Huvittihan juttu vieraitakin, mutta enimmän henkikirjuria itseään.
Paistin jälkeen oli pastorin määrä pitää puhe morsiusparille. Pastori piti puheita tilauksesta ja otti hopearuplan kappaleelta. Koko hääkansa näkyi jo hänen puhettaan odottavan, sillä vähitellen oli keskustelu vaiennut niin kokonaan, että vain jonkun yksityisen, kuten Joutsian Akselin ääni kuului. Pastoria harmitti, että ne juupelit olivat niin varmoja asiastaan. Entä jollei hän heille puhuisikaan! No niin, olihan isäntäväen mieliksi puhuttava.
Aiheena hänellä oli: "ei ole ihmisen hyvä yksinänsä olla" ja kun hän nousi ja lausui "rakkaat ystävät", vaikenivat kaikki ja laskivat veitsensä lautasille. Naiset panivat kätensä ristiin.
Ei pastorilta koskaan puuttunut puhetta. Kauniisti hän puhui nytkin, monen silmiin oli nousta kyyneliä.
Päivällistä oli jo kestänyt tuntikausia. Ihmiset ähkivät, puhkivat ja voihkivat ylensyömisestä ja juomisesta. Auringonsäteistä oli paahtavin helle jo poissa, ne olivat siirtyneet toiseen päähän huonetta. Kuokkavieraitten pirtistä alkoi kuulua viulun vinguntaa. Silloin rupesivat nuorten veret läikkymään. Pojat olivat juoneet niin, että heidän kasvonsa hehkuivat. Tuskin malttoivat he veisata loppuun ruokavirttä ja kuulla papin siunausta.
Kyllä olikin syöty! Joka vain taisi, päästeli näppejään ja vyöhihnojaan ja läksi lehtoon jäähdyttelemään ja lepäämään. Emma Klinga oli sentään oivallinen ruoanlaittaja, se tunnustettiin yleisesti.
Ilta oli lämmin ja tyyni. Päivä päilyi hehkuvana kiekkona Keihäsjärvessä. Jotkut isännistä olivat jo saaneet liikaa ja makasivat kuin tukit luhdeissa. Toiset polttivat piippuaan kuistilla ja laskettelivat sukkeluuksia. Siellä istui sulhanenkin, istui morsiamen isä, istuivat Rason ja Lumian isännät. He puhelivat Rason navetasta. Kauppias Hallbom tuli siihen hänkin, istuutui sulhasen viereen, kehui päivällistä ja olutta ja koetti liepastella Joutsian vanhaa isäntää, Eerikki Aaprahaminpoikaa. Mutta isäntä vastasi äreästi. Silloin koetti kauppias onneaan sulhasen luona, mutta Juha oli harvasanainen luonnostaan ja ainoastaan hymyili hyväntahtoisesti. Jo kiepahti kauppias Hallbom pihamaalle, jossa miesten ryhmässä seisoi Simolan isäntä. Hänen kanssaan ainakin pääsi puheisiin.
— No, virkkoi kauppias, — mitäs nyt ajattelette: tuonko minä pojallenne kellon Pietarista?
— Viittätoista ruplaa en minä maksa, sanoi Simola. — Poika vääntää sen kuitenkin rikki.
— Mitenkäs se sen saa rikki? Eihän se nyt enää niin taitamaton ole.
— Se tahtoo aina tietää, mitä kellon sisässä on…
— No, kyllä sille sitten riittää kymmenenkin ruplan kello. Ovat ne hyviä nekin… Minä toin tässä sellaisen kellon eräälle kaupungin miehelle ja se on ollut sillä jo pari vuotta ja se kehuu, että…
Eerikki Aaprahaminpoika läheni heitä.
— Mitäs niillä Pietarin kelloilla tekee, pani hän ilkeästi. — Mitäs virkaa kellolla on, joka ei käy? Vai käykös meidän Akselin kello?
Eerikki Aaprahaminpoika luimisteli Hallpumiin pahasti. Mutta ei kauppias vähääkään hätkähtänyt. Katseella, jolla rehellinen ihminen vastaa, kun häntä syytetään varkaudesta, sanoi hän:
— Vai pitäisi kellon sellaisella hoidolla käydä: pudotaan järveen kello taskussa, vedetään vieteri rikki ja korjaillaan sen sisukuntaa puukolla — vai pitäisi kellon sittenkin käydä?
Akseli, joka seisoi pihamaalla, jo aika lailla hutikassa, kuuli nimeään mainittavan ja huusi:
— Se saa puoli ruplaa rahaa, joka osaa sanoa minkälainen perkele on.
Kuka tietää?
— Pidätkö suusi kiinni! huusi vanha Joutsia.
Akseli nauraa rehahti.
— Eikös kukaan tiedä? Punainen, punainenhan perkele on! Se on siellä helvetissä tullut punaiseksi, kun siellä aina palaa tuli…
Ja taas hän nauroi. Hän tahtoi suututtaa isänsä, kun isä hänen perintötilalleen otti vieraan isännän. Isä ei kärsinyt mainittavan punaista perkelettä siksi, että hänen oli tapana humalapäissä nähdä perkeleitä ja ne olivat aina Hallpumin näköisiä, punatukkaisia kuten kauppias.
Tiesiväthän naapuritkin, mitä Akseli tarkoitti. Simola nauroikin haljetakseen. Hän oli hänkin joskus sattunut näkemään perkeleen ja Hallpumin näköinen se oli hänenkin perkeleensä. Muista tällainen leikkipuhe saattoi olla hauskaa, mutta ei niistä joita se koski. Vanha Joutsia yritti jo käydä poikansa niskaan, mutta Lumian rusthollari ennätti väliin ja sai houkutelluksi äijän pois. Hallpumi oli toinen, jota Joutsian pojan puhe harmitti. Mutta hän ei ollut tietääkseenkään, hänellä ei ollut muuta neuvoa.
Saarlan nuoret kävelivät puistossa ja ihailivat illan kauneutta.
Mehiläiset ja turilaat surisivat lennähtäen kukasta kukkaan.
Magnus-herra puhui vähän ja seurasi etäältä ja ujosti Lilly-neitiä. Ennen pitkää joutui hän puheisiin Rason isännän kanssa. Heillä olikin yhteisiä harrastuksia, sillä Maunu-herra ei aikonut sotaherraksi eikä muuksi virkamieheksi, vaan maanviljelijäksi. Maunu-herra oli kohtelias ja ystävällinen mies, ihan toisenlainen kuin vanhempi veli. Gustaf-herra oli kokonaan äitinsä poika. Maunu-herra oli paremmin taas kuin talonpoikanen. Lilly-neiti otti käteensä harakankukan ja rupesi nyppimään sen valkeita, kaitaisia terälehtiä. Innoissaan ei hän kävellyt suoraan pitkin tietä, vaan hoiperteli puolelle ja toiselle ja pysähtyi vihdoin suuren ruusupensaan eteen. Siinä hän hymyillen seisoi laskevan auringon hohteessa, mustat, pitkät silmäripset poskilla.
— Mitä sinä kysyit? sanoi Gustaf Ståhle ja katseli häneen rakastuneesti.
— En minä sitä voi sanoa, vastasi Lilly veitikkamaisesti. — Sittenhän se ei kävisi toteen.
— Enkö koskaan saa sitä tietää?
— E… e… ehkä… joskus.
Lilly painoi alas päänsä ja punastui.
— Oi, minä antaisin kymmenen vuotta elämästäni, kun saisin sen tietää, kuiskasi Gustaf.
Greta ja pastori Sand tulivat perässä. Pastori kyseli aivan turhanpäiväisiä asioita, mutta katseli niin oudosti, että Gretan yhtä mittaa täytyi punastua ja kääntää pois kasvonsa. Se oli kerrassaan kummallista, miksi hän sillä tavalla katseli.
— Kuinka teidän äitinne voi? kysäisi pastori äkkiä.
— Kyllä hän hyvin voi.
— Miksei hän tullut tänne?
— Eihän hän osaa suomea, eivätkä talonpojat häntä huvita.
— Niin, niin, sanoi pastori ja veti henkeään. Hänet oli äkkiä vallannut ajatus: tiesihän Editha, että minä olin täällä! Hänen kasvoihinsa välähti samassa outo, kärsivä piirto. Greta näki sen ensi kerran ja hätkähti. Hänen kävi sääli ja hän olisi tahtonut lohduttaa.
— Mitä äitinne tekee nykyään? kysyi pastori tyynemmin.
— Ei mitään erityistä. Lukee, soittaa, kävelee puistossa… Muutaman kerran olemme kaikki olleet järvellä…
Pastori katseli kauas pois ja hänen silmissään oli sellainen ikävä, että Greta-neidille hetkiseksi tuli halu silittää hänen kättänsä.
— Laulaako hän? sanoi pastori ja katseli yhä jonnekin kauas.
— Joskus, hyvin harvoin, vastasi Greta hiljaa ja hänen sydämensä löi kovasti, ikään kuin hän olisi aavistanut suurta ja syvää salaisuutta.
Pastorin silmissä leimahti ja hän kääntyi Gretan puoleen ikään kuin sulkeakseen hänet syliinsä. Tytön kasvoille läikähti kuumana veri ja häntä rupesi pelottamaan ja iljettämään, ei hän itsekään tiennyt miksi. Sillä ei pastori ollut hänelle mitään tehnyt. Ei hän tietänyt, mitä pastori sen jälkeen kysyi tai mitä hän itse vastasi. Mutta hänen ilonsa oli suuri, kun Nylander ja Liljebladin tytöt liittyivät hänen seuraansa. He tulivat kuin vapauttajina.
Greta tarttui ystävättärensä käteen ja he riensivät pois, ensin kävellen, mutta sitten juosten, kiipesivät aidan yli ja tulivat hengästyneinä kallion alle.
— Nyt minä kerron sinulle jotakin, alkoi Greta ja istutti hänet viereensä kivelle. — Mutta sinä et saa kertoa sitä kenellekään, et kenellekään. Et sulhasellesikaan, kun menet kihloihin…
Lilly-neiti kiihtyi ystävättärensä juhlallisesta äänestä ja lupasi pyhästi vaieta.
