Joulu-yön tarina

language: Finnish

JOULU-YÖN TARINA

Kirj.

Larin-Kyösti

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Fundament, 1918.

SISÄLLYS:

Joulu-yön tarina.
Juoksa Joikuja.
Hiirenkesyttäjän kosto.
Tupakkajurri.
Kiittämättömyys.
Asemamies.
Vanhankartanon tarina.
Alju.
Puhelinpylväs ja pihlaja.
Ainaisen auringon etsijä.

Joulu-yön tarina.

Yksinäisellä saarella asui Jurkka, vanha kalastaja. Hän kulki ja höpisi aina itseksensä. Kylässä, jossa hän kerran viikossa kävi ruokaa hakemassa, sanottiin häntä henkiennäkijäksi. Hän puheli muka oudon olennon kanssa, jota hän sanoi "Liitäjäksi".

Oli joulu. Pappiloissa ja kartanoissa paloivat joulukynttiläkuuset ja pirttien palkeilla kahisivat oljet. Mutta yksin istui mökissään Jurkka odotellen viimeistä jouluiltahämäräänsä, sillä Liitäjä sen oli hänelle sanonut, että kuolema tulisi sinä yönä ajaen mustalla varsalla helistellen kulkusilla yli järven jään.

Jurkka istui pyhäpaita yllään sänkynsä laidalla ja kuunteli tuulen outoja ääniä, jotka supsutellen ja kuiskutellen kiertelivät pitkin nurkkia. Niin, tulkoon vain vapahtaja-kuolema, eihän häntä kukaan kaipaisi, eihän hänestä kellekään hyötyä ollut, eihän maarin, eihän maarin!

Silloin tuuli humisi syvemmin kuin huokaisten ja Jurkka oli tuntevinaan, miten Liitäjä näkymättömänä lehahti huoneeseen ja istahti hänen viereensä. Liitäjä oli valkeahipiäinen, kuultava, kalpea, keveä kuin arka aatos ja haihtuva kuin haikea uni.

— Liitäjä, Liitäjä! Missä kulkee nyt kuolema, höpisi Jurkka.

— Ohi kirkon kiitää, ohi kalmiston karkaa!

— Liitäjä, Liitäjä! Onko kalman hevonen huurteessa?

— Kalman hevonen on höyryn huurteessa!

— Liitäjä, Liitäjä, kohta on keski-yö ja minun elämäni puu! Kukkiiko se kohta?

— Kohta kukkii elämäsi kypsä puu, etkö jo tunne täyteläistä tuoksua?

— Niin, minun kaunis pihlajani kukkii. Liitäjä, Liitäjä! Näetkö oksaa, joka akkunanreijästä huojuu huoneeseen?

— Näen oksan, joka huojuu huoneeseen, se viheriöitsee kuin joulukynttiläpuu.

— Liitäjä, tiedätkö! Minä kasvatin sen kauniin pihlajan jo nuorena akkunani alle. Kerran myrsky työnsi oksan akkunasta sisään.

— Myrskykö työnsi oksan akkunasta sisään?

— Niin, mutta minä en leikannut oksaa.

— Sinä et leikannut oksaa, vaikka kylmää huokui huoneeseen.

— Minä lämmitin tupani ja katso, oksa alkoi vihertää keskellä talvea.

Alkoi vihertää keskellä talvea ja minulla oli huoneessani ikuinen kesä… Vaikka talven tilhejä ulkona paleli paljailla oksilla. Mutta minun oksani viheriöitsi, niinkuin se vain kesällä viheriöitsee ja lehdet tukkivat akkunan aukon niin, ettei pakkanen huokunut huoneeseeni.

— Siksi, että sinä säästit oksan, sait sinä sieluusi ikuisen kesän ja ikuisen runsauden rauhan.

— Liitäjä! Liitäjä! Mikä ihana tuoksu tulvaa nyt huoneeseen? Onko nyt minun kesäni tullut keskellä talvea?

— Keskellä talvea kukkii nyt elämäsi puu.

— Liitäjä, Liitäjä! Mikä häikäisevän hivelevä valo virtaa himmeään huoneeseeni!

— Taivaalle puhkeavat kaikki tulikukkien terät, ja kuolema kulkee vielä kaukana!

— Mikä rauha ja rakkaus täyttää sydämeni! On kuin näkisin suuren joulukynttiläpuun, jonka oksan alla lapsena leikin, nyt se kohoo, kasvaa läpi katon taivaaseen saakka.

— Eikö sinun ole kylmä?

— Minun suonissani on suvinen lämpö, suvinen suhina soi korvissani ja suuret suvilinnut laulavat puun latvassa.

— Sinä näet unelmiesi ihanan puun.

— Liitäjä, Liitäjä, tämä unelma on iki-ihana!

— Nuku, nuku, niin näet vielä ihanamman uneni

— Mutta Liitäjä, Liitäjä, minä kuulin jo kulkusten kilinän!

— Kuolema kulkee vielä kaukana.

— Mutta nyt ajoi jo kuolema pihalle.

— Kuolema kauas jäälle jäi.

— Minä tunnen, kuinka minä kohoan kuin paratiisilintu, minä astun joulukynttiläpuun oksalle, minä kiipeän, minä kohoan, minä olen keveä kuin höyhen ja syvällä alhaalla allani näen minä kirkon, pappilan ja järven jään. Mutta missä kulkee kuolema?

— Kuolema ajoi jo ohitse, etkö kuule kulkusien kilinää?

— Liitäjä, Liitäjä, minä en kuule kulkusia. Minä näen taivaan aukenevan. Kuin kesäisten lehtojen latvat kohisevat korkeat urut korvissani.

— Ikuiset henget soittavat sinulle taivaan aurinkoportin edessä.

— Liitäjä, Liitäjä! Nyt portti aukenee, maa katoo kuin varjo silmistäni. Minä näen, minä näen, Liitäjä, Liitäjä!

* * * * *

Vanha Jurkka asetti kädet rinnalleen, pää vaipui taaksepäin, hän nukahti kuin lapsi ihmeellinen, arvoituksellinen hymy huulilla.

* * * * *

Kun Jurkkaa ei pariin päivään kuulunut kylille, tulivat ihmiset häntä katsomaan.

Hän makasi vuoteessaan kuolleena lasittunein avosilmin, ikäänkuin hän olisi tuijottanut läpi katon jotain epämääräistä, salaperäistä, suurta ja tuntematonta — — Mutta lattialla vuoteen vieressä oli taittunut pihlajan oksa, jonka lehdet olivat surkastuneet. Jouluyön myrsky oli murskannut pihlajan akkunan alla.

Juoksa Joikuja.

Nuori lappalainen Juoksa ajeli valkealla porollaan tunturilla. Vaarat loistivat valkoisina hänen silmissään ja lumitähdet kimmelsivät Hiljaa huojui hän pulkassaan, jälessä nuoraan sidottu ahkio, johon oli sälytetty kodan kangas, padat, astiat ja muut taloustarpeet. Ja Juoksa ajatteli yksinäistä elämäänsä tunturilla, tähdet vilkuivat kuin silmäripsiään räpyttäen hänelle salaperäisinä ja kylminä korkeudesta yli tunturien. Ja Juoksan valtasi sanomaton ikävä. Hän hoputti poroa, joka juoksi läähätellen hänen edessään ja heitteli kavioillaan lunta vasten hänen silmiänsä.

Ja siihen aikaan oli kuin kummallinen mykkyys laajassa Lapissa, mykkyys painot luontoa ja ihmisiä. Harvoin visertelivät linnut, vain riekot naurelivat kuin pahat peikot pelottaen ja eksyttäen ajajia ja erämiehiä. Ihmiset olivat umpikuljuisia ja mykkämielisiä, epäillen katselivat he vierasta, jonka tulon hallin ärheä haukunta ilmaisi, eikä tämä heleä haukunta tuonut vaihtelua heidän yksitoikkoiseen elämäänsä. Silloin levitti ikuinen puolihämärä ikäänkuin tumman lepakonsiipensä yli raukean, rajattoman Saamemaan. Sanattomina istuivat Lapin miehet ja naiset sijoillaan tai puuhailivat arkoina arkiaskareissaan. Sillä he eivät vielä silloin tunteneet laulun lohduttavaa taitoa, joiun jumalallista sytytystä heidän ilottomissa sydämissään. Heidän mielensä oli kuin öinen luonto heidän kotansa ympärillä.

Juoksa ajeli hiljaa, ei kuulunut muuta kuin sijojen sälinää ja porokellojen kilkatusta. Kun Juoksa saapui tunturille, näki hän allaan pienen joen uoman kiemurtelevan tunturien välitse. Hän katseli kaukaisia jäätyneitä jänkiä ja matalaa metsää, joiden rantojen yllä levisi raukea, viheriä heloitus taivaalla. Oliko tämä hänen luvattu maansa, olivatko nämä rannat hänelle pyhitettyjä, tännekö hän pystyttäisi kotansa, sinnekö toisi hän omansa… onnensa yön puolen maasta?

Näitä mietti Juoksa istuessaan pulkassaan ja ajaessaan ylös tunturin rinnettä. Mutta äkkiä kävi pitkä leimuava säihke yli taivaan. Leimun ja säihkeen syttyessä nosti hän katseensa aivan taivaan keskikohtaan. Se velloi ja värjyi milloin rikinkeltaisena, milloin tiilenpunaisena, se levisi ja kuohui nopeasti. Jonkun ajan kuluttua alkoivat läntiseltä taivaalta uudet tulikimput singota, itäiseltä taivaan rannalta sinkui vastaan uusia sädesuihkuja, jotka ikäänkuin ristiaallokossa taittuivat toisiaan vasten avaruuden alla. Tulimeri kohosi ja vaipui vähitellen. Se loi koko seudun satumaaksi. Juoksan henki kohosi kokonaan leimuavaan avaruuteen, joka heijasti ihmeellisillä väreillään valkeaverhoisiin tunturinseiniin. Hetken riehuttuaan vaalenivat, uupuivat ja liukuivat tulikielet pohjoiseen ikäänkuin kadoten ammottavaan kitaan. Pohjoiselle taivaan rannalle jäi vain väreilevä, leveä kultakirjokaari, luoden valoa korven helmassa ajelevalle yksinäiselle lappalaiselle.

