Ei saanut yhtä hetkeä olla kotosalla, jollei jokin ääni muistuttanut, että Hallpumin väet ovat naapurissa. Kun askaroitsi pihamaalla, niin kuului maantien toiselta puolen alituinen hoilotus ja huuto tai parku, sillä jolleivät matkustajat siellä rähisseet, tappeli kauppias vaimonsa kanssa tai piiskasi lapsiaan… Jos väsyneenä heitti sänkyyn ruokasijalle, niin jo alkoi kuulua sanakiistaa. Eikös ollut sielläkin kauppias touhussa! Kun katsahti ikkunaan, niin näki Hallpumin olevan ostamassa viinaa ohikulkevalta mieheltä. Kymmenen… kaksitoista… viisitoista… yksikolmatta… laskevat miehet. Mutta riitaantuvat tuon tuostakin ja hosuvat käsillään. Tietysti kauppias taas on pyrkinyt tekemään koiruutta! Laskee tynnyristä tuoppiin viinaa, mutta pitää vatia alla, juoksuttaa yksin tein vadinkin puolilleen ja kaataa kaikki astiaansa. Tietenkin viinakauppias vastustamaan, mutta mitäpä hän Hallpumille mahtaa. Kyllä se poika aina puolensa pitää!
Juha seisoo ikkunassa katselemassa ja hänen sisässään kiehuu tällainen ajatus: kuinka ihminen todella voi olla noin pahan hengen näköinen? Kuinka sinulle, hyvä naapuri, onkin annettu kaikki paholaisen tunnusmerkit: punatukka, punaparta ja tuollaiset viekkaat, vilkuilevat silmät?
On se siunattu päivä, jolloin pitkän talven jälkeen saa avata pimeän navetan ovet, päästää auki elukkojen kytkyet ja laskea ne luontoon, jossa aurinko paistaa, puut ovat hiirenkorvalla ja maahan puhkeaa vihreys. Ei tiedä eikä tunne sellaisen päivän iloa se, joka ei tiedä, miten vaivalloinen talvi on ollut.
Navetasta kuuluu mälinää ja huutoa, kun karjaa päästetään. Vanha Manu touhuaa minkä ehtii temppuineen. Päivä paistaa, vasikat hyppivät jo kujalla, selkä koukussa, häntä kipparassa. Paimentyttö juoksee pitkät vihdat käsissä. Joka tienhaarassa, joka solalla pitää olla vartioimassa, etteivät elukat pääse sinne poikkeilemaan. Ne ovat kuin hulluina ilosta.
Juha seuraa elukoita kappaleen matkaa maantietä ja jää katsomaan niiden jälkeen. Metsä on vielä harmahtava, nurmi arkana ja ikään kuin salassa, mutta linnut visertävät ja kuivien lehtien alla tiepuolessa surisee, ryömii, puhkeaa, kumpuilee ja kihisee elämä. Lähde Jyrmän ahteen alla kohisee suurena kuin koski. Mustana on horha ja juhlallisena. Vaihtomaisesti liittää Juha kädet ristiin. On toki tullut kevät!
Äkkiä alkaa kuulua ajoa ja huutoa. Juopuneita! ajattelee Juha. Ei rauhaa koskaan…
Ne tulevat kaupungista. Kestikievarin liinaharja hevonen on edessä.
Se nelistää märkänä, sieraimet levällään. Ohjaksissa reistaa kauppias
Hallbom. Hänen rinnallaan istua retkottaa toinen mies, oikea käsi
roikkuen pyörissä.
Hei, hei — se se on menoa! Mennään kuin viimeistä päivää pakoon.
Salamana lentää Juhan mieleen ajatus: nyt sinun loppusi kumminkin tulee! Hirveä on horha tuossa vastassasi, syvä rytö on sinulle valmiina. Aja, aja, suoraa päätä, mullin mallin, pää murskaksi!…
Ajatukset iskevät polttavina kipinöinä Juhan päähän, leimahtavat, sammuvat, kirvelevät ja jättävät tilaa uusille.
Onko tuo nyt ihminen, joka tuolla tulee? Itse piru se on… Mene, mene mäsäksi horhaan…! Juha siirtyy syrjään ja päästää hevosen tieltään. Se karkaa täyttä laukkaa mäen päälle, miehet huutavat ja piiska heiluu…
Nyt… nyt ne kumminkin menivät! Nyt niistä kumminkin pääsi!
Juhan korvissa kohisee ja pauhaa. Hän käy kiinni päähänsä ja pitelee sitä, ettei se halkeaisi… Kuluu hyvän aikaa, ennen kuin hän uskaltaa nostaa silmiään.
Sinisenä kaartuu silloin taivas hänen päänsä päällä, leivoset nousevat pyöreinä pisteinä korkeuteen, niiden laulu helkkää, ikään kuin niiden suista putoilisi hopeaa. Juhlallisena kohisee lähde Jyrmän ahteen alla.
Mitä hän on tehnyt? Mihin he joutuivat? Juha kauhistuu sitä ajatellessaan. Ajoivatko he nurin eikä hän ehkäissyt? Hän päinvastoin toivotti heille kuolemaa. Hän teki jo murhateon sydämessään…
Entä jos he ovat nurin niskoin horhassa. Silloin… silloin on hän kadotuksen oma.
Päätään pidellen hän karkaa mäelle, katsahtaa horhaan. Ei mitään! Harmaa pensasrytö on ennallaan ja lähde pulppuaa iloisesti. He ovat pelastuneet.
Juha pyyhkii hikeä otsaltaan ja istuutuu kivelle tien viereen. Mistä, mistä ovat häneen tulleet nämä hirveät ajatukset? Eihän hän milloinkaan ennen suonut ihmisille pahaa. Hän ei edes ajatellutkaan toisista pahaa. Ja nyt kulkee hän murha mielessä…
Hänen päänsä painui käsien varaan ja hän itki.
Jumala on pannut hänelle ristin eikä hän tahdo sitä kantaa. Hän ei tahdo muistaa, mitä Herra sanassaan sanoo: "Minun on tuomio." Ja hän on unohtanut, että tuhat vuotta on Herran edessä kuin yksi päivä.
Juha liitti kädet ristiin ja rukoili.
Pitkien, pitkien aikojen perästä tunsi hän taasen Jumalan läsnäolo.
IX
Kun Joutsian isännälle ja emännälle syntyi ensimmäinen lapsi, heräsi taloon kuin uusi elämä. Vanhemmat kävivät aivan kuin toisen näköisiksikin. Eivät huoletkaan enää tuntuneet niin raskailta ja vastoinkäymisten kanssa taisteli kuin ilokseen.
Samaan aikaan otettiin taloon lasta hoitamaan Epramin sukulainen, nuori tyttö, Susanna. Tai oikeastaan hän vielä oli lapsi hänkin, ripilläkäymätön, köyhän torpan tyttö sydänmailta. Mutta pieni Susanna oli ymmärtäväinen tyttö.
Hänen äitinsä oli jumalaapelkääväinen ihminen ja opetti lapsia lukemaan. Koko pitäjä tunsi hänet nimeltä, vaikka hän asui niin sydänmaan povessa. Mutta juuri siksi hänet tunnettiin, että hän sai laiskatkin lapset oppimaan. Edellinen pappi oli lukusijoilla erityisesti häntä maininnut. Tämä Sand ei ollut pitänyt väliä, eihän hän vaatinut suurtakaan lukutaitoa. Mutta torpan vaimo oli sittenkin jatkanut opetustointaan. Jumala oli hänelle sen erityisesti määrännyt eikä siis se riippunut jonkun papin moitteesta tai kiitoksesta.
Susannan äidillä oli merkillinen voima pahojen henkien yli. Monesta pahankurisesta lapsesta hän vitsan ja Jumalan sanan avulla oli kasvattanut ihmisen. Kerrankin oli hänen opetettavanaan ollut oikein uppiniskainen ja tottelematon poika. Tämä saattoi kesken opettamista viskata aapiskirjan nurkkaan tai sylkeä silmille kuin villikissa. Toki tomppelikin ymmärsi, että sitä lasta riivasi pahahenki! Muori käytti vitsaa — ei auttanut! Hän keksi kuin keksikin uuden keinon: samassa kun poika heitti kirjan nurkkaan ja karkasi ikkunaan katsomaan, kuinka hevosta valjastettiin, sieppasi muori vesikipon, heitti kolme kertaa pojan päälle vettä ja huusi: "Mene ulos tästä lapsesta, sinä saastainen henki, äläkä sinuas enää hänen aseta." Ja eikös pojasta sen jälkeen tullutkin kuin toinen lapsi: hän luki, totteli, oppi! Sellaista Herran henki saa aikaan!
Ja saman Herran hengen ja vitsan komennossa oli kasvanut pikku Susanna. Hän oli kiltti, kirkassilmäinen lapsi, laiha, hento ja kalpea kuin nälkävuoden lapset. Ja köyhänä vuonnahan hän olikin syntynyt. Ei hän Joutsiassa lihonut. Kaiken päiväähän hän istui kuumassa huoneessa kehdon ääressä, jalka kehdon jalaksilla, hyppysissä sukankudin. Mutta aina hän oli iloinen ja tyytyväinen. Ja kuinka hän lauleli! Koko virsikirjan hän osasi ulkoa. Näki sen siitäkin, että hän oli koulumuorin tyttö. Hän rakasti sitä pikkuista Antti-poikaa, joka kehdossa lihomistaan lihoi, voimistumistaan voimistui, oppi nauramaan, potkimaan, kaarestamaan. Antti ja Sanna pitivät koko talon ilossa ja naurussa, kuten isä piti leivässä ja särpimessä. Tuli äiti sisään miten pahoillaan hyvänsä — Antille täytyi aina nauraa, sillä Antti levitti kädet vastaan ja mongerteli. Tuli isä huoneeseen miten totisena tahansa — Antille täytyi aina hymähtää!
— Ovat olleet pahoja isälle, sanoi Sanna. — Isä on surullinen, isä itkee. Laitetaankos me, Antti, isä hyvälle mielelle? Laitetaan!
