LIII.
Romalaiset havaitsevat odottamattansa suuren pölypilven; sillä pensahikkoa kasvava maa esti kauvas näkemästä. Ja alkuaan he luulevat tuulen tuoksuttavan kuivaa multaa, mutta kun sittemmin näkevät tomupilven pysyvän yhdellään ja aina lähestymistään lähestyvän, sitä mukaa kuin sotajoukko liikkui, rientävät he, asian älyttyään, aseisin tarttumaan ja asettuvat leirin eteen sotarintahan, niinkuin käskettiin. Kun sitten oli lähemmäs tultu, käytiin molemmin puolin julmasti karjuin toistensa kimppuun. Numidialaiset viipyivät vaan niinkauvan, kun luulivat elehvanteista apua olevan; mutta kun näkivät puiden oksien estävän niitä, niin että hajallisina joutuivat piiritetyiksi, he paneutuivat pako-jalkaan; ja aseet pois heitettyään pääsivätkin enimmät mäen ja jo käsissä olevan yön turvissa tipotiehensä. Neljä elehvanttia otettiin elävänä; kaikki muut, neljäkymmentä luvultaan, tapettiin. Mutta vaikka Romalaiset olivat väsyksissä ja uupuneet marssimisesta sekä leirityöstä ja tappelusta, he kuitenkin sotajärjestyksessä ja varuillaan kävivät Metelloa vastaan, koska hän viivytteli odottamattoman kauvan. Sillä Numidialaisten kavaluus ei suvainnut mitään velttoutta eikä vedäperäisyyttä. Ja kun eivät enään olleet kaukana toisistaan, he alottain, yön pimeydessä karjuen, juuri kuin viholliset olisivat tulossa, tuottivat kauhua ja häiriötä toisilleen; ja tapaturmaa milt'ei olisi surkea teko voinut tapahtua, jos ei molemmilta puolin edeltäpäin lähetetyt hevoismiehet olisi asiaa tiedustelleet. Tuostakos nyt yht'äkkiä nousee riemu pelon siaan; iloisina tervehtävät sotamiehet toinen toistaan, kertovat tapahtumansa ja kuuntelevat toisiaan; kukin ylistää urotöitään taivaasen asti. Sillä niin on inhimillisten oloin laita: Voittaissa käypi pelkurinkin kopeileminen, vastoinkäyminen solvaisee urhoollisenkin.
LIV.
Metellus viipyi neljä päivää samassa leirissä ja hoiti huolellisesti haavoitettuja. Sodan tavan mukaan hän antoi lahjoja niille, jotka tappeluissa olivat kuntoa näyttäneet, ylisti ja kiitti julkisella puheella kaikkia yhteisesti ja kehoitti heitä viemään myötänsä samanlaisen mielen muihin helpompiin tekoihin. Voiton edestä oli muka jo kyllin taisteltu; jäljellä olevat ponnistukset tapahtuisivat saaliin tähden. Kuitenkin lähetti hän sillä välin ylikarkuria ja muita soveliaita miehiä tiedustelemaan, missä Jugurtha oli tai mitä hän toimi, oleskeliko hän muutamien harvoin kanssa, vai oliko hänellä sotajoukko, kuinka hän voitettuna käyttiihen. Vaan tämäpä oli vetäynyt takaisin metsäiseen ja luonnon linnoittamaan vuoriseutuhun; ja siellä hän keräsi sotajoukon, joka miesluvultaan oli suurempi, mutta harjaantumaton ja heikkovoimainen, paremmin tottunut maanviljelyyn ja karjanhoitoon kuin sotatoimihin. Se tuli siitä, että paitsi kuninkaallisia hevoismiehiä ei yksikään Numidialaisista seuraa kuningastaan pakomatkalla. He rientävät matkoihinsa, kuhun kunkin mieli pitää. Eikä sitä pidetä minään sotakunnian loukkauksena: semmoiset ovat tavat heillä. Kun Metellus nyt näki, että kuninkaan mieli vielä oli jäykkä, että sota uudestaan alkaisi, ja että sitä ei voitaisi käydä muuten kuin Jugurthan tahdon jälkeen, että sitä paitsi tappelu vihollisten kanssa hänelle olisi varsin vaikea, että tappio näille olisi vähemmin vahingoksi, kuin voitto hänen väestöllensä, niin päätti hän sotaa käydä, ei tappeluin eikä säännöllisessä sotarinnassa, vaan toisella lailla. Siksipä hän lähti Numidian rikkaimpiin seutuihin, hävitti maita, valloitti ja poltti linnasia sekä kaupunkeja, jotka olivat umpimähkään linnoitetut ja ilman vartioväettä, ja käski tappaa mieskuntaisen väen; kaiken muun hän suvaitsi sotilaiden saaliiksi. Tämän kauhistuksen vuoksi Romalaisille annettiin monta ihmistä panttivangiksi; jyviä ja muita tarpeita tarjottiin yltäkyllin; vartioväestö pantiin joka paikkaan, missä asia niin vaati. Ja tämä kuningasta peloitti enemmän kuin tappelu, jossa hänen väkensä joutui tappiolle; sillä hän, jonka toivo kokonaan oli pakenemisessa, pakoitettiin takaa ajamaan, ja käymään sotaa sopimattomilla paikoilla, kykenemätön kun oli ollut etuisaa asemaa suojelemaan. Kuitenkin rupesi hän hädän vaatiessa keinoon, joka näytti parahalta: hän käski enimmän osan sotajoukkoansa odottaa samoilla paikoilla, ajoi itse valituilla ratsasmiehillä Metelloa takaa ja piti, öisin kulkien syrjäteitä, retkensä salassa, kunnes yht'äkkiä karkasi hajallisten Romalaisten päälle. Näistä kaatuivat enimmät aseettomina, monta joutui vangiksi; ei yksikään päässyt ehiänä pakoon. Ja Numidialaiset läksivät pois, niinkuin käsketty oli, lähisimmille kunnahille, ennenkun leiristä ennätettiin apuhun.
LV.
Nousipa sillä välin Romassa suuri riemu, kun oli saatu tieto Metellon teoista, miten hän esivanhempien tavoin käytti itseään ja sotajoukkoansa, miten hän miehuudellaan oli voiton saanut, vaikka asemakin oli vastainen, miten hän anasti vihollisilta maata ja oli pakoittanut Jugurthan, jonka mieli Aulon nolouden kautta oli paisunut, etsimään pelastuksen toivoa erämaissa taikka paossa. Siksi sääsikin senaati näitten onnellisten tapausten tähden kiitosjuhlan kuolemattomille jumalille; valtio, ennen hädänalainen ja levoton sodan päätöksestä, riemastui ilon päiviä viettämään ja Metellon maine oli sangen loistoisa. Sentähden pyrki hän sitä kiihkeimmin täydelliseen voittoon, kiirehti kaikin keinoin, varoi kuitenkin, ett'ei missään päästäisi vihollista päällensä, ja muisti kateuden seuraavan kunniaa jäljissä. Siis, jota kuuluisammaksi hän tuli, sitä levottomampi oli hän; sittenkun Jugurtha häntä väijyi, hän ei enää kulkenut hajallisella sotajoukolla saalista kiskomassa; kun jyviä taikka karjan-ruokaa tarvittiin, olivat kohortit ynnä koko hevoisväestö turvana; osa sotajoukkoa oli hänen omassa, loppu Marion johdossa. Vaan maata hävitettiin enemmän tulella kuin saaliin ryöstämisellä. Kahteen paikkaan, ei kauvas toisistaan, he tavallisesti loivat leirinsä. Kun väkirynnäkkö oli tarpeen, olivat kaikki saapuvilla; muuten he toimivat erikseen, että pelko ja kauhu levenisi avarammalle. Siihen aikaan seurasi Jugurtha heitä pitkin mäkiä ja haki paikkaa tai tilaisuutta tappeluhun; missä oli kuullut vihollisen tulevan, hän hävitti karjanruuan ja vesilähtehet, joista oli puute, näyttäytyi milloin Metellolle, milloin Mariolle, ahdisteli kulkueen jälkipäätä ja vetäytyi heti kunnahille takaisin, uhkasi taas väliin yhtä, väliin toista. Hän ei mennyt tappeluun eikä antanut rauhaa, pidätti vaan vihollista mitään yrittämästä.
LVI.
Kun romalainen sotapäällikkö näki, että häntä kavaloilla juonilla väsytettiin, ja ett'ei vihollinen suvainnut tilapäätä tappeluhun, päätti hän rynnättää muutamaa kaupunkia, joka oli iso ja niissä tienoin, missä sen asema oli, valtakunnan turva, nimeltä Zama. Hän näet arveli Jugurthan, kuten asiat vaativat, tulevan hädässä olevia omaisiansa auttamaan ja siinä siten tappelun syntyvän. Mutta tämä sai ylikarkureilta tiedon siitä, mitä hankkeissa oltiin, ja ennätti pitkillä päiväyksillä ennen Metelloa perille; hän kehoitti kaupunkilaisia suojelemaan muurejansa ja antoi heille avuksi ylikarkuria, joka suku kuninkaan väestä oli luotettavinta, koska se ei saattanut petosta tehdä. Sitä paitsi lupasi hän itse tulla hyvään aikaan sotajoukon kanssa. Näin asiat järjestettyään hän läksi syvimpiin erämaihin, ja vähän jälkeen hän sai kuulla, että Marius muutamien kohorttien kanssa matkalta oli lähetetty jyviä hankkimaan Siccasta, joka kaupunki kaikista ensin tuon onnettoman tappelun perästä oli luopunut pois kuninkaasta. Sinne hän marssi yöllä valittuin hevoismiesten kera ja antautui tappeluun Romalaisten kanssa, kun nämät jo portilla lähtöä tekivät. Samalla kehoitti hän korkealla äänellä Siccan asukkaita takaa päin piirittämän kohortteja; onni muka tarjosi heille tilaisuutta erittäin loistoisaan työhön; jos sen tekisivät, voisi hän vast'edes pelkäämättä viettää päivänsä valtioistuimella, he vapaudessaan. Ja joll'ei Marius olisi jouduttanut päällekarkausta ja lähtöä kaupungista, olisivat todentotta kaikki Siccalaiset, taikka ainakin suuri osa heitä, luopuneet uskollisuudestaan. Niin huikentelevainen oli Numidialaisten käytös. Mutta Jugurthan sotilaat, joita kuningas kotvasen aikaa pidätti, läksivät vähäisen mieskadon jälkeen pakohon, sitten kun viholliset rupesivat vahvemmalla voimalla heitä ahdistamaan.
