Jugurtha

XV.

Kun kuningas oli lakannut puhumasta, vastasivat Jugurthan lähettiläät lyhykäisesti, enemmin luottaen lahjomiseen kuin asiaansa: että Numidialaiset olivat tappaneet Hiempsalin hänen julmuutensa tähden; että Adherbal, suotta sotaa käyden, sittenkun oli voitettu, valitti, ett'ei ollut voinut vääryyttä tehdä; että Jugurtha senaatilta anoi, ett'ei se häntä muuna pitäisi, kuin miksi hän Numantiassa oli tunnettu, ja ett'ei vihollisen sanalle panisi enempi arvoa kuin hänen töillensä. Sitten astuvat molemmat ulos senaatin kokoushuoneesta. Heti pitää senaati neuvottelun; nytkös lähettiläiden suosiat, ja paitsi sitä suuri osa, joka armon osoitteilla voitettiin, pitämään Adherbalin sanoja mitättöminä, kiitoksilla ylistelemään Jugurthan hyviä avuja; suosiollansa, äänellänsä, sanalla sanoen kaikilla keinoin kiistelevät he toisen rikoksen ja häpeällisten tekojen juurikuin oman kunniansa puolesta. Mutta sitä vastoin oli joillakuilla, joista hyvä ja oikea oli rikkautta kalliimpi, se mieli, että pitäisi Adherbalia auttaa ja kovasti kostaa Hiempsalin surma, vaan kaikista enimmin Aemilius Scaurolla, aatelisukuinen, rivakka, lahko-kiihkoinen, vallan, kunnian ja rikkauden himoinen mies, joka muuten viisaasti peitti vikansa. Tämä, kun havaitsi kuninkaan lahjonnan joutuvan pahaan huutoon ja käyvän hävyttömäksi, hillitsi mielensä tavalliset himot, peläten, että, niinkuin tavallista onpi semmoisissa tiloissa, saastainen hillittömyys herättäisi vihaa.

XVI.

Pääsipä kuitenkin voitolle senaatissa se puolue, joka piti rahan ja suosion oikeutta parempana. Päätetään näet että kymmenen lähettilästä jakaisi Jugurthan ja Adherbalin välillä sen valtakunnan, jota Micipsa oli hallinnut. Ja tämän lähetyskunnan esimies oli L. Opimius, kuuluisa ja senaatissa siihen aikaan mahtava mies, koska hän konsulina, C. Gracchon ja M. Fulvius Flaccon surmattua, mitä ankarimmasti oli toimittanut aateliston kostoa rahvasta vastaan. Hänen otti Jugurtha erittäin kohteliaasti vastaan, vaikka hän Romassa oli pitänyt häntä vihamiesten joukossa, ja laittoi lahjoja antamalla ja lupaamalla niin, että hän piti kuninkaan edun kalliimpana kuin oman maineensa, rehellisyytensä ja, sanalla sanoen, kaikki omat asiansa. Muihin lähettiläisin rupesi hän samoilla keinoilla ja sai useimmat puolellensa; harvoilla oli rehellisyys rahaa kalliimpi. Jaossa annetaan Jugurthalle se osa Numidiaa, joka koskee Mauritanian rajaan ja on rikkahampi maista ja miehistä; toisen osan, joka ulkonäöltään oli etevämpi kuin hyödyltänsä ja paremmin varustettu satamoilla ja kartanoilla, sai Adherbal omaksensa.

XVII.

Mutta asia näyttää vaativan muutamilla sanoilla selittämään Afrikan asemaa ja mainitsemaan niitä kansoja, joitten kanssa meillä oli sotaa tai ystävyyttä. Mutta mitkä paikat ja kansakunnat kuumuuden tai jylhyyden sekä erämaiden vuoksi ovat vähemmin käytyjä, niistä en hevillä voine varmaa kertoa; muut suoritan mitä lyhykäisimmästi. Maanpiirin jaossa ovat enimmät panneet Afrikan kolmanneksi maanosaksi; jotkut päättelevät niitä ei olevankaan kuin ainoastaan Aasian ja Euroopan, mutta Afrikan ollen Euroopassa. Sillä on rajoina, lännessä meidän meren ja valtameren välinen salmi, idässä lavea viettomaa, jota paikkaa asukkaat kutsuvat Catabathmoksi. Meri on myrskyllinen ja satamia vailla, maa viljava ja karjanhoitoon sopiva, vaan puita kasvamaton; vedestä on puute, sekä taivaasta tulevasta että maassa olevasta. Ihmiset ovat ruumiiltaan terveitä, ripeäluontoisia ja työnkestäviä; enimmät raukaisee vanhuus, paitsi ketkä raudan taikka petojen kautta ovat saaneet surmansa; sillä tauti harvoin tappaa ketään. Sen lisäksi ovat enimmät elävät pahanelkistä sukua. Vaan mitkä ihmiset alkuansa ovat asuneet Afrikassa ja kutka sittemmin sinne tulleet, taikka millä tavoin he ovat toisiinsa sekaantuneet, sitä tahdon lyhyimmittäin kertoa, — vaikka kertomukseni eroaa siitä mielestä, joka useimmilla on, — sen mukaan, kuin Punilaisista kirjoista, jotka sanottiin olevan Hiempsal kuninkaan, selitettiin meille, ja kuten sen maan asukkaat arvelevat asian olevan. Muuten onpi tämän asian varmuus oleva kertojain varassa.

XVIII.

Aluttain asuivat Afrikassa Gaetulit ja Libyalaiset, raakoja ja sivistymättömiä kansoja, joilla ruokana oli petojen liha sekä heinä maassa, niinkuin elukoilla. Näitä eivät hallinneet tavat, eikä laki, eikä kenenkään yliherruus; maita kiertäin ja kuleksien pitivät he majaa, missä yö heidät siihen oli pakoittanut. Mutta kun Herkules kuoli Hispaniassa, kuten Afrikalaiset tuottelevat, niin hajosi ennen pitkää hänen moninaisista kansoista koottu sotajoukkonsa, kun johdattajansa oli menettänyt, ja moni tuolla täällä pyysi valtaa anastaa, kukin itselleen. Näistä valloittivat Medialaiset, Persialaiset ja Armenialaiset, aluksilla Afrikaan purjehdittuansa, meidän meren lähisimmät paikat. Persialaiset asettuivat lähemmäs valtamertä, ja he käyttivät kumossa olevia laivanvalia majain asemesta, kosk'ei rakennusaineita ollut maassa, eikä tilaisuutta ostaa taikka vaihettaa niitä Hispanialaisilta; avara meri ja outo kieli hiiasivat kauppaliikettä. Nämä sekoittivat vähitellen avioliittojen kautta kanssansa Gaetulit; ja koska he, usein maanlaatua koetellen, olivat kuljeskelleet paikasta paikkaan, kutsuivat he itse itsiänsä Numidialaisiksi. Muuten ovat vielä nytkin maalla asuvien Numidialaisten huoneet, joita he kutsuvat mapalia, soikulaiset ja kuperoilla tiileillä katetut, laivain emäpuitten kaltaiset. Mutta Medialaisille ja Armenialaisille lisäksi tulivat Libyalaiset, — sillä nämät asuivat likempänä Afrikan mertä, Gaetulialaiset etelämpänä, ei kaukana kuumasta ilman-piiristä, — ja näillä oli aikaiseen kaupungeita; sillä kun salmi eroitti heidät Hispanialaisista, olivat he ruvenneet välinsä tavaroita vaihettelemaan; niiden nimen vääristelivät vähitellen Libyalaiset, kutsuen heitä barbarilaisella kielellään Medialaisten siaan Maureiksi. Mutta pian kasvoi Persialaisten valta; ja sitten oli heillä Numidialaisten nimellä, lähdettyänsä pois esivanhempainsa luota väkipaljouden vuoksi, ne paikat vallassaan, jotka, lähinnä Karthagoa ollen, kutsutaan Numidiaksi. Sittemmin pakoittivat molemmat, toisiinsa luottaen, naapurikansat, aseiden tai pelon kautta, antaumaan valtansa alle, ja hankkivat mainetta ja kunniaa itsellensä, ollenkin ne, jotka olivat tunkeuneet meidän meremme rannikoille; koska Libyalaiset ovat vähemmin sotaisia kuin Gaetulit. Lyhyesti sanoen, alainen osa Afrikaa on enimmästään ollut Numidialaisten vallassa; kaikki ovat voitettuina hämmentyneet hallitsevain kansallisuuteen ja nimeen.

XIX.

Myöhemmin Phoenicialaiset, muutamat vähentääksensä väkipaljoutta kotona, toiset vallan himosta, rahvasta ja muita valtiollisten muutosten himoisia yllytettyään, olivat meren-rannikolle perustaneet Hipponin, Adrumeton, Leptin sekä muita kaupunkeja; ja nämä varttuivat vähässä ajassa paljon, ollen osasta tu'eksi, osasta kunniaksi kotoperillensä. Sillä Karthagoon nähden pidän parempana olla ääneti kuin puhua aivan vähän, koska aika muistuttaa rientämään muualle. Siis on meren rantaa pitkin Catabathmoon päin, joka paikka eroittaa Egyptin Afrikasta, ensimäinen kaupunki Cyrene, Theralaisten perustama siirtokunta, ja sitten nuo kaksi Syrtiä ja niiden välissä Leptin kaupunki; vielä eteenpäin ovat Philenoin alttarit, joka seutu Egyptiä vastaan oli vallan rajana Karthagolaisilla, ja sittemmin muilla Punilais-kaupungeilla. Muita paikkoja aina Mauritaniaan asti pitävät Numidialaiset hallussaan; lähinnä Hispaniaa ovat Maurilaiset. Numidiaa ylempänä olemme kuulleet Gaetulien elävän, osittain mökkilöissä, osittain raaemmalla tavalla, kuleksien paikasta paikkaan, niiden jälkeen Aethiopilaisten olevan ja sitten auringon kuumeesta paahtuneita paikkoja. Jugurthan sodan aikana hallitsi nyt Roman kansa virkamiesten kautta enimpiä Punilaisia kaupunkeja ja niitä maita, jotka viimeiseksi olivat Karthagolaisilla; iso osa Gaetulialaisia sekä Numidiaa aina Mulucka-jokeen asti olivat Jugurthan vallan alla; kaikkia Maurilaisia hallitsi Bocchus kuningas, joka ei tuntenut Roman kansaa muuta kuin nimeksi, niinkuin hänkään ei ennen ollut meille tuttu sodan eikä rauhan kautta. Afrikasta ja sen asukkaista on aineen vaatimuksen suhteen kyllin sanottu.