Juoksa heilautti ajohihnaa ja poro alkoi juosta alas rinnettä joen rannalle. Pohjoinen säteilevä kaari näytti hänestä nuorten lappalaistyttöjen rintakoristukselta, joita nuoret saamisulhot heille morsiuslahjoiksi antavat poroja vaihdettuaan. Ja taasen ajatteli Juoksa omaansa… onneansa, jota tunnetta hän ei voinut pukea sanoiksi eikä säveliksi. Kummallinen ahdistus ja levottomuus ahdisti häntä. Ja kuta lähemmäksi hän ajeli joelle, sitä levottomammaksi hänen mielensä muuttui.

Keski-yöllä hän saapui joelle. Hän pystytti sen rannalle kotansa, loi sen ympärille lunta, ripusti räppänästä riippuvaan koukkuun patansa, teki tulen, söi liemensä ja viskautui sitten peskiinsä puettuna porontaljalle nukkumaan.

Hän heräsi yöllä, hän oli ikäänkuin puoleksi horroksissa, puoleksi valveilla. Hän tunsi, ikäänkuin maa hänen allansa olisi liikahtanut Mitä tämä merkitsi? Hän oli kuulevinaan askeleita, hän nousi ja siirsi oviverhon, mutta ei nähnyt ulkona ketään. Hän paneutui taas levolle. Nyt kuuli hän, ikäänkuin joku olisi kuiskuttanut jotain hänen korvaansa kotakankaan takaa. Hän kääntyi äkkiä ja kysyi kuiskuttajaa, mutta ei saanut vastausta. Sitten kuuli hän, ikäänkuin joku olisi raaputtanut kodan seinää, ja kaikki esineet, jotka hän oli ripustanut paikalleen, putosivat maahan, ikäänkuin joku näkymätön olisi niitä viskellyt. Oliko hän joutunut pahojen henkien heiteltäväksi, hän ei tahtonut huutaa eikä kirota, sillä hän tiesi, että sellaiset öiset kävijät eivät sellaista suvaitse, ne voivat tappaa poron, tappaa hänetkin. Hän kuunteli taas, mutta ulkona oli hiljaista. Hän kuuli poronsa kaappivan jäkälää kodan ulkopuolella ja hän tyyntyi. Ehkä tuuli vain oli tehnyt kepposiaan. Hän kääri porontaljan ympärilleen ja nukahti taasen.

Hän heräsi taas omituiseen meluun. Pata kuohui ja räiskähteli, ja hiillos sen alla kiilui. Ja kun hän katseli tarkemmin, näki hän jotain heilahtelevan edestakaisin kodassa. Pata heilahteli edestakaisin niinkuin kirkonkello ja hän oli kuulevinaan säveliä sen soinnussa ikäänkuin naisen äänen, joka hiljaa ja heleästi hyräili omituisia sanoja. Hän nousi ja korjasi hiillosta, sillä hänen oli vilu. Silloin hulmahti, ikäänkuin tunturilta olisi luistanut lumivyöry tai myrsky olisi tahtonut nostaa koko kodan ilmaan. Tuli sammui. Juoksa kaatui vuoteelleen. Juoksa jäi katselemaan tähtiä, jotka tuikkivat räppänästä.

Juoksasta tuntui, ikäänkuin hän olisi vaipumistaan vaipunut maan alle, mutta tähdet loittonivat loittonemistaan, niin että ne lopulta pienenivät aivan näkymättömiksi ja silloin tapahtui jotain aivan ihmeellistä. Kun hän avasi silmänsä, näki hän kodan nurkassa revontulien loimussa ihmeen ihanan neidon, joka oli puettu valkoiseen sarkakäyhtiin, sen ympärillä oli kimmeltävä solkivyö. Päässä oli tytöllä valkoinen neljän tuulen lakki. Hänen pippurinruskeat suuret, syvät silmänsä paloivat kiehtovasti, niistä välähti ikäänkuin kullankellertävä välke kuusta. Hän nosti kätensä, hän oli varoittanut Juoksaa. Juoksa ei voinut siirtää silmiään immen ihanuudesta. Hän aikoi nousta, mutta hän oli ikäänkuin taljaan kiinnitetty, hän toivoi, että impi tulisi lähemmäksi ja hän ajatteli: olisipa hän minun omani… onneni.

— Mitä sinä tahdot minusta? Impi ravisti päätään. Onko tähän aarre kätketty, mutta silloinhan olisi kattilan reuna äsken muuttunut härän pääksi, härän päästä siemeneksi, siemenestä sisiliskoksi? Miksi pata pelotti minua? Enhän näe vihreätä tulta. Onko tähän paikkaan kaivettu kavallettu aarre? Taasen ravisti impi ihanata päätään. Oletko sinä uni, niin toivoisin, etten koskaan heräisi? Jos sinä olet ihmisen impi tai immen kuva, niin vastaa minulle! Jos sinä olet tämän paikan haltiatar, niin häiritsenkö minä sinua? Impi nyökytti päällään ja katosi samassa. — Juoksa hieroi silmiään, oliko hän nähnyt unta? Hän oli vielä näkevinään sen ihanan immen, joka katosi kodan oviverhon kautta. Sitten nukahti Juoksa omiin ajatuksiinsa.

Juoksa ei tiennyt, kuinka kauan hän oli nukkunut. Hän heräsi hirveään ryskeeseen, koko kota oli rysähtänyt hänen päällensä ja oli jo aamu. Sen näki hän tähdistä, jotka yöllä paloivat taivaalla suurina, räpyttelevinä silminä, päivällä pilkoittaen pienempinä ja siristelevinä.

Juoksa kömpi kotansa alta vahingoittumattomana. Siitä arvasi hän, että hän oli ollut tekemisissä hyvän haltiattaren kanssa. Mutta hän tiesi myöskin, ettei haltiattaria saisi liian kauan kiusoitella. Hän valjasti poronsa pulkkansa eteen ja sälytti kalustonsa ahkioon. Sitä tehdessään hän kuuli kaukaista, kummallista laulua, ikäänkuin joku olisi ruvennut puhumaan kummallisessa tahdissa, korostaen eri sanoja, jotka vähitellen sulivat säveliksi. Se ääni läheni, ikäänkuin joku olisi kiitänyt pulkassa alas tunturin rinnettä hänen ohitsensa. Mutta Juoksa ei nähnyt ajajata eikä poroa, hän kuuli vain porokellon soivan ja ihmisäänen, joka puheli yksitoikkoisesti ja keinuttavasti.

Nyt Juoksa kuuli selvästi sävelien sanat ja ne sanat olivat ihania kuin itse haltiatar, jonka hän oli nähnyt yöllä. Ja ne säveleet tuntuivat hänestä nyt niin tutuilta, ikäänkuin hän koko elinikänsä olisi kuunnellut niitä. Ne äänet puhuivat lapsen itkusta kätkyessä, joka riippuu kodassa, miesten mutinasta, naisten naurusta, poroista ja susista, kaikesta, mitä hän oli nähnyt ja kuullut. Mutta ne näyt ja kuulemat ikäänkuin etääntyivät hänestä itsestään niin, että hän ikäänkuin vapautui niistä hetkeksi ja tunsi suloisen levon ja lohdutuksen orpoisessa olemuksessaan. Laulu oli niin ihanaa kuulla, että melkein itketti.

Iloisena Juoksa heittäytyi pulkkaansa ja leiskautti ajohihnalla kylkeen poroa, joka tanssien hilpeästi tunturitanssiaan alkoi kiitää kuin varjo lumella. Juoksa kuuli nyt uusia sanoja, uusia säveliä, ikäänkuin joku ajaja hänen edellään olisi niitä heläytellyt iloksi itselleen ja muille, tietäessään pian pääsevänsä tutuille tanhuville ja omaisten paliskunnille. Tietämättään Juoksa alkoi matkia ääniä, joita hän kuuli. Hän hyräili ja heläytteli niin, että tunturin seinä kajahti ja hän nautti omasta äänestään. Puhuiko kaiku vai puhuiko joku hänen sisimmässään, sitä hän ei tiennyt, hän jupisi ja joikui, niinkuin hän olisi ennen joikunut koko elinikänsä.

Ja Juoksa joikui lappalaispojasta, joka heittää suopungin poron sarvien ympäri, ensi porostaan, huimasta hiihdosta, hypyistä yli syvien kuilujen, pakkasen raikkaasta paukkeesta, susimetsästyksestä, karhun kierrosta, manauksista ja loihduista, kaikista elämän nuorista riemuista. Hän joikui lappalaistytöstä, joka kirkkoporollaan ajaa keskelle markkinain temmellystä kirjavassa puvussaan… joikui häistä ja häädöistä. Hän joikui revontulista, jäämeren yönpuolen maasta, jonka rannoille paarma ajaa poron etsimään parempia jäkälämaita, niinkuin ikävä ajaa tunturilappalaisen paikasta paikkaan. Juoksan joijussa oli lentoa ja lohtua, joka lumosi koko hänen olentonsa, niin ettei vilu tuntunut vilulta eikä ikävä ikävältä. Hän lauloi Lapin pitkästä talvi-yöstä, kuusta, tähdistä ja lumesta, jotka ovat oppaina eksyvälle erämiehelle. Hän lauloi järvistä, jängistä, pounun hiiristä ja tunturikotkista, lauloi rakkaasta kodasta, rauhallisesta yksinäisyydestä, arkiaskarruksista tulen ääressä. Lopulta hän laikahti laulamaan omista toiveistaan, omasta onnestaan… tunturipurojen levottomasta lirinästä, vaivaiskoivun lehtien ensimäisistä pyöreistä, vihreistä hiirenkorvista… kielavelgosta, Lapin satakielestä, joka jokilaaksossa laulaa etelän tuoksuvista ruusutarhoista, tuhansien sääskien tanssiessa sen ympärillä. Lempeästi hän lauloi kevään tulosta ja auringon ensi säteistä. Hän lauloi nyt yhä raikkaammalla äänellä aurinkolaulun, vanhan muinaislaulun ylivoimaisista, pyhistä urhoista, seidoista, staaloista ja sankareista, jotka olivat unohtuneet Saamemaan satojen vuosien puolihämärään…

Juoksa juoksutti poroa, tunturia ylös, tunturia alas. Jo näki hän alhaalla kotia, joiden räppänistä sauhu nousi ilmaan kuin rihma, kuuli koirien haukuntaa ja satojen, sarviinsa sekaantuneiden, kaahaavien ja kiimaavien porojen kellon ääntä ja hän laikahteli laulamaan suloisesta ja solakasta haltiattaresta, jonka hän oli nähnyt ja joka oli häntä näin ohjannut ihmisten ilmoille ja kaukaisille kotakunnille. Kito lekos rakis halti ahkoide, voijaa, voijaa, nana, nanaa ja varjol ein, voijaa, voijaa, nana, nanaa, min voeoit, voijaa, voijaa, nana, nanaa!