LVII.
Marius saapui Zaman seutuhun. Tämä lakialla oleva kaupunki oli vahvemmin linnoitettu taiteen kuin luonnon kautta, eikä puuttunut mitään tarpeita, vaan oli runsaasti varustettu aseilla ja miehillä. Kun siis Metellus ajan ja paikan mukaan oli valmistellut kaikki, ympäröitsi hän sotajoukolla koko kaupungin ja määräsi legateille, missä minkin tulisi päällikkyyttä pitää. Koska sitten merkki oli annettu, nousi yht'aikaa joka taholta hirmuinen huuto; mutta sepä ei Numidialaisia säikähyttänyt: häiriöön joutumatta pysyivät he kiukkuisina ja valppaina paikoillaan. Taistelu alkoi. Romalaiset tappelivat, kukin mielensä mukaan, mikä kuulalla tai kivillä, mikä läheten ja välistä kaivaen muurin perustuksia, välistä kiiveten ryntö-tikoilla sen päälle; heitä halutti päästä käsikähmään. Kaupunkilaiset sitä vastoin vierittelivät kiviä lähinnä olevien päälle, heittelivät palavia seipäitä sekä keihäitä ja sitä paitsi pikiin ja tulikiveen kastetuita soittoja. Vaan eipä ollut pelkäävä mieli vaaraa vastaan kyllin varustanut niitäkään, jotka olivat etäälle jääneet. Sillä useimmat saivat haavoja nakinkoneilla tai käsivoimalla heitetyistä keihäistä; ja sama vaara, mutta erilainen kunnia oli urhoollisilla ja pelkureilla.
LVIII.
Zaman kaupungilla näin taisteltaissa Jugurtha hyökkäsi odottamatta suurella sotilas-parvella vihollisten leirille, ja koska vartioväki huolettomasti toimitti virkaansa ja ennen odotti kaikkea muuta kuin tappelua, pääsi hän portista sisälle tunkemaan. Mutta meikäläiset, äkillisestä pelosta hämmästyksissään, kokivat auttaa itseään kukin tavallansa: toiset pakenivat, toiset tarttuivat aseisin; iso osa haavoitettiin tai tapettiin. Muuten ei muistanut koko joukosta kuin neljäkymmentä romalaisen nimen arvoa. Nämät keräytyivät yhteen parveen ja valloittivat vähän korkiamman paikan kuin muut, eikä heitä sieltä voitu karkoittaa suurimmallakaan väkivoimalla, vaan he nakkelivat takaisin kaukaa heitetyitä keihäitä, harvemmin turhaan, koska heitä oli vähä joukko usiampia vastaan. Mutta kun Numidialaiset tulivat lähemmäs, sitten he vasta oikein urhoollisuuttaan näyttivät, hakkasivat heitä täyttä väkeänsä, löivät heidät ja ajoivat pakohon. Kuulipa Metellus sillä välin, tuimimmasti tapellessaan, vihollisten karjunnan takaansa; sitten hevoisensa käännettyään hän havaitsi pakenemisen käyvän häntä itseään kohden. Ja tämä seikka ilmoitti pakenevain olevan maanmiehiä. Hän lähetti sentähden kiiruusti kaiken hevoisväen leirille ja heti paikalla C. Marion liittolaiskohorttien kanssa. Tätä hän kyynelsilmin rukoili ystävyyden ja valtakunnan tähden, ett'ei suvaitsisi mitään solvaistusta jäämään voittoisalle sotajoukolle eikä päästäisi vihollisia kostamatta käsistään. Tämä toimittaa pian tehtävänsä. Mutta Jugurtha, jolle leirin varustus oli esteeksi, koska toiset päätimysten työnnettiin alas vallin yli, toiset ahtaissa kiireissään itse sulkivat tien toisiltaan, peräytyi linnoitettuun asemaan. Metellus palasi, kun yö tuli, tyhjin toimin leiriin sotajoukon kanssa.
LIX.
Ennenkun hän nyt seuraavana päivänä läksi rynnätys-toimeen, käski hän kaiken hevoisväen asettua leirin eteen sille puolen, josta kuninkaan tulo oli odotettava; portit ja lähisimmät paikat hän jakoi tribuneille. Sitten hän itse meni kaupungille ja rynnätti niinkuin edellisenäkin päivänä sen muuria. Sillä välin töytäisee Jugurtha piilopaikastaan yht'äkkiä meikäläisten kimppuun. Ne, jotka olivat olleet asetut etujoukoksi, joutuivat pelosta vähäksi aikaa häiriöön; mutta muut tulivat kiiruusti apuhun. Eivätkä olisi Numidialaiset voineet kauvemmin vastustusta tehdä, elleivät hevoismiesten joukkoon sekoitetut jalkamiehet oteltaissa olisi toimittaneet suuria surmatöitä; ja näihin luottaen eivät hevoismiehet, niinkuin tavallisesti ratsustappelussa tapahtuu, ajaneet takaa ja sitten paenneet, vaan kävivät (yhtämittaa) kohti käännetyillä hevoisilla päälle, tunkeutuivat tapporivistöön sisälle ja saattoivat sen häiriöön. Näin he kevyt-aseisille jalkamiehilleen heittivät viholliset melkein voitettuina.
LX.
Samaan aikaan taisteltiin täyttä väkeä Zaman luona. Missä milläkin legatilla tai tribunilla oli komentonsa, siellä hän ankarasti ponnisti voimiaan; eikä kellään ollut toisessa enempää toivoa kuin itsessään. Samoin oli kaupunkilaistenkin: he kävivät päälle tai pitivät hankkeita joka paikassa, olivat hartaammat toisiansa haavoittamaan kuin itsiään suojelemaan. Riekkuna, kiihoitus-, riemu- ja valitus-huudot sekä aseiden kalske, kaikki sekaisin, kohosi taivasta kohden, keihäät lentelivät molemmin puolin. Mutta ne, jotka muuria suojelivat, katselivat levottomuudella ratsustappelua, kun ikään viholliset vähänkin vaan hellittivät taistelemasta. Sitä mukaa kun Jugurthan asiat olivat, näki heidät milloin iloisina, milloin tuskan-alaisina; ja jos jossakin heikäläiset saattoivat kuulla tai nähdä heitä, varoittivat toiset, toiset kiihoittivat tai viittaisivat kädellä tai liikuttelivat ruumistansa, huojuttain sitä sinne tänne, juuri kuin välttelisivät tai heittelisivät keihäitä. Kun Marius sai tämän tietää — sillä hänellä oli päällikkyys sillä puolen — hellitti hän mieliltämielin vähemmälle päälle käymästä ja oli epätoivoon heittäyvinään: hän suvaitsi Numidialaisten rauhassa katsella kuninkaan taistelua. Näiden niin hartaasti omaisiaan tarkastellessa, hän yht'äkkiä suurella voimalla rynnätti muuria; ja ryntötikkain avulla ylöskiivenneet sotilaat olivat jo päässeet melkein muurin päälle saakka, kun kaupunkilaiset riensivät kiviä, tulta ja muita heitto-aseita alas nakkelemaan. Meikäläiset aluttain tekivät vastarintaa; mutta sitten, kun yhdet ja toiset ryntö-tikat olivat särkyneet, syöstiin ne, jotka niillä olivat seisoneet, maahan; muut pakenivat pois, kuhun kukin pääsi, harvat ehiöinä, iso osa pahoin haavoitettuna.
LXI.
Nähtyään yrityksensä turhaan rauenneen, ja ett'ei kaupunkia voitu valloittaa eikä Jugurthaa saada tappelemaan muuten kuin väijyen tai hänelle itselleen etuisalla paikalla, ja että kesä jo oli loppuun kulunut, Metellus läksi Zaman luota ja pani vartio-väestöitä niihin kaupunkiin, jotka olivat kuninkaasta luopuneet ja kyllin lujat paikan luonnon taikka muurien kautta. Muun sotajoukon sioitti hän Numidiaa lähinnä olevaan voittomaahan talvea viettämään. Mutta tätä aikaa hän ei, muitten esimerkkiä noudattaen, omistanut levolle ja ylölliselle elämälle; vaan koska sota asein ei suuresti edistynyt, hankkiutui hän virittämään kuninkaalle salaisia pauloja hänen ystäväinsä kautta ja aseiden asemesta käyttämään näiden uskorikkoisuutta. Siis rupesi hän monilla lupauksilla koettelemaan Bomilcaria, — joka Jugurthan kanssa oli ollut Romassa ja sieltä salaisesti, takausmiehet hankittuaan, oli lähtenyt Massivan murhasta langetettua tuomiota pakoon, — koska tällä, joka nautti kuninkaan ylintä ystävyyttä, paraiten oli tilaisuutta häntä pettämään; ja ensi aluksi laittoi hän niin, että tämä salaisesti tuli hänen puheilleen; sitten, varmasti vakuutettuaan, että, jos hän laittaisi Jugurthan elävänä tai kuolleena hänen käsiinsä, senaati hänelle suvaitsisi rankaisemattomuuden ja hänen omat rikoksensa anteeksi, houkutteli hän helposti puolellensa Numidialaisen, joka oli vilpillinen luonnonlaadultaan ja sen ohessa pelkäsi, että, jos Romalaisten kanssa rauha rakennettaisiin, hän itse rauhan-ehtojen kautta heitettäisiin niille rangaistavaksi.
LXII.
