LXXXIX.
Mutta konsuli kävi, niinkuin päättänyt oli, ahdistamaan kaupunkia sekä linnoja, ja luovutti vihollisilta muutamat väkivallalla, toiset peloittamalla taikka palkintoja lupaamalla. Ja aluttain hän toimitteli (vaan) vähäpätöisempiä yrityksiä, arvellen Jugurthan tulevan käsikähmähän, omaisiaan varjellakseen. Mutta kun hän sai tietää hänen olevan kaukana ja työskentelevän muissa toimissa, näytti hänestä aika olevan ryhtyä suurempiin ja vaikeimpiin hankkeisin. Olipa hirmuisen avarain erämaiden välissä suuri ja mahtava kaupunki, nimeltä Capsa, jonka perustajana mainitaan libyalaista Herkulesta. Sen asukkaat olivat Jugurthan tykönä veroista vapaat ja lempiän hallinnon alla, jonka vuoksi heitä pidettiinkin uskollisimpina; vihollista vastaan he olivat lujat ei ainoastansa muurien ja aseitten sekä väestönsä, vaan paljon enemmin vielä seudun kolkkouden kautta. Sillä paitsi kaupungin lähitienoota on kaikki muu seutu autiota, viljelemätöntä, vedestä köyhää sekä käärmeiden tähden vaarallista; ja näitten niinkuin muittenkin petojen raivo on ruuan puutteesta rajumpi. Päälliseksi yltyy vielä käärmeiden jo itsessään turmiollinen luonto enemmän janon kuin minkään muun kautta. Tämän kaupungin valloittamiseen oli Mariolle tullut erinomaisen suuri halu, sekä sodan hyödyn vuoksi, että myös koska asia näytti vaikialta. Olipa Metelluskin suurella kunnialla vallannut Thalan kaupungin, joka asemansa ja linnoituksensa suhteen ei ollut paljon erikaltainen, paitsi että Thalan seudussa, ei kaukana muureista, oli muutamia lähteitä. Capsalaisilla oli vaan yksi lähde alati kumpuavalla vedellä, ja se kaupungin sisällä; muuten he käyttivät sadevettä. Sitä voitiin siellä sekä koko merestä kaukana olevassa Afrikassa, jossa villintapaisesti elettiin, helpommasti kärsiä, siksi että Numidialaiset enimmästään söivät maitoa ja metsäeläinten lihaa, eikä himonneet suolaa eikä muita kurkun himarteita. Ravinto oli heillä nälkää ja janoa vastaan, ei hekumaksi eikä ylöllisyydeksi.
XC.
Siis piti konsuli, tiedusteltuaan kaikki — luultavasti luottaen jumalihin; niin suuria vastuksia vastaan hän ei näet omalla viisaudellaan voinut kyllin varustaa itseänsä; sillä hänellä oli puute muonavaroistakin, koska Numidialaiset enemmin harjoittavat karjanruuan kuin jyvien viljelemistä ja kuninkaan käskystä olivat kuljettaneet linnoitettuihin paikkoihin kaikki, mitä kasvanut oli; ja maa taasen oli kuiva ja hedelmistä tyhjä siihen aikaan, sillä nyt oli kesän loppu (käsissä) — konsuli piti, sanon minä, kyllin varovaisesti tointa: antoi kaiken karjan, joka edellisinä päivinä oli saaliiksi saatu, apujoukkoin hevoismiehille ajettaviksi, käski A. Manlius legatin ynnä kevytaseellisten kohorttien käydä Larin kaupunkiin, johon oli toimittanut palkkarahaston sekä muonavarat, ja sanoi itse muutamain päiväin perästä, saalisretkillä liikkuessaan, niinikään tulevansa sinne. Näin salaten hankkeensa, kulki hän eteenpäin Tanas-joelle.
XCI.
Muuten hän matkalla joka päivä jakoi karjaa sotaväelle, yhden verran kullenki centurialle sekä turmalle, ja piti huolta siitä, että vuodista tehtiin nahkasäkkiä. Myöskin lieventi hän muonavarojen puutetta ja valmisteli kaikkien tietämättä pikaan tarvittavia apuneuvoja. Vihdoin kun kuudentena päivänä tultiin joelle, oli sangen suuri paljous nahkasäkkiä valmiina. Hän käski sotilasten siinä asettua keviästi varustettuun leiriin, ottaa ruokaa, olla valmiit lähtemään päivän laskiessa ja, heitettyään pois kaikki muut kannettavat, ottaa mukaan itsellensä ja juhdille vaan vettä kuljetettavaksi. Sitten, kun aika näytti olevan, lähti hän leiristä ja asettui koko yön kuljettuaan. Samaten teki hän seuraavana yönä. Kolmantena tuli hän sitten paljon ennen päivän valkenemista mäkiseen seutuhun, joka Capsasta ei ollut kauempana kuin kahden penikulman päässä, ja odotteli siinä niin salaisesti kuin suinkin taisi, kaiken sotaväkensä kanssa. Mutta kun päivä alkoi ja Numidialaiset, jotka eivät mitään viha-töitä pelänneet, joukottain olivat lähteneet kaupungista, käski hän tuota pikaa koko hevoisväestön ja sen kanssa ripeimpäin jalkamiesten rientää Capsaan ja sulkea portit; sitten seurasi hän itse joutuisasti tappovalmiina, eikä suvainnut sotilaiden ryöstellä. Kun kaupunkilaiset tämän havaitsivat, pakoitti heidän häiriön alainen tilansa, tavaton pelkonsa, odottamaton onnettomuutensa ja lisäksi vielä se seikka, että osa porvareita oli muurien ulkopuolella vihollisten vallassa, heidät heittämystä tekemään. Kuitenkin poltettiin kaupunki, mieskuntaiset Numidialaiset surmattiin, kaikki muut myytiin, ja saalis jaettiin sotilaille. Tämä teko oli vasten sodan oikeutta, mutt'ei se tapahtunut konsulin ahneudesta eikä häijyydestä, vaan siksi, että paikka oli Jugurthalle sopiva, meille vaikiapääsyinen, ja että kansa oli huikentelevaa ja epätaattavaa, jota ei hyvillä töillä eikä peloituksilla voitu aisoissa pitää.
XCII.
