"Tulkaa vain, hyvä herrani, rukoilen sitä. Kun minä olen mukananne — minullahan on kannessa hautuumaamme leima ja hyllyllä olevan hautapaikkani numero — ei mitään vaikeutta tule olemaan."
— No olkoon menneeksi, vastasin minä, otin turkin päälleni ja kirjan varovasti pöydältä, jonne olin sen asettanut, ja pistin sen taskuuni lausuen hieman hämilläni: "Teidän luvallanne."
Seuraavassa tuokiossa olin kadulla.
Kiirein askelin astuin kirjastoa kohti enkä ollut huomaavinanikaan kotiin palaavia jouluvieraita, jotka tulivat vastaani, muistin ainoastaan omaa jouluvierastani, joka lepäsi niin hiljaa taskussani. Tunsin itseni melkein levottomaksi, niinkuin kuvailen rikoksentekijän mielentilan olevan.
Oli kirkas kuutamo, ja Nikolainkirkon torninkello osoitti puoli yhtä, kun nousin kirjaston rappusia, otettuani esille kirjani ja katsottuani varovaisesti, ettei kukaan minua huomaa.
Samassa silmänräpäyksessä avasin minä kirjapalatsin oven äänettömästi. Minä — suokaa anteeksi — me astuimme sisään, kirja liidellen rinnallani, ja ovi sulkeutui kohta yhtä äänettömästi.
Mitä ihmeellisin näky kohtasi meitä, kun pääsimme sisään kirjastoon, jonka kaikki ovet olivat avoinna ja jonka korkeita, ihania saleja leppeä kuutamo heikosti valaisi.
Pitkissä riveissä, jotka näyttivät loppumattomilta, liiteli salista saliin tuhansia ja yhäkin tuhansia kirjoja, kohteliaasti ja sivistyneesti puhellen keskenään kaikilla maailman kielillä. Ne olivat kaikki pystyssä ja kokonaan läpikuultavia. Jokaisen kirjan ylilaidasta lähti miellyttävä viheriä valo, joka eri asteissa kävi himmeämmäksi alempana, missä sitä kohtasi harmahtava hämähäkinverkon ja tomun kaltainen massa, täyttäen sekin missä suuremman missä pienemmän alan alhaalla huoneessa.
Toverini liiteli kaiken aikaa lähelläni, nähtävästi iloisena siitä, että sai osottaa minulle kiitollisuuttaan antamalla minulle tietoja sellaisesta, mitä minun oli vaikea käsittää.
"Katso", sanoi hän miellyttävällä vox humanalla, sillä urku-äänilajilla, joka on mielestäni niin kaunis, "katso, viheriä valo kirjoissa on pysyvä hyvä sisällys tai muuten mitä niissä on arvokasta, se, mikä on vaikuttanut valon palveluksessa. Se, mikä on arvotonta tai mikä syyllä on joutunut unhotukseen, on tuo harmaa kuona tuolla alhaalla."
Me liikuimme hiljaa eteenpäin niitä leijaavia rivejä kohti, jotka liitelivät ohitsemme lukemattomin joukoin koskematta toisiin ja kääntämättä kertaakaan selkäpuoltansa minua kohti, niin että olisin voinut tarkastaa, näkyikö niissä tekijän nimet.
Kun ystäväni, urkukirja, huomasi uteliaisuuteni, sanoi hän soinnukkaalla äänellä: "Meillehän ei tekijä merkitse mitään, sisällys on kaikki, valo meissä on tullut korkeudesta ja nousee myöskin sinne ylös. Me tahdomme kaikki antaa tilaa korkeammalle valolle."
Minä katselin nyt kirjojen kauniita kiertoliikkeitä; toiset liitelivät ainoastaan miehen korkeudella lattiassa, toiset ylempänä jopa ylhäällä komeiden holvien alla.
Katseeni kierrellessä pitkin parvekkeita, huomasin siellä täällä joukottain kirjoja paikoillaan hyllyillä. Ne olivat sen näköisiä kuin kirjat tavallisesti ovat päivänvalossa, mutta kultaus nimissä oli niin himmeä, etten voinut niitä lukea. Minä pyysin hiljaa toverini kertomaan, miksikä ne eivät ota osaa muitten omituiseen juhlakulkuun sekä ilmoittamaan, mitä merkitsevät ne harmaat kirjavarjot, jotka joukottaan häämöttävät esiin hämärästä.
"Ne, jotka näyttävät kirjoilta päivänvalossa", vastasi hän minulle, "ovat myöskin kirjoja ihmisten silmissä; me kutsumme niitä makulatuuriksi. Ne eivät koskaan enään herää. Ne ovat kokonaan täynnä kuivaa tuhkaa, eikä niissä ole yhtään sijaa valon säteelle. Arvotonta makulatuuria! Oh, makulatuuriksi joutuu niin moni meistä, moni hyvin aikaisin, jopa parinkin joulun perästä. — Ja nuo harmaat varjot, ne ovat todistettuja valheita ja häväistyskirjoituksia, ulkokultaisuuden ja tekopyhyyden ilmeitä, joita kirjailijat itse eivät ole uskoneet, lumpputöitä, mitkä ynnä makulatuuri ovat meidän hautuumaittemme luita, mutta joiden vuoksi niitä kuitenkin tuon tuostakin täytyy laajentaa. Ne muodostavat kuitenkin yhdessä nollan nideluvussa ja saavat siten vielä kuoltuaankin valhetella ja kerskailla — ja pysyä paikoillaan osottaakseen mitä suuria kirja-aarteita isänmaalla on."