— Minä olen sitä kauan epäillyt ja nyt pastorin sanojen jälkeen… Voi Lilly, kuinka elämä on ihmeellistä. Mutta muista, ettet koskaan sitä sano kenellekään. Lupaatko…?
— Olenko koskaan sinua pettänyt? sanoi Lilly jo aivan loukkaantuneena.
— No et, et. Nyt minä sen kerron. Tiedätkö, minä luulen, että mamman ja pastorin välillä on ollut jotakin.
Lilly hytkähti ja painui likemmä Gretaa.
— Niin, pastori kyseli juuri nyt mammasta kaikenlaista… Hyi, hän on niin ilkeä! Olin niin onnellinen, kun Nylander ja Liljebladin tytöt tulivat. Niin, tiedätkö, minä olin silloin aivan pieni tyttö, kun pastori tuli tänne pitäjään. Silloin kävi hän usein meillä. Minua hän aina piti polvellaan ja kietoi kiharoitani sormiensa ympäri. Mamma säesti ja hän lauloi. Tai he lauloivat yhdessä. Kyllä sitä kesti pitkät ajat, mutta sitten pappa suuttui. Muistan, että he eräänä iltana hirveästi riitelivät. Sen jälkeen ei pastori käynyt meillä moneen aikaan ja mamma oli surullinen. Sen muistan jo aivan hyvin, kun kerrottiin, että pastori aikoo naida talonpoikaistytön ja kuinka mamma suuttui…
Hyvän aikaa viipyivät tytöt lehdossa, syleilivät toisiaan ja uskoivat toisilleen salaisuuksia.
Mutta nytpä alkaa Rasosta kuulua tanssin töminää ja viulun ja klarinetin iloa. Remuten käy riemu kutsuvieraiden pirtissä ja kuokkamiesten pirtissä hihkaistaan. Hökänä vain tupruaa tomu ja tupakinsavu ovesta ja ikkunoista. Jopa heittivät rakastuneetkin lehdon, jossa ovat kuunnelleet ruisrääkän kaiherrusta ja katselleet sinistä auerta. Yksinään jää hämärä lehto ja kaikki rientävät pirtteihin. Kuinka siellä nyt ilo käy!
Saarlankin nuoret pääsivät tanssin makuun. Majurska oli sanonut, etteivät he saisi tanssia kuin korkeintaan keskenään ja etteivät he ennen kaikkea saisi olla kauan. Majuri oli jo kerran huomauttanut, että oli aika lähteä, mutta he olivat rukoilleet, että he vielä saisivat olla vähän aikaa, ihan vähän aikaa vain… Heillä oli kovin hauskaa, vaikka pirtissä oli huikea kuumuus ja vaikka siellä tuli sekä viinalta että hieltä. Eivät he myöskään olleet voineet olla kokonaan rikkomatta äidin käskyjä. Joutsian poika esimerkiksi oli tullut ja ottanut Gretan muitta mutkitta ja tanssittanut häntä hyvän aikaa. Oli hänen jaloilleen tallattu, mutta vähät siitä! Hauskaa kuitenkin oli ollut. Vihdoin komensi pappa vaunut esiin eivätkä rukoukset enää auttaneet: pois lähdettiin häätalosta.
Pastori oli peittänyt neidit vaunuihin ja jäi hetkeksi katsomaan mustaa kuomia, joka tomupilven sisässä etenemistään eteni. Hänestä tuntui tyhjältä ja surulliselta. Greta oli kuitenkin kuin kappale äidistään. Hänen läheisyytensä oli vaikuttanut niin viileästi ja puhdistavasti. Pois meni sekin ilo! Taas jäit yksin, Jakob Sand. Taas olet maata, lokaista, likaista maata!
Mutta kaipauksen rinnalla oli toinen tunne: vapautuksen ja helpotuksen tunne. Oli riisunut juhlamielen ja sai taas virua arkipäivän väljillä pahnoilla.
Joutsian Akseli oli jo aika lailla humalassa. Hän oli tanssinut, hoilannut ja melunnut niin, että hiki virtoina valui alas selkää.
— Kuules sinä, Juha Raso, virkkoi hän sulhaselle, joka oli tullut kuistille vilvoittelemaan, — senkin… senkin räkänokka…!
Myöhemmin tuli hän pastorin kimppuun.
— Mikset sinä, Santin Jaakko, ole ottanut Helenaa? Nyt otan minä hänet. Jumal'avita otankin! Kukaan ei saa sanoa minua vastaan. Sillä minä olenkin sellainen poika, että väännän niskat nurin…
Pastori otti Akselia kaulasta ja yritti taluttaa häntä syrjemmälle.
— Sooh, poikaseni, mennään pois luhtiin nukkumaan!
— Kuka minuun koskee! kiljaisi Akseli. — Et sinä, pappi, ole ensinkään parempi minua! Vai jokos sinä olet unohtanut senkin reisun, kun viime syksynä oltiin Hallpumskan maistiaisissa…
Akseli huusi niin, että kaikui pitkin pihoja. Hän ärtyi niin, että rupesi tapailemaan puukkoaan. Ei pastori kuitenkaan pelännyt. Hän oli väkevä ja suuri mies, hän nauroi vain. Joutsian vanha emäntä, kalpea, harmaatukkainen nainen, siihen vihdoin tuli, viittasi pastorille, että hän tulisi syrjään ja rupesi juopunutta tyynnyttämään. Ihmettä, että Akseli siitä talttui! Mutta vanha Johanna oli hyvä ja hurskas ihminen, hän osasi puhua pojalleen kuin kipeälle lapselle. Luhtiin Johanna hänet kuljetti. Mutta siellä oli muitakin, eikä aikaakaan, ennen kuin sieltä rupesi kuulumaan aika remuaminen ja melu.
Jakob Sand oli juonut hänkin. Ei hän ollut humalassa sillä lailla että olisi kaatunut, mutta hänen verensä olivat liikkeessä ja silmät kipunoivat.
Missä on Helena, missä on Helena? Sinulla on kuumat huulet, Helena. Minä tahdon ne huulet suutani vasten! Sinun ruumiisi on taipuisa ja sinun rintasi huohottava ja täyteläinen — minun täytyy, minun täytyy saada sinua pusertaa itseäni vasten! Etkö sinä ymmärrä sitä? Missä olet, Helena?
Pirtissä hän oli tanssimassa. Hän tanssi kuin viimeistä päivää: kun toinen jätti, niin toinen otti. Turhaan tuli Marjaana käskemään pois ja nyt istuivat Juha ja Annastiina aivan kuin häntä vartioimassa. Mitähän he oikeastaan luulivat hänen aikovan tehdä, kun siinä istuivat? Niiden raukkojen oli uni. Juha ei osannut tanssia ensinkään ja huonoa oli Annastiinankin tanssiminen. Morsian haukotteli nääntyäkseen ja sulhanen imi vimmatusti piippuaan, aivan kuin hän siitä olisi löytänyt ainoan pelastuksensa. Helena oli kuin uitettu. Joka jäsen oli niin norja, että olisi luullut voivansa varistaa sen pois luotaan. Hän olisi saattanut heitellä kuperkeikkaa ja kieritellä maassa kuin kissanpoikanen. Siltä tuntui. Mutta samalla oli ruumiissa outo herpaantuminen ja huulilla läikkyi ainainen hymy, vaikka sydämessä poltti epätoivo.
Pastori yritti mennä tupaan, mutta kuistilla oli Lumian emäntä häntä vastassa. Tuo nainen oli ennenkin asettunut hänen tielleen. Ja nyt loi se häneen katseen, jota ei saattanut jättää rankaisematta. Pastoria suututti niin, ettei hän keksinyt mitä sanoa. Marjaana oli juuri niitä itsetietoisia, tekopyhiä malli-ihmisiä, joita pastori ei kärsinyt. Miten inhottavan varmana hän nytkin avasi suunsa ja lausui: — Pian täällä Rasossa taas vietetään häitä, Helenan häitä.
Ja sen sanoessaan katseli hän tarkasti, minkä vaikutuksen hänen sanansa tekisivät pastoriin.
— Vai niin, sanoi Jaakko Sand ja sylkäisi. — Sehän on hauska kuulla.
Suuttumus nousi punana Marjaanan poskille.
— No niin se minustakin on, sanoi hän, — jo tyttö tässä tarpeeksi on kitunut.
Pastori tunsi, että hän hirveästi vihasi tätä Lumian emäntää. Hän olisi miltei ollut valmis sen kuristamaan.
— Mistäs kaukaa sulhanen onkaan? sanoi hän ja hänen äänensä oli vihlovan ilkeä.
— Kyllä kai kohta kuuluu, sanoi Marjaana ja hypisteli paksuja kultasormuksiaan. Hän ei käyttänyt niitä kotioloissa ja ne tuntuivat ahtailta.
— Jaa-a, sanoi pastori ja nauroi raa'asti. — Sehän on oikein hauska kuulla.
Liljebladin herrasväet tulivat samassa sanomaan hyvästi ja he kehoittivat pastoria lähtemään mukaan.
No niin, miksei! Pitäköön vain sisarensa, koska häntä tahtoo vartioida, vanha lohikäärme! Onhan siellä kotona pappilassa Amanda!
Helena oli seisahtunut ikkunan ääreen, joka oli auki. Öinen lehto oli siinä hänen edessään. Miksi olivatkaan mättäät niin valkeanaan metsätähtiä, miksi värisivätkään koivunrungot kuin hymisevässä, sinisessä sumussa? Miksi lemusi lehto, miksi liikkui viidassa auer? Voi Jumala, Jumala, kuinka hänen elämänsä oli keskeneräistä ja surkeaa, kuinka ikävä hänen kuitenkin oli!
Humalaiset miehet joutuivat tappeluun pirtissä. Helena pakeni ulos muiden tyttöjen kanssa ja hänen sielunsa oli niin täynnä kaipausta, että hän oli riutumaisillaan. Jaakko Sand oli poissa. Ei hän ollut sanonut Helenalle yhtä ainoaa sanaa sinä päivänä…
Vanhemmat ihmiset olivat jo asettuneet luhteihin ja heinälatoihin levolle. Nuoret yhä vain jaksoivat tanssia.
— Aijai kuinka on uni! sanoi morsian ja tuli haukotellen portaille.