Kun Marius oli saanut toimeen niin tähdellisen yrityksen, oman väkensä mitään vahinkoa kärsimättä, ruvettiin häntä, joka jo ennestään oli suuri ja mainio, pitämään vieläkin suurempana ja mainiompana. Kaikki sekin, joka ei ollut hyvin mietittyä, luettiin hänelle ansioksi; sotilaat, kun heitä pidettiin hellässä kurissa ja sen ohessa olivat rikastuneet, ylistivät häntä taivaasen asti. Numidialaiset pelkäsivät häntä enemmän kuin kuolevaista ihmistä; vihdoin luulivat kaikki liittolaiset ja viholliset hänellä joko olevan jumalallisen mielen, taikka jumalain viitaten ilmoittavan hänelle kaikki. Kun se yritys on hyvin luonnistunut, konsuli lähtee muille kaupungeille; muutamat hän valtaa vastaan sotivilta Numidialaisilta, enimmät, jotka Capsalaisten kurjan kohtalon tähden ovat autioiksi jätetyt, hän hävittää tulella. Suru ja surma täyttää kaikki. Viimein valloitettuaan monta paikkaa, ja enimmät väestönsä verta vuodattamatta, hän ryhtyy toiseen yritykseen, joka (tosin) ei ole niin vaarallinen kuin Capsalaisia vastaan tehty, mutta yhtä vaikia. Sillä lähellä Mulucha-jokea, joka eroitti Jugurthan ja Bocchon valtakunnat, oli muutoin lakian maan keskellä louhikkovuori, kyllin avara vähäiselle linnoitukselle, äärettömän korkia, yhdellä sangen ahtaalla sisällekäytävällä; oli näet koko paikka luonnoltaan jyrkkä, juurikuin ihmiskäsien kautta ja vartavasten (siksi tehty). Tätä paikkaa koetti Marius kaikin voimin valloittaa, koska kuninkaan aarteet olivat siellä. Mutta se yritys kävi hyvin enemmin sattumaltaan kuin itse tuuman vuoksi. Sillä linnasessa oli kyllin miehiä ja aseita, suuri varasto jyviä sekä vesilähde, ja paikka ei ollut sovelias valleille eikä torneille eikä muille konelaitoksille. Linnalaisten kuljettava polku oli sangen kaita ja molemmin puolin äkkiviettoinen. Suojakattoja lykeltiin suurella vaaralla turhaan; sillä kun vähän olivat eteenpäin siirtyneet, hävitettiin ne tulella tai kivillä. Sotilaat eivät voineet seisoa piiritysrakennuksen edessä, paikan hankaluuden vuoksi, eikä ilman vaaratta työksennellä suojakattojen alla; kaikki urhoollisimmat kaatuivat taikka haavoitettiin, muilla lisääntyi pelko.
XCIII.
Mutta Marius, kun hukkaan oli kuluttanut monta päivää ja paljon vaivaa, alkoi surullisessa mielessään miettiä, heittäisikö sikseen hankkeensa, koska se oli turhaa ollut, vai odottaisiko onnea, jonka myötäisyyttä hän usein oli saanut nauttia. Ja kun hän näillä ajatuksilla monta päivää ja yötä, sinne tänne horjuen, vaivasi päätänsä, havaitsi sattumaltaan eräs Ligurialainen, apujoukkoihin kuuluva alhainen sotamies, joka oli lähtenyt leiristä vettä noutamaan, ei kaukana linnan siitä sivusta, joka oli sotivista poispäin, kivien välissä matavia raakkuja. Kun hän nyt näitä haeskeli yhden ja toisen, ja sitten usiampia, oli hän poimintakiihkossaan vähitellen noussut melkein vuoren korkeimmalle paikalle; ja koska hän huomasi sen kohdan olevan ihmisistä tyhjän, käänsi halu toimittaa jotain vaikiata, kuten ainakin ihmisluonteen tapa on, hänen mielensä.[1] Sattumaltaan oli siinä paikassa kallioiden väliin kasvanut iso rautatammi, joka juuresta oli vähän eteenpäin väärä, vaan sitten oli taipunut takaisin ja ylennyt ilmaan, johon luonto saattaa kaikki kasvit. Kiiveten milloin tämän oksia; milloin ulos pistäviä kallionmöhkäleitä pitkin, pääsi hän linnan aseman tasalle,[2] koska kaikki Numidialaiset innostuneina oleskelivat taistelevain lähisyydessä. Tiedusteltuaan kaikki, minkä pikaan luuli hyödyksi olevan, käypi hän samaa tietä takaisin, ei umpimähkään, niinkuin ylös oli kavunnut, vaan tutkien kaikkia ja vilkuen ympärilleen. Nyt menee hän joutuun Marion luo, ilmoittaa hänelle, mitä tapahtunut oli, kehoittaa häntä koettelemaan linnaa siltä puolen, josta hän oli ylös kavunnut, ja lupaa itse lähteä tien-osoittajaksi sekä edellä-käviäksi vaarassa. Marius lähetti läsnäolevista muutamia hankkimaan tietoja siitä, mitä tämä oli luvannut. Näistä kertoi kukin mielensä mukaan asian vaikiaksi tai helpoksi. Kuitenkin kiihtyi tästä kuninkaan mieli vähän. Siis valitsi hän torvensoittajain ja sarvenpuhaltajain joukosta viisi vikkelintä miestä ynnä näitten kanssa neljä centurionia heille turvaksi, käski kaikkien totella Ligurialaista ja määräsi seuraavan päivän sen yrityksen toimeen panemiseen.
[1] Tässä on seurattu tekstiä: Ubi postqvam solitudinem intellexit, more humani ingenii cupido difficilia faciundi animum vortit.
[2] Tämä suomennos on tehty tekstitoisinnosta: in castelli planitiem pervenit, joka näyttää sopivammalta kuin: castelli planitiem perscribit.
XCIV.
Kun nyt määräyksen mukaan aika näytti olevan, läksi tämä, valmistettuaan ja varustettuaan kaikki, paikalle. Muuten olivat ne, joitten piti hänen kanssansa kiivetä ylös,[1] johdattajan käskystä muuttaneet aseita ja tamineita, ollen paljain päin ja jaloin, että olisi helpompi eteensä nähdä ja kavuta kalliota pitkin. Selässä oli heillä miekat ja kilvet; vaan nämät (viimemainitut) olivat Numidialaisten tapaan nahasta tehdyt, sekä keveyden vuoksi, että myös vähemmin kolistaksensa, jos jotakin vastaan sattuisivat. Siis kävi Ligurialainen edellä, sitoi köysiä kiviin ja puiden juuriin, missä niitä vanhuuttaan oli näkyvissä, että sotilaat, niillä nostetuina, helpommasti pääsisivät ylös. Välistä nosteli hän kädellään matkan äkkinäisyydestä peloissaan olevia; missä nousu oli vähän vaikiampi, hän lähetteli heitä aseettomina edellään, yhden eräänsä; itse seurasi hän sitten perässä heidän aseittensa kanssa. Missä kiipeminen näytti vaaralliselta, kävi hän itse ennen muita koettelemassa; ja usiammin kavuten samaa paikkaa ylös alas, ja sitten astuen syrjään, lisäsi hän muille uskallusta. Niin kauvan ja paljon itseänsä vaivattuaan, he vihdoin viimein tulevat perille linnaan, joka siltä puolen on ihmisistä tyhjä, koska kaikki, niinkuin muinakin päivinä, olivat vihollisia vastapäätä. Marius, kun sanansaattajoilta oli saanut kuulla, mitä Ligurialainen oli toimittanut, kiihoitti nyt — vaikka hän koko päivänkin oli pitänyt Numidialaiset tappelun toimissa — oikein todenperästä sotilaitaan, ja rupesi, itse astuttuaan ulos suojakattojen alta ja te'etettyään kilpikaton, tunkemaan muurin alle ja samalla kaukaa peloittelemaan vihollista nakinkoneilla, ja joutsi- sekä linko-miehillä. Mutta Numidialaiset, jotka ennen usein olivat kukistaneet, jopa polttaneetkin Romalaisten suojakattoja, eivät suojelleet itsiään muureilla, vaan oleskelivat niiden edustalla yöt päivät, herjasivat Romalaisia ja soimasivat Marioa mielettömäksi, uhkasivat meidän sotilaillemme orjuutta Jugurthan (vallan) alla ja röykkäilivät onnellisesta tilastaan. Kun nyt kaikki Romalaiset ja viholliset olivat tappelun kiihossa ja molemmilla puolin taisteltiin täyttä väkeänsä, toisella kunnian ja ylivallan, toisella pelastuksen edestä, räjähti yht'äkkiä takaa päin sotamerkki; ja nytkös ensin vaimot ja lapset pakenemaan, jotka olivat lähteneet katsomaan, sitten joka mies, aina sen mukaan kun muuria lähinnä oli, ja lopuksi kaikki, aseelliset kun aseettomatkin. Tämän tapahduttua Romalaiset kävivät vielä rajummasti päälle, kaatoivat (kaikki), mutta enimmät he vaan haavoittivat; sitten he samosivat surmattuin ruumiiden yli, kunnian himosta kilpaa pyrkien muuria kohti, eikä saalis viivyttänyt yhtään ainoata heistä. Niin kääntyi sattumaltaan Marion mieletön tuuma hyväksi: hän sai hairahduksesta kunniaa.