Kulimme nyt erään pöydän ohitse, jossa oli läjittäin sitomattomia kirjoja. Muutamat lehdet läpättivät ikäänkuin tuulenhenki olisi niitä liikutellut.
"Nuo tuossa ovat uusia tulokkaita", kuulin ystäväni sanovan. "Niitä ei ole vielä haudattu, — se tapahtuu vasta sitten, kun kirjansitoja on varustanut meidät ruumisvaatteella ja meidät täällä on leimattu ja asetettu kukin paikalleen. Sitte vasta voimme jouluyönä liikkua ja keskustella. Tekijät elävät vielä persoonallisesti noissa tulokkaissa. Katso miten levottomasti tuon pienen kirjan tekijä liikuttelee lehtiä. Hän uskoo teoksensa kuolemattomaksi eikä tiedä, miten raskas lyhkäinenkin olemassaolo on monelle kirjalle. Vasta hautauksen jälkeen kirkastuu meidän kirjojen silmä — ennen kuin tekijäin."
Katselin lähemmin tuota pikku kirjaa; se oli sama, joka muutamia tunteja ennen oli minua melkein tuskastuttanut. — Lapsi raukka, mitä sinulla on täällä tekemistä! ajattelin.
"Ne saavat kohta onnellisina levätä unhotettuina, kun kuolevat nuorina", sanoi ystäväni kauniilla äänen soinnulla, ikäänkuin aavistaen mitä ajattelin. "Te unhotatte taas kirjan tekijän vuoksi, eikö niin!"
Huomasin samalla pitkän kirjojen juhlasaaton hiljaa hiipivän pitkin itse lattiaa. Ne muistuttivat harmaavelimunkkeja, niitä kun peitti paksu tomu- ja sorakerros; ainoastaan heikko viheriä valo muodosti ikäänkuin tonsuurin heidän ylälaitaansa. Ne olivat surullisen näköisiä ja näkyivät ikävöivän tullaksensa makulatuuriksi, sillä raskasta oli niiden elää, kun tiesivät, ettei heidän vähäinen arvonsa vuosisatojen kuluessa ole vähentynyt eikä lisääntynyt. Kuulin ystävältäni, että nuo kaikki monia, monia aikoja sitten on mainittu eräässä kirjallisuushistoriassa ja yhä edelleen laahautuvat muitten mukana, vaikkei kukaan niitä lue, kaikkein vähimmin nykyiset kirjallisuushistorioitsijat, jotka uudestaan ja uudestaan kertovat, mitä niissä muinoin on kirjoitettu. Munkkiraukat, teidän jouluyönne eivät totta tosiaan ole hauskoja! Milloin on vapautuksen hetki koittava! Aivan, niiden päällä liiteli nopeassa tahdissa suuri joukko pieniä, ihan pieniä kirjasia, kimmeltävän vihreitä kuin loistomadot, ainoastaan vähän lukin verkkoa muassa, mikä herneen muodossa pyörähteli ympärinsä. Ne olivat kaikki samannäköisiä, ne olivat yhdessä kuin helmet helminauhassa ja nauroivat iloisesti kuin pikku tyttöset, jotka käsikädessä kiiruhtavat koulusta helpon lukutunnin päätyttyä.
"Kas, meidän rakkaat, pienet almanakkamme!" kuulin kuiskailtavan ympärilläni.
"Niin", sanoi urkukirja, "tässähän ne ovat; ne ovat rehellisesti palvelleet aikansa eivätkä ole koskaan tahtoneet käydä paremmasta kuin mitä olivat, hyödyllisiä ja tosia, ja vieläkin voivat he tehdä hyötyä vanhoilla päivillään, sen tietää historiantutkija parhaiten. Tuo pieni herne niissä on ilmanennustukset, ja ne ovat ainoat, mikä almanakassa oli valetta, mutta sen tiesivät kaikki edeltäpäin.
Niiden jälestä seurasi täplikäs joukko, täplät valoa ja varjoa; jokunen joukossa oli viheriän ja harmaan kirjavan shakkilaudan näköinen. Ne näkyivät itse ilkkuvan olemassa oloaan, mutta ujoja ne eivät juuri silti olleet. Eihän ollut heidän syynsä, että he olivat maailmaan tulleet. "Me kutsumme noita rangaistusvangeiksemme", lausui rinnallani oleva kirja hymyillen. "Ne ovat tuomitut elämään vielä jonkun aikaa, sillä nehän ovat täynnä hyvää lainatavaraa ja näpistelyjä sieltä ja täältä." — Ja nyökäten oikealle ja vasemmalle, ylös ja alas tervehtivät ne oikeita vanhempiansa ja huusivat niille: "Hyvää joulua, isä! Hyvää joulua äiti!" niin reippaasti, kuin olisi ollut heidän tarkoituksensa saada tekijävainajansa kääntämään kylkeä haudassaan.