Juoksa lauloi niin, että kaikki kotakunnat sen kuulivat, vaimot ja miehet kömpivät kodastaan kuulemaan sitä outoa ja ihanata laulua, jota he ennen eivät koskaan olleet kuulleet. Juoksa ajoi ensimäiselle kodalle. Sen edessä seisoi nuori lappalaistyttö. Tyttö katseli häntä avoimilla, ruskeilla silmillään ihmeissään ja iloissaan. Ja siinä katseessa oli ikäänkuin välkettä kuusta. Näkikö Juoksa unta, seisoiko hänen edessänsä haltiatar vai oliko haltiatar vihdoinkin ohjannut hänet hänen oman onnensa luo!

Ja lappalaistyttö nyökytti hänelle päätänsä, sillä hän tiesi jo tulijan katsannosta, että tämä oli tullut häntä noutamaan yönpuolen maasta päivänpuolen maahan, ottaakseen hänet omaksensa ja onneksensa.

— Sinä olet ihan minun mieleni mukaan ja ihana olet sinä katsella, puhuivat Juoksan silmät.

— Sinäkin, suuri sulhoni, päivänpuolen poika, olet minun mieleni mukaan, ihanaa oli kuulla sinun lauluasi ja ihanaa on sinun kanssasi ajaa kauas tuntemattomille tuntureille. Niin vastasivat nuoren tytön ruskeat, suuret silmät.

— Onko hyvä haltiatar saattanut minut sinun asumassoillesi, osoita se minulle, sanoi Juoksa.

Ja tyttö astui kohden ja päästi poron valjaista ja siitä tiesivät heimolaiset, että tyttö oli valinnut tuntemattomilta tuntureilta tulijan.

Juoksa painoi tervehtien poskensa tytön poskeen ja ääni sydämen syvimmässään joikui: Ilmestys, ihanaiseni, sinä valittuni kaikkien vaimojen seassa!

Yön ja päivän päästä vaihtoivat he poroja. Häissään heläytteli Juoksa lemmen joikujaan. Hän lauloi myös hyvälle haltiattarelle, joka oli antanut hänelle joikujan jumalallisen taidon ja vaimon kaikkien vaimojen seassa. Hän kaatoi hiukan viinaa maahan ja sanoi: "hyvä haltiatar, juo sinäkin minun hääviinaani!"

* * * * *

Juoksa ja hänen vaimonsa elivät hyvin kauan, heidän poronsa sikisivät sadottain. Ja missä Juoksa kulkikaan tai minne hän kotansa pystyttikään, siinä eivät haltiattaret enää koskaan häirinneet hänen työtänsä tai hänen untansa, joko hän sitten valvoi tai nukkui. Juoksa opetti joijun monille lapsilleen ja niin levisi laulun lempeä, lohduttava lahja yli koko suuren Saamemaan. Saamelaiset olivat löytäneet oman itsensä — oman säveleensä. Tuntui, ikäänkuin musta mykkyys olisi lauennut, ikäänkuin kevään muuttolinnut olisivat viserrelleet heidän kotansa päällä, jonka räppänästä näkyi pala kirkkaansinistä taivasta. Ihmiset tulivat iloisemmiksi ja onnellisemmiksi, ikäänkuin kauan kaivatun, armaan auringon kultainen syrjä olisi kohonnut yli toivottoman taivaanrannan ja pitkä, hirveä hämärä olisi kohottanut tumman lepakonsiipensä, kadotakseen kauas kaukaisten tunturien taakse.

Hiirenkesyttäjän kosto.

Kaukana Uralin vuoristossa istui vankikomerossa vanki. Päivät hän sai kulkea kaivostöissä kahlehdittuna, vahtisotilaan seuraamana. Piiska vinkui hänen selässään, kun hän väsyi, mutta kahleita ja iskuja raskaampina painoivat hänen mieltänsä alituinen ikävä ja yksinäisyys. Koskaan, koskaan ei hän saisi kultaista vapauttaan takaisin, toivotonna katseli hän aurinkoa, jonka toinen laita suuren tulisen kahlerenkaan tavoin painui vähitellen sateenharmaan vuoriketjun taakse yli avuttomien, onnettomien arojen. — Vahtisotilaan askel kajahti ulkona pakkasessa ja hukarin pää kimmelsi… Tuo sama vahtisotilas, Mishka, ja hän olivat samasta kylästä. Lapsina olivat he leikkineet saman kotipuron rannalla, nuorukaisina olivat he karahuttaneet samalla arovarsalla aavikolle, mutta miehinä olivat he rakastuneet samaan solakkaan naiseen, Ljubaan, vuokraajantyttäreen. Sen jälkeen oli viha salaisella voimallaan myrkyttänyt näiden nuorten mieliä. Näytti siltä, ikäänkuin tyttö olisi ilostunut enemmän Iivanan kosinnasta, mutta Iivana oli köyhä, Iivana läksi maailmaan, etsi työtä - - joutui omituisiin seuroihin… salaperäisiin, maanalaisiin verstaihin, joissa valmistettiin vaarallisia räjähdysaineita… pakeni, joutui kiinni ja vangittiin. Mutta ennen vangitsemistaan hän antoi papin vihittää tytön vaimoksensa, jonka rakkaus oli syttynyt nähdessänsä vartijoiden vangitsevan Iivanan kotikylänsä veräjällä.

Iivana istui kopissaan ja muisteli iloista nuoruuttaan ja solakkaa vaimoansa. Mikä sattuma oli saattanut hänen vaimonsa entisen kosijan hänen vartijakseen? Omituiset olivat Jumalan tiet! Sama sotilas, joka ennen oli ollut hänen hyvä ystävänsä, pilkkasi ja purki nyt päivällä häneen vihaansa, kolliasi häntä pyssyntukilla, kun hän ei jaksanut kyllin nopeasti kulkea harmaassa, surkeassa vankijoukossa kahleiden kalistessa jaloissa.

Mikä yksinäisyys, mikä ikävä ja pimeä hänen ympärillään! Mikä hiljainen, hirvittävä yö, jolloin mustat ajatukset vangitsevat salaperäisillä, sisäisillä sanoillaan! Mutta mitä nyt? Nurkasta kuului hiljaista naperrusta, ensin hän luuli, että joku kaivoi hänelle tietä vapauteen muurin alitse, mutta hän heitti pian tämän epätoivoisen ajatuksen kuullessaan outoa vitinää. Hän astui nurkkaan ja pienen lohenneen kiven alta tirkisteli kaksi pientä pippurinruskeata silmää, ja pienet harmaat viikset liikkuivat veitikkamaisesti kuonon päässä…

His, his, hiiriseni, tule, tule, niin minä silitän! Vanki kaivoi taskustaan leivänmuruja ja syötteli niitä kädestään hiirelle, joka heti kotiutui. Vai on sinun nälkä ja yksinkö sinä siinä piipertelet, pieni ukkohiiri! Missä sinun ystäväsi on, sinun pieni vaimosi, sanoi vanki huokaillen kyyneleet silmissä, sillä hän muisteli omaa nuorta vaimoansa. — Hiiri tottui pian vankiin, se kulki hänen kädellään, se livahti hänen hihaansa ja istui siellä kainalossa lämmitellen itseään. Se seurasi häntä hiassa ulkotöissäkin, se oli hänen ainoa ilonsa hänen raudanharmaassa elämässään ja pieni toivonkipinä alkoi syttyä hänen sisässään, hän toivoi vielä kerran saavansa vaimonsa luokseen.

Eräänä yönä toi hiiri kumppaninsa, se oli niin kiintynyt vankiin, että se uskoi tälle oman omituisensa, ja vangin iloksi tanssivat ne mitä hullunkurisinta prishakkaa kivilattialla, mutta niin pian kuin kuului vahtisotilaan askel kopin ovella, livistivät ne lattian rakoon, ikäänkuin ne olisivat aavistaneet oman kovan kohtalonsa…

Eräänä päivänä kuljetti Iivana taas työssä aljua hiirtä hiassaan, hän sattui luiskahtamaan, ja hiiri putosi maahan. Vimmoissaan nosti vahtisotilas pyssynsä ja survoi tukilla hiiren kuoliaaksi. Iivana nousi pystyyn, kohotti kätensä iskeäkseen kahleella vahtisotilasta päähän. ”Sinä peto! Kerran sinä koetit vietellä minun vaimoni, täällä sinä olet kostoksi kolhinut minua kuin ajokoiraa ja nyt sinä tapoit viattoman hiiren, minun ainoan iloni, niin minun iloni sinä tapoit, ymmärrätkö sitä, mutta kautta pyhän äidin, minä tahdon, minä ennustan sen, kerran hiiret sinut elävänä syövät, syövät, syövät, etkä mahda mitään, vaikka sinulla olisi tuhannen tykkiä! Muista se!” — Niin huusi vanki, kun vartijat kytkivät hänet vielä raskaampiin rautoihin.

Turhaan odotteli vanki yöllä toista hiirtä. Hän suri sen kumppalin kuolemaa kuin jotain, mikä oli käynyt hänelle rakkaaksi… toivon kipinä sammui taas hänen sairaassa sydämessään, hän katseli harmaita Uralin vuoria, jotka seisoivat kuin jättiläismäiset, sinelliin puetut vahtisotilaat taivaan rannalla, ja kuuset välkkyivät kuin pistimet… Vihdoin tuli armelias, alati lohduttava ja lempeähenkinen uni ja vaivutti hänet niille sadun ja seikkailujen maille, joissa ei ole tuskaa, ei kipua eikä valotonta vankeutta. Ja hän näki unta, että hiiret tulivat ja hautasivat hänen pienen pippurisilmäisen ystävänsä, edellä kulki hiiren pieni puoliso satoja saatossaan, ne osasivat puhua ihan niinkuin ihmiset ja ne puhuivat mustasta kostosta vahtisotilaalle, joka syyttä oli surmannut yhden näistä pienimmistä. - —

Kului muutama vuosi. Usvat alhaalla laaksossa vaelsivat kuin suuret harmaat vuoret yli arojen ja tundrojen, joiden kautta oli kulkenut näkymätön nälkä kautta tyhjien talojen ja kuolleiden kylien. Ja uhkaavana kohosi Ural yli usvan eroittaen monet onnettomat omaisistaan.