— Menkää nukkumaan, Juha ja Annastiina, sanoi Marjaana. — Minä tuon teille makuuvaatteita tyttöjen luhtiin.
— Mutta jos minun kruununi rypistyy, sanoi Annastiina.
— Ei se nyt niin vähässä ajassa, vastasi Lumian emäntä ja riensi jo noutamaan lupaamiaan vaatteita.
— Ota pois se, ehdotti Juha.
— Eihän sitä voi ennen päänpeittäjäisiä, selitti Annastiina.
Maantieltä kuului äänekästä hoilotusta: kuokkamiehet siellä olivat kulussa. Viulut pirteissä olivat jo vaienneet, mutta tyttöjen laulua sieltä vielä kuului.
Syli täynnä kirjavia ryijyjä ja patjoja nousi Marjaana tyttöjen luhtiin.
Juha ja Annastiina seisoivat keskellä pihaa, kasvot kääntyneinä sarastavaa aamua kohti. Kukko lauloi. Runsas kaste kimalteli nurmissa, vainioilla ja hämähäkinsäikeissä, jotka kulkivat oksasta oksaan. Punerrus itäisen taivaan reunassa levisi leviämistään. Päivän kultainen kiekko siellä teki tuloaan.
III
Kirkonkylä on Keihäsjärven rannalla. Ei se ole mikään suuri eikä mahtava järvi, mutta se on syvä ja kirkas kuin lähteen silmä. Sillä sen vedet tulevat kaukaisista metsäjärvistä, siivilöityvät läpi mahtavan harjun ja pulppuavat vihdoin kirkkaina kuin sula hopea Keihäsjärveen, jonka ranta on täynnä lähteitä. Siksi vesi pienessä järvessä aina on puhdasta, kirkasta ja kylmää.
Yli veden, vainioiden ja rakennusten kattojen kohoaa punainen jyrkkäkattoinen kirkko ja kellotapuli. Kumpikin ovat puusta, satakunnan vuotta koonneet keihäsjärveläisiä jumalanpalvelukseen. Kirkon ympärillä on hautausmaa ja pitkin sen syrjiä kulkee sammaltunut kiviaita, porttina asehuone eli läpikäytävä, jossa sotamiehet ennen muinoin riisuivat aseensa ennen kuin astuivat Herran huoneeseen ja jossa nykyään säilytetään paareja. Talollisten karmit ovat puusta, herrasväkien kivestä. Tai eihän nykyajan herrasväellä enää karmeja olekaan. Saarlan karmi siinä on vanhoilta ajoilta, rautaovessa kilvet ja vaakunat. Sanotaan, että siellä lepää miehiä täysissä sota-aseissa ja että eräs neiti makaa siellä morsiamena. Lapsille näitä asioita kerrotaan, kun he ensi kerran pääsevät kirkolle ja karmit nähdessään kysyvät: mikä tuo on, äiti?
Kirkossa on kullakin talolla oma penkkinsä ja aina siellä kunkin talon penkissä joku istuu, sillä häpeä olisi jättää penkki tyhjäksi. Penkkipöydässä ovat kirjat valmiina, vanhoja, paksuja, messinkiheloilla varustettuja virsikirjoja. Miesväki istuu omalla puolellaan, naisväki omallaan. Yhdessä tullaan kirkon edustalle asti, mutta siinä eroaa kukin haaralleen.
Keihäsjärven rannalla, kirkonkylässä, juuri ennen kuin tullaan pitäjänmakasiinille, on Joutsian talo. Se on niin maantien varrella, että ojanpyörtäneet hiipaisevat aittarakennuksia. Eikä se ole mikään kylätie, joka siitä kulkee. Valtatie se on, joka vie kaupunkeihin, sahoille, tehtaille ja vasta sitten kaukaisiin pitäjiin. Joutsian kohdalla on aina kulkijoita. Tuskinpa liike sydänyölläkään lakkaa. Pohjanmaan herraspojat, jotka käyvät Helsingin yliopistossa, kulkevat kaikki tästä. Kaikenlaista tavaraa kuljetetaan tästä ja tästähän ne kulkevat "hurritkin", Pohjanmaan ruotsalaiset, kun tekevät markkinareisujaan kaupunkiin. Liikkeen suuruus onkin vaikuttanut, että maantie on kohonnut ikään kuin korkeaksi sillaksi. On se ainakin pari kyynärää ylempänä maanpintaa, syvät ojat molemmin puolin. Aika vaarallista siinä on kulku pimeässä. Katsokoot vain miehet, kun tulevat Tulettänestä ja Hallpumin krouvista, etteivät aja kiinni eivätkä nurin. Jyrmän ahteessa on monen pojan käynyt hullusti. Siinä pitäisi välttämättä olla kaidepuut syvyyttä vastaan ja ovathan ne siinä joskus olleetkin, mutta ne ovat päässeet lahoamaan eikä ole tullut toimitetuksi uusia.
Toisella puolen maantietä on Joutsian talo, toisella puolen Hallpumin valtakunta. Saattaa sen heti huomata, ettei Joutsia koskaan ole ollut herrojen käsissä. Ei mitään puukujia siellä ole — puutarhasta puhumattakaan. Pari koivua on jäänyt pellolle ikkunan alle. Ne ovat tulleet ruoppaturpeiden joukossa suolta, säilyneet kuin vahingossa ja kasvaneet niin suuriksi, ettei niitä sitten ole raskittu hävittää. Rakennuksetkaan eivät ole niin kuin Rasossa ja muissa kartanoissa, joissa ennen on asunut sotaherroja. Siitä huolimatta saattaa sanoa, että Joutsia on rakennettu kuin miksikin linnaksi: pihamaa keskellä ja ylt'ympärillä rakennuksia. Yhdellä puolen on päärakennus: kuisti risti-ikkunoineen, sitten kylmä, pimeä eteinen, jonka päässä porstuanperäkamari; vasemmalla eteisestä keittiö ja kaksi kamaria — ne ovat kaikki olleet yhtenä suurena huoneena, jossa ennen maailmassa istuttiin käräjiäkin, — oikealla eteisestä on sitten suuri sali ja sen perässä kaksi vieraskamaria. Pihamaan toisella puolella on pirttirakennus, saunat, rännit, hevostallit, ratashuoneet ja vihdoin maantietä vastaan aitat luhtineen ja puodit. Puotikatoksen keskellä on vaja ja vajassa portti, joka aukenee maantielle.
Luulisipa siinä pihalla joka päivä olevan markkinat, niin siinä aina illalla on hevosta ja kuormaa. Kas, matkamiehet ovat ottaneet Joutsian syöttöpaikakseen. Onhan hollitupa kyllä Hallpumin puolella, mutta siellä riipaistaan miehen taskusta kopekka, ennen kuin osaa aavistaakaan. Joutsiassa on hyvä, suuri pirtti eikä maksa mitään. Siltä kannalta katselevat asiaa matkamiehet, mutta joutsialaisille heidän suosionsa ei ole laisinkaan mieluinen. Pihamaa on alituisesti kuin mikäkin navetta, kun he siihen jättelevät rippeitään ja ruupujaan. Monesti on niin ahdasta, ettei tahdo päästä liikkumaan omalla pihamaallaan, usein on vielä lisäksi käyty krouvissa ja tapellaan ja rähistään, niin että ollaan verissä. Mutta eivät matkamiehet kysy lupaa, saavatko he viettää yönsä Joutsiassa.
Vastapäätä Joutsiaa, maantien toisella puolella on, kuten sanottu, Hallpumin valtakunta. Siinä sitä vasta on hökkeliä ja tölliä! Rytöä se on ollut ammoisista ajoista asti. Siihen on nimittäin kokoontunut joukoittain sotamiehenleskiä ja jos joitakin yksinäisiä vaimoja, Kustaan Liisoja, Hetan Karoliinoja ja Reinholtin Akneetoja. Millä on lehmä, millä porsas, millä kissa, mikä elättää henkeään kehruulla, mikä kutoo kankaita, mikä kuppaa ja hieroo. Kestikievarikin on kumminkin yhden miesmuistin ajan ollut tässä Joutsian pellolla. Sitten on Hallpumi astunut hökkelien valtakuntaan ja rakentanut sammaltuneitten, lahovien rytöjen joukkoon pitkiä, uusia "kasarmeja" suurista hongista. Niin on mökkiläisten mustien takapihojen ja tunkioitten joukkoon singahtanut uusia valkeita lastukasoja ja muita jätteitä rakentamisen jäljeltä.
Hallpumin päärakennuksessa on ääretön sali, jonka kaupunkilaisetkin Tapanina vuokraavat tanssiakseen. Käräjäaikana herrat pitävät samassa salissa juominkejaan, ja markkinoiden aikana, kun ei mahduta krouvikamariin, on salikin täynnä markkinakansaa. Krouvikamarin ulkoseinään on Hallpumi omin käsin maalannut suurilla mustilla kirjaimilla sanat TULE TÄNE ja tuskinpa lienee millään kutsulla Keihäsjärvellä ollut niin tehoisaa vaikutusta. "Tulettäne" tunnetaan laajalti, ei yksin Keihäsjärvellä ja kaupungissa, vaan pitkin kaukaisia pitäjiä, joihin valtatie juoksee Tulettänen ohitse.
Kaikki Hallpumin huoneet ovat rakennetut uusista, muhkeista hirsistä. Ja mikäs Hallpumin onkaan rakentaessa! Onhan hänellä valta hakkauttaa metsää miten paljon hyvänsä. Paraikaakin hän hakkauttaa, jotta tantereet jyskyvät. Pois vain alta miehet, ettei honka kaadu päälle! Kenelläkään ei ole siihen mitään sanomista. Vanha Joutsia rettelöi — rettelöiköön! Kontrahtia ei saa rikki.
Se on kuin onkin merkillinen juttu tuo Joutsian kontrahtijuttu. Joutsiassa se tehtiin, Eerikki Aaprahaminpojan oman katon alla. Hallpumi oli silloin naimaton, liukas mies. Ei kukaan tietänyt, mistä hän oikeastaan oli tullut pitäjään — sen vain näki joka mies, että hän osti villoja ja pellavia ja kudotti sotamiehenleskillä kankaita, jotka kertoi myyvänsä Pietariin. Aina hänellä oli viinaa ja vieraanvaraisesti hän sitä jakeli jokaiselle, jonka kanssa vain joutui asioihin. Joutsian porstuanperäkamarissa hän asui.
