Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed

Proofreaders Europe

JOULUVIERAITA

E. Nervander

Ensimmäisen kerran julkaissut
Kustannusosakeyhtiö Otava 1903.

Alkulause.

Monta vuotta sitten julkaisin suomeksi joitakuita kirjasia nimellä: "Honkain tarinoita", "Uotilan isäntä" sekä "Katri. Kertomus 17:vuosisadalta", jotka eivät silloin vielä olleet ilmestyneet ruotsiksi ja joista muuan ystäväni puki kaksi ensinmainittua erittäin huolelliseen suomenkieliseen asuun.

Siitä lähtien on monta kirjoitustani ja kaunokirjallista pikkukyhäystäni julkaistu yksin ajoin suomeksi ja ruotsiksi, mutta olosuhteiden vuoksi ei näin ole käynyt niiden kaikkien.

Nyt on haluni palanut julkaisemaan tämän pienen kokoelman vaatimattomia kertomuksia, joista moni vasta nyt on suomennettu, toisia taas olen julkaissut tilapäistä salanimeä käyttäen, ja minua ilahuttaisi, jos suomalaisten kotiemme nuoriso niitä kohtaan osottaisi hiukankaan sitä suopeutta, mikä varhaisemman polven neitosten ja nuorukaisten puolelta tuli nuoruudenaikaisten kyhäysteni osaksi.

Tekijä.

Jouluvieraita

Jouluaatto oli käsissä. Oli nyt aamupuoli tuota lapsuuden ja kodin ihanaa päivää.

Pienessä kodissa, joka, kappaleen matkaa kirkonkylästä sijaiten, oli kahden vanhan, naimattoman sisaren hallussa, puuhaili vanhempi heistä — hänen nimensä oli Hedda — tyynesti ja rauhallisesti hienoksi siistityssä keittiössä, jonka porstua erotti kahdesta asuntohuoneesta. Hän oli par'aikaa uunista nostamassa kahta paistinlevyä, täynnä mantelikiekuja, jotka jo olivat alkaneet vaaleanruskeaan vivahtaa ja täyttivät huoneen hyvällä hajulla.

Ladottuaan leivokset kahdelle isolle posliinivadille jäähtymään, pani hän niistä yhden kristallilautaselle, jonka hän otti hyllyltä poistuessaan keittiöstä, ja astui sisarten vierashuoneeseen, saliin, joka ulottui koko rakennuksen poikki. Salissa oli akkunat niin hyvin itään kuin länteen, niin aamu- kuin ilta-aurinkoa päin.

Huone oli yksinkertainen ja jotenkin tilava. Se herätti tulijassa hiljaisten muistojen tunnetta, tunnetta, jonka ainoastaan kauvan ja huolella säilytetyt, vanhan, ennenaikaan hyvinvoivan kodin kalleimmat ja rakkaimmat perinnöt voivat ympäristöönsä kätkeä. Käyräviivainen piironki, jota koristivat pronssiset rokokohelat ja samasta metallista valetut leijonanjalat sekä harmaankirjavasta marmorista veistetty laaka; pöytäkello, joka muodoltaan oli puunjuurelle rakennetun mehiläispesän näköinen; pari kynttiläjalkaa keltaisesta marmorista, jotka olivat pienten korinttilaisten pylvästen muotoisiksi muovaellut; muutamat vanhasta kullatusta hopeasta valmistetut hajurasiat sekä pari muuta pikkukapinetta näyttivät kaikki tahtovan todistaa, että olivat omistajattarilleen olleet liian rakkaiksi käyneet voidakseen edes hätätilassa siirtyä heidän käsistään. Kullattuihin puitteihin sovitettu ja ylinnä muinaisaikuisella otsamaalauksella somistettu, keskikokoinen seinäpeili siroine helmikoristeineen, joka peili oli salin seinää kaunistamassa molempien itäpuolella olevien akkunoitten välillä, puhui sekin samanlaista kieltä. Pieni sohva ja mahonkituolit, jonkunlaiset, hyvin mataloilla sivunojilla varustetut taburetit, jotka olivat päällystetyt viheriällä, kiiltäväksi kirjaillulla villavaatteella, näyttivät nekin sangen muhkeilta, samoin kuin uutimet ja sisähuoneeseen vievän oven verho, joka riippui nuorasta pronssirenkaissa, kaikki samanlajista kestävää tamastikangasta. Ainoastaan huolellisesti puhdistetut kasvit joka akkunan edessä olevilla kukkapöydillä sekä häkissään innokkaasti laulavat kanarialinnut haastelivat uusista tulokkaista vanhojen sisarten kotiin.

Kevein ja nopein askelin Hedda meni lautasineen läpi salin sisähuoneeseen, jossa hänen kahta vuotta nuorempi sisarensa Roosa jo useita vuosia oli vuoteen omana kitunut, voimatta ilman muiden apua liikkua mihinkään huoneessa. Heddan kurttuiset kasvot, joita ympäröi harmahtavat pörheät hiukset, pistäen esille hänen valkean nokkospalttinamyssynsä alta, ilmaisivat hilpeyttä, jota elämä ei vielä ollut masentanut.

Tänään oli Roosa jouluaaton kunniaksi puettaunut vanhaan, mustaan silkkihameeseensa ja makasi peiton päällä, luoden huoneeseen astuvaan sisareensa lempeän, lakkaamattomassa kärsimyksessäkin hymyilevän silmäyksen.

"Saa nähdä, rakas Roosa, kuinka meidän joululeivoksemme tänä vuonna ovat onnistuneet", virkkoi Hedda, laskiessaan lautasen pienelle pöydälle sisaren vuoteen viereen. "Ah, miten herkulliselta se näyttääkin ja kuinka hyvälle se tuoksahtaa", lausui Roosa hilpeästi. "Panit kaiketi taikinaan riittävästi sokeria ja manteleita, jotta lapset tuntevat ne vanhojen tätien leivoksiksi?"

"Siitä saat olla varma", vastasi Hedda nauraen. "Olen ehkä liiaksikin tavaraa haaskannut. Panin taikinaan ainakin kolme ruokalusikallista enemmän kuin tavallisesti tuota parempaa voita ja valvoin leivosten paistumista niin tarkkaan, että toivon parasta".

"Nehän ovat erinomaisia — kiitos hyvä Hedda! Kun sitä elää niin niukoissa oloissa kuin me, niin tuntuu ilahduttavalta, jos voi ystävilleen tarjota jotakin oikein maukasta. Eikö sinun tullut kylmä vetoisessa keittiössä?"

"No niin, tänä aamuna siellä oli jokseenkin koleata. Ajattelehan, vesi oli sankoon jäätynyt. Kai meidän täytyy siirtää munalaatikko salin nurkkakaappiin, kunnes pakkanen vähän lauhtuu. Mutta keittiö on miellyttävän lämmin, sen jälkeen kun siinä leivottiin."

"Kunhan vaan siellä ei häkää liene?"

"Eipä toki, pikku Roosaseni. Ehkä sinulle edeltäpuoliskahvi maistuisi, koska meillä nyt on juhlapyhä edessä?"

"Kiitos, rakas Hedda. Minulle tekisi kuppi kahvia hyvää ja eiköhän sinullekin kaiken tämän joulupuuhan jälkeen. Ja olkoon meille nyt näin joulun sattuessa se ylellisyys sallittu."

"Olkoon vaan. Sinun pitäisi nähdä kahvipussi; se on niin täyteläinen ja pullistunut, ihan kuin olisi jonkun kauppaneuvoksen ruokasäiliöstä. Ei tule viipymään kauvan, ennenkuin kahvi on valmis", lisäsi hän päätään nyökäyttäen ja lähti taasen keittiöön, missä kahvipannu pian iloisesti porisi tulella.

Hiljaa tikutti seinäkello Roosa sisaren huoneessa, missä oli miellyttävän lämmin ja lumivalkoisista uutimista ja sänkyjen kirjo-ompeluisista patjasista alkaen äsken valkaistuun uuniin ja siisteihin seinäverhoihin saakka, joiden vaaleanharmajaan pohjaan oli painettu vaaleanpunaisia kukanoksia, niin puhdasta, niin siistiä kaikki.

Roosa sulki ja avasi taasen silmänsä, vilkaisi isän, äidin ja veljen muotokuviin, jotka olivat öljyyn maalatut. Nämät henkilöt olivat aikoja sitten kuolleet. Hän kuunteli, mitenkä porstuanovi avattiin ja suljettiin, sekä ihmetteli, kuka oli tullut. Sitten hän lausui moniaita hyväilysanoja kanarilinnuille, jotka tänään olivat mitä hilpeimmällä tuulella ja lauloivat täyttä kurkkua.

Ennen pitkää aukesi taasen salin ovi. Hedda palasi siskonsa luo ja hänen edellään käveli nuori tyttö, kantaen kahvitarjointa.

"Näetkö, Roosa", sanoi hän, "pikku Emma on tullut toivottamaan meille hauskaa juhlaa, vaikka hän eilen jo sai luvan olla poissa joulupäivinä. Ja ompa hän ollut minulle oikein hyväksi avuksi keittiössä."

"Hyvää päivää, hyvää päivää, kiltti Emma! Sinäpä olit oikein ystävällinen. Jospa nyt teille kaikille tulisi iloinen juhla", virkkoi Roosa hyvin tyytyväisenä heidän nuoren auttajansa kohteliaisuuteen.

"Ja niinpä on Emma", jatkoi Hedda, tytön ansioita luetellen, "tuonut meille kelkan täyden tuoreita kuusen havuja, niin että voimme pitää koko pitkän juhlan porstuata hienona."

"Mutta sinähän olet oikein kiltti", sanoi Roosa ystävällisesti, pehmeällä kädellään keveästi taputtaen nuoren, kukoistavan tytön sormia, jotka olivat pakkasesta käyneet punaisiksi. "Nyt täytyy sinun, Hedda, tarjota Emmalle kuppi lämmintä kahvia leivän kanssa ja, kuulehan vielä, mantelikieku myöskin. Sinun pitää juoda kaksi kuppia, niin että lämpenet; tänään on ulkona kylmä. Ja onnellista juhlaa, kiltti lapseni, vie terveisiä kotia! Onnellista juhlaa!"

Hedda saattoi Emman sairaan huoneesta, ja, ystävällisesti päätänsä nyökäyttäen, kiitti Roosa nuorta tyttöä, kun näki tämän poistuessaan pistävän muutamia hentoja kuusenoksia linnuille häkin ristikosta.

"Kuinka ystävällisiä kaikki sentään ovat meille vanhoille", ajatteli
Roosa taasen yksin jäätyään.

