VIIDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU
Aiguillonin herttua kostaa
Sen päivän jälkeisenä aamuna, jolloin parlamentin jyrkkä lausunto oli saanut Pariisin ja Versaillesin kovaan hälinään ja kaikki kärsimättömästi odottamaan, mitä siitä lausunnosta seuraisi, näki marski de Richelieu Raftén tulevan luokseen kirje kädessä. Marski oli nyt palannut Versaillesiin ja tavalliseen totuttuun elämäänsä. Sihteeri käänteli ja puristeli kirjettä kädessään niin levottoman näköisenä, että levottomuus tarttui pian hänen herraansakin.
"Mitä nyt taas, Rafté?" kysyi marski.
"Jotakin epämieluisaa, monseigneur, luullakseni, nimittäin tässä kirjeessä."
"Miksi sinä niin luulet?"
"Siksi, että kirje on herttua d'Aiguillonilta."
"Ah", äännähti marski, "sisareni pojalta".
"Niin, herra marski. Kuninkaan neuvoston istunnon jälkeen tuli muuan kamarivahtimestari ja toi minulle tämän kirjeen ja pyysi antamaan sen teille. Ja nyt olen kymmenen minuuttia käännellyt ja katsellut sitä, pääsemättä siitä uskosta, että siinä on jokin paha uutinen."
Herttua kurotti kätensä kirjettä kohti.
"Anna tänne", sanoi hän, "minä uskallan käydä siihen käsiksi".
"Ilmoitan teille jo edeltäpäin", keskeytti häntä Rafté, "että vahtimestari nauroi partaansa, kun hän antoi minulle tämän kirjeen".
"Peijakas, tuo kuuluu huolettavalta; mutta anna nyt vain tänne", vastasi marski.
"Ja vahtimestari lisäsi: 'Herttua d'Aiguillon käski toimittamaan kirjeen heti paikalla marskille.'"
"Tuska, sinä et saa minua tunnustamaan, että olet paha!" huudahti vanha marski murtaen varmoin käsin sinetin.
Ja hän alkoi lukea.
"Ohoh, te näytätte happamelta", sanoi Rafté seisten kädet selän takana ja tarkastellen marskia.
"Onko se mahdollista!" mutisi Richelieu lukien edelleen.
"Asia näyttää olevan vakava?"
"Sinä iloitset siitä, naamastasi päättäen?"
"Tietysti, sillä näenhän, etten erehtynyt."
Marski alkoi jälleen lukea.
"Kuningas on hyvä", virkkoi hän hetken päästä.
"Onko hän nimittänyt herra d'Aiguillonin ministeriksi?"
"Paljon parempaa."
"Ohoh, mitä nyt?"
"Lue itse ja arvostele."
Rafté luki vuorostaan kirjeen; se oli itsensä herttua d'Aiguillonin käsialaa ja sisälsi seuraavaa:
'Rakas enoni.
Teidän hyvä neuvonne on kantanut hedelmiä: minä uskoin huoleni rouva Dubarrylle, tuolle sukumme erinomaiselle ystävälle, joka hyvyydessään jättikin asiani hänen majesteettinsa huomaan. Kuningas vihastui väkivallasta, jota parlamentti on harjoittanut minua, häntä uskollisesti palvellutta miestä kohtaan, ja tänään kumosi hänen majesteettinsa neuvostossa parlamentin päätöksen ja käski minua jatkamaan tointani Ranskan päärinä.
Kun tiedän, hyvä eno, kuinka suuresti tämä uutinen teitä ilahuttaa, niin lähetän teille lyhyen tiedon hänen majesteettinsa neuvoston istunnossa tänään tekemästä päätöksestä. Minä annoin erään sihteerin jäljentää sen, ja te saatte siitä siis tiedon ennenkuin kukaan muu.
Olkaa vakuutettu, rakas eno, syvimmästä kunnioituksestani, ja antakaa minun edelleen toivoa teidän suosiotanne ja hyviä neuvojanne.
Herttua d'Aiguillon.'
"Hän pitää minua vielä pilkkanaan!" huudahti Richelieu.
"Totisesti, siltä näyttää, monseigneur."
"Että kuningas tohtii pistää kätensä ampiaispesään!"
"Te ette oikein uskonut sitä eilen."
"Minä en sanonut, ettei hän siihen pistäisi kättänsä, monsieur Rafté, vaan sanoin että hän siitä selviytyisi… Ja nyt näet, että hän tekeekin sen."
"Totuus on, että parlamentti on lyöty."
"Ja minä myöskin!"
"Niin, hetkeksi kyllä."
"Ainiaaksi! Eilen minä sen aavistin, ja sinähän varoititkin minua, ettei tässä saattaisi käydä muuta kuin pahoin."
"Monseigneur, te annatte rohkeutenne liian pian lannistua, mikäli luulen."
"No, Rafté, nyt olet tyhmyri. Minä olen lyöty ja saan kestit maksaa. Etkö muka ymmärrä, miten ilkeä minun on olla naurun esineenä Luciennesissa; juuri paraikaa ilkkuu herttua minulle rouva Dubarryn sylissä. Neiti Chon ja herra Jean Dubarry pitävät minua narrinaan, ja neekeripoika hotkii namusia ja näyttää minulle pitkää nenää. Corbleu, minulla on hyvä luonto, mutta tämä saa minut raivoon!"
"Raivoonko, monseigneur?"
"Niin, raivoon, juuri raivoon!"
"Teidän ei siis olisi pitänyt tehdä niinkuin teitte", vastasi Rafté filosofisen tyynesti.
"Sinä sait minut siihen narratuksi, monsieur!"
"Minäkö?"
"Niin, juuri sinä."
"Ohoh, mitä kuuluu minuun, olipa herttua d'Aiguillon Ranskan pääri vai ei? Sanokaapa se, monseigneur. Teidän sisarenpoikanne ei loukkaa minua syyttömästi, tietääkseni."
"Monsieur Rafté, olet hävytön."
"Niin on monseigneur sanonut minulle viisikymmentä vuotta."
"Ja sanon sen vieläkin."
"Ette viittäkymmentä vuotta, se on lohdutukseni."
"Rafté, jos sinä tällä tavoin huolehdit minun hyvästäni…"
"En koskaan pikku kiihkoistanne, herttua, en koskaan… Mutta kaikessa älyssännekin teette te usein tyhmyyksiä, joita en antaisi milloinkaan anteeksi sellaiselle maitoparralle kuin minä itse olen."
"Puhu suoraan, Rafté, ja jos olen väärässä, niin minä sen tunnustan."
"Te tahdoitte eilen välttämättä kostaa, eikö niin? Te tahdoitte nöyryyttää sisarenpoikaanne, te tahdoitte jollakin tavoin juuri itse viedä hänelle parlamentin päätöksen ja tuntea uhrinne tuskan vavahdukset ja valtimon värähdykset, kuten Crebillon nuorempi sanoo. Kas niin, monseigneur, sellaisen saa aina maksaa kalliisti; sitä tyydytystä ei anneta ilmaiseksi… Olettehan rikas, monseigneur, maksakaa!"
"Mitä sinä olisit minun asemassani tehnyt, senkin älypatti? Sanohan."
"En olisi tehnyt mitään… olisin odottanut näyttämättä elonmerkkiäkään; mutta te ette päässyt halustanne ärsyttää parlamentti rouva Dubarryä vastaan, kun rouva huomasi herttua d'Aiguillonin nuoremmaksi kuin teidät."
Marski ainoastaan murisi jotakin vastaukseksi.
"Ja parlamentti kiihtyi ärsytyksestänne ja teki sen, minkä se teki; vasta kun tuomio oli julistettu, katsoitte te hyväksi tarjota apuanne sisarenne pojalle, joka ei olisi aavistanut muutoin mitään."
"Aivan oikein, ja myönnän, että minä kyllä menettelin väärin; mutta sinun olisi pitänyt varoittaa minua."
"Minunko estää teitä tekemästä pahoin?… Te erehdytte henkilöstä, herra marski; te sanotte alinomaa, että minä olen hölmö, että te olette kasvattanut minut, ja nyt te luulette, etten minä iloitsisi, kun näen tehtävän tyhmyyksiä tai onnettomuuden tulevan?… Sitä älkää odottakokaan."
"Tuleeko tästä sitten onnettomuus, herra povari?"
"Varmaan."
"Mikä?"
"Se, että te pidätte itsepintaisesti päänne, ja että herttua d'Aiguillon valitsee kultaisen keskitien parlamentin ja rouva Dubarryn väliltä; samassa tulee hänestä ministeri, ja teidät ajetaan maanpakoon tai pistetään Bastiljiin."
Marski kaatoi vimmoissaan koko nuuskarasiansa sisällön matolle.