Eräänä iltana oli Joutsiassa pastori Sand ja nimismies Liljeblad. Oli talvi ja koskei salinpuolta talvisin lämmitetty, istuttiin porstuanperäkamarissa. Se oli ihan sinisenään savua. Hallpumi oli hiljan tullut matkoilta ja tuonut aika määrät konjakkia ja rommia. Hän tarjosi. Nauru porstuanperäkamarissa kävi yhä rähisevämmäksi. Emäntä istui keittiössä ja huusi Jumalaa avukseen. Koko talo nukkui. Taisi olla keskiyön aika, kun herrat vihdoin läksivät pois. He olivat silloin aikalailla hutikassa.
Isäntä Eerikki Aaprahaminpoika on hänkin juonut, niin ettei tahdo päästä pihalta sisään. Hän huppuroi hyvän aikaa lumihangessa, ennen kuin löytää oven. Emäntä ja lapset nukkuvat jo silloin. Hän ei tällä kertaa kiroile eikä rähise, ihme kyllä.
No voi sun kulipää kilipukki, kuinka hän tänä iltana on tehnyt hyvät kaupat! Ja kirjat ja paperit ovat kaikki valmiina. Liljeplaati kirjoitti ja pani nimensä alle, pastori pani nimensä alle, Hallpumi pani nimensä alle ja Eerikki Aaprahaminpoika pani puumerkkinsä. Veti ensin kynää ylöspäin, viistoon oikealle ja lasketti lopuksi poikkipuun niinkuin veräjään.
— Mitä sinä tollotat, muija! Niinkuin minä hulluja puhuisin. Olenkos ehkä humalassa? Enkä olekaan, sun saakelin kilipukki! Minä olen niin selvissä järjissä kuin ikinä piru, kun Juutaksen helvettiin otti.
— Enhän minä mitään tarkoittanut, yrittää vaimo. — Kerrohan nyt vain…
— Vai olenko minä mikä kylän ämmä, jonka pitää rämistä kuin lehmänkellon. Kerro… kerro… sanoo sieltä — kerro itse!
Eikä emäntä sinä iltana saa tietää mitään eikä vielä seuraavanakaan päivänä, sillä silloin on isäntä kipeänä, mutta ylihuomenna hän omin silmin näkee paperin, jossa on neljä nimeä. Samalla kertoo hänelle Joutsia, ettei kestikievarinpidosta enää jää huolta heille — Hallpumi rakentaa tähän maantien toiselle puolen lisää huoneita ja asettuu siihen. Se on hyvä mies se Hallpumi, iloinen ja mukava mies!
Jo saa kerran emäntäkin ilostua. Vai pääsee kestikievarista nyt todellakin! Kyllä siitä on harmia ollutkin. Kuinka monena yönä on saanut parhaasta unestaan nousta palvelemaan herroja — eivätkä he sittenkään ole olleet tyytyväisiä. Ei ole koskaan ollut talossa tarpeeksi hyviä juomia. Ja hevosia on ajettu pilalle kuinkakin monta. Senkin nuoren papurikon ajoi kuoliaaksi muuan Kristiinan kauppias — oli sitä surkea katsella! Ne olivatkin pahimpia ne Kristiinan ja Porin kauppiaat… Vai että niistä kaikista nyt todella pääsee. Ihan tuntuu siltä kuin Jumala olisi hänen rukouksensa kuullut. Emäntä panee ehdottomasti kätensä ristiin, kun kaikkia näitä ajattelee. Ei hän ole Hallpumista pitänyt. Hänellä on sellainen luonto, ettei hän sitä miestä kärsi. Mutta juuri hänen kauttansa lähettää Jumala nyt avun. Ihmeelliset ovat Herran tiet!
Hallpumi nai Kukkolan majurska-vainajan taloudenhoitajattaren tyttären, kierosilmäisen Saaran, jonka isästä ei kenelläkään ole tietoa, ja kotiutuu taloon. Hänen hallussaan on koko rakennusrytö, parin tynnörinalan aitaus peltomaata, niityt, joista saadaan viisi ladollista heiniä, ja Niemelän torppa. Kesälaidun on taattu yhdelle hevoselle, kahdelle lehmälle ja viidelle lampaalle. Polttopuut, aidakset, vihdakset ja rakennustarpeet saa kauppias vapaasti ottaa Joutsian maalta. Isännän on määrä panna kuntoon hollitupa, rakentaa liiteri ja vedättää paikalle hirret, laudat, hiekat, savet, tuohet, jopa seinäsammaleetkin. Ja kaikesta tästä on kauppias velvollinen maksamaan viisi hopearuplaa vuodessa ja pitämään kestikievaria niin kauan kuin kestikievari on Joutsian maalla.
Sellainen on kontrahti.
Kauppias levittelee itseään ja rikastuu rikastumistaan. Suurissa summissa hän ostaa villoja ja pellavia. Joka mökissä kehräävät akat hänen kehruuksiaan, järven rannalle viedään suuri pata ja siinä värjätään lankoja.
— Mitä on tuo kiiluva rasva Keihäsjärven pinnalla? kysyvät matkustajat toisiltaan, kun ajavat Keihäsjärven syrjää.
Hallpumin lankoja siinä on virutettu! Niin on kuin verta veden päällä, kun kauppiaan vyyhtejä huuhdotaan.
Nopeasti saavat vaimot ja tytöt Keihäsjärven puolella panna kuntoon kangaspuunsa, sillä kankaina, kirjavina, tanakkoina kankaina vie kauppias lampaanvillat Pietariin. Pari kolme kertaa vuodessa matkaa hän keisarikaupunkiin ja tuo sieltä turkiksia, karttuuneja, taskukelloja ja kaikenlaista rihkamaa keihäsjärveläisille.
Ei aikaakaan, kun kauppias ostaa omakseen Mäkelän tilan. Tosin ei se ole niin edullisella paikalla kuin Joutsia, mutta onpahan kuitenkin kirkonkylässä ja saahan sillä lailla viinanpoltto-oikeuden. Se se on pääasia. Ja kun Mäkelän lisäksi saa miltei ihan ilmaiseksi, niin mikä on ottaessa! Huutokaupalla se menee ja onhan huutajiakin, mutta Mäkelä on mahdottomat summat velkaa Hallpumille. Ilmankos hän vuosikausia onkin juonut Tulettänessä. No niin, pääasia on että kauppias saa haltuunsa jonkin verran maata. Sillä perustuksella hän sitten joltakin talolta, jossa ei tahdota polttaa viinaa, voi vuokrata viinanpoltto-oikeuden. Sillä jokunen talo on sellainenkin. Esimerkiksi Joutsia. Se vanha jumalinen emäntä on saanut aikaan, että viinanpoltto-oikeus luovutetaan muille halukkaille. Hallpumi hieroo tyytyväisenä käsiään.
Kun ihmiset syksyllä ovat saaneet viljansa korjatuiksi, kuuluttaa kauppias kirkossa ostavansa viljaa korkeimpiin hintoihin. Sitä nyt ei kukaan uskokaan, että hän korkeimmat hinnat maksaa, kunhan ihmiset saavat viljastaan edes jotakin. Silloin sitä yksi ja toinen kuorma ajetaan kauppiaan pihaan. Käteisellä rahalla tai viinalla kaikki maksetaan, niin että kyläläiset ihmettelevät, mistä kauppiaalla riittää rahaa. Kun mies tuli pitäjään niin tyhjänä, ettei ollut huivia, mihin olisi ostamansa villat sitonut… Mutta Hallpumi on sukkela mies.
Eikä ole tyhmä Hallpumskakaan. Hän ne viinat keittää. Nimismieheltä hankitaan ajoissa tieto, koska kotitarpeenpoltto sinä vuonna alkaa. Silloin pilkotaan kuivia kuusipuita vajaan ja laitetaan ränni kuntoon: pannut, tahtaat, putket, jääsäiliöt, kauhat, saavit — kaikki on kunnossa ja tuskin puoliyön aika kulunut, kun jo viinakalu pannaan kiehumaan.
Viinankeitto on tarkkaa työtä. Ei siitä ihminen jouda paljon mihinkään. Tuon tien voisivat rankit ja sikunat mennä sekaisin ja mitä siitä sitten tulisi! Mutta kun viina saa kiehua hiljaisella, tasaisella tulella ja tisleerautua jäiden ja koivunhiilien läpi, niin on se kirkasta kuin kirkkain lähdevesi ja niin puhtaan makuista, että sitä ilokseen maistaa. Hallpumska maistaa kauhalla ja irvistää pahasti, sillä väkevää se on, suun se vie väärään, vaikka onkin hyvää kuin taivaan manna. Hallpumska keittää yöt päivät niin kauan kuin polttoaikaa kestää.
Tietää sen koko kylä ja arvaavatpa matkamiehetkin, kun Hallpumilla on ensimmäiset maistiaiset. Silloin käy rännin ympärillä ilo ja melu. Isäntämiehet istuvat krouvissa korttia lyöden, poikamiehet kiertävät ränniä. Ei ole vielä lunta maassa ja yöt ovat pimeimmillään. Pappikin on pensaissa ja tulee tyttöjä, jotka eivät tulisi päivällä. Joutsian Akselilla siellä on monta morsianta. Onhan Akseli hurjin kylän pojista, hurjin ja iloisin.
Ei pidä pelätä, että Hallpumska antaisi ilmaiseksi! Maistiaisaikana on viina kalleimmillaan ja pojat anteliaimmillaan. Eivät he edes kysy, mitä maksaa, vaan heittävät kouraan hopeakolikoita että kilisee. Tällaisissa maistiaiskesteissähän Saarakin ensi kerran näki Hallpuminsa.