* * * * *

Päivä kului kulumistaan. Molemmat siskot söivät pientä, vaatimatonta puolista kilvan kanarilintujen kanssa, ja sitten alkoi Hedda laittautua illempana lähteäkseen heidän läheisimpien sukulaistensa luokse pappilaan. Hänen piti siellä viettää pari tuntia jouluaatosta. Semmoinen oli Roosan ehdoton tahto.

"Näetkös, hyvä Roosa", sanoi Hedda, sitoessaan päähänsä parhaimman valkoisen myssynsä, "tiedät kyllä, että minä en halua jättää sinua, mutta en tahdo menetellä vastoin mieltäsi, koska itse lupasit serkulle, että minä tulisin. Ja niin he saattaisivat luulla, että sinä olisit hyvin huonona, joll'en tulisi tänä iltana heille, ja sitähän he eivät saa ajatella, koska päivä päivältä tulet mielestäni yhä reippaammaksi. Saa nähdä, emmekö me molemmat ensi vuonna yhdessä vietä jouluaattoa pappilassa. Siitäpä vasta oikea ilopäivä koituisi."

"Niin, saa nähdä", sanoi Roosa hymähtäen.

Alkoi jo hämärtää.

Roosa kysyi paljoko kello oli ja virkkoi sitten: "Onko sinulla nyt kaikki valmiina, jos pappilan nuori väki tänäkin vuonna tulisi tervehtimään minua jouluaattona?"

"Niinpä niinkin", vastasi Hedda ja alkoi sytyttää kynttilöitä molemmissa huoneissa. "Isoisän kauniit pontalviinilasit ovat esillä salissa ja näyttävät muhkeilta kristallikarahvin rinnalla, jossa tuo punainen kirsikkamarjaviini niin koreasti helmeilee. Ja mantelikie'ut, uskallan toivoa, tulevat kiihdyttämään ruokahalua. Luulen niiden tänä vuonna onnistuneen yhtä hyvin kuin Margret tädin täällä ollessa viisi vuotta sitten, jolloin saimme osaksemme paljon kiitosta leivoksistamme."

Samassa sairaan herkkä korva kuuli ääniä, jotka lähestyivät taloa. Hedda riensi asettelemaan patjoja siskon ympärille, niin että hän saattaisi olla puoleksi istuallaan vuoteessa ja ottaa nuoria vieraita vastaan, joiden kuultiin nyt tulevan portaita ylös.

"Tiedätkö, Hedda hyvä", virkkoi sillä välin Roosa, "meillä on täällä pienessä ystävällisessä nurkassamme sentään oikein hyvä ja hauska ollaksemme", ja hän puristi heikosti siskon uskollista kättä.

"Jumalalle kiitos kaikesta", lausui Hedda, luoden sairaaseen äidillisen silmäyksen, "kesästä, ja keväästä, syksystä ja joulusta".

Hellävaroen hän vielä laittoi sisaren hienon myssyn kuntoon, veti oman kaulavaippansa ylemmäksi hartioilleen ja meni hilpeänä ja iloisena kuin ainakin vastaanottamaan nuoria vieraita, jotka tällä välin vanhan tavan mukaan olivat keittiössä heittäneet yltään päällysvaatteensa.

Nuorisojoukko, joka seuraavassa tuokiossa täytti vanhojen siskojen huoneen, muistutti, näin täällä ollessaan, pientä kimppua tuoreita kukkia: kahdeksantoistavuotias Tyyra, joka tänään tavallista enemmän ilosta hehkui, kuusitoistavuotias, kaino Jenny sekä näiden nuoret sisaret, rakastettava, hempeä Anni ja meluava Eeva. Muistettava on myöskin reipas, jo kahdentoista vuoden ikäisenä miehekäs Matti, joka tätien edessä tarmokkaasti kumarsi ja siinä onnistui vetämään näiden huomiota uusiin, ihan kummallisen äänekkäihin saappaihinsa, joiden kirjavia, sangen komeita raksia hän ei katsonut varsin sopivaksi näyttää muille kuin pappilan renkituvan pojille.

Nuoret kokoontuivat reippaan, ystävällisen Hedda tädin ympärille kuten kananpoikaset emonsa turviin. Hänellä oli heidän jokaisen varalle leikillinen sana taikka pieni hyväily, viedessään heidät siskon luo, joka silminnähtävästi ihastui, nähdessään näitä nuoria ja sitä kainoa intoa, jolla kukin kiiruhti antamaan joululahjansa, pieniä salaperäisiä kääröjä, joihin uskomattoman paljon lakkapahkurolta oli painettu. Hedda täti saisi pappilassa joululahjansa, mutta nuoret tahtoivat kaikin mokomin olla itse näkemässä kun Roosa täti avasi hänelle kuuluvat kääröt, sillä se tuotti heille verratonta huvia.

Kiitokset olivat tietysti yhtä sydämmelliset kuin antajain tarkoitukset, ja nyt seurasi tuo joka vuosi uudistuva kysymys: "Rakas Hedda, mitä meillä nyt on herttaisille vieraillemme tarjottavaa?" jolloin näiden mieliin aina johtui — eikä siitä ollut kovinkaan pitkä aika kuin vanhemmat näistä vielä olivat lapsia — mitä herkullisimmat mantelikie'ut, jommoisia ainoastaan tädit osasivat leipoa, sekä pienet, kummallisen näköiset lasit, jotka näyttivät ikäänkuin sadoista läpikuultavista jääpalasista kokoon pannuilta ja joissa makea kirsikkamarjaviini, punaisena loistaen, ikäänkuin tulta iski.

"On kuin onkin" — olihan "meillä" tänäkin vuonna yhtä ja toista rakkaille lapsille tarjottavaa, ja kana poistui poikasineen saliin, jossa sitä pakistiin ja naurettiin ja syödä mukellettiin. Katkonaisia lauseita niinkuin: "juuri tänä aamuna leivotut" — "ota lisää hyvä Tyyra" — "kah, Matissa on miestä nujertamaan vähintäin neljä kiekua" ynnä muuta ystävällistä pikkupakinaa kuului sairaan sisaren huoneeseen, jossa hän hetkiseksi pani levähtämään kootakseen voimia jäähyväishetkellä vielä kerran näkemään nuoria ympärillään. Tällä välin ilahtuneet katseet ja valkoiset hampaat ylistelivät kaunopuheliaalla tavalla tätien oivallisia leivoksia kerrassaan maailman parhaimmiksi. Hedda täti oli nurkkakaapista ottanut täysinäisen pussillisen kiekuja, jotka Anni tänä vuonna veisi kotia isän ja äidin "maisteltaviksi". Mutta kohta oli käsissä hetki, jolloin heidän kaikkien täytyy rientää kotia pappilaan, seurassaan Hedda täti, joka pikaisella lempeällä katseella tarkasti, ettei sisarelta mitään puuttuisi, sillä aikaa kun hän itse kerran taas viivähtäisi kotvasen ulkona.

Nyt alkoivat jäähyväiset ja niihin liittyvät terveiset ja kiitoslauseet — lasten täytyy välttämättömästi ottaa mukaansa matkalle pari mantelikiekua evääksi, ja rattoisa telme sekä runsas valo huoneissa houkutteli kanarilinnut yhtymään jouluriemuun, kun se, hyökyaaltojen tapaisesti kuohahtaen, täytti siskojen hiljaisen asunnon. Tyyra vaan oli käynyt hiukan vakavammaksi entistään ja piti kauvan Roosa tätiä kädestä vanhuksen nyt heittäessä hyvästiä erikoiselle lemmikilleen pappilan lasten joukossa.

Kun nuoret olivat poistuneet huoneista ja keittiössä alkaneet pukea yllensä päällysvaatteitaan, sammutti Hedda kynttilät, jättäen vaan yhden kummassakin huoneessa palamaan, sekä toimi tarpeelliset varokeinot tulenvaaran välttämiseksi. Hän asetti patjat sangen huolellisesti siskonsa ympärille ja varusti hänen pöytänsä kaikella, mitä hän mahdollisesti tarvitsisi kahtena seuraavana tuntina sekä suuteli häntä hyvästiksi otsalle, aivan kuin pitkä matka olisi ollut edessä.

Roosa jäi yksin. Hän kuuli, mitenkä iloinen temmellys keittiössä vuoroin kiihtyi ja vuoroin asettui. Hetkiseksi syntyi hiljaisuus, kaksi ihmistä puheli hiljaisella äänellä keskenään. Sitten kuului Hedda käskevällä mutta samalla iloisella äänellä sanovan: "Kas niin, tulkaa lapseni! Minä olen Tyyralle sen luvannut. Sitten saamme tietää kaikki."

Heti sen jälkeen porstuan ovi suljettiin, lasten hiljaa keskenään kuiskaillessa, ja pian saattoi taas kuulla iloisia nuoria ääniä seuran poistuessa pihalta.

Ääneti ja vanha sydän täynnä iloa katseli Roosa rakasten lasten pieniä joululahjoja ja ummisti juuri silmänsä, kun salin ovi hiljaa aukesi ja Tyyran tuttu ääni, kärsimättömyydestä hiukan vapisten, kuului virkkavan: "Elä säikähdä, hyvä Roosa täti, tämä on Tyyra", jonka jälkeen nuori tyttö, valkea karvalakki päässään, riensi vanhuksen luo, istahti sängyn laidalle ja sulki Roosan käden omiinsa. Painaen punastuneet poskensa niitä vastaan hän lausui: "Minulla oli sinulle vielä, rakas tätiseni, pieni joululahja, ja toivoisin, että sinä siitä pitäisit oikein paljon."

"Rakkain, kiltti Tyyrani, itse olet paras joululahjani", kuiskasi vanhus lempeästi luoden samassa tyttöön hellästi kysyväisen silmäyksen.

"Entäs tämä sitten", lausui Tyyra aivan hiljaa ja asetti pöydälle vuoteen ääreen puitteilla varustetun valokuvan, "tämä on minun oma rakas sulhoni!"

"Lemmikkini!" huudahti Roosa melkein nuoruuden ilolla ja kohousi patjoiltaan istumaan. "Tyyra, lapseni! Jumala siunatkoon teitä molempia! Miten kunnon mieheltä hän näyttääkään!"

"Niin, eikö totta, pikku, kiltti tätini. Mauno on paras poika maailmassa", ja niin hän kertoi ihan hiljaa, aivan kuin peläten, että koko maailma kuuntelisi hänen puhettaan, mikä hänen sulhonsa nimi oli, ja mitenkä he, Tyyran oleskellessa viime syksynä Helsingissä, olivat toisiinsa tutustuneet ja menneet kihloihin, mitä hän oli ja miksi hän aikoi, ja ett'ei kukaan paitsi isä ja äiti asiasta tiennyt, ei sisaruksetkaan. Mutta tänä iltana, tunnin kuluessa, Mauno saapuisi pappilaan junalla, ja silloin kaikki saisivat sen tietää, mutta Roosa tätihän ei saisi olla viimeinen, ja siksi oli Tyyra niin asettanut, että hän silmänräpäykseksi oli jäänyt muista jälelle.