"Bastiljiinko", matki hän kohauttaen hartioitaan. "Onko nyt Ludvig XV sitten sama kuin Ludvig XIV?"
"Ei, mutta rouva Dubarry vastaa herttua d'Aiguillonin avustuksella hyvin rouva de Maintenonia; varokaa itseänne! Ja enpä nykyään tosiaan tiedä jalosyntyistä prinsessaa, joka toisi teille sinne namusia ja hanhenmaksaa."
"Riittävät ennustukset", vastasi marski vaiettuaan kauan aikaa.
"Sinä näet tarkoin tulevaisuuden, mutta olepas hyvä ja virka jotakin nykyisestäkin?"
"Herra marski on liian viisas tarvitakseen neuvoja."
"Kuulepas, koiranleuka, pidätkö sinä minua pilkkanasi?…"
"Huomatkaa, herra marski, että te erehdytte aikanumeroissa; koiranleuaksi ei sanota miestä, joka on täyttänyt neljäkymmentä ikävuottansa; ja minä olen nyt seitsemänseitsemättä."
"Olkoon sitten… auta minua tästä kiipelistä… ja tee se nopeasti…"
"Neuvoillako?"
"Millä vain tahdot."
"Aika ei ole vielä tullut."
"Sinä siis tosiaankin ilveilet."
"Jospa Jumala sen soisi… Jos ilveilisin, niin olisi tilaisuus iloisempi… Mutta kovaksi onneksi ei niin laisinkaan ole."
"Mitä tuo menettely sitten merkitsee, että aika ei ole vielä tullut?"
"Ei, monseigneur, se ei ole vielä tullut. Jos kuulutus kuninkaan päätöksestä olisi jo joutunut Pariisiin, niin ehkäpä se olisi tullut… Tahdotteko, että lähetämme kuriirin presidentti d'Aligren luo?"
"Että saisimme sitä pikemmin pilkkaa osaksemme…"
"Kuinka naurettavaa itserakkautta, herra marski! Itse pyhimyskin joutuisi tähtenne ymmälle… Mutta sallikaa minun nyt lopettaa kirjoitelmani joukkojen laskusta maihin Englantiin, ja upottautukaa te hartaasti salkkujuoniinne, koska se työnne onkin jo puoliksi tehty."
Marski tunsi Raftén pahantuulen puuskat, ja tiesi, että jos ne pääsisivät purkautumaan, ei hänen kanssaan ollut leikittelemistä.
"No no, älä nyt suutu", sanoi hän, "ja jos minä en ymmärräkään, niin selitä minulle asia".
"Monseigneur siis tahtoo, että minä laadin teille käytössuunnitelman?"
"Tietysti, koska väität, että minä en itse osaa käyttäytyä."
"Hyvä, kuulkaa sitten."
"Kuunnellaan."
"Te lähetätte herttua d'Aiguillonin kirjeen herra d'Aligrelle", sanoi Rafté jörösti; "ja samalla lähetätte hänelle kuninkaan neuvostossa tekemän päätöksen. Sitten te odotatte, kunnes parlamentti kokoontuu ja pohtii asiaa, mikä tapahtuu varmasti aivan pian. Ja kokouksen jälkeen te istutte vaunuihinne ja käväisette prokuraattorinne, mestari Flageotin luona."
"Mitä kummaa?" huudahti Richelieu ponnahtaen koholle tuon nimen kuullessaan. "Taasko se herra Flageot! Mitä hittoa Flageotilla tässä on tekemistä, ja mitä asiaa minulla on jollekin mestari Flageotille?"
"Minulla oli kunnia sanoa teille, monseigneur, että herra Flageot on teidän prokuraattorinne."
"No niin, mutta mitä sitten?"
"Jos hän on kerran teidän prokuraattorinne, niin on hänellä ajettavana teidän asioitanne, mitä hyvänsä oikeusjuttuja. Te menette kuulustelemaan, miten niiden on laita."
"Huomennako?"
"Niin, herra marski, huomenna."
"Mutta sehän on sinun tehtäviäsi, Rafté."
"Ei, eipä suinkaan… Sellainen olisi sopinut silloin, kun mestari Flageot oli tavallinen nurkkasihteeri; silloin olisin voinut neuvotella vertaisena hänen kanssaan. Mutta koska mestari Flageotista tulee huomenna Attila, kuninkaitten vitsaus, ei enempää eikä vähempää, niin ei ole liikaa vaadittu, että joku herttua, pääri ja Ranskan marski neuvottelee tuon kaikkivaltiaan miehen kanssa."
"Onko tämä nyt totta vai huvinäytelmää?"
"Huomenna saatte nähdä, onko se totta, monseigneur."
"Mutta sana vielä, ilmoitapas, mitä minulle huomenna tapahtuu tuon herra Flageotin luona?"
"Siinä minä menettelisin hyvin tyhmästi… te väittäisitte huomenna, että aavistitte sen jo etukäteen. Hyvää yötä nyt, herra marski. Muistakaa seuraavat asiat: pikalähetti heti herra d'Aligren luokse, ja huomenna te vieraaksi mestari Flageotin luo. Ai, mutta osoite… kuski tietää sen, hän on vienyt minua viimeisen viikon ajalla sinne tarpeeksi monta kertaa."
VIIDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU
Lukija tapaa erään entisiä tuttujaan, jonka hän luuli kadottaneensa ja jota hän ei ehkä ikävöinytkään
Lukija kysyy nyt meiltä epäilemättäkin, miksi herra Flageotia, jonka näyteltäväksi joutuu niin majesteettinen osa, kutsutaan tässä prokuraattoriksi eikä vain asianajajaksi. [Kts. "Lääkärin muistelmia". Suom.] Ja koska lukijan huomautus on oikea, niin me vastaamme hänen kysymykseensä.
Joku aika olivat lomat parlamentissa käyneet niin tavallisiksi ja asianajajilla oli niin vähän juttuja ajettavinaan, että niistä tuskin kannatti puhua.
Herra Flageot varautui jo sellaista aikaa vastaan, jolloin hänellä ei olisi enää laisinkaan juttuja ajettavana; ja senvuoksi teki hän prokuraattorin, herra Guildoun kanssa sellaisen sopimuksen, että viimemainittu luovutti hänelle konttorinsa ja liiketuttavansa viidenkolmattatuhannen livren summasta kerta kaikkiaan. Siten oli herra Flageotista tullut prokuraattori. Ja jos nyt kysytään, kuinka hän oli voinut maksaa nuo viisikolmattatuhatta livreä, niin vastaamme sen käyneen päinsä sillä tavalla, että hän nai neiti Marketan, palkollisensa, joka taas sai periä moisen rahamäärän vuoden 1770 lopulla, kolme kuukautta ennen herttua de Choiseulin karkoittamista.
Herra Flageot oli kauan sitten tullut huomatuksi sitkeänä oppositsionipuolueen kannattajana. Kun hän nyt pääsi prokuraattoriksi, jatkoi hän kahta rajummin entiseen suuntaan, ja saavutti tuolla kiihkeydellään jonkinlaisen kuuluisuuden. Ja tämä kuuluisuus ja lisäksi vielä eräs hänen tekemänsä ja levittämänsä kansaa kiihoittava julkaisu, joka koski herttua d'Aiguillonin riitaa herra de Chalotaisin kanssa, kiinnittivät häneen Raftén huomion, marski de Richelieun sihteerin, jonka tietysti täytyi olla perillä kaikista parlamenttiasioista.
Mutta tästä uudesta arvonimestään ja lisääntyvästä merkityksestään huolimatta ei herra Flageot kuitenkaan muuttanut pois Rue du Petit-Lion-Saint-Sauveurin varrelta. Sillä neiti Marketasta olisi ollut vaikeaa, ellei hän olisi saanut kuulla entisten naapurien kutsuvan häntä rouva Flageotiksi ja elleivät herra Guildoun kirjurit, jotka olivat siirtyneet uuden prokuraattorin palvelukseen, olisi saaneet osoittaa hänelle kunnioitustaan.
Mutta arvaa, kuinka herttua de Richelieu kärsi kulkiessaan tämän innoittavan pariisilaisen kaupunginosan lävitse ja joutuessaan tuohon löyhkäävään koloon, jota Pariisin kunnallisneuvosta kunnioitti oikein kadun nimellä.
Herra Flageotin portin edustalla pysäytti herttua de Richelieun vaunut eräs toinenkin ajaja, joka seisautti samaan paikkaan.
Marski näki tuon toisen tulijan vaunuista pistävän esiin naisen myssyn. Ja kun hänen viisikahdeksatta ikävuottaan eivät olleet saaneet häntä esiintymästä hienona naismiehenä, niin kiiruhti hän nyt hyppäämään alas kadun likaan ja tarjoamaan kätensä tuolle naiselle, joka laskeutui vaunuista itse, ilman apua, sillä lakeijaa ei hänellä ollut.