XX.

Kun lähettiläät, jaettuaan valtakunnan, läksivät Afrikasta, ja Jugurtha vasten pelkoaan näki saaneensa palkan rikoksestaan, rupesi hän himoitsemaan Adherbalin valtakuntaa, varmana pitäen, minkä ystäviltänsä Numantian luona oli kuullut, että Romassa kaikki oli kaupan, ja sen ohessa myös niiden lupauksista yltyneenä, joille vähää ennen oli yltäkyllin lahjoja antanut. Itse oli hän rivakka ja sotaisa mies, vaan se, jota hän tavoitti, veltto, sotaan kykenemätön, tyynimielinen, vääryyttä kärsiväksi sopiva, pikemmin pelkuri kuin pelättävä. Siis hyökkää hän yht'äkkiä suurella sotajoukolla tämän maahan, anastaa paljon ihmisiä ynnä karjaa ja muuta saalista, sytyttää kartanot ja käypi hevoisväkineen vihollisen tavoin monet paikat. Sitten vetäypi hän kaiken väkensä kanssa takaisin valtakuntaansa, luullen Adherbalin vihan vimmassa väkivallalla kostavan tekemäänsä vääryyttä ja sen asian tulevan sodan syyksi. Vaan tämäpä, kun ei aseilla luullut vertoja vetävänsä ja enemmän luotti Roman kansan ystävyyteen kuin Numidialaisiin, lähetti Jugurthan tykö lähettiläitä kärsitystä vääryydestä valittamaan; ja vaikka nämä toivat takaisin herjaavat vastaukset, päätti hän kuitenkin kernaammin kärsiä kaikki, kuin ottaa sotaa käydäkseen, koska se ennen koettuna oli käynyt toisin kuin toivonut oli. Eikä sentään vähennyt Jugurthan halu; sillä hän oli jo mielessään anastanut koko hänen valtakuntansa. Siksipä alkoikin hän käydä sotaa, ei ryöstäjä-parvella niinkuin ennen, vaan suurella hankkimallansa sotajoukolla, ja julkisesti pyytää valtaa koko Numidian yli. Muuten hävitti hän, missä liikkui kaupungit ja maat, ja ajoi saalista; lisäsi omilleen rohkeutta, vihollisille kauhua.

XXI.

Adherbal, kun näki asian siksi käyneen, että olisi valtakunta joko jättäminen taikka aseilla pitäminen, valmisti, pakon vaatiessa, sotaväkeä ja kävi Jugurthaa vastustamaan. Nyt loi kumpainenkin sotajoukko leirinsä, ei kauvas merestä, lähelle Cirtan kaupunkia; ja koska päivä oli lopussa, ei aljettu tappelua. Kun enin osa yötä oli kulunut, hyökkäsivät Jugurthan sotilaat, vaikka vielä oli hämärä, merkin annettua, vihollisten leiriin, ja ajoivat toiset puoliunissa, toiset aseita koperoidessa pakoon ja voittivat heidät. Adherbal pakeni muutamain hevoismiesten kanssa Cirtaan, ja jos ei joukko togalla vaatetetuita kansalaisia olisi ollut, joka esti takaa-ajavat Numidialaiset pääsemästä muurein sisälle, niin olisi yhtenä ainoana päivänä sota kahden kuninkaan välillä aljettu ja lopetettu. Sentähden piirittää Jugurtha kaupungin, hankkiutuu suojakatoilla, torneilla ja kaikenlaisilla koneilla rynnistämään sitä, kiirehtien semminkin siksi, että joutuisi ennen lähettiläitä, jotka oli kuullut Adherbalin lähettänen Romaan ennen tappelun tapahtumista. Mutta kun senaati oli saanut tiedon niiden sodasta, lähetettiin kolme nuorukaista Afrikaan, joiden piti käymän molempien kuninkaiden tykönä ja ilmoittaman senaatin sekä Roman kansan nimessä, näiden tahdon ja päätöksen olevan, että luopuisivat aseista; niin olisi se muka laadullista sekä heille että kuninkaalle.

XXII.

Lähettiläät tulevat rientäen Afrikaan, semminkin kun Romassa, heidän matkaan hankkiessaan, puheita kuultiin tapahtuneesta tappelusta ja Cirtan piirittämisestä. Mutta se maine oli vieno (asian suhteen). Kuultuaan näiden puheen vastasi Jugurtha, ett'ei hänestä mikään ollut etevämpi eikä kalliimpi kuin senaatin tahto; hän oli muka hamasta nuoruudestaan sitä ahkeroinut, että kaikki paraimmat pitäisivät häntä hyvänä; hyväin avuinsa eikä ilkeytensä kautta oli hän ollut tuolle jalolle miehelle P. Scipionille mieliin; samain omaisuutten vuoksi oli Micipsa ottanut hänen valtakunnan perilliseksi, ei lasten puutteesta. Muuten, jota enemmän hän oli toimittanut hyviä ja urheita tekoja, sitä vähemmin kärsisi muka hänen mielensä vääryyttä; Adherbal oli kavaloilla keinoilla väijynyt hänen henkeänsä; ja tämän havaittuaan oli hän käynyt rikosta vastustamaan; Roman kansa ei tekisi oikein eikä kohtuuden mukaan, jos kieltäisi häneltä kansain oikeutta; vihdoin, hän lähettäisi pikaan kaikista asioista lähettiläitä Romaan. Niin eroavat molemmat toisistansa. Adherbalin puhuttelemiseen ei ollut tilaisuutta.

XXIII.

Kun Jugurtha arveli lähettiläiden lähteneen Afrikasta ja paikan luonteen vuoksi ei väkirynnäköllä voinut Cirtaa valloittaa, saarti hän vallella ja kaivannolla kaupungin, rakensi torneja ja lujisti ne varustusväellä, koetteli sitä yöt ja päivät joko väkivoimalla tai konnankeinoilla, esitteli muurien suojelioille milloin palkintoja, milloin jotain kauhistuttavaa, koki kehoituksilla kiihoittaa väkeänsä miehuuteen, sanalla sanoen, hän valmisti tarkkuudella kaikki. Kun Adherbal havaitsi, että koko hänen onnensa tila oli viimeisillään, että vihollinen oli rauhaton, ett'ei avusta ollut mitään toivoa ja ett'ei muonavarain puutteelta voitu sotaa pitkittää, valitsi hän niistä, jotka yhtenä olivat paenneet Cirtaan, kaksi karskinta, ja kiihoitti näitä, luvaten paljon ja vaikeroiden kohtaloansa, yöllä rientämään vihollisten linnoitusten halki merelle ja sitten Romaan.

XXIV.

Muutamain päiväin kuluessa toimittavat Numidialaiset, mitä käsketty oli. Senaatissa luettiin Adherbalin kirje, jonka sisältö oli seuraava: "Syy siihen, että usein lähetän teitä rukoilemaan, senaatorit, ei ole minun, vaan siihen on minun pakoittanut Jugurthan väkivalta, jolle on tullut niin suuri halu surmata minua, ett'ei hän muista teitä eikä kuolemattomia jumalia, että himoaa hartaammin minun vertani kuin kaikkea muuta. Sentähden pidetään minua, joka olen Roman kansan liittolainen ja ystävä, jo viidettä kuukautta aseilla piiritettynä; minua ei auta isäni Micipsan hyvät työt eikä teidän päätöksenne; olenpa kahdella päällä, rasittaako minua miekka vai nälkä kovemmin. Jugurthasta enempää kirjoittamasta kieltää minua kohtaloni; myöskin ennen olen sen kokenut, että onnettomia vähän uskotaan; jos vaan en tietäisi, että hän tavoittelee ylemmäksi kuin minä olen, ja ett'ei hän samalla toivo teidän ystävyyttänne ja minun valtakuntaani. Kumpaisen hän pitää arvollisempana, se ei kellenkään ole tietymätöntä. Sillä ensin hän surmasi veljeni Hiempsalin, sitten hän karkoitti minun isäni valtakunnasta. Ja olkoonpa vaan tämä meille tehtyä vääryyttä, joka ei koske teihin. Mutta nyt hän aseilla pitää hallussaan teidän valtakuntaanne ja minua suljettuna, jonka olette panneet Numidialaisten hallitsiaksi. Kuinka paljon hän on pitänyt lukua lähettiläiden sanoista, osoittaa minun vaarani. Mitä onpi jäljellä, paitsi teidän voimanne, jolla häntä voisi liikuttaa? Sillä minä puolestani tahtoisin mieluisammin että niin hyvin tämä, jota nyt kirjoitan, kuin sekin, jota ennen olen senaatissa valittanut, olisi perätöntä, kuin että kurjuudellani näyttäisin sanani todeksi. Mutta koska minä olen sitä varten syntynyt, että olisin Jugurthan rikosten osoitteena, niin en pyydä enää kuolemasta päästä enkä murehista, ainoasti vihollisen ylivallasta ja ruumiin kidutuksista. Numidian valtakunnasta, joka on teidän, pitäkäätte huolta, miten haluttaa; mutta pelastakaatte valtanne korkeuden ja ystävyytenne rehellisyyden tähden minut jumalattomista käsistä, jos vielä vähänkään muistatte minun isoisäni Masinissaa."

XXV.

