Nicole oli verenpunainen kiukusta, ja siis myöskin loistavan kaunis.
Herttua de Richelieu puristi uudestaan hänen sieviä käsiään ja nipisti hänen polvensa jalkainsa väliin, ja sanoi luoden Nicoleen silmäyksen, joka oli pelkkää hyväilyä ja lupauksia:
"Parooni, Nicolella ei ole toden totta vertaistansa hovissa; minä ainakin olen sitä mieltä. Mitä jälleen tulee tuohon ylhäiseen naiseen, jota hän, sen tunnustan, jossakin määrin muistuttaa, niin emme aio loukata hänen itserakkauttaan… Teillä, mademoiselle Nicole, on erinomaisen kaunis, vaalea tukka; teidän kulmakarvanne ja nenänne ovat piirteiltään suorastaan keisarilliset. Hyvä, istukaa neljännestunti kampauspöydän ääressä, ja nämä epätäydellisyydet, joina herra parooni niitä pitää, katoavat heti. — Nicole, lapsukaiseni, tahtoisitteko te olla Trianonissa?"
"Voi!" huudahti Nicole sulkien tähän yksitavuiseen sanaan koko sielunsa kiihkeän kaipuun.
"No, te pääsette Trianoniin, kultaseni; te pääsette sinne, ja siellä te luotte onnenne vahingoittamatta millään tavoin toisten menestystä. Parooni, vielä yksi sana."
"Puhu, hyvä herttuani."
"Menehän vähän ulos, sievä tyttöseni", sanoi Richelieu, "niin että saamme pakista hetkisen keskenämme".
Nicole poistui huoneesta ja herttua meni lähemmäksi paroonia.
"Se, että pyydän sinua hartaasti lähettämään tyttärellesi kamarineitsyen, johtuu siitä, että sellainen olisi kuninkaan mieleen", sanoi herttua. "Hänen majesteettinsa ei pidä köyhyydestä, eikä hän pelkää kauniita pikku kasvoja. Lyhyesti sanoen, minä tiedän asian."
"Menköön sitten Nicole Trianoniin, koska luulet sen olevan mieleen kuninkaalle", vastasi parooni de Taverney kyynillisesti hymyillen.
"No, koska annat siihen minulle luvan, niin minä vien Nicolen jo mukanani: hän saa tulla sinne minun vaunuissani."
"Mutta tuo hänen ja madame la dauphinen yhdennäköisyys. Se täytyy ottaa huomioon, herttua."
"Minä olen sen jo ottanut. Sen yhdennäköisyyden hävittävät Raftén kädet neljännestunnissa. Minä vastaan siitä… Kirjoita nyt siis ainoastaan sana tyttärellesi, parooni, ja sano hänelle, miten tärkeää sinusta on, että hänellä on kamarineitsyt ja että sen kamarineitsyen nimi on Nicole."
"Sinä siis luulet tärkeäksi, että hänen nimensä on Nicole?"
"Kyllä luulen."
"Ja että joku toinen kuin Nicole…?"
"Ei voisi täyttää siinä paikassa tehtäviään; kautta kunniani, sen luulen."
"Siinä tapauksessa minä kirjoitan heti."
Ja parooni de Taverney kirjoitti kirjeen, jonka hän antoi
Richelieulle.
"Entä palvelusohjeet, herttua?"
"Minä otan tehtäväkseni antaa ne Nicolelle. Onhan hänellä älyä?"
Parooni hymyili.
"Sinä uskot siis hänet minun huostaani… eikö niin?" kysyi Richelieu.
"Ma foi, se on sinun oma asiasi, herttua; sinä pyysit häntä minulta, ja minä annan; käyttele häntä eduksesi parhaasi mukaan."
"Mademoiselle, lähtekää kanssani, mutta joutuin", sanoi herttua nousten seisomaan.
Nicole ei tarvinnut uutta kehoitusta. Pyytämättä parooni de Taverneyltä edes lupaa kokosi hän viidessä minuutissa myttyyn hiukan vaatteitansa, ja sitten lehahti hän keveästi kuin lentämällä herttuan kuskin viereen vaunujen pukille.
Richelieu hyvästeli nyt vanhaa ystäväänsä ja parooni kiitti häntä vielä kerran hänen Filip de Taverneylle tekemästään palveluksesta.
Andréesta ei puhuttu sanaakaan: tämä merkitsi paljoa enemmän kuin jos hänestä olisi puhuttu.
VIIDESKYMMENESKOLMAS LUKU
Muodonvaihdos
Nicole oli suunniltaan ilosta. Lähtö Taverneystä Pariisiin ei ollut hänelle niin suuri voitonriemun syy kuin muutto Pariisista Trianoniin.
Hän oli matkalla niin rakastettava herra de Richelieun kuskille, että uuden kamarineitsyen maine oli jo seuraavana päivänä saavuttanut varman kunnian kaikissa Versaillesin ja Pariisin hiukankin aatelisissa vaunuvajoissa ja eteisissä.
Kun saavuttiin Hannoverin hotelliin, otti marski de Richelieu pikku hepsakkaa kädestä ja talutti hänet itse ensimmäiseen kerrokseen, jossa Rafté odotti isäntäänsä kirjoitellen joukoittain kirjeitä monseigneurin puolesta.
Kaikissa marskin ammattihommissa näytteli sota tärkeintä osaa; ja Rafté oli ainakin teoreettisesti tullut niin hyväksi sotataituriksi, että Polybios ja ritari de Folard olisivat, jos olisivat eläneet, olleet onnellisia saadessaan jonkun niistä pienistä linnoituksia tai sotaliikkeitä koskevista kirjoitelmista, joita Rafté laati joka viikko.
Kun marski astui sisään, oli Rafté paraikaa sommittelemassa sotasuunnitelmaa englantilaisia vastaan Välimerellä. Marski sanoi hänelle:
"Hei, Rafté, katsopas tätä tyttöä."
Rafté tarkasteli Nicolea.
"Melkoisen suloinen, monseigneur", vastasi hän värähyttäen huuliaan hyvin merkitsevällä tavalla.
"Niin, mutta kenen näköinen hän on?… Rafté, minä puhun tästä yhdennäköisyydestä."
"Ahaa, se on totta. Ai, peijakas!"
"Sinä huomaat sen, eikö niin?"
"Se on eriskummaista; se vie hänet joko perikatoon tai tekee hänet onnelliseksi."
"Perikatoon ensiksi; mutta siitä asiasta me pidämme huolen; hänellä on vaalea tukka, kuten heti huomaat, mutta siitähän ei ole suurta haittaa?"
"Ei muuta kuin että täytyy se mustata, monseigneur", vastasi Rafté, joka oli tottunut seuraamaan tarkoin isäntänsä ajatuskulkua, jopa usein ajattelemaankin hänen puolestaan.
"Tulepas minun pukeutumispöytäni ääreen, pikku veitikkani", sanoi marski Nicolelle; "tämä herra, joka on erittäin taitava mies, tekee sinusta Ranskan kauneimman ja vaikeimmin tunnettavan kamarineitsyen".
Kymmenen minuuttia sen jälkeen oli Rafté värjännyt eräällä sekoituksella, jolla marskin tapana oli kerta viikossa mustata peruukkinsa alla piilevät valkeat hapsensa, — sillä niin väitettiin marskin vielä nykyäänkin kaunistelevan itseään tuttuihin vuodekomeroihin mennessään, — tunnin kuluttua oli Rafté värjännyt Nicolen kauniin vaalean tukan pikimustaksi. Sitten siveli hän Nicolen tiheät vaaleat kulmakarvat kynttilän liekissä savutetulla neulalla. Ja sillä tavoin antoi hän hänen iloisille kasvoilleen niin kummallisen ja esiinvetävän ilmeen ja hänen vilkkaihin ja kirkkaihin silmiinsä sellaisen kiihkeän ja joskus synkän tulen, että häntä olisi saattanut verrata johonkin sadun haltiattareen, jonka taikuri oli manannut tulemaan ulos taikalippaasta, missä oli häntä pitänyt vankina.
"Kas niin, pikku kaunottareni", sanoi marski de Richelieu antaen ällistyneen Nicolen eteen kuvastimen, "katsokaapas nyt itseänne, kuinka hurmaava te olette, ja varsinkin, kuinka vähän te olette entisen Nicolen näköinen. Teidän ei tarvitse nyt enää pelätä perikatoa, vaan voitte päinvastoin puskea suoraan onneen."
"Oi, monseigneur", huudahti nuori tyttö.
"Ja siihen ei tarvita mitään muuta kuin että me ymmärrämme toisemme."
Nicole punastui, ja loi katseensa maahan; tuo viekas veitikka odotti varmaan vain sanoja, joita esittämään herttua de Richelieu olikin mestari.
Herttua ymmärsi hänet, ja hälventääkseen kaiken väärinkäsityksen sanoi hän:
"Istukaa tuohon, rakas lapsukaiseni, herra Raftén viereen; ja avatkaa korvanne selälleen ja kuunnelkaa minua… Oh, herra Rafté ei häiritse meitä, älkää sitä pelätkö; hän antaa päinvastoin meille hyviä neuvoja. Kuuntelettehan nyt tarkkaan, eikö niin?"
"Kyllä, monseigneur", änkytti Nicole, joka häpesi, että hän oli erehtynyt itserakkaissa ajatuksissaan.
Herra de Richelieu puheli herra Raftén ja Nicolen kanssa hyvinkin tunnin. Sen jälkeen lähetti herttua tytön yöksi hotellinsa toisten kamarineitsyeiden joukkoon.