Se päivä oli marskille kuitenkin kovanonnen päivä, sillä laiha ja pahkainen jalka, joka työntyi vaunuista astuinlaudalle, ilmaisi, että nainen oli vanha. Ja ryppyiset kasvot, joiden tummanruskeaa väriä ihomaalikaan ei voinut peittää, todistivat marskille vielä selvemmin, että tuo nainen oli paitsi vanha suorastaan ikäloppu.
Kuitenkaan ei marski enää voinut peräytyä, sillä hänen liikkeensä oli huomattu. Ja sitäpaitsi ei herra de Richelieu itsekään ollut nuori. Eikä tuo lainneuvoja hakeva nainen, — sillä mikäpä vaunuilla liikkuva nainen olisi tullut tälle kadulle, ellei hakemaan täältä lainneuvoja? — epäröinytkään kuten herttua, vaan laski muhkuiset sormensa kursailematta ja inhoittava hymy huulillaan herttua de Richelieun käteen.
— Minä olen nähnyt nuo kasvot jossakin ennen, — ajatteli marski itsekseen.
Sitten sanoi hän ääneen:
"Aiotteko tekin, madame, herra Flageotin luokse?"
"Kyllä, herra herttua", vastasi muori.
"Oh, minä saan siis kunnian olla teille tuttu ennestään?" huudahti herttua vastenmielisesti kummastuneena ja pysähtyen pimeän eteisen ovella.
"Kukapa ei tuntisi marskia, herttua de Richelieuta?" sai hän vastaukseksi. "Silloinhan ei ihminen olisi nainen."
— Tuokin marakatti luulee olevansa nainen? — tuumi Mahonin voittaja itsekseen.
Mutta hän kumarsi niin kohteliaasti kuin suinkin saattaa ja lisäsi:
"Ja jos minä nyt puolestani uskaltaisin kysyä, ketä minulla on kunnia puhutella?"
"Minä olen kreivitär de Béarn, nöyrin palvelijanne", vastasi muori, lyykistäen ylen sirosti likaisessa eteisessä, kolmen tuuman päässä avonaisesta kellarinluukusta, johon marski ilkeästi kyllä toivoi hänen putoavan kolmannella polvennotkistuksella.
"Ihastuttavaa, madame, hurmaavaa, madame", sanoi marski, "tuhannet kiitokset tästä ihastuttavasta kohtauksesta. Teilläkin on siis oikeusasioita, rouva kreivitär?"
"Oh, herra herttua, ainoastaan yksi; mutta siinäpä sitä onkin. On mahdotonta, ettette olisi siitä kuullut puhuttavan?"
"Niin, niin, aivan oikein; se suuri oikeusjuttu… se on totta, anteeksi. Kuinka, peijakas, minä olinkin sen unohtanut?"
"Saluces-sukua vastaan."
"Niin, Saluces-sukua vastaan, madame; tuo oikeusjuttu, josta on tehty viisukin…"
"Viisuko?" toisti vanha rouva närkästyneenä; "mikä viisu?"
"Varokaa, madame, tässä on kuoppa", huomautti herttua nähdessään, ettei muori aikonut pudotakaan alas kellarinluukusta. "Pitäkää kiinni kaidetangosta, nimittäin köydestä."
Rouva kapusi ylös pari askelmaa. Herttua seurasi häntä.
"Kyllä, oikein hullutteleva viisu", jatkoi herttua.
"Hullutteleva viisu minun oikeusjutustani?…"
"Dame, arvostelkaa itse… Mutta ehkäpä te sen jo tunnette?…"
"En laisinkaan."
"Se lauletaan samalla nuotilla kuin La Belle Bourbonnaise; se alkaa näin:
"Béarnin rouva hempein, mua katso silmin lempein; ma mistä kummin saan?"
"— Niin puhuu rouva Dubarry, ymmärrättehän."
"Mutta sehän on häntä kohtaan hävytöntä…"
"Minkäpä sille mahtaa… Viisujen tekijät… he eivät haikaile mitään… Hyvä Jumala, kuinka tämä köysi on rasvainen! Ja te vastaatte puolestanne laulussa:
"Oon kiivas, vuotten tuttu, mua kiusaa oikeusjuttu: mua auta voittamaan."
"Oh, monseigneur, se on kauheaa!" huudahti kreivitär. "Sillä tavalla ei loukata jalosyntyistä naista!"
"Anteeksi, madame, ehkä lauloin väärällä äänellä, mutta nämä ilkeät portaat vievät aivan hengen kurkusta… Ah, nyt pääsimme ylös; sallikaa minun nykäistä tuosta jäniksen käpälästä."
Vanha rouva päästi herttuan muristen ohitseen.
Herttua soitti, ja rouva Flageot, joka ei kuitenkaan ollut lakannut olemasta ovivahtina, vaikka hän nyt olikin prokuraattoritar, tuli avaamaan.
Kun nuo kaksi asianajajan liiketuttavaa tulivat herra Flageotin työhuoneeseen, näkivät he siellä raivostuneen miehen, joka kynä hampaittensa välissä riehui ankarasti laususkellen ensimmäiselle kirjurilleen hirvittävää hyökkäyskirjoitusta.
"Hyvä Jumala, herra Flageot, mikäs nyt?" huudahti kreivitär ja sai äänellään prokuraattorin kääntymään.
"Ah, kreivitärkö, teidän nöyrin palvelijanne. Tuoli kreivitär de
Béarnille. Tuo herra on teidän tuttujanne, madame…? Oh, ei, ellen
erehdy, herttua Richelieuko minun luonani!… Toinen tuoli lisää,
Bernardet, toinen tuoli!"
"Herra Flageot", kysyi kreivitär, "olkaa hyvä ja sanokaa, miten on nyt minun oikeusjuttuni laita?"
"Ah, madame, minä olin juuri sitä selvittämässä."
"Hyvä, herra Flageot, oikein hyvä."
"Ja sellaisella tavalla, kreivitär, että se herättää toivoakseni hälinää."
"Hm, olkaahan vain varova…"
"Oh, madame, nyt ei tarvitse häikäillä…"
"Jos te äsken selvittelitte minun asioitani, niin ehkäpä nyt suotte vastaanoton herra herttualle."
"Herra herttua, antakaa anteeksi", sanoi herra Flageot; "mutta te olette liian hieno mies, ettette ymmärtäisi…"
"Kyllä ymmärrän, herra Flageot, kyllä ymmärrän."
"Nyt olen kokonaan käytettävänänne."
"Olkaa huoletta, minä en käytä väärin teidän aikaanne: te tiedätte, mikä asia minut tänne toi."
"Oikeuspöytäkirjat, jotka Rafté äskettäin antoi minulle."
"Pöytäkirjat minun ja… ja… jutussa… peijakas vie, tehän tiedätte, mitä juttuani minä tarkoitan, herra Flageot."
"Juttuanne Chapenatin tiluksista."
"Niin, en väitä vastaan, ja tehän annatte minun sen voittaa…?
Kuulkaahan nyt, se olisi erinomaisesti tehty."
"Herra herttua, se juttu on lykätty epämääräiseksi ajaksi."
"No, minkä tähden?"
"Se ei tule esille ainakaan ennenkuin vuoden päästä."
"Entä syy, voitteko sanoa?"
"Olosuhteet, herra herttua… olosuhteet… Tehän tunnette hänen majesteettinsa viimeisen päätöksen?"
"Kyllä, luulen tuntevani; mutta minkä…? Hänen majesteettinsa tekee paljon päätöksiä."
"Sen, joka kumoaa meidän päätöksemme."
"Kaunista. Mutta entä sitten?"
"No niin, herra herttua, me vastaamme siihen polttamalla laivamme."
"Polttamalla laivat? Te poltatte parlamentin laivat? Siinä seikka, jota en oikein ymmärrä, sillä en tiennyt, että parlamentilla olisi laivoja."
"Ensimmäinen kamari kieltäytyy ehkä rekisteröimästä päätöstä?" kysyi kreivitär de Béarn, jota herra de Richelieun oikeusjuttu ei saanut laisinkaan ajattelemasta omaansa.
"Paljon enemmän."
"Kieltäytyykö toinenkin kamari?"
"Se ei olisi vielä mitään… Molemmat kamarit ovat tehneet päätöksen, etteivät ne langeta mitään tuomioita ennenkuin kuningas on pannut viralta herttua d'Aiguillonin."
"Todellako!" huudahti herttua de Richelieu ja taputti käsiään.
"Ei langeteta mitään tuomioita… mistä?" kysyi kreivitär järkkyneenä.
"Tietysti oikeusjutuista, madame."