Tämän kirjeen luettua oli niitä, joiden mielestä sotajoukko olisi Afrikaan lähetettävä ja mitä pikemmin riennettävä Adherbalin avuksi. Sillä välin piti Jugurthasta neuvoteltaman, koska hän ei ollut lähettiläitä totellut. Mutta samat kuninkaan suosiat ahkeroivat kaikin mokomin, ett'ei päätöstä tehtäisi. Näin vei Yksityisten suosio voiton yhteiseltä hyvältä, kuten useimmissa asioissa tavallista onpi. Kuitenkin lähetetään Afrikaan vanhempia, aatelisia, korkeissa viroissa olleita miehiä, joitten joukossa oli M. Scaurus, josta yllä olemme puhuneet, entinen konsuli ja siihen aikaan senaatin esimies. Koska asia herätti vihaa ja myös Numidialaiset hartahasti rukoilivat, astuivat he kolmen päivän kuluessa laivaan; sitten, ennen pitkää Uticaan tultuansa, lähettävät he Jugurthalle kirjeen, että kiireimmittäin saapuisi Roman voittomaahan, heidät oli muka senaati lähettänyt hänen luoksensa. Kun hän sai tietää, että kuuluisia miehiä, joilla Romassa oli kuullut olevan mahtavan arvon, oli tullut hänen vehkeitänsä vastustamaan, niin ajelivat häntä alussa, hämmästyksissään kun oli, pelko ja himot, milloin yhtäälle, milloin toisaalle. Hän pelkäsi senaatin vihaa, jollei lähettiläitä kuulisi; vaan toisaalta vietteli häntä himojen pimittämä mielensä aljettuun rikokseen. Kuitenkin pääsi hänen vallanhimoisessa mielenlaadussaan väärä tuuma voitolle. Siis ympäröipi hän kaupungin sotajoukollaan ja kokee kaikilla keinoin rynnistää Cirtaan, ollenkin koska toivoi, että joko väkisellä tai kavaluudella keksisi tilaisuuden voittoon, kun vihollisten väki oli eri haaroille hajoitettu. Vaan kun tämä käypi toisin ja hän ei voi toimittaa, mitä oli aikonut, nimittäin, että ennen saisi Adherbalin käsiinsä, kun läksisi lähettiläitä tapaamaan, niin meni hän muutamien hevoismiesten kanssa voittomaahan, ett'ei kauvemmin viipymällä vihastuttaisi Scauroa, jota hän enimmän pelkäsi. Ja vaikka hänelle senaatin nimessä julistettiin kovat uhkaukset siitä, ett'ei herjennyt piirittämästä, niin läksivätpä kuitenkin lähettiläät, monta puhetta turhaan pidettyään, ajamattomin asioin tiehensä.

XXVI.

Kun tämä kuultiin Cirtaan, kehoittivat Italialaiset, joiden urhoollisuuden kautta muureja suojeltiin, luullen, heittämyksen tapahduttua, Roman kansan mahtavuuden vuoksi eheinä pääsevänsä, Adherbalia, että heittäisi itsensä ja kaupungin Jugurthalle ja tinkaisi häneltä vaan hengen itselleen; muista asioista muka senaati kyllä pitäisi murehen. Mutta tämä, vaikka piti kaikkea varmempana kuin Jugurthan rehellisyyttä, heittäytyi kuitenkin, niinkuin Italialaiset olivat päättäneet, koska heillä oli valta pakoittaa häntä, jos vastaan panisi. Jugurtha kidutti etenkin Adherbalia ja surmasi hänen; sitten tappoi hän kaikki täys'ikäiset Numidialaiset ja kauppiaat ilman eroituksetta, sitä mukaa kuin kukin oli tullut aseellisille vastaan.

XXVII.

Kun tämä Romassa tuli tunnetuksi ja asiaa aljettiin keskustella senaatissa, lieventivät nuo samat kuninkaan palveliat keskeyttämällä ja usein hyvällä, välistä riidalla aikaa pitkittäen, tapauksen julmuutta. Ja jos ei C. Memmius, nimitetty rahvaan tribuni, urhea ja aateliston valtaa vihaava mies, olisi osoittanut Roman kansalle sitä oltavan toimessa, että muutamain mahtavain kautta Jugurthan rikos annettaisiin anteeksi, niin olisi varmaankin neuvotteluja pitkittämällä kaikki viha saatu haihtumaan. Niin suuri voima oli kuninkaan suosiolla ja rahalla. Mutta kun senaati, koska rikoksen tunsi, pelkäsi kansaa, päätettiin Sempronia-la'in johdosta antaa voittomaat Numidia ja Italia tuleville konsuleille. Konsuleiksi nimitettiin P. Scipio Nasica ja L. Bestia Calpurnius. Calpurnius sai osalleen Numidian, Scipio Italian. Sitten kirjoitettiin Afrikaan vietävä sotajoukko, ja päätettiin sotamiesten palkoista ja muista sodan tarpeista.

XXVIII.

Mutta Jugurtha, saatuansa tiedon, joka oli vasten hänen toivoaan, — koska hänelle mieleen oli kiintynyt se ajatus, että Romassa kaikki oli kaupan, — lähetti poikansa ynnä kaksi ystävää lähettiläinä senaatille, ja käski näiden niinkuin niittenkin, jotka Hiempsalin tapettuansa oli lähettänyt, rahalla koetella kaikkia ihmisiä. Kun nämä tulivat Romaan, kysyi Bestia senaatilta, suvaittaisiinko Jugurthan lähettiläiden päästä muurien sisäpuolelle; ja tämä päätti, että, jos eivät olleet tulleet valtakuntaa ja häntä itseänsä heittämään, heidän olisi seuraavain kymmenen päivän kuluessa lähteminen pois Italiasta. Konsuli käskee senaatin päätöksen mukaan julistaa sen Numidialaisille. Näin palaavat nämä sinä hyvänään kotia. Sillä välin valitsee Calpurnius, hankittuansa sotajoukon, legatiksi itselleen puolueittensa kautta mahtavia aatelismiehiä, joitten arvon kautta toivoi ne virheet tulevan vahvistetuiksi, jotka hän mahdollisesti tekisi, ja niitten joukossa oli Scaurus, jonka luonnonlaadusta ja tavoista yllä olemme puhuneet. Sillä meidän konsulillamme olivat monet hyvät hengen ja ruumiin omaisuudet, joita kaikkia ahneus haittasi. Hän oli vaivoissa kestävä, terävä-älyinen, kyllin varova, sotamenossa jokseenkin taitava ja sangen vahva vaaroja ja väijymyksiä vastaan. Mutta legionit vietiin Italian kautta Rhegioon, sieltä Siciliaan ja Siciliasta edespäin Afrikaan. Siis hyökkäsi Calpurnius alussa, muonavaroja hankittuaan, voimakkaasti Numidiaan; hän otti paljon ihmisiä vangiksi ja valloitti väkisellä muutamia kaupunkeja.

XXIX.

Mutta kun Jugurtha lähettiläiden kautta rupesi häntä rahalla kiusaamaan ja osoittamaan hänen johdossansa olevan sodan vaikeutta, muuttui hänen ahneutta poteva mielensä helposti. Muuten otettiin Scaurus kumppaniksi ja auttajaksi kaikissa neuvotteluissa; ja vaikka tämä aluttain, kun enimmät hänen lahkokunnastaan jo olivat lahjotut, sangen kovasti oli vastustellut kuningasta, vietteli kuitenkin rahasumman suuruus hänen hyvästä ja kunniallisesta väärään poikkeemaan. Mutta Jugurtha osti ensin ainoastaan sodan viivykkiä, luullen sillä välin Romassa saavansa jotain toimeen rahalla tai suosiolla. Mutta kun hän oli saanut kuulla Scauron olevan osallisen kauppaan, rupesi hän varsin varmaan toivomaan saavansa rauhan jälleen, ja päätti itse läsnä ollen keskustella heidän kanssansa kaikista ehdoista. Muuten lähetti konsuli vakuuden vuoksi qvaestori Sextion Jugurthan kaupunkiin Vagaan, johon tekosyynä oli jyväin saaminen, joita Calpurnius julkisesti oli vaatinut lähettiläiltä, koska heittämyksen viipyessä sotilakkoa pidettiin. Siis tuli kuningas leiriin, niinkuin oli päättänyt ja neuvokunnan läsnä ollessa vähän puhuttuaan tekonsa nostamasta vihasta, ja miten häntä heittämyssovintoon otettaisiin, päätti hän muut asiat erikseen Bestian ja Scauron kanssa; sitten vastaan-otettiin hänen heittämys-tarjouksensa, kun konsuli ilman mitään järjestyksettä oli kysellyt mielipiteitä. Mutta niinkuin neuvokunnan päätöksen mukaan oli käsketty, heitettiin qvaestorille kolmekymmentä elehvanttia, karjaa ja monta hevoista ynnä vähäisen kultaa. Calpurnius läksi Romaan virkamiehiä valitsemaan. Numidiassa ja meidän sotajoukollamme pidettiin rauhaa.

XXX.

Kun maine oli saattanut Afrikassa tapahtuneet asiat yleisön tietoon, ja miten niitä oli toimitettu, aljettiin Romassa kaikissa paikoissa ja kokouksissa puhua konsulin menetyksestä. Rahvaassa vallitsi ankara viha; senaatorit olivat huolelliset. Hyväksyisivätkö nämä tuota näin suurta häpiä-työtä, vai kumoisivatko konsulin päätöksen, se oli tietämätöntä. Ja varsinkin estätteli heitä Scauron mahtavuus, koska häntä mainittiin Bestian neuvonantajana ja kumppanina, totuudessa ja hyvässä pysymästä. Mutta C. Memmius, jonka vapaamielisyydestä ja vihasta aateliston vallalle yllä puhuimme, kehoitteli, senaatin epäillessä ja viivytellessä, (kokoustiloissa pidetyillä) puheilla kansaa kostoon, muistutteli sitä, ett'ei hylkäisi valtiota ja omaa vapauttansa, ja veti julkisuuteen monta aateliston uhkamielistä ja julmaa tekoa; sanalla sanoen, hän yllytteli uutterasti kaikin mokomin rahvaan mieltä. Mutta koska Memmion puheliaisuus siihen aikaan oli mainio ja mahtava, olen katsonut sopivaksi tähän kirjoittaa yhden hänen monista puheistaan, ja semminkin mitä hän eräässä kokoustilassa, Bestian takaisin palattua, lausui seuraavilla sanoilla:

XXXI.