Vuoren rinteellä kulki yöllä vahtisotilas. Hän kulki edestakaisin pyssy olalla puettuna paksuihin turkkeihin ja huopasaappaisiin ja pistin välähti usvan seasta. Alakuloinen aavistus ja kuoleman pelko valtasi hänen mielensä. Miksi hän pelkäsi? Olihan hänellä pyssy, jolla hän voisi ampua karanneen vangin, jos tämä hyökkäisi hänen kimppuunsa. Mutta ajatuksiaan hän ei voinut ampua kuoliaaksi. Ne tulivat yöstä, valittivat vankikomeroista, kaivertautuivat kaivoksista, ne ahdistivat, tukahuttivat, ne ikäänkuin puristivat häntä kurkusta… Ja hän muisti nuoruutensa ystävän, aron, puron, kylän… nuoren tytön, sitte hän näki vangin, jonka hiiren hän oli survonnut ja hän muisti tämän pahanentiset sanat ja kamalat kirot. Mitä turhia, hän oli vain nukkunut huonosti viime yönsä… vuosi pari vielä, niin hän taas olisi kotikylässä puron rannalla nuoruutensa armaan parissa, yön hiljaisessa hämärässä, kun kuu kumottaa aron takaa kuin suuri kuparinen kenttäkattilan kansi… Hän naurahti ja alkoi taas kulkea… Mitä? Liikuttiko tuuli risua? Lehti kahisi maassa ja sen alta hän näki pienet pippurinruskeat silmät, kohta niiden viereen ilmestyi uusia silmiä, kymmenen silmää. Hän kohotti jalkansa ja survoi korollaan etumaisen hiiren, joka litistyi maan tasalle. Kuului vitinää, ikäänkuin vuori olisi ruvennut elämään. Hän potkasi, mutta lehtien, puunjuurien ja kivenkolojen alta tuli yhä uusia kiiluvia pippurisilmiä, jotka ilkkuivat nälkäisinä ja verenjanoisina. Hän alkoi hypellä niiden päällä, mutta silloin tuli niitä joka pensaan alta, yhä useampia uhkaavia silmiä… Hän ojensi vaistomaisesti pyssynsä, mutta mitä se auttaisi, jos hän ampuisi, niitä tuli yön pimeydestä kuin pahoja pieniä henkiä. Tässä ei auttanut tuli eikä miekka. Hän alkoi huitoa pyssyllään ja hakkasi sillä maahan, kunnes etumaiset hiukan väistyivät, hän hakkasi ja huitoi, kunnes hän oli ihan uupunut. Ja kun hän katseli alas pitkin vuoren rinnettä, kihisi ja kuohui siellä satoja. Satoja, tuhansia, satoja tuhansia hiiriä juoksi jonossa ylös vuorta, koko nälkäinen, hirvittävä hiirilauma oli lähtenyt liikkeelle — Hän kalpeni ja hiukset nousivat pystyyn. Hiiriä oli mustana hänen ympärillään. Ne alkoivat juosta yli hänen jalkojensa, mutta kuta enemmän hän potki niitä luotaan, sitä hurjemmiksi ne kävivät. Hän tallasi ja tempoi ja hyppi tahmaisilla pienillä ruumiskasoilla, hän hyppi ja huusi, kunnes hän väsyi omaan voimattomuuteensa. Hiiret kapusivat pitkin hänen sääriänsä, ne repivät hänen rintaansa, ne iskivät pienet, terävät hampaansa hänen kurkkusuoniinsa. Kiljahtaen hän kaatui maahan ja nyt iski hänen ruumiiseensa tuhannen nälkäistä hammasta, ne purivat ja söivät hänet elävältä. Tunnin kuluttua ei hänestä ollut muuta jälellä kuin joku luu ja hiukan hiuksia, mutta hänen vieressänsä ruohikossa lojui täydellä panoksella ladattu pyssy ehjänä, sieluton, kylmä, kauhea kapine… Mutta yli usvaisen Uralin jatkoi julma hiiri-armeija matkaansa.

Samana yönä makasi vanki turvemajassaan vuoteella vaimonsa vieressä. Vaimo oli jättänyt lämpöisen kodin ja kylläisen kylän saadakseen jakaa elämän kaikki kurjuudet ja pienet ilot miehensä kanssa, joka oli päässyt koppirangaistuksesta ja sai liikkua vapaammin suuren Siperian toivottoman taivaan alla. Mies näki unta, että pieni hiiri tuli nurkanraosta ja sanoi: minä olen löytänyt minun ystäväni, mutta minun ystäväni on kuollut. Mutta me hiiret olemme sen tuhatkertaisesti kostaneet. Mies herätti vaimonsa ja sanoi vapisevalla äänellä: ”Vaimo, kuule, minä aavistan, minä tiedän sen… tänä yönä kuoli Mishka, Jumala hänen sielunsa siunatkoon.” —

Tupakkajurri.

Moona-Matti oli tuikea tupakkajurri. Hän viljeli tupakkaa monessa muodossa. Alituisesta piipun käyttämisestä oli oikeaan suupieleen uurtunut letkun levittämä lovi, sitä paitsi hän piteli suussaan purua ja mälliä, niin että alahuuli oli kuin turvoksissa ja karvasänkiset posket pullollaan. Hän pisteli poskeensa niin isoja mällejä, että pilanpäin puhuttiin kirkonkävijöiden kaataneen rekensä kumoon jäätyneihin mälleihin, joita Matti oli tienoheen polahuttanut.

Alituiseen Matti tuprutteli piipustaan haikuja ilmaan, imi ja inisi, alituiseen törrötteli muuri-uunin kranssilla rivi mahtavia mällejä. Alituisesta tupakanviljelemisestä olivat hänen pienet, tihruiset porsaansilmänsä, joissa oli ahmatin ahne ilme, käyneet vetisiksi ja verestäviksi. Hän oli ahne luonteeltaan, vieläpä siinä määrin, ettei hän aina raatsinut itse ostaa tupakkaa, vaan hankki sitä joskus hiukan luvattomallakin tavalla. Hänen tupakkapersoutensa oli joskus mennyt niinkin pitkälle, että hänen oli salaa nähty vetelevän toisten muonamiesten pöllyttämiä savurenkaita sisuksiinsa.

Hän oli ahkera piippujen kokooja ja niitä oli vuosien varrella kirstuun kasaantunut iso määrä mitä erilaisimpia ja eriskummallisimpia piippuja. Tästä varastostaan hän oli ylpeä ja kehuskeli sitä miesten tupakoidessa puhdetöiden lomassa. Hänellä oli pottivarsia posliiniperineen, oli nahkavarsia posliiniperineen, oli nahkaletkuvarsia, savikukkoja ja savipiippuja, lankkunysiä, lankivarsia, puuvarsia ja syöskinpesiä. Erikoisesti oli mainittava ”karipalti”, jonka varsi oli luinen, perä puinen ja hammasluinen munstykkäri, sekä "keisarin saunapiippu", jota hän käytti juhlatiloissa, häissä, ristiäisissä ja jouluna.

Moona-Matilla oli oma rakas tupakkamaansa, jota hän hoiteli kuin sielunsa silmää. Tupakkamaassaan hän viljeli nurkantakusiaan, omakasvuisiaan. Hän kylvi siemenet aikaisin keväällä riihen takana olevaan väkevään maahan, nurkan taakse. Kun siemenet olivat itäneet sirkkalehdiksi, istutti hän ne rivittäin lavaan. Tämä oli tuiki tärkeä toimi. Hänellä oli tässä työssään omat taikansa ja temppunsa. Hän istutti tupakantaimet juhannusyön kasteeseen, jotta ne paremmin kasvaisivat ja hyötyisivät. Lopuksi hän kasteli niitä väkevällä lantavedellä. Syksyllä hän kulki kuin mikäkin pyhän palturin uhripappi, väkihajuista huumaantuneena uhrilehdossaan korkeiden tupakanvarsien varjossa, pienten keltaisten kukkien tuoksussa ja leikkasi varret juuresta poikki, sitoi ne kimpuksi, asetti ne kerpuorrelle haarulleen, pani ne kuivumaan aitanräystään alle varjoisaan paikkaan.

Kun varret olivat tarpeeksi kuivuneet, veisti Moona-Matti hakkurin, kaiversi syventeisen kolon paksuun koivupuiseen lankkuun. Puukirveellä hän pienensi varret puolikarkeiksi. Salaperäiseltä uhritoimitukselta näytti sekin, kun tupakkataikuri sulloi hakkelukset kuivaan uhriastiaan kostuttaen niitä pyhän olven vierteellä tai kahvinsakalla, että tikerä, pistävä maku haihtuisi. Ennen survomista hän vei toisinaan surveet saunan lämpöiseen, lainehtivaan löylyyn, niin että ne saivat huulia hemasevan, makean kosteuden. Saunasta kuletti hän ne taas hakkuriin.

Väenpirtissä oli Moona-Matilla oma alttarinsa, uhripöytänsä salaperäisessä hämärässä sopessa. Sieltä kuului pientä jumalallista jyskettä, kun Matti hääräili hämärähenkisenä visakoivuisen tupakkalautansa luona, nosteli ja lasketteli lautaan liitettyä tupakkaveistä. Veitsen alla vilisivät kauppiaalta salateitä hankitut ryssänlehdet kuolinkamppailuaan, tupakkapatukat parkuivat tupakkalaudalla kuin kidutuspenkillä, ja mahorkkatokat tuhisivat tuskissaan pienentyessään palturiksi. Syksyn suuren sadon korjasi Matti talteen, täytti isomahaisen tupakkamassinsa ja kätki loput tiilenruskeaan seinäkaappiinsa, pisti avaimen tallukkaansa ja kulki turisten ja tupakantäyteisenä talven tarpeita tyydyttämään.

