Juha Joutsia

— Juha sinä, huudahti vanha isäntä, — silläkö lailla sinä aiot taloa asua? Ei tässä hyvänlaisuudella mihinkään päästä. Puoliasi sinun täytyy osata pitää. Sitä varten olen minä sinut tänne ottanut. Mene nyt pihaan, etkö näe, että miehet vielä ovat siellä. Akseli yllyttää niitä paraikaa. Odota…

Vanha isäntä tarttui Juhan käsivarteen ja veti hänet perässään.

— Älkää kuulko, huusi hän miehille, — mitä se hompottaa! Tämä tässä nyt käskee.

Verkalleen läksivät miehet liikkeelle.

— Menkää te vaikka hornaan! kirkui Akseli heille raivoissaan ja läksi pirttirakennuksen porstuan perässä olevaan kamariinsa, otti sänkynsä alta pullon ja kaatoi siitä kurkkuunsa.

Sitten hän hyvän aikaa istua murjotti sängyn laidalla. Veri joutui liikkeelle, voima rupesi jylläämään jäsenissä…

— Menettekö tieltä, kun tämä poika tulee! huusi hän ja kaatoi tuolin, joka sattui hänen eteensä. Hän nai Rason kauniin Helenan ja tuo hänet tänne Joutsiaan emännäksi. Helenasta tulee Joutsian emäntä. Menköön Annastiina miehineen vaikkapa… vaikkapa Rasoon tai siskolättiin tai… vaikkapa hornaan.

Hän rupesi nauramaan niin sukkelalta tuuma tuntui, keikahti sängylleen ja meni uneen. Hän heräsi hetkisen perästä eikä vähääkään muistanut, mitä hänelle oli tapahtunut. Ainoastaan se hänellä oli selvänä, että hänen on meneminen kosimaan Helenaa. Jos pappi avaa suunsa, niin hän nujertaa papin kuin torakan. Mikäs se pappi muu onkaan kuin torakka! Ja taas hän nauroi. Mutta äkkiä hänen mieleensä muistui Juha… Mutta hänpä sittenkin näyttää sille rääppänälle, kuka tässä talossa on isäntä, hän näyttää…

Akseli otti pullon — se oli kannun pullo — pisti sen takkinsa alle ja läksi ulos.

Juha asteli sill'aikaa appensa kanssa vainioilla. Oli hän hiukan harmistunut, kun Joutsia oli sanonut ottaneensa hänet Joutsiaan vain säästääkseen omaa nahkaansa, mutta harmin tunne oli hävinnyt ja vain tulevaisuuden suuret suunnitelmat liikkuivat hänen päässään.

Paljon täällä Joutsiassa näytti tulevan työtä. Aidat olivat huonot ja pellot perin laihat. Kiviä oli niin että hirvitti.

— Me olemme Rasossa tehneet virstoittain kiviaitoja, sanoi hän.

— Niin olette, vastasi isäntä terävästi, — mutta ei se hyvä ole, että kivet pois maasta otetaan. Täytyy niitä olla. Kuivana kesänä pitävät maan kosteana, sateisena imevät liian märän. Älä sinä rupeakaan noukkimaan täältä kiviä.

Juha vaikeni eikä enää esittänyt uudistussuunnitelmiaan, vaikka niitä tuli hänen mieleensä joka askeleelta. Aitoja tarvittiin, ojaa tarvittiin, niityt olivat metsittyneet… Ei veli siellä kotona… taikka Rasossa… enää aikonut käyttää karjan alla risuja, vaan siihenkin uuteen navettaan tehtiin permanto… Ja tuon Juvansuon, sen… mutta se on sellainen jättiläistyö, joka vie monta monituista vuotta. Eihän sellaista vielä uskalla ajatellakaan. Hän oli aina kuullut kehuttavan sitä suota: savipohja ja paksu, musta ruoppa päällä! Siitä sitä lähtee viljaa ja heinää, kun sen saa sulatetuksi. Veli oli sitä mieltä, ettei soita pitänyt paljon polttaa…

— Kuuletkos! virkkoi vanhus äkkiä, — se Hallpumi se on, joka siellä hakkaa, jotta metsä jyskyy! Ja äijän silmät kiiluivat kuin eläimen, joka vainuaa vihollisensa läheisyyttä. — Ilkeääkin kaataa metsää tällaisena poutapäivänä. Mutta kyllä minä tiedän, miksi hän valitsee tällaiset päivät. Katsos, silloin kun hän rakensi tuota isoa romoa ja niinikään pani kaatamaan Karin korpea, jota minä säästin omiin rakennuksiini, lähetin minä mieheni sinne hänen miestensä sekaan ja siellä ne kilpaa tekivät puhdasta, mutta moni hyvä hirsi joutui sillä lailla minulle. Nyt hän tietää, että on näin kiire aika, etteivät meidän miehet kerkiä metsään. Kyllä se on juupeli se Hallpumin äijä!