"Monta seikkaa on, jotka kehoittavat minua luopumaan teistä, Qviritat, jos vaan ei hartauteni valtion asioissa olisi kaikkea muuta valtavampi, nimittäin: aatelispuolueen mahtavuus, teidän kärsivällisyytenne ja mitätön oikeutenne, sekä ollenkin se seikka, että rehellisyydellä on enemmin vaaraa kuin kunniaa tarjona. Sillä tosiaankin harmittaa sanoa sitä, kuinka te näinä viimeisinä viitenätoista vuotena olette olleet muutamien harvain ylpeydellä ivana, kuinka häpeällisesti ja kuinka ilman kostamatta teidän puolustajanne ovat saaneet surmansa, ja kuinka teidän noloutenne ja velttoutenne on turmellut mielenne, kosk'ette nytkään, vihollistenne rikoksen alaisina ollessa, nouse ylös, ja koska nytkin pelkäätte niitä, joille teidän tulee olla kauhuna. Vaan vaikka tämä tämmöistä on, pakoittaa kuitenkin mieleni minua käymään aatelispuolueen valtaa vastustamaan. Ainakin tahdon koettaa vapauttani, jonka isäni on jättänyt minulle; vaan teenkö sitä turhaan vai hyödyksi, se on teidän kädessänne, Qviritat. Enkä kehoitakaan minä teitä, kuten esivanhempanne usein ovat tehneet, aseilla käymään vääryyttä vastaan. Ei väkivaltaa, ei poislähtöä tarvita tässä; tarpeen on vaan, että itse omalla tavallaan menevät nurin niskoin. Tiberius Gracchon tapettua, jonka sanoivat valmistavan yksivaltaisuutta, pidettiin tutkintokäräjiä Roman rahvasta varten. C. Gracchon ja M. Fulvion murhan jälkeen surmattiin samoin monta teidän säädystänne vankihuoneessa. Kummallenkaan surmalle ei pannut laki rajaa, vaan heidän mielivaltansa. Mutta annappa vaan omansa takaisin-antaminen rahvaalle olisi yksivaltaisuuden valmistamista; mitä ei ilman kansalaisten verettä voida kostaa, se olkoon oikein tehty. Edellisinä vuosina katselitte äänettömällä mieliharmilla, miten valtiorahastoa varastettiin, miten kuninkaat ja vapaat kansat maksoivat veroa muutamille aatelisille miten samain hallussa oli korkein kunnia ja suurin rikkaus. Kuitenkin pitivät he sitä vähänä, että näitä tämmöisiä tekoja olivat saaneet rankaisematta harjoittaa. Sentähden ovat viimein la'it, teidän korkeutenne ja kaikki taivaalliset sekä maalliset heitetyt vihollisille. Eivätkä ne, jotka ovat sen tehneet, häpee tai kadu sitä, vaan kävelevät rehevästi silmäinne edessä, näytellen pappis- ja konsuli-virkojaan, osa voitto-riemujaankin, juurikuin nämät olisivat heillä kunniana eikä ryöstösaaliina. Rahalla ostetut orjat eivät kärsi la'ittomia käskyjä isänniltään; kärsittekö te, Qviritat, jotka olette käskemään syntyneet, tyynellä mielellä orjuutta? Mutta ketkä ovat nämä, jotka ovat ottaneet valtion hallitakseen? Rikoksenalaisimmat miehet, verisillä käsillä, julman ahneet, suurimmat konnat ja samalla kopeimmat, joilla rehellisyys, kunnia, velvollisuuden tunto, sanalla sanoen säädyllisyys ja säädyttömyys, kaikki on voittoa varten. Muutamilla onpi turvanansa, että ovat tappaneet rahvaan tribunin, toisilla, että ovat pitäneet la'ittomia tutkintokäräjiä, enimmillä, että ovat toimittaneet surmatöitä teitä vastaan. Kuta enemmän kukin harjoittaa pahuutta, sitä turvallisempi on hän. He ovat muuttaneet pelon omasta rikoksestaan teidän velttouteenne, joita kaikkia se ajaapi yhteen, että halaatte samaa, vihaatte samaa, pelkäätte samaa. Mutta tämä on hyvien kesken ystävyyttä, pahojen kesken lahkokunnallisuutta. Vaan jos te niin pitäisitte huolta vapaudestanne, kuin heidän mielensä hehkuu valtaan, niin eipä todentotta hävitettäisikään valtiota niinkuin nyt, ja teidän hyvät työnne olisivat paraimmilla, ei rohkeimmilla. Hankkiaksensa itselleen oikeutta ja vahvistaaksensa korkeuttaan, ovat esivanhempanne kahdesti, aseilla varustettuina, vetäyneet erilleen ja valloittaneet Aventinus vuoren; ettekö te siis täyttä väkeänne taistelisi vapauden edestä, jonka heiltä olette perineet, ja sitä kiivaammin, jota suurempi häpeä on menettää, mikä kerta hankittuna on, kuin ett'ei ollenkaan ole hankittu? Joku sanoo varmaankin: "mitäs mietit siis?" — Niitä onpi rankaiseminen, jotka ovat heittäneet valtakunnan viholliselle, ei kädellä eikä väkivallalla, joka teiltä tehtynä on sopimattomampaa kuin heille tapahtuneena, vaan tutkimuksilla ja itse Jugurthan ilmoitusten johdosta. Ja jos hän heittämykseen menee, niin hän tosiaankin on kuuliainen teidän käskyillenne; vaan jos hän niitä ylönkatsoo, niin voitte luonnollisesti arvostella, minkä veroinen tuo rauha ja heittämys on, josta Jugurthalle on tullut rikosten rankaisemattomuus, muutamille mahtaville suurimmat tavarat, valtiolle vahinkoa ja häpeää. Tottahan kuitenkin jo olette kyllänne saaneet heidän vallastansa, ja eihän kumminkaan ne ajat liene teille nykyisiä enemmän mieleen, jolloin valtakunnat, voittomaat, la'it, oikeudet, tuomioistuimet, sodat, rauhat, sanalla sanoen kaikki jumalalliset ja inhimilliset asiat olivat muutamien hallussa. Mutta te, se on Roman kansa, joita eivät viholliset ole voittaneet, ja jotka olette kaikkien kansain käskiöitä, katsoitte sen kylläksi, että säilytitte henkenne. Sillä kukapa teistä olisi orjuutta evännyt? Ja vaikka minä puolestani pidän suurempana häpiänä miehelle, että kostamatta on vääryyttä kärsinyt, niin sallisinpa kuitenkin tyynellä mielellä teidän antavanne anteeksi syynalaisimmille ihmisille, koska ovat kansalaisia, jos ei sääliväisyys olisi turmioksi. Sillä heillekään, vallattomia kun ovat, ei ole siinä kyllä, että rankaisematta ovat pahaa tehneet, jos ei heiltä oteta pois tilaisuutta sen tekemiseen, ja teille on jäävä ikuinen levottomuus, kun havaitsette, että teidän onpi orjina oleminen tai vapautenne käsivoimilla säilyttäminen. Sillä eihän toki mitään toivoa ole rehellisyydestä ja sovusta? He tahtovat hallita, te olla vapaat, he tehdä vääryyttä, te estää sitä; vihdoin he kohtelevat teidän liittolaisianne niinkuin vihollisia, vihollisianne niinkuin liittolaisia. Voipiko niin erilaisissa mielissä olla rauhaa ja ystävyyttä? Sentähden neuvon ja kehoitan minä teitä, ett'ette heittäne niin suurta rikosta rankaisematta. Ei ole valtiovarain varkaus tapahtunut eikä liittolaisilta väkisin otettu rahaa, joita rikoksia, vaikka ovat suuret, tottumuksesta enään ei pidetä minään. Vihaisimmalle viholliselle on alttiiksi pantu senaatin arvoisuus, alttiiksi pantu teidän valtanne. Kotona kuin sodassakin on valtakunta ollut kaupan. Ja jos ei tätä tutkita, jos ei syynalaisia rangaista, mitä muuta on neuvoksi kuin elää kuuliaisina niille, jotka sen ovat tehneet. Sillä rankaisematta tehdä mitä hyvänsä, se on olla kuninkaana. Enkä minä kehoita teitä, Qviritat, nyt ennemmin tahtomaan, että kansalaisenne olisivat tehneet väärin kuin oikein, vaan siihen, ett'ette kehnoille anteeksi antamalla saattaisi hyviä tuhoon. Paitsi sitä on valtion asioissa paljoa parempi unhottaa hyviä kuin pahoja töitä. Hyvä tulee vaan hitaammaksi, jos hänestä et huoli, mutta paha käypi vilpillisemmäksi. Paitsi sitä, jos vääryyttä ei ole tapahtunut, et tarvinne usein apuakaan sitä vastaan."

XXXII.

Tätä ja tämmöistä usein puhuen, sai Memmius Roman kansan suostumaan siihen, että L. Cassius, joka silloin oli praetori, lähetettäisiin Jugurthan luo, ja että hän, valtion takauksen annettuansa, toisi hänen Romaan, että kuninkaan ilmoituksella saataisiin toteen Scauron ja muiden rikokset, joita he syyttivät rahan ottamisesta. Sill'aikaa, kun tätä Romassa toimitettiin, tekivät ne, jotka Bestia oli jättänyt Numidiaan sotajoukolle päämiehiksi, noudattaen ylipäällikön tapaa, sangen monta häpiällistä työtä. Olipa niitä, jotka kullalla lahjottuina antoivat Jugurthalle takaisin elehvantit, toiset myivät ylikarkuria, osa ajoi saalista rauhassa eläviltä ihmisiltä. Niin suuri ahneuden vimma oli ikäänkuin kulkutauti tarttunut heidän mieliinsä. Mutta C. Memmion tekemän lakiehdoituksen hyväksyttyä ja koko aateliston säikähyksissä ollessa, läksi Cassius Jugurthan luo; ja tätä pelossa ja pahan omantunnon tähden epätoivossa olevaa neuvoi hän, ett'ei ennemmin tahtoisi kokea voimaansa kuin armoa, koska kerta oli heittäynyt Roman kansalle. Paitsi sitä antoi hän hänelle erityisesti oman sanansa, jota tämä ei pitänyt vähempiarvoisena kuin valtion takausta. Semmoinen maine oli siihen aikaan Cassiolla.

