavammin kuin työmies tavallisesti osaa.
Andrée katsoi poikaan ja tunsi hänessä Gilbertin, jonka kädet olivat työstä huolimatta niin valkeat, että herra de Taverney olisi voinut joutua siitä epätoivoon.
Andrée punastui tahtomattaankin; hänestä tuntui kuin olisi Gilbertin läsnäolo täällä ollut jotakin kummallista kohtalon leikkiä.
Gilbert tervehti uudestaan, ja Andrée vastasi hänelle, jatkaen matkaansa.
Mutta hän oli liian rehellinen ja rohkea sielu voidakseen vastustaa tunnelmaa ja jättääkseen vastaamatta erääseen kysymykseen, jonka hänen rauhaton mielensä hänelle nyt teki.
Hän pyörsi takaisin, ja Gilbert, joka oli tullut jälleen kalpeaksi ja katseli hänen menoaan synkin silmin, heräsi silloin uudelleen eloon ja syöksähti juoksemaan hänen luokseen.
"Te olette täällä, herra Gilbert?" virkkoi Andrée kylmästi.
"Niin, neiti."
"Kuinka te olette tänne joutunut?"
"Neiti, ihmisen täytyy elää ja kunniallisesti elättää itseänsä."
"Mutta tiedättekö, teillä on hyvä onni!"
"Ah, tosiaan", vastasi Gilbert.
"Mitä tarkoitatte?"
"Tarkoitan, että, kuten sanoitte, minulla on ihmeellinen onni."
"Kuka teidät toimitti tänne?"
"Herra de Jussieu, suojelijani."
"Ah", äännähti Andrée hämmästyneenä, "te tunnette herra de Jussieun?"
"Hän on ensimmäisen suojelijani ja opettajani herra Rousseaun ystävä."
"Onnellista jatkoa, herra Gilbert!" toivotti Andrée lähtien menemään.
"Te voitte nyt paremmin, neiti?…" kysyi Gilbert niin vapisevalla äänellä, että saattoi aavistaa, millä vaivalla se tunkeusi hänen sydämestään Sen pienimmätkin värähdykset ilmaisten.
"Paremmin? Kuinka niin?" kysyi Andrée kylmästi.
"Niin… se onnettomuudentapaus…?"
"Ahaa, kyllä… Kiitos, herra Gilbert, minä voin paremmin; se ei ollut mitään."
"Oh, te olitte vähällä joutua tuhon omaksi", sanoi Gilbert syvästi liikutettuna; "vaara oli hirvittävä".
Nyt tuntui Andréesta olevan aika lyhentää tätä pakinaansa tavallisen työmiehen kanssa keskellä kuninkaallista puistoa.
"Hyvästi, herra Gilbert", virkkoi Andrée.
"Eikö neiti suvaitsisi ottaa ruusua?" kysyi Gilbert vavisten ja hikihelmet otsallaan.
"Mutta, monsieur", vastasi Andrée, "te tarjoatte minulle sellaista, joka ei ole teidän omaanne".
Gilbert ällistyi ja tyrmistyi niin, ettei voinut vastata mitään. Hänen päänsä painui kumaraan. Mutta kun Andrée katsoi häneen jollakin tavoin iloissaan siitä, että oli muka näyttänyt ylemmyytensä, niin Gilbert kohottausi pystyyn ja tempaisi kauneimmasta ruusupensaasta kokonaisen oksan, joka oli täynnä kukkia, ja alkoi nykiä kukkia irti niin kylmästi ja ylpeästi, että Andréeta hämmästytti.
Andrée oli oikeuttarakastava ja hyvä, ja hän siis huomasi loukanneensa syyttä alempiarvoista, joka oli koettanut olla hänelle kohtelias. Niin ollen jatkoikin hän kävelyään virkkamatta enää sanaakaan, kuten aina ylpeä ihminen tuntiessaan tehneensä vääryyttä. Näin hän menetteli, vaikka anteeksipyyntö tai hyvittävä sana ehkä pyörikin jo hänen huulillaan.
Myöskään Gilbert ei puhunut enää mitään. Hän heitti pois ruusunoksan ja tarttui lapioonsa. Mutta hänen luonteessaan yhtyivät toisiinsa ylpeys ja oveluus; hän kumartui tosin muka työskentelemään, mutta katseli salaa kuitenkin, miten Andrée poistui. Erään lehtikujan mutkassa ei Andrée voinutkaan olla kääntymättä ja katsomatta taakseen. Hän oli nainen.
Gilbert tyytyi tähän heikkoudenmerkkiin ja mietti mielessään, että tässä taistelussa oli hän, Gilbert, voittanut.
— Hän ei ole niin voimakas kuin minä, — ajatteli Gilbert itsekseen, — ja minä saan kerran valtaani hänet. Hän on ylpeä kauneudestaan, nimestään, yhä nousevasta onnestaan, ja hän pilkkaa rakkauttani, jonka hän ehkä aavistaa; mutta sellaisena on hän yhä haluttavampi köyhästä työmiehestä, joka hänet nähdessään vapisee! Oi, kerran saa hän maksaa minulle tämän vapisemisen, tämän miehelle sopimattoman väristyksen, kaikki raukkamaisuudet, joihin hän minua pakottaa. — Mutta tänään olen saanut tarpeeksi aikaan, olen voittanut viholliseni, — lisäsi sitten Gilbert. — Minä, jonka olisi pitänyt olla heikompi häntä, koska rakastan, olen ollut kymmenen kertaa väkevämpi.
Nämä viimeiset sanat hän toisti vielä uudestaan, hurjan riemun vallassa; sitten pusersi hän toisella kädellään suonenvetoisesti älykästä otsaansa ja pyyhkäisi siitä pois kauniit mustat hiuksensa, sysäsi rajusti lapionsa kukkalavan multaan ja läksi ryntäämään kuin peura läpi kypresseistä ja marjakuusista istutetun pensasaidan, riensi nopeasti kuin tuuli yli lasikuvulla peitettyjen kukkaistutusten, joita hän ei tallannut yhtään, vaikka hän juoksi vimmatun lailla; ja niin riensi hän suoraan sen välimatkan päähän, jonne Andrée kulki kiertotietä.
Siellä näki Gilbert Andréen tosiaan tulevan, näki hänen tulevan ajatuksissaan ja melkeinpä nöyryytettynä, kauniit silmät luotuina alas, kostea ja hervonnut käsi heilahdellen hiljaa puvun kahisevaa silkkiä vastaan. Ja saarnin takana kätkössä seistessään kuuli Gilbert Andréen huokaavan parikin kertaa niinkuin tyttö olisi puhellut itsekseen. Viimein tuli Andrée niin lähelle saarneja, että jos Gilbert olisi ojentanut kätensä, olisi hän voinut sipaista Andréeta käteen, ja mieletön ja pyörryttävä kuume vaatikin häntä tekemään niin.
Mutta Gilbert rypisti vain käskevästi kulmakarvojaan, ja aivan kuin itseään vihaten hän painoi nyrkkinsä sydäntään vasten ja sanoi:
"Taasko sellainen raukka!"
Sitten lisäsi hän hiljaa:
"Mutta hän onkin niin kaunis!"
Gilbert olisi ehkä pitkäksi aikaa syventynyt tällä tavoin Andréeta katselemaan, sillä lehtikuja oli pitkä ja Andrée kulki kovin hitain ja tasaisin askelin, mutta lehtikujaan toi sivukäytäviä, joita myöten sille pääsi myöskin muita kulkijoita; ja nyt oli Gilbertillä niin kova onni, että muuan asiaan kuulumaton tuli pian lehtikujalle; hän tuli ensimmäiseltä sivupolulta vasemmalta, nimittäin melkein paikalle, joka oli Gilbertiä kätkevää talvisinkin viheriöivää puuryhmää vastapäätä.