Moona-Matin massi ei auvennut koskaan toiselle tarvitsevaiselle, hän oli auttamattoman ahne, mikä hipaisi melkein rikoksellisuutta. Jos rengit heittivät lattialle paperossin pätkiä, niin hän kokosi ne talteen. Erillään muista hän loikoili omassa vuoteessaan pirtissä, tähyillen tovereitaan. Hän kuunteli itseensä kohdistuvia kokkapuheita viisaan levolla, ympäröiden itsensä saavuttamattomaan savupilveen. Erikoisesti hämmästeli Kalle, tallirenki. Mutta Matti naureli vain kuivaa nauruaan tai veteli koiranuniaan siristellen silmiään, mutta salaa hän seurasi miesten toimia. Kun miehet vihdoin nukahtivat ettoneella, nousi Matti ja korjasi saaliinsa, mättäsi muurinreunalle kasaantuneet mällit mahtavaan massiinsa ja korjasi ne aarreaittaansa, koreaan kaappiinsa. Muonamiehet ja rengit sadattelivat piikoja, mutta nämä huomattiin viattomiksi. Asia raukesi sillä, että arveltiin käypäläisten kehveltäneen mällit, sillä niitä kävi usein isossa talossa. Mutta tallirengillä oli omat arvelunsa, joita hän ei uskaltanut muiden kuullen lausua, sillä hän tiesi Moona-Matin kieroksi käräjänkävijäksi ja riitapukariksi. Moona-Matti vetäytyi kuoreensa, tallusteli töissä muiden mukana, pureskeli mälliään tai pöllytteli palturiaan kuten ennenkin. Toiset pyytelivät häneltä pilanpäiten palturia lainaksi, mutta Matti ihan ärhentyi kehumaan köyhyyttään. Mistä hän köyhä mies lainaisi, nipin näpin pysyi itsekin tarpeellisessa tupakassa, menkööt muilta mahtavammilta mankumaan! Tallirenki pisteli pilojaan, mutta Matti ei niitä ottanut kuuleviin korviinsa. Turhaan kilpistyivät Kalle rengin hammastukset Matin alistuvaisen ahneuden ankaruuteen. Mutta Kalle päätti sopivassa tilaisuudessa masentaa Matin kovapintaisuuden, päätti tehdä sellaiset kepposet, että hän pakoittaisi Matin pitämään tupakkakestit koko talon tupakkaväelle.

Kului joku aika ja Matti oli varuillaan. Hän ei enää uskaltanut koskea mälleihin. Mutta nyt hän keksi toisen keinon. Hänen tupakkavarastonsa alkoi kevätpuolella tehdä loppuaan eikä hän olisi raatsinut ruveta tekemään uusia mahorkkamatkoja. Hän säästi ja säästi, sydäntä kirveli, hän kitui ja kihnutti, mutta kitupiikin piipunperät possahtivat omituisen ontosti, ja surullisena pisteli hän poskeensa viimeisiä pikanellejaan. Kerran sitten miesten maatessa hän huomasi lattialla sängyntolpan vieressä törröttävät miesten lankkunysät, äkkiväärät ja hupaisesti kiertyvät posliinipottipäät, eikä hän voinut vastustaa haluaan. Hän alkoi nyt salaa kaivella piippujen perskoja poskeensa, palasi vuoteelleen ja nukahti autuaalliseen uneen nähden unta suurista tupakka-aarniometsistä, siellä hän kulki kuin jättiläinen poltellen honganpituista piippua, pöllytellen taivaalle pilvenpituisia savupatsaita ja kuunkokoisia savurenkaita.

Kun miehet heräsivät, ihmettelivät he, että piipunperskat olivat ihan kuin pohjaan sammuneet ja arvelivat syyn olevan uudessa kauppiaalta tuodussa tupakassa, johon oli sekoitettu pehkua. Mutta Kalle, tallirenki alkoi epäillä Mattia. Hän piti varansa, kun miehet taas makasivat. Hän nukkui vain toisella silmällään, mutta toinen silmä tirkisteli Moona-Matin hämärään soppeen. Mattikin tähysteli, ja kun hän luuli miesten jo nukahtaneen, nousi hän hiljaa vuoteeltaan, kulki varpaillaan yli natisevan permannon, hätkähti, katsahti kasvoihin, vapisi, kumartui ja kaiveli piippujen perskat piippunsa pohjaan. Hiipi sitten omalle vuoteelleen, paineli peukalolla perskat "kynnyksen alle", alahuuleen, joka pian pullotti niinkuin ruokapussi apinalla. Niin nukahti Matti makeaan tupakka-uneensa.

Silloin Kalle nousi, hiipi hiljaa ovesta talliin, veitsellään raaputti hevosenlängen alta myrkyllistä hikeä. Hän palasi pirttiin ja hieroi hien Matin piippuun, jonka Matti oli asettanut tupakkalaudalle.

Kun miehet heräsivät, sanoi Kalle aivan kuin muuna miehenä: "Totta totisesti! täällä on taas joku käynyt piipunperskojamme kaivelemassa. Joku kaksijalkainen, vanha tupakanperso pukki! Olisikohan näitä meidän kotopukkiamme, mutta kyllä me siltä parran poltamme!" ilveili Kalle. Miehet yskivät ja nauroivat partaansa, he ymmärsivät hyvin Kallen yskän —. "Kaksi tupakkapatukkaa miestä päälle, oikeata Rauman Rappea ja jokaiselle vielä pikanelli poskeen! Eikö niin miehet? Sen se vietävä voro saa hellittää!" lisäsi Kalle. "Niinpä, niin, emme me liikoja vaadi, niin, niin, pikanelli poskeen!" säestivät miehet ja sihauttivat pitkiä sylkyjä Moona-Matin puoleen, joka pälyili ympärilleen.

— Eikös niin, Matti? ilkamoi Kalle ja kulki Mattia kohden. — "Mitäs minä, höm, höm, kyllähän minä - -", ehätti Matti hämillään.

— Pistetäänpä, Matti, sen asian päälle tupakaksi! Sanottu sana seisoo! Kalle tarjosi massiaan Matille. Matti täytti piippunsa längenhien sekoituksella, iski tulen ja alkoi hissuksiin ja hyvillään asian hyvästä käänteestä vedellä haikujaan. Mutta kuta enemmän hän veteli, sitä kummallisemmin alkoivat korvat suhista, lattia alkoi keinua ja seinät häilyä. Matti alkoi voida pahoin. — ”Mi, mitä sinä olet tehnyt — — —?” höpisi Matti Kallelle. — ”Mitä sinä olet tehnyt, olet pulittanut meidän perskojamme ja mällejämme, tunnusta pois!” — kivahti Kalle. Pirtti alkoi mustua Matin silmissä ja hän tunsi kouristuksia. — "Tunnustatko, muuten loppusi on lähellä", kivahti taas Kalle polkien jalkaansa. — ”Kyllähän minä tunnustan…”, sanoi Matti hätääntyneenä. Samassa hän menetti tajuntansa ja pökertyi vuoteelleen. —

Matti makasi vuorokauden sairaana vuoteellaan voihkien ja ähkien, eikä mahorkkakaan nyt maistunut. Kun hän taas toipui ja alkoi liikuskella arkana pirtissä, kovistivat miehet häntä hänen lupauksestaan. Ei mikään auttanut. Lauvantai-iltana täytyi Matin kävellä kirkolle. Kun hän palasi kauppiaalta, oli hänellä nahkalaukussaan tupakkapatukka kutakin miestä kohden. Miehet olivat armahtaneet puolella.

Mutta koko sunnuntaipäivä oli yhtämittaista tupakkakestiä ja mahorkkamässäystä. Pirtissä oli savua sakeasti kuin saunassa, niin että seiväs olis pystyssä pysynyt. Tarjottiinpa Matillekin. Hänen täytyi niellä niin pilkat kuin sauhutkin, jotka hän omilla varoillaan oli saanut kumppaneilleen kustantaa. Hän muisteli äskeisiä ähkypuuskiansa ja päätti muuttaa turhia tupakkatapojaan. —

Vihdoin sopu sulatti miesten mielet ja koko asia vaivutettiin villasella. Moona-Matti kävi säyseämmäksi, tarjosipa toisinaan tupakankin. Sen koommin hän ei enää koskaan mielitellyt miesten mällejä, ja piipunperskat saivat olla rauhassa…

Ja Mattikin sai olla rauhassa.

Kiittämättömyys

Pekka oli palvellut papilla renkinä jo monet vuodet. Hän oli harmaantunut papin palveluksessa, kuten hän sanoi. Pekka oli tyytyväinen pappiinsa ja pappi renkiinsä. Pekka ajeli kirkkoherraa kirkolle, kinkerille, sairaiden luo, könötti reen pulkkapuulla tärkeän ja tomeran näköisenä, ikäänkuin hän olisi ollut kirkkoherran oikea käsi, joka ohjasi niin kirkkoruunaa kuin papin kirkollisia toimia. Koska pulkkapuu oli hiukan korkeammalla papin etuistuinta, oli Pekka vähitellen tottunut katselemaan maailmaa ja sen vaeltavia vastaantulijoita hiukan yliolkaisesti — papin olan ylitse. Mutta pappi ei tätä hyvyydessään huomannut, Pekka ohjasi varmasti hevosta, ja pappi tuudittui miettimään monena vuotena kypsynyttä ajatustaan palkita Pekkaa turvaamalla hänelle tyyssijan vanhuuden päivien varalle.

Pekan oli hyvä olla pappilassa, väentuvan porstuan peräkamarissa, siellä hän asusti yhdessä vaimonsa kanssa. Vaimokin oli pappilan vanhoja palvelijoita. Kuten tavallisesti vanhat palvelijat, oli hänkin käynyt itsetietoiseksi, oman arvonsa tuntevaksi. Salassa toivoi pariskunta, että kirkkoherra vihjauksensa mukaan yllättäisi heitä kerran jollakin suurella rakkauden työllä.

Niin elivät Pekka ja hänen vaimonsa vanhassa pappilassa. Pekka oli lukutaitoinen mies, opasteli itse lapsiaan, mutta ulkotöihin hän ei paljoa puuttunut, ruokkihan hevosia, erikoisesti ruunaa. Siihen menikin aika, kun sitä osasi taitavasti venyttää. Vaimon mielestä oli papin säkki tyhjentymään, viljaa riitti heille yllinkyllin. Vaimo luuli tekevänsä papin rouvalle suurenkin palveluksen sitoessaan hänelle saunanvastoja ja luutia. Mutta unohti vitsalla kurittaa omia lapsiaan. —