Ja kun isä tulee kehdon ääreen, niin nauretaan, pannaan kädet kaulaan, annetaan suuta! Antti osaa! Antti oppii istumaan, konttaamaan! Antti saa hampaita, rupeaa kulkemaan puuta myöten… Tulkaas hyvät ihmiset katsomaan, kun Antti seisoo yksinään lattialla…! Seisoo horjuvana ja peloissaan ja putoaa vihdoin äidin syliin ja purskahtaa itkuun pelkästä pelästyksestä. Isä toussuttaa Anttia.
— Onkos seppä kotona? sanoo isä, käy kiinni Antin alaleukaan ja nykäyttää niin, että kolahtaa hammastarhassa.
Antti pääsee isän kanssa saunaan. Mennäänkös isän kanssa saunaan?
— Mennään!
Totta kai Antti tuntee saunan! Siellähän Anttia on kylvetetty alusta pitäen. Oikein hän on ollut lauteilla äidin kanssa, häntä on vihdottu niinkuin aikaihmisiä ja sitten pesty ja valeltu alhaalla. Mielelläänhän Antti saunaan menee.
Isä pistää pojan suuren nuttunsa sisään, joka on vuorattu laheilla villoilla, panee kätensä lujasti ympärille ja sitten sitä mennään, jotta lumi natisee ja narisee jalkojen alla ja revontulet räiskivät ja tähdet iskevät tulta päiden päällä. Huu kuinka on kylmä! Metsä on huurteessa, puut seisovat hiljaa ikään kuin pitelisivät vaippoja hartioillaan. Lumikentät siintävät ja hohtavat tuhansien kimmeltävien hileitten alla.
Nyt on kylmä reisumiesten hevosillakin. Kas kuinka peitteet niiden selässä ovat kuurassa! Ja tiukuset soivat kalseasti ja aisat natisevat kuin valitellen.
— Isä, sanoo Antti hennolla lapsenäänellä ja vain hänen päänsä pistää esiin turkista, — ovatko tähdet Jumalan silmiä? Sanna sanoo, että tähdet ovat Jumalan silmiä.
— Jahka Antti vähän kasvaa, niin Antti pääsee kouluun ja saa oppia tietämään, mitä tähdet ovat. Siihen asti Antti voi uskoa, että tähdet ovat kauniita kynttilöitä, joita Jumala sytyttää ihmisten iloksi.
— Isä, koska Antti pääsee kouluun?
— Jahka Antti kasvaa.
Saunan ovi narisee ja paukkuu, kun isä sen avaa. Lämmin liikkuu kuin köykäinen, musta vaate katonrajassa. Ei erota kiuasta, ei rahia, vesisaaveja eikä kippoja, jotka seisovat lattialla ikkunan alla. Sen verran saattaa erottaa tähtien valossa, jotka kuumottavat sisään pienestä ikkunasta, että siinä vieressä on kiiltäviä pintoja kuin peilejä. Ei erota kippoa, jossa vihdat hautuvat, ei rappusia, jotka johtavat lauteille. Mutta eipähän tarvitsekaan erottaa, kyllähän jokainen saunan tuntee, kyllähän jokainen tietää, mihin pistää kätensä löytääkseen höyryävän vihdan. Ja läähättäähän mahtava kiuas, suu auki. Hehkuuhan siitä punaista valoa yllin kyllin. Kiuas pihahtaa ja paukkuu, vari ryöppyää kattoon, vihdat läiskivät, koivunlehvän lemu liitelee ja leijaa. Sitten kaikki on hiljaa. Tuo hiljaisuus on hyvää kuin uni ja kirvoittaa sielua kuin ihmelääke. Hiki tunkee ulos ruumiista ja kiirii suloisesti kutitellen alas kasvoja, niskaa, selkää… Kuuma hautoo, hiljaisuus hyväilee, hämärä peittää kuin laheilla, mustilla villoilla. Siinä ei muista mitään, ei ajattele mitään.
Isä on Antille tehnyt pehmeän sijan vihdoista. Siinä Antti lekottelee, hänkin ääneti ja omissa ajatuksissaan.
— Isä, kuiskaa hän äkkiä ja nostaa päätään, — miksi aina saunassa ollaan niin hiljaa?
— Siksi, lapseni, että sauna on pyhä paikka.
Antin tekisi mieli kysyä, onko yhtä pyhä kuin kirkko, mutta hän ei uskalla, painaa vain päänsä takaisin lehville, nostaa toisen jalkansa ja alkaa leikitellä varpaillaan.
— Annanko minä lisää löylyä? kysyy saunapiika.
Mutta silloin on hiljaisuuden pyhyyttä jo särjetty ja Antti uskaltaa kuiskata:
— Isä, onko sauna yhtä pyhä kuin kirkko?
Isä joutuu hiukan ymmälle eikä paikalla löydä vastausta.
— Kirkko on kaikkein pyhin, sillä se on Jumalan oma huone… mutta Jumalan silmä näkee saunaankin ja Jumala näkee ihmisten ajatukset unissakin.
Antti alkaa miettiä sitä asiaa, mutta ei pääse kauas, ennen kuin saunan edestä jo alkaa kuulua jalkojen töminää ja lumen narinaa: miehet tulevat saunaan. Silloin pannaan heti päre palamaan pihtiin.
Kun Antti taasen on isän suuren turkin sisässä ja astutaan pihamaan poikki, pujotellen reisumiesten kuormien sivuitse, rämähtää kirkuva ääni äkkiä illan hiljaisuudessa. Pikku Antti hätkähtää ja kysäisee kiireesti:
— Isä, mikä se on? Sudetko…?
— Ei lapseni, eivät sudet sillä lailla ulvo. Kyllä ne ovat ihmiset, jotka Tulettänessä huutavat. Nyt meidän vielä täytyy sitä kuunnella, mutta kun sinä tulet suureksi, on Joutsiassa hiljaista.
— Kuinka silloin on hiljaista?
Isä vaikenee vähän aikaa, ikään kuin ei hän itsekään tietäisi mitä vastata.
— Jumalan avulla, sanoo hän vihdoin, — ovat ajat silloin muuttuneet.
Poika oli muistellut susia siksi, että tämä vuosi oli niitä suuria susivuosia. Metsän pedot olivat käyneet niin rohkeiksi, että tulivat pihamaille, koppasivat koiran, lampaan tai vaikkapa lapsenkin suuhunsa. Sen tähden oli lapsia kovasti varoitettu menemästä kauas kuistin ovelta.
Viisas poika oli Antti. Hän oppi lukemaankin ihan kuin itsekseen. Jo neljän vuoden vanhana hän rupesi availemaan kirjoja ja kyselemään merkkejä.
— Älähän nyt! sanoi äiti, — ei sinun lukemisestasi vielä tule mitään.
Jahkahan nyt tulet edes kuuden vuoden vanhaksi.
Jos Sanna vielä olisi ollut kiikuttamassa kehtoa, ei olisi ollut mitään hätää. Mutta Sanna oli korotettu karjapiiaksi ja lapsenpiiaksi oli otettu toinen keskenkasvuinen tyttö, joka ei ollut koulumuorin lapsi. Tämä oli kovin huono lukemaan. Yksinään Antti siis sai tarkastella kirjoja. Välistä kun oltiin aterialla keittiön pitkän pöydän ääressä, tulla tupsahti poika isän ja äidin makuukamarista ja kysyi:
— Mikäs puustavi se on, joka on kuin kuokka? Ja yksi on niinkuin harava — mikäs se on?
— No, tuo nyt tänne kirja! sanoi isä.
Pojan lukuhalu oli hänelle suuresti mieleen, hänen rintansa aivan paisui ilosta ja ylpeydestä, kun hän pienelle Antille sai neuvoa kirjainten nimet. Ei niitä tarvinnut kahta kertaa sanoa! Heti paikalla poika ne oppi. Eikä aikaakaan, kun hän jo sai selvän kirjasta.
— Antti! rääkkyi vanha Joutsia kamaristaan, — tule lukemaan vaarille!
Anttiii!
Vaari oli käynyt vanhaksi ja huonoksi. Kainalosauvojen avulla hän liikkui, oli äreä ja äkäinen, eikä kukaan tahtonut osata olla hänelle mieliksi. Tulettäneen hän kuitenkin aina ikävöi, ja kun siellä sitten humalassa oli tullut kiroilluksi ja pidetyksi pahaa elämää, seurasi katumuksen pää ja piti rukoilla ja lukea postillaa.
Antti pelkäsi vaarin suurta postillaa. Se oli niin raskaskin, ettei sitä tahtonut jaksaa pidellä. Ja siinä oli niin pitkiä lukuja, ettei tahtonut saada niitä loppuun. Mutta lukea piti. Ennen oli muori lukenut, mutta muori oli jo kuollut. Vaari makasi pitkänään sängyssä ja hänen kätensä olivat ristissä rinnalla. Pian hän sulki silmänsä ja hengitti ihan kuin olisi nukkunut. Mutta jos Antti keskeytti lukunsa, heräsi hän paikalla. Ja silloin ei auttanut muu kuin jatkaa.
Kun Antti oli saanut amenen suustaan, avasi vaari silmänsä ja hänen näytti olevan hyvin uni.
— Kuules, poika, sanoi hän, — menepäs ja avaa tuo kirstu tuolta… Noin! Nosta pois se kaulahuivi siitä ja se samettinen liivi! Mutta nosta koreasti, ettet hämää niitä tupakanlehtiä, jotka ovat toisella puolella… Vie nyt kätesi oikealle puolelle… Ei sinne! Etkös tiedä, mikä on oikea puoli? Uunin puolelle! No niin .. Siellä nurkassa on nahkainen kukkaro… Joko löydät? Mutta ota koreasti! No niin, tuo se tänne!
Ja kun vaari on saanut kukkaron käsiinsä, avaa hän hiljalleen sen siteet ja kaivaa sieltä esiin kymmenen pennin kuparirahan.
— Tuon sinä saat, poika…! Ja vie sitten kukkaro takaisin paikoilleen… Panitkos samaan nurkkaan? Pane nyt paidat ja villahuivit ja sitten kirjat!