Heti kun sopivaa tilapäätä sattui, tämä kävi Jugurthan luo, joka levotonna vaikeroitsi tilaansa, ja rukoili häntä kyynelsilmin hartaasti, että kerrankin katsoisi omaa, lastensa ja häntä kohtaan niin ansiollisesti käyttäinneen Numidian kansan etua: kaikissa tappeluissa olivat he muka tappiolle joutuneet, maat olivat hävitetyt, monta ihmistä oli vangiksi otettu ja surmattu, valtakunnan varat olivat vähiin huvenneet, kylläksi usein oli jo koeteltu sekä sotilaiden urhoollisuutta että onnea; hänen olisi varominen, ett'eivät Numidialaiset, hänen viivytellessään, itse pitäisi neuvoansa. Näillä ja muilla semmoisilla syillä sai hän kuninkaan mielen taipumaan heittämykseen. Lähetetäänpä päällikön luo lähettiläitä ilmoittamaan, että Jugurtha on taipuisa käskyjä noudattamaan ja ehdottomasti heittämään itsensä sekä valtakuntansa hänen turviinsa. Metellus käskee kiiruusti kutsua talvimajoista kaikki senaatorin-säätyiset ja neuvottelee näiden sekä muitten kanssa, jotka hän pitää siihen soveliaina. Näin vaatii hän esivanhempain tavan mukaan, neuvokunnan päätöksestä, lähettiläiden kautta Jugurthalta 200,000 naulaa hopiata, kaikki elehvantit ja jokseenki paljon hevoisia ja aseita. Ja kun tämä viipymättä on tehty, hän käskee tuoda esille ylikarkurit kaikki sidottuina. Niistä tuotiinkin iso osa, niinkuin käsketty oli; muutamat harvat olivat paenneet Bocchus kuninkaan luo Mauritaniaan, kun ikään heittämys alkoi. Koska nyt Jugurtha, paljas kun oli aseista, miehistä ja rahasta, itse kutsuttiin päällikön luo Tisdron kaupunkiin, rupesi hän mieltänsä muuttelemaan ja pahasta omastatunnosta pelkäämään ansaittua rangaistusta. Kun vihdoin epäillessä oli mennyt monta päivää, joitten kuluessa hän vastoinkäymisiin kyllästyneenä, milloin piti kaikkea parempana kuin sotaa, milloin itsekseen mietiskeli, kuinka vaikea lankeemus kuningasistuimelta orjuutehen olisi, rupesi hän uudestansa sotimahan, turhaan menetettyään paljon tähdellisiä apuneuvoja. Romassa oli senaati, neuvotellessaan voittomaista, päättänyt Numidian Metellon hallittavaksi.
LXIII.
Samaan aikaan sattui Uticassa C. Mariolle, hänen jumalille kiitosuhria kantaessaan, että uhritietäjä hänelle oli ennustanut suuria ja ihmeellisiä asioita. Sentähden pitäisi hänen, jumaliin luottaen, panna toimeen, mitä mielessään ajatteli, ja niin usein kuin mahdollista koetella onneaan: kaikki menestyisi muka hyvästi. Mutta tätäpä kiihoitti jo ennestään ääretön halu konsulin-virkaan; ja sen saavuttamiseen olikin hänellä yltäkylläisessä määrässä kaikki muut omaisuudet, paitsi suvun ikä, nimittäin: ahkeruus, rehellisyys, suuri sotataito, sodassa hirmuinen, kotona kohtuullinen mieli, joka ei ollut hekuman eikä rikkauden orja ja himosi vaan kunniaa. Hän oli syntynyt Arpinossa sekä koko lapsuuden ijän aikana siellä saanut kasvatuksensa; ja niin pian kun hänen ikänsä sieti sotapalvelusta, hän harjoitti itseään sotatoimissa, ei kreikalaisessa kaunopuheliaisuudessa eikä kaupungin elämän hempeydessä. Näin tuleentuivat jaloissa toimissa lyhyellä ajalla hänen turmeltumattoman henkensä voimat. Siis, heti kun hän kansalta pyysi sotatribunin virkaa, nimitettiin hän siksi kaikissa ruoduissa; helposti tunnettuna, vaikka enimmät eivät olleet nähneet häntä. Sitten hankki hän itselleen siitä virasta toisen toisensa, perään; ja viroissaan hän aina käyttiikse niin, että häntä pidettiin paremman arvoisena, kuin se oli, jota hän toimitti. Ja kuitenkaan ei rohjennut tämä siihen aikaan asti semmoinen mies — sillä myöhemmin ylpeytensä saattoi hänen lankeemukseen — hakea konsulinvirkaa. Silloin antoi vielä rahvas muita virkoja, aatelisto konsulinviran keskensä kädestä kätehen. Ei kellään vasta-aateloitulla ollut niin suurta kuuluisuutta ja urotöiden mainetta, ett'ei häntä olisi pidetty mahdottomana siihen kunniaan ja ikäänkuin saastaisena.
LXIV.
Kun siis Marius älysi uhritietäjän sanojen tarkoittavan sitä samaa, mihin hänen mielensä halukin yllytti häntä, pyysi hän Metellolta virkaeroa saadaksensa hakemustaan toimittaa. Vaikka tällä oli yltäkyllin urhoollisuutta, kunniaa ja muita kunnon miehille toivottavia omaisuuksia, asui hänessä kuitenkin ylenkatsova mieli ja kopeus, aateliston yhteinen vika. Siksipä kummastelikin hän aluttain, asian äkkinäisyydestä hämmästyksissään, hänen aikomustaan ja varoitti häntä ikäänkuin ystävyyden tähden, ett'ei ryhtyisi niin nurintapaisiin yrityksiin eikä mielessään pyrkisi onnentilaansa ylemmäs; ei muka kaikkien sopisi kaikkia pyytää; hänelle pitäisi hänen kohtalonsa olla kylläksi; vihdoin olisi hänen varominen, ett'ei Roman kansalta anoisi, mitä oikeudella voitaisiin kieltää häneltä. Kun Metellus oli puhunut tämän sekä muuta semmoista, ja Marion mieli siitä ei sentään muuttunut, vastasi hän myönnyttävänsä, mitä tämä pyysi, niin pian kun yhteisiltä toimilta saattaisi sen tehdä. Ja kun hän sitten useimmin vaati samaa, kerrotaan Metellon sanoneen, ett'ei hänen pitäisi kiiruhtaa lähtöänsä; hän kerkiäisi muka kyllä hyvään aikaan hänen poikansa kanssa konsulin-virkaa hakemaan. Tämä noin kahdenkymmenen vuoden ijässä oleva nuorukainen teki siihen aikaan isänsä teltatoverina sotapalvelusta siellä. Ja se seikka oli sytyttänyt Mariossa ankaran liekin sekä sen kunniaviran vuoksi, johon hän pyrki, että myös Metelloa vastaan. Siis hurmauntui hän kunnianhimosta ja vihasta, jotka ovat kehnoimmat neuvonantajat; eikä hän karttanut mitään tekoa eikä sanaa, kun se vaan tuotti suosiota hänelle; sotilaita, jotka talvimajoissa olivat hänen komentonsa alla, hän piti höllemmässä kurissa kuin ennen; kauppiasten tykönä, joita Uticassa oli suuri paljous, hän puhui sodasta samalla panettelevasti ja kerskaten: annappa annettaisiin hänelle puoli sotajoukkoa, niin hänellä muutamien päiväin kuluessa olisi Jugurtha kahleissa; päällikkö venytti muka taki tahallaan sotaa, koska päällikkyys tuolle turhamaiselle ja kuninkaan tavoin kopeilevalle miehelle oli liian mieluista. Ja tämä kaikki näytti heille sitä varmemmalta, kun he pitkällisen sodan kautta olivat menettäneet omaisuutensa, ja hehkuvalle mielelle ei mitään kyllin kiiruhdeta.
LXV.
Olipa sen ohella meidän sotajoukossamme eräs Numidialainen, nimeltä Gauda, Mastanabalin poika, Masinissan pojan-poika, jonka Micipsa testamentin kautta oli määrännyt jälkiperilliseksi, kivuloisuudesta riutunut ja siitä syystä vähän tylsäjärkinen. Tämä oli pyytänyt Metellolta, että kuninkaiden tavoin saisi panna istuimen hänen istuimensa viereen ja sittemmin niin ikään, että saisi vartioväeksi yhden turman (parven) romalaisia hevoismiehiä, vaan tämä kielsi häneltä molemmat; kunnian, koska se tulisi vaan niille, jotka Roman kansa oli kuninkaiksi nimittänyt; vartioston, koska se olisi häpeällistä, jos romalaisia henkivartioita annettaisiin Numidialaiselle. Tätä siitä tuskissaan olevaa käypi Marius puhuttelemaan ja kehoittaa häntä hänen avullaan kostamaan päällikölle kärsimäänsä solvaistusta. Hän ylistää mielistelevällä puheella tuota kivuloisuutensa vuoksi heikkojärkistä miestä: hän oli muka kuningas, suuri mies ja Masinissan pojanpoika; jos Jugurtha joutuisi vangiksi tai surman omaksi, olisi hänellä viipymättä Numidian kruunu; tuo saattaisi sangen piankin tapahtua, jos hän konsulina lähetettäisiin siihen sotaan. Siksipä kiihoittaakin tätä ja romalaisia ritaria, sotilaita sekä kauppiaita, muutamia itse Marius, useimpia rauhan toivo kirjoittamaan Romaan omaisillensa ankarasti Metelloa vastaan sodasta ja vaatimaan Marion päälliköksi. Niin anoi hänelle iso joukko ihmisiä kunniakkaimmalla suosioituksella konsulin virkaa. Sattuipa vielä niinkin, että rahvas siihen aikaan, aateliston sorroksiin jouduttua Mamilion la'in kautta, koki kohoittaa vasta-aateloittuja. Näin kaikki kävi Mariolle käsiin.
LXVI.