— Katsos, mitä kaikkia se on rakentanut! virkkoi vanha Joutsia, kun päästiin metsästä ja rakennukset tulivat näkyviin. — Katsos nyt tuollaisia krantteja! Eikös nyt vallan sisua vihlo, kun näkee tuollaisia hirsiä! Ja tuon hollituvankin pitää omassa hallussaan, vaikkei holliakaan enää ole ja vaikka minä olen sen rakentanut…

— Mutta tottahan välikirjassa sanotaan, virkkoi Juha, — mitä vuokralainen saa tehdä, mitä ei.

— Veikkonen! huudahti vanha isäntä, kävi kiinni Juhan hihaan ja kuiskasi hänen korvaansa: — sitä ei kukaan meikäläinen ymmärrä, mitä siinä välikirjassa sanotaan. Ovat panneet mitä ovat lystänneet. Minä olen vanha mies, mutta sinä olet nuori: ota sinä siitä välikirjasta selvä ja näytä heille! Sen tähdenhän minä sinut tänne Joutsiaan olen ottanut.

Juhaan teki pahaa, kun isäntä taaskin sanoi ottaneensa hänet Joutsiaan selvittämään sekaisia asioitaan. No niin, miksipä hän muuten olisikaan ottanut häntä? Mutta kuitenkin se tuntui pahalta.

Juha oli huomannut Joutsian rakennuksissakin olevan paljon työtä. Ei ollut jyväaittaa ensinkään. Jyvät pidettiin samassa aitassa kuin lihat, kalat ja muut sellaiset. Riihi oli huonossa katossa, permanto harva. Sauna kaipasi uusimista. Ja entä navetta, kivinavetta! Mutta se oli sekin niitä kaukaisia, suuria töitä, joita ei vielä uskaltanut ajatellakaan.

Kun he vanhan Joutsian kanssa astuivat Tulettänen ohitse — oikeastaan he kyllä olisivat voineet kiertää koko Hallpumin aitauksen, mutta vanhalla Joutsialla näytti olevan halu käydä juuri siitä sivuitse — oli krouvin ikkunassa miehiä. Simolan isäntä siellä viittoili ja Reipin poika hoiperteli ovesta, huutaen täyttä kurkkua:

— Lukekaa, mitä on Tulettänen seinässä! "Tule tänne! tule tänne!"

Vanha Joutsia seisahtui ja hänen rupesi kovasti tekemään mieli miesten seuraan. Juha hymyili ystävällisesti, mutta mielessään hän kauhistui, kun ajatteli, että isäntämies ja suuren talon poika tällaisena poutapäivänä istuvat Tulettänessä.

— En minä astu Hallpumin kynnyksen yli, sanoi vanha isäntä suurella äänellä. — En ole käynyt täällä sitten kevätkäräjien. Hallpumi on pettänyt minua yöt, päivät.

— Mutta se ei ole nyt kotonakaan, selitti Rieppi. — Se on kaupungissa.

— Tule pois vain, huusi portailta Simola, — — äläkä siinä kursaile.
Pitäähän sen vävypojankin saada maistiaiset, kun taloon tulee!

Vanha Joutsia läheni lähenemistään, pysähtyi vielä kerran ja päätti kääntyä takaisin, mutta rupesi hyvillään nauramaan, kun Rieppi kävi hänen käsivarteensa ja veti häntä ylöspäin.

Krouvihuone oli sinisenään tupakan savua. Yhdellä seinällä seisoa törrötti suuri, keltainen piironki. Siinä sillä varmaan oli paljon rahoja, sillä ketulla! Toisella seinällä oli mahdottoman pitkä herrasväkien huutokaupasta ostettu, niin ikään keltainen sänky, yläpuolella kruunauspukuisia keisarinkuvia ja kaikenkaltaisia sotaherrankuvia. Sängyssä oli nähtävästi nukuttu, koska likaisessa tyynyssä vielä oli pään jättämä kuoppa. Pöydällä oli pari pulloa, toinen tyhjä, toinen puolillaan, ryyppylaseja ja sokeripalasia lautasella. Kärpäset surisivat vimmatusti, ikään kuin tupakansavu olisi niitä vaivannut.

Tässä on lasejakin valmiina, sanoi Simola, — kun iltayöstä jäivät pastorilta ja Nylanderilta. Kun tulivat keskellä meidän lystiämme hakemaan sairaan luo. Nylanderi läksi sitten mukaan, kun pääsi samassa hevosessa.

— Skool sitten, niinkuin se Nylanteri sanoo.

Vanha Joutsia vilkuili pahansuovasti ympärilleen.

— Kyllä niiden tässä kelpaa elää ja oleilla. Jaa, jaa… Taidanpa sittenkin lähteä pois…!

Miehet puhkesivat nauramaan ja Simola heittäytyi koko painollaan nojaamaan hänen olkapäilleen.

— Etkö sinä ensinkään osaa antaa anteeksi! Onhan tästä Tulettänestä sentään monet hauskatkin.

Juha nousi lähteäkseen. Mutta ei häntäkään päästetty. Hän koetti puhua heinäpoudasta ja työväestä — miehet vain nauroivat ja kaasivat hänelle lisää viinaa.