Ja sen sanottuaan kääntyy vaari toiselle kyljelleen ja menee uneen. Mutta Antti lentää kuin lintunen häkistä, juoksee isän tai äidin luo ja vie hänelle rahan:
— Pankaa talteen… Minä menen näillä rahoilla kouluun!
Ja sitten suin päin temmeltämään toisten lasten kanssa. Heitä on jo neljä lasta, Antti ja Erkki ja Helena ja Kalle… vaikka Kalle on niin pieni, ettei hän vielä kykene mihinkään… Ja kun sitten kauppiaan lapset ja Rason lapset ovat mukana, niin heitä on aika komppania lapsia! Rakennetaan joukolla tietä, rautatietä mäestä, missä muonamiesten asunnot ovat, maantielle. Ja niin hauskaa on tienteko, ettei äiti tahdo saada lapsia syömään enempää kuin nukkumaankaan.
* * * * *
Lapset ne olivat tuoneet aurinkoa Joutsiaan ja lapsi se oli, joka pelasti Haimalan nuoren emännän. Pastori oli sitä aikoinaan ennustanut ja tämä ennustus kävi toteen. Helena oli niitä naisia, joiden elämän lapsi voi täyttää kokonaan.
Helena iloitsi ja riemuitsi jo kantaessaan lasta sydämensä alla. Pahat unet ja hirmuiset mielikuvat katosivat kokonaan ja tyyni, hiljainen onni tuli sijaan. Hän oli kaunis onnessaan, hän nuortui ihmeellisesti, hänestä säteili puhtaus, miltei pyhyys. Ja kun lapsi vihdoin oli hänen käsissään, kun hän kuuli sen elävän kitinän, oli hän niin autuas, ettei hän enää mitään toivonut, ei taivaasta eikä maan päältä. Hänen kaunis, hänen siunattu lapsensa!
— Oi, äiti tahtoisi syödä sinut suuhunsa! Tule tänne, niin äiti syö sinut!
Ja hän painoi sitä rintaansa vasten ja suuteli, suuteli väsymättä, milloinkaan saamatta nälkäänsä sammumaan. Hänen kaunis poikansa, hänen oma poikansa!
Ei hän kantanut kaunaa ketään vastaan. Kuinka olisi hän taitanut, hän, joka oli niin onnellinen! Hän olisi tahtonut pastori Sandia kastamaan pientä poikaansa. Hän ajatteli häntä hellällä ystävyydellä, ja olisi tahtonut näyttää hänelle lapsensa. Mutta omaiset panivat sitä vastaan.
Haimalassa pidettiin suuret ristiäiset. Sekä isännän omaiset että emännän sukulaiset tulivat lapsineen päivineen. Pitkät ruokapöydät olivat katetut suureen, herrasväkien aikaiseen saliin, jossa permanto oli leveistä, maalaamattomista hirsistä, seinäpaperit vaaleansiniset, katossa vanhanaikainen kynttiläkruunu ja ikkunoissa valkeat, kotikutoiset uutimet. Pitkin seiniä kulki valkeiksi maalattuja, selkänojalla varustettuja sohvia, ja viidestä ikkunasta näkyi raivaamaton puutarha jättiläispuineen ja pensasrytöineen sekä laaja järven selkä.
Eivät olleet sukulaiset moniin aikoihin olleet niin hauskoissa kutsuissa kuin näissä Haimalan ristiäisissä. Helena-raukasta oli aikoinaan ollut paljon murhetta — siksi kaiketi ilo nyt oli sitä suurempi hänen onnestaan.
Lähtiessä vei Helena veljensä erilleen ja kysyi:
— Kuinka pastori jaksaa?
— Ränstyy ränstymistään, vastasi Juha.
— Käykö hän missään ihmisissä? kysyi Helena taasen huolestuneena.
— Käyhän hän talonpojissa. Ei hän enää moniin aikoihin ole taitanut käydä Saarlassa.
Helenan kasvoille valui puna ja hän painoi alas silmänsä.
— Etkö sinä sanoisi terveisiä pastorille, kun satut näkemään? Minä soisin, että hän kävisi täällä. Minä niin tahtoisin, että hän näkisi lapsen. En minä hänelle ole enää vihainen. En ole kenellekään vihainen… Sanotkos terveisiä minulta?
— Miksen minä sanoisi, koska sinä tahdot, vastasi Juha ja tunsi, että hänkin jo voi antaa pastorille anteeksi paljon, koska Helena kerran on tullut onnelliseksi.
Ja Juha vei Helenan terveiset pastorille.
— Vai oikeinkos pyysi käymään! huudahti pastori ja näytti ilostuvan.
— Pitää käydä.
Hän tuli uteliaaksi ja olisi mielelläänkin käynyt Haimalassa, mutta hänellä oli Helenaan nähden hiukan sama tunne kuin ennen Edithaan — hän ei saanut mennyksi huonoissa vaatteissa, paremmat oli hankittava.
Oli jo myöhäinen syksy, kun virkatoimet kerran veivät hänet Haimalaan päin. Emäntä oli silloin jo lakannut häntä odottamasta. Suuret puut pihamaalla ja puistossa olivat luoneet lehtensä maahan, joten tiet ja nurmikot olivat aivan keltaisinaan. Taivas oli harmaa ja itkettynyt.
Sellaisena päivänä ajoi pastori Haimalan pihaan. Se oli vanhanaikaisen herraskartanon pihamaa, lihava koira karkasi haukkumaan vastaan ja puodin rappusille ilmestyi nainen lautanen kädessä, sormessa riipumassa suuri avain. Huomatessaan vieraan hän nähtävästi aikoi pujahtaa aittaan, mutta ei ehtinyt, kun jo Jaakko Sand rattailtaan huusi:
— Hyvää päivää, emäntä.
Helena laski sekä lautasen että avaimen rappusille ja riensi rattaiden luo. Sama, sama hän oli kuin ennen! Sama keveä käynti, sama norja ruumis, ehkä sentään hiukan täyteläisempänä, samat verevät kasvot, loistavat silmät ja hiukset kiharoina ympäri valkean otsan — mutta kuitenkin oli hänessä jotakin uuttakin, mitä lienee ollut, jotakin tyyntä, pehmoista… Niin, kai se juuri oli sitä äitiyttä, sitä, jolla hän oli liittänyt elämänsä sirpaleet yhteen eheäksi onneksi.
— Terve tulemastanne, pastori, sanoi hän hymyillen, mutta ei katsonut vierastaan silmiin ja polttava hehku oli hänen kasvoillaan. — Pastori on hyvä ja käy sisään… Matti tulee ottamaan pastorin hevosen ja panee sen eteen kauroja.
Ja hän kiirehti keittiön kautta sisään ja pastori odotti isolla rapulla, kunnes palvelustyttö tuli avaamaan. Se oli siistinnäköinen, vanhanpuoleinen ihminen, nähtävästi emännän uskottu, sillä hän avasi salin oven kotiutuneella varmuudella ja käski istumaan.
Suuri talo, varakas talo — sen näki ensi silmäykseltä. Mutta emäntä — minne hän joutuikaan? Pastori odotti häntä malttamattomana. Hänen oli emäntää ikävä, hänen silmänsä janosivat häntä. Hän unohti, ettei hänellä enää ollut oikeutta pitää Helenaa omanaan. Vuodet, jotka olivat erottaneet heitä toisistaan, katosivat, ja pastori vain halusi painaa päänsä hänen rintaansa vasten, kietoa käsivarret hänen ympärilleen ja pyytää häneltä anteeksi, että oli ollut poissa niin kauan.
Välähdykseltä muisti hän, että Helenahan on toisen vihitty vaimo, mutta sen ajatuksen hylkäsi hän paikalla. Helena on hänen omansa! Se on ainoa mahdollinen suhde heidän välillään ja ainoa oikea. Kaikki muu on petosta… Myönnä vain, pikku Helena, että olet odottanut minua kuin pelastajaa. Saat nähdä, saat nähdä: nyt en enää päästä sinua.
Pastori nousi tuolistaan huohottavin rinnoin ja alkoi astua edestakaisin suuressa huoneessa, jonka lattia oli peitetty punaraitaisilla matoilla.
— Missä sinä viivyt? ajatteli hän. — Me olemme liian kauan olleet erossa. Odota sinä… nyt minä kumminkin sinut otan.
Silloin avautui ovi ja Helena astui kynnykselle lapsi sylissään.
— Minun täytyy pastorille näyttää pieni poikani… Eikö se ole iso poika! Tui, tui, tui… No, Juha, naurapa nyt… Se osaa jo nauraa… Noo, Juha, kuka nyt on paha! Kultuseni…! eihän se koskaan ennen ole ymmärtänyt vierastaa. Mutta täällä ei olekaan niin moneen aikaan käynyt vieraita…
Pastori vilkaisi äidin mieliksi lapseen: ihan tavallinen lihava löntikkä. Satojen sellaisten päälaelle hän ristiessään oli valanut vettä. Minkä voimakkaan lapsen Helena olikin jaksanut synnyttää maailmaan! Äiti säteili, kun hän katseli lasta, pani suunsa suppuun, pisti esiin kielensä pään, hymyili… eikä enää muistanut mitään muuta kuin lastaan.
Pastorin kädet vaipuivat ja hänen sydämensä ikään kuin taukosi sykkimästä. Hän tunsi pistävää, kalvavaa ikävää. Kaikki, joihin hän elämän varrella oli tarttunut, saadakseen käsilleen jotakin kiinteää kohtaa, olivat hänet hylänneet. Elämän erämaassa ei ole hänelle ketään, ei ketään, ei ketään! Sinä, Helena, olisit edes sinä voinut sääliä ja pysyä uskollisena.
Näin huusi pastorin sielu ja verestävistä silmistä puhui sanomaton suru. Mutta Helena ei edes katsonut häneen. Hän nauroi, hymyili, päästi pieniä lintumaisia ääniä ja loisti lastansa vastaan.