Rafté painui jälleen kirjoittamaan sota-asioistaan. Ja herra de Richelieu meni levolle selailtuaan muutamia kirjeitä, joissa ilmoitettiin hänelle maaseutuparlamenttien juonista herra d'Aiguillonia ja Dubarryn nurkkakuntaa vastaan.
Seuraavana aamuna saatatti hän eräillä vaakunattomilla vaunuillaan Nicolen Trianoniin; vaunut jättivät tytön pikku mytty kädessä palatsin portille ja katosivat sitten.
Pää pystyssä, iloisin sydämin ja toivosta kiiluvin silmin meni Nicole kolkuttamaan sivurakennuksen oveen, otettuaan ensin selvän, minne hänen oli mentävä.
Kello oli kymmenen aamulla. Andrée oli jo noussut ylös ja pukeutunut, ja kirjoitti paraikaa kirjettä, jossa hän ilmoitti isälleen eilisestä onnellisesta tapahtumasta, samasta, josta herra de Richelieu oli jo vienyt viestin parooni de Taverneylle, kuten olemme kertoneet.
Lukijamme eivät ole unohtaneet, että Pikku Trianonin puutarhasta veivät kiviset portaat sen kappeliin; ja että kappelin eteisestä ja sen oikealta puolelta nousivat portaat ensimmäiseen kerrokseen, nimittäin dauphinen hovinaisten asuntoon. Heidän huoneittensa edessä oli käytävä, kuin mikä lehtikuja, ja sitä valaisivat puutarhaan päin olevat ikkunat.
Andréen huone oli ensimmäinen tuosta käytävästä vasemmalle. Se oli melkoisen iso ja sai runsaasti valoa takapihalle päin olevasta ikkunasta; sen edessä oli eteinen ja kaksi pientä vaatekomeroa, toinen eteisen oikealla, toinen vasemmalla puolella.
Andréen kamari oli kyllä riittämätön asunnoksi, jos ajattelee, kuinka loistaviin elintapoihin komean hovin palvelevat ylhäisnaiset tavallisesti olivat tottuneet. Mutta kaiken kaikkiaan oli se kuitenkin ihastuttavan soma ja rauhallinen kammio, jossa tuli hyvin toimeen ja johon oli erinomainen vetäytyä syrjään palatsin yleisestä kuhinasta. Sinne voi kunniankaipuinen sielu päästä turvaan ja lepuuttamaan sieluaan päivän loukkausten ja pettymysten jälkeen; siellä oli myöskin vaatimattomalla ja alakuloisella ihmisellä tilaisuus levähtää hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä ja erillään maailman suuruuksista. Ei todellakaan ollut olemassa enää ylempiä ja käskeviä henkilöitä eikä esiintymisen velvollisuuksia, kun oli noussut nuo ulkoportaat ja päässyt kappelin sisäportaiden yläpäähän. Siellä oli yhtä paljon rauhaa kuin luostarikammiossa, yhtä suuri sielullinen vapaus kuin vankilaelämässä. Palatsin orjasta tuli täällä sivurakennuksessa huoneessaan oma isäntänsä.
Sellainen lempeä ja samalla ylpeä sielu kuin Andrée huomasi näitä kaikkia seikkoja arvioidessaan olonsa täällä parhaimmaksi; ei silti, että hänen päivällä pettymyksiä kärsinyt kunnianhimonsa tai tyydyttämätön mielikuvituksensa olisi tarvinnut täälläkään lepoa. Mutta tässä kamarinsa nelikulmaisessa piirissä saattoi Andrée antautua ajatuksiinsa mukavammin kuin Trianonin loistokkaissa saleissa ja sen marmoripermannoilla, joita hänen jalkansa astelivat niin arasti, että saattoi luulla hänen pelkäävän.
Täältä, varjoisasta ja kotoisesta pikku kulmastaan, oli nuorella tytöllä tilaisuus muistella sekautumatta kaikkea loistoa, joka oli päivän kuluessa hänen silmiään häikäissyt. Täällä kukkiensa keskellä, klaveerinsa ääressä, ympärillään saksalaisia kirjoja, jotka ovat sydämellä lukeville niin suloista seuraa, uhmasi Andrée kohtaloaan, lähettipä se sitten hänelle surun tai riisti häneltä jonkin ilon.
"Täällä", sanoi hän itsekseen jonakin iltana, kun hän oli tehtävänsä täytettyään palannut kamariinsa ja ottanut ylleen laajan kampausvaippansa ja hengitti koko sielunsa ja keuhkojensa voimalla helpotuksesta, "täällä on minulla melkein kaikkea, minkä saan kuolemaan asti omistaa. Ehkä minä kerran olen rikkaampi, mutta koskaan en voi tulla tätä köyhemmäksi; sillä minulla on aina kukkia, saan aina soittaa ja lukea yksinäisiä ajatuksia virvoittaakseni sivun hyvää kirjaa."
Andréelle oli annettu lupa syödä omassa kamarissaan milloin hän vain tahtoi. Siitä oikeudesta piti hän suuresti. Hän saattoi sillä tavalla olla kotonaan puoleen päivään saakka, ellei dauphine pyytänyt häntä seuraansa lukemaan ääneen taikka aamukävelylle. Tällä tavoin vapaudestaan nauttien hän läksi usein kauneina aamuina kirja kainalossa kävelemään yksinään Trianonin ja Versaillesin välillä olevaan suureen puistoon. Siten käveli hän pari tuntia ajatuksissaan tai unelmoiden, ja palasi sen jälkeen aamiaiselle, eikä ollut retkellään usein kohdannut ainoatakaan herraa tai lakeijaa, univormua tai livreaa.
Kun auringonpaahde alkoi tunkeutua puiden sakeain lehväin läpi, oli Andréen kamari silti raikas, sillä tuuli leyhyi sisään ikkunasta ja käytävän ovesta. Pieni, karttuunilla päällystetty sohva, neljä siihen kuuluvaa tuolia, neitseellinen sänky, jossa oli pyöreä katos, vuodeuutimet samasta kankaasta kuin huonekalujen päällisetkin, kaksi kiinalaista maljakkoa uunin reunalla, nelikulmainen pöytä, jonka jalat olivat kierteille sorvatut: siinä se pikku maailma, jonka rajojen sisällä Andréen kaikki toiveet, kaikki kaipuut nykyään liikkuivat.
Olemme jo sanoneet, että nuori neiti istui huoneessaan kirjoittamassa kirjettä isälleen, kun hänet herätti ajatuksista heikko naputus käytävän oveen.
Hän kohotti päätänsä ja näki oven aukeavan, ja hänen suustaan puhkesi kummastunut huuto, sillä pikku eteisestä pilkisti sisään ilosta loistavin kasvoin Nicole.
VIIDESKYMMENESNELJÄS LUKU
Yhden ilo toisen tuska
"Hyvää päivää, neiti; se olen minä", sanoi Nicole iloisesti lyykistäen, vaikka lyykistyksessä olikin jonkinlainen rauhaton sävy, sillä tunsihan Nicole nuoren emäntänsä luonteen.
"Sinäkö se olet? Ja kuinka tulit tänne?" kysyi Andrée laskien kynän kädestään, seuratakseen tarkemmin alkavaa keskustelua.
"Neiti unohti minut; siksi tulin itse."
"Mutta jos sinut unohdinkin, neitoseni, se johtui kai siitä, että minulla oli siihen syyni. Keneltä sait luvan tulla tänne?"
"Paroonilta tietysti, neiti", vastasi Nicole ja rypisti melkoisen tyytymättömänä kulmakarvojaan, joiden tummuudesta hän sai kiittää herra Raftéta.
"Isäni tarvitsee sinua Pariisissa, jota vastoin minä en tarvitse sinua laisinkaan täällä… Sinä voit siis lähteä takaisin, lapsukaiseni."
"Voi, neiti ei ole liioin toiseen kiintynyt", sanoi Nicole. "Minä luulin olleeni enemmän neidin mieliksi… Siitä sen saa, jos toista rakastaa", lisäsi Nicole filosofisen surumielisenä.
Ja hän koetti nyt kaikin mokomin pusertaa kauneista silmistään kyynelpisaran.
Moite oli siksi sydämellinen ja tunteellinen, että se luonnollisesti teki Andréen sääliväiseksi.
"Lapsukaiseni", sanoi hän, "minä saan ylläpitoni täältä, eikä minulla ole oikeutta rasittaa madame la dauphinen taloutta vielä yhdellä lisäsuulla".
"Hm, niinkuin se suu olisi iso", virkkoi Nicole hymyillen herttaisesti.
"Olipa miten oli, Nicole, sinun on mahdotonta jäädä tänne."
"Tuon yhdennäköisyydenkö vuoksi?" kysyi tyttö. "Te ette ole katsonut muotoani, mademoiselle?"
"Sinä näytät minusta todellakin oudolta."
"Sen minä kyllä uskon; muuan hieno herra, sama, joka hankki herra Filipille komppanian, tuli meille eilisiltana, ja kun hän näki paroonin surevan sitä, että neidin täytyy täällä olla ilman kamarineitsyttä, niin sanoi hän, ettei ole mikään temppu muuttaa minua vaaleasta mustaksi. Hän otti minut mukaansa ja antoi muokata tukkani tällaiseksi, kuten nyt näette; ja nyt minä olen tässä."
Andrée hymyili.
"Sinä pidät siis minusta suuresti", sanoi hän, "koska tahdot kaikin mokomin sulkeutua Trianoniin, jossa minä elän melkeinpä vangin tavalla".
Nicole katsahti tutkivasti ympärilleen.