— Otetaan vielä yksi ryyppy, sanoi vanha Joutsia, — ja mennään sitten. Älä sinä jätäkään minua!

Juha jäi, vaikka koko komento kiusasi häntä.

— Täältä loppuu lökä! huusi Simola ja kalisti pulloa pöytään. —
Tuokaa, Hallpumska, lisää lökää…

Hallpumska tuli sisään, kapalolapsi sylissä, ja laski pöydälle pullon, jonka suulla ei ollut korkkia ja jonka ulkopuoli oli ihan märkä. Hänen silmänsä soluivat lattiaan, joka oli paksunaan sylkeä, tupakantuhkaa ja muuta likaa. Vanha Joutsia venytti, hänet nähdessään, alahuulensa hyvin pitkälle, muljotti silmillään ja nyrpisteli nenäänsä. Hänen sisunsa vaati hirmuisella voimalla häntä haukkumaan Hallpumskaa. Sun saakelin kilipukki sentään! Mutta Hallpumska livahti ulos ovesta, ikään kuin hän olisi arvannut vaaran olevan tarjolla.

Olihan Juha oikeastaan nähnyt paljonkin juominkeja. Isä oli yhtenään viettänyt niitä, mutta ei hän niistä paljoa muistanut, hän oli silloin ollut lapsi. Ei velikään, Rason isäntä, sylkenyt lasiin, kuten sanotaan, mutta ei Juha vielä koskaan ollut nähnyt ikämiesten tällaisella heinäpoudalla… Veri nousi hänen kasvoillensa ja hänen tuli hiki paljaasta tuskasta.

— Kuinkas kauan te jo olette olleet täällä? kysyi vanha Joutsia.

— Häistä suoraan tultiin. Nämä ovat vielä niitä samoja häitä.

Juha oli heidän puheestaan ymmärtävinään, että Rasossa olisi juotu häitä liian lyhyeltä. Ehkä tarkoitus myöskin oli moittia joutsialaisia siitä, etteivät he olleet pitäneet tuliaiskemuja.

— Tuossahan me maata pötkötimme yön.

— Ei siinä olisi ollut mitään hätää, jollei olisi ollut niin riivatusti luteita ja kirppuja…

— Minun on selkäni vallan ruvella.

— Hahhahhah! Tietäähän sen Hallpumin sängyn! nauroi Joutsia makeasti.

— Tällainen heinäpouta! pääsi Juhalta ja hän karkasi pystyyn kuin käärme olisi häntä pistänyt. Ei hän enää saattanut täällä istua! Johan se oli häpeä koko kylän edessä! Hänen suunsa vetäytyi hyväntahtoiseen hymyyn, ikään kuin hän siten olisi tahtonut pyytää anteeksi miehiltä, ettei hän viihtynyt heidän joukossaan. Eivät he enää häntä pidättäneet. He olivat huomaavinaan, ettei se viina, jonka Hallpumska viimeksi oli tuonut, ollutkaan yhtä hyvää kuin edellinen, ja siinä sitä vasta olikin syytä keskusteluun ja suuttumukseen. Varmaan se saakelin akka oli sekoittanut siihen vettä.

— Jo tämä totisesti on paha paikka, mietti Juha itsekseen, kun oli päässyt ulkoilmaan. — Pelättävä tätä on koko paikkaa! Häntä harmitti heidän puheensa, että he muka olivat jatkamassa häitä. Kyllä maar Rasossa oli ollut tarpeeksi sekä ruokaa että juomaa. Ei olisi tarvinnut Tulettänessä jatkaa.

Ei hän enää poikennut taloon, vaan läksi suoraa päätä heinämiesten luo.

Jo kaukaa saattoi hän nähdä heidän valkeitten paidanhihojensa helottavan auringossa. Mutta kuinka heitä näytti olevan niin vähän? Ja paljasta naisväkeä. Ei, oli toki joku mieskin joukossa. Vanha Manu se näytti olevan. Saattoi kuulla, että he puhuivat kiivaasti, ikään kuin olisivat riidelleet. Isännän lähetessä lakkasi puhe kokonaan.

Isäntä tuli luo, hymyili hyväntahtoisesti ja aikoi kysäistä, missä miehet ovat, mutta kuitenkaan ei vielä sanonut mitään. Heidän viikatteensa olivat lasketut litteälle kivelle pyörtänön laitaan. Juhan teki mieli odottaa, kunnes he tulisivat, hän otti sen tähden yhden viikatteista ja yltyi niittämään. Manu loi häneen silloin tällöin pitkän, tutkivan katseen, mutta ei puhunut mitään. Tytöt vilkuilivat merkitsevästi toisiinsa.

— Missä miehet ovat? kysäisi isäntä vihdoin.

Silloin tytöt nauraa hihittämään ja pälyilemään ympärilleen. Mutta eivät he mitään vastanneet.

— Tuolla he makaavat, sanoi Manu jurosti ja nyökäytti päätään rantaan päin. — Joivat tässä ensi tarpeekseen.