Pastoria kestitettiin komeasti Haimalassa. Yllin kyllin oli sekä ruokaa että juomaa. Ei kulunut puolta tuntia, ennen kuin tarjottiin jotakin uutta, milloin kahvia, milloin viiniä ja konvehtia, milloin uutta lajia viiniä ja kaakkua, milloin totia ja vihdoin illallista. Pastori totisesti ei voinut valittaa. Mutta kuitenkin läksi hän Haimalasta oka mielessään. Hän oli toivonut, että Helena olisi pysynyt hänelle uskollisempana! Häntä katkeroitti, että Helena saattoi olla niin täydellisesti onnellinen.
Lapsi, lapsi, se täytti nyt koko hänen mielensä — mutta entä jos lapsi kuolisi, kuinka kävisi sitten?
Turhaa oli pastorin kadehtia. Hän ei aavistanut mikä Helenaa odotti.
Helenan onni oli itse asiassa oleva ylen lyhyt.
Puolen vuoden vanhaksi päästyään rupesi lapsi kuihtumaan. Mahdotonta oli tietää mistä syystä, sillä siinä ei näkynyt mitään vammaa. Ei se valittanut eikä itkenyt, mutta ei se myöskään nauranut eikä kaarestanut, kuten terveet lapset siinä iässä. Isä koetti sitä hypittää ja äiti houkutella hymyilemään. Siitä ei tullut mitään. Lapsi näytti kärsivän. Kerran, kun äiti oli koettanut kaikkia keinojaan, hymyillyt, nauranut, kutitellut, vikitellyt kielellään, näyttänyt leikkikaluja ja lapsi vain tuijotti häneen suurin, tylsin silmin, joutui äiti niin epätoivoihinsa, että hän kävi kourin kiinni kehdon latoihin, painoi kasvonsa kehtoon ja purskahti itkuun.
— Lapsi, lapsi, mikä sinun on? Kun ei äiti ymmärrä…! vaikeroi hän.
Silloin lapsi parahti pahasti ja itki pitkän aikaa. Äiti ei ymmärtänyt, pitikö hänen surra vaiko iloita tästä elonmerkistä.
Helena katseli kaikkien muiden lapsia, jotka olivat siinä iässä, ja kyseli kautta rantain heidän äideiltään, oliko ollut sellaisia lapsia kuin Haimalan pikku Juha. Mutta ei ollut kenenkään lapsi ollut sellainen. Helena kävi lääkärinkin luona. Lääkäri määräsi huolellista hoitoa ja antoi lääkkeitä, joista ei saattanut huomata mitään vaikutusta. Mitä taas hoitoon tuli, ei äiti käsittänyt, miten hän saattaisi tehdä sen huolellisemmaksi.
Jota vanhemmaksi lapsi tuli, sitä selvemmin saattoi huomata, ettei se ollut kuin muut lapset. Se rupesi kävelemään ja puhumaan hyvin myöhään. Yksikseen se istuskeli ja leikki puupalikoilla. Ne olivat sille rakkaammat kuin kauniit leikkikalut, joita isä toi kaupungista. Ei se viihtynyt muiden lasten seurassa. Kun esimerkiksi Joutsian, Rason ja Ippilän lapsia oli käymässä Haimalassa ja niiden ilo helisi ympäri taloa, pelkäsi Helenan poika, pakeni äidin helmoihin ja rupesi itkeä kaihertamaan.
Jos tämä lapsi joskus olisi ollut edes jossakin pahanteossa! Jos se olisi käynyt kiinni johonkin pöytäliinaan ja vetänyt sen alas kaikkine tavaroineen! Jos se joskus olisi tuskastunut ja suuttunut jollekin leikkikalulle ja laskettanut sen menemään rikki! — Mutta ei mitään sellaista! Lapsi istui minne sen istutti, makasi minne sen laski makaamaan, söi mitä suuhun pani. Helenan poika oli toisenlainen kuin muut lapset, se täytyi koko maailman huomata.
— Mikäs sitä vaivaa, kun ei se leiki? sanoivat kerjäläisakat.
— Kun ei sitä saada selville, mikä tauti siinä on, vastasi hoitaja. — Lääkärissäkin on käytetty kuinka monet kerrat, mutta eivät vain saa paranemaan.
— Jaa, jaa, näin suuren talon poika, päivittelivät akat. — Olisi kyllä varaa elättää. Mutta eihän se elä, näkeehän sen päältäpäinkin. Johan sillä on kuolema silmissä!
Äiti kuuli joka sanan, sillä hän pysytteli tavallisesti niin likellä lasta, että kuuli kaikki, mitä sen ympärillä tapahtui. Kerjäläisakan sanat viilsivät kuin veitsen terät… Mutta lapsen pitää elää! Jumala, Jumala, auta! Lapsi on pelastanut äidin avioliiton ensi vuosien hirveästä yöstä ja jos se kuolee, tulee yö takaisin…
— Niin, niin, tietäähän sen, sanoivat muonamiesten vaimot emännälle suoraan vasten silmiä, — kun emäntä silloin oli niin huonona.
Yhtä mittaa sanoivat armottomat ihmiset sen hänelle. Ikään kuin ei hän itse olisi sitä tietänyt!
— No, mitä siitä yhdestä, lohduttivat ihmiset — Tulee toisia, jos se kuolisikin!
Mutta se ei saa kuolla! päätteli äiti. Ja hän kävi siihen kiinni, pusersi sitä epätoivoissaan vastaansa.
— Kun korjaisi vain Jumala pois, sanoi muuan köyhä vaimo, jonka lapsi monta vuotta oli potenut. — Parempi kuolema kuin kipeän elämä. Hyvässä korjuussa ne lapset ovat, jotka saavat pieninä kuolla…
— Mutta ehkä Jumala vielä tekee pikku Juhan terveeksi! kuiskasi äiti ja hänen mielessään versoi uusi, vahva usko. — Jos äiti vie lapsensa Helsinkiin. Siellä on hyviä tohtoreja…
Pikku Juha vietiin Helsinkiin. Sekä isä että äiti olivat hänen mukanaan ja he kävivät kolmen tohtorin luona. Mutta siellä he vain saivat vahvistuksen pelolleen, jota he tähän asti tuskin olivat uskaltaneet sanoihin pukea. Lapsi oli tylsämielinen, parantumaton. Elää se kyllä silti saattoi. Mutta ihmistä ei siitä koskaan tulisi.
— Ei ollut onnea minun nimelläni, sanoi Joutsian isäntä sisarelleen. — Muistatko, kuinka sinä toivoit, että minun nimeni tekisi lapsen minun kaltaisekseni?
He istuivat kiikkulaudalla Haimalan puutarhassa, ja heidän edessään oli sininen järvenselkä. Aurinko paistoi lämpöisesti ja laineet kimmelsivät ja välkkyivät. Oli sunnuntai, ja koko talon väki, yksin lapsenhoitajakin, oli kirkossa.
Helena istui kädet ristissä ja seurasi silmillään pikku Juhaa, joka oli istumassa ruusupensaan alla nurmella. Lapsen kädessä oli kaksi puista palikkaa ja niitä se sommitteli päälletysten. Siinä se taas oli istunut puolen tuntia kumminkin, liikkumattomana. Äidin kasvoissa kuvastui sanomaton tuska. Hän oli kalpea ja laihtunut, otsaan silmien välille oli syntynyt kaksi syvää piirtoa. Kyynel valui poskea alas. Lapsen sininen kolttu loisti iloisesti nurmelta, tuulenpuuska liehutteli sen pellavankarvaista tukkaa ja varisteli ruusupensaista valkoisia lehtiä sen päälaelle ja hartioille.
X
Nainen se pitkin matkaa oli ollut viittana Jakob Sandin, Keihäsjärven papin tiellä. Harvoin se oli kulkenut lyhty kädessä ja johtanut valoisille ylängöille. Jos sillä olikin ollut lyhty, niin Jakob Sand oli puhaltanut sen sammuksiin ja sitten oli riennetty kuumiin horhiin… Nainen se oli, joka vihdoin tuli Jakob Sandin kompastuskiveksi. Mutta ei ylhäinen Editha-rouva eikä liioin Haimalan Helena. Vaan se oli Joutsian pieni piikatyttö, sen hurskaan äidin lapsi, Susanna.
Muisti pastori varsin hyvin sen syksyisen illan, jolloin hän hänet otti haltuunsa. Se tapahtui Tulettänessä ja siellä oli silloin paljon miehiä koolla ja elämä oli iloista, kuten aivan vanhoina, hyvinä aikoina. Oo, elämä Keihäsjärvellä oli viime aikoina käynyt niin ikäväksi ja siivoksi että inhotti! Vapaus oli vanhana talluksena poljettu jalkain alle ja erotus hyvän ja pahan välillä oli käynyt ihmisten lapsille niin epäselväksi, että he pelkäsivät kaikkea eivätkä uskaltaneet mennä minnekään — ei edes kirkkoon, sillä siellähän hallitsi Jakob Sand. No niin… kuka tuo tyttö lienee ollutkaan, se oli joka tapauksessa nuori, verevä, veikeä lapsi. Hän tuntui kyllä tutulta, pastori muisteli jossakin nähneensä huivin alta pilkottavan paksun, pellavankarvaisen palmikon. Olisiko tyttö toissa vuonna ollut rippikoulussa? Ei pastori muistanut varmaan.
Ihmeellinen taika on tuollaisessa nuoressa, koskemattomassa tytössä, sen pienessä kiemailussa ja sitten sen pelossa… Tämä oli pelännyt häntä, sillä se oli todella ollut kokematon ja koskematon. Sellainen vanha, tottunut naisten kesyttäjä kuin Jaakko Sand sen tunsi käsiinsä, heti kun hän kiersi kätensä naisruumiin ympäri. Tyttö ei tahtonut taipua. Hänet oli lähetetty asialle… Isäntä oli käskenyt joutua… Tyttö oli itkenyt, hän oli luvannut huutaa, hän oli rukoillut sekä Jumalaa että sitä miestä, joka hänen edessään huohotti ja jota ei hän lehdon pimeydessä voinut nähdä… Onneton lapsi, ei se ymmärtänyt, että pelastus kävi sitä mahdottomammaksi, jota enemmän hän itki ja rukoili… Sittemmin unohtui koko tyttö, kuten kymmenet ennen häntä, kunnes pastori eräänä sunnuntaina keskellä saarnaansa huomasi hänet kirkon penkissä, vaipuneena itkemään. Mistä hän hänet tunsi? Siitä, että huivi oli valunut päästä ja näkyviin oli tullut paksu, vaalea palmikko, jollaista ei ollut kenelläkään muulla hänen seurakunnassaan. Hän oli silloin illalla jo punninnut palmikkoa kädessään… Tyttö-raukka itki katkerasti. Mikähän hänen oikein oli? Pastori miltei suli, kun hän ajatteli tämän elämän kovuutta, ja kun hän luki saarnanjälkeisiä rukouksia, hän teki sen hartaana ja ajatteli kaiken aikaa tuota tyttöä.