Roosa katsahti äidillisen hellästi nuoreen tyttöön, joka heikosti valaistussa huoneessa onnesta säihkyvin silmin istui. Tuon tuostakin teki vanhus joitakin pieniä kysymyksiä, jotka nekin ikäänkuin lisäsivät Tyyran onnellisuuden mittaa, ja sitten hän kauvan katseli nuoren miehen kuvaa, hyväellessään Tyyran kättä. Vihdoin hän lausui enemmän itsekseen kuin nuorelle morsiamelle: "Mauno, niin, Mauno on hänen nimensä. Tahdotko, Tyyra, rakas lapseni, avata lapepiironkini ja tuoda minulle sieltä tuon pienen keskimäisen laatikon!"

"Varsin mielelläni, täti kulta!" vastasi Tyyra, ja pian olikin pieni laatikko vanhuksen käsissä. Sen pohjalla huomattiin muutamia kellastuneita kirjeitä, joiden päälle pienehköjä koteloita ja rasioita oli ladottu.

Roosan kalpeat kasvot punehtuivat hiukan, hänen ottaessaan hermostuneesti vapisevalla kädellä kotelon ja avatessaan sen, jolloin hienosti maalattu nuoren miehen pienoismuotokuva tuli näkyviin.

"Katsohan, oma lemmikkini, tässä näet sen, joka on ollut minun
Maunoseni."

"Täti kulta", oli kaikki, mitä Tyyra saattoi sanoa, hänen äänensä mitä suloisimmasti sointuessa. Hän katseli ryhdikkään nuorukaisen muotokuvaa, nuorukaisen, joka siinä kuoppa poskessaan ja lakki vallattomasti niskaan työnnettynä, rohkein silmin katseli maailmaa.

"Mauno oli köyhä, minä olin silloin rikas, hyvinkin rikas", jatkoi Roosa. "Minun isäni ajoi hänet pois, ja meidän lyhyt unelmamme onnesta oli teille tietämättömille hävinnyt. Me pidimme kuitenkin niin sydämellisesti toisistamme, Tyyraseni. Siitä on nyt piankin 35 vuotta kulunut. Minä surin katkerasti, ja terveyteni murtui vähitellen. Hänkin sortui — sortui tavallaan ja kuoli nuorena nuoren tytön ikisuruksi ja lakkaamattomaksi kaipaukseksi; tämä tyttökin verkalleen lakastui ja kuihtui. — Näetkös, pienoiseni, tuossa toisessa kotelossa huomaat kaksi sormusta. Anna minulle ne. Tuo, jossa sinikivi on, oli hänen ensimäinen joululahjansa minulle; toisen sormuksen hän antoi minulle erotessamme. Minä pidin niitä, kunnes käteni niin kuihtui ja laihtui, ett'eivät sormukset pysyneet sormessa. Sinä olet ainoa sivullinen, joka tunnet näiden sormusten muistot, eläkä koskaan, elä edes minunkaan kanssani enää tästä puhu; mutta et tahtone kieltäytyä kantamasta tuota sinistä sormusta, rakas lapsi? Oli uskollinen poika, joka antoi sen tytölle, joka ei koskaan, ei edes nytkään, voi häntä unhottaa, kun hän, vanhana ja tuskien runtelemana, on tehnyt maallisesta olostaan tilinpäätöksensä. Käyköön sinulle velvollisuus keveäksi tai raskaaksi, katso tuota kirkasta, sinistä kiveä, ja se on sanova pikku Tyyralle: Usko rauhan antaa. Ja menehän nyt kotia, siellä varrotaan jo pikku morsianta! Sano terveisiä Maunollesi vanhalta tädiltä, joka rukoilee Jumalaa teidän onneksenne. Lykkää laatikko jälleen sijoilleen" sanoi hän, pitäen itse muotokuvan nuoruutensa lemmikistä.

Tyyran palatessa lapepiirongin luota virkkoi vanhus: "Kuinka hauskan joulun toitkaan minulle, minun oma pikku Tyyraseni. Hyvästi!"

Paljosta puhelemisesta väsyneenä hän kallisti päänsä takaisin patjalle ja sulki silmänsä. Tyyra suuteli hänen kättänsä ja hiljaa, onnellinen sydän täynnä huhtikuun hattaroita, hän poistui huoneesta, sulki porstuanoven ja otti avaimen Hedda tädille. Nuoruuden kevein askelin hän asteli kohti kotiaan, kohti rakkautta ja kohti tulevaisuutta, jonka taivas jouluaattona säteili kirkkaana ja sinisenä kuin sinikivi uskollisuuden sormuksessa hänen sormessaan.

* * * * *

Kun Hedda kahdeksan tienoissa palasi ilosta loistavasta pappilasta, paloivat kynttilät, jotka hän kotona ennen lähtöään oli sytyttänyt, yhtä levollisesti kuin hänen lähtiessään.

Hiljaa hän astui saliin ja meni sisähuoneeseen. Roosa lepäsi siinä tyynenä ja rauhallisena vuoteellaan. Jonkunlainen levoton tunne valtasi Heddan, ja hän lähestyi siskoansa, joka nyt, lempeästi hymyillen, avasi silmänsä.

"Terve tuloa taas!" lausui Roosa ja ojensi kätensä sisarelleen, joka istui sängyn laidalle.

"Ja sydämmellisimmät terveiset joulukuuselta pappilassa, jossa ilo tänä iltana on ollut ylimmillään. Voitko arvata — mutta — mutta mitä kummia — tässähän on Mauno itse pöydälläsi! Vai niin, sepä sitten olikin pikku Tyyran salaisuus."

"Niin, Mauno on ollut täällä koko illan, Tyyran Mauno ja hän", sanoi Roosa, avaten kätensä, jossa hän oli pitänyt entisen ystävänsä pienoismuotokuvaa. "Minä nukahdin niin sikeästi ja tunnen itseni niin voimistuneeksi levollisen unen harvinaisesta lahjasta. Minä näin unissani jälleen vainajani, hän oli edessäni nuorena ja reippaana kuten muinoin ja katsoi minuun niin armaasti kuin silloin ja lausui: Nyt olen tekevä sydämesi terveeksi, niin terveeksi. — Ah, rakas Hedda! Meillä on ollut pienessä kodissamme rauhaisa, ihana jouluaatto."

"Jumalalle kiitos kaikesta, oma rakkahin Roosani", sanoi vanhempi sisar. "Vaikka koettaa, eipä hylkää Herra. Kenties Hän suo sinulle jälleen terveyden kalliin lahjan."

"Kenties", sanoi Roosa, ja hänen kiitollisissa katseissaan kuvastui puoleksi surunvoittoinen, puoleksi kirkastettu ilme. "Jumala on hyvä. Hän meille uskon, Hän meille rauhan antaa."

Tyynenä ja rauhaisana sulki yö helmaansa vanhojen siskojen yksinäisen majan, jouluyö tuikkivine, kirkkaine tähtineen, joka tuudittaa väsyneen ikuiseen lepoon.

Mies ja vaimo

Jouluilta oli kohta käsissä, aikainen hämärä oli jo tullut. Suomen pääkaupungin suurimmilla kaduilla oli pitkin päivää vallinnut vilkas liike, eikä vieläkään sanottavaa aukkoa näkynyt jouluostoksillaan vyöryvässä ihmisvirrassa.

Siinä, jotenkin syrjäisessä kaupungin osassa, johon vähäinen kertomuksemme vie lukijan, ei liike tosin ollut niin vilkasta, mutta kumminkin näki kaduilla liikkuvista, että heillä oli vielä paljon toimitettavaa, ennenkuin voivat sanoa olevansa valmiit vastaanottamaan iloista jouluaattoa.

Ylhäällä vaatimattoman kivitalon kolmannessa kerroksessa oli lamppu muutamassa kadun puoleisessa huoneessa jo sytytetty. Akkunaverho oli vielä ylhäällä ja me näemme kalpean ja riutuneen, mutta vielä nuoren naisen kumartuneen viehättävän ja hienon, valkoisesta silkistä tehdyn peleriinin ylitse, jota hän reunusti joutsenen untuvilla.

Huoneessa oli kaikki hiljaa. Seinäkellon yksitoikkoinen tikuttaminen ja silkkikankaan kuhina teki äänettömyyden vieläkin syvemmäksi ja painostavammaksi. Mutta nuori ompelijatar ei sitä näkynyt huomaavan, kiireessään ei hän tarkannut sitä sekavaa melua ja astumista, jota kuului viereisestä huoneesta, pienestä salista vaatimattomassa huoneistossa, jossa nuori vastanainut koulunopettaja vaimoineen asui. Jos hän tarkkaavammin olisi kuunnellut melua, olisi hän älynnyt, että siellä parhaallaan siirretään huonekaluja ja että sinne kannettiin jotakin raskasta esinettä.

Mutta, kuten sanoimme, ompelevan naisen koko huomio oli kiintynyt työhön, jonka hän keskeytti vaan muutamaksi sekunniksi heittääkseen rauhattoman katseen seinäkelloon, jonka viisarit herkeämättä siirtyivät eteenpäin.

Huonetta lähemmin tarkastaessa näkee helposti, ettei nuori nainen asu siinä yksin. Pöydällä uunin vieressä on piippu tupakkakartuusin rinnalla, kenkäpari pilkistää esiin vaatekaapin takaa ja naulassa oven suussa riippuu haalistunut miehen kesäpäällystakki. Nämät esineet omistaa uutteran ompelijattaren mies, jonka kanssa hän kaksi vuotta sitten meni naimisiin, jättäen siihen aikaan varakkaan ja sivistyneen kodin antaakseen koko nuoren sydämmensä rikkaat tunneaarteet varattomalle alemmalle virkamiehelle, joka oli mieltynyt häneen ja kiinnittänyt monta tulevaisuuden toivetta siihen rikkauteen, jonka nuori vaimo aikanaan toisi uuteen kotiin.

Mutta vanha juttu uudistui. Onnellinen kuherrusaika ei vielä ollut päättynyt, kun odottamattomat suuret tappiot pakottivat appi-isän vararikkoon, joka raskas isku vei vanhan miehen hautaan, johon vainaja myöskin vei mukanaan aavistuksen siitä surullisesta tulevaisuudesta, joka tulisi kohtaamaan hänen rakasta tytärtään. Pettyneet toiveet suuresta perinnöstä paljastivat vävyn heikon ja kurjan luonteen kaikessa alastomuudessaan ja muuttivat sen myötätunnon, jota hän kenties oli tuntenut hellää ja harrasta puolisoaan kohtaan, ilkeäksi haluksi saada kaikissa mahdollisissa tiloissa osottaa tälle kylmyyttään ja halveksumistaan.