Isäntä sai tietää, että Akseli oli tuonut niitylle kannunpullonsa ja että oli juotu. Pian löysi hän kaikki miehet täydessä unessa pajupensaan varjossa aidan luona.

Ensin aikoi hän saappaansa kärjellä potkaista heidät valveille. Hänen suonensa pullistuivat ohimojen kohdalta ja käsivarsiin tuli outo voima. Mutta mitäpä ne siitä olisivat parantuneet, juopuneet! Juha jäi neuvottomana seisomaan. Piiat vilkuilivat häneen yhä ja hän kyllä kuuli, että he häntä nauroivat… Niin, niin, mitäpä tästä elämästä tuleekaan tällaisten palvelijain kanssa niin kauan kuin Akseli on tässä! Mahdoton hänen on heitä hallita! Mitenkä hän saisi heidät tottelemaan, kun Akseli on talon oma poika ja palvelijat näkyvät katsovan, että hänelle on tapahtunut vääryys?

Täällä täytyy nähtävästi elää ainaisessa sodassa. Mutta ei hänestä ole sotapäälliköksi. Kyllä se niin on!

Hän kääntyi ympäri ja näki kimmeltävän järven takana Rason punaiset rakennukset. Siellä se on hänen rauhainen porstuanperäkamarinsa. Sinne he kyllä mahtuisivat Annastiinan kanssa.

Hän päätti, että hän menee illalla tapaamaan veljeään ja selittää hänelle koko asian. Veli kyllä sovittaa niin, että he saavat asua Rasossa. Ja Juha unohtui siihen ajatukseen ja hänen tuli hyvä olla, kun hänelle selveni, ettei hän pidä tätä isännyyttä kuin tämän päivän. Ei isännyyden kunnia yhtään houkuttele häntä.

— Mennään aamiaiselle, sanoi hän tyynesti piioille ja Manulle ja läksi edellä taloon.

Annastiina katseli häneen kaiken aikaa levottomana. He söivät kaikki pitkän pöydän ääressä keittiössä. Miehistä tuli tietysti kaipuu ja sitten vasta nousi meteli, kun kuultiin, miten heidän oli käynyt. Nuori isäntä antoi Manun ja piikojen puhua ja vanhan isännän ja Annastiinan pauhata eikä puhunut mitään. Hänen äänettömyytensä teki Annastiinan vieläkin levottomammaksi. Vanha Joutsia puolestaan ei hänkään pitänyt Juhan äänettömyydestä. Se oli hänestä sellainen saamattomuuden todistus, että hän rupesi ajattelemaan, ettei se mies vain ikinä kykene taloa asumaan.

Siunattuaan ruoan läksi Juha ruokasijaa pitämättä niitylle. Hän ikävöi työtä eikä saanut olluksi ihmisten kanssa. Sitä paitsi oli hän utelias näkemään, mitä miehet sanoisivat, kun heräsivät — eikö niitä yhtään hävettäisi.

Hän heitti takin yltään ja rupesi heiluttamaan viikatetta. Heinä oli sillä kohdalla kaunista ja korkeaa. Kaatuivat mehevät, punertavat ja vihreät helpeet, kaatuivat keltakukat, ruskeat apilat, lemuavat herneenkukat ja sinipunaiset ohdakkeet. Hei vain sitä menoa! Pyyhkäise, pyyhkäise, että vinkuu ja soi! Juha tunsi ihmeellistä tyydytystä nähdessään heinän alamaisesti kaatuvan jalkainsa juureen. Väsymys oli hänestä kadonnut kuin pyyhkäisemällä. Hän oli niin väkevä, että häntä itseäänkin ihmetytti. Hiki pisaroi pitkin ruumista, mutta vähät siitä! Hei vain sitä menoa! Kun tytöt ja Manu tulivat ruokasijaltaan, oli heitä odottamassa niin pitkä luoko, että he hämmästyivät. Heidän hämmästyksensä ilahutti Juhaa.

— Hei tytöt, tulkaa perässä! huusi hän itsekin ihmetellen, mistä sai rohkeutta huutaa heille sillä lailla.

Päivä helotti, kärpäset ja mehiläiset pääsivät liikkeelle. Aurinko ehti jo pensaan juureen, missä miehet maata kuorsasivat. Kärpäset rupesivat heitäkin ahdistamaan, silloin tällöin oikaisi joku miehistä jäsentä, kättä tai jalkaa ja päästi kirouksen. Juhaa huvitti nähdä, mitä he sanovat, kun selviävät.

Vähitellen he todella nousivat, kävivät rannassa, palasivat ja ottivat viikatteensa, juron näköisinä, sanaa sanomatta. Akseli nosti housujaan, kirosi ja läksi taloon. Juhaa nauratti. Tuntui siltä kuin hän olisi voittanut.

Manuakin nauratti. Hän iski silmää isännälle ja myhähteli. Oikeastaan ei hän, vanha mies, olisi jaksanut sellaisella vauhdilla koko päivää niittää, mutta häntä huvitti tämä sota, ja hän ponnisti voimiaan pysyäkseen nuorten tasalla. Ihmeellistä oli, että vaikka viina oli niin terveellistä ja vaikka se teki miehen niin pulskaksi ja punaiseksi, niin ei kuitenkaan humalan jälkeen jaksanut tehdä työtä. Veltostipa kävi niittäminen miehiltä.