Oikeastaan he ovat mainiosti menestyneet. Ei suinkaan niin, että he aina olisivat hyvässä sovussa. Tulettänessä käy välistä sellainen ryty, että luulisi hurrien tappelevan eikä kuitenkaan ole muita tappelemassa kuin kauppias ja hänen Saaransa. Monesti on Saara kuin villi kissa, hän olisi valmis omin kourin kuristamaan miehensä, mokomankin riivatun juopporatin! Joka ei muuta tee kuin makaa juovuksissa… "Niin — älä siinä auo suutasi, taikka ma sylkäistä roiskautan suun täyteen!" Sellaista puhetta palvelijat kyllä kuulevat Tulettänen isäntäväen kesken. Mutta pääasiassa, rahojen kokoamisessa, ovat he yhtä mieltä. Ja vaikka he muutoin kuinkakin vihaisivat toisiaan, niin täytyy heidän toki ihailla toistensa kekseliäisyyttä siinä yhdessä suuressa asiassa. Kaupanteossa on Hallpumi voittamaton. Kuinka mukavasti hän kerran petti sellaisenkin miehen kuin itse Rason rusthollarin!
Rusthollari oli ostamassa sokeritoppaa ja istui ryyppyineen krouvikamarissa.
— Isäntä istuu vain rauhassa, viserteli kauppias, — minä lähetän topan rekeen valmiiksi.
Isäntä istui eikä toppaa lähetettykään. Isäntä läksi vihdoin tiehensä, mutta ei aikaakaan, kun hän mahdottomalla jymyllä tulee takaisin ja toruu, ettei toppaa löydy mistään.
— Se on sitten varastettu, hokee Hallpumi. — Kyllä se vain meiltä vietiin. Näkiväthän sen kaikki, kuinka minä sen punnitsin… Kukas sen vei rekeen?
— Minä itse sen vein, todistaa Hallpumska. — Isäntä on pudottanut tielle.
Isäntä pauhasi, mutta eihän hän voinut saada asiaa todistetuksi!
Ja siinä sitä oli kuulemista, kun Tulettänessä tehtiin kellokauppoja.
Hallpumi oli mestari sellaisissa asioissa!
Mutta mestari oli taas Saarakin alallaan. Sen myönsi Hallpumikin, vaikka hän useasti oli Saaralle niin äkäinen, että olisi tehnyt mieli pihalle viskata. Saara oli esimerkiksi keksinyt erinomaisen tavan laittaa viinasta rommia. Hän kokoili kaikenlaisia juuria, kuivatti ne, poltti sitten kahvinpaahtimossa ruskeiksi ja keitti niistä karvasta ruskeaa vettä. Kun sitä pani viinan joukkoon, niin ei sitä totisesti osannut rommista erottaa. Viinejä Saara niinikään osasi valmistaa. Niihin saattoi suorastaan panna samoja värejä kuin lankoihin. Laski sitten vain koreisiin pulloihin, niin ei kukaan osannut muuta uskoa kuin että ne olivat ulkomailta tuotuja. Paljon Hallpumeilta ostettiinkin viinejä. Rikkaat talot kyllä toivat tarpeensa kaupungista, mutta köyhemmät ostivat Hallpumilta ja nämä viinit olivat järjestään Saaran valmistamia. Sillä lailla sitä sentään sai kokoon rahoja!
Täytyihän Joutsian isännän huomata, että Tulettänen väet rikastumistaan rikastuivat ja että Joutsia köyhtymistään köyhtyi. Ei Eerikki Aaprahaminpoika ollut ainoa isäntä, joka teki tämän huomion. Kaikki mitä mies irti sai jyvistä, voista tai kananmunista — kaikki se lopulta joutui Tulettäneen. Olihan kotonakin viinaa, mutta mikä siinä lienee ollutkin, kun sen viinan siellä Tulettänessä piti maistua paremmalta ja terveellisemmältä kuin missään muualla.
Johanna seurasi huolissaan miestään ja poikaansa. Eihän Akselikaan enää välittänyt mistään työstä, ei hän muuta tehnyt kuin istui Tulettänessä.
— Mitä sinä siinä tollotat! sanoi Eerikki Aaprahaminpoika äreästi vaimolleen. — Mistäs sitä juo, kun ei kotona polteta! Kukas sen viinanpolton kotoa hävitti, jollet sinä itse!
Se oli totta. Johanna oli rukoillut, kunnes Eerikki oli luopunut oikeudestaan. Mutta ei siitä mitään hyötyä ollut. Pahemmin vain juotiin kuin ennen. Ei Johanna enää muuta neuvoa tietänyt kuin rukouksessa kääntyä Jumalan puoleen ja laskea kuormansa Hänen jalkainsa juureen. Kuinka monet kyyneleet hän jo oli itkenyt! Oli Eerikki häntä lyönytkin, oli jonkin kerran ajanut vuoteesta kylmään porstuaan. Ja kauheaa oli kuunnella kiroilemista ja Jumalan pyhän nimen turhaanlausumista. Ja lopuksi oli vielä se pelko, että juovat koko talon. Moni talo pitäjässä oli viinojen takia mennyt.
Oli Joutsiassa toki yksi mies, joka ei maistanut viinaa, jumalaapelkääväinen vanha Manu. Hän oli ollut talossa pienestä pitäen, ensin kyytipoikana, sitten renkinä ja muonamiehenä. Hänellä oli omat omituisuutensa eikä hän ollut kuten muut miehet. Hän tiesi kaikenlaisia vanhoja asioita ja hallitsi salaisia voimia.
Keväisin esimerkiksi, kun hevosia vietiin metsään, piti levittää tallin kynnykselle isännän vyöhihna. Jos hän vain ehti siihen ajoissa ja hevoset astuivat hihnan yli, oli niiden kesä turvattu. Mutta jos tämä jäi tekemättä, tapahtui niille pitkin kesää kaikenlaisia turmia. Eräänäkin kesänä se kaunis liinaharja orivarsa taittoi jalkansa ja oli lopetettava. — Kylvinvakkaan siemenen joukkoon Manu aina tuppasi panemaan tulusrautansa — sitten ei riihessä syksyllä tullut tulipaloa. Ja ensi lyhteen, joka syksyllä sidottiin, hän aina kuljetti parsille riihen nurkkaan. Siellä se oli säilytettävä kaiken puimisen ajan — sitten tuli hyvä sato ja siemen iti. Sinä aamuna taas, jolloin lehmät päästettiin metsään, oli karjapiikojen mahdoton löytää sukkasiteitään. Veräjältä ne vihdoin löydettiin karjan sotkemina. Tällä tempulla oli suuri vaikutus karjan kesäonneen. Kerran oli eräs tytöistä juuri karjan kulkiessa veräjästä keksinyt sen jaloista sukkasiteensä. "Kas tuossahan tuo onkin ja minä kun sitä oikein hain!" oli hän huudahtanut ja siepannut siteen käteensä. Silloin oli vain kaksi lehmää jäänyt karjapihan puolelle, mutta eikös toinen niistä sinä kesänä kuollutkin punatautiin!… Tänä samana aamuna oli Manun myöskin tapana toimittaa kipollinen vettä paimenen niskaan. Sen täytyi tapahtua salaa ja emännän oli kaadettava tuo vesikipollinen.
Edellinen pappi oli kovistanut Manua siitä, että hän palveli pahoja henkiä. Eikähän sitä voinut kieltää, että hän käytti taikatemppuja, mutta ei hän ketään niillä vahingoittanut — talon eduksi hän niitä käytti! Emäntä oli hänkin alussa koettanut nuhdella Manua, mutta sitten hän oli puolestaan tullut vakuuttuneeksi siitä, että Jumala itse oli antanut Manulle erikoisen voiman. Manu oli muutenkin emännän ainoa uskottu ja neuvonantaja maan päällä.
Monena monituisena yönä, kun valkeat paloivat Tulettänessä ja viinarännit ympärillä ja pellolla rähistiin ja hoilotettiin, seisoivat he kahden Joutsian pihamaalla.
— Kuinka suuren vallan Herra sentään antaa pahuudelle, sanoi emäntä itkien.
Manu ei puhunut mitään. Hänen suussaan hehkui lyhyt piippu ja silloin tällöin häämötti partakin näkyviin.
— Vieläköhän meidän kerran täytyy lähteä tästä talosta, nyyhki emäntä. — Isäntä on mennyttä miestä eikä Akselista ole talon pitäjäksi… En minä ole vielä saanut maksetuksi sitäkään velkaa, jonka tässä Manulta otin… Piti koettaa saada edes verot maksetuksi, ettei toki tulisi sitä häpeätä, että tultaisiin ryöstämään. Mutta kyllä kai se vielä tulee sekin…
— Ei sen nyt niinkään tarvitse tulla, sanoi Manu ja sylkäisi.
Kuinka armottomasti Tulettänen pihamaalla rähistiin ja kirottiin!
Varmaan siellä oli aika tappelu ja leikki kaukana.
— Herra Jeesus siunatkoon! pääsi emännältä ja hänen kätensä kytkeytyivät ristiin. Onkohan tuo Akselin ääni? Jospa ne siellä vielä tappavat toisensa!
Manu kuunteli ääneti.
— Jopa lakkaavat! sanoi hän sitten. — Emäntä lähtee pois makuulle.
Kylmähän tässä tulee.
Mutta ei emäntä kuunnellut, mitä hän sanoi. Eikä hän tuntenut kylmää.
Polttava oli hänen sisässään tuska ja hätä.
— Eihän tätä iät kaiket voi kestää, puheli hän hiljaa itkunsa seasta. — Täytyyhän tästä tulla jonkinlainen loppu! Kyllä kai se vielä niin käy, että kauppias vie koko Joutsian… Kuinka sen ajatuksen pitääkin olla niin kova… Ja minä, onneton, joka sitä kestikievarin pitoa aina ruinasin! Olisinpa antanut kestikievarin pidon olla meillä. Nyt Jumala minua oikein rankaisee…
— Mikä… mikä… virkkoi Manu ja hellitti piippua hampaistaan, — mikäs tuolla itkee?… No hyvät ihmiset, Annastiinahan se on! Kukas nyt keskellä yötä tulee pihalle! Lähde pois sänkyyn!
Se oli talon nuorempi tytär, Annastiina, joka siellä nyyhki. Hän oli herännyt ja huomannut, ettei äiti ollutkaan sängyssään. Silloin hän oli riipaissut vähän vaatetta ylleen ja lähtenyt häntä etsimään.