Tuo häiritsevä kulkija asteli hitain ja tahdikkain askelin; hänen päänsä oli pysty, hattu hänellä oli oikeassa kainalossa ja vasen käsi lepäsi miekan kahvalla. Hänellä oli samettinen puku ja kärpännahalla sisustettu vaippa hartioilla; ja astellessa hänen kaunis pohkeensa ja jalkateränsä, jotka olivat korkearintaiset kuin jalorotuisen miehen ainakin, ponnahtelivat komeasti.
Tuo herra huomasi kulkiessaan Andréen, ja nuoren tytön muoto oli hänestä kai miellyttävä, sillä hän kiirehti askeleitaan ja poikkesi viistoon yli ruohikon päästäkseen Andréen kohdalle ja hänen luokseen niin pian kuin mahdollista.
Kun Gilbert huomasi tämän herran, huudahti hän tahtomattaankin ja pakeni saarniensa luota kuin pensaikosta peloitettu rastas.
Tulokkaan aikomus onnistui; hän oli varmaan tottunut sellaiseen, ja kolmessa minuutissa ehti hän Andréen kohdalle, josta hän oli ollut kolme minuuttia sitä ennen pitkän matkan päässä.
Kun Andrée kuuli hänen askeleensa, väistyi hän ensin hiukan sivummalle, antaakseen herran mennä ohitseen. Ja kun herra sitten meni sivuitse, katseli Andrée häntä.
Ylhäinen herra katseli myöskin Andréehen, ja katseli kovin tarkkaavasti, jopa hän pysähtyikin nähdäkseen tarkemmin hänet, ja kun hän oli Andréen nähnyt, niin kääntyi ja sanoi kohteliaasti:
"Ah, mademoiselle, minne menette sellaisella kiireellä, saanko kysyä?"
Tämän äänen kuullessaan kohotti Andrée päätänsä, ja näki silloin parinkymmenen askeleen päässä takanaan kaksi hitaasti astelevaa kaartin upseeria. Sitten huomasi hän tuon herran kärpännahkaisen vaipan alla sinisen ritarinauhan, ja siitä huomiosta hän aivan kalpeni ja pelästyi. Eikä hän voinut virkkaa odottamattomalle puhuttelijalleen vastaukseksi hänen ystävälliseen kysymykseensä muuta kuin:
"Kuningas!"
Ja Andrée lyykisti sangen syvään.
"Neiti…", vastasi Ludvig XV lähestyen häntä, "minä olen niin likinäköinen, että minun täytyy kysyä nimeänne".
"De Taverney", supisi nuori tyttö niin tyrmistyksissään ja vavisten, että hänen äänensä tuskin kuului.
"Ah, aivan niin; pieni, ihana kävelyretki täällä Trianonissa, vai mitä, neiti?" kysyi kuningas.
"Minä olen menossa hänen korkeutensa madame la dauphinen luokse, joka odottaa minua", vastasi Andrée vavisten yhä enemmän.
"Neiti, minä saatan teitä", vastasi Ludvig XV: "sillä näin maalaisnaapurina, minä olen menossa tyttäreni luo vieraisille; suvaitkaa nojautua käsivarteeni, koska meillä on sama matka".
Andrée tunsi aivan kuin pilven pimentävän näkönsä ja syöksyvän veren keralla kuohuvina pyörteinä hänen sydämeensä. Moinen kunnia köyhälle tyttö-paralle: että kuningas, maan itsevaltias herra, tarjoaa kätensä, hänelle, — sellainen odottamaton ja uskomaton kunnia, sellainen armo, jota koko hovi olisi voinut kadehtia: se oli Andréesta unta!
Ja siksi lyykistikin Andrée peloissaan niin kunnioittavasti, että kuningas piti tarpeellisena kumartaa hänelle vielä uudestaan. Ludvig XV muisti nimittäin aina Ludvig XIV:n hovimenoja ja kohteliaisuutta koskevissa kysymyksissä, ja pelkästään niissä. Muuten: nämä kohteliaat tavat olivat peräisin kyllä paljon kaukaisemmiltakin ajoilta kuin Ludvig XIV:n, nimittäin Henrik IV:n hovista.
Kuningas tarjosi siis Andréelle kätensä ja Andrée laski polttavat sormiensa päät kuninkaan hansikkaalle, ja sitten jatkoivat he matkaansa paviljonkia kohti, jossa kuningas aikoi kertomansa mukaan tavata dauphinen tekemässä suunnitelmiaan arkkitehtinsä ja ylipuutarhurinsa kanssa.
Voimme vakuuttaa, että Ludvig XV valitsi pisimmän tien saattaessaan Andréeta pikku Trianoniin, vaikka hän ei tavallisesti pitänyt paljoa kävelemisestä. Ja sen erehdyksen huomasivatkin jo ne kaksi upseeria, jotka astelivat heidän perässään, ja olivat siitä nyreällä mielellä, sillä he olivat ohuissa pukimissa ja ilta kylmeni.
He saapuivat perille liian myöhään, koskapa eivät tavanneet enää dauphinea sieltä, missä olivat toivoneet hänet kohtaavansa. Marie Antoinette oli juuri lähtenyt sieltä pois, sillä hän ei tahtonut antaa dauphinin odottaa, dauphin kun söi mielellään päivällisensä juuri kello kuuden ja seitsemän välillä.
Hänen kuninkaallinen korkeutensa ehti kotiinsa juuri oikeaan aikaan. Ja koska dauphin, joka oli sangen täsmällinen, seisoi jo odottamassa salin ovella ja oli valmis menemään ruokasaliin, ja koska hovimestari samassa ilmestyi paikalle, niin heitti dauphine viittansa erään kamarineitsyen käsiin, meni dauphinin luo, pisti kätensä hänen kainaloonsa ja veti miehensä kanssaan ruokasaliin.
Pöytä oli katettu ainoastaan itselleen korkealle isäntäväelle.
He istuivat kahden puolen pöytää, kun taas pöydän yläpää oli tyhjä, sillä kuninkaan totuttujen yllätyksien varalta oli se aina vapaa, silloinkin, kun muu pöytä oli täynnä vieraita.
Pöydän yläpäästä otti ison tilan munalukolla varustettu kotelo, jossa kuninkaan pöytäkalustoa säilytettiin. Mutta hovimestari, joka ei nyt odottanut sille paikalle vierasta, tarjoili aterioitsijoille siltä puolelta pöytää.
Dauphinen tuolin takana istui rouva de Noailles, tarpeeksi suuren välimatkan päässä päästääksensä palvelijat hyvin liikkumaan. Hän istui kovin jäykkänä, mutta sen verran oli hän kuitenkin ottanut kasvoilleen herttaisuutta kuin tällaisella päivällisaterialla tarvittiin.
Rouva de Noaillesin vieressä istui muita hovinaisia, joiden asema hovissa antoi heille oikeuden tai suosion olla läsnä heidän kuninkaallisten korkeuksiensa aterioidessa.
Kolme kertaa viikossa söi rouva de Noailles samassa pöydässäkin kuin dauphin ja madame la dauphine. Mutta niinä päivinä, jolloin hän ei siinä syönyt, piti hän tarkan huolen siitä, että hän oli aterioilla kuitenkin läsnä. Tämä oli sitäpaitsi hyvä keino panna vastalauseensa sitä uudistusta vastaan, että hänen osanottonsa aterioihin oli nykyään vähennetty neljällä kerralla seitsemästä viikossa.
Vastapäätä herttuatar de Noaillesia, joka oli saanut dauphinelta lisänimen rouva Etiketti, istui melkein samanlaisella kohokkeella kuin hänkin herttua de Richelieu.