"Tämä huone ei ole kovin viihdyttävä", sanoi hän; "mutta ei suinkaan neiti ole aina täällä?"
"En kyllä", vastasi Andrée; "mutta entä sinä?"
"Niin, mitenkäs minä?"
"Sinähän et saa mennä alas madame la dauphinen salonkiin; sinä et pääse leikkeihin, et kävelyille etkä seurapiireihin; sinun pitäisi aina olla täällä, ja sinä kuolisit ikävään."
"Oh", vastasi Nicole, "on kai täällä jokin pieni ikkunanruutu; voinhan täältä pilkistää hiukan tuohon suureen maailmaan, vaikkapa vain oven rakosesta. Jos saa nähdä, niin tulee myöskin nähdyksi… Ja muuta en minä pyydäkään. Älkää olko minusta millännekään."
"Minun täytyy toistaa, Nicole, että minä en voi sinua ottaa tänne, ellen saa erikoista käskyä."
"Keneltä?"
"Isältäni."
"Sekö on neidin viimeinen sana?"
"Kyllä, siitä se nyt riippuu."
Nicole veti kauluksensa alta parooni de Taverneyn eilisen kirjeen.
"Kas niin", sanoi Nicole, "koska minun rukoukseni ja uskollisuuteni eivät auta, niin nähdäänpäs, tepsiikö tämä suositus".
Andrée luki kirjeen, jonka muoto oli seuraava:
'Minä tiedän, ja muutkin ovat sen huomanneet, rakas Andrée, ettet sinä elä Trianonissa sen mukaisesti kuin säätysi ehdottomasti vaatisi; sinulla pitäisi olla kaksi kamarineitsyttä ja lakeija, samoin kuin minulla tulisi olla parikymmentätuhatta livreä vuosikorkoa. Mutta niinkuin minä saan tyytyä tuhanteen, seuraa sitä esimerkkiäni ja ota Nicole, joka voi täyttää yksinään kaikki tarvitsemasi palvelijan tehtävät.
Nicole on sukkela, älykäs ja uskollinen; hän tottuu pian uuden olinpaikkansa vaatimiin tapoihin ja käytökseen; pidä vain huolta, ettet hänen hyvää haluaan kiihdytä, vaan päinvastoin hillitset. Ota hänet siis, äläkä luule minun millään tavoin uhrautuvan, kun lähetän hänet sinulle. Jos sellaista luulisit, niin muista, että hänen majesteettinsa, joka hyvyydessään on suvainnut ajatella sinut nähdessään meitä, on huomannut, — sen ilmoitti minulle eräs hyvä ystävä, — ettei sinun puku- ja palveluskuntapuolesi ole asianmukainen. Muista tätä, tyttäreni, se on ylen tärkeä asia.
Sinun rakastava isäsi.'
Kirje sai Andréen tuskallisen kummastuksen valtaan.
Siis vainosi häntä tähänkin onnelliseen paikkaan tuo köyhyys, jota hän itse ei pitänyt minäkään vikana, vaikka kaikki muut moittivat häntä siitä kuin jostakin häpeästä.
Andrée oli vähällä katkaista kynänsä harmista ja repiä rikki alottamansa kirjeen ja vastata sen asemasta paroonille jollakin kauniilla ja epäitsekkäällä filosofisella lauselmalla, sellaisella, johon Filip olisi mielellään yhtynyt.
Mutta hän oli näkevinään isänsä hymyilevän pilkallisesti sitä mestariteosta lukiessaan, ja yhtäkkiä hänen päättäväisyytensä lamautui kokonaan. Andrée tyytyi siis vastaamaan paroonin tarkkaan muistutukseen ainoastaan siten, että lisäsi Trianonista lähettämiinsä uutisiin seuraavan huomautuksen:
"Isäni, Nicole tuli juuri tänne, ja minä otan hänet luokseni niinkuin haluatte; mutta se, mitä tämän asian yhteydessä kirjoititte, saattoi minut epätoivoon. Olenko minä vähemmän naurettava, jos minulla on tämä vähäpätöinen maalaistyttö kamarineitsyenä, kuin ennen, ollessani yksinäni hovin rikkaiden joukossa? Nicole tulee onnettomaksi, jos näkee minua nöyryytettävän, ja siitä syystä myöskin tyytymättömäksi minuun; sillä palvelijat ovat yleensä ylpeitä isäntäväkensä komeudesta tahi häpeävät heidän vaatimatonta elämäänsä. Mitä jälleen tuohon hänen majesteettinsa huomautukseen tulee, sallikaa minun, isä, lausua teille, että kuningas on liian älykäs voidakseen vihastua minulle siitä, etten minä voi esiintyä mahtavain naisten tavoin, ja että hänen majesteetillaan on liian hyvä sydän, joten hän ei ole voinut huomata ja moittia minun köyhyyttäni, sillä jos hän sen olisi huomannut, olisi hän kai muuttanut köyhyytemme hyvinvoinniksi, jonka teidän nimenne ja ansionne olisivat tehneet kaikkien silmissä oikeutetuksi."
Tällainen oli nuoren tytön vastaus. Ja täytyy tunnustaa, että moinen vilpitön viattomuus ja jalo ylpeys olivatkin hyvin oikeassa hänen kiusaajiensa viekkauden ja tapainturmeluksen rinnalla.
Andrée ei puhunut enää sanaakaan Nicolelle. Hän piti Nicolen vain luonaan, joten kamarineitsyt saattoi olla sangen hurmautunut ja iloinen; ja mistä syystä, sen hän itse tiesi. Ja niinpä varusti Nicole itselleen heti pienen vuoteen eteisen oikealla puolella olevaan komeroon, ja tekeytyi muutenkin hyvin pieneksi, suorastaan ilmavaksi ja ohueksi, ettei olisi millään tavoin häirinnyt läsnäolollaan emäntäänsä tässä vaatimattomassa kodissa. Olisipa saattanut sanoa, että Nicole tahtoi noudattaa sen ruusunlehden esimerkkiä, jonka eräät Persian viisaat muinoin pistivät vedellä reunojaan myöten täytettyyn pikariin osoittaakseen, että siihen saattoi vielä lisätä jotakin läikäyttämättä vettä maahan.
Andrée läksi Trianoniin kello yhden tienoissa. Koskaan ei hän ollut joutunut pukeutumisessaan valmiiksi nopeammin eikä ollut aistikkaammin puettu kuin nyt. Nicole oli taidossaan suorastaan voittanut itsensä: hänen palvelustoimestaan ei ollut tosiaan puuttunut auliutta, tarkkaavaisuutta tai hyvää tahtoa.
Kun neiti de Taverney oli lähtenyt, tunsi Nicole olevansa asunnossa emäntänä ja ryhtyi sitä huolellisesti tarkastamaan. Hän tutki yksityiskohdittain kaikki, kirjeistä pienimpiinkin toilettiesineihin saakka, kamiinista konttorien takimmaisiin perukoihin.
Sitten tähysteli hän ulos ikkunasta tutustuakseen ympäristöönkin.
Tuolla alhaalla oli suuri takapiha, jossa tallirengit sukivat ja
harjasivat madame la dauphinen loistohevosia. Tallirengit, hyi!
Nicole käänsi pois päänsä.
Oikealla puolella oli rivi ikkunoita samalla tasolla kuin neiti Andréen. Niistä pilkisti ulos muutamia kasvoja: kamarineitseiden ja lattiankiilloittajain naamoja; Nicole nyrpisti halveksivasti suutansa ja tähysteli jälleen muualle.
Vastapäätä olevassa suuressa huoneessa harjoittivat musiikinopettajat kuorolaulajia ja soittajia Pyhän Ludvigin messuun.
Nicole rupesi mattoja pölyttäessään huvittelemaan itseään laulamalla omia messujaan, niin että hän häiritsi opettajia ja että kuorolaulajat saivat rankaisematta laulaa väärin.
Mutta tämä ajanvietto ei kauankaan tyydyttänyt kunnianhimoista neiti Nicolea. Kun hän oli saanut opettajat ja oppilaat tarpeeksi riitelemään ja erehtymään, ryhtyi hän tirkistelemään ylintä kerrosta. Mutta siellä olivat kaikki ikkunat kiinni; sitäpaitsi olivat ne kaikki ullakkokamarien ikkunoita.
Nicole ryhtyi jälleen toimittamaan. Mutta tuokion päästä oli yksi noista ullakkokamari-ikkunoista auennut, se tiesi, millä tavalla, sillä ikkunassa ei näkynyt ketään.
Joku varmaan oli kuitenkin ikkunan avannut. Ja joku oli nähnyt
Nicolen, eikä ollut jäänyt häntä katselemaan: sellainen menettely oli
Nicolesta hyvin hävytöntä.
Niin ajatteli ainakin Nicole. Ja ettei hän olisi jäänyt näkemättä tuon hävyttömän naamaa, hän, joka tutki kovin tunnollisesti kaikkea, pyörähti hän pienimmänkin kierron Andréen huoneessa tehtyään aina takaisin ikkunan ääreen ja vilkaisi ylös ullakkokamarin ikkunaan, tuohon auenneeseen silmään, joka ei suvainnut kunnioittaa häntä varustamalla aukkoonsa ihmissilmiä. Kerran oli Nicole huomaavinaan, että joku vetäytyi hänen tullessaan ikkunan äärestä pois… Se nyt ei ollut mahdollista, Nicole ei sitä uskonut.
Toisen kerran tuli Nicole kuitenkin siitä melkein varmaksi, sillä hän näki tuon pois pakenevan olennon selän, kun Nicole oli pyörähtänyt takaisin ikkunan ääreen niin nopeasti, ettei pakenija ollut sitä odottanut.