Kirkkoherra oli aulis ja alhainen mies, kuten kansa sanoi. Hän oli tottunut Pekkaan eikä aluksi luullut voivansa tulla toimeen ilman häntä. Sillä Pekka oli vuosien varrella oppinut tuntemaan papin tavat, jo puolitiessä osasi hän tyydyttää papin mielihalut. Pekka oli ruvennut matkimaan kirkonpaimenen tapoja, hänen arvokasta käyntiänsä, kurkun kahistamista ja nenän nuhisemista. Pekka pöyhistyi sanomattomasti, kun kirkkoherra alkoi lukusilla käyttää häntä joskus lasten luettajana. Hänen valtansa kasvoi. Hän puhui mahtipontisesti käyttäen puheessaan vanhan testamentin jyriseviä sanoja. Luettaessaan lapsia hän löysi aina virheitä niiden naapuriensa lapsien luvussa, jotka jollakin tavalla olivat pistelleet häntä hänen hullunkurisesta papillisuudestaan. Hänen vaatimuksensa kasvoivat. Kun emäntä lukusilla tuli pyytämään häntä syömään väentuvan puolelle, vastasi hän kauttarantaisesti ja arvokkaasti: "En tule, kun tässä pitää mennä lapsia luettamaan". Kirkkoherra nauroi muiden mukana kuultuaan tämän Pekan vastauksen, sillä hän piti tätä vanhan palvelijan omituisuutena. Hän antoi usein Pekalle anteeksi, vaikka hän huomasi tämän mielikuvituksellisen vilpin, valheen ja laiskuuden. Pekka alkoi äyskiä ja ärhennellä pappilassa, ikäänkuin hän olisi ollut isäntänä talossa. Hän alkoi laiminlyödä ruunankin, laiminlöi kaikki työnsä, vetelehti vain pitkin päivää vuoteellaan ja kerrottiin hänen salaa lauvantaisin kallistelevan muonamiesten kanssa sahtikannuja. Mutta kirkkoherra ei huomannut Pekan keinotekoista mielentilaa. Tällaisina hetkinä Pekka alkoi jo neuvoa ja oikaista kirkkoherraakin. Kirkkoherra alkoi ihmetellä Pekan muuttunutta käytöstä, hän alkoi kyllästyä hänen neuvoihinsa ja päätti sopivassa tilaisuudessa toteuttaa vanhan tuumansa, päätti palkita Pekan entiset palvelukset. Pian siihen tarjoutuikin tilaisuus. Koetti taas kinkerin aika. Pekka ajoi tapansa mukaan pappia lukusille, mutta häppäpäissään ajoi hän ruunan ojaan ja samalla matkalla teki hän muitakin kolttosia. Lukusilla hän peloitteli lapsia, isäntiä ja emäntiä. Kun häntä nytkin käskettiin syömään väentuvan puolelle, hän loukkaantui aivan hirmuiseksi siitä, ettei häntä kutsuttu pappien ja isäntien mukana talon peräkamariin. Pekka töytäsi nyt talon puolelle, kynsi viattoman näköisenä korvallistaan ja sanoi: "Kuulkaas, kirkkoherra, ruuna on kovin levoton, täytyy mennä sitä säälimään ajokuntoon, olisi jo aika lähteä." Kirkkoherra ei vastannut mitään, mutta nyt oli hänen kärsivällisyytensä lopussa, hän päätti toimittaa Pekan pois talosta. Hän oli kerran kirkkoherranrouvan kanssa päättänyt ostaa Pekalle ja hänen vaimolleen pienen talon. Sen hän tekikin ja pian istui Pekka pienen, kirkonkylän laidassa olevan talon isäntänä.

Pekka pöyhistyi vielä enemmän isäntämiehenä. Hänellä oli nyt talo, mutta ei ollut karjaa, talouskapineita. Hän tarvitsi hevosia, lehmiä, auroja, karhia, kuokkia ja sitä varten täytyi ottaa velkaa. Pekka oli pappilassa tottunut tekemään muiden määräyksen mukaan, hän osasi siellä tottumuksesta tehtävänsä ulkoa, jotka hän täytti kuin unissakävijä. Mutta hänestä ei ollut itsemäärääjäksi. Hänen järkensä ei ollut tottunut omin päin askartelemaan. Salaa sisimmässään hän alkoi kantaa kaunaa papille, sillä hänen ylpeytensä ei sallinut hänen mennä pappilasta neuvoja pyytämään.

Pekka antoi palvelijoilleen ristiriitaisia käskyjä. Kun he huomasivat, ettei isäntä ymmärtänyt taloudenpitoa, alkoivat he vetelehtiä, kuten isäntäkin loppuaikoinaan oli vetelehtinyt. Kun silmä vältti, niin he makasivat ojanreunalla. Isännän nähdessään he näön vuoksi tarttuivat työaseihinsa. Päälle päätteeksi sekaantui vaimo kaikkeen, möi salaa viljaa kahvitellakseen kylän akkoja. Vaimo sai vähitellen kaiken vallan mitättömän miehensä käsistä.

Ensin mies alkoi vaimolleen salaa nurkua kovaa kohtaloaan.

— Miksei se pahuuksen pappi antanut rahojakin, miksi antoi vain siemenviljat?

— Pahaksi se oli.

— Pahaksi, olisipa antanut olla renkinä.

— Eikö isäntämiehenä kelpaa kellitellä?

— Ei kelpaa. Talopahasen antoi päästäkseen minusta. Metkut sillä oli mielessä.

— Menisit pyytämään rahoja.

— Ei luvannut rahoja. Sanoi, että koeta nyt tulla omillasi toimeen.
Pahan se pappi minulle teki.

Niin puheli Pekka vaimolleen, ja vaimo säesteli häntä ja auttoi salaa talon rappeutumista.

Pekka alkoi vältellä pappia, ikäänkuin tämä olisi ollut syynä hänen onnettomuuteensa. Talo oli jo kaikkia kiinteimistöjä myöten velkaantunut. Pekka ei sitä enään omistanut. Hän alkoi yhä enemmän kallistella sahtikannuja, niihin hän nyt tuhlasi siemenohransa. Häppäpäissään hän kuljeskeli kyliä, hoki ja haukuskeli kirkkoherraa. "Antoi tyhjän talon", niin hoki hän humalapäissään. Hän syyti nyt umpikuljuisessa mielessään kaiken syyn papin niskoille. Niin vierivät viikot, niin kuluivat kuukaudet, pappi kasvoi hänen silmissään jonkinlaiseksi vääräksi rankaisijaksi, joka oli hänen, talonpitoon tottumattoman miehen saattanut turmion partaalle. Täten hän nukutti omaatuntoaan. Hän alkoi vihata pappia, siten hän antoi jonkunlaisen syrjäiskusuunnan omalle tyytymättömyydelleen, sai tekosyyn päästä itsemoitteesta. "Siinä ei ollut mitään tarkoitusta koko talonlahjalla", puheli Pekka usein. "Enkä minä itsekään ymmärrä, mikä tarkoitus minulla oli ottaessani lahjan vastaan." Täten kasvoi kiittämättömyyden kavala, kylmä paino hänen sydämessään. Hän uskoi olevansa oikeassa, hän valehteli itsellensä vapahduksen kiitollisuuden velvollisuudesta. — "Minä en voi sitä koskaan antaa anteeksi, että antoi tyhjän talon!" Niin höpisi hän itseksensä.

Pian myytiin talo pakkohuutokaupalla, ja Pekka sai vaimoineen lähteä mierontielle. Vaimo alkoi pitää pientä, kulkevaa kahvikauppaa, ukko veteli pieniä kärryjä maantiellä. Mutta ei sekään ajan pitkään lyönyt leiville. Vaimonsa kanssa vetelehti Pekka kylästä kylään, lopulta naapuripitäjästä toiseen pitäjään. Asuskelivat missä milloinkin, ukko tehden tuohitöitä, vaimo luutia laittaen. Ja yhä kasvoi Pekan mielessä viha pappia kohtaan. Tämä tarkoitukseton taivallus paikasta paikkaan oli papin pahuutta. Mierontielle hän silloin Pekan saattoi, kun talon toimitti!

Mutta pappi istui pappilassa ihmetellen maailman menoa. Hän puheli kerran lauvantai-iltana, pakkasen paukkuessa, vaimolleen:

— Missähän se Pekkakin nyt mahtanee matkata? Luulin tehneeni hyvän työn, mutta Pekka ei sitä jaksanut kantaa. Elämän myötätuuli on usein vaarallisempi kuin vastukset ja vastatuuli. Siitä taitaa olla jo kaksi vuotta, kun ostin Pekalle talon. Niin, niin, Jumala häntä armahtakoon!

— Ehkä tämä koettelemus oli Pekalle opiksi, täällä meillä pappilassa hänen oli liian hyvä olla, sanoi papin rouva.

— Olen usein tullut ajatelleeksi, että ehkä minä tein väärin antaessani rengilleni talon, sillä elämän koreus käy kaiken maailman tietä. Ehkä minä olen syynä Pekan onnettomuuteen, puheli pappi.

— Sinä suurentelet omia syitäsi, sanoi rouva. Sinun ei pidä katua hyvää tekoasi. Jolleivät ihmiset sitä käsitä, niin on se ihmisten oma syy.

— Niin taitaa olla, mutta se ei estä minua edelleenkin tekemästä hyviä töitä, sillä niinhän opettaa suuri mestarini.

Samassa koputettiin ovelle, kirkkoherraa kutsuttiin keittiöön.
Ovensuussa seisoivat Pekka ja hänen vaimonsa isoine luutakimppuineen.
Pekka kumarsi hiukan vastahakoisesti, hänen henkensä löyhkähti
väkevälle.

— Päivää. Piti tulla katsomaan tuttuja paikkoja. Hehhee! Tässä nyt kirkkoherra näkee työnsä tulokset, tuohiäijän ja luutamuijan, soperteli Pekka.

— Soh, soh, koetti muija estellä, eikö kirkkoherran rouva osta luutia, meidän pappa se on hiukan…

— Suus kiinni, kun minä puhun asian selväksi.

— Työni tulokset? ihmetteli kirkkoherra.

— Niin, niin, miksi kirkkoherra antoi minulle tyhjän talon? Mitä pahaa minä tein, että minua sillä lailla vedettiin suoraan sanoen nenästä?

— Pekka parka, sanoi kirkkoherra, olen kyllä kuullut, että sinä kylillä olet moitiskellut minua oman saamattomuutesi tähden, mutta katso ja tutki itseäsi, etköhän silloin lähempää löydä syytä omaan turmioosi.

— Tehän minut olette turmioon toimittaneet, kivahti Pekka. Kuka korvaa minun menoni, minun velkani, koko tämän elämäni helvetin, johon minä olen joutunut!

— Mietihän ja hillitse sanojasi! puhui nyt pappi hiukan kiusaantuneella ja kiivaammalla äänellä.

— Maksakaa pois, maksakaa korvaus kaikesta, mitä olen menettänyt!

— Tämä menee jo liian pitkälle, huusi hyväsävyinen kirkkoherra.
Kiittämättömyys on maailman palkka!

— Niin, kiittämättömyys on maailman palkka, tällaisen palkan minä sain kaikista vaivoistani. Jollette maksa, niin minä menen vaikka lakiin ja myytän pakkohuutokaupalla koko höskänne.

Nyt loppui papin maltti, hän osoitti sormellaan ovea ja sanoi: Nosta likainen koira vedestä, niin se pudistaa lokaa kasvoillesi. Pekka, viimeisen kerran sinä nyt kävit talossani. Mene!