Vaimo puolestaan koetti alussa, vaikka pelko sydämessä, salata itseltään, että hän oli kadottanut puolisonsa rakkauden, joka kumminkin oli hänelle vielä kaikki kaikessa. Joskaan miehensä ei enään ollut häntä kohtaan sama kuin ennen, tulisi hän hellyydellään lopulta sulattamaan jääkuoren miehensä sydämmeltä, jonka hän kokemattomassa nuoruudessaan oli luullut niin lämpöiseksi ja jaloksi, tavatessaan onnensa lyhyenä hetkenä sieltä jonkun kimaltelevan jyväsen, jonka hän varmasti uskoi puhtaaksi kullaksi. Mitä huoli mies semmoisen jalokiven omistamisesta! Eihän se antanut tyydytystä hänen nautinnonhimolleen. Ja mistä koittaisi hänelle enään se iloinen, mukava elämä, jota hän niin varmaan oli odottanut. Eihän hän edes tahtonut kuollakkaan, tuo nainen, joka esti häntä toisella taholla, vielä nuorena ollessaan, kalastamasta rakkauden pyydyksellä rikasta vaimoa.

Hänen niukka palkkansa tuskin riitti vaatimattomaan elämään, mutta kävi aivan riittämättömäksi, kun hän nyt, näyttääkseen miten välinpitämätön hän oli vaimoaan kohtaan, joka ilta haki iloisten ystävien seuraa kodin ulkopuolella. Vähäinen luotto oli pian lopussa ja ystävät rupesivat vieromaan häntä paljon enemmän kuin hän itserakkaudessaan saattoi aavistaakaan. Seuraa täytyi hänen kumminkin saada. Hän haki sitä yhteiskunnan alemmista kerroksista ja muuttui vakituiseksi illanistujaksi kaupungin huonoimmissa ravintoloissa. Vaimon rakastava silmä huomasi miten mies päivä päivältä vajosi. Hän mietti yöt ja päivät tuskaisessa sydämessään hellimpiä sanoja, jotka kenties pelastaisivat miehen perikadosta, mutta miehen kylmä katse, hänen halveksiva napisemisensa kodin köyhyydestä, työnsivät nuo kenties jo löydetytkin taikasanat takaisin siihen äänettömään sopukkaan, jossa ne muuttuivat hartaaksi rukoukseksi rakastetun henkilön onnen puolesta.

Jo kauvan sitte oli mies herennyt pitämästä huolta vaimonsa pikkutarpeista. Yhdentekevää oli hänestä näkikö vaimonsa puutetta. Vaimo oli heti isänsä kuoltua alkanut ensin salaa, sitten julkisesti hankkia koru- ynnä muilla ompeluksilla lisätuloja kodin tarpeitten tyydyttämiseksi. Kun mies kiusaa tehdäkseen ei vastaanottanut vaimonsa pikkuansioita, joita vaimo niin suurella pelon ja samalla onnen tunteella miehelleen tarjosi, pani vaimo tavallisesti rahat jollekin pöydälle, josta ne hyvinkin pian hävisivät miehen taskuihin. Säännöttömällä elämällään mies lopulta menetti virkansakin, jonka jälkeen vaimon uutteruus ja miehen ajoittainen kirjoitustyö oli kaikki, mikä ylläpiti edes tätä rauhatonta kurjuutta uudessa "kodissa."

Kuinka toisellainen oli asema nuoressa naapuriperheessä, josta aikaisemmin hiukan mainitsimme. Ilo ja yksimielisyys, työ ja rakkaus tekivät puolisojen pienet uhraukset toisilleen niin suloisiksi ja kepeiksi kantaa. Maallisia hyvyyksiä ei siellä tosin ollut paljon, mutta päivä päivältä alkoi rattoisa varallisuus kainosti punehtuen hiipiä pieneen kotiin, ja täksi jouluillaksi olivat sekä mies että vaimo uutterasti ponnistelleet voidakseen odottamattomilla lahjoilla tulkita toisilleen onneaan.

Mutta palatkaamme sen kovia kokeneen nuoren vaimon luo, jonka tuttavuutta me hätäisesti teimme ja jonka jätimme jouluillan hämärässä lopettamaan työtä, josta hän odotti melkoista lisätuloa.

Mies oli päivällisen syötyään tapansa mukaan mennyt kaupungille heitettyään ivallisen katseen vaimonsa uutteriin sormiin, jotka eivät vielä olleet ehtineet saada kallisarvoista työtä valmiiksi ja maksua perityksi.

Miehen poissa ollessa sai vaimo työn määrätyksi ajaksi valmiiksi ja tyytyväisyyttä tuntien nousi hän tuoliltaan, pani lumivalkoisen peleriinin koteloon, joka heti sen jälkeen käytiin noutamassa ja maksettiin. Työpalkastaan otti hän päältä sen, minkä välttämättömästi seuraaviksi päiviksi tarvitsi, sekä pani tapansa mukaan jäännöksen vähäisestä summastaan pöydälle.

Melkein samaan aikaan, jolloin joulun sanotaan astuvan portaita ylös malttamattomasti odottaviin koteihin, kuuluivat myöskin raskaat askeleet lähestyvän onnettoman vaimon hiljaista kotia. Ne olivat kotiin tulevan miehen askeleet. Hän näytti vastoin tapaansa olevan melkein hyvällä tuulella ja vähäinen rakkauden ilme välähti hänen kauneilla kasvoillaan, nähdessään, että työ, jota vaimonsa oli ommellut, oli jo noudettu.

Riisuttuaan kuluneen päällystakkinsa, jota hän koetti pitää niin mukiinmenevässä kunnossa kuin suinkin, alentui hän oikein puhuttelemaan vaimoaan.

Monta sanaa ei hän sanonut, mutta ne olivat niin suloiset kuulla, sillä niissä tuntui piilevän kaiku vanhasta rakkaasta äänenpainosta.

"Nythän on jouluaatto", sanoi hän ja katsoi hymyillen vaimoonsa ylähuulen hiukan värähdellessä, aivankuin hän itse olisi ollut epävarma onnistuiko hän saamaan ääneensä muinaisen hellän kaiun.

Sanomattoman hellästi ja arasti katsoi vaimo mieheensä ja sanoi: "Niin on; etkä sinä voi uskoa, kuinka iloinen minä olen saatuani hyvissä ajoin työni valmiiksi".

"Minkä työn?" kysyi mies teeskennellyn välinpitämättömästi.

"Sen kauniin silkkipeleriinin, jonka minä suureksi ilokseni sain tehtäväkseni". "Vai niin", sanoi mies. "Se on varmaankin joululahja jonkun rikkaan miehen vaimolle. Mitä sanoisit, jos minä sinulle lahjoittaisin semmoisen helyn? Se maksaa kai sangen paljon", lisäsi hän kysyvästi.

"Sen kyllä uskon" vastasi vaimo, "koska minäkin ainoastaan tekopalkkaa sain niin paljon", ja hän mainitsi saamansa pienen summan.

"Ah, sinähän olet oikein rikas ja voit viettää jouluaattoa oikein herroiksi. Mutta koska nyt on joulu, ja kun sinä muistaakseni jonkun kerran ennen olet tarjonnut mulle rahoja, niin en minä nyt tahdo kieltää sinulta sitä iloa. Onhan nyt jouluaatto vai miten? Sinun ei pidä panna pahaksesi", lisäsi hän tuttavallisesti hymyillen ja muka korjaten kaulustaan.

Puhtaudessaan liikuttavalla ilontunteella, jossa luuli pitkällisen surun ja kärsimyksen sulautuneen onnelliseksi unheeksi, vastasi vaimo ainoastaan: "Niin mielelläni!" ja otti pienellä lemmenarmaalla kätösellään rahat pöydältä antaakseen ne miehelleen, mutta hillitsi itsensä samassa, avasi salaa kukkaronsa ja otti sieltä sen vähäisen summan, jonka hän oli varannut omiin tarpeisiinsa.

Koko pieni summa kädessä astui hän sitten miehensä luo ja ojenti sen kainona ja onnellisena hänelle, melkeinpä peläten, ettei miehensä sitä ottaisi vastaan.

Mies otti rahat näöltään aivan tyynenä ja välinpitämättömänä, silittäen kammalla tummia kiharoitaan, joita hänen vaimonsa niin mielellään vielä kerran olisi tahtonut lempeällä kädellä hyväillä.

"Vai niin, kiitos sulle siitä", lausui hän jättäen peilin ja ottaen laatikosta puhtaan nenäliinan. "Minä voin niitä tarvita tänä iltana, muilla on kai tällä kertaa paljon rahaa."

Katsomattakaan vaimoonsa astui hän sitten ovelle, otti hitaasti ja huolettomasti päällystakin ylleen, nyökkäsi päätään jotenkin ystävällisesti, mutta väsyneesti ja meni ulos.

Nöyränä, emme voi sanoa nöyryytettynä, seisoi vaimo paikallaan, katsoi ovelle, joka oli sulkeutunut rakastetun jälkeen, kuuli hänen askeleensa loittonevan yhä kauemmaksi, kunnes kaikki taas oli hiljaista.

Oli kuin ei hän edes huokauksellakaan olisi tahtonut ilmiantaa Jumalalle miehensä rakkauden puutetta.

Sitten astui hän pöydän luo, väänsi hiljaa vapisevalla kädellä lampun sydäntä pienemmäksi säästääkseen öljyä, istuutui sitten akkunan ääreen ja katsoi kyynelettömin silmin, miten kerros kerroksen jälestä alkoi loistaa joulukuusen lempeässä hohteessa. Hän ei sitä ajatellut, hän ei kadehtinut ketään, hän ei muistanut itse jouluaattoa, hänen ajatuksensa hiipivät arkoina sen jäljissä joka oli hänet jättänyt.

Kauvan hän istui siinä. Melu naapurin huoneesta oli aikaa sitten lakannut ja tuskin mitään ääntä kuului enää sen ohuen seinän lävitse, joka erotti huoneet toisistaan. Silloin kuuli hän naapurin iloisesti huutavan salista: "Nyt on kuusi sytytetty, eukkoseni! Nyt saat tulla sisään!" Kirkas ja melkein lapsellinen naisääni kuului silloin puhkeavan ilonhuutoon, joka varmaankin sammui suuteloon. "Mun kiltti, häijy poikani, mitä sinä, olet tehnyt!" kuului sama ääni mitä armaimmalla äänenpainolla sanovan, ja samassa kaikui miehen joululahjasta — muhkeasta flyygelistä — Beethovenin ihmeellinen "Adelaïde", jonka taivaanihanissa sävelissä rakkauden onni ja suru kyynelissä liitelevät rakastetun ympärillä, eivätkä näytä hennovan erota maailmasta kimmotakseen ylös siihen taivaaseen, joka heille on avoinna.