Jugurtha, kun nyt heittämyksen sikseen jätettyään alkoi sodan, rupesi suurella huolella varustelemaan kaikkia, kiirehtimään, kokoomaan sotajoukkoa, peloituksella tai palkintoja lupaamalla viettelemään puoleensa kuntia, jotka olivat hänestä luopuneet, linnoittamaan itselleen edullisia paikkoja, korjaamaan tai ostamalla hankkimaan puolto-ja ryntö-aseita sekä muuta, mitä rauhan toivolla oli menettänyt, houkuttelemaan Romalaisten orjia, jopa rahalla viettelemään niitäkin, jotka olivat vartioväkenä; lyhyesti sanoen, hän ei heittänyt mitään kokematta ja kajoomatta, vaan käytti kaikkia keinoja. Siispä tapahtuikin Vagassa, johon Metellus aluttain, Jugurthan rauhaa tehdessä, oli pannut vartioväestön, että kaupungin ylimykset, joita kuningas hartaasti rukoili ja jotka ennen eivät olleet vapaatahtoisesti hänestä luopuneet, vannoutuivat yhteen; — sillä alhaiso oli kuten tavallista, semminkin Numidialaisissa, mielenlaadultaan huikentelevainen, kapinaan, erisopusuuteen ja valtio-kumoukseen mieluisa, rauhaa ja hiljaisuutta vastaan; — kun sitten keskenään olivat sopineet kaikista, määräsivät he (teolleen) kolmannen päivän, koska se juhlallisesti vietettiin yli koko Afrikan ja siis nähtävästi tarjosi enemmän huvia ja hillitöntä menoa kuin mitään peloittavaa. Mutta kuin aika tuli, kutsuivat he huoneisinsa centurionit ja tribunit sekä itse kaupungin päällikön T. Turpilius Silanon, mikä minkin, ja surmasivat kesken atriaa heidät kaikki paitsi Turpilion; sitten he kävivät sotilasten kimppuun, jotka kuleksivat tuolla täällä, aseettomina, niinkuin luonnollista semmoisena päivänä, kun ei päällikkyydestä tietoa ollut. Samaa teki, osaksi aateliston neuvosta, osaksi omasta halustaan semmoisiin asioihin kiihtyneenä, rahvaskin, jolle itse meteli ja kapina oli mieleen, vaikk'ei tapahtumia ja tarkoitusta tunteneet.
LXVII.
Romalaiset sotilaat, jotka äkillisestä pelosta hämmästyivät eivätkä tienneet, mitä kernaimmin tehdä, riensivät hädissään kaupungin linnaan, jossa liput ja kilvet olivat; mutta vihollisten vartiajoukko ja portit, jotka jo ennen olivat suljetut, estivät heidän pakonsa. Tätä paitsi nakkelivat vaimot ja pojat huoneiden katoilta kilpaa kiviä ja muuta, mitä paikka taritsi. Niin ei voitu välttää kaksinaista vaaraa, ja miehuullisimmatkaan eivät saattaneet tehdä vastustusta heikoimmalle suvulle; hyvät kuin huonotkin, urheat kuin pelkuritkin, kaikki saivat kostamatta surmansa. Tässä näin suuressa ahdingossa pääsi Turpilius, vaikka Numidialaiset raivosivat erittäin julmasti ja kaupunki oli joka taholta suljettu, yksin kaikista Italialaisista ehiänä pakoon. Tapahtuiko se hänen isäntänsä armeliaisuudesta, vai jonkin välipuheen johdosta vai sattumaltaan, sitä en varmaan tiedä; mutta koska hänelle niin suuressa onnettomuudessa häpiällinen elämä oli nuhteetonta mainetta kalliimpi, on hän pidettävä kehnona ja kunniattomana miehenä.
LXVIII.
Metellus kun oli saanut tiedon Vagassa sattuneista tapauksista, läksi suruissaan hetkeksi pois muitten näkyvistä; mutta kun sittemmin mielipahaan hämmentyi kiukkua, riensi hän suurimmalla innolla väkivaltaa rankaisemaan. Sen legionin, jonka kanssa hän talvea vietti, sekä niin monta Numidialaista ratsasmiestä, kuin suinkin saatti, laittoi hän keveästi varustetuina matkaan auringon laskiessa, ja seuraavana päivänä noin kolmannen tunnin aikoihin (kello yhdeksän aamusella) hän saapui muutamalle lakialle, jota ympäröivät vähän yläisemmät maat. Siinä ilmoitti hän sotilaille, jotka pitkästä marssista olivat väsyksissä eivätkä enää tahtoneet ottaa päällensä mitään ponnistuksia, että Vagan kaupunkiin oli ainoastaan tuhannen askeleen matka, ja että heidän tulisi tyynellä mielellä kestää jäljillä olevat vaivat, kun vaan tulisivat tilaisuuteen ottaa kostoa urhoollisten, mutta onnettomain maalaistensa puolesta. Sitä paitsi lupasi hän heille hyvänsuovasti saalista. Näin kiihoitettuaan heidän mieliänsä, käski hän hevoisväen käydä etupäässä harvassa, jalkaväen niin tihiässä kuin mahdollista, ja pitää sotalippunsa salassa.
LXIX.
Vagalaiset, kun havaitsivat sotajoukon koettavan heitä kohti, sulkivat ensin portit, luullen sen olevan Metellon, niinkuin olikin; sitten, kun näkivät, ett'ei maita hävitetty, ja että ne, jotka ensin saapuivat, oli numidialaisia hevoismiehiä, he taas luulivat tulevaa Jugurthaksi ja riensivät suurella riemulla vastaan. Yht'äkkiä annettiin merkki, ja nytkös hevois- ja jalkamiehistä muutamat tappamaan kaupungista ulos tulvannutta kansaa, toiset kiirehtimään portille, toiset valloittamaan torneja: kostonhimo ja saaliin toivo olivat mahtavammat kuin väsymys. Näin Vagalaiset saivat vaan kaksi päivää iloita uskorikkoisuudestaan; tuo suuri ja varakas kaupunki joutui kokonaan kostolle tai saaliille alttiiksi. Turpilius, joka, niinkuin yllä sanoimme, oli ollut kaupungin päällikkö ja yksin kaikista oli päässyt pakoon, sai Metellolta käskyn selittää syynsä, vaan kun hän huonosti puhdisti itseään, tuomittiin hän ja rangaistiin kuoliaksi ruoskimalla. Hän oli näet Lation porvari.
LXX.
Samaan aikaan rupesi Bomilcar, jonka yllytyksestä Jugurtha oli alkanut sittemmin pelosta hylkäämänsä heittämyksen, valtio-mullistuksia halaamaan, koska hän oli joutunut kuninkaan epäluulohon ja itse puolestaan varoi häntä; hän mietiskeli petosta hänen tuhokseen ja vaivasi sillä mieltänsä yöt päivät; vihdoin kaikkia keinoja koettaen, hän otti apulaisekseen Nabdalsan, aatelissukuinen, hyvin rikas ja kansalaisillensa rakas sekä otollinen mies, joka enimmiten kuninkaasta erillään johdatti joukkoansa ja tavallisesti oli toimittanut kaikki asiat, jotka kuninkaalta jäivät tähteelle, kun hän oli väsyksissään tai tähdellisimmissä toimissa kiini. Tuosta hänelle oli tullut kunniaa ja varoja. Siis määrättiin kumpaisenkin suostumuksesta päivä petokselle; muu päätettiin toimittaa ajallaan, niinkuin asianhaarat vaatisivat. Nabdalsa läksi sotajoukolle, jota hän käskystä piti Romalaisten talvileirien välillä, ett'eivät viholliset kostoa saamatta hävittäisi maita. Kun hän, tuhotyön suuruudesta säikäyksissään, ei saapunut määrättyyn aikaan ja hänen pelkonsa esti asiaa, lähetti Bomilcar, joka oli halullinen yritystä toimeen panemaan ja myös toverinsa pelosta levoton, varoen tämän hylkäävän entisen tuumansa ja miettivän uutta, ta'atuilla miehillä hänelle kirjeen, jossa moitti miestä miehuttomuudesta ja toimettomuudesta, huusi todistajiksi jumalia, joitten kautta hän oli vannonut, ja varoitti, ett'ei käyttäisi Metellon lahjoja omaksi turmiokseen; Jugurthan loppu oli muka käsissä; kysymyksessä oli vaan, menehtyisikö tämä hänen vai Metellon kunnon kautta; siksi pitäisi hänen mielessään miettiä, olisiko hänelle palkinto vai kidutus suotuisampi.
LXXI.
Mutta kun se kirje tuli perille, sattui Nabdalsa, ruumiillisista ponnistuksista väsyneenä, venymään vuoteellansa. Siinä kun oli lukenut Bomilcarin kirjoituksen, hän joutui ensin huolen, sitten unen omaksi, niinkuin sairasmielinen ainakin. Olipa hänellä (yksityisten) asiain toimittajana eräs Numidialainen, uskollinen ja mieluisa mies, joka oli osallinen kaikissa hänen tuumissansa, paitsi kaikkein viimeisessä. Tämä, kun oli kuullut kirjeen tulleen, luuli tavallisuuden mukaan hänen apuaan taikka taitoaan tarvittavan, kävi teltahan sisälle, otti, hänen nukkuessaan, kirjeen, jonka hän varomattomasti oli pannut päänsä ta'a pään-alukselle, ja luki sen; sitten riensi hän, petosvehkeiden perille tultuaan, kuninkaan luo. Kun Nabdalsa, vähän jälkeen herättyään, ei löytänyt kirjettä ja älysi asian kokonaan, miten se oli tapahtunut, koetti hän ensi alussa ajaa ilmiantajaa takaa, vaan kun se oli turhaa, hän kävi Jugurthan luo häntä lepyttämään: mitä hän itse oli hankiutunut tekemään, sen oli muka hänen uskorikkoinen turvattinsa ennättänyt ennen tehdä. Hän rukoili häntä kyynelsilmin ystävyyden ja entisen uskollisen toimensa tähden, ett'ei semmoisen rikoksen vuoksi pitäisi häntä epäluulon-alaisena.
LXXII.
Siihen kuningas vastasi leppiästi vasten sitä, mitä mielessään ajatteli. Surmautettuaan Bomilcarin ja monta muuta, jotka oli keksinyt petosvehkeisin osallisiksi, oli hän hillinnyt kostonhimonsa, ett'ei siitä seikasta mitään meteliä syntyisi. Mutta siitä ajasta lähtien ei Jugurthalla ollut yhtään levollista päivää taikka yötä, eikä hän oikeen luottanut mihinkään paikkaan, ihmiseen tai aikaan; hän pelkäsi kansalaisia samoin kuin vihollisiakin, katseli tarkalleen kaikki paikat yltympäri, säikähti joka jyrinää, lepäili öisin milloin missäkin, usein kuninkaalliselle arvolleen sopimattomassa paikassa, kavahti välistä ylös unestaan, hairasi aseensa ja nosti metelin. Niin vaivasi häntä pelko juurikuin vimmapäisyys.