[1] Noudattaen tekstiä: qvi ascensuri erant.
XCV.
Muuten tuli, noissa toimissa oltaissa, leiriin L. Sulla qvaestori suuren hevoisväestön kanssa. Hän oli jätetty Romaan Latiosta ja liittolaisilta sitä kokoomaan. Mutta koska asianhaarat ovat mieleemme johdattaneet niin suuren miehen, on minulle näkynyt soveliaaksi lyhyesti puhua hänen luonnonlaadustaan ja elämänparrestaan. Sillä emme tule missään muussa paikassa Sullaan koskevista kohdista puhumaan, ja L. Sisenna, joka paraiten ja tarkimmasti kaikista niiden asiain kertojista on selitellyt niitä, ei minusta näytä lausuneen oikein vapaamielisiä sanoja. Olipa siis Sulla aatelismies patricista sukuperää, esivanhempain kelvottomuuden kautta jo melkeen häviöön joutuneesta heimokunnasta. Hänellä oli kreikalaisessa ja latinalaisessa kirjallisuudessa yhtä suuri ja syvällinen oppi sekä erinomainen mielenlaatu; hän oli hekkuman, vaan vielä enemmin kunnian himoinen ja rakasti ylellistä elämää jouten ollessaan, mutta ei häntä huvitukset sentään estäneet hänen toimistansa; avioliiton kohdassa olisi hänen kuitenkin pitänyt enemmän noudattaa siivoutta. Sulopuheinen, älykäs ja ystävyydessä kohtelias oli hän (myös), ja tekojansa kaunistelemaan oli hänellä arvaamattoman syvä järki. Moneen kohtaan, mutta semminkin rahaan nähden oli hän antelias. Ja hänellä, joka ennen voittoa kansalais-sodassa oli kaikista onnellisin, ei onni koskaan ollut toimeliaisuutta suurempi; usiat ovatkin epäilleet, oliko hän urhoollisempi vai onnellisempi. Sillä mitä hänen myöhempiin tekoihinsa tulee, en oikein tiedä, estääkö häpiä vai harmi minua enemmän niitä kertomasta.
XCVI.
Kun siis Sulla, kuten edellä sanottiin, hevoisväestön kanssa oli tullut Afrikaan ja Marion leiriin, tuli hänestä, vaikka ennen oli harjaumaton ja taitamaton sotamenoissa, lyhyessä ajassa taitavin kaikista. Lisäksi vielä puhutteli hän hyvänsuovasti sotilaita, teki hyviä töitä monelle pyynnöstä, toisillen itsestään ilman pyytämättä, mutt'ei mielellään ottanut vastaan semmoisia, vaan maksoi ne takaisin joutuisammin kuin rahalainan, eikä vaatinut keltään mitään takaisin. Enemmän hän ahkeroitsi sitä, että mitä useimmat olisivat hänelle velassa. Alhaisimpain(kin) kanssa hän laski leikkiä ja toimitteli totisia, oli usein läsnä työaloilla sekä kulussa ja vahdin pidännössä olevien tykönä, eikä hän kuitenkaan, niinkuin kehnon kunnianhimon tapa on, loukannut konsulin tai kenenkään kunnon miehen kunniaa. Ainoastaan sitä hän ei kärsinyt, että kukaan neuvonpidännössä tai työssä olisi häntä etevämpi: hän kerkisi (niissä) enimpäin edelle. Näitten tekojen ja avujen kautta hän ennen pitkää tuli Mariolle ja sotamiehille erinomaisen rakkaaksi.
XCVII.
Mutta Jugurtha, kun oli menettänyt Capsan kaupungin sekä muita linnoitettuja ja hänelle edullisia paikkoja ynnä suuret rahasummat, lähettää Boccholle sanan, että hän niin pian kuin mahdollista toisi sotajoukkoja Numidiaan: nyt oli muka aika jo tappelua pitää. Havaittuaan tämän viivyttelevän ja epäillen punnitsevan sodan ja rauhan syitä, lahjoo hän jälleen, niinkuin ennenkin, hänen läheisimpänsä ja lupaa Maurilaiselle itselleen kolmannen osan Numidiaa, jos joko Romalaiset saataisiin Afrikasta pois ajetuiksi, tai sota päätettäisiin niin, että hänen rajansa jäisivät entiselleen. Sen palkinnon kautta vieteltynä, Bocchus tulee suurten sotajoukkoin kanssa Jugurthan luo. Molempien sotaväestön näin yhdistyttyä, he hyökkäävät Marion päälle, joka jo tekee matkaa talvimajoihin, tuskin kymmenennen osan päivää enää jäljillä ollessa. He arvelevat (näet) jo lähenevän yön olevan heille turvaksi, jos voitetuiksi joutuisivat, eikä miksikään haitaksi, jos voittaisivat, koska he muka tuntevat paikat; sitä vastoin olisi Romalaisille kumpikin tapaus pimiässä vaikiampi. Siis sai konsuli monelta tiedon vihollisten tulosta samalla, kun viholliset itse jo olivat lähellä; ja ennenkun sotajoukko voi tulla tapporivistöön sioitetuksi tai ko'ota sälynsä, vihdoin ennenkun se saattoi saada mitään merkkiä tai käskyä, riensivät maurilaiset ja gaetulilaiset hevoismiehet meikäläisten päälle, ei säännöllisessä sotarinnassa eikä minkään tappelu-tavan mukaan, vaan ryhmittäin, kuten sattumus oli ajanut kokoon kutkin. (Meikäläiset), jotka kaikki äkillisestä pelosta olivat hämillään, vaan kuitenkaan eivät unhottaneet urhoollisuutta, joko tarttuivat aseisin, taikka suojelivat vihollisilta toisia, jotka aseita tapailivat; osa nousi hevoisten selkään ja läksi vihollisia vastustamaan; taistelu oli pikemmin rosvosodan kuin säännöllisen tappelun kaltainen; ilman sotalipuitta, ilman rivi-järjestyksettä, hevois- ja jalkamiehet sekaisin, lyötiin toisia, toisia surmattiin; moni, joka tuimasti tappeli edessään olevia vihollisia vastaan, piiritettiin takaa; ei urhoollisuus eikä aseet suojelleet kyllin, koska viholliset olivat enempilukuiset ja olivat tunkeneet joka paikkaan. Vihdoin yhdistyivät Romalaiset sotiovanhukset,[1] jotka juuri siksi olivat sotamenoissa taitavat, ympyräjoukoiksi, missä paikka tai sattumus oli heitä yhteen saattanut, ja niin he joka taholta suojeltuina ja samalla varustettuina kestivät vihollisten väkirynnäkön.