XXXIII.

Siis tuli Jugurtha, kuninkaan arvolle sopimattomalla tavalla, mitä kurjimmassa puvussa, Cassion kanssa Romaan. Vaan vaikka hänellä oli suuri mielen jäykkyys, koki hän, kaikkien kehoituksesta, joiden mahtavuuden ja rikoksen kautta hän oli aikaan saanut kaiken sen, jonka edellä olemme kertoneet, suurella palkinnolla saada puolelleen rahvaan tribunin C. Baebion, että hänen hävyttömyytensä kautta olisi vahva kaikkea oikeutta ja vääryyttä vastaan. Mutta vaikka rahvas oli vihainen kuninkaalle, ja osa vaati häntä vankeuteen viemään, osa esivanhempien tavoin rankaisemaan vihollista, joll'ei rikokseen osallisia ilmiantaisi, kutsui C. Memmius kansan kokoon ja alkoi, enemmän katsoen arvoonsa kuin vihaansa, asettaa kapinaa ja lepyttää mieliä, ja lopuksi väittää, että hänen kauttansa annettu valtion takaus pitäisi pysyä rikkomatonna. Sitten, kun äänettömyys oli alkanut, vei hän Jugurthan esille ja saneli; hän kertoi hänen menetyksensä Romassa ja Numidiassa, osoitti rikokset isää ja veljiä vastaan; ja ehkä Roman kansa tiesi, keitten avun ja keitten palveluksen kautta hän oli tehnyt ne, tahtoisi se kuitenkin muka häneltä kuulla ilmeisempää; jos hän ilmoittaisi totuuden, olisi hänellä suuri toivo Roman kansan rehellisyydessä ja laupeudessa; mutta jos salaisi sitä, ei hän hyödyttäisi kumppaniansa, vaan syöksisi itsensä ja toiveensa perikatoon.

XXXIV.

Sittemmin, kun Memmius oli puhumisensa lopettanut ja Jugurthaa vaadittiin vastaamaan, käski rahvaan tribuni O. Baebius, jonka yllä sanoimme rahalla lahjotuksi, kuninkaan olla ääneti; ja vaikka väkijoukko, joka kokouksessa oli läsnä, kovasti kiivastuneena, koki peloittaa häntä huutamalla, suuta vääntämällä, usein päällekäymällä ja kaikilla muilla keinoin, joita suutuksissa ollessaan tavallisesti käytetään, pääsi kuitenkin hävyttömyys voitolle. Näin läksi kansa, pilkkana pidettynä, pois kokouksesta; mutta Jugurthalla, Bestialla ja muilla, joita tämä tutkimus hätyytti, paisuivat mielet (povissa).

XXXV.

Olipa siihen aikaan Romassa eräs Numidialainen, nimeltä Massiva, Gulussan poika, Masinissan pojanpoika, joka, kun kuninkaiden riidassa oli ollut Jugurthan vastustaja, maanpakolaisena oli lähtenyt Afrikasta, sittenkun Cirta oli heittäynyt ja Adherbal oli surmattu. Tätä kehoitti Sp. Albinus, joka seuraavana vuonna, Bestian jälkeen, Q. Minucius Rufon kanssa piti konsulin virkaa, senaatilta pyytämään Numidian valtakuntaa, koska hän muka oli Masinissan suku-perää, ja (koska) Jugurthaa rikostensa tähden viha ynnä pelko ahdisti. Konsulin teki mieli sotaa käydä, ja hän tahtoi ennemmin, että kaikki pantaisiin liikkeille, kuin vaikenisi (sikseen). Hänelle oli osakseen tullut Numidian, Minuciolle Macedonian voittomaa. Kun Massiva oli ruvennut näitä asioita ajamaan ja Jugurthalla ystävissään ei ollut kyllin turvaa, koska yhtä heistä esti paha omatunto, toista paha maine ja pelko, niin käski hän lähisimmän ja luotettavimman ystävänsä Bomilcarin rahalla hankkia väijyjiä Massivalle, kuten monta asiaa oli toimittanut, ja tehdä sen niin salaisesti kuin mahdollista; mutta jos se ei onnistuisi, piti hänen millä tavalla tahansa tappaa Numidialainen. Bomilcar toimittaa väleen kuninkaan käskyt; ja hän tiedustelee semmoisten ihmisten kautta, jotka tuommoisessa työssä olivat taitavat, hänen retkensä ja kulkunsa, jopa viimein kaikki paikat ja ajat; ja sitten virittää hän, asian vaatiessa, paulansa. Siis käypi yksi niistä, jotka olivat surmatyötä varten varalla, vähän varomattovammasti Massivan päälle ja tappaa hänen; mutta itse kiini otettuna, lupaa hän, monen ja semminkin Albinus konsulin kehoituksesta, ilmoittaa asian laidan. Bomilcar, vaikka oli sen toveri, joka valtion takauksella oli Romaan tullut, vaaditaan oikeuteen enemmän kohtuuden kuin kansain oikeuden johdosta. Mutta Jugurtha, vaikka julki oli voitettu syypääksi niin suureen rikokseen, ei lakannut ennen totuutta vastaan taistelemasta, kuin havaitsi tekonsa herättämän vihan olevan hänen suosiotansa ja rahaansa suuremman. Vaikka hän siis edellisessä jutussa oli antanut viisikymmentä ystävistään takaukseksi, lähetti hän, enemmän katsoen valtakunnan kuin takausmiesten etua, Bomilcarin salaa Numidiaan, koska varoi muitten maalaistensa pelosta rupeevan epäämään kuuliaisuutta häneltä, jos tämä rangaistuksen kärsisi. Itsekin matkusti hän, muutamien päiväin kuluttua, sinne, koska senaati käski hänen Italiasta lähtemään. Mutta ulos Romasta tultuaan, sanotaan hän, usein ääneti luoden silmäyksiä sinne takaisin, lausuneen: "kaupunki olisi kaupan ja pian häviöön menevä, jos vaan ostajan saisi."

XXXVI.

Sodan uudistettua, kuljettaa sillä välin Albinus kiireimmittäin Afrikaan muonavaroja, palkkarahaa ja muuta, joka sotilaille oli tarpeen; ja kohta lähtee hän itsekin sinne, että ennen vaalikokousta, joka aika ei ollut kaukana, aseilla tai heittämyssovinnolla tai millä tavalla tahansa saisi sodan lopetetuksi. Mutta Jugurtha sitä vastoin venyttää kaikkia asioita, ja tekee milloin mitäkin syitä viipymiseensä; lupaa heittämystä, ja on sitten pelkäävinään, pakenee päälle käyvän edestä, ja käypi vähän jälkeen päälle, ett'ei hänen sotilaansa epätoivoon heittäytyisi. Näin pitää hän konsulia pilkkanansa, viivyttäin milloin sotaa, milloin rauhaa. Ja oli niitä, jotka silloin eivät pitäneet Albinoa kuninkaan tuumille vieraana, ja jotka eivät luulleet sodan, niin suuren kiireen perästä, niin helposti tulleen pitkitetyksi pikemmin velttouden kuin kavaluuden kautta. Mutta kun, ajan kuluttua, vaalikokous-päivä läheni, läksi Albinus Romaan, jätettyään veljensä Aulon propraetoriksi leiriin.

XXXVII.

Siihen aikaan tärisyttivät tribunien riitaisuudet Romassa hirveästi valtiota. Rahvaan tribunit P. Lucullus ja L. Annius kokivat edespäin pitää virkaansa, vaikka heidän virkaveljensä olivat sitä vastaan; ja tämä eripuraisuus esti koko vuoden vaalikokoukset. Se viivykki saatti Aulon, jonka edellä sanoimme jätetyn praetorin-siaiseksi leiriin, toivomaan, että voisi joko lopettaa sodan, tai sotajoukolla peloittaen ottaa rahaa kuninkaalta. Hän kutsui siis Tammikuulla sotamiehet talvimajoistaan sotaretkelle, ja tuli pitkillä marssilla, kovalla talvisäällä, Suthulin kaupunkiin, jossa kuninkaan tavarat olivat. Vaikka tätä sekä vuodenajan kovuuden että paikan lujuuden vuoksi ei voitu valloittaa eikä piirittää, — sillä muurin ympärille, joka oli rakennettu jyrkän vuoren äyräälle, oli lietteinen lakeus talvisadetten avulla tehnyt lammikon, — rupesi hän kuitenkin, joko valeh-vehkeitä pitääkseen, että niiden kautta peloittaisi kuningasta, tai himostansa sokeana, suojakattoja lykkimään, vallia luomaan ja joutuun toimittamaan muuta, joka hänen yritykseensä oli tarpeen.

XXXVIII.

Mutta Jugurtha, kun oli tullut tuntemaan legatin turhamaisuuden ja ymmärtämättömyyden, alkoi viekkaasti kiihoittaa hänen mielettömyyttänsä, lähetteli rukoilevia lähettiläitä, kuljetteli itse sotajoukkoa, ikääskuin karttaen, metsämaita ja polkuja pitkin. Lopuksi sai hän heittämyssovinnon toivolla Aulon jättämään Suthulin ja ajamaan häntä juurikuin pakenevaa takaa syrjäseutuihin. Niin pysyivät hänen juonensa paremmin salassa. Sillä välin koetteli hän sotajoukkoa öin päivin sukkelain ihmisten kautta; lahjoi centurioneja ja hevoisväen päällikköjä, että yksi osa heistä karkaisi hänen puolellensa, toinen, sotamerkin annettua, heittäisi asemansa. Kun tämän oli toimittanut mielensä mukaan, saarti hän sydänyöllä äkkiodottamatta suurella Numidialaisjoukolla Aulon leirin. Romalaiset sotamiehet, jotka säikähtivät sitä tavatonta meteliä, rupesivat toiset aseita tavoittamaan, toiset piilemään, osa pelästyneitä vahvistamaan, hädissänsä häilymään edestakaisin joka tahalla; vihollisjoukko oli suuri, taivas yön ja pilvien vuoksi pimiä, vaara kaksinainen; vihdoin oli epäilyksen alaista, olisiko turvallisempaa paeta vai alallansa pysyä. Mutta siitä joukosta, jotka vast'ikään sanoin lahjotuiksi, karkasi yksi kohortti Ligurialaisia ynnä kaksi Thrakialaista ratsasparvea ja muutamia joukkoon kuuluvia sotomiehiä kuninkaan puolelle; ja kolmannen legionin ensimäinen centurioni antoi vihollisille tilan tunkea sisälle muutaman linnoituksen kautta, jonka oli saanut suojellaksensa; ja sitä tietä hyökkäsivät kaikki Numidialaiset leiriin. Häpiällisesti paettuansa, asettuivat meikäläiset, useimmat sittenkun olivat aseensa pois heittäneet, lähisimmälle kukkulalle. Yö ja saalis leirissä viivyttivät vihollisia, jott'eivät voittoansa käyttäneet. Sitten Jugurtha seuraavana päivänä keskustelussa Aulon kanssa lausui: että, vaikka hän ynnä hänen sotajoukkonsa, nälällä ja miekalla suljettuna, oli hänen vallassaan, olisi hän kuitenkin, muistaen ihmisellisten oloin huikentelevaisuutta, laskeva heidät kaikki eheinä ikeen alitse, jos Aulus hänen kanssansa tekisi sovinnon; paitsi sitä vaati hän, että tämä kymmenen päivän kuluessa lähtisi pois Numidiasta. Ehkä tämä oli kovaa ja häpiällistä, sovittiin kuitenkin rauha, niinkuin kuninkaalle hyväksi näkyi, koska he kuoleman pelosta horjuivat.