Mutta kävi vaikeammaksi, kun hän huomasi, että hän tuli rippiväen joukkoon. Jos tyttö katsahtaa häneen, jos tyttö tuntee hänet, jos tämä karkaa ylös penkistä… Pastori pelkäsi nuoren tytön silmiä, hänen kätensä vapisivat niin ettei hän tahtonut saada rippileipää hänen hampaisiinsa, ja kalkista läikkyi viiniä maahan, kun hän muutti sitä suusta suuhun. Jos… jos tyttö luo häneen silmänsä, niin hän… niin hän pyörtyy tai hän kivettyy siihen paikkaan…! Ei hän ollut ensinkään kaunis: kasvot olivat täynnä äkämiä, leveät kasvot, poskipäät pystyssä. Ainoastaan otsa oli puhdas ja siitä nousi pehmoinen pellavanvalkea tukka, joka katosi huivin alle ja valui paksuna palmikkona pitkin selkää. Kädet olivat puserruksissa nenäliinan ympärillä alttaripöydällä, karkeat, veripunaiset kädet suuren, kotikutoisen nenäliinan ympärillä, joka lisäksi oli itketty likomäräksi. Niissä kasvoissa oli ääretön avuttomuus, ääretön hyljättyys, ne hytkivät ja vääntyivät ja kurkussa kulahti vähän väliä, kun tyttö nieli kyyneliään. Ihmiset veisata vetelivät: Oo Jumalan karitsa, joka pois otat maailman synnit… Silmät turvonneina nousi tyttö alttaripöydän äärestä ja hoippui penkkiin. Pastori pakeni sakaristoon, haki kaapista pullonsa ja kulautti kurkkuunsa. Ja sen tiensä meni pahoinvointi ja hän ainoastaan ihmetteli, kuinka tyttö silloin illalla oli voinut tuntua niin viekoittelevalta. Mutta ainahan asiat päivänvalossa näyttävät toisilta kuin pimeässä.
Myöhemmin pastori näki kerran vilahdukselta tutun vaalean palmikon. Silloin hän kysyi, kuka tyttö oli, ja sai tietää, että hän palveli Joutsiassa. Hän ei ollut käynyt rippikoulua Keihäsjärvellä, vaan naapuripitäjässä, koska sinne oli lyhyempi matka sieltä metsäkulmalta, missä hän asui.
Ikävä asia, että hän palveli Joutsiassa. Joutsian mies oli käynyt pastorille yhä vastenmielisemmäksi, sillä hän juuri hiljaisella, näennäisesti vaatimattomalla käytöksellään täällä villitsi ihmisiä tekopyhyyteen ja itsevanhurskauteen. Niin juuri… Ja hän sai aikaan enemmän kuin olisi luullut yhden miehen ehtivän saada. Se yksi mies vaikutti kuin kahle sekä pastoriin että Hallbomiin, nimismieheen ja henkikirjuri Nylanderiin.
Eräänä aamuna kertoi Amanda, pastorin lihava taloudenhoitajatar, sellaista juttua, että Joutsian piika, se sellainen nuori Sanna-niminen tyttö, oli kadonnut. Sitä ei löydetty mistään.
— No, onko haettu? kysyi pastori ja ikään kuin hätkähti.
— On.
— Kai se on mennyt kotiinsa.
— Kun ei se ole mennyt kotiinsa. Kuuluvat pelkäävän, että se on hukuttanut itsensä.
Pastorin mieleen juolahti puheet Helenasta. Kuinka monta kertaa hänen hukuttautumisestaan puhuttiinkaan! Ei ihminen sentään niinkään hukuta itseään! Hukuttiko Helena? Mitä vielä! Lastaan lellittelee par'aikaa Haimalassa! Niin kai tekee se Joutsian piikatyttökin! Tätä ei pastori kumminkaan sanonut.
— Ovat hakeneet kaivot ja avannot, jatkoi Amanda. — Eikä ole löytynyt.
— Kyllä routa porsaan kotiin ajaa, sanoi pastori. — No, mitä sinä katselet?
Amanda katseli pastoriin pitkään.
— No mitä sinä katselet! ärjäisi pastori uudelleen.
— En mitään, sanoi Amanda, veti alahuultaan pitemmälle ja läksi keittiöön.
Pastori nielaisi kirouksen, nousi, astui pariin kertaan lattian poikki ja meni sitten kaapille, jossa hän säilytti juomiaan. Hähhäh sentään! Hän tunsi olevansa kuin tervassa. Jos toista jalkaa nosti, niin toinen takertui. Jota kiihkeämmin koetti siirtää ajatusta muuhun, sitä pahemmin se sotkeutui siihen samaan. Kunhan ei tyttö sittenkin tekisi jotakin hullutusta! Hohhoh, Jakob Sand, mihin kaikkiin sinä sotkeudutkin!
Iltapäivällä, kun pastori seisoi ruokasalin ikkunassa, näki hän, että
Joutsian hevosella ajettiin sivuitse tavatonta kyytiä.
— Mihinkähän nyt on niin kiire? sanoi Amanda, joka pesi astioita keittiössä.
Pastori kuuli selvästi hänen puheensa ja aikoi jo ärjäistä, että "eivätkö joutsialaiset enää saisi ajaakaan ilman sinun lupaasi?" Mutta hän päästi ainoastaan pienen kirouksen ja meni huoneeseensa.
— Kun eivät olisi löytäneet Sannaa, jatkoi Amanda taasen keittiössä, — ja menisi hakemaan vallesmannia…
— Herra siunatkoon kuitenkin! sanoi karjapiika siihen.
Pastori nousi tuimasti ja paiskasi kiinni keittiöön vievän oven, jotta ikkunat helisivät. Kyllä ne akat osaavat rämpättää! Ettei niitä olisi tässä maailmassa .. Eikös tuo mokomakin, tuo Amanda, lähtenytkin pihalle tähystelemään!… Kaivelee tuossa nyt hampaitaan ja katsoo ja katsoo… Pastori oli jo ikkunan ääressä ja koputtamaisillaan ruutuun, mutta malttoi mielensä. Ties mitä Amanda olisi ruvennut ajattelemaan! Hän katseli äsken muutenkin jo niin hävyttömästi… Jos lähtisi tästä ulos… Mutta mihin? Tulettäne oli pahassa paikassa, itse Joutsian vieressä… No, jopa hän nyt oli tulemaisillaan lapseksi uudestaan, kun niin pelästyi sitä, että Amanda tähysteli maantielle!… Mutta kas, nytpä tämä näkee jotakin, koska karkaa portille. Siihen pysähtyy huivitta päin, lämmittelee käsiä esiliinassaan ja hyppii vuorotellen toisella, vuorotellen toisella jalalla. Hullun näköinen se on, mokomakin!… Voi sinuas, sinä pullea Amanda, sinuakin minä olen viitsinyt katsella!…
Totta tosiaan, vallesmannia siellä tuodaan Joutsian hevosella. Amanda pysäyttää hevosen ja pastori näkee, kuinka hän huojuttaa päätään ja huitoo käsillään.
Pastorin päähän syöksyy veri niin tuimasti, että tuntuu siltä, kuin se pursuisi esiin ihon alta. Hetkisen perästä puistattaa kylmä häntä ja kädet käyvät likomäriksi. Nojaten kirjoituspöytäänsä hän kuuntelee sydämensä lyöntejä, raskaita, epätasaisia lyöntejä kuin vasaran iskut… Kuolema tulee, ajattelee hän itsekseen. Hän koettaa liikkua, mutta ei pääse paikaltaan. Silmissä on kaikki mustaa, liikkuvaa.
Kuolema! ajattelee hän taasen ja outo lamaus lyö hänet. Mutta hetkisen perästä hän näkee pimeyden haihtuvan kuin mustan verhon, jota hiljaa vedetään sivu, ja samassa hän pääsee liikkeelle. Kuinka jalat painavatkin, kuinka huonoksi hän on käynyt!
Editha! parkaisee hän ilman ääntä ja hänen silmiensä ohitse välähtää jotakin valkoista. Seuraavassa hetkessä tulee se musta taas takaisin, se, joka on kuin kuolemaa, ja hänessä on tilaa vain yhdelle ajatukselle: kun pääsisikin kaapille! Ja hän panee kaikki voimansa liikkeelle saavuttaakseen tämän päämäärän, viimeisen elämässä: päästäksensä kaapille.
Pullo, pullo! Ei tarvitse lasiakaan! Kunhan hän vain löytää pullon… Kaapille! Kunhan pääsee keinutuolille ensin… Sitten on vain pari askelta! Ei lasiakaan… kunhan vain saa pullon!
Hää! Hän pääsee, hän pääsee! Siunattu pullo! Elämä palaa, lämmin, suloinen elämä. Se karkaa kuin tuli läpi luitten ja ytimien. Mies pääsee pystyyn, esineet pysyvät paikoillaan silmien edessä, permanto on taasen lujana jalkojen alla. Mies ojentuu suoraksi, eikä mikään muu todista mennyttä myrskyä kuin sinertävä puna poskilla.