[1] Sen tekstin mukaan, joka hylkää sanan noviqve.
XCVIII.
Eipä säikähtynyt kuitenkaan Marius siinä niin vaikiassa tilassa tai ollut alamielisempi kuin ennenkään, vaan liikkui kaikkialla ratsas-parvensa kanssa, jonka oli valinnut pikemmin urhoollisimpain miesten kuin likimpäin ystäväinsä joukosta, tuli välistä ahdingossa oleville omaisilleen avuksi, kävi välistä taas vihollisten päälle, missä nämät olivat seisahtuneet taajimpiin ryhmiin vastarintaa tekemään, ja auttoi (niin) omalla urhoollisuudellaan sotilaita, koska kaikkien yhteisessä häiriössä ei voinut heille käskyjä antaa. Ja päivä oli jo lopussa, mutta barbarilaiset eivät ollenkaan hellittäneet, vaan kävivät, luullen yön itselleen etuisaksi, niinkuin kuninkaat olivat käskeneet, rajummasti päälle. Nyt teki Marius tilaa myöden päätöksen ja otti haltuunsa kaksi toistaan lähellä olevaa kunnasta, että hänen väellään olisi paikka, mihin voisi vetäytyä takaisin. Näistä oli toisella, joka ei ollut kyllin avara leiripaikaksi, suuri vesilähde; toinen oli käytettäväksi sopiva, koska se, suureksi osaksi ollen ylhäinen ja jyrkkä, tarvitsi vaan vähän varustusta. Muuten käski hän Sullan hevoismiesten kanssa pitää yötä veden lähellä. Itse hän vähitellen kokosi yhteen hajalliset sotilaansa, kun vihollistenkaan häiriö ei ollut vähempi; sitten hän vei kaikki täyttä pohtia kunnahalle. Näin pelästyivät kuninkaat, paikan hankaluuden pakoituksesta, pois tappelemasta; mutt' eivät he kuitenkaan suvainneet väkensä vetäytyä kauvemmas, vaan ympäröivät kumpaisenkin kunnahan suurella joukolla ja asettuivat avaralle alalle. Sitten pitivät barbarilaiset, taajaan valkeita tehtyään, tapansa mukaan enimmän ajan yötä iloa, riehuen ja kirkuen; itse päällikötkin röykkäilivät voittajain tavoin, kun eivät (näet) olleet paenneet. Tätä kaikkea oli Romalaisten helppo nähdä pimiästä ja korkeimmilta paikoilta, ja se oli heille suureksi kiihoitukseksi.
XCIX.
Mutta Marion mieltä rohkaisi enimmän vihollisten taitamattomuus, ja hän käski pitää niin hiljaista äänettömyyttä kuin mahdollista; ei yksin signaliakaan saatu puhaltaa, niinkuin vahti-postilla tapana oli. Sitten, päivän tullen, kun viholliset jo olivat väsyneet ja vähää ennen uneen vaipuneet, käski hän äkkiä vahtien ja samoin kohorttien, turmien sekä legionien torvensoittajain, kaikkien yht'aikaa puhaltaa signalia, sotilaiden nostaa huudon ja karata ulos porteista. Maurilaiset ja Gaetulilaiset, jotka äkisti heräsivät tuosta oudosta ja hirviästä melusta, eivät saattaneet paeta, ei aseita tavoittaa, ei tehdä yhtään mitään tai pitää mitään neuvoa. Niin oli tässä melskeessä ja huudossa, kun ei kukaan tullut apuhun ja meikäläiset kävivät päälle, hämmennyksen ja pelon vallitessa, kauhistus juuri kuin hurjuus vallannut kaikki. Vihdoin lyötiin kaikki ja ajettiin pakohon, aseet ja sotiliput valloitettiin enimmäksi osaksi, ja siinä tappelussa tapettiin usiampia kuin kaikissa edellisissä. Sillä uni ja tavaton pelko estivät pakoa.
C.
Senjälkeen Marius lähti, kuten oli alkanut, talvimajoihin, joita muonaseikkain vuoksi oli päättänyt pitää merikaupungeissa. Eikä hän voitosta kuitenkaan ollut huolimattomaksi tai kopeaksi tullut, vaan kulki tapporivistössä juurikuin vihollisten näkyvissä. Sulla hevoisväestön kanssa oli oikialla, A. Manlius linko- ja joutsimiesten kanssa vasemmalla puolella, jota paitsi tämä komenti Ligurialaisten kohorttia; etu- ja jälki-joukoiksi oli hän asettanut tribunit kevytaseisten manippelien kanssa. Ylikarkurit, jotka olivat vähemmin arvossa pidetyt ja paraiten tunsivat seudun, tiedustelivat vihollisten matkan. Sen ohessa piti konsuli, ikäänkun ei ketään olisi johdattajaksi pantu, huolta kaikesta, oli saapuvilla kaikkien tykönä, kiitti ja moitti kutakin ansion jälkeen. Itse kävi hän asehankkeessa ja tappovalmiina ja pakoitti sotilaat samoin tekemään; ja samaan tapaan, kuin hän matkaa teki, turvasi hän myös leiriä, lähetti legioneista kohorttia porteille, apujoukkojen hevoisväkeä leirin eteen vahtia pitämään; paitsi sitä asetti hän muita vallille varustelmiin ja kulki itse ympäri vahtipostia katsastelemassa, ei niin paljon siksi, että epäili sen tapahtuvan, minkä käskenyt oli, kuin että työ, ylipäällikön kanssa tasattuna, olisi sotilaille mieluisampaa. Ja tosiaankin hallitsi Marius siihen aikaan ja (Jugurthan) sodan muinakin aikakausina sotajoukkoa enemmin kunniantunnon kuin kurituksen avulla; jonka moni sanoi tapahtuvan suosion etsinnästä, osa siitä syystä, että hän piti kovankurisen elinlaadun, johon lapsuudesta oli tottunut, ja muut, joita ihmiset kutsuvat kurjan oloiksi, huvituksena. (Olipa miten oli); ainakin hoidettiin hallinto-toimi yhtä hyvin ja laadullisesti kuin julmimman ylipäällikkyyden alla.
CI.