XXXIX.

Mutta kun tämä Romassa saatiin tietää, pääsi pelko ja suru valtiossa valloilleen. Osa suri valtakunnan kunniaa, osa, joka oli sodan menoihin tottumaton, pelkäsi vapauttansa; kaikki olivat Aulolle närkästyksissään, ja semminkin ne, jotka usein sodassa olivat loistavia tekoja tehneet, siitä muka, että tämä, vaikka oli aseilla varustettu, häpiällä oli etsinyt pelastusta, eikä käsivoimalla. Sentähden kysyi Albinus konsuli, joka veljensä rikoksesta pelkäsi vihaa ja sitten vaaraa, senaatin mieltä rauhaliitosta; vaan kuitenkin otti hän sillä välin täyteväkeä sotajoukolle sekä kutsui apujoukkoja liittolaisilta ja Lation kansalta; sanalla sanoen hän kiirehti kaikin tavoin. Senaati päättää, niinkuin kohtuullista oli, ett'ei ilman hänen ja kansan käskyttä mitään liittoa ollut voinut tapahtua. Konsuli, jota rahvaan tribunit estivät muassansa viemästä niitä sotalaumoja, joita hän oli varustanut, matkustaa muutamien päivien kuluessa Afrikaan. Sillä koko sotajoukko oli viety pois Numidiasta, kuten sovittu oli, ja vietti talvea voittomaassa. Vaikka hänellä, sinne tultuansa oli palava halu Jugurthaa takaa ajaa ja lieventää veljeänsä vastaan noussutta vihaa, päätti hän, asian haarain mukaan, olla mihinkään toimeen ryhtymättä, tultuansa tuntemaan sotilaat, joita, paitsi pako, vallattomuus ja irstaisuus, sotakurin rauettua, oli turmellut.

XL.

Sill'aikaa julistaa rahvaan tribuni C. Mamilius Limetanus Romassa kansalle tehdyn sääntöehdoituksen, että pidettäisiin tutkintokäräjiä niille, joitten neuvosta Jugurtha oli ylönkatsonut senaatin päätöksiä, jotka lähetys- ja päällikköviroissaan häneltä olivat rahaa vastaanottaneet, jotka olivat antaneet takaisin elehvantit ja karkulaiset; samaten niille, jotka vihollisten kanssa olivat sovinnoita tehneet rauhasta taikka sodasta. Tälle sääntöehdoitukselle valmistelivat osittain ne, joilla oli paha omatunto, osittain ne, jotka lahkokuntain vihasta pelkäsivät vaaroja tulevan, salaisesti ystäväin ja ollenkin latinalaiseen kansakuntaan kuuluvain ihmisten ja Italialaisten liittolaisten kautta, esteitä, kosk'eivät julkisesti voineet vastusta tehdä, ilman tunnustamatta, että se ja muukin semmoinen oli heille mieleen. Mutta sitä voisi tuskin uskottavana kertoa, miten rahvas oli innoissaan, ja miten suurella kiivaudella se noudatettavaksi sääti lakiehdoituksen, enemmän vihasta aatelistoa vastaan, jolle tätä haitaksi hankittiin, kuin valtion edusta huolta pitäen. Niin suuri kostonhimo vallitsi puolueissa. Muiden säikähyksissä ollessa, oli siis M. Scaurus, jonka yllä sanoimme Bestian legatiksi, rahvaan iloitessa ja omien lahkolaistensa paetessa ja valtion vielä silloin vavistessa, koska Mamilion lakiehdoituksen mukaan kolme tutkiatuomaria tulisi asetettavaksi, laittanut niin, että hän itse valittiin näiden joukkoon. Mutta tutkimus toimitettiin ankarasti ja kovasti, kulkupuheiden ja rahvaan kostonhimon vuoksi. Niinkuin ylpeys usein oli vallinnut aatelistossa, niin oli siihen aikaan menestys paisuttanut rahvaan mieliä.

XLI.

Muuten olivat lahkokunnat kansassa ja puolueet senaatissa, sekä myöhemmin kaikki ilkeät juonittelemiset muutamia vuosia ennen tulleet tavaksi Romassa, rauhan vuoksi ja sen tavaran kyllyyden tähden, jota ihmiset pitävät etevimpänä. Sillä ennen Karthagon hävitystä hallitsivat Roman kansa ja senaati keskinäisellä sovulla ja suosiolla valtiota, eikä kunniasta eikä vallasta kansalaisten välillä ollut mitään kiistaa; pelko vihollisista piti heitä hyvissä avuissa. Mutta kun tämä kauhu oli kadonnut mielistä, niin tulipa siaan se, jota myötäkäyminen rakastaa, nimittäin: vallattomuus ja ylpeys. Niin on se, jota vastoinkäymisen päivinä olivat toivottaneet itsellensä, rauhan saatua ollut kovempaa ja katkerampaa. Sillä aatelistolla alkoi arvoisuutensa, kansalla vapautensa vallattomuudeksi kääntyä; jokainen rupesi puoleensa vetämään, riistämään, raastamaan. Näin vedettiin kaikki kahtaalle; valtio, joka oli ollut keskellä, revittiin hajalle. Muuten oli aatelisto puolueensa kautta mahtavampi; rahvaan voima, hillitön kun oli ja hajallinen, vaikutti vähemmän. Muutamain harvain mielen mukaan hallittiin valtakuntaa kotona kuin sodassakin; samain hallussa olivat valtiorahasto, voittomaat, virat, kunniat ja voittojuhlallisuudet; rahvasta rasitti sotapalvelus ja varattomuus; päälliköt ynnä muutamat harvat riistivät itselleen sotasaaliit. Sen ohella ajettiin sotilaiden vanhemmat ja pienet lapset tiloiltaan, aina sen mukaan kuin kukin oli mahtavamman rajanaapuri. Näin tunkeutui ahneus ynnä mahtavuuden kanssa suhdattomasti ja kohtuuttomasti joka paikkaan, saastutti ja hävitti kaikki, pitämättä mitään arvossa ja pyhänä, kunnes itse syöksyi päätimysten. Sillä heti kun aatelistossa ilmaantui niitä, jotka pitivät todellisen kunnian väärää valtaa etevämpänä, rupesi valtio tärisemään ja kansallinen eripuraisuus nousemaan, juurikuin mikäkin maanmullistus.

XLII.

Sillä sittenkun Tiberius ja C. Gracchus, joitten esivanhemmat punilais-sodassa ja muissa olivat paljon kartuttaneet valtakuntaa, rupesivat rahvasta vapauteen saattamaan ja ilmi antamaan noiden harvain (aatelispohattain) rikoksia, niin oli syynalainen ja siksi peloissaan oleva aatelisto, milloin liittolaisten ja latinalaisten, milloin romalaisten ritarien kautta, jotka toivo liitosta (aatelisten kanssa) oli luovuttanut rahvaasta, käynyt Gracchoin päällekanteita vastustamaan ja miekalla tappaneet, ensin Tiberion, sitten muutamien vuotten perästä samaa yrittelevän Cajon, joista toinen oli tribuni, toinen siirtokunnan perustamista varten valittu triumviri, ynnä M. Fulvius Flaccon. Ja tosiaan ei ollutkaan Gracchoilla, voiton kiihkon vuoksi, kyllin malttava mieli. Mutta parempi on rehellisessä yrityksessä tulla voitetuksi, kuin kehnoilla keinoilla sortaa vääryyttä. Mielensä mukaan käyttäen tätä voittoa, saatti siis aatelisto miekalla ja maanpakolaisuuteen ajamalla monta ihmistä perikatoon, ja tuotti niin tuleviksi ajoiksi itselleen enemmän pelkoa kuin mahtavuutta. Ja tämä seikka se enimmiten syöksee turmioon suurimmat valtakunnat, kun tahtovat toiset toisiaan voittaa tavalla millä tahansa ja liian ankarasti kostaa voitetuille. Mutta jos rupeen erittäin ja asian laveuden mukaan puhumaan puolueiden kiistoista ja kaikista valtakunnan tavoista, niin onpi aika minulta loppuva ennenkuin aine. Sentähden palaankin takaisin kerrottavaani.

XLIII.

