XI
Kauppias Hallpumilla ja hänen Saarallaan oli paljon lapsia. Vanhin poika, Edvard, oli jo talon isäntänä. Isä oli ostanut hänelle Reipin talon, se kun sattui menemään erittäin halvalla. Toinen poika, Frans, kävi vielä koulua. Seuraavat lapset olivat tyttöjä ja askartelivat kodissa apuna, nuorimmat olivat juuri niitä, jotka talon lasten kanssa leikkivät tienteossa.
Ei lapsista aina ole iloa. Se Edvard, Reipin nuori isäntä, hän se vasta tuottikin huolta! Hän joi kuin viimeistä päivää. Ei hänelle riittäneet mitkään rahat eikä häneen pystyneet mitkään puheet, eivät hyvät eivätkä pahat. Häntä oli koetettu ojentaa piiskaamallakin. Isä hutki häntä, vaikka hän jo oli suuri mies. Mutta ei auttanut ei niin mikään. Muuten hän oli hyvänluontoinen ja ystävällinen poika. Pitäjäläiset pitivät hänestä enemmän kuin kenestäkään Tulettänen väestä ja kylän tytöt olivat kilvan häntä ottamassa. Mutta vanhemmat vihasivat häntä, kun hänestä oli niin paljon harmia.
Iloa tuotti sen sijaan Frans. Se se oli poika! Kuinka somasti hän jo lapsena oli osannut mittailla puodissa, puhella ihmisille ja hieroa kauppoja! Ei totta totisesti kukaan päässyt menemään puodista ostamatta, kun pikku "Pranse" seisoi myymäläpöydän takana. Hän soitti suutaan, liikkui liukkaasti kuin kärppä, nauroi ja kehui tavaroita. Pranse oli kauppamieheksi syntynyt. Pranse voitti sillä alalla isänsäkin. Mutta hän oli lisäksi koulussakin etevä! Aina hän toi kotiin hyviä todistuksia ja opettajat suosivat häntä kaikella tavalla. Pransesta oli iloa. Pranse oli oikein vanhempiensa toivo.
Kolmas lapsista, Miina, oli hiljainen, kalpea tyttö. Heikko hän oli ollut koko ikänsä ja eräänä keväänä, kun Keihäsjärvi loi jäitään, hän sammui pois ja hänet kannettiin hautaan.
Oli muuten aivan erinomaista, kuinka kuolema juuri sinä keväänä teki puhdasta Tulettänen puolella. Sotamiehenleskiä ja niiden lapsia kuoli myötänään ja kauppiaan lapsista meni neljä yhteen kyytiin, niin että jo rupesi ihan hirvittämään, kun ei pitäjällä tiedetty mistään kulkutaudista ja Tulettänessä kaatui toinen toisensa perästä. Se Edvartti olisi saanut kuolla! Siitä ei olisi ollut vahinkoa. Mutta hän jäi kuin jäikin eloon, jäi juomaan ja mellastamaan vanhempiensa harmiksi.
Ei ole tulettäneläisten ja joutsialaisten väli entisestään parantunut. Naisväet sentään sopivat jotenkin, juovathan ne silloin tällöin kahvikupin toistensa luona ja kahvikuppi sovittaa monta pahaa, kun se tulee tarjotuksi oikeaan aikaan. Mutta isäntä ei pistä jalkaansa Tulettänen puolelle ja näkee sen selvästi hänen kasvoistaan, ettei hän mielellään näe Tulettänen väkeä omalla puolellaan.
— Saittekos mitään talosta? kysyy Hallpumska lapsiltaan, kun ne palaavat kotiin talosta, missä ovat olleet leikkimässä talon lasten kanssa.
— Annettiin meille kahvia.
— Olikos nisusta?
— Ei, mutta voileipäpilput emäntä pisti käteen.
— Olivatkos talonväet ystävällisiä?
— Olivat kyllä. Emäntä niisti tuon Hilman nenänkin.
— Entä sanoikos isäntä mitään?
— Ei sanonut. Eihän se koskaan sano mitään.
Niin, ei sano! Ei puhu eikä pukahda, ei hyvää eikä pahaa. Jo se vähempikin harmittaa. Eikä pistäisi jalkaansa Tulettänen puolelle, vaikka mitä luvattaisiin. Kiittää kauniisti kun kutsutaan, mutta ei tule, ei vahingossakaan. Riihilleenkin kun menee, niin joka kerta tekee kierroksen eikä mene Tulettänen pihamaan läpi, vaikka siitä olisi paljon lyhyempi matka.
Merkillisen hyvin nuori isäntä on menestynyt. Työtä hän tekee kuin muonamies, kulkee kuormien perässä kuin palkattu renki, kuokkii ja luo ojaa kilpaa työmiesten kanssa. Ja kaiket iltaa hän istuu pirtissä puhdetöiden ääressä. Ja siellä sitä sitten jutellaan maailman asioista. Kaikki mitä lehdissä on, pitää kerrottaman rengeille ja piioille. Niinkuin ne niistä mitään ymmärtäisivät! Mutta isäntä tahtoo, että oltaisiin yhtä perhettä. Sen tähden syödään yhteisessä, pitkässä pöydässäkin. Ja siihen viedään vieraatkin. Saavat tyytyä!
Kaipa se halvaksi tulee sellainen! Mutta tuhlataan sitä taas kaikenlaisiin turhiin. Kalenterit pitää olla ja kirjat! Paikalla kun asiat rupesivat paranemaan, lähdettiin tilaamaan sanomalehtiä. Ja niitä sitten odotetaan! Ja hyvistä valtiollisista uutisista iloitaan, niin kuin maamies iloitsee hyvästä viljavuodesta. Ei kauppias sellaista ymmärrä. Se se jotakin on, joka tuntuu omassa kukkarossa tai omassa nahassa! Mutta tämä tällainen — tyhjää!
Rason rusthollari käy alituisesti veljeään tervehtimässä ja Joutsian isäntä taas vuorostaan häntä. Veljekset ovat niin hyvät keskenään, ettei puheesta heidän välillään tahdo koskaan loppua tulla. Se on oikein lapsellisen näköistä, kun he pyhäisin tuntikausia astelevat yhdessä maantiellä: toinen saattaa toista kotiin, mutta ei raskitakaan erota, vaan saatetaan ja saatetaan loppumattomiin.
— Mikä noita nyt taas kävelyttää tuossa? mouruaa Saara. — Eikös noita nyt millään saa lakkaamaan.
Tulettänen väkeä hermostuttaa ja harmittaa, kun isännät siinä astelevat edestakaisin. Hallpumilaiset ovat vainuavinaan, että he punovat juoniaan Tulettäneä vastaan. Mutta eihän miehiä voi kieltää astelemasta omien peltojensa halki valtamaantietä!
Sisarusten keskinäiset välit ovat yleensä olevinaan niin tavattoman hellät. Säännöllisesti käydään vieraissa, milloin Haimalassa, milloin Lumiassa, milloin Rasossa, Ippilässä tai Joutsiassa. Mennään lauantaina oikein joukolla, lapsetkin kaikki mukana, ja palataan sunnuntai-iltana. Terveisiä lähetellään yhtä mittaa ja tämä Joutsian isäntä kirjoittaa esimerkiksi Haimalaan kirjeitäkin, ja emännät lähettelevät toisilleen tuliaisia.