Ja Akseli oli vallan nukkunut kamariinsa, niin ettei häntä nähty eikä kuultu.

Nuori isäntä ja Manu sattuivat yht'aikaa hiomaan viikatteitaan kivelle.

— Tahtoivat kivet tehdä haittaa, sanoi isäntä.

— Kivisethän nämä maat ovat, vastasi Manu.

Hän vilkaisi pari kertaa isäntään ja hänen katseessaan oli nyt aivan toinen ilme kuin ennen. Ennen se oli ollut tutkiva ja tiukka, nyt siinä oli ymmärtämisen hyvyys ja tutunomainen veitikkamaisuus.

— Poika on sellainen huimapää, sanoi hän, — antaa hänen aikansa reistata, niin hän lakkaa…

Niittäessään tuli Juhan mieleen, että mitä jos panisi tämän kotiniityn tänään poikki! Hänen tuli hurja halu koettaa. Oli hän kotonakin Rasossa monta kertaa niittänyt kilpaa miesten kanssa, mutta ei se sentään ollut samanlaista kuin tämä. Tässä työssä oli sellainen taistelun ilo, olipa melkein kuin sodassa. Varsi ikään kuin kasvoi, jäsenet terästyivät ja vereen tuli kuin sulaa rautaa.

— Hei tytöt, jaksatteko perässä! huusi hän ja huuto tuntui hänestä itsestäänkin jo luonnolliselta. Mikäs hänen oli huutaessa: eihän hän itselleen niittänyt! Eihän hän näistä niityn antimista tulisi nauttimaan. Vaikkapa jo huomispäivänä oli hän valmis lähtemään kotiin, Rasoon. — Miten olisi, jos pantaisiin koko kotiniitty poikki tänään?

Manulle rupesi ponnistus jo olemaan liikaa eikä hän olisi nuoresta isännästä uskonut, että se noin… mutta toki hän jaksaa siellä missä muutkin…

Juha tahtoi isännyytensä ensimmäisestä ja ainoasta päivästä jättää hyvän muiston, mutta jota alemma rantaa kohti hänen työnsä sujui ja jota pehmeämmäksi auringonvalo Keihäsjärvessä kävi, sitä suuremmaksi tuli hänen mielensä. Ei tahtonut työkään enää sujua. Oliko hän väsynyt? Mahtoi olla. Hänen oli ikävä, mutta ei hän tällä kertaa ikävöinyt Rasoa. Rannalla lähteensilmän ympärillä oli heinä mehevää ja paksua ja siniset kukat katselivat nurmesta. Hänen kävi sääli kukkia, mutta hän antoi viikatteen tehdä puhdasta eikä käsittänyt, mikä hänen oli. Veljeä hänen täytyi saada puhutella. Ei niitty tullut sinä iltana niitetyksi eikä Juhan enää tehnyt mieli ponnistella.

— Olisi se saatu, sanoi Manu miehille, — jollette olisi maanneet siellä pensaan juurella.

Ehtoollisen aikana katseli Annastiina levottomana mieheensä. Kun ei vain Juha olisi ajatellut sitä, ettei tahdo jäädä tähän Joutsiaan — tahtoo ehkä koko talon myydä tukkiherroille, niinkuin Simola kohta kuuluu tekevän. Hän istui ajatuksissaan ja näytti alakuloiselta. Voi, voi tuota Juhaa, jos vain sitä ajatteli!

— Käyn vähän kotona, sanoi Juha siunattuaan ja lisäsi samassa: —
Raossa, jahka pääsen saunasta.

Sitä se vain ajattelee, huokasi Annastiina itsekseen. Sitä se vain pitää kotonaan!

Juha oli väsynyt ankaran niittämisen perästä ja mielenliikutukset, joihin hän oli aivan tottumaton, olivat nekin puolestaan uuvuttaneet. Saunassa olivat kaikki myrskyt tauonneet ja vain haikea mieli jäänyt jäljelle. Hän ikävöi veljeään ja siskojaan.

Astuessaan tanhuaa kotiniityn ohi ei hän saattanut olla luomatta sinne silmiään. Hänen teki mieli nähdä viikatteensa jälki. Puhdas se oli, puhdas ja tasainen… paitsi siellä täällä, missä kivet olivat tehneet haittaa. Mutta hänpä vielä puhdistaa nämä maat kivistä! Sileiksi kuin pöytä tekee hän Joutsian pellot.