Hänkin noudatti tarkoin sovinnaisuuden sääntöjä, mutta kuitenkin sillä eroituksella, ettei hänen tarkkuuttaan kukaan huomannut, sillä sitä kätki mitä täydellisin aistikkuus, jopa joskus mitä hienoin ilveilykin.
Tästä madame la dauphinen ylikamarijunkkarin ja ylihovimestarinnan luonteiden eroavaisuudesta johtui nyt, että pakina lakkasi aina rouva de Noaillesin puolella pöytää ja heräsi jälleen eloon herttua de Richelieun puolella.
Marski oli matkustanut kaikissa Euroopan hoveissa ja oli niiden kunkin piirissä koonnut itseensä tuota hienoa ja hänen luonteeseensa parhaiten sopivaa taitoa, jolla hän osasi ihmeteltävän joustavasti kertoa kaikki jutut, mitä vaadittiin niin hyvin nuoren ruhtinasparin ruokapöydässä kuin rouva Dubarryn huviaterioilla.
Marski huomasi, että madame la dauphine söi tänä iltana hyvällä ruokahalulla ja että dauphin oikein ahmi. Hän oletti siis, ettei isäntäväki ollut nyt halukas pakinoihin ja että nyt piti siis ainoastaan antaa rouva de Noaillesin kärsiä ennakolta tunti kiirastulta. Sentähden rupesi marski puhumaan filosofiasta ja teatterista, — keskustelunaiheita, jotka olivat arvokkaasta herttuattaresta suorastaan kauheita. Hän kertoi ensin erään jutun, joka oli antanut syyn Ferneyn filosofille — sillä nimellä mainittiin jo siihen aikaan La Henriaden runoilijaa, Voltairea — erääseen hänen viimeiseen ihmisystävälliseen sutkaukseensa. Ja kun hän näki, että herttuatar oli ihan kiusaantunut, vaihtoi hän puheenaihetta ja kuvaili nyt, minkälainen touhu hänellä ylikamarijunkkarina oli saada kuninkaallisen teatterin näyttelijät esittämään osansa enemmän tai vähemmän huonosti.
Madame la dauphine piti kaikista taiteista, ja varsinkin teatterista. Hän oli lähettänyt neiti Raucourtille täydellisen Klytaimnestrapuvunkin. Hän kuunteli siis herra de Richelieutä paitsi kärsivällisesti myöskin ilokseen.
Silloin nähtiin ylihovimestarinna-paran jo unohtavan etikettinsä ja liikahtelevan kohokkeellaan tuskastuneena, niistävän äänekkäästi nenäänsä ja pudistavan arvoisaa päätänsä, huomaamatta edes puuteripilveä, joka pöllähti jokaisella liikkeellä ympäri hänen otsaansa niinkuin pohjatuulen puuskat tupruttavat lunta Mont-Blancin huipulla. Mutta marskin mielestä ei riittänyt huvittaa pelkästään madame la dauphinea, täytyi olla myöskin monsieur la dauphinin mieliksi. Richelieu jätti siis rauhaan teatterin, jota Ranskan kruununperijä ei ollut koskaan liioin suosinut, ja alkoi nyt puhua ihmisyyden filosofiasta. Ja sitten hän antautui tarinoimaan englantilaisista yhtä suurella lämmöllä kuin Rousseau ympäröi Edvard Bomstonin persoonan kuin millä eloa antavalla fluidumilla.
Asia oli nyt niin, että rouva de Noailles inhosi englantilaisia yhtä paljon kuin filosofejakin.
Jokainen uusi aatos, oli se mikä tahansa, väsytti häntä, ja väsymys häiritsi hänen olemuksensa säännöllistä käyntiä. Rouva de Noailles, joka tunsi olevansa luotu säilyttämään vanhoja muistoja, ulvoi aina uusia aatteita kohdatessaan kuin koira nähdessään naamioituja kekrihönttänöitä.
Marski Richelieullä oli kaksinainen tarkoitus tätä peliä pelatessaan. Samalla kun hän kiusasi rouva Etikettiä, tuotti hän sillä hänen korkeudelleen dauphinelle selvästi huvia, mutta pisteli puheeseensa silloin tällöin myöskin siveellisiä ajatelmia tai matemaattisia aksioomeja jotka dauphin otti mielellään vastaan, sillä olihan tämä ruhtinas eksaktisten tieteiden rakastaja.
Marski lähenteli siis erinomaisella taidolla dauphinea ja dauphinia ja katseli samalla tarkkaavasti oveen, sillä hän odotti huoneeseen vielä erästä henkilöä, jonka hänen laskujensa mukaan olisi siellä pitänyt jo olla, mutta jota ei vain tullut. Silloin kajahti yhtäkkiä alhaalta portaiden juurelta huuto, johon holvin heleä kaiku vastasi ja jonka toisti kaksi ääntä, toinen portailla ja toinen eteisessä:
"Kuningas!"
Tämän taikasanan kuullessaan ponnahti rouva de Noailles ylös niinkuin salainen joustin olisi potkaissut hänet paikaltaan. Richelieu nousi tapansa mukaan ylös rauhallisesti, dauphin pyyhki nopeasti suunsa ruokaliinallaan ja seisoi paikallaan kasvot ovea kohti.
Madame la dauphine jälleen riensi heti ulos portaille kuningasta vastaan, täyttämään emännänvelvollisuuksiaan.
VIIDESKYMMENESYHDES LUKU
Kuningattaren hiuskihara
Eteiseen tullessaan piteli kuningas vielä neiti de Taverneyn kättä, ja vasta ylhäällä hän kumarsi saatettavalleen, kumarsi niin kohteliaasti ja vitkaan, että marski de Richelieu ehti hyvin näkemään tuon tervehdyksen ja ihailemaan sen aistikasta sievyyttä ja ihmettelemään itsekseen, mikähän kuolevainen tuo oli, jolle moinen armo annettiin.
Marskin ei tarvinnut olla kauan sitä tietämättä. Ludvig XV tarjosi nyt käsivartensa dauphinelle, joka oli nähnyt kaikki ja tuntenut kohta Andréen.
"Tyttäreni", sanoi kuningas dauphinelle, "minä tulen kursailematta tänne luoksenne ja pyydän päivällistä. Minä olen kävellyt koko puiston halki, ja kun tapasin siellä neiti de Taverneyn, pyysin häntä tekemään itselleni seuraa."
— Neiti de Taverney, — ajatteli marski de Richelieu itsekseen, melkein päästä pyörällä tästä odottamattomasta hyvästä sattumasta. — Kautta kunniani, minulla on oivallinen onni.
"Niinpä minä en siis laisinkaan voi torua neitiä siitä, että hän myöhästyi, vaan päinvastoin kiitän häntä, että hän toi teidän majesteettinne luoksemme", vastasi dauphine ystävällisen kohteliaasti.
Andrée oli punainen kuin kirsikat, joita oli pöydällä koristeena, ja lyykisti mitään vastaamatta.
— Peijakas vieköön, hän on tosiaan kaunis, — arvosteli Richelieu itsekseen. — Se vanha nauta Taverney ei kehunut häntä enempää kuin hän ansaitsee.
Kuningas oli jo asettunut pöytään, kun dauphin ensin oli lausunut hänelle tervehdyksensä. Niinkuin hänen isoisänsäkin oli kuningas oivallinen syömämies, ja nyt hän soi kaiken kunnian niille tuossa tuokiossa valmistetuille ruokalajeille, jotka hovimestari lennätti kuin taian voimalla hänen eteensä.
Mutta syödessään näytti kuningas, joka istui selin oveen, katselevan etsivästi jotakin tai paremminkin: katselevan jotakuta.
Neiti de Taverney ei ollut todellakaan astunut ruokasaliin, sillä siihen hänellä ei ollut minkäänlaista etuoikeutta, koska hänen asemansa madame la dauphinen kodissa ei ollut vielä tarkoin määritelty. Lyykistettyään syvään hänen majesteettinsa kumarrukseen vastaukseksi oli hän mennyt madame la dauphinen huoneeseen, jossa hänen korkeutensa dauphine oli jo pari kertaa luettanut hänellä itselleen, asetuttuaan illalla vuoteeseen.