— Minä menen. Tuossa on luuta lahjaksi tyhjästä talosta, laaskaa sillä ensin oman huoneenne kynnys!

Vaimo talutti Pekan puoliväkisin porstuaan. Siellä Pekka mutisi: Niin, niin kiittämättömyys on maailman palkka!

Kirkkoherra pudisti päätään, kulki keittiöstä työhuoneeseensa ja huokasi: Minä en ymmärrä tätä kaikkea, kenessä on syy? Niin, niin, huokasi hän, kiittämättömyys on maailman palkka.

Asemamies.

Hän seisoi aina asemasillalle vievän oven vieressä. Hänen toimenaan oli tarkastaa matkustajien pääsylippuja. Hän oli hyvin itsetietoinen tästä tärkeästä tehtävästään. Tutkivin ikäänkuin vihaisin silmin tarkasti hän matkustajaa kiireestä kantapäähän. Saattoi tapahtua, että joku huvilakaupunkiin matkustava eukko monine vasuineen väsyneenä laahusteli kohti ovea. Seis! Missä on piletti! Ja eukko sai luvan asettaa vasut sementtilattialle ja kaivaa hameensa poimuista esiin pääsylipun. Kyllähän asemamies sen tiesi, että eukolla aina oli pääsylippu. Mutta eukko oli kerran hänelle tiuskaissut: Pitäisihän teidän tietää, että minulla on piljetti, enhän minä näiden korien takia ehdi… Ja kun eukko taas oli pistänyt pääsylipun hameensa poimuihin, koonnut vasut lattialta ja hädin tuskin läähätellen ehtinyt ovesta kiirehtääkseen junaan, virnisteli asemamies pikatavaramiehelle ja sai osakseen hyväksyvän, hiukan ihailevan silmänmuljahduksen toverinsa puolelta. Sitten hän kulki taas edestakaisin kaula kenossa, hienostelevin liikkein, sääret hiukan kokoonpuristettuina, kynsiään tarkastellen, korjaillen kaulustaan ja puhdistellen mustaa, hienoa virkatakkiaan, jossa kimmelteli rivi hopeanappeja. Niin oli hän nähnyt esplanaadin keikarien tekevän, hän matki ilmeisesti sotilashenkilöltä, nostaessaan käden noin puoleksi huolimattomasti koukistunein, hiukan irrallaan olevin sormin lippalakkinsa syrjälle tehdessään kunniaa jollekin pönäkälle huvilanomistajalle tai tutulle tytön heiskaleelle.

Niin, tekihän hän velvollisuutensa, siitä ei ollut mitään sanomista. Mutta hän teki sen usein hyvin epäjohdonmukaisesti. Tulipa joku mieleinen matkustaja, joku pikkulainoilla tai pikku-asioilla elävä puoliherra, jonka tuttavaksi hän oli päässyt, tai joku sipsutteleva, keski-ikäinen vanha neiti, joka mielistelevin katsein katseli häntä silmiin, sillä hän oli kaunis pullea ja punaposkinen miehen alku — niin hän päästi nämä muitta mutkitta ovesta. Mutta tuliapa joku toimittaja tai liikemies, joka pyrki asemasillalle viedäkseen vain kirjeen postivaunun laatikkoon, niin tälle hän ärhenteli käännyttäen hänet takaisin.

Niin. Hän oli kaunis, pullea ja punaposkinen miehen alku, ylähuulella hiukan viiksen haivenia, joiden päitä hyperrellen hän koetti saada suipoiksi. Hän oli sellainen ilmeetön, tyhmänkaritsamainen, itsetietoinen mansikkamaitonaama, joihin keveät tytöt mieluimmin iskevät vilkuilevat silmänsä.

Tällä kertaa ei odotussalissa ollut paljon ihmisiä, sillä viimeinen juna oli juuri mennyt. Hän käveli edestakaisin oven edessä, ikäänkuin hän hiljaa muiden huomaamatta olisi opetellut valssin askeleita. Tavan takaa vilkuili hän tarjoilupöydän taakse. Siellä hääräili kahvi- ja teekuppien sekä virvoitusjuomapullojen ääressä tarjoilijatar, Elfriida. Eikä Elfriida ollut häntä näkevinäänkään ja se harmitti asemamies Sulo Kiskoa. Elfriida hyräili vain jotain valssin säveltä, vastasi lyhyesti Kiskon sanoihin.

— Oliko palokunnan naamiaisissa viime sunnuntaina hauskaa?

— Niin ja näin!

— Miksei Elfriida antanut Kiskon saattaa itseään kotiin, oliko hän muka niin vieras Elfriidalle?

— Ei Kisko ollut sen vieraampi eikä tutumpi kuin muutkaan miehet.
Saattakoon kuka ensin ehtii.

— Tulisiko Elfriida ensi kerrallakin valssiin?

— Tulisi kyllä, mutta eihän Kisko osannut valssia!

— Mutta hän, Kisko, oli kuitenkin pyytänyt valssiin.

— Niin kyllä, Kisko oli vain kävellyttänyt ympäri, mutta ei ollut pyörittänyt ympäri. Sillehän kai ne ihmiset nauroivat.

— Olkoon niin, että nauroivat, arveli Kisko, — niin minä kävellytin saadakseni vain puhella Elfriidan kanssa, kun Elfriida oli koko illan sen Koskisen kanssa.

— Niin, se poika osaakin tanssia!

— Kyllä minä Koskisen tunnen koulupoikavuosilta, ennen oltiin ystäviäkin… on tapeltukin… peltikattoja paikkaa nykyään… mikä lie juopporenttu!

— Mikäkö renttu, eihän se mikään renttu, vaikka hiukan maisteleekin…

— Mitäs Elfriida sellaisesta perustaa, onhan niitä muitakin.

— Onhan vara valita.

— Vara on niin valita. Mutta kun minä opin sen valssin, niin minä tanssin koko illan vain Elfriidan kanssa.

— Mitä häntä nyt makeilee?

— Ja sitten piilotan minä Elfriidan päällystakin niin, ettei muut pääse saattamaan, kehasi Kisko.

— Saattakoon kuka ehtii! Ja mitä Kisko sättii miestä, joka ei ole läsnä, ei se ole kaunista.

— Piloillaanhan Kisko vain. Mutta Elfriida ei saa tanssia niin paljon sen Koskisen kanssa.

— Tanssinhan, kenen kanssa haluttaa.

— Sellaisia ne tytöt nyt aina ovat!

— Niin sellaisia kuin pojatkin… Kisko niinkuin muutkin…

— Mutta miksi Elfriida antoi sen Koskisen suudella keskellä tanssia, eihän sille naurettu?

— Miehet on hullut humalassa! Humalassa kun oli, suuteli, mutta sekin saa vielä kuulla kunniansa, naurahteli Elfriida kaksimielisesti.

— Mutta jos minäkin… ensi kerralla, kun opin sen valssin taidon.

— Toisilla on hevosen huulet, toisilla on kukonhuulet! Sen sanottuaan
Elfriida meni.

Mitähän se tarkoitti! Ymmärrä niitä naisia! Kukon huulet! Tarkoittiko Elfriida häntä? Oliko hän niin kukkomainen? Ota siitä selvä ja naisista yleensä! Mutta kyllä Kisko vielä löisi… sen Koskisen laudalta.

Näitä miettien asteli asemamies taas harmissaan edestakaisin oven edessä, ikäänkuin olisi vaistomaisesti vihassaankin harjoitellut tanssiaskeleita. Kyllä hän sille Koskiselle näyttäisi! Jahka hän vain oppisi tanssimaan valssia! Se oli nyt Kiskon ainoa huoli. Sitten seisahtui hän oven viereen, sillä isoon, eteissaliin tuli matkustavia, jotka aikoivat paikallisjunalla huvilakaupunkiin. Paksut poliisit ja santarmit seisoivat siellä ulko-ovien vieressä. Sulo Kisko tervehti niitä odotussalin ovelta tehden kunniaa. Nyt hän taas tunsi itsensä varmemmaksi. Hän tunsi pikkuvirkamiehen vaistolla koko pienen arvokkuutensa. Hänestähän nyt riippui, pääsikö matkustaja ovesta asemasillalle. Näytä piletti! Ankara oli määräys. Turhaan tunkeilisivat muuten syrjäiset muiden matkustajain tiellä! Kyllä hän kyöräisi tarpeettomat tieltä! Ja jos hän huomaisi jonkun vastenmielisen, joka oli pienessä hiprakassa, niin hän ei päästäisi sitä millään ehdolla ovesta. Mutta jos oli mieluinen matkustaja, vanha tuttu, joka hiukan haiskahtaisikin… niin mitäpä sille… — ottihan hän itsekin joskus pienen kulauksen… ei liiaksi, ei, sillä valtion virkamies ei saa olla toimessaan väsynyt — sellaisen matkustajan hän kyllä voisi päästää ovesta, kulkipa se vaikka hiukan notkahdellenkin, kunhan kulku vain oli varmaa eikä ollut pelkoa siitä, että se putoisi junasta. Toiset voivat paremmin hillitä itseään, toiset ovat holtittomia, häijynsisuisia, sen asemamies Kisko kyllä oli huomannut, hänellä oli mielestään tarkka silmä, joka vain oli terästynyt tutkiessaan mitä erilaatuisimpia ihmisiä asema-elämän kirjavassa vilinässä.

Odotussaliin tuli ihmisiä. Ne kulkivat edestakaisin lattialla, juttelivat hiljaa jossakin nurkassa tai tutkivat sanomalehtimyymälän kirjoja. Toiset lojuivat unisina penkeillä. Mikä oli tullut kokouksesta, mikä vieraskäynniltä, mikä teatterista, mikä ravintolasta. Ja kaikki odottivat keskiyön vaiheilla junaa päästäkseen kotiin nukkumaan. Ja monet haukottelivat tai katselivat veltosti ympärilleen. Hiljaa naksutteli aseman seinäkello uuvuttaen yhä enemmän uneliaisuuteen.

Sulo Kiskokin haukotteli, mutta asetti käden suulleen, kuten oli nähnyt "parempien" ihmisten tekevän. Kunhan pääsisi nukkumaan!

Syrjässä penkillä istui eukkokin. Hänellä ei ollut nyt vasuja eikä hänellä näkynyt nyt olevan kiirettäkään. Hän hypisteli hikisillä sormillaan nenäliinaansa, johon hän oli piilottanut pilettinsä, sokerileivokset ja mustapaperiset makeiset. Hän oli ollut hautajaisissa erään torimatamin luona. Hän säteili koko laajuudessaan ja lennätteli ristisalamoita asemamieheen.