— Mutta me emme anna Joutsiaa Hallpumille! huusi hän. — Emme, vaikka mikä olisi! Minä lakkaan syömästä voita ja juomasta kahvia! Mutta me emme anna Joutsiaa!
Hän itki tukahtuakseen, vaikka oli täysikasvuinen ihminen.
— Älä itke, lapseni, lohdutteli emäntä. — Annamme, jos se on Jumalan tahto.
Manu yltyi torumaan heitä molempia.
— Ei sitä nyt anneta sinne eikä tänne. Mitäs se nyt sitten porusta paranee. Mutta ne on aina itkut ensimmäisinä vaimoväellä. Onhan talossa kaksi reimaa tytärtä. Ei niillä ole aikaa itkuun. Menkööt miehille, tuokoot taloon oikeat miehet! Sitten nähdään, eivätkö asiat ala selvitä.
Oli emäntä sitä joskus ajatellut, mutta kukapahan kelpo mies uskaltaisi tulla taloon. Kustaava, joka vanhempana ensin olisi ollut naitava, oli kiukkuinen tyttö, niinkuin kylälläkin hyvin tiedettiin.
Monena yönä oli emäntä näin Manun kanssa seisonut pihamaalla ja kuunnellut elämää Hallpumin krouvista. Kevensi se aina jonkin verran sydäntä, kun sai puhua Manulle.
Mutta isännän onnistui myydä kappale metsää ja niillä rahoilla taas mennä kitkutettiin eteenpäin jonkin aikaa. Kauppias se kuitenkin niistäkin rahoista tuli saamaan suurimman osan. Kyllä se sisua nostatti, kun sitä ajatteli, että parhaimmat palat aina lensivät hänen suuhunsa… Ja hän vain levitteli itseään ja rakensi. Mitä hän kaiken maailman rakennuksilla tekikään? Tantereet vain jyskyivät, kun hän hirsiä kaatoi. Niin, tosiaankin, tavaramakasiiniahan hän nyt tarvitsi! Hän oli nimittäin jo ruvennut pitämään muutakin kauppaa. Johan häneltä sai kahvia, sokeria, saippuaa, kangasta — mitä vain tarvitsi. Ja kauppias osasi taas tässäkin olla niin vietävän viekas: hän ei maksanut mitään veroa kauppaoikeuksistaan, myi vain tavaraa, mutta ei pitänyt puotia kuten muut kauppiaat. Kun kaupungin kauppiaat kauan aikaa olivat tätä asiaa epäilleet, rupesivat he lopulta tutkimaan Hallpumin metkuja. Mutta Hallpumillakin oli ystäviä ja hän sai eräänä iltana tiedon, että aiotaan tulla Tulettäneen tarkastukselle. Silloin hän kiireen kautta valmisti Joutsian isännälle ja pojalle kestit, juotti mitä parasta oli kotona ja taivutti heidät ystävikseen. Ja yöllä kannettiin kaikki kahvit, sokerit, ja saippuat Joutsian aittaan pakoon tarkastusherroja. Eivät löytäneet mitään!
Kaikista Hallpumin ponnistuksista huolimatta rupesi Eerikki Aaprahaminpojan mielessä kirvelemään katkeruus, kun hän ajatteli kauppamiehen erinomaista menestymistä. Olisi kauppias saanut edes hänelle sanoa, mistä aikoi ottaa hirsiä, kun rupesi niitä suuria rakennuksiaan rakentamaan. Mutta ei mitään puhunut, miehet vain lähetti metsään. Vihdoin Eerikki Aaprahaminpoika siitä ärähtikin, mutta silloin selitti kauppias levollisesti, ettei kontrahdissa ole mitään sellaisia määräyksiä. Kontrahdissa on niin ja niin. Isäntä kun ei osaa ruotsia, ei ollut tullut sitä merkinneeksi. Mutta kyllä se niin on!
— Pahuksen kontrahti! pääsi Eerikki Aaprahaminpojalta.
Ja hän riensi kotiin, kaivoi piirongistaan esiin kontrahdin ja rupesi sitä tarkastamaan. Hän olisi voinut yrittää lukea kirjoituksia kuusta tai sananjalkojen läpileikatuista varsista — yhtä paljon hän oli ymmärtänyt niistä! Sillä hän ei saanut selvää mistään. Hänpä keksi keinon! Lähti Nylanderin luo ja käännätytti paperin suomeksi.
Aih! ne ovat panneet sinne sellaisia asioita, ettei hän ole kuullut puhuttavankaan sellaisista. Ne ovat pettäneet hänet, ne koirat! Mutta tästä nousee vielä sellainen juttu, että, että… Jaa, jaa helvetin papit ja vallesmannit, kyllä hän käräjillä näyttää.
— Taisitte sinä iltana olla vähän noin niinkuin iloisella päällä… No, no, no, ei isäntä suutu. Helpostihan se sellainen tapahtuu. Mutta tässä se kaikki nyt seisoo ja kontrahti on laissa vahvistettu. Kestää se nyt neljäkymmentä vuotta… taikka johan siitä on kulunut muutama vuosi.
Henkikirjuri naurahti, kun ajatteli niitä vuosia, jotka olivat jäljellä, ja niitä, jotka olivat kuluneet.
— Ne ovat minut pettäneet, koirat! huusi Joutsia ja oli niin raivoissaan, ettei Nylander tahtonut saada häntä ottamaan ryyppyäkään. Rauhoittuihan hän toki vähitellen ja kävi lopulta niin pehmeäksi, että itki.
Jo tuli joutsialaisten ja tulettäneläisten väli kireäksi. Vanhempi Joutsian tyttäristä, Kustaava, asettui pihamaalle, sille kohdalle, josta saattoi nähdä maantien ja Tulettänen rakennukset, ja Hallpumska seisoi portaillaan. Ja siinä sitten sinkoilivat sanat kuten salamat kahden ukkospilven välillä. Suurisuinen osasi olla Kustaava ja Hallpumska vouskutti kuin vihainen koira. Eerikki Aaprahaminpoikakin keksi mainion keinon kauppiaan kiusaksi: hän lähetti omat miehensä samaan metsään, jossa kauppias hakkautti hirsiä. Joutsian miehet kulkivat edellä ja hakkasivat poikki parhaat puut, juuri ne, joita kauppiaan teki mieli. Se se oli kilpajuoksua! Oikein talkoolla kaadettiin korpia, ja niin suuri oli Eerikki Aaprahaminpojan riemu siitä, että hän sai tehdä kauppiaalle kiusaa, ettei hän huomannut sääliä metsäänsä.
Isäntä oli niin katkeroitunut Hallpumille, ettei hän liioin, eikä Akselikaan, moneen aikaan käynyt Tulettänessä. Mutta koko sen ajan olivat he molemmat niin kiukkuisia ja ynseitä kotiväelle, että oikein tuntui helpotukselta, kun taas tuli sovinto. Hallpumi, joka yleensä — omaksi edukseen — halusi elää sovussa ihmisten kanssa, osasi nimittäin lopultakin saada aikaan sovinnon.
Ei kuitenkaan kulunut pitkääkään aikaa, kun Hallpumin ja isännän välillä rämähti valloilleen oikein suuri riita.
Hallpumi tuli Joutsiaan liukkaana ja ystävällisenä, puhui sateesta ja tuulesta ja ilmoitti vihdoin viimein, että muuri hollituvassa savuaa niin, ettei sitä ensinkään uskalla lämmittää.
— Se on korjattava, sanoi isäntä ja tarjosi ryypyn. — Limperi sen pian tekee.
Hallpumi vongerteli kuin käärme ja sai taas pudotetuksi suustaan, ettei se korjaamisesta taida parantua. Siihen pitäisi laittaa uusi muuri.
— Tekee se Limperi senkin. Osaava se on mies ja tekevä kaikin puolin.
— Niin… niin taitaa olla.
— Onhan se ollut teillä töissä, tottahan te sen tunnette, sanoi
Joutsia taasen.
— On, on kyllä.
Kauppias oli näin varovainen, sillä hän pelkäsi isännän suuttuvan eikä hän, kuten sanottu, mielellään ollut riidoissa ihmisten kanssa. Täytyihän se lopulta kumminkin sanoa..
— Koskas… koskas isännälle sopisi panna Limperi laittamaan sitä uunia?
Joutsia kolautti ryyppylasin pöytään ja tuijotti kummissaan kauppiaaseen.
— Minunko se on tehtävä? Ottakaa mies työhönne koska tahdotte, kuuluuko se minulle? Hyvästä tahdosta olen jo rakentanut teille vaunuliiterit ja hollituvat, kuljettanut hirsiä ja muita — vai pitäisikö minun vielä teettää hollitupaan uusi muuri?…
Hallpumin silmissä välkähti pahasti, mutta hänen suunsa oli täynnä makeutta, kun hän sanoi:
— Onhan se kontrahdissa, hyvä isäntä, että te pidätte kunnossa hollituvan…
— Vai on sekin kontrahdissa! parahti isäntä häijynilkisesti kuin vanhat ruostuneet saranat. — Mutta sitä minä en tee, Jumal'avita, enkä tee!
Isäntä asteli edestakaisin huoneessa ja hänen harva, harmaa tukkansa liehui.
— Ei isäntä nyt suutu, yritti Hallpumi yhä sovittaa.
— Mutta minä suutun. Enkä minä sitä muuria laita! Saakeli…
Silloin veti kauppias taskustaan paperin ja selitti, että tässähän se on selvästi… Osasi se peijakas ruotsia ja sitä se nyt siinä lukea nutuutti.
Isäntä seisahtui äkkiä ja iski häneen silmänsä.
Hänet valtasi hurja halu riistää kirottu paperi toisen käsistä ja repiä se kappaleiksi. Jo, jo… Mutta samassa hän käsitti, että siitä sitä vasta olisi voinut paha tulla, jos olisi ruvennut repimään lain vahvistamia papereja. Hän hytkähti omaa huimuuttaan ja kävi vallan nöyräksi.
Täytyihän hänen lopulta kuitenkin teettää tuo muuri.
Mutta hollituvasta nousi vielä toinenkin riita.