Joutsiassa ollaan kaikin puolin nousemaan päin. Ensi vuodet isäntä kitui ja kitkutti, mutta nyt hänen peltonsa kasvavat, niin että pois tieltä vain! Haimalassa suree emäntä hiuksensa harmaiksi, kun ensimmäisestä lapsesta tuli sellainen tylsä. Mutta johan siellä on toisia lapsia ja rikas on talo! Lumiassa on lapset kuolleet yhtä kyytiä. Emäntä on ihan yksinään. Ovat kuolla kupsahtaneet kuten rusthollarikin kuoli! No niin, mikäpä emännän on hätänä — rikas emäntä!… Ippilän isäntä on hauska mies… hän vähän juoksenteleekin. Tulettäneenkin pistäytyy silloin tällöin. Mutta Raso se vasta paisumistaan paisuu. Talokin on niin komea katsella kuin linna. Rakennusta on kuin kokonaisessa kylässä ja Rason isäntä yllyttää veljeään, Joutsian isäntää; ainaiseen rakentamiseen. Jo pitäisi alkaa riittää huonetta Joutsiassakin: on uudet kivinavetat, on uudet jyväaitat, kellarit, hevostallit — riihirakennuksista puhumattakaan, jotka jo alkavat käydä vanhoiksi, ne kun ovat nuoren isännän ensimmäistä käsialaa.
Kaikista ihmeellisin muutos on kuitenkin tapahtunut Saarlassa majurin kuoltua. Siellä hallitsee nyt nuorempi poika, Maunu. Sellaisen ylpeän herrasväen poika, ja mikä talonpoikainen mies hänestä on tullut! Ylimpänä ystävänään hän pitää tätä Joutsiaa. Istutaan sunnuntai-iltakaudet yhdessä, ostetaan heinänsiementä yhdessä ja kolmisin Anttilan isännän kanssa toimitetaan kaikenlaisia pitäjän asioita, niinkuin uutta kirkkoa ja kansakouluja, siltoja ja teitä metsäkulmille. Ja niin käy Saarlan herra puettunakin, ettei häntä tahdo rengistä erottaa.
Mutta eipä jaksanut armo katsella uudenaikaista elämää Saarlassa! Helsinkiin muutti, sinne missä Kustaa-herrakin asuu. Kustaa-herra on siellä jo päässyt ylhäisiin virkoihin ja kuuluu naineen rikkaan ja ylhäisen.
Vaan jättipä Saarlan armo ennen menoaan muistomerkin Keihäsjärvelle: pastori-vainajan haudalle istutti hän koreat, mustanpuhuvat kuuset. Kukapa pastoriraukan hautaa muuten olisi muistanutkaan! Pian olisi kumpu siitä tallattu tasaiseksi. Mutta eräänä päivänä — sen näki koko kylä — ajoi armo vaunuissaan kirkolle päin ja perässä tulivat rattaat, joissa kuljetettiin neljää koreaa kuusentainta. Kaikki arvelivat hänen ajavan istuttamaan niitä majurin haudalle ja Hallpumi vielä mietti itsekseen, että mihinkähän ne enää mahtuvat, kun haudalla jo on se mahdottoman suuri kivi, joka kuuluu maksaneen kaksi tuhatta markkaa! Mutta kuusetpa joutuivatkin Sand-vainajan haudalle. Haudankaivajan lapset olivat tirkistelleet portin raoista ja he näkivät, kuinka miehet upottivat taimet kuoppiin. Sitten lähetti armo pois kaikki ja jäi yksin myllertämään multaan. Niillä valkoisilla käsillään, joita ei koskaan oltu rasitettu työssä! Sitten hän oli seisonut hyvän aikaa liikkumattomana katselemassa työtään ja vihdoin pannut polvilleen ja painunut suulleen hautaturpeen päälle. Kauan hän siinäkin oli ollut. Hevoset olivat jo malttamattomina kuopineet maata. Kun hän sitten vihdoin viimein erkani haudalta, olivat hänen silmänsä olleet ihan punaisina kuin itkemisen jäljeltä, ja hän oli ollut totinen kuin kuoleman enkeli, kun hän astui lasten ohitse ja pitkät mustat vaatteet lakaisivat maata.
Mutta kauniit kuuset sai vain pastori-vainaja haudalleen. Eivät ne olleet tavallisia kuusia, vaan joitakin ulkolaisia, hyvin mustanpuhuvia.
Yhtä kaikki kuitenkin, kuinka se maailma muuttuu!
Tulettänessäkin on elämä käynyt paljon hiljaisemmaksi kuin ennen. Ei yksin sen tähden, että viinanpoltto kiellettiin, sillä saahan viinaa rännistä, vaikkei niin hyvääkään ole. Mutta ihmiset ovat käyneet niin oudoiksi. On käynyt niinkuin pastorivainaja ennusti, että maailma tulee niin ikäväksi, ettei sitä viitsi katsella. Vanhat ihmiset ovat kuolleet pois tai makaavat halvattuina — niinkuin nimismies Liljebladkin, joka jo kuudetta vuotta on maannut liikkumattomana. Hänen virkaansa hoitaa mies, joka seurustelee Joutsian ja Saarlan herran kanssa ja silloin myöskin tietää, millainen on mies! — Ja jos nuoremmassa polvessa joku haluaisikin elää hauskemmin ja oman mielensä mukaan, niin sitä sanoo nykyinen maailma rentuksi ja roistoksi. Jos on ottanut lasin ja iloissaan laulelee, niin sitä sanotaan räyhäämiseksi. Ja viinasta varoitetaan niinkuin varastamisesta. Sellaista oppia saarnaa nykyinen pappikin keihäsjärveläisille, ja se oppi menee niihin niinkuin tupakka! Sand-vainaja sanoi aivan oikein, että vapaus on poljettu jalkojen alle kuin vanha kinnas.
Tulettänen kauppias haluaisi mielellään elää entiseen iloiseen tapaan. Mutta hänellä on taasen haittana se, että terveys on pettänyt hänet. Tulee sellaisia aikoja, jolloin jalat turpoavat kuin pölkyiksi eikä pääse niillä mihinkään. Toisinaan hän pyörtyy ja on monta aikaa kuin kuollut. Mutta hän virkoaa taas ja ajoittain on hän sama reipas ja virkeä kauppias Hallbom kuin entisinä hyvinä aikoina.
Kielletty on viinanpoltto ja kauppaa rajoitetaan minkä ehditään, mutta toki ei vielä ole kielletty lampaita kasvamasta villaa! Tuuhea on takku lampaiden selässä, vielä lyövät tytöt ja ämmät pirtaa Keihäsjärvellä, vielä kelpaavat kankaat ja langat kaupaksi keisarikaupungissa. Hei vain, kauppias näyttää kuin näyttääkin maailmalle, että hän elää. Hänellä on jo kauan ollut uusi, nerokas tuuma, jolla hän vielä palauttaa entiset iloiset ajat. Viina on kielletty, viina-raukkaa ahdistetaan kuin metsän haukkaa. Mutta on toinen juoma, makea ja viaton, joka vasta on syntynyt ja joka voittaa tulevaisuuden: se on olut, se.
Kauppias itse puolestaan kyllä nauraa koko juomalle: se on lasten leikkiä! Mutta nuorten suihin, jotka eivät ole tunteneet puhtaan viinan makua, se hyvästi kelpaa. Mutta sitä ei hän sano muuta kuin sellaisille vanhoille ystäville kuin Liljebladille ja muille senaikaisille. Kaikille muille hän kehuu olutta. Ja hänen suuri ajatuksensa on perustaa oluttehdas Keihäsjärvelle. Hän olisi sen jo aikoja sitten tehnyt, jollei olisi ollut kipeänä.