Vihdoin näyttäyvät neljäntenä päivänä, ei kaukana Cirtan kaupungista, vakojat joka taholta yhtähaavaa rientäen, josta huomataan vihollisen olevan lähellä. Mutta koska palaavaiset tulevat eri haaroilta, mikä miltäkin puolen, ja kaikki tuovat samoja sanomia, ei tiedä konsuli, millä tavoin järjestää sotarinnan, vaan vartoo, kaikkia varoen, ainoatakaan riviä muuttamatta, samassa paikassa. Pettyypä niin toivossaan Jugurtha, joka oli jakanut sotalaumansa neljään osaan, arvellen (siten) kaikista ainakin muutamien takaapäin tulevan vihollisten päälle. Sillä välin karkaa Sulla, jonka viholliset ensin olivat kohdanneet, kehoitettuaan väkeänsä, itse muutamien muitten kanssa, turmittain ja hevoisten taajoissa ryhmissä ollen, Maurilaisten päälle; muut, pysyen paikoillansa, suojelevat itseään kaukaa nakelluilta heittokeihäiltä ja surmaavat kaikki käsiinsä joutuneet (viholliset). Hevoismiesten näin otellessa käypi Bocchus jalkamiesten kanssa, jotka hänen poikansa Volux oli tuonut, vaan jotka, matkalla viivyttyään, eivät olleet osaa ottaneet edelliseen tappeluhun, Romalaisten selusjoukon päälle. Marius toimi silloin etujoukoilla, jossa Jugurtha enimmän väkensä kanssa oli. Sitten kääntyy Numidialainen, saatuaan Bocchon tulosta tiedon, salakättä muutamien harvain kanssa (Romalaisten) jalkaväkeä kohti ja huutaa siellä latinaksi — sillä Numantian luona oli hän oppinut (sitä kieltä) puhumaan —: että meikäläiset turhaan tappelivat; hän oli muka vähää ennen omalla kädellään tappanut Marion. Samalla hän näytteli veristä miekkaa, jonka tappelussa, sangen ripeästi surmaten muutaman meidän jalkamiehiämme, oli verellä tahrannut. Tämän kuultuaan sotilaat säikähtyivät, enemmän asian kauheudesta, kuin siitä, että sanansaattajaa olisivat uskoneet, samalla paisui myös barbarilaisten rohkeus ja he kävivät rajummasti hämillään olevien Romalaisten päälle. Eikä näillä pako enään ollut kaukana, kun Sulla, lyötyään ne, joita vastaan oli lähtenyt, kyljestä karkasi Maurilaisten kimppuhun. Bocchus peräytyi heti. Mutta Jugurtha, tahtoen pidättää väkeänsä ja säilyttää jo melkein saatua voittoa, piiritetään hevoisväeltä, ja kun kaikki hänen oikialla ja vasemmalla puolellaan jo ovat surmansa saaneet, hän töytäisee yksin ehiänä ulos vihollisten keihäiden keskeltä. Vaan rientääpä sill'aikaa Marius, hevoismiehet pakohon ajettuaan, avuksi omilleen, joitten hän oli kuullut jo peräytyvän. Vihdoin viimeinkin lyötiin viholliset joka haaralla; ja nytkös noilla avaroilla kentillä kauheita näki; takaa-ajoa, pakoa, surmaa, vangiksi-ottamista, kaatuneita hevoisia ja miehiä; usiat, jotka olivat haavoja saaneet, eivät voineet paeta eikä yhdessä kohdenkaan pysyä; he pyrkivät välistä ylös, vaan luhistuivat heti maahan; vihdoin kaikki, niin kauvas kuin silmä kantoi, oli peitetty ryntö- sekä puolto-aseilla ja ruumiilla, ja niiden välissä oli maa verellä piskoitettu.
CII.
Senjälkeen konsuli, joka epäilemättä jo oli voittaja, tulee perille Cirtan kaupunkiin, johon hänen matkansa alusta oli pitänyt. Sinne saapuu viiden päivän päästä, siitä kun barbarilaiset toisen kerran olivat onnettomasti tapelleet, Bocchon tyköä lähettiläitä, jotka kuninkaan nimessä pyytävät Marioa lähettämään hänen luoksensa kaksi mitä luotettavinta miestä; hän tahtoisi muka niiden kanssa keskustella omasta ja Roman kansan edusta. Tämä käskee paikalla L. Sullan ja A. Manlion lähteä; ja vaikka nämät menevät kutsuttuina, näkyy heille kuitenkin hyväksi pitää puhe kuninkaan edessä joko taivuttaaksensa hänen mieltänsä, jos se olisi (rauhaa) vastaan, tai jos halaisi rauhaa, sytyttääksensä sitä vielä kiivaampaan intoon. Siis puhui Sulla, jonka sulopuheisuudelle, ei ijälle, Manlius suvaitsi sen myönnytyksen, muutamia sanoja seuraavaan tapaan:
"Bocchus kuningas, se on meille suureksi iloksi, kun jumalat ovat johdattaneet sinulle, niin suurelle miehelle, mieleen, ettäs vihdoinkin ennemmin halajat rauhaa kuin sotaa, ja ett'et sinä, niin jalo (mies), häväise itseäsi sekaantuen kaikista kehnoimman Jugurthan yhteyteen, ja samalla päästät meidät katkerasta täytymyksestä rankaista sinua harhatielle eksynyttä ja tuota pääkonnaa samalla lailla. Lisäksi on vielä Roman kansalle jo alusta pitäin[1] näkynyt paremmaksi hankkia itselleen ystäviä kuin orjia, koska he ovat arvelleet turvallisemman olevan hallita vapaatahtoisia kuin pakoitetuita. Mutta sinulle ei ole kenenkään ystävyys etuisampi kuin meidän; ensiksikin, koska olemme kaukana, joten loukkaukseen on sangen vähän tilaisuutta, vaan suosio on sama, kuin jos lähellä olisimme; ja toisekseen, koska meillä on alamaisia ylenmäärin, mutta ystäviä ei ole meillä eikä kellään ollut kyllin. Ja o, jospa olisi sinulla jo alusta pitäin ollut tämä mieli! Tosiaankin, sinä olisit tähän asti Roman kansalta saanut vastaanottaa enemmän etuja, kuin olet pahaa kärsinyt. Mutta koska onni enimmästään ohjaa inhimilliset olot ja se, kuten näyttää, on tahtonut, että sinä kokisit sekä meidän voimaamme että suosiotamme, niin kiiruhda nyt, kun siltä sen voit tehdä, ja pitkitä, niinkuin olet alkanut. Sinulla on monta ja sopivaa tilaisuutta, jota helpommin voit suosiotöilläsi enemmän kuin sovittaa hairauksesi. Vihdoin, paina se syvälle mieleesi, ett'ei Roman kansaa koskaan hyvissä töissä ole voitettu; miten mahtava se sodassa on, sen tiedät itse."
[1] Noudattaen sitä tekstin toisintoa, jossa ei tavata sanaa inopi.
Siihen vastasi Bocchus lauhkiasti ja ystävällisesti, ja samalla lausui hän myös muutamia sanoja erhetyksensä puolustukseksi: hän ei muka vihaisessa aikomuksessa ollut aseisin tarttunut, vaan valtakuntaa varjellakseen; sillä se osa Numidiaa, josta hän oli Jugurthan karkoittanut, oli sodan oikeudella tullut hänen omakseen; ei hän ollut voinut kärsiä, että Marius sitä hävitti; paitsi sitä oli häneltä ystävyys kielletty, kun hän ennen oli lähettänyt lähettiläitä Romaan. Muuten olisi hän valmis heittämään vanhat sikseen ja nyt, jos Marius sen suvaitsisi, lähettämään senaatin luo lähettiläitä. Vaikka lupa siihen annettiin, muutettiin kuitenkin sitten barbarilaisen mieli ystäviltä, jotka Jugurtha, saatuaan tiedon Sullan ja Manlion lähetyksestä, oli lahjonut, koska hän pelkäsi sitä, mitä hankkeissa oltiin.