Kun Hallpumi oli saanut tarpeekseen kyydinpidosta ja kun uusi kestikievarijärjestys astui voimaan, ei hän enää huolinut koko kestikievarista. Silloin katsoi Joutsian isäntä puolestaan oikeudekseen ottaa hollituvan käytettäväkseen. Hän aikoi muuttaa sen oman pihansa piiriin. Mutta siitäkös Hallpumi julmistui. Vai hänen huoneitaan!
— Enkös minä ole sitä huonetta tehnyt? kirkui Joutsia. — Eivätkö hirret ole minun metsästäni jok'ikinen? Eivätkö minun hevoseni ole vetäneet jok'ikistä ja eivätkö minun mieheni ole rakentaneet sitä huonetta laesta lattiaan asti?
— No ovat, ovat, hyvä isäntä. Istutaan nyt, hyvä isäntä, ja otetaan vähän lasia… Mutta kukas kaiken vaivan hollinpidosta on nähnyt, jollen minä? Ei se ole ollut vähäinen vaiva… Ja kontrahdissa sanotaan selvästi, että…
— Kontrahdissa sanotaan! keskeytti hänet isäntä vimmoissaan. — Minä en siedä korvissani kuulla puhuttavan koko kontrahdista! Muista se… Hää sinuas… sinä… sinä…
Hän oli niin vimmoissaan, ettei hän keksinyt edes sellaista haukkumasanaa, jota hän olisi tahtonut kauppiaasta käyttää. Hänen päähänsä pälkähti, että se oli itse piru, joka istui hänen edessään. Punatukkainen piru!
Se riita ei päättynytkään kuten edelliset riidat, vaan käräjiin mentiin. Joutsia oli päättänyt kerran panna korkean oikeuden selittämään itselleen tuon kirotun paperin sisällyksen. Hän oli ihan varma voitostaan. Mutta kauppias raahasi sekä papit että nimismiehet todistajikseen ja voitti tietysti.
Isäntä valitti laamannioikeuteen ja voitti. Kontrahdissa oli yksi pykälä, seitsemäs, jonka saattoi selittää eri tavalla. Hovioikeudessa, johon kauppias taaskin puolestaan vetosi, se selitettiin hänen edukseen. Silloin oli riita kestänyt kolmatta vuotta, kauppias oli lopultakin voittanut ja Joutsialta oli mennyt paljon rahaa.
Humalapäissään Eerikki Aaprahaminpoika tuli kotiin käräjistä.
— Minä tapan sen punaisen pirun! kiljui hän. Ja hän tavoitteli käsiinsä mitä eteen sattui ja viskeli esineitä pitkin permantoa.
Sen jälkeen rupesi emäntä pelkäämään, että hän todella hautoi mielessään jotakin hirmutyötä kauppiasta vastaan. Hän rupesi vakoilemaan, ettei isäntä yksinään pääsisi Tulettänen puolelle. Ei hänen tällä hetkellä tehnytkään sinne mieli. Hän päinvastoin vannoi, ettei ikinä enää pistä jalkaansa koko siihen piiriin.
— Sinä et saa mennä Tulettäneen, sanoi hän pojalleenkin. — Muista se!
Alussa oli Akseli tottelevinaan eikä käynyt Tulettänessä kuin salaa. Mutta pastori ja nimismieshän olivat olleet todistajina sekä sitä kontrahtia tehtäessä että käräjissä ja samalla perustuksellahan hänen olisi täytynyt kieltäytyä seurustelemasta heidän kanssaan. He olivat hänen parhaita ystäviään. Johan nyt! Vihdoin sanoi Akseli suoraan isälleen, että koska isä juo hutikkaan ja menee tekemään hulluntöitä, niin kärsiköön yksinään seuraukset. Järinpä hän, viaton, ottaa niistä kärsiäkseen. Olisipa hänellä syytä olla aika lailla suutuksissaan isään, kun perintö tällä lailla isän huolimattomuuden vuoksi menee. Olisipa hän, Akseli, ollut kotona, niin sitä kontrahtia ei koskaan olisi tehty.
— Häpeätkö, lurikka! kiivastui isä. — Missäs sinä olit sinäkin yönä, jolloin se paperi tehtiin? Muistatkos? Kaupungissa olit silloinkin omilla asioillasi, ajoit kuin hullu hevosellasi ja joit kaikki rahat, millä äidillesi piti tuotaman kahvia. Ja sinä tulet neuvomaan minua. Koskas sinä olet nähnyt minut rypevän maantienojassa, niinkuin sinä teet?
— Kuka sen tietää, mitä te minun ikäisenäni teitte! Olenko taas minäkään koskaan tehnyt sellaisia kontrahteja?
Akseli, pulska poika, tukka kiiltävän musta kuin teeren selkähöyhenet, silmät loistavan ruskeat, istuu sängyllään porstuanperäkamarissa piippua polttaen ja silloin tällöin läpäytellen saappaitaan yhteen. Hänen saappaansa ovat ihkasen uudet. Ne haisevat nahalta, tervalta ja rasvalta.
Isä, pieni, kuivettunut, harmaahapsinen ukko seisoo hänen edessään, tuijottaa häneen terävästi ja räiskii kuin palava katajapensas.
— Mutta minä en anna taloa sinun käsiisi! Luuletkos, että minä panisin
Joutsian menemään sinun kukkarosi läpi! Ei, siitä vain ei tule mitään!
Silloin karkasi Akseli sängystä kuin nuolen satuttamana, seisahtui isänsä eteen ja huusi, silmät verestäen päässä:
— Mutta talo on minun!
Isä nauroi ilkeästi.
— Eipä ole! Sisaresi minä naitan kelpo miehille ja ne saavat Joutsian.
Akseli viskasi piipun hampaistaan, tarttui kirveeseen ja syöksyi ulos. Ja hänelle tuli muutaman tunnin ajaksi hurja työinto. Hän meni miesten joukkoon ja raatoi niin, että he kaikki hämmästyivät.
— Katsokaa nyt, huusi hän, — että tiedätte isännällekin kertoa, — eikö tämä poika osaa tehdä työtä! Piisaa miehelle koetuksessa missä vain!
Niillä seuduin oli mies, jota sanottiin Tölliksi. Hänen esivanhempansa lienevät olleet joitakin ulkomaalaisia herroja, toiset väittivät, että nimi kokonaisuudessaan olisi kuulunut von Toll. Tämä Tölli kierteli talosta taloon ja pitäjästä pitäjään. Oli päivän siellä, toisen täällä, sai vaatetta, rahaa, ruokaa ja yösijan. Ei häntä pidetty kerjäläisenä — vieraana häntä pidettiin ja tervetullut hän oli, kun hän arkioloissa tuli. Hän ei itse puolestaan ollut naimisissa, mutta hänen mielityönään oli naittaa muita, ja monet monituiset pariskunnat hän jo oli liittänyt yhteen. Näkihän hän kulkiessaan monenmoisia talontyttäriä ja poikia, torpan tyttöjä ja poikia, piikatyttöjä ja renkejä. Hän otti selvän asianomaisten varallisuudesta, luonnonlaadusta ja kaikesta muusta mikä heitä koski sekä merkitsi kaikki tietonsa kirjaan. Oli sitten varsin helppoa, kun joku poika kaipasi morsianta tai tyttö sulhasta, ruveta toimittamaan, että siellä ja siellä on sellainen ja sellainen.
Eräänä iltana Joutsiassa, kun isäntä tarpeekseen oli purkanut sappeaan Hallpumia vastaan, rupesi hän valittamaan suhdettaan poikaansa. Tölli oli nimittäin kaikkien uskottu.
— Isännän pitää toimittaa tähän kotivävy, sanoi Tölli. — Kaksi pulskaa tytärtä kotona naimattomana — eihän se käy laatuun.
— Niinhän se muijakin sanoo ja samaa hokee vanha Manu yhtä mittaa. Mutta mistä niille nyt sitten sopivat saa? Pitäisi olla varallisuutta ja lujamainen luonto…
— Tjaah! sanoi Tölli ja veteli harmaantunutta partaansa. — Tjaah! Entäs tämä naapurin poika täällä Rasossa! Se on kaikin puolin kelpo poika…
— On kyllä. Mutta ihanhan se on vielä lasten kirjoissa. Kaarestaa siellä vain sisartensa kanssa.
— Pannaan mieleen, pannaan mieleen, sanoi Tölli ja Joutsiasta hän meni suoraa päätä Rasoon.
Siellä hän sai kuulla, ettei Juha tahtonut Kustaavaa. Nuoremman tyttären hän kyllä olisi ottanut, mutta eihän nuorempaa sopinut kosia ennen vanhempaa.
Tölli toimitti häthätää sulhasen Kustaavalle. Leskimies hän oli ja oli hänellä pari lasta, mutta perin kelpo mies hän oli ja omisti suuren talon.
Sitten selvisivät Juhan ja Annastiinan välit helposti.
Maailma, joka aina on olevinaan niin viisas, luuli että Tölli oli
toimittanut naapurin nuoret toisilleen, mutta ei se asia niin ollut.
Juha oli jo aikoja sitten päättänyt, että jahka joku ensin nai pois
Kustaavan, niin hän lähettää puhemiehen Annastiinan luo.
Sillä lailla tuli Juha Joutsiaan.
IV
Ei hänen isännyytensä ensi päivä suinkaan ollut hauska.
Annastiina heräsi ensinnä ja kiirehti, vielä unen horroksissa, keittiöön katsomaan kelloa. Puoli neljä se oli. Kukko lauloi, aurinko oli juuri nousemassa. Keveät sumut liikkuivat mailla, helottaen aamuruskossa kuin hanget tulipalolla. Uni oli nuoren emännän ja hän haukotteli niin, että leukaluut natisivat. Kun eivät silmät ensinkään tahtoneet ottaa pysyäkseen auki! Mutta he olivatkin vanhan emännän kanssa sopineet, että Annastiina tästä lähin nousee keittämään kahvia, ja hänelle oli kunnianasia, ettei hän tänä ensimmäisenä aamuna nukkuisi liian kauan.
— Onpa siellä heleä heinäpouta! sanoi hän miehelleen, joka haukotteli sängynlaidalla.
He olivat valvoneet kaksi edellistä yötä — siksi kai uni oli niin sitkeää.