Yritys on jo alulla. Hän on sen takia tehnyt monet matkat kaupunkiin ja voittanut paljon rahamiehiä puolelleen. Keihäsjärven isännätkin ovat aika suosiollisia asialle — paitsi taasen tämä Joutsia. Hän on taaskin häntä vastaan, hän epäilee taasen tätä asiaa, vaikka viisaat ja oppineetkin ovat sen puolella. Joutsian isäntä on kuin onkin aina ollut kivenä hänen, kauppias Hallbomin, tiellä. Hän on siihen alituisesti kompastunut. Mikähän hän ilman tätä isäntää olisikaan? Puoli pitäjää olisi hänen hallussaan! Joutsian isäntä oli ensimmäinen, joka täällä nousi vastakynteen, ja nyt niitä on kymmeniä ja satoja! Kauppias totisesti vihaa Joutsian isäntää, kun hän vain alkaa ajatella, mitä kaikkia harmia hänestä on ollut.
Mutta hänpä taivuttaa Joutsian vielä tämän olutasian puolelle. Niin totta kuin hän on Tulettänen kauppias, niin hän sen tekee! Hän ei väsy eikä lakkaa, ennen kuin Joutsia on mukana yrityksessä. Ei hän tarvitse tämän rahoja — yhden ainoan osakkeen kun vain ottaisi, jotta voisi sanoa ihmisille, että Joutsiakin on mukana. Kaikki luottaisivat silloin asiaan.
Kauppias päätti taaskin mennä Joutsiaa puhuttelemaan. Hän valitsi sellaisen ajan, jolloin tiesi isännän olevan erittäin lauhalla tuulella. Hän meni muutamia päiviä ennen Tuomaan markkinoita, juuri silloin, kun Joutsian vanhin poika, Antti, oli tullut kotiin koulusta. Isäntä rakasti suuresti lapsiaan, varsinkin Anttia. Hyvinhän poika olikin edistynyt! Kauppias oli vuokrannut kojut valmiiksi markkina-ajaksi, hänen tavarakuormansa olivat jo lähteneet ja itse hän oli menossa perässä. Ennen menoaan hän poikkesi Joutsiaan.
Isäntä oli todella tavattoman pehmeällä tuulella, sen näki jo hänen kasvoistaankin. Heti paikalla hän pyysi kauppiasta saliin istumaan ja kävi keittiössä toimittamassa vieraalle kahvia. Kauppias myhähteli itsekseen, sillä näin hyvin ei häntä vuosikausiin oltu vastaanotettu Joutsiassa.
Mutta ei! Eipäs isäntä sittenkään taipunut uskomaan hyvää siitä uudesta yrityksestä, jota kauppias nyt kumminkin kolmannen kerran kävi kehumassa.
— Kunhan ei siitä tehtaasta vain tulisi harmia, sanoi isäntä. — Jos taas rupeavat juopottelemaan tässä.
— Kun se on sellainen juoma, ettei se mene päähän, selitti kauppias ja kiihtyi aivan tulipunaiseksi. — Se vain tekee ihmiset lihaviksi ja punaisiksi. Sitä saa juoda niinkuin vettä.
— En minä, en minä kuitenkaan, sanoi isäntä ja hymähti kovia sanoja lieventääkseen.
— Kyllä isäntä vielä sitä katuu, kun näette muiden rikastuvan.
Juhassa leimahti vanha viha taas liekkiin. Se leimahti aina, kun hän joutui silmästä silmään katsomaan kauppiasta. Mutta hän sai sisunsa hillityksi eikä puhunut mitään.
Kauppias näki parhaaksi välillä poiketa toiseen aiheeseen. Eiköpähän tuota nyt kuitenkin saa taipumaan!
— Jokos on tultu kotiin koulusta? kysyi hän mesissä suin.
— Johan poika tuli toissapäivänä, vastasi isäntä ja hänen piirteensä pehmenivät.
— Toi kai taas hyvän todistuksen?
— Toi kyllä, vastasi isäntä koettaen tehdä ääntään vaatimattomaksi.
Hän oli ylpeä Antista: paljaita kymmeniä ja yhdeksiä oli pojan todistuksessa.
— Hyviä todistuksia se aina toi se meidänkin Pranse. Eikös sitä… sitä koululaista saisi nähdä?
Isäntä nousi tuolilta ovensuusta, jossa hänen vieraiden aikana oli tapana istua, astui tupakkapöydän luo, joka oli toisessa päässä huonetta ja laski sikaarinpätkän kädestään. Hänen kasvoillaan oli kaiken aikaa isänilon ja ylpeydensekainen hymy.
— Antti, virkkoi hän ja raotti ovea pihanpuoleiseen peräkamariin, — tule tervehtimään kauppiasta.
Tuoli jyrähti, kun poika noustessaan siirsi sitä. Hän oli pitkä, laiha poika, tummat hiukset pörrössä, ikään kuin sormia juuri olisi vedetty niiden läpi. Kotikutoiset vaatteet olivat käyneet pieniksi, housut olivat lyhyet, hihat eivät ulottuneet ranteisiinkaan. Nenäkakkulat tekivät pojan hiukan oppineen ja hajamielisen näköiseksi. Sitä paitsi hän oli aika lailla hämillään, kuten likinäköinen ihminen tavallisesti on, jos hänet äkkiarvaamatta yllätetään.
— Terveisiä Hämeenlinnasta, sanoi Antti ja punastui.
— No… jopa sitä on aika lailla kasvettu! sanoi kauppias, joka ei oikein tietänyt, sanoisiko Antiksi, kuten ennen, vai kutsuisiko jo herraksi. — Ja aina vain ollaan lukuhommissa. Koskas sitä sitten tullaan ylioppilaaksi?
— Ensi keväänä olisi tarkoitus.
— Vai jo ensi keväänä! Kun minusta tuntui siltä, että sinne oli vielä kokonainen vuosi. Niin, niin, kyllä ne ajat kuluvat!
Isä rykäisi ovensuussa ja painui jalallaan oikaisemaan suoraksi mattoa. Hän oli Antista niin iloissaan, että kyyneleet pyrkivät nousemaan kurkkuun.
— Siitä on tullut koko herra! sanoi kauppias ja taputti Anttia olalle.
— Pitää nyt käydä meidän Pransea tervehtimässä, kun hän kotiin tulee.
No niin, lisäsi hän samassa, kuinkas se meidän asiamme nyt käy, hyvä
isäntä?
— Jaa sen oluttehtaan? sanoi isäntä ja ikään kuin heräsi. — En minä… en minä sentään siihen nyt rupea. Enhän minä voi estää teitä rakentamasta tuonne mäkeen, joka on teidän hallussanne, mutta minä en sellaisiin puutu.
Veri kohahti kauppiaan päähän. Häntä suututti niin että oikein huimasi.
Itseään hilliten hän alkoi:
— Isäntä on aina ollut minua vastaan. On se aivan ihmeellistä, että aina, aina vain. Tämäkin nyt on niin selvä asia ja niin hyvä asia…
Joutsia tuijotti kauppiaaseen ikään kuin kärsien. Hänen kasvonsa kävivät sinertäviksi, aivan kuin hän olisi ollut kipeä. Tosin hän hymyili mutta väkinäisesti, niin ettei voinut tietää, oliko hän heti purskahtamaisillaan itkuun. Äkkiä leimahti hänen silmissään niin oudosti, että kauppiaan täytyi keskeyttää lauseensa.
— Voi olla, sanoi isäntä. — Minä en voi estää teitä tekemästä mitä tahdotte, mutta minä en puutu mihinkään.