Madame la dauphine ymmärsi, että kuningas etsi nyt katseillaan äskeistä kaunista kävelytoveriaan. Ja silloin hän sanoi eräälle nuorelle kaartinupseerille, joka seisoi kuninkaan tuolin takana:
"Herra de Coigny, olkaa hyvä ja pyytäkää neiti de Taverneytä tulemaan tänne. Rouva de Noaillesin luvalla rikomme tänä iltana hovietikettiä vastaan."
Herra de Coigny meni ulos ja toi tuokion päästä sisään Andréen; neiti de Taverney ei ymmärtänyt rahtuakaan näitä yhä toisiaan seuraavia armonosoituksia ja astui siis aivan vavisten ruokasaliin.
"Istukaa, neiti", sanoi madame la dauphine, "tuohon, herttuattaren viereen".
Andrée nousi arasti korokkeelle; hän oli niin hämillään ja sekaisin, että uskalsi asettua ainoastaan jalan päähän ylihovimestarinnasta. Ja niinpä saikin tyttö parka herttuatar de Noaillesilta niin uhkaavan katseen, että hän ponnahti ainakin nelisen jalkaa takaisin, aivan kuin olisi joutunut ankaran sähköpatterin kosketukseen.
Kuningas Ludvig XV katsoi Andréehen ja hymyili.
— Ahaa, — ajatteli herttua de Richelieu, — nyt ei minun maksanekaan vaivaa enää sekaantua, sillä sehän menee jo itsestään.
Samassa kuningas käännähti ja huomasi marskin, joka oli jo valmis kohtaamaan hänen katseensa.
"Hyvää päivää, herra herttua", sanoi Ludvig XV. "Oletteko nyt sopuisissa väleissä herttuatar de Noaillesin kanssa?"
"Sire", vastasi marski, "rouva herttuatar suo minulle aina kunnian kohdella minua kovin ajattelemattomana hutiluksena".
"Olitteko tekin siellä Chanteloupiin vievällä tiellä, herttua?"
"Minäkö, sire? Ma foi, en; minä olen siihen liian onnellinen teidän majesteettinne suvulleni osoittaman hyvyyden tähden."
Tätä vastausta ei kuningas odottanut; hän oli aikonut hiukan pistellä, mutta häneltä oli viety sana.
"Mitä minä sitten olen tehnyt, herttua?"
"Sire, teidän majesteettinne on antanut kevyen ratsuväen päällikkyyden herttua d'Aiguillonille."
"Kyllä, se on totta, herttua."
"Ja siinä vaadittiin teidän majesteettinne koko voimaa ja terävänäköisyyttä; se oli melkeinpä valtiokeikaus."
Ateria päättyi; kuningas istui vielä hetkisen ja nousi sitten ylös pöydästä.
Jo äskeinen keskustelu olisi voinut saada kuninkaan pahaan kiipeliin. Mutta marski de Richelieu päätti olla vieläkin laskematta saalistaan käsistään. Ja kun kuningas nyt alkoi puhella rouva de Noaillesin, dauphinen ja neiti de Taverneyn kanssa, luovaili Richelieu niin taitavasti, että hän pian johti jutun äskeiseen aiheeseen ja käänteli sitä minne päin vain tahtoi.
"Sire", virkkoi hän, "teidän majesteettinne tietää, että menestys tekee uskalikoksi".
"Tarkoittaako tuo, että te olette uskalias, herttua?"
"Se tarkoittaa, että aion pyytää teidän majesteetiltanne uutta suopeudenosoitusta, sen lisäksi, minkä kuningas on suvainnut minulle jo suoda. Eräällä hyvällä ystävälläni ja teidän majesteettinne vanhalla palvelijalla on poika santarmijoukoissa. Tuo nuori mies on monessa suhteessa lahjakas, mutta hän on varaton. Hän on saanut eräältä ylhäiseltä ruhtinattarelta kapteeninvaltuudet, mutta hänellä ei ole komppaniaa."
"Onko tuo ruhtinatar minun miniäni?" kysyi kuningas kääntyen dauphinen puoleen.
"On, sire", vastasi Richelieu, "ja nuoren miehen isän nimi on parooni de Taverney".
"Minun isäni!…" huudahti Andrée väkisinkin. "Ja Filip!… Te, herra herttua, pyydätte komppaniaa Filipille?"
Tästä etiketin unohtamisesta joutui Andrée sitten niin hämilleen, että hän väistyi askeleen takemmaksi ja seisoi siinä punaisena ja sormet ristissä.
Kuningas kääntyi ja ihasteli kauniin neitosen punastumista ja liikutusta. Sitten loi hän Richelieuhin niin suopean katseen, että vanha hovimies ymmärsi pyyntönsä olevan kuninkaasta sangen mieluisa ja tulleen hänen majesteetilleen toivottuun tarpeeseen.
"Mainittu nuori mies on tosiaan erinomaisen kelvollinen", sanoi dauphine, "ja minä olen luvannut luoda hänen onnensa. Miten me ruhtinaalliset olemmekin onnettomia! Kun Jumala antaa meille hyvää tahtoa, ottaa hän meiltä muistinlahjan, joten emme tule asioita ajatelleeksi. Kuinka ei mieleeni johtunutkaan, että tuo nuorukainen on varaton, ja ettei riitä antaa hänelle pelkästään olkalappua, vaan että hän tarvitsee myöskin komppanian?"
"Mutta, madame, kuinka teidän korkeutenne olisi tiennyt sen varattomuuden?"
"Oh, minä kyllä sen tiesin", vastasi dauphine vilkkaasti ja sellaisella eleellä, että Andréen mieleen johtui hänen köyhä ja vaatimaton ja kuitenkin onnellinen lapsuudenkotinsa. "Kyllä, minä tiesin sen, ja kuitenkin luulin, että olin tehnyt muka kaikki antaessani kapteeninarvon herra Filip de Taverneylle. Onhan hänen nimensä Filip, vai kuinka, neiti?"
"Kyllä, madame."
Kuningas katsoi noiden kahden naisen jaloja ja suoria kasvoja; sitten kohdistuivat hänen silmänsä marski de Richelieuhin, jonka kasvoja valaisi nyt myöskin jonkinlainen jalouden heijastus, luultavastikin talon korkean emännän olennosta lainattu.
"Oh, herttua", sanoi kuningas hiljaisella äänellä, "minä joudun sekaviin väleihin Luciennesissa".
Sitten kysyi hän vilkkaasti Andréelta:
"Sanokaa, neiti, olisiko tämä teille mieleen?"
"Ah, sire", huudahti Andrée ja pisti kätensä ristiin, "minä rukoilen sitä teiltä!"
"Myönnetty siis", vastasi Ludvig XV; "te, herttua, valitsette hyvän komppanian tuolle nuorelle mies-raukalle; ja minä myönnän siihen varoja, jollei se vielä ole täydellisesti maksettu tai jos se on täyttämätön".
Tämä jalomielinen teko ilahutti kaikkia läsnäolevia; ja kuninkaalle se hankki taivaallisen hymyn ja Richelieulle lämpöiset kiitokset Andréen kauniilta huulilta, noilta, joilta marski olisi nuorena ollessaan kai pyytänyt enemmänkin, ollen kunnianhimoinen ja ahnas mies.
Sitten saapui taloon yksi vieras toisensa jälkeen; heidän joukossaan oli myöskin kardinaali de Rohan, joka oli käynyt vähän väliä Trianonissa suosioon pyrkimässä aina siitä saakka kuin dauphine oli sinne muuttanut.