— Mitä sinä taas älmennät! tokaisee hän Amandalle vasten kasvoja, kun tämä juosta lönköttää sisään ja jo tullessaan huutaa ja toimittaa:
— No, Herran tieten, kun se tyttö on hukuttanut itsensä! tulee Amandan suusta kuin koskesta. — Kun Joutsian miehet tänä aamuna menivät ruoppakuopalle, niin sieltä löysivät huivin, joka oli jäänyt lammikon pinnalle. Sitten rupesivat etsimään ja eivätkös löytäneetkin tyttöä!… Se oli niin kovasti pelännyt vanhempiansa… Arvelevat, että se siksi… Kun se oli, raukka, ollut niin kovasti jäätyneenä ruoppaan, etteivät tahtoneet irti saada…
— Älä nyt huuda, keskeyttää pastori hänet vihdoin — Kuuleehan sitä nyt vähemmälläkin.
Amanda luo häneen vihaisen katseen ja katoaa keittiöön. Ja hetkisen perästä kuuluu vain etenevä ryty, kun piikojen askeleet ja äänet häviävät pirttiin.
Pastori koetti ottaa avukseen järkensä. Ehkei se asia ensinkään ollut sillä lailla. Tiesihän sen jokainen, mitenkä huhut muuttuivat kulkiessaan. Jos olisi lähtenyt Joutsiaan tiedustelemaan? Mutta ei maittanut se esitys… Olisiko talonpoikaisihmisellä ollut niin paljon häpeäntuntoa ja hienotunteisuutta? Olisiko sellaisessa piikatytössä ollut niin paljon rohkeutta — niin, suorastaan rohkeutta? Ei hän saattanut sitä uskoa! Ei ole leikintekoa ottaa itseltään henki.
Pastori pääsi pian epäilyksistään, sillä Joutsiasta palatessa poikkesi nimismies Liljeblad pappilaan. Kaikki, kaikki oli totta.
Ystävykset istuivat pastorin kamarissa kuten niin monena monituisena iltana ennenkin, samassa nahkasohvassa, jonka yläpuolella riippui Lutherin kuva ja pastorin ampuma-aseet. Heidän edessään olivat totivehkeet kuten niin monena monituisena iltana ennen, mutta puhe ei tahtonut luistaa.
— Hyi, sanoi nimismies ja sylkäisi. — On se koiran virka se minun virkani: nuuskin kaikkia haaskoja ja… Hyi saakeli sentään!
Ja sitten hän kertoi minkä näköinen ruumis oli ollut. Se oli ollut niin kiinni liejussa, että oli rautakangilla irroitettava. Eikä siitä osannut muuta eroittaa kuin silmien valkuaiset ja hiukset, jotka pääsivät irti ja laahasivat reen perässä kuin mikäkin kellertävä harja. Tavattomat hiukset sillä ihmisellä olikin!
Pastori istui äänetönnä ja kuunteli, kasvot kankeina.
Nimismies loi häneen äkkiä katseensa. Molempien posket punoittivat juomisesta.
— Kunnon veliseni, virkkoi hän, — ikävintä tässä jutussa on se, että sekoittavat sinut siihen…
Pastori koetti olla hämmästyvinään.
— Minut…!
— Niin, että sinä Tulettänessä…
— Tiedän, tiedän.
— No, älä nyt noin pelästy! Kaipa sen helposti saa todistetuksi, ettet sinä sinä iltana ollut Tulettänessä.
— Oliko… oliko tyttö sanonut mitään?
— Ei, eivät olleet saaneet häntä sanomaan, vaikka emäntäkin monta kertaa oli koettanut pyytää oikein kauniisti, kun tyttö oli niin onneton.
Pastori sivaltaa kädellä otsaansa ja hengittää helpommin. Mutta samalla kiihtyy tuska hänen sielussaan: hyvä tyttö se on ollut, arkaluontoinen tyttö. Kuinka kauhean onneton hän onkaan mahtanut olla!
— Vai niin, sanoo hän hajamielisesti.
— Niin, jatkaa Liljeblad. — Hallbomin väki sen helposti todistaa, sinä olet niin monet palvelukset tehnyt heille.
— Tiesi niitä Hallbomeja!
Nimismies purskahti nauruun.
— Kyllä minä ne takaan! Sinun pitää ennen kaikkea ottaa tämä asia järkevästi. Mitä sinä nyt tämmöisestä noin sydännyt? On niitä nähty pahempiakin! Ja kuulepas vielä! Olisi hyvä, jos sinä jollakin lailla voisit hieroa sovintoa rengin, sen Epramin kanssa. Hän se on pahin. Kas, hän oli tytön sukulainen ja kaikesta päättäen pikiintynyt tyttöön. Hän murjotti niin mustasti, että luuli hänen aikovan syödä joka miehen. Hän se juuri käräjiin tahtoo. Minusta voisivat peittää unheeseen koko jutun: eihän tyttö enää siitä kostu, mitä hänelle nyt tehdään.
Mutta pastori oli jo niin humalassa, ettei hän tietänyt mistään. Hän rallatteli itsekseen ja näpäytti sormillaan ikään kuin ajaakseen lentoon kärpäsiä. Kun Liljeblad yritti lähteä pois, takertui hän tämän kaulaan ja rupesi itkemään.
— Älä jätä minua, veli. Minä kuolen tänä yönä.
Nimismies nouti Amandan ja yhdessä he johdattivat pastorin sänkyyn.
Tuli kauhea yö. Pastori makasi kuin paasien alla, ei hän voinut huutaa eikä valittaa, ei hän saanut edes hengitystä kulkemaan. Hän oli joka hetki tukehtumaisillaan ja hänen täytyi ponnistaa voimiaan äärimmilleen, ennen kuin rinnasta läksi ääntä.
— Aaa… Auttakaa…!
Amanda tölmäsi ylös unestaan ja sytytti tulta. Pastori oli kasvoiltaan ihrankarvainen ja hiki pisaroi hänen otsaltaan. Amanda kostutti hänen ohimoltaan kylmällä vedellä, antoi hänen haistella etikkaa ja murisi äreästi: "Kun ei anna ihmisten maata."
Pastori virkistyi hiukan ja meni uudelleen uneen. Hän painaa jotakin rintaansa vasten ja etsii sen niskaa. Siitä lähtee jotakin paksua, mustaa… Se on ruoppaa, se on kylmää… Jäätyneen lammikon pinnalla pilkottaa jokin vaate… Näkyy punakirjavaa röijyä, näkyy pellavankeltaista tukkaa… Tukka aukeaa ja alkaa laahata reen perässä… Ruopan alta katselevat avonaiset silmät, nurin päässä… Kaikkea tätä pitää pastori sylissään ja painaa sitä rintaansa vasten…
Amanda herää taasen pahaan parahdukseen ja sytyttää tulta. Ei tässä tänä yönä näy saavan nukkua! Sellaista se on, kun juo kuin sika eikä tiedä määrää. Palakoon nyt tuli koko yön.
Yö on pitkä. Hiljaisuus hymisee, kynttilään tulee pitkä karsi, joka rupeaa rätisemään ja käryttämään. Amanda kuorsaa jonkinlaisella vuoteella, jonka hän on tehnyt lattialle ovensuuhun.
Hiiretkö ne nakertelevat uuninnurkassa? Jyrsivät, jyrsivät, juoksentelevat vinnillä, että jyskyy, toisesta päästä toiseen! Pastori käskee silmiänsä aukenemaan, hän tahtoo avata silmänsä ja nähdä: hän ei saa niitä auki! Kannet ovat kuin juotetut kiinni! Eivät aukea! Mutta kansien läpi hän on näkevinään pienten hiirien hissuttavan esiin nurkista, pysähtyvän vuoteen ääreen katselemaan häntä… Niillä on mustat, liikkumattomat silmät kuin helmet… Niiden silmät menevät nurin!
Pastori karkaa ylös vuoteesta. Karsi kynttilässä on tuumaa pitkä ja käryää ja rätisee. Liekki leimuaa sen ympärillä, koko huone liikkuu, kiikkuu ja huojuu… Henget leijailevat ja liehuttavat harmaita vaippoja.
— Auttakaa! parahtaa pastori ja putoaa takaisin vuoteelleen.
— No mikä nyt taas on? ärisee Amanda. — Kuka käskee sillä lailla juomaan! Nooh… tuonko viinaa vai aarakkia, vai…?
Ja hän sylkäisee hyppysiinsä, niistää kynttilän, viskaa karren nurkkaan ja lähtee toiseen huoneeseen.
— Aijai, aijai, puhelee pastori itsekseen. — Minä en uskalla lausua sinun nimeäsi, sinä… ylhäisin. Olen sitä niin paljon turhaan lausunut. Jumala…!
Aamupuoleen yötä hän vihdoin menee uneen, joka antaa voimia ja virkistää. Hämärissä herättää Amanda hänet ilmoittamalla, että Joutsian isäntä jo kauan on ollut täällä odottamassa. Hän tulee kirjoituttamaan ruumista.
Sitä ei Amandan laisinkaan tarvitsisi ilmoittaa, sen pastori kyllä arvaa muutenkin… On hän sentään tänään aika paljon parempi. Se oli kammottava se viime yö. Miten voikaan mielikuvitus päästä sellaiseen valtaan?
Hän on tullut vanhaksi ja raihnaaksi. Äää sentään, mikä rytö ihminen on!
Nyt on edessä ilkeä tehtävä: istua kuuntelemassa itsevanhurskaan miehen selityksiä. Tai ehkäpä se nyt tulee se suursiivous… Äää sentään…! Tämä elämä on roskaa!
Juha oli lammasnahkaturkissa, musta kaulus jonkin verran auki, niin että paljas kaula näkyi. Hän istuutui tuolille ovensuuhun ja kierteli lakkia käsissään. Hänen hymynsä oli vähän väkinäistä ja odotus oli nostanut malttamattomuuden punan hänen poskilleen.
— Tottahan pastori jo on kuullut siitä kuolemantapauksesta, alkoi hän.
— Johan minä siitä vähän kuulin, vastasi pastori huolettomasti. Hän istui kirjoituspöytänsä ääressä ja kaiveli paperiveitsen kärjellä hampaitaan. — Onhan se aika ikävä tapaus.
— On. Kyllähän me sitä kauan pelättiin, että tyttö jotakin tekee, kun se oli niin onnettomana. Ei se saanut lohdutusta Jumalan sanasta eikä mistään.