Aulon tekemän sovinnon ja meidän sotajoukkomme häpeällisen paon jälkeen olivat seuraavaksi vuodeksi nimitetyt konsulit Q. Metellus ja M. Silanus keskenänsä jakaneet voittomaat, ja oli Numidia osaantunut Metellolle, vilkasluontoinen mies, jolla, vaikka hän oli kansalaispuolueen vastustaja, kuitenkin oli vakainen ja nuhteeton maine. Heti virkaan astuttuansa kiinitti (hän yksinomaisesti) mielensä sotaan, jota hänen piti käydä, arvellen kaikkien muiden toimien olevan yhteisiä hänen virkaveljensä kanssa. Kun hän nyt ei voinut luottaa vanhaan sotajoukkoon, hän alkoi kirjoittaa sotilaita, kutsua apujoukkoja kaikkiaalta, hankkia puolto- sekä ryntö-aseita, hevoisia ja muita sota-neuvoja, ynnä lisäksi vielä runsaasti muonavaroja, lyhyesti sanoen kaikkia, mitä vaihettelevaisessa ja monia keinoja kysyvässä sodassa tavallisesti tarvitaan. Muuten koettivat näiden asiain toimeenpanoa auttaa senaati käskyillänsä, liittolaiset ja Lation kansa sekä kuninkaat vapaehtoisesti apujoukkoja lähettämällä, ja vihdoin koko valtakunta suurinta innollisuutta näyttämällä. Kun siis mielensä mukaan oli valmistanut ja järjestänyt kaikki asiat, läksi hän Numidiaan, johon häntä seurasivat kansalaisten suuret toiveet, sekä yleensä hänen hyväin avuinsa tähden, että myöskin erittäin, koska hänellä oli rahaa vastaan luja mieli, ja koska sitä ennen virkamiesten ahneuden kautta meidän mahtavuutemme Numidiassa oli vähennyt, vihollisten sitä vastoin kasvanut.

XLIV.

Mutta kun hän Afrikaan oli tullut, heitti prokonsuli Sp. Albinus hänelle sotajoukon, joka oli veltto, sotaan kykenemätön, vaaroissa kuin ponnistuksissakin kestämätön, vikkelämpi kieleltään kuin kädeltään, liittolaistensa ryöstäjä ja itse vihollistensa saalis, komennotta ja kuritta pidetty. Siis tuli uudelle päällikölle sotilaiden pahoista tavoista enemmän huolta, kuin heidän suuresta lukumäärästään apua ja hyvää toivoa. Kuitenkin päätti Metellus, vaikka vaalikokousten viivykki paljon oli lyhentänyt kesäisen sotaretken aikaa, ja vaikka hän tiesi kansalaistensa mielten levottomasti odottavan sodan päätöstä, olla sotaan ryhtymättä, kunnes olisi pakoittanut sotilaat esi-isäinsä kuria noudattaen vaivoja kestämään. Sillä kun Albinus, Aulus veljen ja sotajoukon häviöstä säikähdyksissään, oli tehnyt sen päätöksen, ett'ei lähtisi voittomaasta, piti hän, niinkauvan kun kesäisen sotaretken kestäessä oli päällikkyydessä, sotilaita enimmiten seisovissa leireissä, paitsi kun paha löyhkä ja eläimen ruuan puute pakoitti hänen paikkaa muuttamaan. Näitä ei linnoitettu, eikä asetettu yövartioita, niinkuin sodassa tavallista onpi; kuinka kutakin halutti, oli hän poissa lipuiltansa. Kuormastoon kuuluvaa väkeä ja sotilaita kuleksi yöt päivät edestakaisin; kuleksiessaan hävittivät nämä seutua, tunkivat väkisin taloihin, kilpaa ajaen karja- ja orja-saalista ja vaihettaen näitä kauppiasten tykönä ulkomaan viinaan ja muuhun semmoiseen kaluun; sitä paitsi he myivät valtion antamat jyvät ja ostivat leipää päivittäin; sanalla sanoen, mitä löyhyyden ja ylöllisyyden häpiätä suinkin saatetaan mainita tai ajatella, sitä kaikkea oli tässä sotajoukossa ja muuta vielä lisäksi.

XLV.

Mutta siinä vaikeassa tilassa havaitsen Metellon yhtä hyvin kuin vihollisen vastustamisessakin olleen suuren ja viisaan miehen, joka niin suurella mielenmaltilla piti kohtuuden suosiota etsivän suopeuden ja kovuuden välillä. Sillä ensiksi oli hän poistanut löyhyyden apukeinot kieltämällä, ett'ei kukaan leirissä saisi myydä leipää taikka muuta keittoruokaa, ett'ei kuormastoa saisi olla sotajoukon seurassa, ett'ei sotamies leirissä eikä matkoilla ollessaan saisi pitää orjaa tai juhtaa. Muulle vallattomuudelle oli hän (myös) viisaasti rajan asettanut. Sitä paitsi muutteli hän joka päivä leiriä risti-marsseilla, linnoitti sen, juurikuin olisivat viholliset olleet saapuvilla, vallilla ja kaivannolla, asetteli vartioita tiheään ja kävi itse legatiensa kanssa niitä katsastamassa. Samaten oli hän, kun sotajoukko marssi, milloin ensimäisten, milloin jälkimäisten luona, useinpa keskelläkin, ett'ei kukaan rivistänsä lähtisi, että kävelisivät tiheässä lippuinsa lähellä ja sotamies kantaisi ruokansa ja aseensa. Näin vahvisti hän ennen pitkää sotajoukon enemmän hairahduksista estämällä kuin rankaisemalla.

XLVI

Kun Jugurtha sillä välin sanansaattajilta oli saanut kuulla, mitä Metellus toimi, rupesi hän, joka Romassa myös oli tullut tuntemaan hänen rehellisyytensä, tilaansa epäilemään, ja nyt vasta koki hän todenperäistä heittämystä aikaan saada. Siis lähetti hän konsulien luo rukoiliain tunnusmerkeillä varustetuita lähettiläitä, joiden piti anoa vaan hänelle itselle ja lapsille hengen armahdusta, mutta heittää kaikki muu Roman kansan ehtoon. Mutta Metellus tiesi jo edellisistä kokemuksista, että Numidialaisten suku oli petollinen, mielenlaadultaan huikentelevainen ja kapinan yrityksiin taipuvainen. Senpä tähden kävikin hän erikseen puhuttelemassa lähettiläitä, toista toisensa perään, koetellen heitä vähitellen, ja kun oli huomannut heidän olevaa itselleen sopivat, houkutteli hän heitä suurilla lupauksilla heittämään itselleen Jugurthan mieluisimmin elävänä, mutta jos se ei menestyisi, kuollunna. Muuten käski hän julkisesti sanoa kuninkaalle, mikä hänelle olisi mieleen. Sitten läksi hän itse, muutamien päivien kuluttua, tappovalmiin ja vihollisen tapaisen sotajoukon kanssa Numidiaan, jossa vasten sodan laatua majat olivat täynnänsä ihmisiä, karjat ja maanviljeliät ulkona; kaupungeista ja kylistä tuli vastaan kuninkaan virkamiehiä, jotka olivat valmiit antamaan jyviä, kuljettamaan muonavaroja, sanalla sanoen, tekemään kaikkea, mitä käskettiin. Ja kuitenkin kulki Metellus juuri kuin olisi vihollinen ollut saapuvilla, yhtä hyvin varustettuna sotajoukkonensa, tiedusteli lavealta kaikki, piti noita heittämyksen merkkiä valeh-vehkeinä, joilla hänelle koettiin pauloja virittää. Sentähden olikin hän itse keveästi varustettujen kohorttien sekä valitun linko- ja joutsimies-parven kanssa etujoukoilla; jälki-joukoilla piti legati C. Marius hevoisväkineen komentoa; kumpaisellenkin siivelle oli hän jakanut apu-hevoisväestön legionien tribuneille ja kohorttien päälliköille, että lentomiehet (kahakoitsiat) yhdessä sen kanssa kartoittaisivat takaisin vihollisten hevoisjoukot, missä ikinä nämät lähestyisivät. Sillä Jugurtha oli niin kavala ja tunsi hyvin paikat ja sotamenon, ett'ei varmaan voitu päättää, oliko hän vaarallisempi poissa vai läsnä ollessaan, rauhaa pitäessään vai sotaa käydessään.

XLVII.

Ei kaukana siitä tiestä, jota Metellus kulki, oli Numidialainen kaupunki, nimeltä Vaga, koko valtakunnan vahvimmasti käyty markkinapaikka, johon monta Italialaista tavallisesti oli asettunut asumaan ja kauppaa pitämään. Tähän asetti konsuli vartiaväestön, sekä koetellakseen (asukkaiden mieliä) että myös odotellaksensa, jos paikka olisi niin sovelias, että se sitä suvaitsisi; paitsi sitä käski hän ko'ota muonavaroja ja muuta, mitä sodassa tarvittaisiin, arvellen, niinkuin asianhaaratkin sitä muistuttivat, kauppiasten paljouden ja muonavarain olevan sotajoukolle hyödyksi ja toimitetuille vehkeille turvaksi. Näitten toimien tapahtuessa, lähetteli Jugurtha yhä hartaammin vaan rukoilevia lähettiläitä, anoi rauhaa, tahtoi paitsi omaa ja lastensa henkeä antaa kaikki Metellon haltuun. Vaan nämät vietteli kuningas, niinkuin entisetkin, petokseen ja lähetti (sitten) kotiin; kuninkaalta ei hän kieltänyt rauhaa, jota tämä vaati, mutta ei luvannutkaan sitä; ja sillä välin odotteli hän lähettiläiden lupausten täyttämistä.

XLVIII.

Kun Jugurtha vertasi Metellon sanoja hänen käytökseensä ja havaitsi itseään koeteltavan omilla keinoillansa, — koska sanoilla (kyllä) rauhaa ilmoitettiin, mutta hänellä muuten itse asiassa oli ankara sota edessään, koska suurin kaupunki oli luovutettu pois hänestä, ja vihollinen oli tiedustellut paikkakunnan sekä johdattanut hänen alamaistensa mielet kiusaukseen, — päätti hän, pakon vaatiessa, käydä asein taistelemaan. Siis tiedusteli hän vihollisten retket. Paikan sopivaisuus saatti hänen voiton toivoon, ja hän hankki kaikenkaltaista sotaväkeä niin suuret joukot kuin mahdollista ja pääsi, salaisia sivuteitä (kierrellen), Metellon sotajoukon edelle. Olipa siinä Numidian osassa, jonka Adherbal jaossa oli saanut omaksensa, etelästä tuleva joki, nimeltä Muthul; siitä noin 20,000 askeleen päässä oli joen kanssa yhtä suuntaa kulkeva vuorenselänne, jonka luonto ja ihmiset olivat autioksi heittäneet; mutta sen keskeltä kohoaa kukkulan tapainen, joka ulottuu äärettömän kauvas, kasvaen villiä öljypuita, myrttimetsää ja muita puita, jotka kuivassa ja hietaisessa maanlaadussa menestyvät. Välillä oleva lakeus oli veden puutteesta autio, paitsi lähellä jokea olevat paikat. Ne kasvoivat yltäyleensä pensaikkoa, ja niissä asui karjaa ja maanviljeliöitä.