LXXIII.
Kun nyt Metellus ylikarkurilta oli saanut tiedon Bomilcarin kohtalosta ja tapahtuneesta ilmi-annosta, varusti hän taas kiireesti kaikkia juurikuin vast'alkuiseen sotaan. Marion, joka häneltä yhtenään kärtti lähtölupaa ja oli hänen vihoissaan sekä puolestansa vihainen hänelle, laski hän kotiin, koska piti häntä vähemmän soveliaana (tilallaan). Ja Romassa oli rahvas, tultuaan tuntemaan kirjeet, jotka Metellosta ja Mariosta olivat sinne lähetetyt, haluisalla mielellä ottaneet vastaan kuulumiset kummastakin. Päällikköä vastaan herätti aatelisuus, joka ennen oli ollut hänelle kunniaksi, vihaa; mutta tuolle toiselle oli suvun alhaisuus lisännyt suosiota; muuten olivat kumpaisenkin suhteen puolueelliset pyrinnöt mielipiteen määrääjinä enemmän kuin heidän hyvät tai pahat omaisuutensa. Sitä paitsi yllyttivät lahkokiihkoiset virkamiehet yhteistä kansaa, syyttelivät Metelloa hengenrikoksesta kaikissa kokoustiloissa ja ylistivät liiemmäksi Marion ansioita. Vihdoin syttyi rahvas semmoiseen intoon, että käsityöläiset ja maalaiset kaikki, joiden omaisuus ja luottamus oli heidän kättensä työssä, heittivät toimensa, juoksivat joukottain Marion tykönä ja pitivät omat välttämättömät tehtävänsä vähempi-arvoisina kuin hänen kunniansa. Siis annetaan (nyt), aateliston sorroksissa ollessa, monien aikain perästä konsulinvirka vasta-aateloitulle miehelle; ja kun sitten rahvaan-tribuni Manilius Mancinus kansalta kysyy, kenen he tahtoisivat Jugurthan kanssa sotaa käymään, määrää suuri enemmistö siksi Marion. Mutta senaati oli vähää ennen päättänyt Numidian Metellolle; se päätös oli turhaan tehty.
LXXIV.
Siihen aikaan huojui Jugurtha, menetettyään ystävänsä, joista itse oli enimmät surmauttanut — muut olivat pelosta paenneet, mikä Romalaisten, mikä Bocchus kuninkaan luo — mielessään sinne ja tänne, koska sotaa ei voitu ilman apumiehittä käydä ja hän piti vaarallisena koetella uutten ystäväin uskollisuutta vanhain niin uskorikkoisia ollessa. Eikä ollut hänelle kyllin mieliin mikään asia eikä tuuma tai kukaan ihminen; marsseja ja päällikköjä hän muutteli joka päivä, kävi välistä vihollisia vastaan, välistä erämaita kohti, pani toivonsa usein pakoon, ja vähän jälkeen aseisin, oli kahdella päällä, luottaisiko vähemmin maanmiestensä kuntoon vai uskollisuutehen. Niin olivat hänelle, mihin ikään pyrkikin, asianhaarat vastaiset. Mutta hänen näin viivytellessään näyttäytyi yht'äkkiä Metellus sotajoukkonensa. Jugurtha varusti ja järjesti Numidialaiset tilaa myöden; sitten aljettiin tappelu. Millä puolen kuningas oli saapuvilla taistelussa, siellä oteltiin joku aikaa; kaikki muut hänen sotilaansa lyötiin ensi yhtymyksessä ja ajettiin pakoisalle. Romalaiset saivat saaliiksi joltisen joukon sotalippuja ja aseita, mutta vaan muutamia vihollisia vangiksi; sillä tavallisesti suojelee Numidialaisia kaikissa tappeluissa heidän jalkansa enemmän kuin aseet.
LXXV.
Sillä pakomatkalla tuli Jugurtha, joka yhä vaan enemmän epäili tilaansa, ylikarkurit ja osa hevoisväestöä seurassaan, erämaille ja sitten Thalaan, suuri ja rikas kaupunki, jossa hänen enimmät tavaransa ja hänen poikainsa runsaat kasvatusvarat olivat. Vaan kun tämä tuli Metellon tietoon, koetti hän, vaikka Thalan ja lähisimmän joen välillä oli kuullut olevan kuivia ja autioita paikkoja viidenkymmenen penikulman avaruudelta, päästä kaikkien vastusten läpi, jopa voittaa luonnonkin esteet, toivoen saavansa sodan päätetyksi, jos sen kaupungin valloittaisi. Sentähden hän käski keventää juhtien kuormat, niin että vaan kymmeneksi päiväksi muonavaroja jäisi jäljille; muuten piti niiden kantaa ainoastaan nahkaleiliä ja muita vesiastioita. Sitä paitsi hakee hän maasta kokoon kesyä karjaa niin paljon kuin mahdollista ja sälyttää sen päälle kaikenkaltaisia astioita, enimmästään kuitenkin puisia, Numidialaisten mökkilöistä kerättyjä. Lisäksi hän käskee lähellä asuvan kansan, joka kuninkaan pakenemisen perästä oli heittäynyt Metellolle, kantaa vettä niin paljon kuin kukin saattaa, ja määrää päivän sekä paikan, missä heidän pitäisi olla saapuvilla. Hän itse ottaa juhdilleen kuormat siitä joesta, jonka ylempänä sanoimme olevan kaupunkia lähisimmän veden. Sillä lailla varustettuna lähtee hän Thalaa kohti koettamaan. Kun sitten oli tultu siihen paikkaan, johon hän oli käskenyt Numidialaiset, ja leiri oli luotu ja lujistettu, sanotaan taivaasta yht'äkkiä tulleen niin paljon vettä, että siinä yksin oli kyllä sotajoukolle, vieläpä jäämäänkin. Sitä paitsi oli tarvetuonti odotusta runsahampi, koska Numidialaiset, niinkuin vasta heittämykseen menneet, ainakin olivat innokkaasti täyttäneet tehtävänsä. Muuten nauttivat sotilaat uskonnollisista syistä mieluisammin sadevettä, ja se seikka heille lisäsi paljon uskallusta; sillä he luulivat kuolemattomain jumalain heistä huolta pitävän. Sitten he seuraavana päivänä, vasten Jugurthan odotusta, saapuivat Thalan seutuhun. Kaupunkilaiset, jotka paikan kolkkouden tähden olivat luulleet olevansa hyvässä turvassa, hämmästyivät tätä suurta ja tavatonta yritystä, vaan eivät sentään olleet hitaat sotavarustuksiin ryhtymään; samaten tekivät meikäläisetkin.
LXXVI.
Mutta kuningas, joka nyt enään ei pitänyt mitään Metellolle mahdottomana, koska hän toimeliaisuudellaan oli voittanut kaikki, varustukset, aseet, paikat, ajat, jopa itse luonnonkin, joka muita hallitseepi, pakeni yöllä kaupungista, lapset ja enin osa aarteita muassaan. Eikä hän sittemmin missään paikassa viipynyt yhtä päivää tai yhtä yötä enempää, vaan oli jonkun asian vuoksi kiirusta pitävinään. Mutta oikiastaan hän pelkäsi petosta, jota arveli kiiruulla voivansa välttää; sillä semmoiset keinot keksitään muka joutilaisuudessa ja tarjoutuvan tilapään johdosta. Mutta Metellus, kun näki kaupunkilaisten olevan tappovalmiit ja kaupungin vahvan sekä varustusten että paikan kautta, saarti muurit vallilla ja kaivannolla. Sitten käski hän tilan mukaan sopivimmilla paikoilla kuljettaa suojakattoja (muuria kohden), luoda vallin ja vallille rakennetuista torneista suojella työtä ja työmiehiä. Tätä vastaan kiirehtivät kaupunkilaiset varustuksia tekemään; lyhyesti sanoen, ei kumpaisetkaan laiminlyöneet mitään. Vihdoin valloittivat Romalaiset, paljosta työstä ja tappeluista jo sitä ennen väsyneinä, neljänkymmenen päivän perästä siitä, kun sinne oli tultu, ainoastaan kaupungin; kaiken saaliin hävittivät ylikarkurit. Nämät, kun havaitsivat muuria särkiöillä jyskytettävän ja tilansa auttamattomaksi, kantoivat kullan, hopian ja muun kalun, jota kallisarvoisena pidetään, kuninkaalliseen palatsiin, täyttivät siellä itsensä viinalla sekä ruualla ja heittivät aarteet, huoneen ja itsensä tulen turmeltavaksi. Näin he omasta vapaasta tahdostaan kärsivät sen rangaistuksen, jota voitettuina vihollisilta olivat pelänneet.
LXXVII.
Mutta samaan aikaan, kun Thala valloitettiin, oli Leptin kaupungista Metellon tykö tullut lähettiläitä, jotka rukoilivat häntä lähettämään vartia-väestöä ja päällikköä sinne: muutama Hamilcar niminen, aatelissukuinen ja lahkokiihkoinen mies piti muka kapinavehkeitä, ja häntä vastaan olivat sekä virkamiesten käskyt että la'it voimattomat; jos hän ei rientäisi sitä tekemään, olisi heidän onnensa, olisivat he Romalaisten liittolaiset suurimmassa vaarassa. Leptiläiset olivat näet jo Jugurthan sodan alusta asti lähettäneet Bestia konsulin tykö ja sittemmin Romaan ystävyyttä ja liittoa pyytämään. Sitten, kun olivat saaneet sen, he aina pysyivät rehellisinä sekä uskollisina ja olivat innollisesti toimittaneet kaikki Bestian, Albinon ja Metellon käskyt. Siksipä suvaitsikin heille ylipäällikkö helposti, mitä anoivat. Sinne lähetettiin neljä kohorttia Ligurialaisia ja niiden päällikkönä C. Annius.
LXXVIII.