Mutta tänä iltana katseli ja puhutteli kuningas ainoastaan marski de Richelieuta. Antoipa hän marskin itseään saattaakin, erottuaan dauphinesta ja sanottuaan hänelle hyvästi ja lähtiessään takaisin omaan Trianoniinsa. Vanha marski seurasi kuningasta ilosta räsähdellen.
Kun hänen majesteettinsa palasi jälleen herttuan ja kahden upseerinsa seurassa pimeitä puistokäytäviä pitkin asuntoonsa, oli dauphine jo päästänyt Andréen luotansa.
"Teidän täytyy kirjoittaa tästä iloisesta asiasta Pariisiin", oli prinsessa sanonut Andréelle. "Te voitte nyt lähteä omalle puolellenne, neiti."
Sitten kulki Andrée lyhdyllä varustetun lakeijan saattamana sata jalkaa pitkän puistoaukion poikki, joka eroitti palatsin sivurakennuksesta.
Nuoren tytön edessä ponnahteli tummassa lehvistössä pensaasta pensaaseen varjo, joka seurasi säkenöivin silmin kaikkia hänen liikkeitään. Se varjo oli Gilbert.
Kun Andrée saapui asuntonsa ulkoportaille ja läksi nousemaan kiviaskelmia, palasi lakeija Trianonin päärakennukseen.
Silloin hiipi myöskin Gilbert vuorostaan sivurakennuksen eteiseen, meni sieltä rakennuksen takapihalle ja tallipuolelle, kapusi ylös pieniä portaita, jotka olivat jyrkät kuin tikapuut, ja tuli ullakkokamariinsa, mikä oli eräässä rakennusryhmän kulmauksessa, vastapäätä Andréen kamarin ikkunaa.
Sieltä hän näki, kuinka Andrée kutsui avukseen erään rouva de Noaillesin kamarineitsyen, joka asui samassa rakennuksen kerroksessa kuin neiti de Taverney. Mutta kun tuo tyttö tuli Andréen huoneeseen, niin laskettiin Andréen ikkunaverhot alas, näkymättömänä huntuna nuorukaisen halujen ja hänen ajatustensa ihailun välille.
Päärakennukseen ei ollut jäänyt enää muita kuin kardinaali de Rohan, joka oli yhä entistäänkin kohteliaampi madame la dauphinea kohtaan, vaikka dauphine olikin hänelle nyt melkoisen kylmäkiskoinen.
Kirkkoruhtinas pelkäsi viimein tulevansa jo tungettelevaiseksi, sitä suuremmalla syyllä, koska monsieur le dauphin oli jo poistunut. Hän hyvästeli siis hänen kuninkaallista korkeuttaan mitä syvimmän ja hellimmän kunnioituksen elein.
Juuri kun kardinaali nousi vaunuihinsa, riensi hänen luokseen eräs dauphinen kamarineitsyt ja työntäytyi melkein hänen vaunujensa sisään.
"Tässä se on", sanoi hän kardinaalille.
Ja hän pisti kardinaalin käteen pienen silkkipaperikäärön, johon koskettaessaan kardinaali de Rohan aivan vapisi.
"Ja tässä takaisin", vastasi kardinaali nopeasti ja pisti naisen käteen raskaan kukkaron, niin kallisarvoisen, että se jo tyhjänäkin olisi ollut kunnon palkinto.
Hukkaamatta aikaansa käski kardinaali miehensä ajaa Pariisiin päin ja kysyä häneltä sitten kaupungin tullissa, minne siitä edelleen oli ajettava.
Koko matkan puserteli ja suuteli kardinaali kuomujensa pimeydessä saamansa paperikäärön sisältöä aivan kuin rakkaudesta hulluna. Ja kun tultiin tulliin, komensi kardinaali: "Rue Saint-Claude."
Pian kulkikin hän mainitun kadun varrella olevan salaperäisen talon pihan yli, ja seisoi nyt pienessä salissa, jossa vaitelias Fritz oleskeli ottamassa vastaan vieraita.
Balsamo odotutti itseään neljännestunnin. Viimein ilmestyi hän saliin, sanoen syyksi viivyttelyynsä, että oli jo myöhä, joten hän oli luullut, ettei hänelle enää tulisi vieraita.
Kello oli tosiaan jo melkein yksitoista illalla. "Se on kyllä totta, herra kreivi", vastasi kardinaali, "ja minä pyydän anteeksi, että häiritsen tällä tavoin teitä. Mutta muistatteko, että sanoitte minulle kerran, kuinka voisimme saada varman tiedon eräistä salaisuuksista…?"
"Nimittäin hankkimalla kiharan sen henkilön tukkaa, josta silloin puhuimme", keskeytti Balsamo, joka oli jo nähnyt pikku paperikäärön herkkäuskoisen kirkkoruhtinaan kädessä. "Aivan niin, herra kreivi."
"Ja teillä on nyt mukananne tuo kihara, monseigneur? Se on hyvä."
"Tässä se on. Voiko sen saada takaisin kokeen jälkeen?"
"Kyllä, ellei ole tarpeen sitä polttaa… siinä tapauksessa…"
"Ymmärrän, ymmärrän", sanoi kardinaali. "Mutta voinhan silloin hankkia itselleni uuden. Saanko minä teiltä vastauksen?"
"Tänäänkö?"
"Minä olen kovin malttamaton, senhän tiedätte."
"Koettakaamme heti, monseigneur."
Balsamo otti hiukset ja meni nopeasti ylös Lorenzan luo.
"Nyt minä siis saan tietää tämän yksinvallan salaisuuden", sanoi hän itsekseen mennessään ylös; "minä siis saan tietää Jumalan salatut suunnitelmat".
Ja hän vaivutti Lorenzan uneen jo ennenkuin hän avasi salaperäisen oven, seistessään sen ulkopuolella. Niin ollen otti nuori nainen hänet vastaan hellällä syleilyllä.
Balsamo vetäytyi vaivoin irti Lorenzan käsivarsien hyväilystä. Ei saata arvata, kumpi oli parooni poloiselle tuskallisempaa: tuon kauniin italiattaren soimauksetko hänen valveilla ollessaan vai hänen hyväilynsä silloin, kun hän nukkui.
Viimein sanoi Balsamo, saatuaan auki kahlivat ketjunsa, nuoren naisen kädet, jotka olivat kietoutuneet hänen kaulaansa:
"Lorenza, rakkaani, voitko sanoa minulle, kenen hiuksia nämä ovat?"
Ja hän pisti paperikäärön Lorenzan käteen.
Lorenza otti hiuskiharat ja asetti ne ensin povelleen ja sitten otsaansa vasten; sillä vaikka hänen molemmat silmänsä olivat auki, niin siinä tilassaan ollessaan näki hän rinnallaan ja otsallaan.
"Oi", sanoi Lorenza, "ne on riistetty sangen ylhäisestä päästä".
"Niin, eivätkö olekin?… Onnellisestako päästä? Sanopas."
"Se saattaisi olla kerran onnellinen."
"Tutki tarkoin, Lorenza."
"Kyllä, hän saattaisi olla onnellinen; mikään varjo ei vielä pimitä hänen elämäänsä."
"Mutta hän on naimisissa…"
"Ah!" huudahti Lorenza suloisesti hymyillen.
"No niin, entä sitten? Ja mitä Lorenzani arvelee?"
"Hän on naimisissa, rakas Balsamo", lisäsi nuori nainen, "ja kumminkin…"
"Kumminkin?"
"Kumminkin minä…"
Lorenza hymyili taas.
"Minäkin olen naimisissa", sanoi hän sitten.
"Kyllä, sinä olet."
"Ja kumminkin…"
Balsamo katseli Lorenzaa syvästi hämmästyneenä; vaikka nuori nainen oli unessa, punastuivat hänen kasvonsa kainosti.