"Ei langeteta tuomiota minun jutussani?" huudahti rouva de Béarn koettamattakaan salata kauhuaan.
"Yhtä vähän teidän, madame, kuin herttuankaan."
"Mutta sehän on väärin, se on kapinaa hänen majesteettinsa käskyä vastaan."
"Madame", vastasi prokuraattori majesteettisesti, "kuningas on unohtanut asiansa… me unohdamme sen myöskin".
"Herra Flageot, te toimitatte itsenne vielä Bastiljiin, sen minä teille vakuutan!"
"Minä menen sinne riemuvirttä laulaen, madame, ja jos minä sinne menen, niin seuraavat kaikki kanssaveljeni minua sinne palmut käsissä."
"Hän on järjiltään!" sanoi kreivitär Richelieulle.
"Me olemme kaikki samaa mieltä", vastasi prokuraattori.
"Oh", äännähti marski, "tästä seuraa merkillisiä asioita".
"Mutta, monseigneur, te sanoitte minulle äsken selvitelleenne minun asioitani?" vastasi kreivitär de Béarn.
"Niin sanoin, ja se on totta… Te, madame, olette ensimmäinen esimerkki, jonka minä esitän kirjoituksessani; tässä on teitä koskeva pykälä."
Ja herra Flageot tempaisi kirjurinsa käsistä aletun kirjoituksen, nipisti silmälasinsa nenänsä varteen ja luki juhlallisella äänellä:
"Heidän arvonsa mennyttä, heidän omaisuutensa vaarassa, heidän velvollisuutensa tallattu jalkoihin… Hänen majesteettinsa ymmärtää, kuinka paljon he ovat mahtaneet kärsiä… Niinpä oli tämän kirjelmän tekijälläkin hoidettavanaan tärkeä asia, jonka käynnistä eräs kuningaskunnan parhaimpia sukuja näkee omaisuutensa riippuvan; hänen huolenpitonsa, hänen ahkeruutensa ynnä, sen uskallan, sanoa, hänen lahjainsa johdolla oli tämä juttu ollut jo oikealla tolalla ja tuon korkean ja mahtavan vallasnaisen, kreivitär Angélique Charlotte Véronique de Béarnin vaatimukset olivat juuri täyttyä ja tulla julkisesti hyväksytyiksi, kun epäsovun henki… joka tunkeutuu…"
"Siihen minä juuri pääsin, madame", sanoi prokuraattori ja röyhisti rintaansa; "ja luulenpa, että se tuntuu kauniilta".
"Herra Flageot", vastasi kreivitär de Béarn, "siitä on neljäkymmentä vuotta, jolloin minä annoin teidän isänne, joka oli niin arvokas mies kuin kukaan koskaan olla saattaa, ensi kertaa ajaa asiatani; sitten minä jätin asiani edelleen teidän hoitoonne, ja te olette sillä ansainnut kymmenen, kaksitoistatuhatta livreä; te olisitte ehkä voinut ansaita yhtä paljon lisää".
"Kirjoittakaa kaikki, kirjoittakaa tämäkin", sanoi Flageot innostuneena ensimmäiselle kirjurilleen; "tämäkin on lisätodistus: se sijoitetaan muiden joukkoon".
"Mutta nyt otan teiltä oikeudenkäyntipaperini takaisin", keskeytti kreivitär; "tästä hetkestä alkaen te olette menettänyt luottamukseni".
Toiseen iski tämä epäsuosioon joutuminen niinkuin ukkonen; hän seisoi hetken ällistyneenä, mutta sitten nousi hän kuin haavoittunut marttyyri, joka tunnustaa jumalaansa, ja sanoi:
"Olkoon siis, Bernardet, antakaa paperit kreivittärelle takaisin. Ja lisätkää kirjoitukseenne, että valituskirjelmän tekijä piti omaatuntoaan suuremmassa arvossa kuin rahallista etuaan", jatkoi hän.
"Anteeksi, kreivitär", kuiskasi marski rouva de Béarnin korvaan, "mutta minun mielestäni te ette ole oikein pohtinut asiaa".
"Kuinka niin, herra herttua?"
"Te otatte paperinne takaisin tältä kunnon mieheltä siksi, että hän panee vastalauseensa; miksi te niin teette?"
"Viedäkseni ne toiselle prokuraattorille, toiselle asianajajalle!" huudahti kreivitär.
Herra Flageot loi silmänsä ylös taivasta kohti, huulillaan kieltäymyksen ja stoalaisen alistuvainen surumielinen hymy.
"Mutta", jatkoi marski kuiskien yhä kreivittären korvaan, "koska on päätetty, ettei kamari langeta mitään tuomioita, niin eihän mikään muukaan prokuraattori voi teidän hyväksenne enempää kuin herra Flageot, rakas madame…"
"Niillä on siis oikein yhteinen juoni?"
"Pardieu! Luuletteko tätä herraa niin tuhmaksi, että hän yksinään nousisi panemaan vastalausettaan ja hävittämään itseltään koko käyttäjäpiirinsä; luuletteko, etteivät hänen virkaveljensä menettele samalla tavoin kuin hän, ja siis myöskin tue häntä?"
"Mutta te, monseigneur, mitä te nyt teette?"
"Minäkö? Minä sanon, että herra Flageot on sangen kunniallinen prokuraattori ja että minun oikeuspaperini ovat yhtä hyvissä käsissä hänellä kuin minulla itsellänikin… Niin ollen minä jätän ne edelleen hänen haltuunsa, tietysti maksaen hänen vaivansa, kuten jatkaisi hän jutun loppuun."
"Sanotaan hyvällä syyllä, herra marski, että te olette jalomielinen ja antelias mies!" huudahti herra Flageot. "Minä levitän sitä mainettanne, herra herttua."
"Te olette ylen kohtelias, hyvä prokuraattori", vastasi Richelieu ja kumarsi.
"Bernardet!" huudahti prokuraattori kirjurilleen hurmaantuneena, "te laaditte kirjelmän loppuun ylistyksen marski de Richelieun kunniaksi".
"Ei, ei, herra Flageot, pyydän…", vastasi marski nopeasti. "Oh, peijakas, mitä te aiottekaan tehdä? Minä pidän aina vaikenemisesta, kun on kysymys niin sanotuista kauneista teoista. Älkää tehkö vasten mieltäni, herra Flageot; muuten minä kiellän kaikki, ymmärrättekö, minä sanon väitteenne epätodelliseksi: minun vaatimattomuuteni on horjumattoman ankara… Mutta kuulkaa, kreivitär, mitäs te puolestanne sanotte?"
"Sanon, että minun täytyy saada oikeusjutussani tuomio… että minun täytyy se saada, ja että minä sen saan!"
"Ja minä sanon, että saadaksenne sen tuomion, madame, täytyy kuninkaan lähettää parlamentin saliin sveitsiläiskaartinsa, kevyet rakuunansa ja kaksikymmentä kanuunaa", vastasi mestari Flageot niin sotaisen näköisenä, että vanha käräjätäti aivan tyrmistyi.
"Te ette siis luule, että hänen majesteettinsa pääsee tästä pälkähästä?" kysyi Richelieu aivan hiljaa herra Flageotilta.
"Mahdotonta, herra marski; tämä on ennen kuulumaton tapaus. Ranskassa ei enää oikeutta, — se on sama kuin ei olisi enää leipää!"
"Niinkö luulette?"
"Sen saatte nähdä."
"Mutta kuningas vihastuu."
"Me olemme valmiit kaikkeen."
"Myöskö maanpakoon?"
"Vaikka kuolemaan, herra marski. Joskin ollaan lakimiehiä, on rohkeutta kuitenkin rinnassamme!"
Ja herra Flageot löi rajusti rintaansa.
"Minä luulen todellakin, madame, että tämä on juonikas seikka ministereille", sanoi Richelieu.
"Ah, niin", vastasi vanha kreivitär tuokion vaiettuaan; "ja se on sangen ikävää minulle, että minut, joka en laisinkaan sekaudu maailman tapahtumiin, vedetään mukaan tähän otteluun".
"Minun mielestäni, madame", sanoi marski, "on kyllä olemassa eräs, joka teitä auttaisi tässä asiassa, eräs sangen mahtava henkilö… Mutta tahtoisiko tuo henkilö sen tehdä?"
"Olisiko liian tungettelevaista kysyä tuon mahtavan henkilön nimeä, herra herttua?"
"Ristityttärenne", vastasi Richelieu.
"Ah, niin, rouva Dubarry."
"Juuri hän."
"Toden totta; niin on asia… teiltä sain aatoksen."
Herttua puraisi huultaan.
"Menettekö te Luciennesiin?" kysyi herttua.
"Aivan häikäilemättä."
"Mutta kreivitär Dubarry ei voi murtaa parlamentin oppositsionia."