CIII.
Sotaväen talvimajoihin asetettuaan, lähtee Marius ynnä kevytaseiset kohortit ja osa hevoisväkeä erämaille, piirittämään kuninkaallista linnaa, johon Jugurtha oli pannut kaikki ylikarkurit vartiaväestöksi. Nyt Bocchus taasen, joko miettien, mitä hänelle noissa kahdessa tappelussa oli tapahtunut, taikka muistutettuna niiltä ystäviltä, jotka Jugurtha oli lahjomatta heittänyt, kaikkien uskottuinsa joukosta valitsee viisi, joitten sekä uskollisuus oli tunnettu, ja joitten hengenlahjat olivat paraimmat. Näitten käskee hän lähettiläinä mennä Marion luo ja sitten, jos niin suvaittaisiin, Romaan, ja antaa heille vapauden neuvoitella sekä millä tavoin tahansa sopimalla päättää sodan. Nämät lähtevät kiiruusti Romalaisten talvileirihin. Sitten ympäröidään ja ryöstetään he matkalla Gaetulilaisilta rosvoilta ja tulevat pelonalaisina sekä ilman mitään merkkiä arvostansa Sullan luo, jonka konsuli, sotaretkelleen lähtiessä, oli jättänyt praetorin siaiseksi. Näitä hän ei kohdellut vilpillisinä vihollisina, niinkuin ansainneet olisivat, vaan huolikkaasti ja ystävällisesti. Siksipä arvelivatkin barbarilaiset sekä huutoa Romalaisten ahneudesta perättömäksi, että Sullaa heille osoitetun anteliaisuuden vuoksi ystäväksensä. Sillä silloin oli vielä lahjominen monelle tuntematon; ei ketään pidetty anteliaana, jos hän ei samalla myös ollut hyväntahtoinen; kaikki lahjat katsottiin hyvänsuonnin merkiksi. Siis ilmoittavat he qvaestorille Bocchon asian ja pyytävät sen ohessa häntä olemaan suosianaan ja neuvonantajanaan; kuninkaansa sotavoimia, rehellisyyttä ja jaloutta sekä muuta, jota luulevat joko hyödylliseksi tai suosion tuottavaksi, he ylistelevät puheilla. Kun sitten Sulla on luvannut kaikki, ja he ovat saaneet neuvoja, miten pitäisi puhua Marion sekä senaatin edessä, vartoovat he siellä noin neljäkymmentä päivää.
CIV.
Kun Marius, toimitettuaan, mitä aikonut oli,[1] palaa Cirtaan ja saapi tiedon lähettiläiden tulosta, käskee hän niiden sekä Sullan, samaten praetori L. Bellienon Uticasta ja paitsi niitä kaikkien senaatorin säätyisten joka paikasta tulla (luokseen) ja tutkii näiden kanssa Bocchon pyynnöt. Konsuli antaa lähettiläille luvan käydä Romaan;[2] siksi aikaa vaadittiin sotilakkoa. Se oli Sullan ja enemmistön mielen mukaan, mutta muutamat hyväksyivät kovempia keinoja, varmaankin ne, joilla ei ollut kokemusta inhimillisistä oloista, jotka, katoovaisia ja vaikuttelevaisia ollen, usein kääntyvät vastapäisiksi. Muutoin läksi Maurilaisista, kun olivat saaneet kaikki toimitetuksi, kolme Romaan Cn. Octavius Rufon kanssa, joka qvaestorina oli tuonut Afrikaan palkkarahaston; kaksi palasi kuninkaan luo. Näiltä kuuli Bocchus sekä muuta, että myös erittäinkin Sullan hyväntahtoisen ja suosiollisen kohtelun. Kun hänen lähettiläänsä Romassa olivat rukoilleet anteeksi hänen erhetyksensä sekä Jugurthan ilkeyden kautta muka tapahtuneen lankeemuksen ja nyt anoivat ystävyyttä ja liittoa, vastattiin heille seuraavilla sanoilla:
[1] Seuraavan Tauchnition stereotypi-painoksessa tavattavan tekstin mukaan: Marius, postqvam, confecto negotio, qvo intenderat, Cirtam redit j. n. e.
[2] Tauchnition stereotypi-painoksen mukaan, jossa luetaan: Legatis potestas eundi Romam fit ab consule.
"Senaatin ja Roman kansan tapa on muistaa hyvät työt ja vääryydet. Kuitenkin antavat he Boccholle anteeksi hänen hairauksensa, koska sitä katuu; liitto ja ystävyys suvaitaan, niin pian kuin hän sen on ansainnut."
CV.
Näistä tiedon saatuaan, Bocchus anoi kirjeen kautta Mariolta, että lähettäisi hänen luokseen Sullan, jonka johdolla voitaisiin neuvoitella yhteisistä asioista. Hän lähetettiinkin ynnä hevois- ja jalka-miehiä hänen turvaksensa, ja Balearilaisia linkomiehiä niinikään. Paitsi näitä läksi (mukaan) joutsimiehia ja Peligniläisten kohortti kahakoitsiain aseilla, matkaan jouduttamisen vuoksi; ja näillä oli se yhtä vahvasti kuin muilla aseilla varustettu vihollisten keihäitä vastaan, koska ne olivat köykäisiä. Mutta matkalla näyttäytyi vihdoin viidentenä päivänä Volux, Bocchon poika, yht'äkkiä avaralla kentällä korkeintaan tuhannen ratsasmiehen kanssa, jotka, ilman järjestyksettä ja hajalla kulkien, Sullalle ja kaikille muille luuloittelivat lukuansa todellista suuremmaksi ja vaikuttivat heissä pelkoa (juurikuin) vihollisesta. Nytkös joka mies tappovalmiiksi suorintumaan, koettelemaan puolto-sekä ryntö-aseitaan ja niitä varalla pitämään; heillä oli jokseenkin suuri pelko, mutta vielä suurempi toivo, koska olivat voittajat ja (seisoivat) semmoisia vastapäätä, jotka he usein olivat voittaneet. Sillä välin ilmoittavat edeltäpäin tiedustelemaan lähetetyt hevosmiehet kohtauksen olevan rauhallista laatua, niinkuin olikin.
CVI.