Silloin turvautui Nicole viekkauteen: hän asettui piiloon uutimen taakse ja jätti ikkunan selälleen, ettei häntä olisi epäilty.
Nicole odotti kauan; mutta viimein näki hän ullakon ikkunassa mustaa tukkaa, ja sitten kaksi epäröivää kättä, jotka tukivat selvästikin varovasti ulos kallistuvan katselijan yläruumista. Viimein näkyivät kokonaisuudessaan ja selvästi kasvotkin. Nicole oli kaatua selälleen, ja hän rypisti pahoin koko uutimen.
Ullakkokamarista tähysteli näet Gilbert.
Gilbert näki uutimen Andréen huoneessa liikahtavan, hän aavisti viekastelun, eikä ilmestynyt enää ikkunaan.
Ja lisäksi ullakkokamarin ikkuna sulkeutuikin.
Ei epäilystäkään, Gilbert oli nähnyt vilaukselta Nicolen; Gilbert oli silloin hämmästynyt ja tahtonut nähdä tarkemmin, oliko hänen vihollisensa Nicole tosiaankin täällä; mutta kun hän oli huomannut, että hänet itsensä oli paljastettu, oli hän mennyt levottomana ja raivoissaan ikkunan luota matkaansa.
Ainakin Nicole selitti kohtausta tällä tavoin; ja hän olikin oikeassa, sillä siten se olikin selitettävä.
Mitä Gilbertiin tulee, olisi hän mieluummin nähnyt täällä paholaisen kuin Nicolen; hän alkoi kuvitella, että tuon vaaniskelijan saapuminen tänne toisi hänelle tuhannenkin kauheaa vaaraa. Gilbertillä oli jäljellä rahtu vanhaa epäluuloa; Nicole tiesi hänen salaisuutensakin, Coq-Héron-kadun puutarhan salaisuuden.
Gilbert vetäytyi syrjään levottomana, eikä ainoastaan levottomana, vaan vihastuksissaan ja purren sormiaan raivosta.
— Mitä minua nyt hyödyttää, — ajatteli hän itsekseen, — se tyhmä keksintöni, josta olin kerran niin ylpeä!… Vaikka Nicolella olikin siellä entisessä asunnossaan rakastaja, se hairahdus on ollutta ja mennyttä, eikä häntä ajeta sen tähden enää pois. Mutta jos hän puolestaan kertoo, mitä minä tein Rue Coq-Héronin varrella, voi hän potkittaa minut täältä Trianonista… Nicole ei ole minun vallassani, vaan päinvastoin minä Nicolen… Kuolema ja kirous!
Ja Gilbertin itserakkaus yllytti hänen vihaansa ja sai hänen verensä kuohumaan suunnattoman rajusti.
Hänestä tuntui kuin olisi Nicole tuonne Andréen huoneeseen tullessaan karkoittanut pirullisella hymyllä sieltä kauas kaikki autuaat unelmat, joita Gilbert lähetti sinne joka päivä kaipuunsa, palavan rakkautensa ja kukkasten keralla. Gilbertillä oli tähän asti ollut liian paljon ajattelemista muistaakseen Nicolea; vai oliko hän sysännyt tahallaan mielestään pois tuon muiston, siksi, että se toi hänelle niin suurta pelkoa? Sitä emme mene päättelemään. Mutta sen voimme varmasti vakuuttaa, että Nicolen näkeminen täällä oli Gilbertille sangen epämiellyttävä yllätys.
Gilbert tunsi hyvin, että pian syttyisi sota Nicolen ja hänen välillään. Mutta koska hän oli varovainen ja älykäs mies, ei hän tahtonut, että se sota puhkeaisi ennenkuin hän olisi varustautunut käymään sitä koko tarmollaan ja menestyksellisesti.
Gilbert päätti siis tekeytyä kuolleeksi, kunnes sattuma antaisi hänelle suotuisan tilaisuuden nousta ylös kuolleista, tahi kunnes Nicole heikkoudesta tai pakosta tekisi jonkun sellaisen yrityksen, joka riistäisi häneltä voiton mahdollisuudet.
Sen tähden seurasi hän valppaasti ja lakkaamatta yhä sivurakennuksen sisäkäytävän ensimmäisen kamarin tapahtumia, ihastellen samalla pelkkänä silmänä ja korvana Andréeta; mutta tässä vaaniskelussaan oli hän niin varova, ettei Nicole saanut tavata häntä yhtään ainoata kertaa ulkona puutarhoissa.
Pahaksi onnekseen ei Nicole ollut nuhteeton olento, ja vaikkapa hän nykyään olisikin sitä ollut, niin löytyi kuitenkin hänen menneisyydessään joku kompastuskivi, jolla saattoi hänet kaataa.
Se tapahtuikin viikon päästä. Gilbert piti häntä silmällä illat ja yöt, ja viimein huomasi hän palatsin aitauksen säleiden takana hattutöyhdön, joka ei ollut hänelle suinkaan tuntematon. Se töyhtö sai Nicolen lakkaamatta hajamieliseksi, sillä se oli herra Beausiren, joka oli seurannut hovia ja muuttanut Pariisista Trianoniin.
Kauan oli Nicole kylmä, kauan antoi hän herra Beausiren kalistella hampaitaan vilussa ja hautua auringon paisteessa, ja moinen hyveellisyys sai Gilbertin epätoivoon. Mutta eräänä kauniina iltana, kun herra Beausire oli luultavastikin rohjennut kaikkien kaunopuheisten viittausten ja eleiden rajan ylitse ja keksinyt oikean vakuuttelutavan, käytti Nicole hyväkseen hetkeä, jolloin Andrée oli paviljongissa päivällisellä rouva de Noaillesin kanssa, ja meni herra Beausiren luokse.
Herra Beausire oli auttamassa ystäväänsä hevoshoidon ylivalvojaa opettamaan pientä irlantilaista hevosta ratsuksi. Tallipihalta läksivät nyt herra Beausire ja Nicole puutarhaan ja puutarhasta varjoisaan lehtokujaan, joka vie Versaillesiin.
Gilbert seurasi rakastavaa paria hurjana riemusta, niinkuin tiikeri saaliinsa jäljillä. Hän luki uhriensa kaikki askeleet ja heidän kaikki huokauksensa, hän oppi ulkoa jokaisen sanan, mitä kuuli heidän virkkavan. Ja luultavastikin hän oli tyytyväinen tulokseen, sillä sitten seuraavana päivänä ei hän enää ollut yhtään hämillään, vaan ilmestyi jotakin lauleskellen ja huolettomana ullakkokamarinsa ikkunaan, pelkäämättä enää laisinkaan, että Nicole hänet näkisi, vaan näyttäen päinvastoin haluavan uhmata tytön silmäyksiä.
Nicole korjaili paraikaa emäntänsä toista kirjailtua silkkihansikasta; kuullessaan laulua, hän kohotti päätänsä ja näki Gilbertin.
Nicolen ensimmäinen tunteenilmaus oli halveksiva suunnyrpistys joka muuttui katkeraksi ja puhui selvää vihollisuutta vaikka virstojen päähän… Mutta Gilbert kesti sen katseen ja happamen ilmeen niin omituinen hymy huulillaan ja hänen asennossaan ja laulutavassaan oli sellainen ärsyttävä uhma, että Nicole painoi päänsä alas ja punastui.
— Hän ymmärsi yskän, — ajatteli Gilbert; — muuta minä en tahdokaan.
Sitten uudisti Gilbert saman menettelyn, ja nyt oli Nicolen vuoro vavista. Viimein hän suorastaan toivoi tapaavansa Gilbertin helpoittaakseen sydämeltään taakkaa, jonka nuoren puutarharengin pilkalliset katseet olivat sille sälyttäneet.
Gilbert huomasi, että Nicole tahtoi häntä tavata. Hän ei voinut erehtyä, mitä nuo Andréen ikkunan äärestä silloin tällöin kuuluvat kuivat yskähtelyt merkitsivät, sillä ne alkoivat kohta, kun Nicole tiesi Gilbertin olevan ullakkokamarissaan. Myöskään ei hän voinut olla epätietoinen siitä, miksi nuori tyttö kuljeskeli aina edestakaisin käytävässä, milloin voi olettaa, että Gilbert tulisi huoneeseensa taikka laskeutuisi sieltä alas.
Tuokion oli Gilbert onnellinen tästä voitostaan, jonka hän laski kokonaan tahtonsa voiman ja älykkään menettelynsä ansioksi. Nicole tähysteli häntä niin huolellisesti, että näki hänen kerran nousevan ylös portaitaan. Nicole huusi häntä, mutta Gilbert ei vastannut. Tyttö uskaltautui uteliaisuudessaan ja pelossaan vieläkin pitemmälle; eräänä iltana otti hän jalastaan sievät, kannalliset tohvelinsa, jotka hän oli saanut Andréelta, kun viimemainittu oli niitä kyllikseen käyttänyt, ja tohti hiipiä vavisten ja kevein jaloin sille avonaiselle ullakolle, jonka perukassa näkyi Gilbertin ovi.
Oli vielä niin valoisaa, että Gilbert, joka aavisti nuoren tytön tulon, saattoi selvästi huomata Nicolen lautaisten seiniensä raoista.
Nicole tuli naputtamaan Gilbertin oveen, tietäen hyvin Gilbertin olevan huoneessaan.
Gilbert ei vastannut.