"Minä sanon hänelle, että minä tahdon oikeusjuttuni päätökseen; ja koska hän ei voi kieltää minulta mitään sen jälkeen kun olen tehnyt hänelle palveluksen, sanoo hän kuninkaalle, että tämä asia on hänestä tärkeä. Hänen majesteettinsa puhuu siitä kanslerille, ja kanslerin kädet ovat pitkät, herra herttua… Herra Flageot, olkaa hyvä, tutkikaa tarkoin minun juttuani, se tulee esityslistalle ennenkuin luulettekaan: minä itse vakuutan sen teille."
Herra Flageot pudisti päätänsä sangen epäuskoisesti, mutta ei kuitenkaan saanut kreivitärtä peruuttamaan päätöstään.
Sillä välin oli herttua pohtinut asiaansa.
"No niin, koska te menette Luciennesiin, madame, niin kai veisitte sinne minunkin nöyrimmät tervehdykseni?"
"Hyvin mielelläni, herra herttua."
"Me olemme onnettomuustovereita; teidän oikeusjuttunne on lykätty, samoin minun; kun te anotte apua itsellenne, autatte te minuakin… Sitäpaitsi voitte te todistaa siellä, miten tyytymätön minä olen noihin parlamentin visapäihin; te voitte lisätä, että minähän se neuvoin teitä turvautumaan Luciennesin jumalattareen."
"Sitä en unohda, herra herttua. Hyvästi, arvoisat herrat."
"Suokaa minulle se kunnia, että nojaudutte käteeni, niin saatan teitä vaunuihinne. Hyvästi vielä kerran, herra Flageot, päästän teidät nyt työhönne…"
Marski saattoi kreivittären hänen vaunuihinsa.
— Rafté oli oikeassa, — ajatteli herttua de Richelieu; — nuo Flageotin tapaiset saavat viimein aikaan vallankumouksen. Jumalan kiitos, nyt minulla on tuki kahden puolen. — Minä olen sekä hovin että parlamentin kannattama. Rouva Dubarry heittäytyy politiikkaan ja kukistuu yksinään; jos hän säilyy pystyssä, on minulla vielä Trianonissa pikku pommi. Näyttääpä siltä, että tuo perhanan Rafté on ollut minun koulussani ja että minun täytyy tehdä hänestä päällikkö virastooni, sitten kun minusta tulee ministeri.
VIIDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU
Asiat sotkeutuvat yhä enemmän
Rouva de Béarn totteli kirjaimellisesti Richelieun neuvoa. Kaksi tuntia siitä kuin herttua oli hänestä eronnut, odotti hän vastaanottoa Luciennesin etuhuoneessa, herra Zamoren seurassa.
Rouva de Béarnia ei oltu viime aikoina nähty kreivitär Dubarryn luona; ja niinpä tultiinkin kreivittären kotoisessa kammiossa uteliaaksi, kun hänet siellä ilmoitettiin vieraaksi.
Herttua d'Aiguillon ei puolestaan ollut myöskään hukannut aikaansa, ja hän punoi juuri juonia kuninkaan lemmityisen kanssa, kun Chon tuli pyytämään vastaanottoa rouva de Béarnin puolesta.
Silloin aikoi herttua d'Aiguillon poistua, mutta rouva Dubarry pidätti häntä.
"Minusta olisi parempi, jos te jäisitte tänne", sanoi rouva Dubarry. "Jos tuo vanha kerjäläiseni tulee lainaamaan minulta rahaa, niin on läsnäolonne hyödyllinen, silloin pyytää hän vähemmän."
Ja herttua jäi.
Tilaisuuden vaatimin kasvonilmein istuutui rouva de Béarn kreivitärtä vastapäätä, nojatuoliin, johon kreivitär Dubarry viittasi häntä asettumaan. Ja kun ensimmäiset kohteliaisuudet oli lausuttu, kysyi rouva Dubarry:
"Saanko nyt tietää, mikä onnellinen sattuma teidät tuo luokseni, madame?"
"Oi, madame, suuri onnettomuus vain", vastasi vanha käräjätäti.
"Mikä niin, madame?"
"Uutinen, joka tuottaa hänen majesteetilleen paljon huolta."
"Ilmoittakaa nopeasti, madame."
"Parlamentti…"
"Niin, totisesti!" mutisi herttua d'Aiguillon.
"Herttua d'Aiguillon!" kiiruhti kreivitär silloin esittelemään herttuaa rouva de Béarnille, peläten jotakin väärinkäsitystä.
Mutta vanha kreivitär oli yhtä ovela kuin kaikki hoviherrat yhteensä, eikä hän koskaan antanut syytä väärinkäsityksiin, paitsi ehkä silloin, kun teki sen tahallaan ja luullen siitä olevan hyötyä. Hän sanoi siis nyt:
"Minä tiedän noiden musteentuhrijain kaikki hävyttömyydet ja heidän puuttuvan kunnioituksensa ansioita ja sukuperää kohtaan."
Se kohteliaisuus singottiin suoraan herttualle ja sai d'Aiguillonin kumartamaan sangen kauniisti käräjätädille, joka silloin puolestaan nousi ylös ja vastasi kumarruksella kumarrukseen.
"Mutta", jatkoi käräjätäti, "nyt ei ole kysymys herttua d'Aiguillonista, vaan koko maasta. Parlamentit kieltäytyvät täyttämästä tehtäviään."
"Toden totta!" huudahti rouva Dubarry ja heittäytyi sohvallaan selkäkenoon. "Ranskassa ei siis ole enää lakia eikä oikeutta?… No niin, entäpä sitten?… Minkälaisen muutoksen tämä saa aikaan?"
Herttua hymyili. Rouva de Béarn ei puolestaan käsittänyt asiaa laisinkaan leikillisesti, vaan veti ärtyiset kasvonsa yhä synkempiin ryppyihin.
"Se on suuri onnettomuus, madame", sanoi hän.
"Oho, todellako?" vastasi kuninkaan lemmikki.
"Näkee, kreivitär, ettei teillä onneksenne ole oikeusjuttuja."
"Hm", lausui herttua d'Aiguillon ikäänkuin huomauttaakseen rouva Dubarrylle käräjätädin salatusta tarkoituksesta. Ja nyt rouva Dubarry sen huomasikin.
"Ah, niin, madame", sanoi rouva Dubarry heti, "se on totta! Te muistutatte minulle, että joskaan minulla ei ole oikeusjuttuja, niin teillä sellainen on ja sangen tärkeä."
"Niin, madame… ja kaikki lykkäykset ovat minulle tuhoisia."
"Kreivitär-parka!"
"Kuninkaan täytyisi tehdä päätös, kreivitär!"
"Aivan niin, madame, hänen majesteettinsa on siihen hyvin taipuisa; hän ajaa parlamentin jäsenet maasta, ja asia on ratkaistu."
"Mutta silloinhan siitä tulee lykkäys määräämättömäksi ajaksi, madame."
"Onko teillä jotakin muuta neuvoa, madame? Olkaa hyvä ja sanokaa se meille."
Käräjätäti kietoutui myssynsä huntuihin, kuin kuoleva Caesar togaansa.
"Olisihan yksi keino", sanoi silloin herttua d'Aiguillon; "mutta hänen majesteettinsa karttanee sitä käyttää".
"Mikä keino?" kysyi käräjätäti tuskallisessa jännityksessä.
"Kuningasvallan tavallinen keino Ranskassa, milloin se joutuu voittamattoman pahaan ahdinkoon, on pitää lit de justice; sanoa: 'Minä tahdon', silloin kuin kaikki vastustajat ajattelevat: 'Me emme tahdo.'"
"Erinomaisen hyvä aatos!" huudahti rouva de Béarn hurmautuneena.
"Mutta aatos, jota ei pitäisi levittää", vastasi herttua d'Aiguillon ovelasti ja tehden täten viittauksen, jonka rouva de Béarn ymmärsi.
"Oi, madame", sanoi silloin käräjätäti, "madame, te, jolla on sellainen valta hänen majesteettiinsa, saakaa hänet sanomaan: 'Minä tahdon, että rouva de Béarnin oikeusjutussa annetaan päätös!' Sitäpaitsi te tiedätte, että minä olen kauan sitten saanut lupauksen siinä asiassa."
Herttua d'Aiguillon puraisi nyt huultaan ja kumarsi rouva Dubarrylle ja poistui huoneesta. Hän oli kuullut kuninkaan vaunujen tulevan pihalle.
"Nyt tulee kuningas", sanoi rouva Dubarry ja nousi ylös antaakseen käräjätädin lähteä.
"Ah, madame, miksi ette salli minun heittäytyä hänen majesteettinsa jalkain juureen?"