"Ja kumminkin?" toisti Balsamo. "Puhu nyt loppuun."
Lorenza kietaisi uudestaan kätensä rakkaansa kaulaan ja sanoi kätkien päänsä hänen rintaansa vasten:
"Ja kumminkin minä olen neitsyt."
"Entä tämä nainen, tämä ruhtinatar, kuningatar", huudahti Balsamo; "vaikka hän on naimisissa, niin…?"
"Tämä nainen, ruhtinatar, kuningatar", toisti Lorenza, "hän on yhtä puhdas ja neitsyt kuin minä; puhtaampikin, neitsyellisempi minua, sillä hän ei rakasta niinkuin minä".
"Oi kohtaloa", mutisi Balsamo. "Kiitos, Lorenza, minä tiedän nyt kaikki, mitä tarvitsen tietoon."
Balsamo syleili Lorenzaa, pisti huolellisesti nuo hiuskiharat taskuunsa talteen, leikkasi pienen tukun tukkaa Lorenzan mustasta päästä, poltti sen tukun kynttilän liekissä ja kokosi tuhkan samaan paperiin, jossa dauphinen hiukset olivat olleet.
Sitten meni Balsamo jälleen alas, ja mennessään hän herätti nuoren naisensa.
Kirkkoruhtinas odotti alhaalla kärsimättömänä ja epätietoisena.
"No, herra kreivi?" kysyi hän.
"Hyvä, monseigneur…"
"Oraakkeli…?"
"Oraakkeli sanoo, että te voitte toivoa."
"Sanoiko se niin?" huudahti prinssi riemuissaan.
"Ainakin voitte tehdä sellaisen johtopäätöksen kuin haluatte, monseigneur, sillä oraakkeli sanoo, ettei tämä nainen rakasta miestänsä."
"Oi!" huudahti herra de Rohan suunniltaan ilosta.
"Mitä jälleen hiuksiin tulee", sanoi Balsamo, "täytyi minun ne polttaa saadakseni esanssin kautta ilmestyksen; tässä on teille takaisin tuhka, jonka nyt palautan tunnollisesti teille, sillä minä kokosin sen niinkuin jokainen hiukkanen olisi ollut miljoonan arvoinen".
"Kiitos, monsieur, kiitos; en tiedä, miten teille osoittaa kiitollisuuttani."
"Siitä ei puhumista, monseigneur. Ainoastaan yhden neuvon teille annan: älkää nauttiko viinissä tätä tuhkaa, niinkuin muutamat rakastavaiset joskus tekevät: se on vaarallinen lemmenjuoma, sillä siten tulisi teidän rakkautenne parantumattomaksi, kun taas rakastetun sydän kylmenisi."
"Ahaa, siinä suhteessa muistan neuvonne", virkkoi kirkkoruhtinas melkein kauhistuneena. "Hyvästi, herra kreivi, hyvästi."
Kahdenkymmenen minuutin päästä kohtasi hänen ylhäisyytensä kardinaali de Rohan pois ajaessaan marski de Richelieun vaunut Petit-Champs-kadun kulmassa, jossa viimemainitun herran ajoneuvot olivat kaatua erääseen suunnattomaan kuoppaan, sillä paikalle kaivettiin paraikaa uuden talon perustuksia.
Herrat tunsivat ohitse ajaessaan toisensa.
"Ah, prinssi!" virkkoi Richelieu hymyillen.
"Ah, herttua!" vastasi Louis de Rohan painaen sormen huulilleen.
Sitten he vierivät vaunuillaan eri suuntiin.
VIIDESKYMMENESKAHDES LUKU
Richelieu huomaa Nicolen avut
Richelieun herttua ajoi suoraa tietä parooni de Taverneyn vaatimattomaan asuntoon Coq-Héron-kadun varrelle.
Me olemme tavallaan paholaisen kanssaveikkoja siinä suhteessa, että meillä on etuoikeus estämättä tunkeutua ihmisten lukittujen ovien sisälle; ja niinpä me nyt tiedämmekin ennenkuin marski de Richelieu, että parooni de Taverney istui tällä hetkellä kamiininsa ääressä, jalat kahden vankan kohennusraudan nojassa, joiden alla heikosti kiiluivat hiilistön viimeiset tähteet, ja että hän torui ankarasti Nicolea, sipaisten silloin tällöin häntä leuasta, tytön vastahakoisista ja halveksivista nyrpistyksistä välittämättä.
Me emme uskalla mennä väittämään, olisiko Nicole pitänyt näistä hyväilyistä enemmän ilman paroonin haukkumisia vai haukkumisistako enemmän ilman hyväilyjä.
Isännän ja palvelijattaren keskustelu koski sellaista tärkeää asiaa, ettei Nicole eräinä aikoina illasta milloinkaan saapunut paroonin luokse täsmälleen viimemainitun soittaessa, vaan että hänellä oli alinomaa jotakin puuhaa puutarhassa taikka ansarissa, ja että hän yleensä toimitti huonosti työnsä kaikkialla paitsi noissa kahdessa paikassa.
Näihin syytöksiin vastasi Nicole keikutellen, pyöritellen vartaloaan aivan hurmaavan suloisesti ja viettelevästi.
"Minkäpä sille voi… minulla on täällä ikävä: minulle luvattiin, että pääsen neidin kanssa Trianoniin."
Juuri tämän vastauksen saatuaan oli herra de Taverney pitänyt velvollisuutenaan silitellä hiukan Nicolen poskia ja leukaa, luultavasti edes hiukan häntä huvittaakseen.
Nicole jatkoi vain omaa väitettään, hylkäsi kaikki lohduttelut ja vaikeroi kovaa kohtaloaan.
"Niin on asia", huokaili Nicole, "minut on suljettu neljän ruman seinän sisään; minulla ei ole mitään seuraa, tuskin ilmaa hengittääkseni. Ja minulle olisivat kuitenkin huvitukset ja hyvä tulevaisuus olleet mahdollisia."
"Millä tavoin sitten?" kysyi parooni.
"Trianonissa, tietysti", vastasi Nicole; "Trianonissa, jossa olisin nähnyt ihmisiä ja kaikkea komeaa; niin, siellä olisin itse nähnyt ja ollut nähty".
"Oho, pikku Nicole", sanoi parooni.
"Kyllä, monsieur, minä olen yhtä hyvä nainen kuin kuka muu tahansa."
"Cordieu, tuo on puhetta, joka kelpaa", mutisi parooni aivan hiljaa, "tuossa tytössä on henkeä ja sisua. Oi, jos minä olisin vielä nuori ja rikas!"
Eikä parooni voinut olla luomatta ihailevaa ja halukasta katsetta nuoruutta, voimakasta raikkautta ja kauneutta uhkuvaan Nicoleen.
Nicole haaveili ja tuli vähän väliä kärsimättömäksi.
"No, monsieur, menkää jo maata, että minäkin pääsen nukkumaan", sanoi hän.
"Vielä eräs asia, pikku Nicole!"
Yhtäkkiä kajahti katuportilta kellonsoitto, joka sai parooni de
Taverneyn vavahtamaan ja Nicolen hypähtämään paikaltaan.
"Kuka tänne nyt tulee, kello puoli kaksitoista yöllä?" sanoi parooni.
"Mene katsomaan, tyttöseni."
Nicole meni ulos, avasi portin, kysyi vieraan nimeä ja jätti sitten portin raolleen.
Tuosta onnenkaupalla avatusta raosta pujahti silloin pihalta kadulle muuan varjo; mutta ei kuitenkaan niin hiljaa, ettei marski de Richelieu olisi pujahtajaa huomannut; sillä marski tuo tulija oli.
Nicole johti sitten marskin sisään kynttilä kädessä ja sangen iloisen näköisenä.