Hämärässä huoneessa istuva naisparka kuunteli alussa ihmettelyn tunteella näitä ääniä, jotka olivat olleet hänelle niin rakkaat hänen onnensa päivinä. — Mitä kauvemmin hän iloitsevaa ja valittavaa laulua kuunteli, sitä selvemmin astui hänen sielunsa silmien eteen entinen aika, se aika, jolloin hänkin oli saanut rakastaa ainoastaan hyvää ja kaunista ihmiselämässä. Hän ajatteli kauhulla, ettei hänellä kenties nyt enään ollut voimia siihen, vaikkakin hänellä joskus olisi aikaa ajattelemaan sieluaan. Hän tiesi nyt uhranneensa elämänsä hänelle, jota hän vieläkin rakasti niin hartaalla rakkaudella, että hän uskoi sen voivan pelastaa hänet kaikesta turmiosta, ja ääriään myöten täyttyneestä sydämestä, joka niin kauan ja niin tuskaisen voimakkaasti oli kärsinyt, valui nyt kyynelvirta.

Se oli rakastavien joululahja hänelle.

Hänen siinä itkiessään lakkasi soitto, mutta hän tunsi itsensä niin ihmeellisen levolliseksi. Säveleet viereisestä onnellisesta kodista tulivat hänen toverikseen yön pitkinä hetkinä. Ne puhuivat hänelle ylevämmästä elämästä ja pitivät toivoa rakkauden voitosta valveilla hänen sydämessään.

Hiljaa väänsi hän lampun sydämen taaskin korkeammalle ja alkoi tehdä työtä rakastetun hyväksi.

Jouluaamun sarastaessa lähetti hän palavan rukouksen taivaaseen hänen puolestaan. Kenties ottaa joku niistä lempeistä enkeleistä, jotka silloin palaavat maan päältä, missä he jouluaattona ovat vierailleet, tämän rukouksen mukaansa ja laskee sen Kaikkivaltiaan jalkojen juureen.

Joulutervehdys sydänmaasta

Ankara lumituisku oli raivonnut kautta maan. Monellaisia seisahduksia oli siitä aiheutunut kulkulaitoksissa, vieläpä juuri jouluaaton edellisenä päivänä. Kaikkialla puuhailtiin maanteiden avaamisessa liikenteelle. Lumiaura eteni vitkalleen ajajien hurjasti hoilatessa ja ruoskansiiman vinhaan vinkuessa. Olipa paikka paikoin tieltä raivattava yksinäinen petäjäkin, jonka rajuilma oli kumoon kaatanut.

Sähkölennätinjohdon käyttämisessä oli pyryilma niinikään saanut aikaan keskeytyksen. Puut olivat näet maahan sortuessaan katkaisseet moniaita johtolankoja. Siitäpä syystä jouluaattopäivän aamuna lähetettiinkin eri asemilta työmiehiä ja tarkastajia mahdollisuuden mukaan ensi tilassa korjaamaan tapahtuneita vaurioita.

Niiden työmiesten joukossa, jotka Helsingistä ensimäisellä aamujunalla sanotulle matkalle lähtivät, oli Fritiof Koivu, seitsemänkolmatta vuotias pohjalainen. Häntä oli ollut asemalle saattamassa tuona varhaisena aamuhetkenä hänen nuori vaimonsa: pienenläntä nainen vielä lapsellisine, kauniine kasvonpiirteineen, joissa kuitenkin tällä kertaa tukahutettu itku kuvastui miellyttävän hymyilyn alta, jolla hän heitti jäähyväiset miehellensä, ojentaessaan hänelle huolellisesti varustetun eväspussin. Näkyi kyllä, että tämä oli heistä ikävä pettymys, kun näin joutuivat erotetuiksi toisistansa jouluaattona, vieläpä juuri nyt, jolloin heidän pikku Elsansa paraiksi oli ennättänyt niin isoksi, että hän hyvin saattoi iloita kaikesta siitä ihanuudesta, mitä jouluilta oli myötänsä tuova.

Kohisten kiiti juna täynnä väkeä lumivaippaan verhottujen seutujen halki. Keskenänsä rattoisasti keskustelevien matkustajien joukossa oli Koivulla siinä vaunun kolkassa, missä hän oli joutilaan paikan tavannut, hyvää aikaa aprikoida, kuinka velvollisuuden täyttäminen nuoresta, elämänhaluisesta perheenisästä sentään toisinaan saattoi tuntua vaikealta.

Hän oli ajatellut ruveta koneenrakentajaksi. Sellaisissa aikeissa oli hän jo moniaita vuosia sitte, suuria vaikeuksia voittaen, saapunut Helsinkiin. Olipa hän päässyt oppilaaksi sikäläiseen polyteknilliseen opistoonkin, mutta vallan varaton kun oli, kävi hänelle ajan pitkään mahdottomaksi jatkaa opinnoitaan. Sen vuoksi oli hän uudelleen ruvennut tavalliseksi työmieheksi. Eräs hänen lapsuudentuttavansa, joka oli kotoisin samoilta seuduilta kuin hänkin, ja jolla nyt oli virka sähkölennätinlaitoksen palveluksessa, oli alkanut joutohetkinä opettaa häntä sähköttämään. Mutta puuttuva kielitaito pystytti esteet hänen edistykselleen tälläkin alalla. Kun nuori ystävämme viisi vuotta sitte oli tullut tuttavaksi eli ehkä paremmin rakkaussuhteisiin tytön kanssa, joka nyt oli hänellä aviosiippana, onnistui lapsuudenystävän hankkia hänelle varma, joskin niukkatuloinen paikka sähkölennätinhallituksen palveluksessa. Tässä toimessa hänellä oli ollut menestystä. Lupasivatpa hänen synnynnäiset koneenrakentajataipumuksensa hänelle melkoista paremmankin tulevaisuuden, kun hän sen lisäksi kaikkina noina työteliäisyyttä kysyvinä vuosina varojensa ja tilaisuuden mukaan oli koettanut kartuttaa tietojansa.

Ja kaikkien hänen tulevaisuudensuunnitelmiensa yli kohosi kirkkaan aamutähden lailla hänen pieni, rakas nelivuotinen Elsansa viattomasti ja, kuten aina, iloisesti hymyillen isälle ja äidille; hänen pieni, rakas Elsansa, joka tänä iltana ensi kerran saisi nähdä loistavan, ihmeellisen joulukuusen, ja jonka ensimäinen, kauniin kaunis nukke salavihkaa lepäsi kääreeseen kietaistuna äidin piirongin laatikossa. Tämän rakastetun lapsensa ensimäiseksi, reippaaksi joulupukiksi oli isä toivonut saavansa pukeutua. Mutta lumituisku, lumituisku!

Niinpä niin. Se se olikin sattunut juuri paraiksi. Kuta etäämmälle juna ehti, sitä varmemmin saattoi työmiehen tottunut silmä havaita, miten vaivaloinen työ hänelle joutui suoritettavaksi sinä päivänä noissa asumattomissa metsäseuduissa, jonne hänet oli lähetetty. Ja ne kun vielä sijaitsivat monen penikulman päässä rautatiestä, niin oli hänellä, joskin hänen onnistuisi saada työnsä valmiiksi ennen aikaisen iltapimeän tuloa, vähän tai ei ollenkaan toivoa ehtiä iltajunalla takaisin kaupunkiin. Mutta joulun, vieläpä oikein iloisen ja hauskan joulun saisi pikku Elsa sentään tänä iltana viettää. Sen oli äiti hänen lähtiessään luvannut, ja mitä hän kerran lupasi, sen hän myös piti. Senhän isä tiesi vallan hyvin.

Vihdoin oli saavuttu asemalle, mistä hänen oli hevoskyydillä jatkettava matkaansa maanteitse. Muutaman tiiman kuluttua oli hän matkansa perillä metsämailla. Myrsky oli nyt jo kokonaan herennyt temmeltämästä. Syvä, juhlallinen hiljaisuus vallitsi äänettömässä seudussa, jossa kyynärän korkuiset kinokset sinivalkoisina kimaltelivat siinäkin niukassa valossa, minkä talviaurinko jaksoi levittää maille, mantereille vuoden lyhimpänä päivänä. Kauan ei kestänyt, ennenkuin hän jo oli täydessä työssä. Työvehkeinensä hän kapusi milloin yhteen, milloin toiseen sähkölennätinpylvääseen kiristämään lankoja ja liittämään toisiinsa katkenneita päitä.

Sitä tekoa tehden etääntyi hän vaivaloisesti työskennellen yhä syvemmäs metsämaille. Lyhyt päivä läheni loppuansa. Mutta aina vaan ilmaantui hänelle uutta työtä. Tämä ikäänkuin kiihoitti häntä ponnistamaan kaksin verroin voimiansa. Hänen liikkeensä tulivat ripeämmiksi, hänen käyntinsä yhä nopeammaksi, hänen kourasemisensa yhä voimakkaammaksi ja lujemmaksi. Tajuttomasti täytti hänen sielunsa tieto siitä, että hän kunnialla saattoi olla kelvollinen ja hyvä työntekijä yleisön palveluksessa. Hän ei enää ponnistellut voimiansa siinä mielessä, että pääsisi ottamaan osaa jouluiloihin kotonansa. Ei. Vaan sitä varten hän ponnisteli, että saisi sähköjohdon taas kuntoon laitetuksi, saisi nuo mitättömät langat, joista kumminkin usein elämä, terveys, onni, kunnia ja hyvinvointi riippuu, saisi ne tekemään tehtävänsä. Kuumeentapaisella innolla hän työskenteli. Siinähän sitä oli joululahjaa kaikille — siinä, mitä tuo yksinkertainen työmies kaukana sydänmaassa kiireellä valmisteli.

Aurinko oli mennyt mailleen milt'ei suoraan etelän taivaalle. Hämärä tunkeusi esiin alussa melkein huomaamatta ensin etäällä petäjikössä, sitte hitain, vitkallisin, mutta yhtä kaikki varmoin askelin se eteni avonaiselle maantielle aivan kuin olisi se halunnut olla vielä ilmaisematta pimeän yön tuloa, tuon pitkän yön, joka pyrkii kokonaan vallitsemaan luontoa. Mutta kauan se ei sentään voinut aikomuksiansa salata. Kaikkihan jo mailla mantereilla tiesivät, että heidän oli pakosta antautuminen pimeän syleilyyn, ja voitonvarmalla voimalla levitti sankka hämärä vaippansa kolkon talvimaiseman yli. Ei hiiskaustakaan kuulunut siitä, että tämä ilta juuri oli kodin rakkain, iloisin ilta, ei hiiskausta että esiin tunkeva pimeys tulisi mustaan verhoonsa sulkemaan tuhansia ja taas tuhansia viritettyjä, kimmelteleviä joulukynttilöitä ja tuhansia yhtä loistavia, iloisia lasten silmiä.