Se oli kuitenkin hänelle vaarallinen kiusaus. Hän olisi nyt saattanut mielin määrin nöyryyttää tuota olentoa, joka tuli tällä tavoin pyytämään häneltä armoa. Hän oli yksinäinen, hän oli tulinen poika ja värisi joka yö muistellessaan Taverneyn aikaa: ja nyt seisoi hän kamarissaan ovensa takana ja tähysteli avaimenreiästä ahnain silmin aistillisen tytön viettelevää kauneutta. Ja tyydytetyn itserakkautensa kiihoittamana hän kohotti jo kätensä vetääkseen ovelta pois salvan, jonka hän oli varovaisena ja epäluuloisena kuin ainakin työntänyt sen eteen, ettei vain joutuisi yllätetyksi.
— Ei, — ajatteli hän sitten itsekseen, — ei: kaikki on hänessä pelkkää laskelmaa; hän tulee luokseni ainoastaan pakosta ja oman etunsa vuoksi. Hän siis hyötyisi jotakin siitä; mutta kuka tietää, mitä minä silloin menettäisin?
Ja näin ajatellen laski hän kätensä jälleen alas oven rivalta. Nicole naputti pari kolme kertaa turhaan oveen, ja läksi sitten matkaansa kulmat rypyssä.
Gilbert säilytti siis täydellisesti edullisemman asemansa; ja Nicole koetti olla yhä ovelampi, ettei kadottaisi omia voitonmahdollisuuksiaan. Viimein rajoittuivat nämä kaikki suunnitelmat ja vastasuunnitelmat seuraaviin sanoihin, joita sotaakäyvät vaihtoivat keskenään eräänä iltana jouduttuaan sattumalta yhteen kappelin ovella:
"Kas, monsieur Gilbert, hyvää iltaa; tekin olette siis täällä?"
"Oho, hyvää iltaa, mademoiselle Nicole; oletteko tekin Trianonissa?"
"Kuten näette, olen neidin kamarineitsyenä."
"Ja minä puutarha-apurina."
Sitten lyykisti Nicole kauniisti Gilbertille, joka kumarsi hänelle kohteliaasti kuin hovimies, ja siten he erosivat.
Gilbert oli menossa huoneeseensa, ja hän läksikin nyt muka jatkamaan matkaansa.
Nicole puolestaan oli tullut asunnostaan ja hän laskeusi edelleen alas portaita. Mutta Gilbert kääntyikin ja hiipi ketun askelilla Nicolen perässä, ollen varma siitä, että Nicole menisi tapaamaan herra Beausirea.
Lehtokujan varjossa seisoi tosiaan joku odottava mies, ja Nicole lähestyi miestä; oli jo niin pimeä, ettei Gilbert voinut tuntea, oliko se mies herra de Beausire; mutta se seikka, ettei hänen hatussaan ollut sulkatöyhtöä, teki hänet niin uteliaaksi, että hän antoi Nicolen palata rauhassa sisään ja seurasi kohtaukseen tullutta herraa aina Trianonin säleportille saakka.
Herra ei ollutkaan Beausire, vaan iäkäs tai paremminkin sanoen ikäloppu mies, vaikka hän kävelikin vanhuudestaan huolimatta reippaasti ja ylhäisen ryhdikkäästi. Ja tullessansa lähemmäksi tunsi Gilbert, joka tunkeutui hävyttömästi melkein tuon henkilön nenälle, että hän oli herttua de Richelieu.
— Hitto, — ajatteli Gilbert itsekseen, — aliupseerin jälkeen tuli jo Ranskan sotamarski; Nicole-neitokainen nousee arvossa!
VIIDESKYMMENESVIIDES LUKU
Parlamentti
Tällaisia toisarvoisia juonia haudottiin ja päästettiin ilmoille kuorestaan Trianonin lehmusten alla ja kukastoissa, ja ne loivatkin melkoisen vilkasta elämää tuon pikkumaailman olioihin.
Mutta sillaikaa levittivät suuremmat Pariisin juonet valtavat siipensä Themiin palatsin ylitse, kuten Jean Dubarry kirjoitti kälylleen käytellen Hellaan jumalaistarustosta ottamaansa vertausta, — levittivät uhkaavina kuin hirmumyrsky.
Parlamentit, Ranskan oppositsioonipuolueen rappeutuneet tähteet, olivat Ludvig XV:n oikullisen käden hallussa saaneet hiukan hengenvuoroa. Mutta kun niiden suojelija herra de Choiseul oli kukistunut, tunsivat ne vaaran jälleen uhkaavan itseään ja varustautuivat välttämään sitä niin tarmokkailla keinoilla kuin olosuhteet suinkin sallivat.
Jokaisen suuren järistyksen herättäjänä on yleensä jokin persoonallinen kysymys, aivan kuin suuret taistelut sodassa alkavat yksinäisillä laukauksilla.
Silloin kuin herra de la Chalotais oli karannut herttua d'Aiguillonin kimppuun ja siten ikäänkuin ruumiillistanut itsessään kolmannen säädyn taistelun feudalismia vastaan, kiintyi yleinen huomio siihen kysymykseen eikä sallinut sitä enää lykätä syrjään.
Mutta kuningas, jonka Bretagnen ja koko Ranskan parlamentit olivat melkeinpä hukuttaa esityksillänsä siinä asiassa suoranaiseen vedenpaisumukseen, milloin sangen alamaisilla ja lapsenomaisen nöyrillä, milloin rohkeammilla, kuningas oli rouva Dubarryn houkutuksista mennyt feudalismin puolelle ja asettunut kolmatta säätyä ja Pariisin parlamenttia vastaan, siten että hän nimitti herra d'Aiguillonin kevyen ratsuväkensä päälliköksi.
Jean Dubarry oli oikeassa: se oli tuima korvapuusti niiden luottamusmiesten poskelle, joiden nimenä oli, parlamentti. Mutta kuinkahan se korvatillikka otettaisiin vastaan? Sitä kysyivät hovi ja kaupunki joka aamu auringon noustessa.
Parlamentin jäsenet ovat älykkäitä miehiä, ja he näkevät asiat selvästi silloin kun monet muut voivat joutua ymmälle.
He alkoivat tehdä keskenään johtopäätöstä tuon korvatillikan saannista ja seurauksista. Ja kun he olivat yksimielisesti huomanneet, että tillikka oli annettu ja saatu, laativat he seuraavan ponnen:
Pariisin parlamentti tutkii Bretagnen entisen kuvernöörin käytöstä ja antaa siitä lausuntonsa.
Mutta kuningas torjui tämän iskun kieltämällä päärejä ja prinssejä kokoontumasta parlamenttitaloon pohtimaan mitään herttua d'Aiguillonia koskevia asioita; ja kielletyt tottelivat kirjaimellisesti.
Silloin päätti parlamentti auttaa itse itseään, ja se laati julistuksen, jossa selitettiin, että koska herttua d'Aiguillon oli monien syytösten alainen ja epäilty sellaisistakin teoista, jotka tahrasivat hänen kunniaansa, niin oli hänet pidätetty toistaiseksi päärinviran toimituksesta, kunnes päärien tuomioistuin oli asianmukaisessa järjestyksessä ja kuningaskunnan lakien ja säädösten määräämillä juhlallisuuksilla, — joiden lakien sijaan ei mitään muita määräyksiä käy sovelluttaa, — antanut lausunnon, jolla herttua d'Aiguillon oli täydellisesti puhdistautunut hänen kunniaansa tahraavista syytöksistä ja epäilyksistä.
Mutta se ei merkinnyt vielä mitään, että tuo päätös oli tehty parlamentin sisällä asianomaisten kesken ja että se oli kirjoitettu pöytäkirjoihin ja rekistereihin. Se täytyi myöskin julkaista, saattaa yleisön tiedoksi. Tarvittiin vielä skandaalia, jota pilkkalaulut eivät koskaan haikaile tekemästä Ranskassa, nousten siten tapahtumien ja ihmisten itsevaltiaiksi ohjaajiksi. Parlamentin päätös täytyi siis kohottaa pilkkalaulun mahtiin.
Pariisi ei toivonut mitään parempaa kuin päästä puhumaan skandaaleista. Se välitti sangen vähän sekä hovista että parlamentista ja odotti ainaisessa kiehuntatilassaan pelkästään jotakin hyvää naurunaihetta, aivan kuin vaihteluksi kyyneleille, joita sen oli annettu vuodattaa satasen vuotta.
Päätös oli siis asianomaisessa järjestyksessä laadittu ja parlamentti asetti komitean sitä oman valvontansa alla painattamaan. Sitä painettiin kymmenentuhatta kappaletta, joiden levittämisestä pidettiin heti järjestelmällinen huoli.
Ja koska oikeustavat vaativat, että syytetyn oli saatava tieto tuomioistuimen häntä vastaan tekemästä päätöksestä, niin läksivät sitten samat parlamentin asiamiehet siihen taloon, jossa herttua d'Aiguillon nyt asui Pariisissa, sillä hän oli saapunut sinne eräitä sangen tärkeitä neuvotteluja varten. Niiden neuvottelujen määränä oli saada aikaan välttämätön varma ja suora selvittely herttuan ja hänen enonsa marski de Richelieun välillä.
Raftén ansiosta oli koko Versailles tunnin kuluessa saanut tietää, kuinka ylevästi vanha herttua oli uskaltanut vastustaa kuninkaan tahtoa herra de Choiseulin ministeripaikan täyttämistä koskevassa asiassa. Ja Versaillesin ansiosta oli sitten koko Pariisi ja pian myöskin koko Ranska saanut kuulla saman uutisen. Ja niinpä istuikin herra de Richelieu nyt jonkun aikaa kansan suosion kilvelle kohotettuna ja näytti siltä paikaltaan pitkää nenää rouva Dubarrylle ja itselleen rakkaalle sisarenpojalleenkin.