"Kas, kas, kas!" sanoi marski de Richelieu hymyillen ja mennen Nicolen perässä saliin; "tuo vanha vintiö Taverney puhui minulle ainoastaan tyttärestään".
Marski oli nimittäin niitä ihmisiä, joiden ei tarvitse katsoa kahta kertaa nähdäkseen asiat aivan tarkoin.
Pakeneva varjo oli johtanut marskin ajatukset Nicoleen; ja Nicole jälleen ajatteli varjoa. Marski arvasi Nicolen kauneista kasvoista, mitä varjolla mahtoi talossa olla tekemistä, ja heti, kun hän näki kamarineitsyen veitikkamaiset silmät, valkeat hampaat ja hoikan vyötärön, ei hänen tarvinnut enempää tutkia tuon tytön luonnetta ja mielihaluja.
Nicole ilmoitti melkoisesti vapisevin sydämin salin ovelta:
"Herra herttua de Richelieu."
Se nimi oli määrätty tänä iltana herättämään monenmoisia tunteita. Parooniin teki se sellaisen vaikutuksen, että hän nousi nopeasti ylös nojatuolistaan ja läksi kiireesti ovelle, uskomatta oikein korviaan. Mutta ennenkuin hän vielä ehti ovelle, huomasi hän herttua de Richelieun puolipimeässä käytävässä.
"Herttua…" änkytteli parooni de Taverney. "Minä juuri, hyvä ystäväni, herttua kuin herttua", vastasi marski de Richelieu kaikkein ystävällisimmällä äänellään. "Oh, tämä ehkä kummastuttaa sinua tuon viimeisen kohtauksemme jälkeen. No niin, kuitenkin on asia nyt näin. Lyö nyt kättä, jos tahdot."
"Herra herttua, te saatte minut hyvyydellänne ymmälleni."
"Eikö sinulla ole enää tervettä järkeä, ystäväni", sanoi vanha marski antaen hattunsa ja keppinsä Nicolelle voidakseen sitä mukavammin heittäytyä nojatuoliin. "Sinähän tulet pökeröksi, jokeltelet… Et ymmärrä enää maailmaa, mikäli tuntuu."
"Kuitenkin näytti minusta siltä, herttua", vastasi de Taverney sangen liikutettuna, "kuin sinun vastaanottotapasi silloin äskettäin olisi ollut niin selvä, ettei siinä ollut epäilemistä".
"Kuulehan nyt, vanha ystävä", vastasi Richelieu, "sillä kertaa sinä käyttäydyit koulupojan tavalla, ja minä saivartelevan koulumestarin; kohtauksesta puuttui ainoastaan patukkaa. Sinä aiot ehkä nyt puhua, minä säästän sinulta sen vaivan; sinä voisit virkkaa jonkin tyhmyyden, ja minä vastata sinulle toisella. Jättäkäämme siis se päivä ja hypätkäämme nykyiseen. Tiedätkö, mitä varten minä tänne tulin?"
"En todellakaan."
"Minä tulin antamaan sinulle tuon komppanian, jota sinä minulta toissa päivänä pyysit ja jonka kuningas on lahjoittanut pojallesi. Peijakas vie, ymmärrä eri asiantilain hienot vivahdukset; silloin toissa päivänä minä olin melkeinpä ministeri: sellaiset anomukset olisivat olleet silloin vääryyttä; nyt minä olen kieltäytynyt ottamasta vastaan ministerin salkkua ja olen pelkästään entinen Richelieu, — joten minusta olisi nyt ollut typerää olla pyytämättä. Ja minä sain, ja tuon nyt sinulle saaliini."
"Herttua, onko tämä totta, tämä… hyvyys sinun puoleltasi?…"
"Se on luonnollinen seuraus ystävän velvollisuuksista… Ministeri kieltäytyi antamasta, Richelieu pyytää ja antaa."
"Oi, herttua, minä joudun hurmauksiin; sinä olet siis todellakin ystävä?"
"Kautta taivaan!"
"Entä kuningas, kuningas, joka suo minulle tällaisen armon…"
"Kuningas ei edes tiedä, mitä hän tekee, tai ehkäpä hän tietää sen erinomaisesti, ellen erehdy."
"Mitä sinä tarkoitat?"
"Tarkoitan, että kuninkaalla on varmaankin tällä hetkellä jokin aihe olla vasten rouva Dubarryn mieltä, ja että sinun on kiittäminen saamastasi armosta paremmin tätä aihetta kuin minua."
"Niinkö luulet?"
"Siitä olen varma, ja minä autan sinua. Sinä tiedät, että minä kieltäydyin ottamasta salkkua tuon naaraan vuoksi."
"Kyllä, minulle kerrottiin sitä; mutta…"
"Mutta sinä et sitä usko, sano suoraan vain."
"No niin, jos tunnustaisin…"
"Nimittäin, että sinä olet nähnyt minut mieheksi, joka ei haikaile?"
"Ainakin nähnyt mieheksi, jolla ei ole ollut ennakkoluuloja."
"Rakas ystäväni, minä alan vanheta, enkä rakasta enää kauniita naisia, muuta kuin… muita tuumiani varten… Mutta puhukaamme nyt pojastasi, hän on erinomainen nuorukainen."
"Kovin huonoissa kirjoissa Jean Dubarryn kanssa, joka oli sinun luonasi silloin, kun minä hölmö tulin esittäytymään."
"Sen tiedän, ja sen vuoksi minä en olekaan ministeri."
"Ohoh!"
"Aivan totta, ystäväni."
"Sinä kieltäydyit huolimasta salkkua, ettet olisi tehnyt pojalleni epämiellyttävää tekoa?"
"Jos sanoisin niin, et minua uskoisi; eikä asia olekaan niin. Minä kieltäydyin sen tähden, että Dubarryt, joiden vaatimukset alkoivat sinun poikasi hylkäämisellä, olisivat menneet liiallisissa vaatimuksissaan joka suhteessa aivan mahdottomiin."
"Sinä olet siis joutunut tuon joukkion kanssa riitaan?"
"Olen ja en; he pelkäävät minua ja minä halveksin heitä, olemme kuitit kahden puolen."
"Se on sankarillista, mutta varomatonta."
"Kuinka niin?"
"Kreivitär on vaikutusvaltainen."
"Pyh!" äännähti Richelieu.
"Niinkö sinä sanot?"
"Sanon kuin ainakin mies, joka tuntee aseman heikot puolet ja joka osaisi tarpeen tullen pistää miinat oikeihin paikkoihin ja räjäyttää koko linnoituksen ilmaan."
"Huomaan nyt asian ydinkohdan: sinä autat poikaani kiusoittaaksesi hiukan Dubarryjä."
"Sangen suuresti sen tähden, eikä sinun tarkka näkösi ole osunut harhaan; sinun poikasi on minulle pommina, minä sytytän tulen hänellä… Mutta, muistaessani, parooni, eikö sinulla ole tytärkin?"
"On…"
"Nuori?"
"Kuusitoistavuotias."
"Kaunis?"
"Kuin Venus."
"Ja asuu Trianonissa."
"Sinä siis hänet tunnet?"
"Minä olin tänä iltana hänen seurassaan, ja puhuin hänestä kokonaisen tunnin kuninkaan kanssa."
"Kuninkaan kanssa?" huudahti parooni de Taverney ja hänen poskensa syttyivät hehkumaan.
"Juuri itse kuninkaan."
"Kuningasko puhunut tyttärestäni, Andrée de Taverneystä?"
"Jota hän oikein ahmii silmäyksillään, paras ystäväni."
"Ahaa, todellako?"
"Suututko, kun sanon sinulle tämän?"
"Minäkö?… En, enhän toki… on kunniakseni, että kuningas katselee minun tytärtäni… mutta…"
"Mitä mutta?"
"Sitä, että kuningas…"
"On huonotapainen; sitäkö tarkoitat?"