Jo oli ystävämme kaukaisessa sydänmaassa ennättänyt harjanteen korkeimmalle kohdalle, missä metsän kera loppui hänen työnsä. Alapuolella harjua sijaitseva seutu oli näet ollut suojassa myrskyn tuhotöiltä. Viimeisen kerran tänä iltana hän pystytti ylhäällä harjun laella tikapuunsa sähkölennätinpylvästä vastaan kiinnittääkseen katkenneet langat toisiinsa.

Vasta nyt kun hänen työnsä oli loppuun suoritettu, hän jouti tikapuiltaan siinä missä seisoi silmäämään laajahkoa seutua, joka hänen silmiensä eteen avautui, esiytyen illan sankassa hämyssä valtavan autiona ja rajattomana epävarmoine, metsien, kukkuloiden ja lakeuksien muodostamine ääriviivoineen. Muutaman kivenheiton päähän hän saattoi silmillänsä seurata sähkölennätinlankojen suoraa suuntaa, noiden lankojen, jotka ulottuivat kauas kaupungista kaupunkiin ja paikasta toiseen avarassa Suomenmaassa yhdistäen satoja tuhansia koteja keskenään.

Hänen siinä seistessään käsi vielä noiden lankojen nojassa, jotka hänelle tänään olivat niin paljo työtä aiheuttaneet, johtui hänen mieleensä, kuinka hän useita vuosia sitten opiskellessaan sähköttämään oli eräänä jouluaattoiltana avustanut ystäväänsä, sähkölennätinvirkamiestä, ja kuinka he silloin olivat innolla toimineet vastaanottaessaan ja lähettäessään monen monia, vilpittömiä, sydämellisiä joulurauhan ja jouluilon toivotuksia. Olivathan nekin tervehdykset noita, kotvan kuluttua kokonaan pimeän peittoon hälveneviä lankoja myöten kiitäneet kodista kotiin. Niille ei yksikään välimatka ollut ollut liian pitkä, ei mikään sydänmaan seutu liian kolkko. Ne olivat pakkasesta ja pimeästä huolimatta tulla huristaneet toivotuille perille hymyilevinä ja herttaisina joulukuusen valopiiriin. Ja samalla tapaa kuin silloin, ne nytkin, kun hän oli saanut työnsä päätökseen, tänä jouluaatto-iltana kiitäisivät päämääräänsä, risteillen keskenään lumivaippaan verhotussa synnyinmaassa.

Hän muisti sen juuri siksi samaiseksi sähkölennätinkonttorissa viettämäksensä jouluaattoillaksi, jolloin hän oli lujasti päättänyt, että, maksoi mitä maksoi, hän hankkisi itselleen ja tytölle, jota hän rakasti, oman kodin — ja tähän samaiseen kotiin hän ei nyt voinut lähettää ainoatakaan ystävällistä sanaa jylhästä metsästä.

Vaipuneena ajattelemaan omaisiansa tuo suurten runoilijaimme runolliselta synnyinseudulta kotoisin oleva työmies alkoi konemaisesti kolkuttaa sähköttämistahdissa johtolankaa. Ja jos vaan tottunut korva olisi ollut kuulemassa, olisi se varmaan selittänyt naputuksen seuraavin sanoin: "äiti kulta, Elsa kulta, oi kuin teitä molempia kovin rakastan!"

Mutta vaikkakin vain sydänmaan syvä äänettömyys kuuli nämä häipyvät äänet, niin ne sittenkin saapuivat toivotuille perille niinkuin jokaisen hartaan ja todellisen tunteen laita on elämässä; eli niinkuin saapuu perille jokainen sydämellinen menestyksen toivotus niille, joita hellästi rakastaa.

Ja kun äiti pienessä kodissa kertoi ilosta loistavalle Elsalle, että isä oli hänelle lahjoittanut tuon kauniin nuken, ja kun lapsi soperrellen kiitti "kilttiä isää", silloin olivat nuo heikot häipyvät sanat sydänmaasta rakkauden tenhovoimalla saapuneet toivotuille perille ja isä oli saanut olla ottamassa osaa kodin jouluriemuun.

Koti!

Sattumalta jouduin eräänä sysimustana marraskuun iltana pieneen kestikievaritaloon, joka sijaitsi kappaleen matkaa yleisestä maantiestä, missä tämä syyssateesta likomärkänä mutkitteli Hämeen sydänmaiden läpi. Talo oli menettänyt merkityksensä matkailijamajana sen jälkeen kun rautatie oli pantu läpi seudun kulkemaan; sen ainoana tehtävänä oli, tarinain näkymättömän, hyvän haltijattaren tavoin, hankkia kyytihevosia jollekin matkustavaiselle, joka lähellä olevalta asemalta niitä tilautti.

Minäkin olin samana päivänä kulkenut junalla ja saapunut kysymyksessä olevalle asemalle, jossa minun oli määrä kohdata erästä toveria. Postissa oli kuitenkin kirjeemme hukkunut, ja kun juna minuutin viivyttyään riensi eteenpäin, ja minä huomasin olevani yksin kohtauspaikalla, ei minulla enää ollut muuta neuvoa kuin etsiä yösijaa, mistä sellainen oli saatavissa.

Pieni, vilkas yhdentoistavuoden ikäinen poikanulikka, joka junan mentyä oli alottanut miehekästä tappelua erään läheisestä herraskartanosta olevan postinkantajan kanssa, otti huomattavalla mieltymyksellä opastaakseen minut kestikievaritaloon. Hän esitti itsensä talon ylimääräiseksi sanansaattajaksi kulkiessamme pitkin kaitaista polkua, joka kierteli nuoren ja tiheän männikön läpi, missä pimeän tultua pikemmin tunnusteli kuin näki puita. Mutta vikkelänä kuin näätä lippasi poika eteenpäin kivien ja mätästen yli, ollen jotenkin ylpeä luottamustoimestaan, eikä vaatinut paljon kehotusta ylläpitääkseen vilkasta keskustelua niiden vajaan kymmenen minuutin kuluessa, mitkä matka kesti.

Aatoksi häntä nimitettiin, vaikka hän oli kastettu Aatolfiksi; isä ja äiti olivat molemmat kuolleet, ja kestikievarin isäntä oli hänet huutolaisena ostanut. Aatto oli juuri taistelussa asemalla olevan toverin kanssa ollut pääsemäisillään voitolle, kun hän minun tähteni oli keskeyttänyt tappelun. Hän oli ainoa vieras talossa, sillä isännän ja emännän apuna olivat yksinomaan pojat ja tyttäret. Talon koira, joka seurasi mukana ja tuhansilla iloisilla keikauksilla ja sydämellisillä katseilla tervehti minua, niin pian kuin minä kiipesin yli aidan, oli nimeltään Turva ja osasi kyllä haukkua outoja ihmisiä, jotka tulivat taloon.

Ja tuolla pellon takana, jonka ojan vartta kuljimme, oli talo, ja sen yhdestä ainoasta akkunasta välkkyi valoa meitä vastaan. Kesäisin oli täällä kyllä lisärakennuksessa kolme huonetta matkustavaisille, mutta ne olivat ainoastaan kesähuoneita. Kyllä emäntä kuitenkin saattoi hankkia minulle huoneen yöksi, niin uskalsi Aatto minulle vakuuttaa, yksitoistavuotiaan poikasen kaikella luottavaisuudella ja vakavuudella.

Totta puhuen, en ollut juuri hyvällä tuulella sen johdosta, että olin toverini suhteen pettynyt enkä saanut hänen kanssaan jatkaa matkaani, mutta mikäli olin ehtinyt pojan lapsellisesta juttelusta lämmetä, pääsi tämä kaikki haihtumaan, kun, taloon saapuessani, minut opastettiin huoneeseen, josta tukala kuumuus lehahti minua vastaan, avatessani oven. Kynttilä sytytettiin ja minä näin pienen matalan huoneen, jonka tilan täytti suurimmaksi osaksi komerolla varustettu, leveä ja matala uuni, siten muistuttaen tuota sadun kääpiötä, jolla on silmä keskellä otsaa, ruskeanpunainen kaappi, samanvärinen leveä sänky, jonka värisiksi myöskin ovi ja pienen akkunan kehys sekä pöytä ja tuolit olivat maalatut.

Se, joka sytytti kynttilän, oli emäntä, vanha nainen, joka tyynin ja ystävällisin, melkein äidillisin silmäyksin katseli minua ja arveli, että hän ei voinut muistaa nähneensä minua ennen talossa. Minä en vastustanut häntä ja pyysin illallista, sellaista, mitä heti oli saatavissa.

Muuta kalaa ei talossa ollut kuin silakoita, ja potaatit olivat jo ehtineet jäähtyä, mutta lihaa saataisiin, jos vaan malttaisin odottaa, niin kauan kun sitä keitettiin. Selitin tyytyväni siihen, mitä talossa sillä hetkellä oli tarjottavana, jonka jälkeen eukko, ystävällisesti nyökyttäen päätänsä alkoi askaroida kaapissa, jonka alempi osasto oli varustettu laskulevyllä ja parilla kolmella ulosvedettävällä laatikolla. Hän liikkui silloin hyvin hiljaa ja varovaisesti, raottaen hiukan kaapin ovea ja samaten laatikoita, ihan kuin minun vanhalla tädilläni ennen aikaan oli tapana, kun hänen piironginlaatikostaan piti ottaa esille hansikaspari taikka tanu; koettaen niin paljo kuin mahdollista välttää meidän liian uteliaita silmiämme, sillä me tunsimme kunnioituksen sekaista mieltymystä noihin kirjaviin soikuhuiveihin, kirjailtuihin vöihin, kuvakirjauksin kudottuihin harsonauhoihin sekä muihin vanhanaikuisiin harvinaisuuksiin, joita hänen kätköissään oli.

Samalla tavalla haki vanha emäntäni kaapeista ja laatikoista varovaisesti veitsen ja kahvelin, pari asettia, lautasen, pienen vadin, lasin ja kaatimen, jotka vähitellen ilmestyivät tuolille kaapin viereen. Minä kuulin kuinka kaapin oven takana pullo täytettiin toisesta ja näin sen jälkeen uraiseksi valetun ryyppylasin pujahtavan näkyviin, ja sitä seurasi puoli tuoppia vetävä viinapullo. Pullon kyljessä olivat luettavina lupaavat sanat "Hienon hienoa kirsikkamarjaviinaa qualité superienne". Kaiken tämän sälytti emäntäni tarjoimelle ja katosi, jättäen minut yksin lämpimään kamariin, jossa konemaisesti aloin tutkia seinille ripustettuja aikatauluja ja taksoja — ei edes voinut keksiä päiväkirjaakaan, joka aina tarjoutuu matkustavaisten ensimäiseksi lohdutuksen lähteeksi yksinäisyydessä.