"Anoaksenne häneltä, että pidettäisiin lit de justice? Kyllä, sen minä sallin mielelläni", vastasi kreivitär vilkkaasti. "Jääkää tänne vain, kreivitär, koska sitä toivotte."
Tuskin oli rouva de Béarn järjestänyt myssynsä nauhat, niin kuningas astui sisään.
"Ah, teillä on täällä vieraita, kreivitär?" sanoi kuningas.
"Rouva de Béarn, sire."
"Sire, oikeutta!" huudahti vanha käräjätäti lyykistäen hyvin syvään.
"Ohoh", huudahti Ludvig XV äänessään hieno pilkan vivahdus, jota ei kuitenkaan kukaan, joka ei häntä tuntenut, olisi huomannut. "Onko joku teitä loukannut, madame?"
"Sire, minä pyydän oikeutta!"
"Ketä vastaan?"
"Parlamenttia."
"Ahaa, se on hyvä!" sanoi kuningas ja hieroi käsiään. "Te valitatte minun parlamenttejani vastaan? No niin, olkaa hyvä ja saattakaa ne järkiinsä. Minullakin on valituksen syytä niitä vastaan, ja minä pyydän samoin oikeutta teiltä", lisäsi hän ja matki kreivitär de Béarnin syvää lyykistystä.
"Sire, tehän olette kuningas, te olette hallitsija."
"Kyllä, kuningas ja hallitsija, mutta en aina vallitsija."
"Sire, ilmoittakaa tahtonne."
"Sen minä teenkin joka ilta, madame; mutta he ilmoittavat myöskin tahtonsa joka aamu. Ja koska nämä kaksi tahtoa ovat toisiinsa nähden aivan vastakkaisia, niin käy meille kuten maan ja kuun, jotka kiertävät toistensa ympärillä koskaan toisiaan kohtaamatta."
"Sire, teidän äänenne on tarpeeksi mahtava kaikuakseen tuollaisen joukkion alinomaisen huutamisen ylitse."
"Siinä erehdytte. Minä en ole asianajaja, mutta he ovat sitä. Jos minä sanon niin, sanovat he ei; mahdotonta päästä sovintoon… Kuulkaas, jos keksitte jonkin keinon, jolla heidät voi estää sanomasta ei, silloin kun minä sanon toisin, niin olen heti teidän liittolaisenne."
"Sire, minä tiedän sen keinon."
"Sanokaa minulle heti."
"Sen teen, sire. Pitäkää lit de justice."
"Se veisi uuteen pulaan", vastasi kuningas; "lit de justice, ajatteletteko, mitä sanotte, rouva? Se olisi melkein sama kuin vallankumous."
"Se on keino sanoa noille kapinoitsijoille vasten silmiä, että te olette valtias. Te tiedätte, sire, että kun kuningas sillä tavoin ilmaisee tahtonsa, on hänellä yksinään oikeus puhua, eikä kukaan uskalla hänelle vastata. Te sanotte heille: 'Minä tahdon', ja heidän niskansa notkistuvat…"
"Todellakin, ajatus on komea", virkkoi kreivitär Dubarry.
"Komea kyllä", vastasi Ludvig XV; "mutta ei yhtä hyvä".
"Mutta se olisi kuitenkin niin kaunista", jatkoi rouva Dubarry innokkaasti, "tuollainen juhlasaattue: aatelisto, päärit, kuninkaan henkivartio- ja kotijoukot, ja valtava kansanlauma, ja itse valtaistuin viisine kultaisilla liljoilla kirjailtune pieluksineen… Siitä tulisi kauniit juhlat!"
"Niinkö luulette?" kysyi kuningas, jonka vakaumus alkoi jo hiukan horjua.
"Ja kuninkaan loistava puku: kärpännahalla sisustettu viitta, kruunun jalokivet ja kultainen valtikka, koko häikäisevä hohde, joka sopii ylhäisiin ja kauneihin kasvoihin. Ah, kuinka te silloin olisitte komea, sire!"
"Siitä on melkoinen aika, kun täällä on nähty lit de justice", sanoi Ludvig XV, muka kylmästi.
"Ei sen jälkeen kuin te olitte lapsi, sire", huomautti rouva de Béarn; "teidän säteilevän kauneutenne muisto on säilynyt kaikkien mielessä".
"Ja sitäpaitsi", lisäsi rouva Dubarry, "olisi se hyvä tilaisuus kanslerille koko hänen terävään ja ytimekkääseen kaunopuheisuuteensa; ja siinä hän saisi murskata totuuden, arvokkuuden ja esivaltaisuuden painolla tuon koko joukon".
"Minun täytyy odottaa parlamentin ensimmäistä rikosta", sanoi Ludvig
XV; "sittenhän nähdään".
"Odotatteko vielä pahempaa, mitä se jo on tehnyt, sire?"
"Mitä se sitten on tehnyt? Sanokaapas."
"Ettekö nyt sitä tiedä?"
"Se on härnännyt hiukan herttua d'Aiguillonia, mutta siitä kai ei sitä voi hirttää… vaikka rakas herttua onkin ystäviäni", jatkoi kuningas ja katsoi rouva Dubarryyn. "Mutta jos parlamentti on härnännyt herttuaa, niin minä olen maksanut samalla mitalla, häijyllä päätökselläni, eilen tai toissapäivänä, en muista enää, milloin. Me olemme siis kuitit kahden puolen."
"No hyvä, sire", sanoi silloin rouva Dubarry vilkkaasti, "rouva kreivitär tässä on tullut ilmoittamaan meille, että nuo musteherrat ovat käyttäneet nokkelasti tilaisuutta hyväkseen".
"Millä tavoin sitten?" kysyi kuningas ja rypisti kulmiaan.
"Puhukaa, madame, kuningas sallii", sanoi rouva Dubarry.
"Sire, herrat parlamentin jäsenet ovat päättäneet olla kokoontumatta, kunnes teidän majesteettinne on myöntynyt."
"Mitä puhutte?" sanoi kuningas. "Te erehdytte, madame, sehän olisi kapinallinen teko, eikä parlamenttini tohdi nousta kapinaan, toivoakseni."
"Sire, minä vakuutan…"
"Madame, ne ovat pelkkiä huhuja."
"Suvaitseeko teidän majesteettinne kuunnella minua?"
"Puhukaa, kreivitär."
"No hyvä, oma prokuraattorini jätti minulle tänä aamuna takaisin oikeusjuttuani koskevat paperit… Hän ei aja enää asioita, koska oikeuslaitos ei enää niitä ratkaise."
"Huhuja vain, sen sanon teille; kokeita, peloituslaukauksia."
Ja näin arvellessaan kulki kuningas kiihdyksissään edestakaisin kamarissa.
"Sire, uskooko teidän majesteettinne enemmän herttua de Richelieuta kuin minua? No hyvä, herttualle annettiin minun läsnäollessani hänen oikeudenkäyntipaperinsa takaisin samoin kuin minullekin, ja herttua poistui prokuraattorin luota sangen kuohuksissaan."
"Raavitaan ovea", sanoi kuningas päästäkseen toiseen puheenaiheeseen.
"Se on Zamore, sire."
Zamore tuli sisään.
"Kirje, valtiatar", lausui hän.
"Suvaitsetteko, sire?" kysyi kreivitär. "Ah, Jumalani!" huudahti hän sitten yhtäkkiä.
"Mitä nyt taas?"
"Kirje herra kanslerilta, sire. Herra de Maupeou on saanut tietää, että teidän majesteettinne on suvainnut tulla vieraakseni ja pyytää nyt välkystäni päästäkseen hetkeksi teidän puheillenne."
"Mikä nyt taas on?"
"Anna herra kanslerin tulla sisään", sanoi rouva Dubarry Zamorelle.
Kreivitär de Béarn nousi ylös ja aikoi lähteä.
"Te ette häiritse, madame", sanoi kuningas hänelle. "Hyvää päivää, herra de Maupeou. Mitä uutta?"
"Sire", vastasi kansleri kumartaen, "parlamentti oli teille haitaksi: nyt teillä ei ole enää parlamenttia".
"Ja miksi ei? Ovatko sen herrat kaikki kuolleet? Ovatko he ottaneet arsenikkia?"
"Taivas soisi, että olisivat ottaneet… Ei, sire, he elävät kaikki; mutta he eivät tahdo enää kokoontua, vaan ovat jättäneet erohakemuksensa. Minä otin ne kaikki vastaan äsken yhdessä tukussa."
"Parlamentin jäsenetkö?"
"En, sire, vaan erohakemukset."
Kreivitär Dubarry sanoi hiljaisella äänellä:
"Niinkuin teille puhuin, sire, asia oli vakava."
"Sangen vakava", vastasi Ludvig XV kärsimättömästi. "No niin, herra kansleri, mitä olette nyt tehnyt?"