Lähestyessään Volux tervehtää qvaestoria (ilmoituksella), että isänsä oli lähettänyt hänen heille vastaan ja samalla turvaksi. Sitten marssivat he sen ja seuraavan päivän yhdessä ilman pelotta. Kun nyt leiri oli asetettu ja päivä oli ehtoosen kulunut, rientää Maurilainen äkkiä hämmentyneellä katsannolla Sullan luo ja sanoo vakojain kautta tietävänsä, ett'ei Jugurtha ole kaukana; sen ohessa rukoilee ja kehoittaa hän häntä yöllä pakenemaan kanssansa. Tämä väittää uljas-mielisesti ei pelkäävänsä niin monesti lyötyä Numidialaista; hän luotti muka kyllin väkehensä, ja jos vaikka varma tuho olisi käsissä, pysyisi hän ennemmin paikoillaan, kuin petettyänsä ne, joita johdatti, häpiällisen paon kautta pelastaisi epätietoisen ja vähän jälkeen kenties tautiin loppuvan henkensä. Muuten kehoittaa tämä häntä yöllä matkaan lähtemään, jonka neuvon hän hyväksyy; ja heti käskee hän sotilaiden laittaa iltasensa syödyksi, sytyttää leiriin tulia niin tihiään kuin mahdollista ja sitten ensimäisen yövahdin aikana lähteä marssiin. Jopa olivat kaikki öisestä matkustuksesta väsyksissä ja Sulla mitteli auringon noustessa leirin asemaa, kuin maurilaiset ratsasmiehet ilmoittavat Jugurthan leirittyneen noin kahdentuhannen askelen päähän heidän edellensä. Tämän kuultua vasta kauhea pelko tulee meikäläisille; he luulevat Volux'in pettäneen heidät ja joutuneensa väijymyksiin. Olipa niitäkin, jotka väittivät, että olisi pitänyt käsivoimalla rangaista häntä eikä heittää niin suurta rikosta hänelle kostamatta.
CVII.
Mutta Sulla, vaikka hänellä oli sama ajatus, varjelee kuitenkin Maurilaisen väkivallasta; hän kehoittaa väkeänsä olemaan urhealla mielellä; usein ennenkin olivat muka muutamat harvalukuiset onnellisesti taistelleet suurta joukkoa vastaan; jota vähemmän säästäisivät itseään tappelussa, sitä turvallisemmat he olisivat; eikä kenenkään, jolla aseet ovat käsissä, sopisi aseettomien jalkain juuressa apua rukoilla ja, kaikkien suurimman pelon alaisina ollessa, kääntää vihollisia vastaan ruumiin suojatonta ja sokiaa puolta. Sitten rukoiltuaan Jupiter ylijumalaa, että tulisi Bocchon rikoksen ja uskorikkoisuuden todistajaksi, käskee hän Volux'in, koska vihollisen vehkeitä piti, lähteä pois leiristä. Tämäkös nyt kyynelsilmin rukoilemaan, ett'ei sitä pitäisi uskoa: ei mitään muka ollut petoksesta tapahtunut, vaan pikemmin Jugurthan sukkeluuden kautta, joka arvattavasti vakomalla oli saanut tiedon hänen matkastaan. Muuten, koska Jugurthalla ei ollut suurta joukkoa ja hänen toivonsa ja mahtinsa rippui hänen isästänsä, ei hän muka uskaltaisi julkisesti mitään yrittää, koska hän, poika, olisi läsnä todistajana. Siksipä näyttikin (hänestä) parasta olevan julkisesti marssia Jugurthan leirin halki; hän joko lähettäisi edeltäkäsin tai jättäisi sinne Maurilaiset ja matkaisi yksinään Sullan kanssa. Tämä neuvo hyväksyttiin, kuten semmoisessa tilassa (luonollista oli); he lähtevät paikalla matkaan ja pääsevät ehiöinä läpi, Jugurthan kahdella päällä ja epätietoisena ollessa, koska he olivat tulleet äkki-odottamatta. Sitten tultiin muutamain päiväin päästä matkan tarkoitusperille.
CVIII.
Siellä piti Bocchon kanssa ahkeraa ja likeistä keskuutta eräs Numidialainen, nimeltä Aspar; — tämän oli Jugurtha, kuultuaan, että Sulla oli (sinne) kutsuttu, edeltäpäin lähettänyt lähettilääksi sekä kavalasti tiedustelemaan Bocchon tuumia; — paitsi häntä Dabar, Massugradan poika, Masinissan sukua, joka muutoin äitinsä puolelta oli halpasukuinen — sillä hänen isänsä oli syntynyt jalkavaimosta — ja Maurilaiselle rakas sekä mieluisa monien hyvien hengenlahjainsa vuoksi. Tämän Bocchus jo monet ajat sitten oli tullut tuntemaan Romalais-ystäväksi, ja lähetti hänen nyt paikalla Sullan luo ilmoittamaan, että hän oli valmis tekemään, mitä Roman kansa tahtoisi; keskusteluun voisi Sulla itse valita päivän, paikan ja ajan; kaikki, mitä tämän (Dabarin) kanssa päätettäisiin, olisi hän vilpittömästi pitävä; eikä Jugurthan lähettilästä tarvitsisi pelätä; sen kautta yhteinen asia vaan kulkisi esteettömämmästi; sillä hänen juoniltaan ei oltu muulla lailla voitu varoa itseänsä. Mutta minä tiedän, että Bocchus enemmän punilais-rehellisyydestä (uskorikkoisuudesta) kuin niistä syistä, jotka hän esiin toi, viivytti samalla kertaa Romalaisia ja Numidialaista rauhan toivolla, ja että hänellä oli tapana paljon mielessään miettiä, jättäisikö Jugurthan Romalaisille, vai Sullan hänelle käsiin: halu kehoitti meitä vastaan, pelko meidän puolellemme.
CIX.
Sulla siis vastaa tahtovansa puhua (vaan) vähän Asparin kuullen; muista asioista salaisesti tai kahden kesken, tai niin harvain läsnä-ollessa kuin mahdollista. Sen ohessa hän neuvoo, mitä hänelle pitäisi vastattaman. Kun he nyt, kuten hänen tahtonsa oli,[1] olivat yhtyneet, sanoo hän tulleensa konsulin lähettiläänä Boccholta kysymään, oliko hänellä rauha vai sota mielessä? Nyt käskee kuningas, niinkuin neuvottu oli, hänen kymmenen päivän perästä palata; hän ei muka vielä ollut mitään päättänyt, mutta silloin hän olisi vastaava. Sitten molemmat läksivät pois leiriinsä. Mutta kun enin osa yötä oli kulunut, kutsuttaa Bocchus Sullan salaisesti luokseen; molemmat käyttävät ainoastaan uskollisia tulkkia. Paitsi niitä oli välittäjänä Dabar, hurskas ja molempien mieleinen mies. Kuningas alkaa heti näin:
[1] Tauchnition tekstin mukaan.
CX.