Sen jälkeen huvittelin sillä, että kädellä tunnustelin matalan huoneen orsia sekä itse kattoakin, joiden yli sanomalehtipapereja oli liisteröity, jota vastoin harmajankeltaiset tapetit peittivät seiniä. Kun sitten satuin katsomaan karkeiden, puhtaiden ja vasta silitettyjen valkeiden kalinkokaihtimien taakse, jotka melkein ulottuivat akkunan kaikkien pienten, rihvelitaulun laajuisten ruutujen yli, mielistyin suuresti huomatessani, että akkunat vielä olivat yksinkertaiset ja että ne saatettiin — toinen puolisko ainakin — avata. Virkistävä viileys pääsi näin huoneeseen, josta sain kiittää raitista syysilmaa, joka nyt metsästä virtasi sisälle ja täytti pienen kammioni.

Lumivalkoiset kaihtimet ohjasivat katseeni sänkyyn. Karttuunipeite oli vallan uusi ja siihen oli kudottu hietaleivosten muotoisia tähtikoristuksia. Tyynyt ja patjat, joita oli melkoinen joukko, näyttivät myöskin olevan melkein käyttämättömät, lakana ja tyynynpäällinen olivat jotakin paksua, valkeata pumpulikangasta, kaikki puhdasta ja siistiä. Niin, kaiketi täälläkin yksi yö kuluisi.

Samassa siististi puettu, reipas, nuorenlainen nainen tuli sisälle, kantaen illallista tarjottimella, jolla toistamiseen havaitsin kaapista otetut posliiniesineet. Tuvassa oli nyt suuri leipomapäivä, ja Iida, joka oli vanhempi tytär, otti nyt palvellakseen minua. Hän ja hänen vanhempi kolmikymmenvuotias veljensä Vihtori eivät olleet kansakoulua käyneet. Heidän kouluiässä ollessansa rakennettiin parast'aikaa rautatietä, ja työmiehiä oli majoittunut talon täyteen, jonka vuoksi vanhempien lasten apua tarvittiin kotona, työtä kun siihen aikaan oli niin paljon. Nuoremmat lapset, Manda ja Kalle, olivat sitä vastoin käyneet kansakoulun. Manda oli virkannut pienen, yksinkertaisen huivin, joka oli levitetty pöydällä olevan peililaatikon yli, ja Kalle, jonka rihvelitaulu riippui akkunanpielessä, oli jo kaksi kesää palvellut reservissä. He olivat kaikki ikänsä olleet kotona talon töissä ja auttaneet isää ja äitiä, jotka nyt olivat noin 70 vuoden vanhat ja joilla ei ollut ollut vieraita palvelijoita, sittenkun lapset olivat kasvaneet niin isoiksi, että voivat ulkotöihin ryhtyä. Nyt oli isä sitä paitse huutokaupalla saanut Aaton; poika teki jo runsaasti hyötyä, ja vanha muori arveli olevan hauska nähdä lapsiaan kotona, koska ei kukaan hänen pojistaan eikä tyttäristään joutunut naimisiin. Ei Iidalla eikä Mandallakaan sitä paitse ollut kosijoita. He oleskelivat enimmäkseen kotona eivätkä juuri useammin menneet kylään kuin jos kirkkoon oli asiaa, kumpikin vuorostaan pyhäpäivinä.

Tämän kertoi minulle Iida vastaukseksi kysymyksiini, laittaessaan reippaasti vuodettani yöksi ja tuodessaan raitista lähdevettä, josta kaikesta olin mielissäni. Maistelin vähäsuolaisia hopeankarvaisia silakoita, jotka ikäänkuin toivat minulle tervehdyksen entisiltä, saaristossa vietetyiltä iloisilta päiviltä. Tuore leipä levitti hyvää tuoksua, maito oli vielä väkevää ja raitista, ja valkoinen juusto, joka oli sitkeän venyvää kuin kumilasti, sen oli Manda itse leiponut ja Kalle oli veistänyt sitä varten tarvittavan korean juustonkehän.

Ilta kului verkalleen. Pieni seinäkello tikutti tasaisesti ja hiljaa, kerta kuului ohitse rientävän, tavarajunan vihellys. Tuvassa kävi kaikki hiljaisemmaksi ja hiljaisemmaksi; vihdoin kuulin kuinka porstuan ovi pantiin säppiin, ja kohta uinaili kammioni takana isossa tuvassa talonväki päivän työstä. Ainoastaan hiiren hiljainen ja tyytyväinen nakertaminen tapetin takana katkaisi syvän äänettömyyden. Pieni elukka tunsi olevansa aivan kuin kotonaan eikä vähintäkään askeleistani häiriytynyt. Eihän talossa ollut kissaakaan, ja vanha muori näytti liiaksi hyväsydämiseltä edes ajatellakseen loukkuja ja muita ansoja, joista elukan vapaus ja henki olisivat joutuneet vaaraan.

Koettaessani kävellä edestakaisin ahtaassa huoneessa, sattuivat silmäykseni silloin tällöin matalaan sanomalehtipaperien peittämään kattoon. Huomasin, että kynttilä kädessä enemmättä vaivatta sain selvää "Hämäläisen" ja "Hämeen Sanomain" lihavasta painoasusta. Nuo "Hämeenlinnan" sanomakirjalliset riitelijät liittyivät nyt hyvässä sisarusrakkaudessa toisiinsa. Eikä tainnut mokomalle sanomalehtien halveksijalle kuin minulle tehdä kovinkaan pahaa kerta silmäillä maaseutulehtiäkin.

Ensimäinen pätkä, johon katseeni kiintyi, olikin J. V. Snellmanin muistoonpanot Aleksanteri II:n käynnistä Hämeenlinnassa ja Parolan leirissä kesällä 1863 ja tuon suomalaisen isänmaanystävän "audienssista" maan suuriruhtinaan luona.

Luettuani uudestaan suurella innolla tämän kertomuksen, siirryin muihin kirjoitelmiin: "Fennomaaneista ja svekomaaneista", "Nya Pressenistä", August Strindbergistä j. n. e. ja lopetin varsinaisella iltalukemisella, nimittäin kertomuksilla, joista näin hajanaisia palasia "Torpan tytöstä", "Klaarasta", "Maalarista" ja "Käräjäkirjurista", kaikki nämä rakkautta, toivoa ja uskoa uhkuvia, ja niissä kuvatut henkilöt "rakkaudentaudin" uhreja.

Enempää ei tarvittu illan kuluksi, vieläpä kului se sangen mukavastikin, ja sitten vaivuin mitä makeimpaan uneen, talousaskareissaan puuhaavan pikku hiiren hiljaa nakerrellessa. Näin unta keisarinnasta, joka hymyili minulle virkkaen: "Aber Sie sind ja ganz freundlich" (mutta Tehän olette vallan ystävällinen) ja äidistäni, joka tuli käärimään peitettä ympärilleni, kuten hänen tapansa oli kun hän, lasna ollessani, tuli toivottamaan onnea pojalleen sen johdosta, että tämän syntymäpäivä oli huomenna.

Kuinka makeasti sitä uinaileekaan erämaassa! Varhain aamulla, ennenkuin päivä oli alkanut sarastaa, heräsin siitä, että kukko täydellä todella ja ponnistuksella huutaa kiekasi porstuassa ihan oveni edessä, missä talon kanat herransa kera avonaiselle yliselle vievällä katonorrella pitivät yömajaa. En tiedä, kuinka kauan huolellinen perheenisä kaiutti herätyshuutojansa, sillä minä käänsin toista kylkeä ja hymähdin sekä nukahdin uudelleen, kunnes Iida kello 6 toi minulle kahvia. Nyt läksimme Aaton kanssa halki metsän joutuaksemme asemalle aamujunalle, joka ei sekään tuonut odotettuani mukanaan.

Kun sitten palasin takaisin taloon, tulin mielestäni kotiini, jossa kaikki oli minulle hyvin tuttua, ja jossa ymmärsin joka katseen, jokaisen työn, ilon ja huolen. Minä näin sen heistä kaikista ja itsessäni tunsin, että saatoin olla kuin lapsi talossa ja ihastuksella vietin avarassa tuvassa päiväni.

Minä näin tässä seitsenkymmenvuotisen kodin, missä tottumusta, tuota suloista, tyyntä olemisen muotoa ei ulkonaisen maailman levoton tuulahdus vähintäkään ollut häirinnyt, missä intohimot, niin jaloimmat kuin alhaisimmatkin, olivat ventovieraita, missä kaikki ilmaisi keskinäistä luottamusta. Siinä vallitsi veljellinen pyrkimys elämän viihtymyksen saavuttamiseen kodin onneksi ja niiden velvollisuuksien täyttämiseen, joita yhteiskunta heiltä kaikilta vaatii. Niin, kellä olisi sydäntä ilkkua tuolle, rahvaan käsityskannan mukaan, vanhalle poikamiehelle ja näille "vanhoille piioille", joiden tyyneen mieleen se ajatus, että aika oman kodin perustamiseen oli tullut, ei täydellä todella ollut pälkähtänytkään. Vanhukset, jotka jo alkavat huomata sydämensä tykytyksen hiljenevän, muuttavat kaiketi piankin viimeiseen maalliseen kotoonsa kirkkomäellä. Silloin kai on vanhin poika huomaava ajan otolliseksi isäntämiehenä ottaa itselleen emäntä, silloin kaikki on oleva toisin. Mutta tulevatko nämä sisarusten sydämet milloinkaan enää sykkimään yhtä tyynesti, yhtä onnellisesti kuin nyt, jolloin heissä ei asu vähintäkään kaipausta, vähintäkään kaukomielisyyttä, vaan päivä aina, kallistuessaan iltaan, jättää jälkeensä muiston täytetyistä velvollisuuksista.

Jollei pikku Aattoa, tuota huudolla olevaa vaivaista olisi, ei mikään häiritsisi kodin rauhaa. Vanha eukko uskoi minulle, että Aatto oli luonnoltaan huimapäinen ja ettei hän ollut oppinut aina totta puhumaan. Pikku Aatto jutteli vuorostaan kaikessa hiljaisuudessa minulle, kuinka hänen nyt oli hyvä olla, paljon parempi kuin entisessä paikassa, johon hän huutokaupalla oli joutunut. Täällä emäntä oli hänelle hyvä, "lapset" kaikki tyyni samanlaiset, ja "isäntä sitten — hänpä vasta mainio on", ja näin puhuessaan loi poika minuun lämpimän katseen vinoista silmistään, jotka elämän kovien kokemusten takia vielä arasti vilkuivat.