— Vainaja ei muuten taitanut olla kirjoissa tässä pitäjässä? huomautti pastori.
Juha kertoo kaikki mitä tietää ja pappi tekee muistiinpanoja hopeavartisella kynällä, jonka vihdoin laskee kädestään tomuttuneelle, helmillä ommellulle kirjoitusmatolle… Mitähän tuo isäntä nyt aikoo? miettii hän itsekseen katsellessaan Juhaa. Juha on todella sen näköinen kuin hän aikoisi sanoa jotakin painavaa ja juhlallista. Hän näyttää itse kärsivän sanottavastaan eikä pastori suinkaan aavista mitään hyvää. Kai hän nyt vihdoinkin aikoo käydä siihen puhdistustyöhönsä!
— Amanda! huutaa pastori ruokasaliin päin, — etkö sinä nyt jo tuo sitä?
Vaikeapa isännän todella on päästä puheen alkuun! Hän asettaa käsivarret polvilleen, kiertelee lakkia käsissään, oikaisee selkänsä suoraksi, katselee Lutheruksen kuvaa ja tarkastaa ampumavehkeitä seinällä. Mutta sanoja ei hän saa suustaan.
Kuinka merkillisesti kaikki kelpo ihmiset ovat toistensa näköisiä! ajattelee pastori itsekseen katsellessaan Juhaa. Magnus Ståhle esimerkiksi ja tuo talonpoikainen isäntä tuossa muistuttavat suuresti toisiaan. Ties mistä syystä. Ne ovat sitä tulevaisuuden kansaa, ne ovat ne, jotka perivät maan…
Amanda toi sisään pullon ja kaksi lasia. Ilman tarjotinta läiskäyttää hän ne kirjoituspöydälle, jolla ennestään on kaikenlaista romua.
— Ikäviä ne sellaiset tapaukset ovat! saa Juha vihdoin suustaan.
— Ovat, vastaa pastori vakavasti.
— Onko pastori koskaan ajatellut syytä siihen, että tämä meidän pitäjä on kuin pakanain maata?
— Lieneekö tämä huonompaa kuin muutkaan pitäjät! sanoo pastori nauraen.
— Mutta eivät nämä tällaiset tapaukset todista kristillistä elämää. Ja kun niitä sattuu niin usein. Ei ole siitä kauan, kun Immolan renki tappoi oman veljensä ja Peräkulman kylän miehet rankkitiellä heittivät yhden tovereistaan hankeen paleltumaan…
— No niin, hyvä naapuri, keskeyttää pappi. — Seurakunta on sekalainen. "Antakaa molempain kasvaa elonaikaan asti, ja elonajalla sanon minä elomiehille: kootkaa ohdakkeet lyhteisiin poltettavaksi, mutta nisut korjatkaa minun aittaani", sanotaan Herran omassa sanassa.
Pastori sai kun saikin ne sanat suustaan. Hänen mielenmalttinsa ja kristillisyytensä palasivat vaistomaisesti paikalla, kun hän joutui rahvaan kanssa tekemisiin. Joutsia vaikeni, nojasi käsivarret polviinsa ja katseli saappaitaan.
— Mutta kun ei meidän seurakunnassa tunnu nisuja olevankaan, puhui hän taas. — Kun kaikki onkin vain ohdakkeita.
— Noo, eiköhän siellä Joutsiassa liene nisujakin.
Pastori pani sanoihinsa aika paljon kärkeä ja Juha ymmärsi hänet paikalla. Hän vilkaisi pastoriin ja tuli ihan punaiseksi.
— Mutta kyllä siihen kyllästyy, sanoi hän tiukemmin, — kun joka päivä katselee sitäkin elämää Tulettänessä. Siellähän tämäkin tyttöraukka tuhottiin.
Vai niin, ajatteli pastori, sinne sinä pyrit! Mutta ei pidä sinun ainakaan sitä voittoa saada, että minä sinun edessäsi seisoisin nolona.
— Jaa, jaa, sanoi hän. — Maailman pahuus on suuri. Mutta kenenkä syy se on, että Tulettäne Joutsian maalle joutui? Vanhan isännän! Minä kuulin omin korvin, kuinka hän rukoilemalla rukoili kauppias Hallbomia ottamaan kestikievarinpidon haltuunsa. Ei se kauppias ensinkään ollut tulossa, sillä ei se hollinpito kenellekään huvia ole… No niin, ja kuka käskee ihmisiä räyhäämään Tulettänessä?
Juha ei puhunut mitään. Keskustelu meni jo toiseen suuntaan kuin hän oli tarkoittanut eikä hän tahtonut saada kiinni siitä kohdasta, jossa se häneltä hämääntyi.
— Mutta, sanoa tokaisi hän äkkiä, — kyllä sentään papin pitäisi koettaa olla esikuvaksi seurakunnalle.
Pastori katsoi häneen pitkään.
— Vai niinkös isäntä arvelee? Mutta pappikin on kai ihminen.
— Mutta ainaisen kanssakäymisen Jumalan kanssa pitäisi antaa hänelle voimia seisoa kiusauksia vastaan.
— Mutta jollei kanssakäyminenkään auta?
— Silloin ei rukous ole rukoiltu hengessä eikä totuudessa…
Nyt se oli sanottu. Juuri tätä Juha niin kauan oli hautonut mielessään ja vaikea sitä oli ollut sanoa. Hän loi pastoriin tutkivan katseen ja odotti jännittyneenä, mitä tämä sanoisi. Mutta pastori ei sanonut mitään, purskahti vain nauruun.
Ja nauroi kauan. Nauroi! Se hävetti Juhaa paljon enemmän kuin jos hän olisi torunut. Sillä se todisti, ettei hän välittänyt hänen sanoistaan vähääkään ja että hän vain teki hänestä pilkkaa.
— Seurakunta elää niinkuin pappi elää, jatkoi isäntä. — Vaikeata se on, kun pitää taistella luontoaan vastaan. Se on niin, että hammasta puree ja nyrkkiä pui. Mutta jollei sitä tee, niin sittenhän menee kaikki, menee käsistä, menee talo, koti, menevät lapset… Kaikki menee niinkuin Simolakin meni…
Äkkiä leimahti pastorin silmissä ja hän ojentui suoraksi ja kiivastui:
— Ihmisen ei koskaan pidä taistella luontoaan vastaan! Juuri siitä tulevat kaikki erehdykset ja harha-askeleet. Se on suurin rikos, minkä ihminen voi tehdä…
Isäntä tuijotti pastoriin suurin silmin ja hänen kasvonsa kalpenivat.
— Mitä pastori nyt…? Tietäähän sen mitä ihmisen paha luonto tahtoo: se tahtoo juoda ja myllätä ja murhata… Mutta ihmisessä on hyväkin luonto. Pitää taistella sen hyvän luonnon puolesta…
— Juominen ja myllääminen ja murha ei ole mitään itsevanhurskauden ja tekopyhyyden ja lähimmäisen tuomitsemisen rinnalla…
Väri palasi isännän kasvoille ja hän tunsi pastorin sanojen tähtäävän suoraan itseensä. Pastorista henki tavaton uhma ja kosto. He katselivat toisiaan hetkisen silmästä silmään ja hetki tuntui pitkältä, vaikkei se ollut kuin silmänräpäys.
— Mutta, virkkoi isäntä vihdoin ikään kuin rukoillen, — jos ihminen elää niinkuin pastori nyt sanoo oikeaksi, niin hänhän tuhoaa niin paljon muita ihmisiä. Niinkuin nyt sen meidän piikatyttömmekin kävi… Ja entä omaisten…! Kuinka…?
Juha vaikeni ja jäi tuijottamaan pastoriin. Tämä oli äkkiä muuttunut ikään kuin häntä olisi lyöty kasvoihin.
Pastori istui kirjoituspöytänsä ääressä, kasvot vihertävää, likaista lasiruutua vastaan. Lihava leuka riippui kappaleen matkaa alas rintaa, kasvot olivat pöhöttyneet, tuuheissa mustissa hiuksissa erottautui harmaita hapsia. Miehen yllä oli likainen paita, ylhäältä puuttui nappi, takin rintapielet olivat tahroja täynnä. Jopa oli mennyt surkeaksi Keihäsjärven ennen niin muhkea pappi!
Oli jo suuri päivä eikä tulta olisi enää tarvittu. Mutta kynttilä palaa käryytti yhä kirjoituspöydällä kaikkinaisen kaman joukossa: siinä oli likainen kaulus, olkaimet, koiran kaulahihna rautavitjoineen, kirjoja, papereita, tupakantuhkaa ja pullo sekä kaksi lasia.
Pastori äänsi jotakin niin hiljaa, ettei Juha saattanut sitä kuulla. Hänen silmänsä tuijottivat ikään kuin tyhjyyteen ja niiden reunat olivat punaiset ja silmälaudat turvonneet.
Juhan tuli paha olla. Että hän olikin ruvennut lyömään noin lyötyä miestä.
— Ei pastori pahastu, sanoi hän ja nousi. — Pastori taitaa olla kipeä. Ei pastori pahastu. En minä ole tarkoittanut pahaa…
Pastorin outo, pingoittunut katse kääntyi isäntään, jonka kasvoilla oli hyväntahtoinen hymy.
Kuinka sillä miehellä oli kirkas otsa! Kuinka sen kasvoihin oli turvallista katsoa! Tuon hymyn lämmössä pastorin kasvot ikään kuin sulivat.
— En minäkään, sanoi pastori vihdoin vastaukseksi isännän viime sanoihin.