Annastiina teki häthätää tulen takkaan, pani pannun tulelle ja palasi peräkamariin sukimaan hiuksiaan. Hänellä oli yllään tukevasta kotikutoisesta liinakankaasta tehty paita, joka peitti puolen käsivartta ja ulottui kaulaan asti. Ei siinä ollut minkäänlaista koristusta. Hänen kasvonsa olivat hehkuvan punan peitossa. Päivä helotti hiuksille, kasvoille, kaulalle, palttinankarvaiselle paidalle ja siniselle alushameelle.
— Mitenkä sinä jaksat? sanoi Juha.
— Kyllä maar minä hyvin jaksan… Entäs sinä itse?
— Mikäs minun sitten olisi.
Annastiina painoi alas silmänsä ja repi hiuksiaan, niin että suuri pellavankarvainen tukko jäi kampaan. Juha katseli häneen ja hengitti syvään. Juhan teki mieli käydä häneen käsiksi ja painaa hänet syliinsä, mutta mikä lienee ollut… Ei hän kehdannut sitä tehdä! Hän vain katseli… Ja Annastiina tunsi sen, vaikka hänen silmänsä tuijottivat alas. Ja molemmat olivat niin vaipuneet toisiinsa, etteivät he huomanneet, että vanhojen ovi avautui ja että vanha emäntä tulla sipsutti keittiöön. Vasta sen he kuulivat, kun hän rupesi nauramaan ja sanoi:
— Johan täällä kahvipannu on tulella!
Silloin he kiireesti erkanivat ja tulivat kovin hämilleen.
— Kas sitä äitiä, huusi Annastiina, — kun ei malttanut nukkua! Menkää nyt vain levolle. Kyllä minä täällä hoidan pannun.
Juha meni herättämään väkeä. Musti, joka ei tuntenut uutta isäntäänsä, haukahti portailla. Pihamaalla helistivät hevoset tiukusiaan. Miehiä lappoi pirtistä valmistautumaan matkalle. Juhan täytyi pujotella läpi kuormien päästäkseen pirtille. Jopa ne nyt olivatkin panneet hevosensa likelle talon piiriä. Olisivat ne saaneet olla hiukan edempänä.
Pirtissä vetivät miehet jo housuja jalkaansa ja piiat sukivat hiuksiaan. He vastasivat kuin yhdestä suusta hänen tervehdykseensä, tyynesti ja jurosti.
— Johan täällä noustaankin, sanoi isäntä.
— Jo maar, vastasi Manu, joka kiersi vitsaa viikatteensa ympärille.
Nuori isäntä oli hämillään eikä tietänyt mitä sanoa. Hän loi katseensa ympäri huonetta. Se oli suuri pirtti, miltei samanlainen kuin Rasossa. Toisessa päässä olivat miesten vuoteet, toisessa naisten. Matkamiehet olivat maanneet penkeillä, pöydällä ja permannolla. Eväitään olivat syöneet ja jättäneet kalanruotoja ja murusia. Manu nosti tuon tuostakin viikatteesta katseen uuteen isäntään. Se oli pitkä, tutkiva katse.
Isäntä tunsi sen alla käyvänsä ylen hämilleen. Ei hän keksinyt mitään sanottavaa, ainoastaan hymyili ystävällisesti ja läksi.
Reisumiehet juottivat hevosiaan kaivolla. Oli se sekin vähän liikaa, että he vain suoraan vintasta…
— Jos juottaisitte saavista, onhan siinä saavi, sanoi isäntä ja hymyili hyväntahtoisesti.
— Kukas sinä olet, joka tässä ihmisiä komennat, vastasi jykevä, repaleinen äijä. — Juota samalla seulasta. Ei se saavi vettä pidä.
Juha hämmästyi entistä enemmän, mutta samalla karkasi suuttumuksen puna hänen kasvoilleen.
— Olenpa vain tämän talon isäntä, sanoi hän ja hämmästyi itsekin, että oli saanut ne sanat lausutuiksi.
Hän jatkoi matkaansa hevostalliin ja oli puolitiehen tullessaan kuulevinaan naurua pirtin kuistilta. Akselin ääni se oli. Juhan teki mieli kääntyä katsomaan taakseen, mutta ei hän sentään kehdannut. Hän nieli suuttumustaan — kaikista joutavista tässä nyt suuttuu! — ja ilostui, kun kuuli Pekan hirnunnan ovea avatessaan. Sen oli ollut ikävä täällä vieraassa paikassa ja hyväksi sen tuli mieli, kun se tunsi isäntänsä. Olipahan kuin olisi ollut mikäkin ystävä kotoa. Ikävä hänen oli hänenkin! Kun hän oli saanut hevosen eteen ruoan, asettui hän tallin pienelle luukulle katselemaan. Kukkivain ruispeltojen ja niittyjen takaa näkyi järvi ja siitä nousi vainioita, joiden harjalla Raso oli. Kaikki maat olivat kuin välkkyvissä lasihelyissä ja vihannan metsän reunalta helottivat punaiset rakennukset. Raso ei enää ollut hänen kotinsa!… Ikävä nousi sydämeen ja suuret kyyneleet tulivat silmiin. Mutta Juha karisti ne kiireesti pois ja läksi pihaan, missä reisumiehet paraikaa tekivät lähtöään.
— Eikös talossa tarvita silakoita? huusi muuan mies vajasta.
Hänen kuormansa oli maantiellä ja itse hän poikkesi taloihin tarjoamaan kaupaksi tavaroitaan.
— Käynpähän kysymässä, sanoi Juha.
Keittiössä kaasi Annastiina kahvia miehille. Hän oli täysissä vaatteissa, hiukset sileiksi kastellut, kasvoilla äskeinen puna. Kävi hän ikään kuin vieläkin punaisemmaksi, kun hän miehelleen vastasi, että silakat ovat ihan loppumaisillaan… ottaa vain, jos ovat hyviä.
Juha koetti tekeytyä niin tyynen näköiseksi kuin suinkin, vaikka hän oli ylpeä ja onnellinen ja vaikka häntä samalla oudosti ujostutti tämä ensimmäinen huolenpitonsa perheenisänä.
Kun hän kaloineen palasi keittiöön, istui Akselikin penkillä, lakki takaraivolla. Ei hän vastannut mitään, kun Juha sanoi hänelle huomenta, ei ollut kuulevinaankaan.
— Tottahan sinä olet pannut evästä? sanoi hän sisarelleen.
— Mitä evästä? naurahti Annastiina. — Aina sitä ennen on tultu kotiniityltä syömään.
— Pane sinä evästä. Illalla me vasta kotiin tullaan, sanoi Akseli käskevästi.
— Mutta niinhän me vanhan isännän kanssa sovimme, puhui nyt vuorostaan
Juha, — että tänään ollaan kotiniityllä, kun…
— Pane sinä Annastiina evästä! huusi Akseli, laski kahvikupit kalisten pöytään ja painoi hatun päähänsä. Juhan sanoja ei hän taaskaan ollut kuulevinaan.
Annastiina suuttui.
— Mikäs sinut nyt ajoi tähän riitelemään? Etpä ole muina aamuina noussut kovinkaan varhain. Älä luule, että minä sinulle evästä panen. Olethan kuullut, mitä isä ja Juha ovat päättäneet.
Akselin muoto muuttui ikään kuin kulo olisi päässyt hänessä irti. Posket kävivät kuumiksi, silmissä kipinöi. Varmaan hän jo oli ehtinyt juoda.
— Panetko, saakelin akka, evästä, taikka minä näytän sinulle, kuka tässä talossa käskee! huusi hän ja pudotti nyrkkinsä pöytään, jotta astiat kilisivät.
Vanha isäntä ja emäntä karkasivat porstuanperäkamarista keittiöön, mutta Manu läksi hiljalleen miesten ja tyttöjen kanssa pihaan.
— Mennään pois työhön, sanoi hän äreästi, otti viikatteensa ja läksi astelemaan edellä rantaan päin, missä kotiniitty oli.
Tytöt epäilivät hetkisen mitä tehdä, mutta ottivat sitten haravansa ja seurasivat. Miehet jäivät epäröiden pihaan. Akseli oli sentään talon oma poika…
— Menkää kotiniitylle, miehet! huusi kuistilta vanha isäntä kimeällä äänellä. Hän oli niin mielenliikutuksissaan, että parta tutisi. — Se on nuori isäntä, joka täällä nyt käskee. Hänelle olen minä vallan antanut!
Juha oli noussut penkiltä. Kellertävä kalpeus oli hänen kasvoillaan.
Hän piteli huuliaan lujasti koossa ja oikea käsi oli kovana nyrkkinä.
— Tule pois, Juha, pyyteli Annastiina. — Se on taas juonut…
— Niin, niin, härnäsi Akseli, — vie vain maitosuusi, vie… Pituutta on kuin humalaseipäässä, mutta sapen paikalla mahtaa olla maitovelliä.
Akseli nauroi. Suonet Juhan ohimoilla pullistuivat suuriksi ja sinisiksi ja veri nousi hänen kasvoilleen. Annastiina pelkäsi hänen iskevän Akselia nyrkillään… Nyrkki vapisi…
— Kuule, houkutteli hän, — se on juonut. Kukas juopuneen kanssa viitsii…!
— Pane hänelle evästä, Annastiina, sanoi Juha äänellä, jossa ei ollut minkäänlaista sointua.
Vanha emäntä, Johanna, katseli häneen vähän aikaa, sitten rupesivat hänen suupielensä vavahtelemaan ja hän pani kätensä ristiin ja puheli itsekseen:
— Sitä siunattua poikaa! Sitä siunattua poikaa! Herra on totisesti antanut hänelle nöyrän mielen.
Akseli nauroi, mutta ei osannut sanoa mitään. Hän katseli Juhaan murjottamalla kuin vihainen sonni.
— Ehtiihän tämän kotiniityn niittää toisetkin, jatkoi Juha. — Pane eväät konttiin, Annastiina.
Silloin läksi Akseli ulos sähisten vihasta. Hänelle oli aivan samantekevää missä niitettiin. Tuota nulkkia hän vain olisi tahtonut suututtaa! Mutta saiko sellaista vätystä edes suuttumaan. Eihän se näkynyt osaavan suuttua, mokomakin vanha saapas!