Illan tultua palasivat miehet ulkotöistään. Kattolamppu sytytettiin silloin, ja yksinkertaisiin talon tarpeiksi tehtäviin veistotöihin käytiin nyt käsiksi. Tyynesti ja väliin hilpeästikin pakistiin, johon pakinaan varsinkin Kalle otti osaa, hän, joka oli ollut ulkona maailmassa, ollut Lammilla reservissä. Isä ja äiti nauroivat sydämensä pohjasta kertoessaan, että muut pojat tavallisesti laihtuvat, aseharjoituksissa ollessaan, mutta Kalle, hän oli niin lihonut, että he töin tuskin tunsivat omaa poikaansa noiden kuuden viikon poissaolon jälkeen.

Iltajunalla tuli kirje toveriltani, joka lupasi saapua asemalle seuraavana aamuna. Hopeanhohtoiset silakat ja kotona tehty juusto ilmaantuivat uudelleen illallispöydälleni ja sänky levitettiin rauhallisine unelmineen minua vastaanottamaan.

Toivotin talonväelle hyvää yötä ja vetäysin huoneeseeni, jossa piirsin paperille seuraavat rivit. —

Nyt alkaa kello olla puoli kymmenen. Hiljaisuus on jo kauvan vallinnut talossa. Jo kauvan sitten on Turva tänä iltana viimeisen kerran varottavalla haukunnallaan vastannut niihin ääniin, joita sattumalta kuului pimeästä metsästä.

Sisällä avarassa ja puhtaassa tuvassa nukkuvat jo kaikki, isä ja äiti, sisaret ja veljet sekä Aatto, leposijoillaan. Heillä ei ole aavistustakaan siitä aarteesta, minkä talonhaltija heidän häiritsemättömässä rauhassaan tuvan kurkihirren alla heille on varannut. Valonsäde tunkeutunee kamarini oven raosta pimeään porstuaan, sillä nyt juuri antaa kukko toistamiseen rohkeiden ja totisten herätyshuutojensa kuulua, mutta vaikenee pian, koska kanat ovat tarpeeksi hienotunteiset ollakseen välittämättä ukko-vaarin unikohmelosta. Tyyneys ja öinen rauha vallitsevat taas kodissa. Ainoastaan pieni vikkelä hiiri liikkuu huoneeni seinäverhon takana huolellisissa näppärissä talouspuuhissaan, noudattaen tutussa talossa vanhaa tapaansa.

Hiljainen, tyyni, rauhaisa metsän kolkka, josta pikku Aatto huomenna varhain on, hilpeästi jutellen, opastava minut pois. Jokainen saastainen käsi olkoon häpäisemättä rauhaasi, sinä rauhaisa talo. Sinä et kuule, kuinka yöjuna, syyspimeässä käheästi viheltäen, nyt rientää sivu, huutaen: ei mitään rauhaa, ei mitään lepoa, ei mitään kotia!

Koivun rungossa

1860—1890

Oli kesäisen kaunis ilta alussa syyskuuta vuonna 1860. Helsingin laidassa olevassa Kaisaniemen puistossa istui muutamalla syrjäpenkillä kaksi vanhanpuoleista hyvin puettua rouvaa puhellen keskenään ja sen ohessa silmillään seuraten kolmea nuorta tyttölasta, jotka jutellen ja nauraen kävelivät läheisyydessä.

Heistä saattoi huomata, että he hiljakkoin olivat jättäneet kouluvuodet taaksensa ja että he todennäköisesti tulisivat jo ensi talvena ensikerran lähtemään ulos "avaraan maailmaan". Koko heidän olentonsa yli oli nuoruuden tervein kaste laskeutunut, eikä ole kummastelemista, jos nuo kaksi rouvaa äidillisen ylpeillä silmäyksillä seurasivat nuoria tyttäriänsä, missä näiden vartalot koivujen valkeiden runkojen välistä häämöittivät. Äkkiä pysähtyivät nuoret tytöt kahden kauniin koivun eteen, vaihtoivat muutamia sanoja, ja heidän naurunsa kaikui heikommin kuin äsken.

He olivat tehneet tärkeän päätöksen: koivujen valkeihin runkoihin leikkaisivat he nimikirjaimensa, kaksi sisarusta toiseen isompaan koivuun; kolmas nuori tyttö oli valinnut korkean ja hoikan puun säilyttämään nimensä siitä ajasta asti, jolloin hän oli seitsemäntoista vuoden vanha. — He aavistivat kaikki, että se päivä oli tuleva, ehkä piankin, jolloin viimeinen nimikirjain mahdollisesti olisi oleva toinen kuin nyt ja sykkivin sydämin he alottivat salaperäistä leikkiään terävällä kynäveitsellä. Aina silloin tällöin he heittivät sivulle salaisia silmäyksiä nähdäkseen, tarkastiko sattumalta heitä joku vieras silmä, heidän piirrellessä kirjaimia koivuihin.

Mutta ei ketään näkynyt, ei läheltä eikä kaukaa mitään liikettä huomattu, paitse iloista, ystävällistä huminaa puiden latvoista. Mitä tämä kuiskailikaan?

Auringon laskeuduttua jonkun verran alemmaksi, niin että sen paiste tunkeutui lehtien lomitse valaisemaan hietaista käytävää varjokkaassa, pitkässä lehtokujassa, olivat näiden kolmen tytön nimien alkukirjaimet sirosti leikatut valkeihin koivujen runkoihin. Hoikemmasta puusta saattoi erottaa: H. A.

Kotvasen kuluttua poistui pieni seura puistosta, jonka hämärässä nuoret tytöt jonkunlaisen lapsellisen pelon valtaamina tunsivat humisevien koivujen huostaan uskoneensa nimimerkkinsä. Mutta eihän sitä kukaan huomannut, ei kukaan!

* * * * *

Kyllä kuitenkin. Eräs nuori ylioppilas oli sen huomannut. Hän oli istunut kasvitieteellisessä puutarhassa, jonka ainoastaan tiheä ruusupensasta ja aita erotti mainitusta pitkästä lehtokujasta. Hän oli istuutunut muutamalle penkille kirja seurakumppaninaan, mutta luvusta ei tahtonut mitään tulla, sen jälkeen kun hänen huomionsa oli nuoriin tyttöihin kiintynyt. Mitä piti hänen tehdä? Hän ei tahtonut tyttöjä häiritä — ja yksi heistä erittäinkin oli niin miellyttävä, seisoessaan siinä hoikan koivun juurella piirtelemässä nimeään sen runkoon. Toiset nimittivät häntä Hedvigiksi, sen hän kuuli. Kuka mahtoi hän ollakkaan? Mitä välittää kahdeksantoistavuotias nuorukaissydän arvosta ja syntyperästä, kun aamuruskon hohde ennustaa rakkauden auringon pian kohoovan.

Kun kaikki taas hänen ympärillään oli hiljennyt, heittäytyi hän notkeasti aitauksen yli ja astui koivun luo. "Hedvig A.", sanoi hän puoli-ääneen, selvittäen niin hyvin kuin osasi kirjaimia puun rungossa. Hänen rohkeaan katseeseensa ilmestyi vakava, melkein hellä ilme hänen katsellessa näitä kahta kirjainta, joitten hän hämärästi aavisti pian tulevan hänelle merkitsemään enemmän kuin mikään muu maan päällä. — Hän kääntyi ympäri poistuakseen, mutta pysähtyi äkkiä ja uursi seuraavassa silmänräpäyksessä nimikirjaimensa A. L. tytön kirjainten. viereen sekä piirsi molempien alapuolelle päivämäärän: 18 3/9 60. Hänestä tuntui, kuin hän ei olisi tahtonut heittää tätä H:ta ja tätä A:ta turvattomiksi illan sakeneviin varjoihin.

Olisiko hänestä mies tarjoomaan hänelle rauhaisaa ja onnellista kotisuojaa elämän myrskyiltä? Ah, nuorukaisellehan on koko avara maailma auki ja sen taivaanrannat niin vapaat kuin valtameren partaalla.

"Minä olen jälleen näkevä Hedvigin", ajatteli Arvid L. "ja hän on oleva minun".

Kun ilta lähestyi ruskottavine kirkkaine taivaineen, tuntui Arvidista, että tähdet eivät koskaan niin ihmeen puhtaasti ja pyhästi katselleet Jumalan autuasta maailmaa kuin sinä iltana.

* * * * *

Arvid sai ennen pitkää tietää, että Hedvig oli varakkaan tilanomistajan ainoa tytär, joka tilanomistaja vaimonsa kautta oli sukulaisuussuhteissa muutamiin meidän vanhempiin aatelisiin sukuihimme. Mutta Arvidhan oli ylioppilas ja kahdeksantoista vuoden vanha! Entäs sitten, jos hänen kotinsa olikin köyhä maalaispappila, ja hän itse kahdeksasta sisaruksesta vanhin. Muutamien vuosien opinnot vaan, ja hänelle oli koko lakitieteellinen ura avautuva tasaisena ja sileänä sekä kullankoristeisista virkapuvuista kiiltelevänä.

Ollen komea ja iloinen, hyvä laulaja ja innokas tanssija oli hän jo suuresti suosittu ja melkein joka paikassa häntä kaipasi se Helsinki, joka huvittelee. Hän sai sentähden piankin tilaisuuden tutustua Hedvigiin ja hänen äitiinsä, jotka joka syksy ja kevät, pitemmän tahi lyhyemmän ajan oleskelivat pääkaupungissa.

Nuoret tulivat tutuiksi Kaisaniemen "Meripaviljongissa" eräässä hauskassa illanvietossa, jonka ylioppilaslaulun ystävät olivat panneet toimeen. Lehdet olivat jo kellastuneet, mutta syysaurinko heitti niihin kaunista valoansa.

Kun seura puolisten aikana teki lähtöä, kuljettiin eri joukoissa läpi puiston kaupunkiin. Arvid oli, nuoren onnensa hurmaamana, liittynyt siihen piiriin, jonka keskustana Hedvig ja tämän molemmat ystävättäret olivat, ja tie vei sivu niiden kahden koivun, joiden runkoihin nuoret olivat nimensä leikanneet.

Niin, tuskin kuukauttakaan oli siitä kulunut, mutta tämä lyhyt, seuraelämässä vietetty aika oli antanut niin paljon tottumusta nuorille tytöille, että he, iloisesti leikkiä laskien, kertoivat muille seuran tuttaville, miten olivat tehneet kokeita "puunpiirtämisessä", ja niitä tahtoivat luonnollisesti kaikki päästä tarkastamaan, josta seurasi, että molemmat koivut tuossa tuokiossa olivat riemastuneen nuorisojoukon piirittäminä. Ainoastaan Arvid lähestyi hitaasti ja milt'ei välinpitämättömästi, sillä aikaa kun hänen sydämensä katumuksesta ja ylpeydestä löi levottomasti, tietäessään, että hänen nimensä oli nähtävänä Hedvigin nimen rinnalla.