Herra d'Aiguillonin asema ei ollut liioin mukava, sillä häntä ei oltu ennenkään juuri suosittu. Marski de Richelieu oli paha vihollinen. Vaikka kansa vihasikin häntä, niin se häntä myöskin pelkäsi, koska hän oli elävin ilmaus vielä Ludvig XV:n aikana suuresti kunnioitetusta ja kunnioitusta ansaitsevastakin aatelista. Sitäpaitsi oli tuolla herralla, joka oli niin häilyvä, että hän usein sinkaisi pistosanansa samaa puoluetta kohtaan, johon hän juuri itse oli liittynyt, jos vain olosuhteet sellaisen pistelyn sallivat tai antoivat hänen sutkauttaa hyvän sukkeluuden, — sitäpaitsi oli tuolla herralla vihollisuudessaan se vaarallinen puoli, että hän salasi omat tuumansa ja valmisti niistä muille yllätyksiä, kuten hänellä oli tapana sanoa.
Herttua d'Aiguillonin haarniskassa oli kaksi heikkoa kohtaa sen jälkeen kun hän oli ollut yksissä rouva Dubarryn kanssa.
Aavistaen, että marski de Richelieu salasi kaunaa ja katkeraa kostonhimoa näennäisesti tyynen mielensä alla, menetteli herttua d'Aiguillon nyt niin kuin myrskyssä pitää menetellä: hän hajoittaisi pilvenpatsaat tykinlaukauksilla, ollen varma siitä, että vaara vähentyisi, jos siihen heittäytyisi rohkeasti.
Sentähden alkoi hän etsiskellä kaikkialta käsiinsä enoaan, päästäkseen hänen kanssaan vakavasti puheisiin. Mutta se oli ylen vaikea tehtävä, sillä marski oli jo saanut vainun hänen halustaan.
Alkoivat marssit ja vastamarssit. Kun marski näki kauempaa sisarensa pojan, lähetti hän hänelle kyllä hymyilyn, mutta ympäröi itsensä samassa heti sellaisilla henkilöillä, joiden läsnäolo teki kaiken keskinäisen puhelun mahdottomaksi. Sillä tavoin uhkasi marski vihollistaan kuin voittamattomassa linnoituksessa.
Silloin hajoitti herttua d'Aiguillon pilvenpatsaan. Hän läksi kursailematta enonsa luokse, suoraan marskin Versaillesissa olevaan hotelliin.
Mutta Rafté istui jo väijyksissä isäntänsä talossa, pienen, pihalle päin olevan ikkunan ääressä; hän tunsi puvuista herttua d'Aiguillonin lakeijat ja ilmoitti ajoissa hänen tulostaan marskille.
Herttua d'Aiguillon tunkeusi marskin sänkykamariin saakka; mutta siellä löysi hän ainoastaan Raftén, joka kertoi hänelle tuttavallisesti hymyillen ja kovin löysäsuisesti, että herttuan eno oli ollut yötä poissa kotoaan.
Herra d'Aiguillon puri huultaan ja peräytyi hyvässä järjestyksessä.
Kotiin tultuaan kirjoitti hän marskille kirjeen ja pyysi päästä hänen puheilleen.
Marski de Richelieu ei voinut olla vastaamatta. Ja jos hän vastasi, ei hän saattanut kieltää pääsyä puheilleen, ja jos hän sen myönsi, miten osasi hän karttaa perinpohjaista selittelyä? Herra d'Aiguillon oli suuresti samanlainen kuin eräät kohteliaat ja hienokäytöksiset kaksintaistelu-pukarit, jotka salaavat ilkeät aikeensa erinomaiseen kohteliaisuuteen, vetävät vastustajansa kumarrellen taistelukentälle ja tappavat hänet siellä ilman armoa.
Marski ei ollut niin itserakas, että olisi kuvitellut liikoja itsestään; hän tunsi sisarenpoikansa koko voiman. Jos hän olisi joutunut kasvotusten hänen kanssaan, olisi tuo vihollinen pakottanut hänet joko antamaan anteeksi tai myöntymään johonkin. Mutta Richelieu ei antanut anteeksi koskaan, ja myönnytykset viholliselle ovat politiikassa kuolemansyntejä.
Kun hän sai herra d'Aiguillonin kirjeen, oli hän siis muka matkustanut Pariisista pois moneksi päiväksi.
Hän neuvotteli tästä asiasta Raftén kanssa, joka kehoitti häntä menettelemään seuraavasti:
"Me olemme nyt kukistamaisillamme herra d'Aiguillonin. Meidän ystävämme parlamentissa tekevät paraikaa sitä työtä. Jos herra d'Aiguillon, joka varmaan sen aavistaa, saa teidät käsiinsä ennen tuota häntä kohtaavaa räjähdystä, niin kiristää hän teiltä lupauksen, että te onnettomuuden tullen autatte häntä, sillä teidän suuttumuksenne on sitä laatua, ettette voi suoraan sen takia hylkiä sukuharrastusta. Ja jos kieltäydytte häntä auttamasta, niin eroaa herttua d'Aiguillon teistä ja sanoo teitä selväksi vihollisekseen ja syyttää teitä kaikesta pahasta, ja menee matkaansa kevein mielin, kuten ainakin ihminen, joka on saanut selville pahan syyn, vaikkei paha silti olekaan korjautunut."
"Se on aivan totta", vastasi Richelieu; "mutta enhän voi ilmoista ikääni säilyä täällä piilossa. Kuinka monta päivää on vielä tuohon parlamentin valmistamaan räjähdykseen?"
"Kuusi päivää, monseigneur."
"Onko se aivan varma aikamäärä?"
Rafté veti taskustaan kirjeen eräältä parlamentinneuvokselta; kirjeessä oli ainoastaan kaksi riviä:
"On päätetty, että lausunto julkaistaan. Se tapahtuu torstaina, kauemmaksi ei sitä päätöksen mukaan lykätä."
"No, siinä tapauksessa ei mikään ole yksinkertaisempaa", vastasi marski; "lähetä herttua d'Aiguillonille hänen kirjeensä takaisin ja liitä siihen seuraava kirjelippu, jonka itse kyhäät":
Herra herttua!
Lienette saanut kuulla marskin lähdöstä ———:hen. Tällaista ilmastonvaihdosta on herra marskin lääkäri pitänyt välttämättömänä, koska hän on nähnyt hänet hiukan rasittuneeksi. Jos te, kuten oletan niistä sanoista, joita te äskettäin suvaitsitte minulle lausua, haluatte keskustella herra marskin kanssa, saatan teille vakuuttaa, että herttua de Richelieu viettää torstai-iltana ———:stä palattuaan seuraavan yönsä hotellissaan Pariisissa; te siis varmasti tapaatte hänet siellä.
— Ja nyt täytyy sinun piiloittaa minut jonnekin ensi torstaihin asti, lisäsi marski.
Rafté totteli tarkoin näitä käskyjä. Hän laati kirjelipun ja lähetti sen perille ja löysi piilopaikan.
Mutta herttua de Richelieulla oli piilossaan kovin ikävä, ja niinpä hän meni eräänä iltana Trianoniin pakisemaan Nicolen kanssa. Siinä ei ollutkaan mitään vaarallista, tai hän ei uskonut sitä vaaralliseksi, koska hän tiesi, että herttua d'Aiguillon oli sinä iltana Luciennesissa.
Marskin menetelmästä johtuisi, että jos herttua d'Aiguillon aavistikin jotain pahaa, ei hän voinut kuitenkaan välttää uhkaavaa iskua, kun hän ei löytänyt vastustajansa miekkaa.
Lykkäys torstaihin tyydytti herttua d'Aiguillonia; hän läksi sinä päivänä Versaillesista, toivoen silloin viimeinkin tapaavansa ja saavansa otella vihollisensa kanssa, joka oli niin sitkeästi pysynyt hänestä erillään.
Sinä päivänä juuri, kuten sanoimme, parlamentti julisti päätöksensä.
Kaduilla, joita herra d'Aiguillonin vaunut ajoivat, oli vielä vaikenevaa kuohuntaa, jonka merkityksen pariisilaiset kuitenkin hyvin ymmärsivät, niin tarkoin osaavat he arvioida aaltojensa korkeuden.
Herttua d'Aiguillonia ei huomattu, sillä hän oli varovaisuuden vuoksi tullut vaunuilla, joissa ei ollut vaakunoita, aivan kuin salaiseen lemmenseikkailuun, ja kahden graubündeniläis-palvelijan saattamana.
Tosin huomasi hän siellä täällä ihmisiä, jotka näyttivät hartaasti toisilleen jotakin paperia ja lukivat sitä liikutellen käsiään kiihkeästi ja kulkien edestakaisin kuin muurahaiset maahan pudonneen sokerimurun ympärillä. Mutta siihen aikaan olivat melkoisen viattomat kansan tungokset hyvin tavallisia: näin kokoontui kansa myöskin jonkin viljataksoitus-luettelon ja jonkun Gazette de Hollanden artikkelin tähden tai Voltairen julkaistessa uuden pilalaulun rouva Dubarrystä tai herra Maupeouta vastaan.
Herra d'Aiguillon ajoi suoraan herra de Richelieun taloon. Hän ei tavannut siellä muita kuin Raftén.
"Herra marskia odotetaan kotiin hetken päästä", vastasi hänelle Rafté. "Jokin viivyttävä este hevostenmuuttopaikassa on varmaan häntä myöhästyttänyt."