Juha yritti jo tulla ihan ymmälle, sillä ei hän käsittänyt pastoria. Mutta samassa tuli pastorin kasvoihin iloa ja hän muuttui äkkiä aivan ennalleen ja nousi reippaasti seisomaan. Ihmeellinen mies oli pastori: vasta vallan lamassa ja äkkiä taasen pystyssä!… Isäntä oli jo lähtemäisillään, mutta muisti samassa:
— Niin, minunhan vielä piti puhua hautaamisesta. Olemme aikoneet haudata vainajan jonakin päivänä ensi viikolla. Tottahan siihen taasen saa haudata kirkon aidan taakse, minne ennenkin on haudattu tällaisia kuolleita. Kaipa ne nyt siksi saavat asian tutkituksi. Huomenna pitäisi tohtorin tulla kaupungista. Kun vain saisi ruumiin sulamaan siksi ja vähän siivotuksi sitä ruopasta. Jos pastori sitten olisi hyvä ja tulisi pitämään sitä toimitusta. Jos sopisi vähän puheessa lohduttaa niitä omaisia. Kyllä minä sitten pastorin vaivat palkitsen. Kai niitä huomenna tulee tänne katsomaan. On tämä niille kova kolaus, jos on kauhea sivullisillekin.
Nyt tulee kaikki takaisin, palaa koko se yöllinen painajainen!… Vai pitää hänen tyttö vielä haudatakin… Taikka kuopata, sillä eihän itsemurhaajia haudata… Hänen täytyy nähdä musta arkku upotettavan kuoppaan kirkon aidan taa. Häpeässä täytyy toimituksen tapahtua, ei sille raukalle lueta edes samoja lukuja kuin muille eikä sen arkun päälle panna edes vihittyä maata.
Tässä toimituksessa ei pastori saata olla osallisena! Jumaliste ei! Hän kuolee ja kaatuu siihen kuoppaan, jollei hän kuole jo ennemmin… Vaikka kuolisi nyt heti… Hän kuulee kummallista ääntä. On kuin mustat siivet taikka yölepakkojen nahkaiset evät kohisisivat ja räpyttelisivät hänen ympärillään. Kuoleman musta enkeli varmaan painuu hänen päällensä, katsoo häntä silmiin ja ojentaa kätensä ottamaan hänen sydäntään… Eikä hänen tarvitse muuta kuin puhaltaa, niin elämän liekki sammuu.
Isäntä on aikoja sitten mennyt. Mutta yhä istuu pastori tuolissaan, pää painuneena korkeaa selkänojaa vasten.
— Mitäpä siitä, jos ne valallaan puhdistavatkin hänet epäluuloista ja rangaistuksesta! Sen ne kyllä tekevät, sen hän kyllä uskoo: ovat ne ennenkin tehneet vääriä valoja! Mutta jos tätä tällaista sieluntilaa jatkuu, niin tämähän on helvetti maan päällä. Nyt hän näkee tällaisia jo valoisana päivänä — entäs sitten kun tulee yö!
— Aamiainen on pöydässä, ilmoittaa Amanda ja tuo muassaan paistetun sianlihan hajua.
Hän oli taasen kuullut uusia juttuja kuolemantapauksesta ja latelee niitä nyt pastorille. Manu siellä Joutsiassa on sentään merkillinen mies, kun hän tietää ihmisten kuolemankin edeltäkäsin. Eräänä iltana olivat väet kaikki istuneet pirtissä puhdetöidensä ääressä ja isäntäkin oli ollut siellä, mutta Sanna ei ollut — niin Manu tuli äkkiä sisään, puisteli ruumistaan ikään kuin olisi palellut ja sanoi: "Kuka taas kuolee, kun niin veistelee kirstunlautoja!" Miehet rupesivat kaikki nauramaan, mutta tytöt kysyivät pelästyksissään: "Missä?" "Tuolla riihen takana!" sanoi Manu. Siihen oli sitten Eprami nauraa tirskunut, että "kaikkia turhia!" Mutta eipäs naura enää kukaan. Kun se ruoppakuoppakin on riihen takana.
Pastori seisoi ruokakaapin ääressä, pullo kädessä ja otti ryypyn toisensa perästä. Kun Amanda sen huomasi, karkasi hän kiinni pulloon.
— Heretkää nyt jo! huusi hän. — Olette taas juovuksissa kun pitäjäläisiä tulee. On sitä viidessäkin ryypyssä…
— Menetkö hiiteen, akka! huusi pastori takaisin ja uhkasi häntä pullolla. — Minä juon niin paljon kuin tahdon.
Hän karkotti Amandan huoneesta ja söi ateriansa suurella melulla ja kolinalla. Sitten hän pani maata ja nukkui päivälliseen asti. Illansuussa kävi hän pirtit, navetat, hevostallit ja kyseli ja määräili, niin että palvelijat hämmästyivät. Mutta se oli sellaista, ettei hän tahtonut jäädä yksin. Ja yötä hän pelkäsi jo ennen kuin se oli tullutkaan. Tulettänessä oli moni ilta tähän asti kulunut rattoisasti ja hauskasti — sinne ei nyt ollut yrittäminenkään. Liljebladille — kuka sinne olisi uskaltanut lähteä! Siellä tietysti olisi saanut kuulla kaikki historiat uudelleen.
Mutta tottakin; tänäänhän on saunapäivä. Se on oikein erinomaista, se.
Saunassa tulee ihminen terveeksi.
Pastori valmistautui erityisellä varovaisuudella vastaanottamaan yötä. Hän ei illallisekseen syönyt siansorkkiakaan, joista hän niin paljon piti, sillä hän tahtoi välttämättömästi saada unta. Ei hän sentään ollut terve. Hän tunsi sen koko ruumiissaan. Varmaankaan ei viikatemies ole kaukana…
Sillä Joutsian miehellä oli niin kirkas otsa. Niin, niin… Hän ja hänen kaltaisensa ne lopultakin voittavat. Ne ovat niitä, jotka eivät ole osanneet elää, mutta jotka sen sijaan osaavat kuolla. Ei niille miekkosille koskaan tule sellaista painajaista kuin niille, jotka ovat osanneet elämisen taidon. Hohoijaa, kuinka tämä Keihäsjärvi tulee hyväntapaiseksi, jahka tästä viikatemies korjaa pois vanhan papin, Jakob Sandin… Äää sentään. Mutta hän ei vielä ole korjattu, hän elää vielä ja aikoo elää! Hän aikoo nukkua ja unen loppumattomasta lähteestä ammentaa voimia elämiseen.
Uni, mustasiipinen, ja mustasilmäinen, joka kulkee hiipimällä ja helistelee hiljaisuuden tiukua yössä, kuinka tervetullut se onkaan onnettomien vuoteiden ääreen! Mutta se menee vain onnellisten luo, niiden ylle levittää se laheat siipensä, niihin katselee syvine, rauhallisine silmineen, niiden korvan juuressa helistelee se hiljaisuuden tiukua. Yö, mustasiipinen, mustasilmäinen yö… ei se armahda niitä, jotka sitä huutavat luoksensa! Ei se sinäkään kovana yönä armahtanut Jaakko Sandia, Keihäsjärven pappia.
Hän väänteli, käänteli ja hikoili vuoteessaan.
— Kun en minä uskalla lausua sinun nimeäsi, sinä kaikkein korkein! ähki hän.
— Editha, Editha! Sinäkin hylkäsit minut — tule edes sinä luokseni…!
— Helena! Minä olin kova sinulle, mutta sinä annoit aina anteeksi — armahda minua tällä hetkellä!
— Jos minä uskaltaisin huutaa sinua avukseni, sinä kaikkein korkein!… Mutta minä en uskalla…!
Ei ääntä, ei hiiskahdusta vanhassa pappilassa. Jo alkaa kuulua jotakin… On kuin joku kehräisi… kaukana… hyrisee, hymisee, sihisee… Ääni kasvaa. On kuin puitaisiin jossakin hyvin etäällä… Sahataan. Ja taas hyrisee, hymisee, jyrisee. Jo kuuluu selvästi, että höylätään… Kirkas terä karkaa pitkin laudan pintaa ja lastukiehkura lennähtää ilmaan. Terä kulkee itsestään, näkymätön käsi sitä vie…
Kirstunlautoja! Paljon kirstunlautoja! Tyttönen, joka ruoppakuoppaan hyppäsi, ei paljoa tarvitse. Pieni oli tyttönen! Mutta sillä oli suuri tukka. Koko sen pienen tyttösen saattaa peittää niihin pellavankarvaisiin hiuksiin. Niin, ja entä sen lapsi…! Kirstunlautoja, kirstunlautoja!… Höylä käy, höylä käy — hei! Lastukiehkurat lentävät — hei! Kirstunlautoja suurelle miehelle! Suuri mies viedään kunnialla hautaan — hei hei! hautaan! Vihittyä multaa kirstun kannelle — hei! Kauniita puheita haudan partaalla — hei!… Tyttönen kuopataan aidan taakse, missä siat tonkii ja vasikat tanssaa! Kirstunlautoja isälle, äidille, lapselle! Kirstunlautoja kaikille kolmelle! Nimeen isän, pojan, pyhän hengen, amen…!
Höylä käy vimmatusti, laulu kohisee kuin myrskyn pauhina: hei, hei, hih, hei!
— Kun minä uskaltaisin huutaa avukseni kaikkein pyhintä nimeä! lennähtää pastorin päähän kuin salaman välähdys. — Sitten minä olisin pelastettu… Auta…!
Höylä käy yhä. Kirstunlautoja, kirstunlautoja! On kiire. Tyttönen odottaa laudalla riihessä…! Suurta miestä ei lauta kannata, suuri mies pannaan suoraan arkkuun. Hihhihhih-hei!
Tulikirjaimilla kirjoitettuna välähtää pastorin silmien edessä nimi, jota ei hän ole uskaltanut lausua: Jeesus Kristus. Oi, jos hän saisi sen vaikkapa kuiskatuksi, niin se auttaisi häntä ja hän pelastuisi!
Mustasiipinen enkeli katselee häneen… Sen sulat ovat laheat ja suuret. Enkeli ojentaa kättään, ojentaa toista kättään, laskee ne Jakob Sandin ohimoille… Ne ovat kylmät kuin jää ja ne hivelevät polttavaa päätä. Enkeli katselee syvältä… Hiussuortuva valuu olkapään yli… hiuksista valuu ruoppaa ja vettä…
Jakob Sand kokoaa viimeiset voimansa ja huutaa äärimmäisessä hädässä:
— Jeesus Kristus!
Aamulla tavattiin Jakob Sand, Keihäsjärven pappi, hengettömänä vuoteestaan.