Odotussalin ovesta astui roteva työläinen. Hän näytti hiukan väsyneeltä. Toisessa kädesssä hänellä oli eväskori, toisessa nuoralla sidottu peltirulla. Hän asetti rullan penkin viereen ja kävi istumaan nurkkaan, nojaten selkänsä myymälän seinään.

Nyt huomasi hänet asemamies Sulo Kisko. Hänen harmaanvihreät silmänsä välähtivät. Hän kävi jäykkänä seisomaan oven viereen ja nosteli rintaansa. Työmies tervehti häntä, Kisko vastasi hänen tervehdykseensä kylmästi ja aivan kuin ohimennen, ikäänkuin ei hänellä olisi ollut aikaa syrjäisten tervehtimiseen.

Elfriida tuli hakemaan jotakin tarjoilupöydältä. Hän jäi hetkeksi seisomaan ja huomasi peltisepän ja nyökytti tälle päällään. Peltiseppä Koskinen katseli häntä vakavasti silmiin, hipaisi hiukan sormillaan lakkia ja jäi tuijottamaan Elfriidaa. Kumpikaan ei sanonut mitään. Tuskinpa he nyt paljonkaan olisivat jaksaneet puhua… Elfriida oli väsynyt tarjoilupöydän ääressä seistessään, Koskinen oli väsynyt viikon työstä. Hän oli työstä päästyään pistäytynyt automaattiin, oli tavannut tovereita, oli hauskuutellut ja menettänyt osan palkastaan, osan oli hän käyttänyt entisien ruokapuotivelkojen maksamiseen. Hän muisteli hetken, että hän oli tanssinut eräänä sunnuntai-iltana tuon saman Elfriidan kanssa, oli menetellyt hiukan uhkarohkeasti… Koskista kalvoi sekavan ilon ja häpeän tunne. Mitä Elfriida ajatteli hänestä? Mitä hän oli puhunut Elfriidalle saattaessaan hänet kotiin? Oliko hän ehkä puhunut hänelle rakkaudesta? Sitä hän ei muistanut. Olisiko Elfriida hänelle suosiollinen ja sopiva? Voisiko hän köyhänä miehenä pyytää häntä vaimokseen? Hän eleli yksin mökissä vanhan äitinsä kanssa huvilakaupungissa ja yksitoikkoisuus ja omituinen ikävä jäytivät aina hänen mieltänsä. Mitä hyötyä oli kaikesta tästä raadannasta! Kädestä suuhun, kädestä suuhun, tuo alituinen huoli! Ja oliko hänestä aviomieheksi? Olihan hän toisinaan huikenteleva. Hän oli pyöräytellyt monta tyttöä iltansa iloksi ja ikäväänsä haihduttaakseen. Voisiko hän kerran oikein toden teolla kiintyä johonkin… johonkin toiseen olentoon, joka ymmärtäisi häntä, olisi hänelle lohtuna levottomina elämän hetkinä, kun ikävä tulee, niinkuin selittämätön, salaperäinen hämärä laskeutuu huoneeseen, niin että esineet saavat aavemaisia muotoja, niin ettei tiedä, mikä on todellista, mikä unelmaa. Todellista oli ehkä se, jota sanottiin rakkaudeksi, köyhän miehen elämän suolaksi ja särpimeksi… nuori vaimo… oma koti… mutta rakastiko hän Elfriidaa… sitä hän ei vielä voinut itselleen selittää… tulee kai aikanaan sekin hetki, kun kaikki selvenee, ajatteli hän ja tuijotti Elfriidan silmiin. Niin seisoivat he hetken katsellen toisiaan.

Sulo Kisko oven pielessä katseli heitä kateellisella syrjäsilmäyksellä ja viha välähti hänen katseestaan. Koskinen ei puhunut sanaakaan, siirsipähän hiukan eväskoria syrjemmälle, katseli sitten peltirullaa. Elfriida kääntyi ympäri ja lähti löydettyään sen, mitä oli etsinyt. Elfriidan huulilla oli tuo arvoituksellinen hymy, mikä on jokaisella naisella siinä iässä, jolloin miesten kilpailevat katseet hipuilevat ja hyväilevät, kun miehet käyvät yhä sanattomammiksi ja saamattomammiksi… tuo ikuinen naisellinen hymy, mikä ei sano sitä eikä tätä, arvoituksellinen kuin koko elämä! — Niin Elfriida meni.

Koskinen raapasi päätään, veti lakin silmilleen ja jäi tuijottamaan kivilattiaan. Ulkoa kuului veturinpillien vihellykset ja kellon kalkatukset. Ihmisiä meni ja tuli, Koskinen ei niitä huomannut. Hän veti taskustaan kuluneen rahakukkaron, ei siellä ollut montaa penniä.

Asemamies käveli taas edestakaisin oven edessä, oikein hänen sormiansa kutkutti, hän olisi niin mielellänsä tarttunut Koskista niskasta kiinni, niinkuin hän niin usein oli tehnyt juopuneille jätkille. Hän työntäisi hänet alas aseman rappusia pitkin ja poliisi saisi viedä hänet parempaan talteen. Olikohan sillä pilettiä, koska se niin kopeloi rahakukkaroaan? Odotetaanpa, arveli asemamies ja katseli tavan takaa nurkkaan, missä Koskinen istui. Mutta Koskinen ei nostanut silmiään permannosta ja se kiukutti vielä enemmän.

Koskinen pisti taas kukkaron taskuunsa ja huokasi. Sitten haukotteli hän ja ympärillä penkillä haukottelivat muutkin odottelevat, mutta asemamies ei haukotellut, kaikki uneliaisuus oli haihtunut. Nyt hänen piti olla varuillaan, nyt hän voisi tuolle jätkälle näyttää koko virkamahtinsa.

Koskisen pää nyökähti, hän nosti päänsä ja se nyökähti uudestaan. Sehän on ilmeisesti humalassa, ilkkui asemamies ajatuksissaan ja suupieliin ilmestyi irvistävä ilme. Nyt soitti aseman kello kerran. Matkustajat nousivat penkeiltä. Koskinen nyökähti ja nousi pystyyn, otti eväskorin kainaloonsa ja peltirullan toiseen käteensä ja alkoi horjumatta astella ovea kohden.

— Näyttäkää piletti! sanoi asemamies.

— Jaa piletti.

— Niin piletti!

— Jahka etsin.

— Pian, pian!

Koskinen alkoi kaivella taskujaan. —

— Ettekö sitä jo löydä vai suottako ilveilette?

— No, no, eihän niin tuimasti, eihän tässä hätää mitään.

— Kyllä minä…

— Ei hätää häihin eikä kiirettä kirkkoon.

— Mutta minulla on kiire!

— Jaa häihin?

— Mitä te rähisette?

— Enhän minä rähise.

— Mutta minä en laskekaan teitä junaan.

— Mitä? Miksette laske, tässä on piletti.

— Te olette humalassa.

— Kyllä minä voin kävellä yhtä suorana kuin tekin.

— Mutta henkenne haisee.

— Niin teidänkin, vaikkette ole mitään maistellut: Eihän pari lasia miestä kaada.

— Menkää tiehenne!

— Mihin minä näin yöllä?

— Menkää sinne, mistä tulittekin, huusi Kisko korottaen tahallaan ääntään.

— So, so, hyvä herra, älkäähän nyt niin topakasti! — Elfriida… hm! Asemamies Kisko ei voinut enään hillitä itseään, vaan tarttui peltisepän käsivarteen.

Isosta salista olivat poliisit kuulleet kovaäänisen keskustelun, he tulivat ja tarttuivat Koskisen molempiin käsiin.

— No mennään vaan, sanoi Koskinen ja kulki poliisien mukana ulko-ovesta.

Torilla päästivät poliisit hänet menemään, koska hän hyvin pysyi omilla jaloillaan eikä sanonut mitään.

Ulkona satoi lunta ja tuiskutti. Siellä täällä paloivat vielä sähkölamput, ja lumihiutaleet tanssivat kuin valkeat perhoset lamppujen ympärillä. Ajurit istuivat kuin lumiukot torinkulmassa korkeilla istuimillaan. Peltiseppä katseli ympärilleen. Viheltäisikö hän ajuria? Hän naurahti katkerasti tälle ajatukselle. Yömajaan? Eihän hänellä ollut niin paljon rahaa, että olisi voinut yömajaan päästä. Hän katseli taakseen. Asemasalista näkyi valoa, joku sammutti aseman ulkopuolella olevan sähkölampun. Välähdykseltä näki hän vielä asemamiehen, joka katseli torille ikkunasta. Peltiseppä veti kauluksen korvilleen, painoi lakin vielä syvemmälle silmilleen ja alkoi astella Sörnäisten tielle. Hän kulki yhä kauemmas läpi etukaupungin, ohi työväenkasarmien ja tehtaiden. Jalan hän nyt asteli keskiyöllä kohden kotiaan, taakse jäi kaupunki, hän kulki ohi mökkien, pitkin merenrantatietä. Kulki kulkemistaan läpi jonkun kalliometsän, yli mäkien alas notkoihin. Monta, monta kilometriä hän saisi näin kulkea, ennenkuin saisi maata kodin lämpöisessä vuoteessa. Ja tuuli puisteli häntä hartioista, se työnsi häntä eteenpäin. Hän katseli taakseen. Taivaalla oli hehku, joka heijastui kaupungin valoista. Hän painoi lakin vielä syvemmälle silmilleen ja kahlasi eteenpäin lumessa pimeällä tiellä.

Vanhankartanon tarina

Hillevi rouvan luonteen hieno hiljaisuus oli vihkinyt koko Vanhankartanon elämän herkälle hiljaisuudelle, joka uinaili ullakolla ja hämärissä huoneissa. Kartanon vanha herra oli jo aikoja sitten kuollut, kuoleman korkea vieras oli poistuessaan laamannivainajan työhuoneesta jättänyt umpean, unisen hengen kaikkialle. Työhuone oli entisellään, huonekalut, sänky, ja pääpatjassa, johon nojaten laamanni oli iäksi ummistanut silmänsä, oli vielä pään muodostama lovi. Mihinkään ei saanut koskea, tämä oli Hillevi rouvan hiljainen käsky. Mustetolppo ja kynäkin pöydällä oli vielä samalla paikalla, kuin mihin kouristunut käsi oli sen jättänyt, ilmaistuaan viimeisen vaikean tahtonsa. Kummallisen jälkisäädöksen mukaan saisi Hillevi rouva omistaa kartanon, niin kauan kuin hän siinä asuisi.