Herra d'Aiguillon ehdotti, että hän jäisi marskia odottamaan, ilmaisten olevansa hieman pahalla tuulellakin, sillä hän piti tosiaan Raftén puolustelua uutena verukkeena.
Ja hänen pahatuulensa vain lisääntyi, kun Rafté vastasi hänelle, että marski joutuisi kai epätoivoon, kun herttua d'Aiguillonin oli annettu odottaa; ettei marski sitäpaitsi tulisi olemaan yötä Pariisissa, kuten ensin oli sovittu; ja että hän ei varmaankaan tulisi maaseudulta yksinään, vaan ainoastaan ajaisi läpi Pariisin ja kävisi kotonaan saamassa uutisia, joten herttua d'Aiguillonin olisi parasta nyt mennä kotiinsa; siellä pistäytyisi marski varmaan ohi ajaessaan.
"Kuulkaas, Rafté", sanoi d'Aiguillon, jonka muoto oli mustennut, kun hän kuuli tämän hämärän vastauksen, "te olette enoni omatunto: vastatkaa minulle rehellisen miehen tavalla. Minua pidetään pilkkana, eikö niin, ja herra marski ei tahdo minua tavata? Älkää keskeyttäkö minua, Rafté; te olette usein antanut minulle hyviä neuvoja, ja minä olen ollut teitä kohtaan ystävä, jota vastakin saattaisin olla. Täytyykö minun palata nyt Versaillesiin?"
"Herra herttua, kunniasanallani, marski tulee teidän luoksenne tunnin päästä."
"Mutta sittenhän on samantekevä, jos odotan häntä täällä, koska hän kerran tännekin tulee."
"Minulla on ollut kunnia ilmoittaa, että hän ei ehkä tule yksin."
"Ymmärrän… ja luotan teidän sanaanne, Rafté."
Näin virkettyään poistui herttua kovin ajatuksissaan, mutta kuitenkin sangen keveän ja hienon näköisenä, jota vastoin marski de Richelieu ei sitä ollut, kun hän tuli sisarensa pojan lähdettyä esille lasiovella varustetusta komerosta.
Marski hymyili kuin jokin niistä pahoistahengistä, joita Callotin Kiusaukset ovat täynnä.
"Hän ei aavistanut mitään erikoista, Rafté?" kysyi Richelieu.
"Ei yhtään mitään, monseigneur."
"Mitä kello on?"
"Aika ei vaikuta asiaan, monseigneur; täytyy odottaa, kunnes
Chateletin pikku prokuraattori tulee minulle ilmoittamaan asiasta.
Parlamentin asiamiehet ovat vielä kirjapainossa."
Rafté ei ollut vielä ehtinyt lausua näitä sanoja, kun lakeija toi eräästä salaovesta sisään jonkun sangen likaisen, ruman ja mustan olemuksen: hän oli eräs noita eläviä kyniä, jotka herra Dubarrystä olivat niin sietämättömän vastenmielisiä.
Rafté työnsi marskin takaisin komeroon ja meni hymyillen tuota tulokasta vastaan.
"Ah, tekö se olette, herra Flageot", sanoi hän; "olen hurmautunut saadessani nähdä teitä".
"Nöyrin palvelijanne, herra de Rafté; no, nyt se on tehty."
"Siis painettu?"
"Viisituhatta kappaletta. Ensimmäiset arkit lentävät paraikaa kaupungilla toisten kuivaessa."
"Voi, mikä onnettomuus, hyvä herra Flageot, mikä surun syy herra marskin suvulle!"
Ettei olisi tarvinnut vastata, nimittäin valehdella, veti herra Flageot taskustaan suuren hopeisen nuuskarasian ja pisti siitä hitaasti nenäänsä hyppysellisen Espanjan nuuskaa.
"Ja mitä nyt tehdään?" jatkoi Rafté.
"Noudatetaan muodollisuuksia, rakas herra de Rafté. Parlamentin asiamiehet, jotka nyt voivat olla varmat painattamisesta ja levittämisestä, nousevat viivyttelemättä vaunuihin, jotka odottavat heitä kirjapainon edustalla, ja lähtevät ilmoittamaan päätöksen herttua d'Aiguillonille; hän on juuri nyt, — ajatelkaas, herra Rafté, mikä onni, tai paremminkin sanoen, onnettomuus, — hotellissaan Pariisissa, joten asiamiehet saavat hänet puheilleen."
Rafté otti nopeasti eräältä läheiseltä tuolilta valtavan nipun oikeudenkäynti-asiakirjoja, jotka hän antoi nyt mestari Flageotille sanoen:
"Tässä ovat ne paperit, joista olen teille puhunut, monsieur; herra marski luottaa täydellisesti teidän älyynne ja jättää teidän käsiinne tämän asian, joka varmaankin tulee teille sangen edulliseksi. Kiitokset hyvistä palveluksistanne, joita olette tehnyt herttua d'Aiguillonin surkuteltavassa taistelussa Pariisin kaikkivaltiasta parlamenttia vastaan, ja kiitokset hyvistä neuvoistanne!"
Ja hiljaa, mutta samalla kiireesti lykkäsi hän nyt vierastansa etuhuoneen ovea kohti; ja Flageot oli ihastunut, kun oikeudenkäyntiasiapaperit painoivat niin paljon.
Sitten vapautti Rafté heti marskin vankeudesta ja sanoi hänelle:
"Kas niin, monseigneur, nyt vaunuihin! Teillä ei ole aikaa hukata, jos tahdotte olla läsnä näytöksessä. Pitäkää huolta, että hevosenne juoksevat nopeammin kuin parlamentin asiamiesten."
VIIDESKYMMENESKUUDES LUKU
Ministerin tie ei ole ruusuilla kulkemista
Marski de Richelieun hevoset juoksivatkin nopeammin kuin parlamentin asiamiesten, sillä marski joutui ensimmäisenä Hôtel d'Aiguillonin pihaan.
Herttua d'Aiguillon ei odottanut enää luokseen enoansa ja aikoi juuri lähteä takaisin Luciennesiin ilmoittamaan rouva Dubarrylle, että vihollinen oli selvästi paljastanut kasvonsa. Mutta silloin herätti herttuan hänen alakuloisesta ja toivottomasta tylsyydentilastaan lakeija ilmoittamalla vieraaksi juuri marski de Richelieun.
Herttua d'Aiguillon kiiruhti enoaan vastaan, tarttui hänen molempiin käsiinsä ja puristi niitä äskeisen pelkonsa mukaisella teeskennellyllä hellyydellä.
Marski heittäytyi myöskin niinkuin herttua tunteittensa valtaan, näytöksestä tuli suorastaan liikuttava. Kuitenkin saattoi huomata, että herra d'Aiguillon koetti jouduttaa selityksiä, kun taas marski lykkäsi niitä minkä suinkin voi tuonnemmaksi, katsellen milloin jotakin taulua tai pronssikuvaa taikka seinäverhoa, ja valitellen olevansa suunnattoman väsynyt.
Herttua katkaisi enonsa peräytymistien ja sulki hänet nojatuoliin niinkuin Villars muinoin prinssi Eugenin Marchiennesissa, ja hyökkäsi näin:
"Eno, onko totta, että te, Ranskan älykkäin mies, olette arvioinut minua niin väärin, että saatoitte luulla, etten minä osaisi olla itsekäs meidän molempien puolesta?"
Nyt ei ollut enää mahdollista peräytyä. Richelieu teki päätöksensä.
"Mitä sinä sanoitkaan", vastasi hän sisarensa pojalle, "ja mistä näet, että minä olen arvioinut sinua oikein taikka väärin, rakas ystäväni?"
"Eno, te olette tyytymätön minuun."
"Minäkö? Ja minkä tähden?"
"Oh, älkää keksikö verukkeita, herra marski; te kartatte minua, kun teitä tarvitsen, se riittää sanoa."
"Kautta kunniani, minä en tätä ymmärrä."
"Siispä minä sen teille selitän. Kuningas ei tahtonut nimittää teitä ministeriksi, ja koska minä otin vastaan keveän ratsuväen päällikkyyden, niin te oletitte, että minä olen teistä luopunut, teidät pettänyt. Tuo kiltti kreivitär, joka ajattelee niin suopeasti teitä…"
Nyt teristi Richelieu korviaan, mutta eipä suinkaan pelkästään sisarenpoikansa sanoja kuunnellakseen.
"Sanotko, että kiltti kreivitär ajattelee minua suopeasti?" toisti marski.
"Sen minä voin näyttää toteen."
"Mutta, hyvä ystäväni, enhän sitä epäilekään… Minä kutsuin sinut tänne pääkaupunkiin sitä varten, että yhdessä kävisimme aisoihin. Sinä olet nuorempi, siis myöskin vahvempi; sinä onnistuit, minä en; asia on niinkuin sen pitää olla, ja toden totta, minä en ymmärrä, miksi sinä tällä tavoin aprikoit. Jos olet pitänyt huolta minun eduistani, niin saat kyllä satakertaisen kiitoksen; jos taas olet puuhaillut minua vastaan, niin olkoon menneeksi, saat samalla mitalla… Tarvitaanko tähän mitään selitystä?"
"Todellakin, eno…"
"Sinä olet lapsellinen, herttua. Sinun asemasi on erinomainen: sinä olet Ranskan pääri, sinä olet herttua ja kevyen ratsuväen päällikkö, ja kuuden viikon päästä olet ministeri. Sinun siis täytyy pysyä kaiken joutavan pikkumaisuuden yläpuolella. Hyvä menestyshän antaa sellaisen anteeksi, rakas lapseni. Olettakaamme… — minä pidän paljon opettavaisista saduista… — olettakaamme, että me olemme nuo sadun kaksi muuliaasia… Mutta mitäs jyrinää tuo on?"