Sen kaupungin perustivat Sidonilaiset, jotka, kuten kuulleet olemme, kansankeskisten riitojen tähden pakolaisina, laivoilla olivat tulleet niihin seutuihin; muuten on kaupunki molempain Syrttien välillä, jotka ovat saaneet nimensä asiasta. Ne ovat kaksi poukamaa melkein Afrikan äärimmäisessä osassa, erilaiset suuruudelta, luonnoltaan yhdenlaiset; lähinnä maata ne ovat sangen syvät, muualla syvät, miten sattuu, toisin ajoin matalat. Sillä kun meri myrskyllä rupee paisumaan ja raivoamaan, tuovat aallot muassaan mutaa, hiekkaa ja suuria kiviä; niin vaihettelee paikkain muoto ynnä tuulten kanssa. Tässä kaupungissa on vaan kieli muuttunut avioliittojen kautta Numidialaisten kanssa; la'it ja elämänparsi ovat enimmästään Sidonilaisina pysyneet; ja ne saattivat asukkaat sitä helpommin säilyttää, kun elivät kuninkaan vallasta vapaina. Niitten ja taajemmästi asutun Numidian välillä oli suuria erämaita.
LXXIX.
Mutta koska Leptiläisten seikkain kautta olemme tulleet näille seuduin, ei näytä sopimatonta olevan kertoa kahden Karthagolaisen erinomaista ja ihmeteltävää tekoa. Sen asian muistutti meille paikka. Siihen aikaan, kuin Karthagolaiset hallitsivat enintä Afrikaa, olivat Kyreniläisetkin suuret ja mahtavat. Heidän välillään oleva seutu oli hiekkaista ja näöltään yhdenlaista: ei jokea, ei vuorta ollut, joka olisi eroittanut heidän maansa, ja se seikka heidät piti suuressa ja pitkällisessä sodassa keskenään. Kun molemmin puolin maajoukkoja ja laivastoja niinikään usein oli lyöty ja hajoitettu, ja he toisillensa olivat jokseenkin vahinkoa tehneet, pelkäsivät he jonkun kolmannen pian hyökkäävän sekä voitettuin että voittajain päälle, heidän uuvuksissa ollessaan, ja suostuivat kerran sotilakon kestäissä, että määrättynä päivänä lähettiläitä lähtisi kotoa, ja se paikka, missä nämät tulisivat toisilleen vastaan, pidettäisiin kumpaisenkin kansakunnan yhteisenä rajana. Lähetettiinpä Karthagosta kaksi veljestä, nimeltä Philaenus, ja nämät jouduttivat matkaansa; Kyreneläiset kävivät hitaammasti. Tapahtuiko se velttoudesta vai sattumaltaan, en ole oikein tietooni saanut. Muutoin tekee niillä seuduin myrsky (kululle) estettä, melkein kuin merellä. Sillä kun tuuli nousee ja pölyttää hiekkaa maasta pitkin näitä lakioita ja kasvista paljaita paikkoja, niin se, rajua vauhtia tuoksuten, tavallisesti täyttää kasvot ja silmät, ja näin näkyä estäen viivyttää matkaa. Kun Kyreneläiset näkivät olevansa paljon jäljessä ja huonosti toimitetun asian tähden pelkäsivät rangaistusta kotona, alkoivat he syytellä Karthagolaisia, että olivat ennen aikaansa kotoa lähteneet, ja (siten) hämmentää asiata; sanalla sanoen, he tahtoivat ennen kaikkea muuta kuin lähteä pois voitettuina. Mutta kun Punilaiset vaativat toista, vaan kohtuullista ehdoitusta, heittivät Kreikalaiset näiden mielivaltaan, että joko he antaisivat elävinä haudata itsensä, mihin vaatisivat rajaa kansallensa, taikka he itse samalla ehdolla kulkisivat eteenpäin niin kauvas kuin tahtoisivat. Hyväksyttyään ehdoituksen, Philaenot uhrasivat itsensä ja henkensä valtakunnalle; he haudattiin siis elävinä. Karthagolaiset pyhittivät sillä paikalla alttaria Philaenus veljeksille, ja kotona heille laitettiin muita kunnian-osoituksia. Nyt palaan asiaan takaisin.
LXXX.
Jugurtha, kun menetettyään Thalan kaupungin ei pidä mitään enään kyllin varmana Metelloa vastaan, matkustaa muutamain harvain seuralaisten kanssa suurten erämaiden halki ja tulee Gaetulien tykö, raaka ja sivistymätön ihmislaji, joka silloin vielä ei tuntenut romalais-nimeä. Niitä kerää hän yhteen ison joukon, totuttaa heidät vähitellen riveissä pysymään, lippuja seuraamaan, käskyjä tarkkaamaan ja niinikään muita sotatemppuja tekemään. Sitä paitsi houkuttelee hän suurilla lahjoilla ja vielä suuremmilla lupauksilla puolellensa Bocchus kuninkaan lähisimmät ystävät, joiden avulla lähestyy kuningasta ja taivuttaa hänen rupeemaan sotaan Romalaisia vastaan. Se oli siitä syystä helpompi ja huokiampi tehtävä, että Bocchus tämän sodan alussa oli lähettänyt Romaan lähettiläitä liittoa ja ystävyyttä rukoilemaan; vaan tämän aljetulle sodalle erittäin suotuisan seikan estivät muutamat hurmauntuneet miehet, joilla oli tapana pitää kaupan kaikkea kunniallista kun häpiällistäkin. Myös oli ennen Bocchon tytär tullut Jugurthalle naiduksi. Vaan sitä sidettä Numidialaisten ja Maurilaisten tykönä pidetään vähäpätöisenä, koska kullakin varainsa mukaan on niin monta vaimoa kuin mahdollista, muutamilla kymmenen, toisilla usiampia, mutta kuninkailla sitäkin enemmän. Niin vedetään mieli paljouden kautta moniaalle; ei kukaan käy puolisosta; kaikki ovat yhtä halpa-arvoiset.
LXXXI.
Siis kokoontuvat sotajoukot molempien kesken sovittuun paikkahan. Kun siinä vakaamus on tehty ja saatu, yllyttää Jugurtha Bocchon mieltä puheella; Romalaiset ovat epähurskaita, pohjattoman ahneita ihmisiä ja heidän kaikkien yhteisiä vihollisia; niillä on sama syy sotahan Bocchon, kuin hänen ja muitten kansain kanssa, nimittäin vallanhimo, koska kaikki valtakunnat ovat heidän mieltänsä vastaan; nyt on hän, vähää ennen ovat Karthagolaiset ja Perses kuningas niinikään olleet Romalaisten vihollisia, ja vasta tulisi jokainen, aina sen mukaan kuin näyttäisi mahtavimmalta, olemaan niitä. Näitten ja muitten lauseitten perästä päättävät he tehdä retken Cirtan kaupungille, koska Metellus sinne oli asettanut saaliinsa ja vangit sekä kaluston. Näin luuli Jugurtha heidän joko valloittamalla kaupungin saavansa vaivat palkituiksi, taikka, jos Romalaiset tulisivat omaisilleen avuksi, pääsevänsä tappelussa taistelemaan. Tämä viekas mies kiirehti näet vaan Bocchon rauhaa rikkomaan, ett'ei hän kauvemmin viivytellessään rupeisi ennemmin haluamaan muuta kuin sotaa.
LXXXII.
Ylipäällikkö, kun sai tiedon kuninkaiden liitosta, ei tarjonnut umpimähkään eikä, niinkuin jo usein voitetulle Jugurthalle oli tottunut tekemään, kaikin paikoin tilaisuutta tappeluhun; vaan hän vartosi kuninkaita linnoitetussa leirissä, lähellä Cirtaa, arvellen paremman olevan ensin tulla tuntemaan Maurilaisia — koska siinä oli uusi vihollinen lisäynyt — ja sitten vasta, kun niin sopisi, antautua tappeluun. Mutta sillä välin hän Romasta kirjeen kautta saapi tietää, että Numidian voittomaa on annettu Mariolle; sillä jo ennen oli hän kuullut, että Marius oli konsuliksi tehty. Näistä kuulumisista murtui hänen mielensä enemmän, kuin hyvä ja sovelias oli, ja (nyt) hän ei voinut kyyneleitään pidättää eikä kieltänsä hallita; tämä muun puolesta (niin) erinomainen mies oli liian heikko mielipahaansa kantamaan; ja sitäkös muutamat pitivät kopeutena; toiset jalon mielen närkästymisenä kärsitystä solvaistuksesta sekä siitä, että jo saatu voitto temmattiin pois hänen käsistään. Meille on kyllin tiettyä, että häntä enemmin harmitti Marion kunnia, kuin hänelle itselleen tehty vääryys, eikä asia olisi niin tuskauttanut häntä, jos tuo pois otettu voittomaa olisi annettu jollekulle muulle kuin Mariolle.
LXXXIII.
Koska harmi tästä nyt häiritsi hänen tointaan ja mielettömän teolta näytti oman vaaransa kaupalla ajaa toisen asiaa, lähetti hän Bocchon tykö lähettiläitä kehoittamaan häntä, ett'ei ilman syyttä rupeisi Roman kansan viholliseksi; hänellä olisi hyvä tilaisuus rakentaa liittoa ja ystävyyttä, joka olisi sotaa etuisampi; vaikka hän saattaisi luottaa sotavoimiinsa, ei hänen kuitenkaan pitäisi vaihettaa tiettyä tietämättömähän; joka sota on muka helppo aloittaa, vaan sangen vaikea lopettaa; sen alku ja loppu ei ole saman vallassa; alkaa voipi kuka hyvänsä, pelkurikin, lakkuuttaa sen saattaa vaan, kuin voittajat niin tahtovat; sentähden pitäisi hänen katsoa omaa ja valtakuntansa etua eikä hämmentää omaa kukoistavaa onnentilaansa Jugurthan häviönalaisiin oloihin. Siihen kuningas vastasi varsin sävyisesti, että hän halasi rauhaa, vaan hänen tuli Jugurthan onnettomuutta sääli; jos tälle suvaittaisiin sama etu, niin kaikista tultaisiin yksiin tuumihin. Taasen ylipäällikkö lähettää sanansaattajia muistutuksilla Bocchon vaatimuksia vastaan. Tämä hyväksyy niistä muutamat, hylkää toiset. Sillä lailla kuluu, sanansaattajia edestakasin lähettäissä molemmin puolin, aika, ja sotaa pitkitetään Metellon mieltä myöden semmoisenaan.
LXXXIV.