Sanat tulivat kuin seinäksi vastaan. Ja niine hyvineen kauppiaan täytyi lähteä. Häntä sapetti, häntä suututti niin, että sydämeen koski, mutta minkäpä hän mahtoi. Oli jo kiirekin. Hänen täytyi saavuttaa kuormat, ennen kuin ne ehtivät kaupunkiin. Sillä Edvartti oli kaupungissa ja hän saattoi minä hetkenä hyvänsä myydä tavarat ja juoda rahat kurkkuunsa.
Kun kauppias astui eteiseen, lehahti häntä vastaan herneruoan haju. Joutsian rengit, viisi tukevaa miestä, tulivat ylös portaita ja kulkivat tömisten keittiöön. Sieltä näkyi pitkä ruokapöytä, reikäleipäkasat kummassakin päässä, keskellä höyryävät vadit.
Pieni poika kimpuroi ylös penkille ja huusi isää syömään.
Isä hymähti, mutta ei sanonut mitään. Hän saattoi kauppiaan kuistille ja kääntyi siitä sisään.
Oli jo hyvä rekikeli ja iloisesti soi kauppiaan kulkunen mennessään. Keittiöstä saattoi hyvän aikaa nähdä reen, sillä aittarakennukset olivat siirretyt pois maantien edestä ja koivuja oli istutettu tietä vastaan.
— Mutta mikäs nyt on, virkkoi joku rengeistä, ennen kuin vielä oli ehditty nousta pöydästä, — kun kauppias palaa takaisin? Ja poika ajaa kuin viimeistä päivää.
Poika ajoi todella kuin viimeistä päivää ja itki, valitti, niin että kuului kauas.
— Missä kauppias on? ihmettelivät miehet Joutsian keittiössä. — Kauppiasta ei näy missään… On, on, sentään… Hän on pitkänään. Hän on tullut kipeäksi!
Ja kaikki heittivät päivällisensä ja läksivät kiireen kautta ulos.
Huonosti olivat asiat.
Kun oli päästy Jyrmän ahteen alle, oli kauppias parahtanut ja sanonut sydämestään ottaneen kiinni niin pahasti. "Käännä kotiin!" oli hän huutanut ja sitten mennyt tainnoksiin. Muutaman kerran vielä oli äännähtänyt, mutta nyt oli Rason tienhaarasta asti maannut ihan äännetönnä. Lieneekö enää henkeäkään.
Oli, oli hän toki hengissä. Miehet kantoivat hänet sisään ja Saara juotti hänelle rommia. Se virkisti niin että kauppias pääsi pystyyn.
— Mitä te täällä teette! huusi hän ensi työkseen miehille. — Menkää hiiteen! Minä lähden markkinoille. Ei minulla vielä ole aikaa kuolla.
Totta se oli, ettei hänellä vielä ollut aikaa kuolla. Sillä kuormat olivat matkalla kaupunkiin, kojut tilatut, markkinat ylihuomenna ja juoppo poika valmiina kaupungissa. Hevonen vain uudelleen valjaisiin!
— Muija, sanoi hän Saaralle, — tuo minulle voileipää! Närästää niin… Muista sitten käydä maksamassa vuokra taloon.
— Mahdoit itse maksaa kun talossa kävit.
— Tuo ruokaa äläkä mokota.
Kauppias oli kyllä muistanut vuokran, mutta hän oli huomannut, että maksupäivä oli isännälle vastenmielinen ja siitä syystä ei hän ollut tahtonut ruveta vuokraa viemään, kun hänen piti puhua oluttehtaasta.
— Tuo nyt pian sitä ruokaa, että pääsen lähtemään! huusi hän jo keittiöön. — Ties mitä se Edvartti tekee, jos jää kuormien kanssa. Myy kaikki ja juo…
Samassa muistui kauppiaan mieleen, että ovatkohan rahat kaikki vielä lompakossa? Ettei kyytipoika heittiö vain ollut varastanut mitään, kun hän Jyrmän ahteen alla niin pahasti sattui pyörtymään… Kuka ne viikarit tietää… Se olisi kyllä voinut oivaltaa, että nyt käy ottaminen… Ja kauppias riensi tuon tiensä krouvikamariin, päästi alas piirongin oven, otti lompakon taskustaan, sylkäisi sormiinsa ja rupesi laskemaan. Viisimarkkaset, kymmenmarkkaset, kaikki eri setelilajit olivat eri pinkoissaan. Näyttivät olevan ihan kunnossa. Paras sentään laskea…
Aijai kuinka pahasti taasen otti kiinni. Aijai kuitenkin!… Maailma musteni kauppiaan silmissä ja hän putosi suin päin rahojensa päälle.
Saara tuli huoneeseen ja kutsui häntä syömään. Ei liikahda, ei ole kuulevinaan.
— No, tule nyt siitä, kun sellainen hätä oli olevinaan… No, tokkos kuulet!
Hän tulee ääreen, pukkaa miestään selkään… Silloin retkahtaa kauppias maahan jotta romahtaa… Herra Jumala, se on ihan sininen kasvoiltaan, siinä ei enää ole henkeä!
Sillä lailla loppui Tulettänen haltija, kauppias Gustaf Hallbom.
Jonkin aikaa hänen vaimonsa vielä jatkoi liikettä, jopa teki pari
Pietarin-matkaakin. Mutta kovin vähäiseksi kävi siitä puoleen elämä
Tulettänessä. Paras poika, Pranse, luki eikä ottanut ruvetakseen
hoitamaan puotia. Hän oli aina tahtonut päästä herraksi. Tämä
Edvartti… ei, ei sitä osannut ajatellakaan sellaiseen!
Isäntä näytti toivovan, että Hallpumska muuttaisi pois Tulettänestä ennen kontrahtiajan loppumista. Mutta sellaisia ei Hallpumska ajatellutkaan. Hän eli päinvastoin siinä toivossa, että isäntä antaa hänen asua siinä kuolemaansa asti, vaikka kontrahti onkin loppunut.
XII
Katselet vuosia eteenpäin: kuinka pitkiltä ne näyttävätkään! Yksi vuosi murheessa ja huolessa riittää tekemään uurteet nuoriin kasvoihisi ja harmentamaan hiuksesi. Kymmenen vuotta: suo ilman pohjaa, meri ilman rantoja, erämaa ilman ääriä! Se on kuin peninkulmien tie, joka suorana lähtee silmiesi edestä ja joka näyttäytyy niin kauas kuin katseesi kantaa. Toivottomalta tuntuu sellainen taival.
Mutta kun se on kuljettu ja katsahdat jälkeesi, on kaikki kuin unennäköä. Kuinka nuo vuodet ovatkaan menneet? Huomaamatta ovat valuneet käsistäsi kuin vesi!
Kun Juha Kustaanpoika eli isännyytensä ensi päivää, oli tulevaisuus näyttänyt hänestä ainaiselta yöltä: ei valonsädettä missään! Se päivä ja pitkä rivi seuraavia päiviä olivat kuin raskaita sadepisaroita rajuilman alussa. Jokainen oli täynnä kärsimystä, alennusta ja häpeää, jokainen oli läkähdyttämäisillään. Paljasta pimeää, paljasta orjuutta. Juha Kustaanpoika ei saattanut ajatella, että hän näkisi vapauden aamun, sen päivän, jolloin Tulettänen rytö raukeaisi. Ja katso, vuodet olivat vierineet ja se päivä oli likellä.