"Ei mitään, eno; jatkakaa."
"Onhan, pihalle ajetaan."
"Eno, älkää keskeyttäkö, pyydän; teidän pakinanne on minustakin mielenkiintoinen; minäkin pidän opettavaisista saduista."
"Niin, rakas ystäväni, aioin sanoa sinulle, ettei sinun tarvitse menestyksen päivinä koskaan huomata moitteita eikä pelätä kadehtijaisi kaunaa. Mutta jos sinä onnut, jos kompastut… ai, peijakas, varo itseäsi: juuri sillä hetkellä karkaa susi kimppuun! Mutta, kuulepas, minä olin kuitenkin oikeassa; etuhuoneessasi liikutaan, sinulle tuodaan varmaankin ministerin salkku… Pikku kreivitär lienee työskennellyt sänkykomerossaan hyväksesi."
Lakeija astui sisään.
"Parlamentin asiamiehet", ilmoitti hän rauhattomana.
"Kuinka?" huudahti Richelieu.
"Parlamentin miehet täällä?… Mitä he minusta tahtovat?" kysyi herttua d'Aiguillon, jota hänen enonsa hymy sangen vähän rauhoitti.
"Kuninkaan nimessä!" kaikui luja ääni etuhuoneen ovipuolelta.
"Johan nyt!" huudahti Richelieu.
Herttua d'Aiguillon nousi kalpeana ylös ja meni salin ovelle johtaakseen itse sisään parlamentin kaksi asiamiestä, joiden takana seisoi liikkumatta kaksi kaupunginpalvelijaa, ja heistä syrjemmällä liuta ällistyneitä lakeijoja.
"Mitä asiaa teillä on minulle?" kysyi herttua värähtävällä äänellä.
"Onko meillä kunnia saada puhutella itseään herttua d'Aiguillonia?" kysyi toinen parlamentin asiamies.
"Kyllä, minä olen herttua d'Aiguillon, messieurs."
Asiamies veti silloin syvään kumartaen vyönauhansa alta asianomaiseen muotoon laaditun päätöksen, jonka hän luki korkealla ja selvällä äänellä.
Se oli seikkaperäisen tarkka ja täydellinen lausunto, joka julisti herttua d'Aiguillonin syytösten ja epäilyksen alaiseksi sellaisistakin teoista, jotka tahrasivat hänen kunniaansa, ja eroitti hänet toistaiseksi valtakunnan päärin toimista.
Herttua kuunteli tätä lukemista niinkuin salaman iskemä mies ukkosen jylinää. Hän ei liikahtanut kertaakaan, vaan seisoi hievahtamatta kuin kuvapatsas jalustallaan; eikä hän ojentanut edes kättänsä ottaakseen päätöksen jäljennöstä, jota asiamies hänelle tarjosi.
Marski de Richelieu otti sen vastaan, hänkin seisoallaan, mutta vilkkaana ja nopeasti; ja hän sen luki ja vastasi asiamiesten kumarruksiin.
Asiamiehet olivat jo kauan sitten lähteneet, mutta herttua d'Aiguillon oli yhä tyrmistyksen vallassa.
"Se oli tuima läimäys!" sanoi Richelieu; "sinä et ole enää Ranskan pääri, se on nöyryyttävää".
Herttua kääntyi enoonsa päin, ikäänkuin hän nyt vasta olisi saanut ajatuksen ja sanan lahjan.
"Sinä et tätä odottanut?" kysyi Richelieu äskeiseen tapaan.
"Entä te, eno?" vastasi d'Aiguillon.
"Kuinka voisikaan aavistaa, että parlamentti niin julkeasti uskaltaisi iskeä kuninkaan ja hänen suosikkinsa suosikkia?… Nuo raukat tuhoavat itsensä!"
Herttua istahti ja painoi kätensä polttavaa poskeaan vasten.
"Niin", jatkoi vanha marski tunkien veitsen yhä syvemmälle haavaan, "jos parlamentti riistää sen tähden sinulta päärin arvon, että sinut on nimitetty kevyen ratsuväen päälliköksi, niin se varmaan pistää sinut kahleihin ja poltattaa roviolla sinä päivänä, jolloin sinut nimitetään ministeriksi. Ne herrat inhoavat sinua kuolemakseen, d'Aiguillon; varo sinä heitä."
Herttua d'Aiguillon kesti tämän ivan sankarillisen tyynesti; onnettomuus teki hänet suureksi, puhdisti hänen sieluaan.
Marski de Richelieu luuli vastustajansa rauhallisuuden johtuvan tylsätunteisuudesta, ehkäpä hitaasta käsityskyvystäkin, ja hän ajatteli, etteivät pistokset olleet osuneet tarpeeksi syvälle.
"Koska nyt et ole enää pääri", jatkoi hän, "niin eivätpä nuo kynäraaputtajat ainakaan saa sinua uhrikseen… Vetäydy muutamaksi vuodeksi takaisin varjoon. Sitäpaitsi tulee se varjo pelastukseksesi, vaikka et sitä tahtoisikaan. Kun nyt olet menettänyt päärin tehtäväsi, on sinun vaikeampi joutua ministeriksi, ja siten pääset koko kiusauksesta. Mutta jos sensijaan tahdot taistella, ystäväni, niin onhan sinulla vielä rouva Dubarry puolellasi, hän on sinulle kovin suopea, ja hän on luotettava tuki."
Herttua d'Aiguillon nousi ylös. Hän ei luonut marskiin edes katsetta vastineeksi kaikista tuskista, joita vanhus oli hänelle tässä tuottanut.
"Te olette oikeassa, eno", sanoi hän rauhallisesti, "ja tässä viimeisessä neuvossa loistaa älynne. Rouva Dubarry, jolle te hyvyydessänne esittelitte minut ja jolle te kehuitte minua niin lämpimästi, että koko Luciennes voi sen todistaa, rouva Dubarry puolustaa minua. Jumalan kiitos, hän rakastaa minua, hän on rohkea nainen, ja hänellä on ehdoton valta hänen majesteettinsa ajatuksiin. Kiitokset, eno, neuvostanne, minä pakenen hänen luokseen niinkuin pelastuksen satamaan. Vaununi! Bourguignon, Luciennesiin!"
Marskin hymy sammui kesken.
Herttua d'Aiguillon kumarsi kunnioittavasti enolleen ja poistui salista jättäen marskin aivan ymmälleen ja varsinkin hämilleen, kun hän nyt ajatteli, miten kiihkeästi hän oli kiusannut tuota ylevää ja tulista luonnetta.
Jokin marskia kuitenkin ilahutti, nimittäin pariisilaisten hurja riemu, kun he illalla lukivat parlamentin päätöstä kymmenenätuhantena kappaleena ja tappelivat lehtisistä kaduilla. Mutta huokaisematta hän ei sittenkään voinut olla, kun Rafté pyysi häntä selostamaan illan tapahtumia.
Marski kertoi ne kuitenkin hänelle mitään salaamatta.
"Se isku on siis torjuttu?" kysyi sihteeri.
"On ja ei, Rafté. Mutta haava ei ollut vielä kuolettava, ja meillä on Trianonissa jotakin, jota mielipahakseni en ole ottanut nimenomaan huolenpitoni esineeksi. Me olemme ajaneet kahta jänistä, Rafté… Se on hulluutta…"
"Miksikä niin, jos saa niistä paremman?" vastasi Rafté.
"Oi, hyvä ystäväni, muista, että parempaa ei juuri tavallisesti saa, ja saadaksemme sen, jota ei meillä ole, tahtoisi antaa toisen, nimittäin sen, mikä on jo saatu."
Rafté kohautti olkapäitään, ja kuitenkin oli herttua de Richelieu oikeassa.
"Luuletteko, että herttua d'Aiguillon siis selviytyy tästä?" kysyi
Rafté.
"Luuletko, että kuningas siitä selviytyy, tyhmyri?"
"Oh, kuningas aina reikänsä löytää, mutta eihän tässä tietääkseni ole kysymys kuninkaasta."
"Jos kuningas löytää pääsynsä, pääsee sitä läpi myöskin rouva
Dubarry, joka on niin lähellä kuningasta… ja mistä rouva Dubarry
pääsee läpi, siitä menee myöskin herttua d'Aiguillon, mies, joka…
Mutta sinä et ymmärrä politiikasta mitään, Rafté."
"Monseigneur, mestari Flageot ei ole sitä mieltä."
"Vai niin, mitä tuo Flageot sitten sanoo? Ja mikä mies hän ensinnäkin on?"
"Hän on prokuraattori, monseigneur."
"Niin, entä sitten?"
"Flageot väittää, ettei itse kuningaskaan tästä pääse."
"Oho, mikä jalopeuran estää?"
"Ka, rotta, monseigneur."
"Tuoko herra Flageot?"
"Niin hän väittää."
"Ja sinä uskot häntä?"
"Minä uskon aina sellaista prokuraattoria, joka lupaa tehdä pahaa."
"No, nähdäänpäs, millaiset keinot mestari Flageotilla on."
"Sitä minäkin ajattelin, monseigneur."
"Tule siis illalliselle, että pääsen levolle… Kävi kovin sydämelleni nähdä, ettei poloinen sisarenpoikani ole enää Ranskan pääri ja ettei hänestä tule ministeriä. Ihminen ei ole turhanpäiten eno."
Herttua de Richelieu huokaili, ja sitten hän purskahti nauruun.
"Teillä toki on kaikki, mitä ministeriksi tuloon vaaditaan", vastasi
Rafté.