Mutta Marius, joka, niinkuin edellä sanoimme, rahvaan hartaimman halun mukaan tehtiin konsuliksi ja kansan päätöksestä sai osalleen Numidian voittomaan, rupesi silloin usein ja rajusti käymään aateliston päälle, jolle hän jo enninkin oli ollut vihoissaan; loukkasi milloin yksityisiä, milloin kaikkia yhteisesti, väitteli ehtimiseen, miten hän heiltä oli ottanut konsulinviran juurikuin voittosaaliina, ja sitä paitsi muuta hänestä itsestään kerskaavaa, vaan heitä pahoittavaa. Kuitenkin piti hän tärkeimpänä toimenaan sodan tarpeet; vaati legioneille täyttö-väkeä, kutsui kansoilta ja kuninkailta sekä liittolaisilta apujoukkoja, käski sitä paitsi palvelukseen Latiosta kaikki urhoollisimmat, josta enimmät olivat tunnetut sotakuntonsa, harvat maineen kautta, ja saipa vielä puhuttelemalla mukaansa lähtemään miehiä, jotka jo olivat palvelleet vuotensa. Eikä rohjennut senaati kieltää häneltä mitään, vaikka oli häntä vastaan. Muuten oli se ilollakin päättänyt täyttöväen, luullen Marion menettävän joko sodan tarpeet, koska sotapalvelus ei ollut rahvaalle mieluista, taikka yhteisen kansan suosion. Mutta sepä oli turhaa toivoa: niin suuri halu oli tullut enimmille käydä Marion kanssa. Jokaisen mielessä kuvitteli, miten hän saaliista tulisi rikkaaksi, palaisi kotia voittajana, ynnä muuta semmoista; eikä ollut Marius puheillaan niin vähän kiihoittanut heitä siihen. Sillä kun kaikki, mitä hän oli vaatinut, oli päätetty hänelle, ja hän tahtoi ruveta kirjoittamaan miehiä sotapalvelukseen, kutsui hän kokoon kansan, innoittaaksensa sitä sekä samalla totuttuun tapaansa aatelistoa sättiäkseen, ja piti sitten seuraavan puheen:
LXXXV.
"Minä tiedän, Qviritat, että enimmät eivät samoja omaisuuksia näytä teiltä päällikkyyttä pyytäessään kuin sitä toimittaessaan, koska sen saaneet ovat, vaan että he alussa ovat toimeliaat, nöyrät ja kohtuulliset, mutta sitten viettävät päivänsä laiskuudessa ja kopeudessa. Minustapa näyttää asia olevan peräti toisin; sillä jota korkia-arvoisempi koko valtakunta on kuin konsulin tai praetorin virat, sitä suuremmalla huolella pitää sitä hoitaa kuin pyrkiä näiden perään. Ei ole myöskään minulle tuntematonta, kuinka tähdellisen toimen olen teidän erinomaisen suuren suosionne kautta saanut sen täytettäväkseni. Varustaa sotaa ja samalla säästää valtiokassaa, pakoittaa sotapalvelukseen niitä, joita et tahdo loukata, kotona ja ulkona pitää huolta kaikesta, ja toimittaa tätä kateellisten, vastahakoisten ja lahkokiihkoisten ihmisten keskellä, — se on vaikiampi tehtävä, kuin voisi arvatakaan. Päälliseksi on muilla, jos ovat erehdyksen tehneet, vanha aatelisuus, esivanhempain urotyöt, sukulaisten ja lankojen mahtavuus, monet klientit, — kaikki nämät ovat heillä turvana; minulla on itsessäni kaikki toivo, jota minun täytyy tukea sekä kunnolla että nuhteettomalla käytöksellä, sillä kaikki muu (turva) on heikkoa. Älyänpä senkin, Qviritat, että kaikkien silmät ovat minuun päin kääntyneet, että hurskaat ja hyvät ihmiset suosivat minua, koska hyvät työni hyödyttävät valtiota, vaan että aatelisto hakee tilaisuutta hyökätä päälleni. Mutta sitä ankarammin tulee minun ahkeroida, ett'ette pety toivossanne, ja että heidän juonensa raukeevat turhaan. Aina tähän ikään olen minä nuoruudestani asti niin elänyt, että kaikki vaivat ja vaarat ovat minulla totuttua. Mitä minä ennen teidän (minulle osoittamia) hyviä töitänne eduttomasti te'in, sitä en suinkaan mieli laiminlyödä, saatuani palkan, Qviritat. Niiden, jotka virkoja hakiessaan ovat hurskautta teeskennelleet, on vaikia hallitus-vallassaan kohtuutta pitää; minulla, joka kaiken ikäni olen jaloimpia avuja harjoittanut, on hyvän tekeminen tottumuksesta jo muuttunut luonnoksi. Te olette määränneet minun johdattamaan sotaa Jugurthaa vastaan, ja sen asian on aatelisto varsin pahaksi pannut. Miettikäättepä mielessänne, olisiko parempi sitä kohtaa muuttaa: jos tähän tai muuhun semmoiseen toimeen lähettäisitte tuosta aatelis-joukosta miehen, jolla on vanha sukuperä ja paljon esi-isäin kuvia, mutt'ei ollenkaan harjaannusta sotapalveluksessa; se on tietty, että hän niin tähdellisessä toimessa, taitamaton kun on kaikessa, hopussaan hyörii ja pyörii sinne tänne ja ottaa jonkun kansasta neuvojaksi virkatoimissaan. Niin tapahtuu enimmiten, että se, jonka te olette määränneet päälliköksi, hakee itselleen toisen päällikön. Minä tunnen, Qviritat, niitä, jotka (vasta) konsuliksi tultuaan ovat ruvenneet tutkimaan esivanhempiensa tekoja ja Kreikalaisten sotaoppia, — noita takaperäisiä miehiä! Sillä viran toimitus on (tosin) ajan suhteen jotain myöhäisempää kuin virkamieheksi tuleminen, mutta asiaan ja hyötyyn nähden on se edelläkäypää. Verratkaatte nyt, Qviritat, näihin pöyhkiöihin ihmisiin minua vasta-aateloittua. Mitä he tavallisesti kuulevat ja lukevat, sitä minä osaksi olen nähnyt, osaksi itse toimittanut; mitä he ovat kirjoista oppineet, sen minä olen sotapalvelusta tehden oppinut. Arvostelkaattepa nyt, ovatko teot vai sanat suurempi-arvoiset. He ylenkatsovat minun uutta aatelisuuttani, minä heidän velttouttaan. Minua soimataan säädystäni, heitä häpiällisistä töistään. Vaan minäpä arvelen kaikkien luonnon olevan yhden ja yhteisen, mutta jokaisen urhoollisimman (samalla myös) jalosäätyisimmän. Ja jos nyt Albinon tai Bestian isiltä voitaisiin kysyä, olisivatko ennemmin tahtoneet minua vai näitä sijittämikseen, mitä luulisitte heidän vastaavan muuta, kuin että olisivat tahtoneet itselleen niin hyviä lapsia kuin mahdollista. Mutta jos he syystä halveksivat minua, tekevät he samaa omille esivanhemmilleen, joitten aatelisuus, niinkuin minunkin, sai alkunsa ansiosta. He kadehtivat kunniaani; siksipä kadehtikoot myöskin vaivojani, hurskauttani ja vaarojani, koska näiden kautta olen sen saavuttanut. Mutta nuot ylpeyden turmelemat ihmiset elävät, juurikuin pitäisivät teidän kunnia-siojanne halpa-arvoisina, vaan etsivät niitä, juurikuin olisivat kunniallisesti eläneet. Tosiaankin, ne ovat väärässä, jotka samalla kertaa odottavat aivan vastapäisiä asioita, laiskuuden nautintoa ja ansion palkinnoita. Ja kuin he teidän edessänne tai senatissa sanelevat, ylistävät he puheessansa enimmästään esivanhempiaan; he luulevat niiden urotekoja kertomalla hankkivansa itselleen enemmän loistoa. Vaan sepä on aivan päin vastoin; sillä jota loistoisampi niiden elämä oli, sitä häpeällisempi on näiden velttous. Ja todestaan onkin asian laita niin: esivanhempain kunnia on jälkeentuleville valo, joka ei suvaitse heidän hyväin eikä huonoin tekoinsa joutua pimeyteen. Tätä puuttuu minulta, Qviritat; vaan minä saatan — mikä on paljon julkisempaa — puhua omista teoistani. Nyt katsokaatte, kuinka he ovat minulle kohtuuttomat. Mitä he muiden ansiosta omistavat itselleen, sitä eivät myönnä minulle omastani, tietysti siksi, ett'ei minulla ole esi-isäin kuvia, ja että aatelisuuteni on uusi; ja kuitenkin on varmaan se parempi, joka sen on hankkinut, kuin se, joka perityn on hävittänyt. Minäpä tiedän varsin hyvin, että heillä, jos tahtovat vastata minulle, ompi oleva kyllin sujuva ja taitavasti kokoonpantu puhe varalla. Mutta kun he teidän minulle osoitetun erinomaisen suosion vuoksi kaikissa tiloissa herjasanoilla solvaisevat minua ja teitä, en ole tahtonut olla vaiti, ett'ei kukaan katsoisi siivollisuuttani pahaksi omaksi tunnoksi. Minuapa ei — se on varmin vakuutukseni — mikään puhe voi loukata; sillä jos se on totta, niin se välttämättömästi tuopi esille hyvää, jos se taas on valetta, kumoo minun elämäni ja tapani sen. Mutta koska teidän toimianne moititaan, jotka olette antaneet minulle korkeimman kunniaviran ja tähdellisimmän tehtävän, miettikäätte tarkoin, onko sitä katuminen. Luottamusta saadakseni minä en voi näytellä esivanhempaini kuvia eikä myöskään triumphia tai konsulinvirkoja, vaan jos asia niin vaatii, onpa minulla näytellä keihäitä, sotalippuja, rintasomuksia sekä muita sotamiehen kunnialahjoja ja lisäksi vielä arpia rinnassani. Nämät ovat minun kuvani, tämä minun aatelisuuteni, joka ei minulle ole perinnöksi jätetty, niinkuin heidän aatelisuutensa heille, vaan