Tuhkan harmaana, ilman valon kipinääkään sisässään hiipi äänetönnä milloin ylöspäin, milloin alaspäin, milloin longerrellen ja milloin varovaisesti palaten takaisin entisille jälilleen yksinäinen laiha kirja. "Se on kalmistomme aave", kuiskasi seuraajani väristen. "Hän ei saa kuolla eikä voi kuolla."
Aaveen selkärangassa luin loistavin kultakirjaimin: Suomenkielen asetus.
Minuakin yritti kauhistuttamaan ja minun valtasi sääli tuota toisten syntien vuoksi kärsivää haamua kohtaan.
Käännyin pois, ja huomioni kiintyi korkeuteen, missä majesteettisessa kulkueessa näkyi liitelevän joukkoja, loistaen, mitä ihanimmalla smaragdinviheriällä valolla, hohteella ikäänkuin toisesta valoisammasta maailmasta. Ne kevyet varjot, mitkä näkyivät muutamissa heistä, vaihtuivat valonloisteessa ja katosivat seuraavana hetkenä.
Niiden tullessa oli ikäänkuin kaikki hautuumaalla olisivat saaneet voiman kohottautua tavallista korkeammalle, ja syvä äänettömyys syntyi, missä ne liikkuivat.
En kysynyt, keitä ne olivat — minä kuiskasin hämmästyneenä. Se on raamattu, suurien kuolemattomien henkien teokset. Mutta ystäväni ei minua kuullut. Hänkin oli noussut korkealle ylös smaragdinvihreää valoa kohti.
Hetki sen jälkeen oli tämä ihana näky kadonnut toiseen osaan kalmistoa; rinnallani näin nyt taas ystäväni katsomassa yhä korkeuteen. Ikäänkuin unesta heräten, viittasi hän ylös korkeaa kupoolia kohden, missä tulenkipinöitä levottomasti lenteli kuin tulikärpäsiä etelän yössä.
— "Huomaako silmänne valonloisteen tuolla ylhäällä?" kysyi hän. "Se tulee niistä kirjoista, jotka säilyttävät tulevaisuuden siemenet sisässään, näkymättömät vielä Teille. Niiden täytyy elää kauvan täällä hautuumaalla, ennenkuin keksitte valonkipinät niissä. Sitten loistavat ne kauniilla ja tasaisella valolla, kunnes nekin kuten kaikki maallinen laskeutuvat alas ja ehkä vihdoin onnellisina saavat sulkeutua unholan suloiseen valtakuntaan."
Samalla etsi urkukirja äkkiä käteni, hiipi hiljaa kouraani, ja minä tunsin maneettisen voiman vetävän minua ovea kohti, joka avautui ja sulkeutui yhtä salaperäisesti kuin tullessamme.
Kadulla oli jo kaikki hiljaista ja autiota, tornikello oli vast'ikään lyönyt kolme, minä pistin kirjan turkintaskuun ja astelin ikäänkuin unessa hotelliin.
Tultuani huoneeseeni panin turkkini naulaan ja paneusin levolle mitä omituisimmassa mielentilassa.
Vaivuin paikalla uneen ja näin yhden noista leppeän elokuun yön suurista tähdenlennoista, jolloin pyhä Laurentius vuodattaa kyyneleitä maan päälle. Tuhansia ja vielä tuhansia tähtiä satoi alas taivaasta ja sammui lennossa, samalla kun kiinto- ja kiertotähdet tasaisella valolla kulkivat ikuista rataansa ja linnunradan epälukuisat tähdet sulivat yhteen ijankaikkisuuden arvoituksia peittäväksi hunnuksi.
* * * * *
Tähän lopetti nuoruudenystäväni kertomuksensa. Hän oli melkein juhlallisessa mielentilassa. Vakava hymy huulilla lisäsi hän:
"Niin, ystäväni, saat tästä ajatella ja sanoa mitä haluat. Kutsu kertomustani näyksi, fantasiaksi, mutta se ainakin on varma että, kun aamulla etsin tuota ihmeellistä kirjaa, löysin sen turkkini taskusta, tietysti äänettömänä kuin kirja ainakin. Niin pian kuin tilaisuutta tarjoutui, vein sen takaisin 'hautuumaalle', jonka ohitse en koskaan kulje muistamatta siellä sisällä viettämääni jouluyötä."
SISÄLLYS
Siv.
Jouluvieraita…………………. 1.
Mies ja vaimo…………………. 18.
Joulutervehdys sydänmaasta……… 28.
Koti!………………………… 36.
Koivun rungossa 1860—1890……… 48.
Toteutuvia ennustuksia…………. 70.
Hyvällä tuulella………………. 83.
Ison sisaren häät……………… 91.
"Syntistä elämää"……………… 97.
Kirjojen jouluyö. Fantasia……… 103.