Hän hätkähti: hänhän oli päättänyt jättää Joutsian! Se näytti sentään olevan vaikeaa sekin. Sitäköhän hän tässä olikin surrut? Oli hän sentään rakentanut niin monet tuulentuvat tähän Joutsiaan, että se oli käynyt hänelle rakkaaksi, ja tänään niittäessä oli tunne ikään kuin vahvistunut. Ihmeellistä se oli!… Jollei vain olisi ollut Akselia — mutta Akselin kanssa ei hän osannut olla, ei mitenkään… Hän heitti niityn silmäilemättä ja asteli nopeasti ohi…

Mutta ei hän ollut kauankaan astellut, kun hän näki Rason vainioilla miehen tulevan vastaan päin. No, no… jo nyt jotakin, velihän se olikin! Vedet rupesivat tunkemaan Juhan silmiin, hän tihensi askeleitaan ja hymyili, kaiken aikaa niellen jotakin, joka nousi kurkkuun. Kun he keskellä vainioita ojensivat toisilleen kätensä, ei Juha saanut sanaa suustaan. Veli oli reippaalla tuulella kuten aina ja teki Juhalle joukon kysymyksiä, ennen kuin sai vastausta yhteenkään.

Päivän punainen pyörylä painui alemma ja alemma ja tipahti vihdoin pienenä kultaisena keränä metsään. Veljekset vain yhä astelivat edestakaisin maantiellä. Oli Juha jo saanut suunsa auki. Kaikki hän kertoi, sanoi senkin, että hän Annastiinan kanssa haluaisi muuttaa vanhaan porstuanperäkamariin Rasoon. Mutta sille tuumalle nauroi veli.

— Tulee se miehelle lopulta ahtaaksi. Ei taloja sentään niin heitetä kuin kiviä aidan taakse. Älä sinä ole milläsikään. Kestät tämän kesän, tulee syksy, jätät nykyiset palkolliset pyytämättä, otat uudet. Minä annan vaikkapa meiltä väkeä. Otat Epramin, niin saat kelpo miehen. Kyllä sinun sitten kelpaa! Hankitaan rahaa: maksat Akselille ruplat kouraan, niin hänellä ei ole mitään sanomista.

Hetkeksi jäivät veljekset ääneti seisomaan vainioiden laitaan, sillä he seurasivat hevosta, joka tulla lönkötti tiellä. Hallpumin lihava liinaharja hevonen se oli! Kauppias oli itse ohjaksissa ja tavaraa näytti olevan rattaiden täydeltä. Tultuaan miesten kohdalle nosti hän liukkaasti lakkiaan ja kysyi mitä kuuluu.

— Jopa täällä on kotiniittykin poikki, sanoi hän sitten naurussa suin.
— Ei sitä ennen sellaisella kyydillä ole Joutsiassa kuljettu.

— Eipä saatu kaikkia, sanoi Juha hyvillään kiitoksesta.

— Enhän minä enää missään heinää näe! väitti kauppias ja katseli silmiään siristellen pitkin vainioita. — Jaa, tuo kulma tuolla. No, se on niin vähäinen!

Sitten hän nosti lakkiaan ja jatkoi matkaa.

— Ei taida olla hullumpi mies tuo kauppias, sanoi Juha veljelleen, vaikka minä kauhistuin, kun tänään kävin Tulettänessä.

— On se ystävällinen mies, myönsi Kallekin. — Kun vain pidät silmäsi auki. Minä en unohda sokeritoppaani.

Tuli jo myöhäinen ja veljeksiä alkoi raukaista. Ennen kuin he erosivat, sanoi Raso vielä:

— Kyllä se Helena nyt lupaa ottaa miehen. Sunnuntaina pitäisi Haimalan tulla meille.

Ja Juha kysyi:

— Millä mielellä Helena on?

— Kaipa se vähän vaikealta tuntuu, kun hän on sitä pappia niin odottanut.

— Itkeekös Helena? kysyi Juha taas.

— En minä sitä niin ole katsellut, mutta uhkamielisesti se kumminkin nauroi, kun läksin.

Ikävä heillä kaikilla oli ollut Juhaa, mutta naisväellä oli ollut niin paljon tekemistä, etteivät olleet ehtineet käydä Joutsiassa.

Taloissa olivat jo kaikki asettuneet levolle. Ruisrääkkä kaihersi, sumut kokoontuivat soille. Reisumiesten hevoset helistivät pieniä tiukusiaan Joutsian pihalla. Ne olivat riisutut kuormien edestä ja köytetyt kiinni rattaisiin. Siinä ne söivät tuoreita heiniä tai kauroja pussista, joka oli köytetty pään ympäri. Ne olivat pieniä, laihoja hevosia; mikä oli peitetty loimella, minkä näkyivät selkärangan luut peittämättöminä. Toisten kupeilta olivat karvat kuluneet pois, toisten niskaa oli sitolkka syönyt. Annastiina pujottelihe kuormien välitse kellarin syrjälle ja tähysteli siitä tielle, jolla hänen miehensä ja Rason isäntä astelivat. Olisikin Juha jo tullut kotiin!