"En ole luullut koskaan tapahtuvan, että minä, suurin kuningas tässä maassa ja kaikista, jotka tunnen, mahtavin,[1] tulisin olemaan kiitollisuuden velassa kellenkään yksityiselle ihmiselle. Ja tosiaankin, Sulla, olen minä, ennenkun tulin sinun tuttavuuteesi, auttanut monta heidän pyynnöstään, toisia itsestäni, vaan itse en ole kenenkään apua tarvinnut. Sen kohdan muuttuminen, joka muille tavallisesti tuottaa mielihaikiata, ilahuttaa minua. Olkoon minulle kallis-arvoista, että kerran olen tarvinnut sinun ystävyyttäsi,[2] jota armahampaa minulla ei ole mitään mielessäni. Sen voit itsekin tulla tuntemaan: aseet, miehet, rahat, sanalla sanoen mit'ikään mielesi halaa, ota ne, käytä niitä; ja niin kauvan kuin elät, ei sinun pidä luulla minun suorittaneeni kiitollisuuden-velkaani; se onpi aina minulla pysyvä entisellään; vihdoin, et sinä koskaan, minun tieteni, tule mitään turhaan tahtomaan. Sillä minun ajatukseni mukaan on kuninkaalle vähemmin häpiällistä voitettaa tappelussa kuin hyväntekeväisyydessä. Mutta, teidän valtionne suhteen, jonka asian-ajajana sinä olet tänne lähetetty, kuule lyhyesti (mieleni). Sotaa en ole minä Roman kansan kanssa käynyt enkä koskaan tahtonut käydä; olen (vaan) aseilla varjellut maatani aseellisia vastaan. Sen heitän sikseen, koska teille niin hyväksi näkyy; käykäätte Jugurthan kanssa sotaa, kuten tahdotte. Minä en mene Mulucha joen yli, joka oli minun ja Micipsan raja, enkä päästä Jugurthaa sen tälle puolen. Paitsi sitä, jos anot jotain, joka on minulle ja teille otollista, etpä kieltävällä vastauksella pois lähde."
[1] Tauchnition stereotypi-painosta noudattaen.
[2] Niinikään Tauchnition tekstin mukaan.
CXI.
Siihen Sulla itse puolestaan vastasi lyhyesti ja suuntaisesti; rauhasta ja yhteisistä asioista hän haasteli laveasti. Vihdoin hän ilmoittaa kuninkaalle, ett'ei senaati ja Roman kansa tulisi olemaan kiitollinen siitä, mitä hän lupasi, koska heidän aseensa olivat voitolle päässeet; hänen pitäisi tehdä jotain, joka näyttäisi hyödyttäneen enemmän heitä kuin häntä itseään; tilaisuus siihen olikin juuri tarjona, koska hänellä oli Jugurtha käsissään; jos hän jättäisi tämän Romalaisille, jouduttaisiin hänelle erittäin suureen velkaan; ystävyys, liitto ja se osa Numidiaa, jota hän vaati, tulisivat itsestään. Kuningas aluttain kielsi kovasti; veriheimoisuus, sukulaisuus ja paitsi sitä liitto olivat muka esteenä; lisäksi hän vielä pelkäsi, että, jos hän uskorikkoiseksi rupeisi, hän kääntäisi itsestään pois maanmiestensä mielet, jotka pitivät Jugurthaa rakkaana ja vihasivat Romalaisia. Vihdoin, kun häntä usiammasti oli kiusattu, rupee hän myöntymään ja lupaa tehdä kaikki Sullan mielen mukaan. Muuten määräävät he, mikä hyödyllistä näytti olevan rauhan teeskelemiseen, jota sodasta nääntynyt Numidialainen hartaimmin halusi. Näin juonet nivottuaan, he erkanevat toisistaan.
CXII.
Mutta kuningas kutsuu seuraavana päivänä luokseen Asparin, Jugurthan lähettilään, (ja sanoo) Dabarin kautta saaneensa Sullalta tietää, että sota voitaisiin päättää (vissillä) ehdoilla, jonkatähden hänen pitäisi tiedustella kuninkaansa mieltä. Tämä lähtee iloisena Jugurthan leiriin. Häneltä sitten saatuaan kaikki neuvot, Aspar palaa, joutuun matkaten, kahdeksan päivän päästä Bocchon luo ja ilmoittaa hänelle, että Jugurtha oli haluinen tekemään kaikki, mitä käskettäisiin, mutta vähän luotti Marioon; usein ennenkin oli muka Romalaisten ylipäällikköin kanssa sovittu rauha turhaan rauennut. Muuten pitäisi Bocchon, jos tahtoisi katsoa molempien etua ja rauhaa pysyväksi, toimittaa niin, että kaikki (asianomaiset) kokoontuisivat yhteen, juurikuin rauhasta keskustelemaan, ja hän sieltä heittäisi Sullan hänen käsiinsä; kun hänellä olisi semmoinen mies hallussaan, tapahtuisi, että liitto saataisiin toimeen senaatin ja Roman kansan käskystä; eikä jätettäisi vihollisten valtaan aatelisukuista miestä, joka ei oman pelkoisuutensa kautta, vaan valtakunnan tähden (oli vangiksi joutunut).
CXIII.
Tätä kauvan itsekseen mietiskellen, Maurilainen viimein lupasi. Muuten en oikein tiedä, oliko hänen viivyttelemisensä kavaluutta vai todentekoa. Mutta enimmästään ovat kuninkaiden mielet yhtä huikentelevaiset kuin kiivaatkin, useinpa vastakkaisetkin. Kun sitten aika ja paikka oli määrätty rauhan keskustelua varten, puhuttelee Bocchus milloin Sullaa, milloin Jugurthan lähettilästä, kohtelee heitä ystävällisesti ja lupaa molemmille samaa. Nämät ovat yhtä iloiset ja hyvää toivoa täynnänsä. Mutta sinä yönä, joka oli keskusteluun määrätyn päivän edellinen, sanotaan Maurilainen kutsuneen luokseen ystävänsä, vaan heti, mielensä muutettuaan, lähettäneen heidät pois ja itseksensä paljon miettineen yhtä vaihtelevalla katsannolla, värillä ja ruumiin liikunnoilla kuin mielelläkin, joka luonnollisesti, vaikka hän oli ääneti, ilmaisi hänen sydämensä salaisuudet. Kuitenkin kutsuttaa hän lopuksi Sullan luokseen ja virittää tämän mieltä myöden pauloja Numidialaiselle. Sitten, kun päivä tuli ja hänelle ilmoitettiin, ett'ei Jugurtha ollut kaukana, läksi hän muutamien ystäväin ja meidän qvaestorimme kanssa, juurikuin vastaanotolla (häntä) kunnioittaaksensa, muutamalle kunnahalle, jonka väijytysvehkeissä olevat varsin helposti saattoivat nähdä. Sinne tuli enimpäin uskottuinsa kanssa Numidialainenkin aseettomana, niinkuin määrätty oli; ja heti hyökätään väijytyspaikoista, joka taholta yhtä haavaa, hänen päällensä. Muut surmataan; Jugurtha jätetään köytettynä Sullalle, ja tämä viepi hänen pois Mariolle.
CXIV.
Samaan aikaan taistelivat meidän sotapäällikkömme Q. Caepio ja M. Manlius onnettomasti Gallilaisia vastaan, joka oli saattanut koko Italian pelosta vapisemaan. Silloin ja siitä ajasta meidän päiviimme saakka oli Romalaisilla se mielipide, että kaikki muu oli kumartunut heidän urhoollisuutensa alle; Gallilaisten kanssa taisteltiin turvallisuuden, ei kunnian tähden. Mutta kun sota Numidiassa oli lopetettu ja tieto saatiin siitä, että Jugurthaa vankina tuotiin Romaan, valittiin Marius poissa ollessaan konsuliksi ja voittomaaksi hänelle päätettiin Gallia; ja Tammikuun ensimäisenä päivänä piti hän suurella kunnialla konsulina triumphiretken. Siihen aikaan oli valtakunnan toivo ja mahtavuus hänen nojassaan.