"Jumala varjelkoon puhumasta pahaa hänen majesteetistaan; tottapa hänellä on oikeus olla minkätapainen tahtoo."
"No mutta, mitä tämä sinun kummastelusi sitten merkitsee? Luuletko ehkä voivasi väittää, ettei neiti Andrée ole täydellinen kaunotar ja ettei kuningas muka voisi katsella häntä rakastunein silmin?"
Parooni de Taverney ei vastannut mitään, hän nykäytti ainoastaan hartioitaan ja vaipui syviin mietteisiin; ja herttua de Richelieu katseli häntä niin armottomin katsein kuin tutkiva inkvisiittori.
"No, minä aavistan, mitä sinä sanoisit, jos sinä puhuisit ääneen, etkä pelkästään ajattelisi ja vaikenisi", jatkoi vanha marski vetäen nojatuolinsa lähemmäksi paroonin istuinta. "Sinä tietysti sanoisit, että kuningas on tottunut huonoon seuraan… että hän heittäytyy roskaiseksi, kuten Porcheronsissa sanotaankin; ja että hän siis varokoon luomasta silmiään tuohon jaloon tyttöön, jonka käytös on niin häveliäs ja tunteet puhtaat, älköönkä huomatko tätä kaiken kauneuden ja sulon aarretta… tuo kuningas, jota kiehtovat ainoastaan julkeat sukkeluudet, hävyttömät silmäykset ja katunaikkoset."
"Sinä olet toden totta suuri mies, herttua!"
"Ja miksi niin?"
"Siksi, että olet arvannut oikein", sanoi parooni de Taverney.
"Tunnusta kuitenkin, parooni", jatkoi Richelieu, "että olisi jo aika, ettei meidän herramme pakottaisi meitä, aatelismiehiä, päärejä ja Ranskan kuninkaan seuralaisia suutelemaan erään ilonaisen halpaa ja inhoittavaa kättä! Olisi jo aika hänen antaa meidän hengittää omaa ilmaamme, alennuttuaan ensin eräästä Chateaurouxista, joka oli markiisitar ja olisi ansainnut olla herttuatar, Pompadouriin, vuokrankantajan vaimoon, ja sitten Pompadourista rouva Dubarryyn, jonka nimi on koristelematta Jeanneton. Ja ihme, ellei hän laskeudu Dubarrystä vielä johonkin keittiö-Mariin tai johonkin maalaispiikaan. Meidän, parooni, joiden kypärä on koristettu kruunulla, on nöyryyttävää taivuttaa niskamme tuollaisten hupsujen edessä."
"Oh, miten selvästi puhut suoraa totta", mutisi parooni de Taverney; "ja onhan luonnollista, että hovi on suuresti harventunut tällaisten uusikuosisten tapain tähden".
"Ei kuningatarta, ei siis hovinaisiakaan; eikä myöskään hovimiehiä; kuningas pitää yllä huvimamseleja, ja kansa anastaa valtaistuimen, edustajanaan neiti Jeanne Vaubernier, pariisilainen ompelijatar."
"Niin on asianlaita, ja…"
"Katsopas nyt, parooni", keskeytti marski, "tarjoutuisipa tässä erinomainen osa jollekin nerokkaalle naiselle, joka tällä hetkellä tahtoisi hallita Ranskaa…"
"Epäilemättäkin", vastasi de Taverney, jonka sydän alkoi jyskyttää; "mutta paha kyllä on siinä tehtävässä jo henkilönsä".
"Sellainen nainen nimittäin", jatkoi marski, "jolla ei olisi tuollaisten porttojen paheita, vaan kuitenkin koko heidän rohkeutensa, laskelmansa ja päämäärästä tietoiset aivot; nainen, joka osaisi kehittää onnensa niin pitkälle, että siitä puhuttaisiin vielä sittenkin, kun monarkiaa ei kerran ole enää olemassa. Tiedätkö, onko tyttärelläsi älyä, parooni?"
"Paljonkin, ja varmaan tervettä järkeä."
"Hän on sangen kaunis."
"Niin, eikö olekin?"
"Tuollaista viehkeää ja hurmaavaa kauneutta, joka vetää miehiä suuresti puoleensa, korutonta ja neitseellistä kauneutta, joka saa naisetkin omistajaansa kunnioittamaan… Sellaista aarretta täytyy sinun hyvin varjella, vanha ystäväni."
"Sinä puhut hänestä aivan innostuneesti…"
"Minä, minä olen häneen suorastaan hullaantunut, ja naisin hänet heti huomenna, ellen olisi neljänkahdeksatta vanha. Mutta onko hänellä hyvä nykyisessä olinpaikassaan? Onko hänellä edes ylellisyyttä, jollaista täytyy olla niin kauniin kukan ympärillä?… Ajattelepas, parooni, tänä iltana hän läksi omalle puolelle yksinään, hänellä ei ollut mukana kamarinaisia eikä jääkäripalvelijaa, ainoastaan eräs dauphinin lakeija, joka kantoi lyhtyä hänen edellään: tämähän on melkeinpä piikamaista."
"Minkä minä sille voin, herttua? Sinä tiedät, etten minä ole rikas."
"Olitpa rikas tai et, ystäväni, täytyy tyttärelläsi olla ainakin kamarineitsyt."
Parooni de Taverney huokaisi.
"Minä tiedän hyvin", sanoi hän, "että tyttärelläni täytyy tai paremminkin täytyisi se olla".
"No, eikö sinulla ole moista hänelle antaa?"
Parooni ei vastannut mitään.
"Mikäs se kaunis tyttö oli, joka sinulla oli täällä äsken?" jatkoi
Richelieu, "hän on, ma foi, sekä sievä että nokkela".
"Kyllä, mutta…"
"Mitä mutta, parooni?"
"Minä en voi mitenkään lähettää häntä Trianoniin."
"Miksikä et? Hän näyttää minusta päinvastoin erinomaisen sopivalta siihen toimeen; hän on oikea nukke kamarineitsyeksi."
"Sinä katsastelit siis hänen kasvojaan, herttua?"
"Tietysti, oikein tarkoin."
"Sinä katselit häntä etkä huomannut hänessä erästä merkillistä yhdennäköisyyttä…"
"Kenen kanssa?"
"Erään… no niin, ajattelepas itse!… Tule tänne, Nicole." Nicole astui sisään; hän oli oikean Martonin tavalla kuunnellut oven takana.
Herttua de Richelieu otti Nicolen molemmat kädet käsiinsä ja puristi tytön polvet jalkainsa väliin, eikä ylhäisen herran ja elostelijan julkea katse laisinkaan pelästyttänyt Nicolea tai saanut häntä hämilleen.
"Aivan oikein", sanoi marski, "hän on tosiaan erään henkilön näköinen, se on totta".
"Sinä siis tiedät kenen; ja huomaat luonnollisesti, että meidän perheellemme ehkä tulevaa suosiota on mahdotonta panna alttiiksi sattuman vaaralle. Onko ihanaa, että tämä pieni maalaistollo Nicole on Ranskan ylhäisimmän naisen näköinen?"
"Oho", vastasi Nicole vilkkaasti ja äkäisesti ja irtausi herttuan käsistä voidakseen paremmin vastata parooni de Taverneylle, "onko niinkään varmaa, että tämä pieni maalaistollo on aivan tuon ylhäisen naisen näköinen?… Onko tuolla ylhäisellä naisella tosiaan hänen pyöreät olkapäänsä, kirkkaat silmänsä, kaunismuotoiset pohkeensa ja pulleat kyynärvartensa? Kaikessa tapauksessa, herra parooni", lopetti Nicole vihoissaan, "johtuu se, että te alennatte tällä tavoin minun arvoani, mielestäni siitä, että te arvioitte minua pelkästään sen vähän nojalla, mitä minusta tunnette".