"Sire, tulin saamaan teidän majesteettinne käskyjä."
"Ajetaan nuo herrat maanpakoon, Maupeou."
"Sire, he eivät kokoonnu, vaikka olisivat maanpaossa."
"Vaaditaan heitä kokoontumaan… Pyh, käskyt ovat kuluneita… kuninkaalliset määräykset samoin…"
"Ah, sire, tällä kertaa täytyy heille näyttää, että teillä on tahtoa."
"Niin, olette oikeassa…"
"Rohkeutta nyt!" kuiskasi rouva de Béarn rouva Dubarrylle hiljaa.
"Ja näyttää viimein olevanne valtias, kohdeltuanne heitä monta kertaa isän tavoin!" huudahti kreivitär Dubarry.
"Kansleri", sanoi kuningas verkkaan. "Minä en tiedä enää muuta kuin yhden keinon: se on ankara, mutta tehokas. Pidettäköön lit de justice; saakoot he kerran vavista!"
"Se on oikea sana!" huudahti kansleri; "heidän täytyy joko taipua tai taittua".
"Madame", lisäsi kuningas kääntyen vanhan käräjätädin puoleen, "ellei teidän oikeusasiaanne ratkaista, niin näette nyt, että se ei ole minun vikani".
"Sire, te olette suurin kuningas maailmassa."
"Ah, niin, niin;…" toistivat kreivitär Dubarry, Chon ja kansleri yhteen ääneen.
"Niin ei kuitenkaan se maailma sano", mutisi kuningas.
KUUDESKYMMENES LUKU
Lit de justice
Kuninkaan komea lit de justice toimitettiin kaikilla niillä juhlamenoilla, joita siltä vaativat toisaalta kuninkaan ylpeys ja toisaalta ne juonet, jotka houkuttelivat kuninkaan tähän valtiokeikaukseen.
Kaikki kuninkaan henkivartio- ja kotijoukot olivat aseissa. Ja valtava lauma kaupungin sotilaita, palovartijoita ja poliiseja oli varustettu suojelemaan herra kansleria, jonka täytyi panna yrityksessä vaaraan oma itsensä aivan kuin mikä kenraali ratkaisevana taistelupäivänä.
Hän oli kaikkialla inhottu, tuo kansleri. Hän tiesi sen, ja jos hänen itserakkautensa ehkä sai hänet pelkäämään, että hänet murhattaisiin, niin voivat jälleen paremmin yleisön mielialasta perillä olevat henkilöt liioittelematta ennustaa hänelle ainakin jotain tuntuvaa häpäisyä tai edes vihellyksiä.
Samaa kestitystä oli aiottu myöskin herra d'Aiguillonille, jota parlamentin väittelyiden kautta jo hieman täsmällistynyt kansan vaisto inhosi. Kuningas koetti olla kirkkaan tyyni, mutta kuitenkaan ei hän ollut aivan rauhallinen. Siitä huolimatta nähtiin hänen ihailevan itseään tuossa komeassa kuninkaallisessa puvussa, ja kuultiin hänen lausuvan kohta sen jälkeen mietelmän, ettei mikään suojele paremmin kuin majesteettisuus.
Hän olisi voinut lisätä siihen: "Ja kansan rakkaus." Mutta sitä lausetta oli toistettu hänelle niin usein hänen sairautensa aikana Metzissä, ettei hän arvellut voivansa virkkaa sitä enää, joutumatta syytetyksi matkimisesta.
Aamulla otti Madame la dauphine, jolle tällainen näytelmä oli aivan uutta ja joka ehkä pohjaltaan halusi sitä nähdä, kasvoilleen valittavaisen ilmeen ja säilytti sen sitten koko ajan toimitukseen kuljettaessa; ja se käänsi yleisön mielipiteen suuresti hänen puolelleen. Rouva Dubarry oli rohkea. Hän lähti menoihin koko nuoruuden ja kauneuden antamalla itseluottamuksella. Sitäpaitsi: olihan hänestä jo kaikki sanottu; mitä siihen voitiinkaan lisätä enää? Hän esiintyi siis säteilevänä, aivan kuin hohde hänen ylhäisestä rakastajastaan olisi heijastunut häneenkin.
Herra herttua d'Aiguillon kulki uljaasti kuninkaan edessä astelevain päärien joukossa. Hänen ylevillä ja ilmehikkäillä kasvoillaan ei näkynyt minkäänlaista huolen tai tyytymättömyyden merkkiä. Hän ei kantanut päätänsä triumfaattorin tavalla. Kuka näki hänen kulkevan sellaisena, ei aavistanut, minkälaiseen taisteluun kuningas ja parlamentti olivat joutuneet keskenään juuri hänestä.
Kansanjoukko osoitteli häntä sormillaan ja parlamentin jäsenten riveistä luotiin häneen julmistuneita katseita, mutta muuta ei tehty.
Parlamenttitalon suuri sali oli tungokseen asti täynnä väkeä; juhlamenoihin osaa ottavien ja katselijain luku nousi yli kolmen tuhannen.
Ulkona kuhisi rahvas, oikeudenpalvelijain keppien ja kaupunginvartijain sauvain aisoissaan pitämänä; eikä se ilmaissut läheisyyttään muulla kuin tuolla käsittämättömällä hurinalla, joka ei ole varsinaista ääntä eikä lausu yhtään selvää sanaa, mutta joka kuitenkin kuuluu: siis sellaisella, jota syyllä saattaisi sanoa kansan aaltojen pauhuksi.
Sama sanattomuus vallitsi suuressa salissakin, kun askelten kaiku oli hiljennyt ja kaikki olivat asettuneet paikoilleen ja kuningas oli käskenyt majesteettisen synkkänä kanslerinsa alottaa puheensa.
Parlamentin jäsenet tiesivät etukäteen, mitä lit de justice heille toisi. He käsittivät hyvin, minkä tähden heidät oli kutsuttu kokoon. Aiottiin luonnollisesti ilmaista heille rajattoman vallan tahto. Mutta he tunsivat kuninkaan pitkämielisyyden, ellei sitä sopinut peloksi kutsua; ja jos he jotakin pelkäsivät, pelkäsivät he paremminkin, mitä seurauksia lit de justice aikoinaan toisi mukanaan, kuin tätä istuntoa.
Kansleri ryhtyi puhumaan. Hän oli kaunosanainen mies. Alkupuoli puhetta oli taitava, ja todistelevan tyylin ihailijat saattoivat iloita siitä suuresti.
Mutta sitten muuttui puhe niin ankaraksi oikaisuksi, että aateliston huulille ilmestyi hymy ja että parlamentin jäsenille tuli melkoisen ilkeä olo.
Kuningas käski kanslerinsa suun kautta, että kaikki Bretagnea koskevat jutut oli jyrkästi lopetettava, koska hän oli saanut niistä tarpeekseen. Hän vaati parlamenttia sopimaan herttua d'Aiguillonin kanssa, joka oli kuninkaan mieleinen palvelija, eikä enää keskeyttämään oikeudenkäyttöä, koskapa kaikki oli menevä kuin muinoin kultakauden onnellisina päivinä, jolloin purot sorisivat sisällöltään parlamentaarisia tai lainopillisia viisiosaisia puheita, ja jolloin puut olivat täynnänsä oikeuspöytäkirjoja, joita herrat asianajajat ja prokuraattori virka-arvonsa nojalla poimivat heille kuuluvina hedelminä.
Tällaiset herkut eivät sovittaneet parlamenttia enempää herra de Maupeoun kanssa kuin d'Aiguillonin herttuankaan. Mutta puhe oli loppunut, eikä vastaus ollut sallittu.
Parlamentin jäsenille tämä oli paha ärsytys, ja he käyttäytyivät kaikki sangen rauhallisesti ja välinpitämättömästi, sellaisella yksimielisyydellä, joka on perustuslaillisten ryhmäin suurin voima. Ja moinen käytös närkästytti suuresti hänen majesteettiaan ja parvekkeelta katselevaa ylhäistä maailmaa.
Madame la dauphine kalpeni vihasta. Hän oli nyt ensi kertaa näkemässä kansan vastarintaa. Ja hän arvioi kylmästi sen voimaa.
Hän oli tullut parlamentin kokoukseen aikeella olla ainakin näköjään toista mieltä kuin mitä siellä aiottiin julistaa. Mutta nyt vetivät tunnesyyt dauphinea yhä enemmän hänen rotuunsa päin, vetivät häntä yhtymään hänen omaan luokkaansa kuuluviin henkilöihin. Ja siinä kiihtyi hän niin suuresti, että kuta syvemmälle kansleri puri hampaansa parlamentaariseen lihaan, sitä enemmän suututti tuota nuorta ja ylpeää naista, että kanslerin hampaat olivat muka vielä liian tylsät. Hänestä tuntui kuin olisi hän itse löytänyt tarvittaessa paremmin sanat, jotka olisivat saaneet koko tuon lauman hyppimään kuin naudat paimenen terävän sauvan uhkaamina. Lyhyesti sanoen: hän arvioi kanslerin liian heikoksi ja parlamentin liian voimakkaaksi.