Annastiina oli oikeastaan reipas tyttö. Hän oli tottunut viemään voita ja muita maamiehen tuotteita kaupunkiin, hän osasi asettaa hevosen, olipa hän monesti kekseliäisyydellään pelastunut juopuneitten käsistä, kun ne olivat olleet ajamaisillaan hänet kumoon. Ei hän lapsenakaan ollut mikään pillipiipari. Mutta tultuaan aikuiseksi ja ruvettuaan ymmärtämään, että talo ränsistymistään ränsistyi, oli hän käynyt totisemmaksi. Hän oli pelännyt, että isä vielä veloista möisi Joutsian. Ja mikä kumma rakkaus hänellä pitikin Joutsiaan olla, ettei hän olisi tahtonut sieltä muuttaa! Jos Juha ja Rason isäntä paraikaa puhuivatkin Joutsian myymisestä…

Hän koetti nukkua, mutta ei saanut unta. Kellarin kulmalle häntä vain veti, siitä kun saattoi nähdä tanhualle. Hallpumin punainen kissa oli liikkeellä, luimisteli aitan alta, liepasteli hänen edessään, nosti häntänsä seipääksi ja sitaisi selkäänsä häntä vasten, hyppäsi sitten kellarin katolle ja kyttäili siinä, silmät suurina päässä.

Annastiina meni vajan alitse portille ja katseli siitä miehensä mutkia. Hallpumillakin oltiin jo hiljaa. Vihdoin, vihdoinkin Juha tuli kotiin. Hän hymyili vaimolleen jo kaukaa, mutta Annastiina ei enää malttanut vaieta, niin raskas ja surullinen oli hänen mielensä. Hän meni miestään vastaan ja rupesi heti puhumaan:

— Kyllä minä arvaan, mitä sinulla on mielessäsi. Sinä olet tämän talon pidosta saanut tarpeeksesi. Sinä möisit sen tukkiherroille tai Hallpumille tai heittäisit isän ja Akselin käsiin. Mutta et sinä sitä kysy, miltä se minusta tuntuisi. Tämä on kuitenkin minun kotini enkä minä tätä heitä… Myönnä pois, etkö ole näitä ajatellut?

Hän katseli Juhaan pitkästi ja melkein kuin itkuun tyrskähtämäisillään.

— Niin, sanoi Juha hämillään, — kyllähän minä sitä vähän ajattelin, kun täällä kaikki käy vastaan, että jos muutettaisiin Rasoon…

Annastiina kätki äkkiä kasvot käsiinsä ja rupesi itkemään. Ei Juha koskaan ollut nähnyt hänen itkevän. Hän kävi aivan neuvottomaksi.

— Älä nyt, sanoi hän. — En minäkään enää ajattele sitä. Velikin sanoi, että on paras maksaa Akselille ja…

— Niin, jos Akselin saisikin pois! voivotteli Annastiina. — Mutta en minä tahtoisi, että Joutsia päästettäisiin meidän suvustamme. Se on sentään niin kauan ollut tässä suvussa. Mitä sinä sanoisit, jos Raso joutuisi vieraille?

— Enhän minä sitä tahtoisi. Eikä päästetä Joutsiaakaan.

Annastiina paljasti kasvonsa ja pyyhki silmiään huiviinsa. Sitten loi hän Juhaan katseensa ja sanoi:

— Sano se oikein niinkuin Jumalan edessä, että minä saisin rauhan.

— Sanon, sanon: ei päästetä!

Juha hymyili hyväntahtoista hymyään ja sulki syliinsä nuoren vaimonsa.
Hän oli tottumaton hyväilyihin ja syleileminen kävi kömpelösti, mutta
Annastiinalle se teki niin hyvää, että hänen kyyneleensä vaihtuivat
ilon itkuksi.

He pelästyivät molemmat hellyyttään, kun kaukaa maantieltä rupesi kuulumaan rattaiden röykettä. Ei heidän olisi tarvinnut pelästyä. Sillä kahden he seisoivat vajassa eikä heitä nähnyt muut kuin Hallpumin punainen kissa, joka hioi kynsiään aidalla.

V

Siitä elämä sitten alkoi hiljalleen mennä huristaa eteenpäin.

Ei Juha enää ajatellut muuttoa Rasoon, mutta oli se hänellä kuitenkin ikään kuin jonakin kaukaisena hätävarana, että jollei tästä millään lailla suoriudu, niin muuttaa sitten.

Joutsiassa oli sentään aika paljon mukavampi olla, kun Akseli oli poissa.

Rason isäntä oli toimittanut veljelleen rahaa ja Akselille oli laskettu perintöosa kouraan. Paljon hän sai, aivan liian paljon, mutta olihan sitten edes saanut eikä voinut moittia.