Kuinka malttamattomasti hän sitä odotti! Hän väsyi odotuksessaan, hän pelkäsi vieläkin, että jotakin tulisi väliin. Hän, vanha, harmaantunut mies, kävi aivan lapseksi, kun hän sitä katseli näin silmästä silmään. Se häikäisi häntä kuin aurinko.
Hän katseli sitä kuten lapsi katselee joulua, laskee viikot, laskee päivät ja aattopäivänä kyselemistään kysyy:
— Äiti, eikö himmeliä jo ripusteta kattoon? Eikö pahnoja jo levitetä pirtin permannolle?
Ja äiti sitaisee joulukiireissään pellavaista päätä ja vastaa:
— Odota nyt, odota! Jahka tulee ilta.
Kuinka hitaasti se aika kuluu! Että hän vain eläisi, ettei kuolisi ennen vapaudenpäivän aamua! Sitten, sitten hän mielellään ummistaa silmänsä!…
Entä mitä tekee hän Tulettänellä, jahka Hallpumilaiset ovat siitä poissa? Ottaako siihen uusia asukkaita? Ei, eikä otakaan! Kukapa siinä harakanpesässä enää voisikaan asua! Se on niin ränsistynyt että hirvittää: katot vuotavat, portaat murtuvat jalkojen alla, toiset hökkelit ovat jo rämähtäneet läjiin. Hän tasoittaa koko paikan maata myöten, hän kyntää sen pelloksi, kylvää siihen ruista ja apilasta. Juhan sydän sykkii ja posket palavat, kun hän näitä ajattelee. Pelto välähtelee jo hänen silmissään heilimöivänä rukiina ja hänen kätensä pyrkivät menemään ristiin, ikään kuin hänen edessään olisi jouluaamuinen kirkko, jossa kymmenet kynttilät tuikkavat… Ja jahka hän saa sitä peltoa leikata! Se on kuitenkin sellainen ilo, että…
Viimeisessä veronmaksussa toi Hallpumska esiin pyyntönsä.
— Ei suinkaan isäntä pane meitä pois tästä vaikka kontrahtiaika nyt loppuu? En suinkaan minä enää kauan elä.
Annastiinan kävi sääli Hallpumskaa. Sillä raukalla oli viime aikoina ollut paljon murhetta. Edvarttikin oli syksyllä kuollut järveen eikä vielä oltu löydettykään. Hallpumit olivat kuitenkin ehtineet tottua ja suostua paikkaan, kun niin monta vuotta siinä olivat asuneet. Vaikea olisi muutto ollut kenelle hyvänsä; jos vain meni omaan itseensä kuka tahansa, niin sen ymmärsi.
Juhan poskille nousi kuuma puna, kun hän näki sävyisän ilmeen Annastiinan kasvoissa. Vieläkö hänen tulisi pidentää odotusaikaa? Eikö hän jo tarpeeksi ole kärsinyt?
— En, en minä anna yhtään vuotta lisää, sanoi hän.
— Mutta mitäs vastusta meistä nyt sitten on, jos olemmekin eteenpäin? mankui Hallpumska.
— En minä voi siihen suostua, sanoi Juha.
— Voisinhan minä vähän lisätä veroa, ehdotti Hallpumska taas.
Juha lensi polttavan punaiseksi, ikään kuin häntä olisi hävettänyt. Keskustelu tuskastutti häntä sanomattomasti. Täytyihän hänen saada rytö siitä pois, kun se oli ollut hänen elämänsä määränä kaiken aikaa.
— Hakekaa vain itsellenne toinen paikka. En minä voi… nyt siihen suostua, mitä te pyydätte.
— Miksei isäntä anna meidän asua? kysyi Hallpumska kysymistään ja kaapi, hampaat paljaina, niskaansa. — Kun sai se Hilma-pahanenkin sellaisen juopon miehen. Voi, voi, kuinka sitä on raskasta katsella…
Silloin leimahti Juha ikään kuin tuleen ja virkkoi:
— Niin, niin minustakin! Minä en enää jaksa sitä katsella.
Hän katui samassa, että oli päästänyt luontonsa valloilleen, mutta silloin se oli myöhäistä. Ei hänen sentään olisi pitänyt vanhalle ihmiselle… Mutta mitä hän oli ruvennut häntä kiusaamaan ..?
Annastiina sai aikaan, ettei Hallpumin väen lopulta kuitenkaan tarvinnut muuttaa kontrahdin mukaan, vaan vasta vapunpäivältä.
Se kevät oli hyvin varhainen. Keihäsjärvi loi jäänsä jo huhtikuussa, ja Yrjönpäivänä, jolloin oli kuulutettu huutokauppa Tulettäneen, oli järvi ihan auki. Se oli säteilevän kirkas päivä ja takapihoilla ja pientareilla nostivat nokkoset punertavia päitään. Tietkin olivat jo kuivat ja tomusivat ajaessa. Suviyöt olivat kaikki olleet sulat, tämä viimeinenkin. Kyllä kesäntulo nyt näytti erinomaisen kauniilta.
Juha asteli kotiin päin Jyrmän ahteelta. Hän oli lähtenyt varta vasten kävelemään, kun hänen sisässään oli sellainen levottomuus, ettei hän saanut olluksi yhdessä kohden. Hän pelkäsi, hän todella pelkäsi vieläkin, että jotakin tulisi väliin tai että tämä kaikki tyynni olisi unta. Ihmeellisesti oli aika kulunut, ihmeellisesti oli Jumala johdattanut… Viimeisen kerran katselee hänen silmänsä rytöä, joka on kasvanut hänen talonsa pellolle vuosikymmenien kuluessa. Siinä on pientä hökkeliä, suurta hökkeliä, poikki ja pitkin, mikä rakennus vivahtaa punaiseen, mikä keltaiseen, mikä on harmaantunut, mikä sammaltunut. Minkä katto on romahtanut alas toiselta kulmalta, minkä katto on turpeena ja kasvaa heinää, minkä kattoa on paikattu uusilla päreillä. Jotkut ikkunat ovat suuret, toiset pienet. Toiset ovat rikki, toiset ovat tukitut rievuilla.
Heti kun Hallpumskan kuormat ovat menneet, panee hän kaikki miehet, mitä ikinä talossa on, hajoittamaan rytöä. Sitten kynnetään maa ja hän kylvää sen vaikkapa kauralle. Kyllä se vielä ehtii. Kun Erkki pääsee maanviljelyskoulusta helluntaiksi kotiin ja Antti tulee Helsingistä, on koko paikka aukeana. Ei kiveä kiven päällä! Kyllä ne pojat hämmästyvät… Isäntä tuijottaa eteensä ja puna valautuu hänen poskilleen.
— No, tottahan isäntä lähtee avissiooniin! virkkaa ääni hänen vieressään, ja kirkolta päin tulla laahaa Santtu, Simolan entinen isäntä.
Hän on harmaapäinen, vaatteet risoina, hän vetää perässä toista jalkaansa ja hänen päänsä vapisee kaiken aikaa, ikään kuin sitä röykytettäisiin. Santtu saa kunnalta apua, mutta pitää siinä sivussa pientä kauppaa: myy paperosseja, tulitikkuja, nuuskaa ja erinäisissä tilaisuuksissa pientä rihkamaakin. Tavarat keikkuvat laatikossa hänen kaulassaan ja kädessä hänellä on rautapohjainen sauva. Ilman sitä sauvaa ei Santtu pääsisi mihinkään!
Isäntä herää ajatuksistaan ja pistää kättä.
— Mitäs Santulle kuuluu?