Ludvig XV oli fysionomisti, niinkuin kaikki itsekkäät olennot olisivat, elleivät he olisi joskus yhtä laiskoja kuin itsekkäitä.
Madame la dauphinen kelmeät ja yhteen purrut huulet kertoivat kohta hänelle, mitä dauphinen sielussa liikkui.
Silloin tutki hän vastapainoksi rouva Dubarryn kasvoja. Mutta nyt hän ei nähnytkään sitä voitonriemuista hymyä, jonka hän oli uskonut niillä näkevänsä; hän huomasi rouva Dubarryn silmissä ainoastaan kiivaan halun tavoittaa kuninkaan katsetta, aivankuin saadakseen selvää, mitä kuningas ajatteli.
Mikään ei peloita heikkoja luonteita enempää kuin se, että he näkevät toisten mielialan ja tahdon saaneen varman muotonsa ennen heitä itseään. Jos he näkevät katseltavan itseään sellaisin ilmein, että siinä voi huomata jo tehdyn päätöksen, luulevat he, etteivät he vielä ole tehneet kaikkea, että he ovat olleet naurettavia ja että noilla toisilla on oikeus vaatia heiltä vielä enemmän kuin he ovat tehneet.
Silloin menevät he äärimmäisyyksiin; ja pelkurista tulee karjuva leijona; äkillinen mielenmuutos ilmaisee nyt reaktsioonin, jonka pelko synnytti heikommassa luonteessa.
Kuninkaan ei olisi tarvinnut lisätä ainoaakaan sanaa kanslerinsa puheeseen; se ei olisi ollut hovisäännön mukaistakaan; ja se oli nyt ehkä hyödytöntäkin. Mutta tässä tilaisuudessa meni häneen suulauden pahahenki, ja hän viittasi kädellään, että hän tahtoi puhua.
Heti muuttui yleinen tarkkaavaisuus ällistykseksi.
Parlamentin jäsenet käänsivät kaikki yhtaikaa päänsä valtaistuimeen päin, aivan kuin samoja liikkeitä noudattava rivi opetettuja sotilaita.
Prinssit, päärit ja upseerit olivat tyrmistyneet. Ei ollut mahdotonta, ettei hänen kaikkeinkristillisin majesteettinsa sanoisi jotakin sangen tarpeetonta näiden jo lausuttujen varsin hyvien asiain jatkoksi.
Herttua de Richelieu, joka oli ensin asettunut loitolle sisarenpojastaan, lähestyi nyt häntä, varsinkin silmäyksillään ja salaisen sielunheimolaisuuden hienolla vaistolla.
Mutta silloin kohtasi hänen katsettaan, joka oli alkanut muuttua liian kapinalliseksi, yhtäkkiä rouva Dubarryn kirkas katse. Ja koska Richelieulla oli paremmin kuin monella muulla hyödyllinen taito siirtyä yhdestä mielialasta toiseen, niin heilahti hän nyt heti ivallisesta sävystä ihailevaan, ja hän valitsi kauniin kreivittären leikkauskohdaksi näiden kahden äärimmyyden lävistäjien välillä.
Hän lähetti siis ohimennen rouva Dubarrylle onnittelevan ja kohteliaan hymyn. Mutta kreivitär ei antanut kuitenkaan sen itseään pettää, varsinkaan koska marski, joka oli nyt ryhtynyt lähentelemään yhtaikaa parlamentin jäseniä ja heidän vastapuolellaan olevia prinssejä, oli pakotettu jatkamaan tuota kaksinaista peliään, jota hän tosiasiassa itse mielikin.
Miten monia nähtäviä vesipisarassa! Se on huomioiden tekijälle kokonainen valtameri! Miten monet vuosisadat yhdessä ainoassa sekunnissa, tuossa kuvaamattomassa ikuisuudessa!
Kaikki tämä viimeksi kertomamme tapahtui sinä lyhyenä tuokiona, jolloin hänen majesteettinsa Ludvig XV valmistausi puhumaan ja avaamaan suunsa.
"Te olette nyt kuulleet", lausui hän lujalla äänellä, "mitä kanslerini on teille tahdostani ilmoittanut. Valmistukaa siis tarkoin sitä noudattamaan, sillä sellainen on aikomukseni, enkä sitä koskaan muuta!"
Ludvig XV ponnahutti nämä viimeiset sanat ukkosen jyrinällä ja voimalla; ja ne lamasivatkin kokouksen aivan kuin salaman isku.
Väristys kulki parlamentin jäsenten selkää pitkin, kauhun väristys, joka kohta siirtyi myöskin kansan joukkoon, aivan kuin sähkökipinä kiitää pitkin yhtenäistä ketjua. Sama väristys karmi hienosti myöskin kuninkaan puoluelaisia. Yllätyksen ja ihailun ilmeet liikkuivat kaikilla kasvoilla, tuntuivat kaikissa sydämissä.
Madame la dauphine kiitti kuningasta tahtomattaankin, sillä hänen kauneista silmistään välkähti salama.
Rouva Dubarry sai sen sähkövaikutuksen, eikä voinut olla ponnahtamatta ylös; ja hän olisi taputtanut käsiään, ellei hän hyvin perustelluista syistä olisi pelännyt, että häntä olisi kivitetty hänen ulos mennessään tai että hän seuraavana päivänä olisi saanut postitse sata toistaan inhoittavampaa kuplettia.
Ludvig XV saattoi nyt nauttia täydellistä voitonriemua.
Parlamentin jäsenet taivuttivat päänsä alas, kaikki yhtenä miehenä niinkuin äskenkin.
Kuningas nousi ylös kultaisilla liljoilla kirjatuilta pieluksiltaan.
Rummut pärähtivät, torvet törähtivät soimaan ulkona. Kansanjoukko, joka oli sorissut hiljaa kuninkaan saapuessa parlamenttitaloon, alkoi nyt pauhata, ja sen ääni haipui kaukaisuuteen, sotamiesten ja poliisien loitontamana.
Kuningas kulki ylpeänä läpi salin, eikä nähnyt matkansa varrella muita kuin nöyryytettyjä päitä.
Herra d'Aiguillon asteli jälleen hänen majesteettinsa edellä, käyttämättä väärin riemukasta voittoaan.
Kun kansleri tuli salin ulko-ovelle ja näki kaukaa koko tuon kansan lauman, pelästyi hän uhkaavia katseita, joita loitoltakin häneen sinkosi, ja sanoi kaupunginpalvelijoille:
"Tulkaa minua lähemmäksi."
Herra de Richelieu kumarsi syvään herttua d'Aiguillonille ja virkkoi sisarensa pojalle:
"Nyt ovat nuo päät sangen nöyriä, herttua; mutta joskus ne kohoavat kirotun pystyyn. Varokaahan!"
Rouva Dubarry tuli samassa eteisen läpi lankonsa, markiisitar de Mirepoixin ja monien muiden vallasnaisten seurassa. Hän kuuli vanhan marskin huomautuksen, ja koska hän oli sukkelampi suultaan kuin kaunaa kantava, sanoi hän:
"Oh, siitä ei pelkoa, marski; ettekö kuullut hänen majesteettinsa sanoja? Kuningas sanoi huomatakseni, ettei hän koskaan muuta aikomustaan."
"Peloittavat sanat tosiaan, madame", vastasi vanha marski hymyillen. "Mutta onneksi meille eivät nuo poloiset parlamentin jäsenet huomanneet, että kuningas katseli juuri teihin, kun sanoi, ettei hän koskaan muuttaisi aikomustaan."
Ja marski täydensi tätä korulausuntaansa yhdellä tuollaisella verrattomalla kumarruksella, jollaisia nykyaikaan ei osata tehdä edes teatterissakaan.
Rouva Dubarry oli nainen eikä suinkaan valtioviisas. Hän ei huomannut marskin sanoissa muuta kuin kohteliaisuuden, vaikka d'Aiguillon tunsi niissä hyvin sekä piston että uhkauksen.
Niinpä vastasikin rouva Dubarry marskille hymyllä, kun taas hänen liittolaisensa, herttua d'Aiguillon, puri huultaan ja kalpeni, sillä nyt hän näki, ettei enolta ollut kauna vieläkään loppunut.
* * * * *
"Josef Balsamossa" kerrotuista tapauksista kehittyy edelleen "Neiti de Taverney", joka on ilmestynyt "Alexandre Dumasin Historiallisten romaanien" 3. n:ona.