jonka itse olen monilla vaivoilla ja vaaroillani hankkinut. Minun sanani eivät ole taiteellisesti kokoon sommitellut; siitä mä vähän lukua pidän. Kunto näkyy kyllä itsestäänkin; heille on taide tarpeen, että puheella voisivat peitellä häpiällisiä töitänsä. En ole myöskään kreikalaista kirjallisuutta lukenut; sen oppiminen on ollut minulle vähän mieleen, koska se ei ollenkaan ole auttanut opettajia itsiä miehuullisuuteen. Mutta mikä valtiolle on kaikkein parasta, sitä olen opetellut tekemään, nimittäin: vihollista lyömään, vahti-asemani pitämään, kestämään talven kylmää yhtä hyvin kuin kesän hellettä, maassa makaamaan, samaan aikaan kärsimään puutetta ja vaivaa. Näillä neuvoilla minä ai'on sotilaita kiihoitella, enkä mieli minä heitä naralla pitää ja itse elää ylellisesti enkä kääntää heidän ponnistuksiaan omaksi kunniakseni. Semmoinen päällikkyys on hyödyllinen, semmoinen kansan mieleinen. Sillä kun itse elät hemputellen, vaan kovuudella hallitset sotajoukkoa, niin se on herrana, ei päällikkönä olemista. Tätä ja tämmöistä harjoittamalla ovat esivanhempanne jalostaneet itsensä ja valtion. Niihin luottaen, vaan tavoissaan eroten niistä, ylönkatsoo aatelisto meitä, niiden verroille pyrkiviä, ja vaatii meiltä kaikkia kunniasioja, ei ansiosta, vaan niinkuin heille tulevia: Muuten nuot niin kopeat ihmiset harhailevat kaukana. Esivanhempansa ovat jättäneet heille kaikki, minkä jättää sopi, tavarat, kuvat ja loistoisan muiston itsestään; hyvän-avuisuutta eivät ole jättäneet; ja sitä eivät ole tainneetkaan tehdä; sillä se yksinään on semmoista, jota ei anneta eikä saada lahjaksi. He sanovat minua ahneeksi ja raakatapaiseksi, kun en osaa oikein sievästi laittaa vieraspitoja enkä pidä mitään näyttö-kuvailiaa enkä keittäjää, joka maksaisi enemmän kuin kartanonhoitaja; ja sen minä mielelläni tunnustan. Sillä isältäni sekä muilta kunnian-arvoisilta miehiltä olen kuullut, että somuus sopii naisille, miehille työ, ja että kaikilla kelpo miehillä pitää olla enemmän kunniaa kuin rikkautta; että aseet, ei huonekalut, ovat hänen koristuksensa. No niin, tehköötpä siis sitä, mikä heitä huvittaa, mitä arvossa pitävät: rakastelkoot, juokoot; missä nuoruutensa ijän ovat eläneet, siellä kuluttakoot myös vanhuutensa päivät, kemuissa, tyydytellen vatsansa tarpeita ja lihallisia himojansa; hien, tomun ja muut semmoiset heittäkööt meille, joista nämät ovat syöminkiä mieluisammat. Vaan sepä ei olekaan niin. Sillä kun nämät ilkiät ihmiset ovat saastuttaneet itsensä kaikilla häpiällisillä töillä, käyvät he riistämään itselleen kunnon miesten palkinnoita. Niin tapahtuu vasten kaikkea oikeutta, ett'ei ylellisyys ja velttous, nuot kehnoimmat omaisuudet, ole miksikään haitaksi niille, jotka ovat niitä harjoittaneet, mutta viattomalle valtiolle ne tuottavat tuhon. Nyt, kun olen vastannut niin paljon, kuin minun käytökseni, ei niin paljon, kuin heidän häpiätyönsä vaativat, tahdon puhua vähän valtio-asioista. Ennen kaikkia olkaatte hyvässä turvassa Numidian puolesta, Qviritat. Sillä mikä tähän aikaan asti on Jugurthaa suojellut, kaiken sen olette (nyt) poistaneet, nimittäin: ahneuden, taidottomuuden, kopeuden. Onpa vielä siellä sotajoukko, joka tuntee paikat, vaan joka todentotta on enemmin urhia kuin onnellinen. Sillä suuri osa sitä on johdattajain ahneuden tai ajattelemattomuuden kautta hukkaan joutunut. Sentähden yhdistäkäätte te, jotka olette sotapalveluksen ijässä, ahkeroimisenne minun rientojeni kanssa ja käykäätte valtiotoimihin käsiksi, ja älköön kellenkään muitten onnettomuudesta tai ylipäällikköin kopeudesta tulko pelkoa. Minä tahdon olla teidän kanssanne marssittaissa ja tappeluissa, samalla neuvonantajana ja osallisena vaarassa, ja menetellä kaikissa itseni ja teidän kanssa samalla lailla. Ja tosiaankin, jumalain avun kautta on kaikki valmiina: voitto, saalis, kunnia; vaan jos nämät olisivatkin epäilyksen alaisia tai kaukana, tulisipa kuitenkin kaikkien kunnon miesten rientää valtiolle apuhun. Sillä ei kukaan velttouden kautta ole saavuttanut kuolemattomuuden kunniaa, eikä kukaan isä ole lapsilleen toivottanut, että heidän elämänsä olisi ilman loputta, vaan pikemmin, että eläisivät rehellisesti ja kunniallisesti. Minä puhuisin enemmän, Qviritat, jos sanani lisäisivät miehuutta pelkureille; sillä urhioille luulen (jo) kyllin puhuneeni."
LXXXVI.
Kun Marius, pidettyään tämmöisen puheen, näkee rahvaan mielten syttyneen intohon, lastaa hän joutuun laivoja muonavaroilla, rahalla, aseilla sekä muilla tarpeilla, ja käskee legati A. Manlion lähteä niiden kanssa matkaan. Itse hän sillä välin kirjoittaa miehiä sotapalvelukseen, ei esivanhempain tapaan eikä kansalaisluokkien mukaan, vaan kuinka kullakin on halu, enimmät alimmasta luokasta. Tämän toiset sanoivat tapahtuneen parempien puutteesta, toiset siitä syystä, että konsuli etsi alhaison suosiota, koska se kansanlaji oli jalostanut ja korottanut hänen, ja koska mahtavuuteen pyrkivälle ihmiselle kaikki köyhimmät ovat sopivimmat, joilla ei ole huolta omaisuudestaan — koska sitä ei laisinkaan ole — ja joista kaikki rahaa tuottava näyttää kunnialliselta. Siis lähtee Marius paljon suurempilukuisen joukon kanssa, kuin päätetty oli, Afrikaan ja laskee muutamain päiväin kuluttua Utican rantaan. Legati P. Rutilius jättää hänelle sotajoukon; sillä Metellus oli paennut Marion lähisyyttä, ett'ei näkisi sitä, jota hänen mielensä kuullessaankaan ei ollut saattanut kärsiä.
LXXXVII.
Mutta konsuli, kun oli täyttänyt täysilukuisiksi legionit ja apuväestön kohortit, läksi hedelmälliseen ja saaliista rikkaasen seutuhun, lahjoitti kaikki, mitä siellä otettiin, sotilaille, kävi sitten ahdistamaan linnoja sekä kaupunkia, jotka asemansa ja vartioväkensä puolesta olivat vähemmin lujia ja antautui usein, milloin missäkin paikassa, tappeluihin, josko nuot vähäpätöisiäkin olivat. Uudet sotilaatpa nyt ottivat pelkäämättä osaa tappeluun; he näkivät pakenevien joutuvan vangiksi tai surman omiksi, kaikkien urhoollisimpain olevan paraimmassa turvassa, vapautta, isänmaata, vanhempia ynnä kaikkea muuta suojeltavan aseilla ja kunniaa sekä rikkautta (niinikään niillä) hankittavan. Siis tulivat lyhyellä ajalla uudet ja vanhat yhteen, ja kaikkien urhoollisuus tuli yhdenlaiseksi. Vaan kuninkaat, kun olivat saaneet tiedon Marion tulosta, vetäytyivät eri haaroille vaikiapääsyisiin paikkoihin. Niin oli Jugurthalle hyväksi näkynyt, koska hän toivoi pian voitavan karata hajalla olevain vihollisten päälle ja Romalaisten, niinkuin enimmästään tapahtuu, pelon haihduttua, heittäyvän löyhyyteen ja hillittömyyteen.
LXXXVIII.
Metellus, joka sillä välin oli Romaan lähtenyt, otettiin vasten toivoaan iloisimmilla mielillä vastaan, ollen yhtä rakas rahvaalle kuin senatoreillekin, sittenkun viha oli haihtunut. Mutta Marius tarkasteli väsymättömästi ja taitavasti samalla oman väkensä ja vihollisten tilaa, tiedusteli mikä kumpaisillenkin oli hyödyllistä tai päinvastoin, vakosi kuninkaiden retket, teki heidän neuvonsa ja väijytysvehkeensä mitättömiksi, ei kärsinyt mitään löyhyyttä itse tykönään eikä varmuutta heillä. Siksipä olikin hän usein käynyt sekä Gaetulilaisten että Jugurthan kimppuun, jotka meidän liittolaisiltamme kiskoivat saalista, ja heidän matkalla ollessaan lyönyt heidät sekä riistänyt itse kuninkaalta aseet lähellä Cirtan kaupunkia. Mutta havaittuaan tämän olevan ainoastaan kunniakasta, vaan ei tuottavan sodan loppua, päätti hän saartaa ne kaupungit yhden erältään, jotka vartia-väkensä tai asemansa kautta olivat sopivimmat vihollisille ja haitallisimmat hänelle; näin Jugurtha, jos sen suvaitsisi tapahtua, joko joutuisi paljaaksi turvakeinoista tai tulisi sotarinnassa taistelemaan. Bocchus oli näet usein lähetellyt sanansaattajoita hänen tykönsä ilmoittamaan, että hän halasi Roman kansan ystävyyttä, ja ett'ei Marion tarvinnut pelätä mitään vaino-työtä häneltä. Oliko tämä teeskelemistä, että hän odottamatta voisi tehdä sitä ankaramman hyökkäyksen, vai oliko hänellä, mielensä huikentelevaisuuden vuoksi tapana vaihetella rauhaa ja sotaa, siitä ei ole varmaa tietoa saatu.