— Vanha rauha vain… Nyt sitä sitten pidetään avissioonia tuolla…
Hän nyökäyttää päätään Tulettäneen päin ja sylkäisee. Isäntä ei uskalla avata suutaan, sillä hän ei osaisi muuta kuin hihkaista ilosta. Eikä sitä sentään kehtaa ruveta sillä lailla.
— Teki vain mieleni katsomaan, mitenkä tuokin pesä hajoaa, sanoo
Santtu ja hänen päänsä keikkuu ikään kuin se olisi vieterien varassa.
— Niin aina, niin aina, panee Juha ja hänen sydämensä hyppelee riemusta. — Jos mentäisiin sisään, ehdottaa hän sitten, — siellä on kyllä pannu kuumana.
Juha oli päättänyt lähteä kaupunkiin, pakoon koko huutokauppaa.
Mutta muiden joutsialaisten teki mieli Tulettäneen. Kalle tahtoi nähdä, menisivätkö ne uudet, komeat hevoskalut, jotka Edvartti vähää ennen kuolemaansa oli ostanut, kylläkin halvalla, ja Helenaa halutti ostaa Miina-vainajan pitsejä, joita tiedettiin hänen vuosikausia virkanneen.
Nuoret menivät siis huutokauppaan ja isäntä läksi kaupunkiin. Väkeä tuli häntä vastaan sekä hevosella että jalan — toki jokaisen teki mieli olla näkemässä, mitä kaikkea siellä Tulettänessä oikein oli! — ja kaikki ihmettelivät, että isäntä lähtee pois.
Juha syytti asioita. Eivät ne suinkaan olisi olleet kiireellisiä! Mutta hän ei saanut olluksi kotona.
Kun hän illansuussa palasi Joutsiaan, kohtasi hän taas samat ihmiset. Toiset olivat rattailleen sälyttäneet tuoleja tai pöytiä. Muuan emäntä piteli varovaisesti sylissään koppaa: siinä oli nähtävästi jotakin särkyvää. Keltainen kaappi-romo oli asetettu kahden pyöräparin päälle kuten hirsiä vedätettäessä, ja joku oli kääsiensä taakse köyttänyt leveän kiikkutuolin Hallpumin salista. Kuka piteli kärryn pohjalla jalkojensa välissä mahdottoman suurta pulloa, kuka kädessään lamppua tai seinäkelloa. Tuolien ja pöytien jalat törröttivät ällistyneinä taivasta kohti, ikään kuin olisivat tahtoneet kysyä, mitä nyt oli tulossa, kun heitä raahustettiin pesästä, johon tomu ja hämähäkinverkot vuosikymmeniä olivat heidät köyttäneet.
Monet tuttavat pysähtyivät puhuttelemaan isäntää. Ihan Joutsiaa jo harmitti, ettei hän ollut osannut viipyä niin kauan, että huutokaupasta tulijat olisivat ehtineet kotiin asti. Kovasti oli ollut väkeä. Ja rojua! Mutta viisas mies se oli Pranse-herra. Hän osasi kiskoa hinnan jokaisesta rikkinäisestä kahvikupistakin.
Joutsiassa ei muusta osattu puhua kuin huutokaupasta.
Isäntä oli sytyttänyt piippunsa ja kuunteli sängyssä pitkänään lasten puheita. Hänen silmänsä olivat kiinnittyneet piipun koppaan, joka kyti ja hehkui, sitten ne hiljalleen siirtyivät uuniin, jonka pellinnuorassa riippui pari sukkia, sitten seinille avaimiin. Oli siinä avainta, sekä suurta että pientä! Toiselle seinälle oli Erkki naulannut maanviljelyskoneitten kuvia. Kiintymättä luisuivat isännän silmät niiden ohi ikkunaan, jonka takaa näkyi syreenipensaita, ja pysähtyivät vihdoin kattoon.
— "Mikä oli?" hoki keittiössä Janne, nuorin Joutsian lapsista, yhä matkien huutokauppamenoja. "Sälykoppa!" — "Kuka sai?" — "Pappilan Amanda."
Isän täytyi naurahtaa. Hän irroitti piippua hampaistaan ja kysyi:
— Taisi vielä jäädä tavaraa huomiseksi?
— Voi, voi, kahdeksi, kolmeksi päiväksi vielä!
Niin, ei sitä tosiaan kukaan osaa aavistaa, mitä tuollaiseen Tulettäneen, vinnille, aittoihin, ullakkoihin ja liitereihin vuosikymmenien kuluessa voi kerääntyä: kopallisittain tyhjiä pulloja, kopallisittain rikkinäisiä posliiniastioita ja kivivateja, vanhoja puuastioita, joista vanteet ovat varisseet tipotiehensä ja liitteet irvistelevät; pulloja, joiden pohjalla on säilynyt tilkkanen kimröökiä, tärpättiä, puuöljyä, vihtrilliä tai muuta sellaista; vaatteita, käpertyneitä, valkeanvihreiksi käyneitä kengänjäännöksiä; hihnoja; sitolkkia, joista tippuu täyte; patoja, joiden pohjassa on reikä tai jotka ovat värissä; tuoleja ilman pinnoja ja pinnoja, jotka ovat lähteneet irti tuoleistaan; morsiuskukkavihko, tuohikontteja, koinsyömiä talluksia, kannettomia katkismuksia ja virsikirjoja, osia kangaspuista, kuten kaiteita, niisiä; haaltuneita, likaisia höyhentyynyjä, joulukuusen jalka, Pranse-herran ylioppilaslakkeja ilman lyyryä, ja kravatteja ja jäniksennahkoja, joissa asustaa koi… Kaikkea, kaikkea, mitä taitaa ajatella löytyvän talosta, josta ei koskaan ole raskittu heittää pois rikkinäistä kahvikuppia. Ja kaikkea tätä on vuosikausia peittänyt tomu ja hämähäkinverkko, kalvanut koi ja nakertaneet hiiret.
Nyt on kaikki raahattu vinniltä saliin, jossa miehet tupakoivat ja tytöt tirskuvat. Viskaali — Pranse-herra on jo viskaalina jossakin kaupungissa Itä-Suomessa — on järjestänyt kaikki sievästi: villoja on sidottu riepuihin, vanhat kengät, tallukset, sukat, rukkaset, yksin tuolinpinnatkin ovat sidotut kimppuihin. Viskaali on viisas mies. Hän se johtaa kauppaa salissa. Kyllä hän osaa kehua tavaraansa ja hankkia kaikelle ostajat.
— Noo, pojat, ylioppilaslakkeja! Koreita samettilakkeja, köykäisiä, hyviä kesällä!… Viisikolmatta penniä… se on vähän!… Kolmekymmentä… viisikymmentä!… seitsemänkymmentäviisi!… No niin… hyvän kaupan se poika teki…
— Villoja… tällainen suuri mytty… Noo… jopa nyt hinnan keksikin se muori!… Koreita villoja… niistäkös lämpöisiä sukkia tulee…!
Salissa käy nauru ja sinkoilee pilapuheita.
— Kesähän nyt tulee, kukas nyt villasukkia tarvitsee…
Ei viskaali niitä kuule. Villamytty on jo aikoja sitten lentänyt muorin käteen ja kauppa käy eteenpäin. Mutta äkkiä herättää muori ja hänen villamyttynsä koko yleisön huomion. Muori on näet avannut mytyn ja ruvennut tarkastamaan villojaan.
— Phyi! parkaisee hän, sillä pilvenä lentävät koit häntä vastaan. —
Pitäkää itse! Että kehtaattekin ihmisille myydä — koita.