XLIX.

Sille kukkulalle, joka, niinkuin sanoimme, käypi poikkipuolista suuntaa, asettui nyt Jugurtha, pitennettyään väkirivinsä; elehvanteille ja osaksi jalkaväestölle pani hän Bomilcarin komentajaksi ja antoi tälle käskyn, mitä hänen pitäisi tehdä; itse rivitti hän valituita jalkamiehiä hevoisväestön kanssa lähemmäs vuorta; sitten kävi hän kaikki turmat ja manippelit ja kehoitti sekä manasi sotilaita, että he, muistaen entistä urhoollisuuttaan ja voittoaan, suojelisivat itseänsä ja valtakuntaansa Romalaisten ahneudelta; taistelu tulisi muka niitten kanssa tapahtumaan, joita ennen voitettuina olivat ikeen alitse käyttäneet; niille oli annettu toinen päämies, ei toista mieltä; hän oli pitänyt kaikkea huolta väkensä hyväksi, kuin päälliköltä suinkin voipi vaatia; heidän asemansa oli korkialla paikalla siksi, että he ennalta tietävinä voisivat ruveta tappeluun tietämättömien kanssa, ett'eivät he vähälukuisempina yhtyisi monilukuisempain kanssa taikka taitamattomina sodassa harjauneempain kanssa käsirysyyn. Sentähden pitäisi heidän olla valmiit ja tarkat merkin annettua karkaamaan Romalaisten päälle; se päivä muka olisi joko vahvistava heidän suurilla ponnistuksilla saamat voittonsa, taikka olisi se oleva suurten rasitusten alku. Sitä paitsi muistutti hän erityisesti jokaiselle hyvää työtään, aina sen mukaan kuin hän rahalla tai kunnialla oli palkinnut häntä jostakin uroteosta, ja osoitti häntä esikuvana muille; lopuksi kehoitti hän, kunkin mielenlaadun mukaan, lupauksilla, uhkauksilla ja manauksilla, mitä milläkin lailla. Vaan sillä välinpä nähdään Metellus, vihollisista mitään tietämättä, sotajoukon kanssa tulevan vuorta alas. Ensin oli tämä kahdella päällä, mitä tuo outo näkö merkitsisi; sillä Numidialaiset olivat hevoisineen asettuneet varvikkoon, mutta heitä ei puut mataluutensa vuoksi peittäneet täydellisesti; ja kuitenkaan ei tietty heistä varmaan, mitä olivat, kun sekä paikan luonto, että myös petoskeinot tekivät heidät itse ja heidän sotamerkkinsä tuntemattomiksi. Kun hän sitten ennen pitkää oli tullut tuntemaan petosvehkeet, pysähytti hän sotajoukon hetkeksi. Siinä muutettuaan rivit, järjesti hän joukkonsa sotarintaan oikealle puolelle, joka oli lähinnä vihollista, kolminkertaisilla reserviriveillä, jakoi linko- ja joutsimiehet manippeleille, asetti koko hevoisväestön siiville, ja tilaa myöden pidettyään kehoituspuheen sotilaille, vei hän joukkonsa, niinkuin sen oli sioittanut, muutetuilla eturiveillä alas lakialle.

L.

Mutta kun hän havaitsi, että Numidialaiset pysyivät paikoillaan eivätkä lähteneet alas mäeltä, pelkäsi hän vuoden ajan ja veden puutteen vuoksi sotajoukon janoon nääntyvän ja lähetti Rutilius legatin ynnä kevytaseisia kohortteja ja osan hevoisväkeä edeltäpäin virralle, leiripaikkaa valloittamaan; sillä hän arveli vihollisten tiheillä päällekarkaamisilla ja syrjäkahakoilla viivyttävän hänen matkaansa ja, kosk'eivät aseisinsa luottaneet, koettavan väsyttää ja janoon näännyttää sotilaita. Sitten marssi hän itse asianhaarain ja paikan mukaan vähitellen eteenpäin, siinä järjestyksessä kuin hän vuorelta oli alas astunut: hänellä oli Marius etujoukkojen takana, itse oli hän vasemmanpuolisella hevoisväestöllä, joka marssittaissa oli tullut esimmäksi. Mutta kun Jugurtha havaitsi Metellon jälkijoukon käyneen hänen etujoukkoinsa ohitse, valloitti hän noin kahden tuhannen jalkamiehen suuruisella vartiajoukolla vuoren, sillä paikoin kuin Metellus oli alas marssinut, ett'ei se vihollisille, jos kenties peräytyisivät, sopisi pako- ja sittemmin turvapaikaksi; sitten karkasi hän, yht'äkkiä sotamerkin annettuaan, vihollisten päälle. Numidialaisista hakkaavat toiset jälkimäisiä, toiset ahdistavat vasemmalta ja oikealta puolelta; he lähenevät kiukkuisena ja hyökkäävät päälle, saattavat häiriöön kaikin paikoin Romalaisten rivit, joista nekin, jotka vahvemmilla mielillä olivat vihollisia vastustaneet, sodan muuttuvaisuudesta pettyneinä, itse vaan kaukaa tulivat haavoitetuksi, mutt'ei ollut heillä tilaisuutta lyödä vastaan taikka ryhtyä käsikähmään. Jugurthalta jo ennen opetetut hevoismiehet vetäytyivät takaisin, niin pian kun Romalaisten laumat olivat ruvenneet takaa ajamaan, ei taajoissa ryhmissä, eikä yhteen paikkaan, vaan mikä mihinkin niin erillään toisistansa kuin suinkin mahdollista. Näin luvultaan etevämmät ollen, he piirittivät takaa ja sivuilta hajalliset viholliset, jos eivät olleet voineet heitä peloittaa takaa ajamasta; mutta jos mäki oli sopivampi paolle kuin lakiat olivat olleet, niin Numidialaisten hevoiset, jotka tunsivat nämät paikat, helposti pääsivät pensaikon läpi tiehensä; meikäläisiä pidätti paikan jylhyys ja äkkinäisyys.

LI.

Muuten oli koko tappelun näkö vaihetteleva, epätietoinen, julma ja surkia; eroitettuina omaisistaan toiset pakenivat, toiset ajoivat takaa; ei lipuista eikä riveistä pidetty lukua; missä ikään vaara oli kenen saavuttanut, siinä hän sitä vastustamaan ja päältänsä häätämään; puolto- ja ryntö-aseet, hevoiset, miehet, viholliset, kansalaiset, kaikki olivat sekaisin; ei mitään tehty yhteisen neuvottelun eikä käskyn mukaan; sattumus ohjasi kaikki. Siksi olikin paljon päivää kulunut, kun tappelun päätös vielä oli tietämättömissä. Kun vihdoin kaikki työstä ja päivänhelteestä olivat uuvuksissa ja Metellus näki Numidialaisten vähemmin päälle käyvän, kokosi hän vähitellen sotilaansa yhteen, laittoi rivit jälleen järjestykseen ja asetti neljä legioni-kohorttia vihollisten jalkaväkeä vastaan. Tämä oli suureksi osaksi väsyneenä asettunut kunnahille. Samalla rukoili ja manasi hän sotilaita, ett'eivät lantuisi eivätkä antaisi pakenevien vihollisten voitolle päästä; näillä ei muka ollut leiriä eikä mitään turvapaikkaa, mihin paeten voisivat vetäytyä; kaikki rippui aseista. Mutta eipä ollut Jugurthakaan sillä välin toimeton; hän kulki ympäri, kiihoitti mieliä, uudisti tappelun ja koetti itse valioväkensä kanssa kaikkia keinoja; tuli omilleen avuksi, ahdisti horjuvia vihollisia ja pidätti etäältä tappelemalla niitä, jotka oli lujiksi havainnut.

LII.

Tällä tavoin taisteli kaksi suurinta sotapäällikköä keskenänsä; itse he olivat toistensa vertaiset, mutta sotavoimilla oli eroitus. Sillä Metellolla oli myötäistä sotilaiden urhoollisuus, vastaista paikka; Jugurthalla oli kaikki muu etuisaa paitsi sotilaat. Kun Romalaiset vihdoinkin älysivät, ett'ei heillä ollut mitään pako-paikkaa eikä vihollinen tarjonnut tilapäätä tappeluun — ja päivä oli jo iltaan joutunut — hyökkäsivät he ylös vastapäätä olevalle mäelle, kuten käsketty oli. Numidialaiset menettivät asemansa, joutuivat lyödyiksi ja pakoisalle; harvat saivat surmansa, enimmät varjeli heidän vikkelyytensä ja viholliselle tuntematon seutu. Sillä välin vei Bomilcar, jonka Jugurtha, niinkuin yllä sanoimme, oli pannut johdattajaksi elehvantille ja osalle jalkaväestöstä, vähitellen väkensä alas lakialle, niin pian kuin Rutilius oli käynyt hänen ohitsensa; ja legatin rientäessä virralle, mihin edeltäkäsin oli lähetetty, järjesti hän hiljakseen tapporivistön, niinkuin asianhaarat vaativat, eikä hellittänyt tiedustelemasta, mitä vihollinen missäkin toimi. Kun oli kuullut Rutilion jo asettuneen ja oleskelevan huolettomin mielin sekä huudon Jugurthan taistelusta kasvavan, pelkäsi hän, että legati, asiasta tiedon saatuaan, tulisi ahdingossa olevia omaisiansa auttamaan, ja venytti, sulkeakseen vihollisilta tien, laveammalle tapporivistönsä, jonka hän, epäillen sotilaiden urhoollisuutta, oli asettanut taajahan; ja sillä tavoin hän kävi eteenpäin Rutilion leirille.