Koko sali rämähtää nauruun. Akka älmentää niin, että kuolleetkin voisivat herätä, mutta viskaali vain ei ole kuulevinaan mitään. Hän on yhä täydessä touhussaan, kehuu paraikaa vanhoja liinoja ja kenkiä, jotka ovat sidotut kimppuihin… Vaikeapa näkyy olevan saada ihmisiä uskomaan, että niillä vielä maailmassa voisi olla jotakin virkaa! Viskaali seisoo tuolilla, huutaa ja hikoilee… Äkkiä avautuu suurella rähinällä ovi. Ei kukaan enää kuuntele akan älmentämistä, sillä nyt saapuu huutokauppaan iloisia tukkipoikia. Ryypyt ovat otetut jo valmiiksi ja rohkeutta on kurkun täydeltä. Tietämättä, mikä esine se onkaan, jota paraikaa tarjotaan, survaisevat pojat suustaan:
— Markka!
Ei tarjoa kukaan enempää… Vasara lankeaa pöytään. Pojat saavat kimpun vanhoja kaulaliinoja.
— Mitä nämä ovat?… Helkkarissa — naimaliinoja.
— Naimaliinoja! nauravat muut ja kravatit lentelevät miehestä mieheen.
— No olipa siinä saalis!
— Minä jäin ilman! Milläs minä nyt menen naimaan? Vai onkos siellä vielä?… Mutta en minä anna markkaa… Viisikymmentä penniä ..!
Ei korota kukaan taaskaan ja vasara kolahtaa…
— Onkos nämä naimaliinoja? pääsee pojalta ja taas tärisee koko sali naurusta.
Poika on saanut kimpun tuolinpinnoja.
— Mitäs kapuloita nämä on? Hittoakos minä näillä?
— Huut helkkari sentään — mitä näillä tällaisilla tekee?
— Nyt menevät tuolit: ostakaa pois, kun ostitte pinnatkin! kehoittaa yleisö.
— Varokaa, ettette saa selkäänne!
Ja pojat jakavat pinnat miehestä mieheen ja kopistelevat niitä vastatusten, ja syntyy sellainen melu, että poliisin täytyy astua esiin. Pojat joutuvat pihamaalle, pitävät siellä peliään ja tulevat vihdoin keittiön kautta entiseen krouvikamariin, jossa Hallpumska pitää kahvikauppaa. Ennestään on siellä pari tyttöä ja poikaa juomassa kahvia.
Hui kuinka se on noita-akan näköinen tuo, joka siinä pitää pääkomentoa! Mutta hyvää tavaraa hänellä on… Hänellä on ryyppykin takanaan, jonka hän somasti ja viekkaasti kaataa maitokannusta kahvikuppiin. Onpa se viisas akka!
— Joutukaa, pojat, saliin, tirskuu joku ovelta, — siellä menee pälsit, kokonaiset pälsit!
— Hyvät pälsit ovatkin! kuuluu viskaalin ääni salista. —
Sopulinnahkaa ja musta verkapäällys…
Pojat tölmäsivät suin päin saliin. He olivat menemäisillään nurin, sellaista kyytiä he tulivat. Alhaalla oli mustanaan ihmisiä, ylhäällä sakeanaan tupakansavua ja auringonpaistetta ja keskellä savua seisoi mies, joka piteli käsissään turkkia.
Oli jo huudettu kymmeneen markkaan.
— Kymmenen markkaa kymmenen penniä! huusi yksi pojista.
Yleisö nauroi. Pojat korottivat kymmenen penniä tai viisi penniä kerrallaan ja yleisön riemu yltyi yltymistään. Kun oli päästy viiteentoista markkaan, lankesi vasara.
Mutta voi sun suutari sentään sitä turkkia! Siitä sitä läksi koita ja karvat pölysivät kuin siemenet voikukista, kun niihin puhaltaa. Hyvät ihmiset sentään!… Ja pojat ottivat kukin kourallisensa karvoja ja rupesivat heittelemään niitä pitkin huonetta. Mutta eivät vakavammat ihmiset sitä kärsineet ja poliisin oli taaskin tultava pitämään järjestystä.
Mutta kartanolla ei heitä kukaan häirinnyt ja siellä he myllersivät oikein mielin määrin. Heilläkin oli yleisönsä, sillä huutokauppalaisia oli siirtynyt katselemaan heidän temppujaan.
— Me naulataankin tämä pälsi tähän seinään niin kuin herrat naulaavat haukan levälleen tallinseinälle! keksi joku.
— Tämä onkin se Tulettänen herrojen tallihaukka.
— Nauloja tänne. Kenellä on nauloja?
— Minulla! Ruostuneita kuin pirun pajasta!
— Hei pojat, kivi tänne, millä lyön!
— Levälleen vain tallihaukka! Hahhahhahhah!
Turkki on pian levällään keskellä seinää. Tuuli liehuttaa liepeitä ja karvatöyhdöt lentävät.
— Näkevätpä muutkin, millaista tavaraa saadaan Tulettänen huutokaupasta.
— Se on sen vainajan turkki, selittää Santtu ja nostaa tutisevan päänsä korkeutta kohti. — Hän toi sen Pietarista ja kehui maksaneensa siitä kaksikymmentä ruplaa.
— Sen hän valehteli, sanoo Akseli, Joutsian poika ja entinen tukkiherra, jolla nyt on torppa Joutsian maalla. — Ei tuo koskaan ole maksanut kahtakymmentä ruplaa.
Kovin ränstynyt on Akselikin, laahaa perässään jalkaansa, kasvot ovat kellertävät, silmissä kuin kaihit. Ainoastaan hiukset ovat vielä kiiltävät ja mustat kuin teeren selkähöyhenet.
Äkkiä rämähtää ruutu ja Hallpumskan kasvot ilmestyvät lasin taakse.
— Hän on itse pirun anoppimuori! huutaa joku pojista.
— Katsokaas, katsokaas, kuinka sen suu käy!
— Se noituu meidät, pojat!
— Minä lasketan sitä kivellä!
— Älkää hiidessä, pojat!
Varoitus tulee myöhään; ruutu helisee jo rikki ja sirpaleet putoavat kiillellen maahan… Mutta ei pidä luullakaan, ettei Hallpumska osaisi pitää puoliaan. Hän alkaa hänkin heitellä — tyhjillä pulloilla! Hyi olkoon! onpa se oikein pullosadetta!
Pojat tarttuvat mikä kiveen, mikä seipääseen, mikä laudanpalaseen ja aikovat antaa takaisin noitaämmälle, mutta tämä kutsuu avukseen poliisin ja silloin tulee pojille kiire. Saakelin ämmä… se usutti poliisin!… Hei, pojat, rattaille!
Pian ovat hevoset irroitetut puusta, jossa ovat olleet kiinni, ja rattaat täynnä rallattavia ja meluavia miehiä. Kun poliisi näkee, että he lähtevät liikkeelle, jää hän tyynesti katsomaan. Pojat puolestaan eivät enää pidä kiirettä.
He ovat ottaneet mukaansa tuolinpinnat ja kaulaliinat ja muut saaliinsa huutokaupasta ja heiluttelevat niitä käsissään… Mutta mikäs tämä onkaan tämä tällainen laudanpätkä? Siinä on jotakin kirjoitusta. Mikäs se onkaan mahtanut olla? Tienviittako vai…? Voi sun suutari sentään… sehän on se vanha Tulettänen kyltti! Kuinka onkin lahonnut ja kulunut! "TULE TÄNE" siinä on ollut, saattaa sen vieläkin erottaa.
Pojat nostavat laudanpalasen korkealle ilmaan. Piiska läiskii ja laulu käy:
Ja tule tänne, tule!
Ja tule tänne, tule!
Juha seisoi pihamaallaan ja katseli heidän jälkeensä. Ja taasen tuntui hänestä siltä, että tämä kaikki on unennäköä… Ettei hän vain heräisi!
Hän oli päättänyt järjestää niin, että rytöä alettaisiin hävittää niin pian kuin Hallpumskan kuormat vain olisivat poissa. Osa huoneita oli myyty torppareille tai itsellisille ja he olivat saaneet käskyn viipymättä toimittaa ne pois.
Isäntä oli ajatellut, että Tulettänen puoli helluntaiksi saataisiin kuntoon. Siksi tulevat pojat kotiin, Antti Helsingistä, Erkki maanviljelysopistosta. Kyllä he hämmästyvät! He eivät voi tätä aavistaakaan.
Huutokauppaa kesti monta päivää. Isäntä kulki kuin kipeänä. Hän ei enää olisi malttanut odottaa. Emännän täytyi hänelle ihan nauraa.
— Jaksaa sitä nyt jonkin päivän odottaa, sanoi hän, — kun on odottanut neljäkymmentä vuotta.
Isäntä ei olisi jaksanut odottaa. Viimeisenä yönä ei hän saanut unta silmiinsä. Hän nousi jo kukonlaulun aikana ja alkoi kierrellä pitkin pihoja.
Aamu oli lauha ja keväinen. Ei aurinko paistanut, mutta pilvistä putosi tuon tuostakin lämmin köykäinen sade. Ja sateen tauottua oli maailma kuin uusi, nurmikot täynnä välkkyviä vesihelmiä ja ilmassa nuorten koivunlehvien lemu. Lehtisilmukat puhkeilivat niin että melkein kuului, syreenit ja koiranputket olivat suurilla nupuilla, tuomista ja pihlajista puhumattakaan. Ja linnut riemuitsivat ja kisailivat! Järvi lepäsi tyynenä kuin sulatettu hopea.
Hallpumin puolellakin noustiin aikaisin ja kuorma toisensa perästä kulki Tulettänen portista kirkolle päin. Emäntä nouti Hallpumin väet lähtökahville ja hyvässä sovussa juteltiin salissa. Isäntä istui tapansa mukaan tuolilla ovensuussa, hymähti ja sanoi silloin tällöin jonkin sanan. Mutta ei hän tahtonut saada ajatuksiaan pysymään siinä mistä puhuttiin. Ne menivät vain rydön hävittämiseen.
Emäntä hyvästeli Hallpumilaisia naurussa suin ja kehoitti käymään talossa. Isäntä jätti heidät Jumalan haltuun ja saattoi portaille asti. Siihen hän jäi seisomaan.
Sataa rapisteli rankasti keväistä, lämmintä sadetta. Juha antoi sateen valella kasvojaan eikä pitänyt kiirettä. Hän seurasi silmillään rattaita, jotka etenivät pitkin tanhuaa, ohi jyvämakasiinin, kunnes ne olivat kadonneet ahteen alle. Silloin hän astui ulos omasta portistaan, poikki maantien ja saapui Tulettänen portille. Siitä oli pinnoja poissa ja maali kulunut. Hän seisahtui sen eteen, ikään kuin olisi kavahtanut sitä avata.
Joka päivä ja monta kertaa päivässä hän oli astunut portin ohitse, hän oli saattanut nähdä sen aina, kun vain ikkunasta katsoi ulos, mutta kolmeenkymmeneen vuoteen ei hän ollut sitä avannut. Eikä hän ollut uskonut näkevänsä sitä päivää, jolloin hän siitä kulkisi. Ja katso, vuodet olivat menneet ja koko talo oli muuttunut, ja hän itse oli käynyt harmaapäiseksi mieheksi. Mutta hän sai tästä portista kuitenkin vielä kulkea, sillä vapauden päivä oli koittanut.
Tie rakennuksille oli täynnä oljenrippeitä, pullonsirpaleita ja muuta roskaa. Isäntä asteli hitaasti ja katseli nurmea, joka versoi kuivien lehtien alta. Kevät teki tuloaan.
Puotien, tallien ja ulkohuoneiden oviaukot törröttivät mustina joka taholta. Mikä katku niistä henkiä läähättikin, ikään kuin taistellen kevättä vastaan!
Isäntä kiertelee mietteissään pihaa, tulee keittiön rappusille, astuu sisään. Lattia on paksussa liassa, muuri savuttunut, katosta ja nurkista riippuu hämähäkinverkkosäikeitä, seinäpaperit retkottavat. Omituisesti niissä rapisee… Mitä kummaa..? Torakat, kodittomana nekin, siellä liikkuvat mustanpuhuvina kuin kiiltävät pavut, sakarojaan heilutellen. Tavattomasti niitä onkin!… Krouvikamarin oven alla ovat lattiapalkit kuluneet kuopille ja niihin paikkoihin, missä kauppiaalla ennen oli tapana juosta mittailemassa tavaroita, on uurtautunut ikään kuin tie permantoon… Vaistomaisesti kääntyvät isännän silmät siihen nurkkaan, missä rahapiironki muinoin seisoi… Siinä se kai on seisonut näihin asti, koska seinäpaperi siinä on tummempaa… Tyhjänä on kamari nyt, mutta lamppuöljyn ja sillin haju on jäljellä.
Portti lisahtaa. Pitkä rivi miehiä astuu suoraa päätä Tulettäneä kohti, kirveet ja rautakanget olalla, käsivarsilla nuorakimput.
Eprami, senkin tervaskanto, on taaskin eellimmäisenä.
— No miehet, sanoo isäntä, — mitä luulette: saadaankos rytö hajoitetuksi siksi kun pojat tulevat kotiin?
— Jaa helluntaiksiko? kysyy joku nuoremmista.
Eprami sylkeä roiskauttaa eteensä ja sanoo:
— Ei maar tässä enää vapunpäivänä ole kiveä kiven päällä.
Äkkiä vaikenevat kaikki ja jäävät suu auki kuuntelemaan. Käki kukkuu! Niin heleästi ei se kukukaan paitsi näin keväällä… Sadepisaratkin jo harventavat tuloaan, pilvet hajaantuvat hajaantumistaan ja hattaroiden alta ratkeaa näkyviin sininen taivas. Nyt on ilo ilmassa, metsässä, maassa!
Jo alkaa Tulettänen raitilla jyskyä ja rytistä. Isäntä kuuntelee ja astelee hiljalleen polkua riihelle päin. Kolmeenkymmeneen vuoteen ei hän ole sitä kulkenut. Silloin oli kauppias kaatanut harjun miltei paljaaksi ja nyt siinä on kaunis metsä. Kuinka ajat ovatkin kuluneet! Vapauden päivä on käsissä!
Leivonen visertää, kieppuu ja lirittää juuri hänen päänsä päällä. On kuin sen suusta putoaisi heliseviä helmiä. Ei näy kuin pieni piste taivasta vasten, mutta ääni soi suurena, heleänä ja täynnä riemua.
Juha ottaa lakin päästään ja sipaisee kädellä otsaansa. Että hän kuitenkin on saanut nähdä tämän siunatun päivän! Kuin unta se on ja ihmettä…
Mutta katso, Jumalan edessä on yksi päivä kuin tuhat vuotta ja tuhat vuotta kuin yksi päivä.