Rahat saatuaan tekeytyi hän yhtäkkiä ystävälliseksi Juhalle. Se oli vain sitä varten, että hän todella oli päättänyt lähettää puhemiehen Helenan luo. Hän hankki kaupungista lahjoja ja lähettikin. Mutta saattaahan sen jo edeltäkäsin arvata, mitä Rasossa vastattiin. Isäntä nauroi koko tarjoukselle ja Iita torui. Helena ei näyttäytynyt puhemiehelle ensinkään. Silloin suuttui Akseli silmittömästi, tuli tuiskuna Rasoon, haukkui isännän ja Iitan pahanpäiväisesti ja vaati saada tavata Helenaa itseään. Hän kävi niin suurisuiseksi, että isännän piti taluttaa hänet pihalle. Siinä hän kirosi ja raivosi, mutta mikään ei auttanut!… Niin vihoissaan hän kuitenkin oli kotiväelleenkin, ettei hän ottanut ollakseen yötä Joutsiassa, vaan vietti pari vuorokautta Tulettänessä, valjasti sitten hevosensa ja läksi omaisilleen hyvästiä sanomatta maailmalle. Vanha emäntä seisoi portilla, oikoi käsiään ja rukoili, ettei hän toki tuolla tavalla eroaisi kodistaan, ties vaikka sattuisi matkalla kuolema. Mutta Akseli viritti vastaukseksi niin rivon laulun, että vanha Johanna kauhistui. Ja itkien hän seisoi portilla ja katseli poikansa jälkeen, kunnes tämä katosi näkyvistä.

Jonkin ajan perästä kuului Keihäsjärvellä huhu, että hän oli vaihtanut hevosensa markkinoilla ja että hän eräissä häissä oli rikkonut ikkunaruutuja. Heitä oli ollut suuri liuta poikia yhdessä ja he olivat pahanpäiväisesti pelottaneet koko hääkansan.

— Saatte nähdä, sanoi vanha Joutsia, — että se vielä tuodaan kruunun kyydillä kotiin. Juo kaikki rahansa, se penikka, ja on sitten taas tässä vastuksena.

Vanha emäntä istui kädet ristissä ja huojutteli ruumistaan, ikään kuin olisi rukoillut. Ja ainahan hän rukoili, kovia kokenut vanha vaimo, jonka ainoa turva oli Jumalassa.

Annastiina oli niin tuskastunut Akseliin, ettei hän mitään toivonut niin hartaasti kuin että poika pysyisi poissa, missä hyvänsä, kunhan ei vain tulisi Joutsiaan riitelemään. Huolia ja vastuksia oli kyllä muutenkin.

Talonväet olivat niihin sentään tottuneempia — enimmän ne kiusasivat
Juhaa.

Istut parhaassa rauhassasi: tulee mies vaatimaan, että hänelle maksettaisiin palkka ojankaivuusta.

— Koskas sitten oja on kaivettu? kysyy nuori isäntä, joka ei tiedä tästä asiasta mitään.

Silloin vieras mies mättämään suut silmät täyteen, että tämä on sellainen talo, ettei tästä koskaan saa saataviaan. Tässä on niin viraton isäntä, että hänenkin on täytynyt vuoden ajan odottaa. Juhaa hävettää suuresti tuo tuollainen älmentäminen. Hän tietää, että Hallpumin puolella kuunnellaan korvat hörössä, Saarasta alkaen hyppää joka akka raitille. Ja maantienkulkijat pysäyttävät hevosensa ja jäävät suu auki ahmimaan… Ja sitten lentää huhu lentämällä maailmalle, että Joutsiassa tapellaan… Juha päättää jo ottaa omista rahoistaan ja työntää miehen kouraan, jotta saisi hänet tuosta pihasta haukkumasta. Mutta samassa raottaa vanha Joutsia oveaan ja tupsahtaa kuin tuulispää pihaan. Eivätkä akatkaan voisi riidellä sen rumemmin…! Äijät syytävät toistensa silmille sellaista sotkua, että Juhan tekisi mieli lymytä maailman ääriin. Mutta miehet eivät päästä irti! Kumpikin repii puolelleen.

Ei sitäkään ole hauskaa katsella, kuinka Simolan emäntä aina taivaltaa Tulettäneen hakemaan miestään kotiin. Hän on sentään oikeasta kodista, ja noin hänen nyt täytyy häpeillen hiipiä, huivi silmillä. Hän kiertelee, raukka, nurkkien takaa ja säpsähtää kuin varas joka risahdusta. Kuinka hän onkin käynyt huonoksi! Kohta ei hänellä enää ole yhtään eheää vaatetta yllään… Ja tyhjin toimin hän aina saa Tulettänestä kääntyä. Sinne jää Santtu vain… Vaimo itkee, vetää silmilleen huivin ja käy kiivaasti, ikään kuin pakenisi…

Juha huokaa häntä silmillään seuratessaan, ja hänen rintansa päällä on kuin vuori. Tätä hänen pitää katsella, aina, aina vain, kymmeniä vuosia!

Vanha Joutsia marisee alituisesti. Se koskee aina sitä yhtä ja samaa.

— Sinä olet liian pehmeä, sanoo hän vävylleen. — Etkös sinä nyt ensinkään osaa räiskiä? Näytä nyt kerrankin miehille, että olet isäntä!

Kas, Eerikki Aaprahaminpoika on tottunut räiskeellä ja melulla ajamaan asioita, ja hänestä tuntuu siltä kuin ei mikään asia menisi eteenpäin, jollei kuulu pauhua perässä. Juha taas on tottunut siihen, että elämä kulkee tyynesti ja tasaisesti, yksi päivä samalla lailla kuin toinenkin.

Hallpumista riittää vanhalla Joutsialla alituista nalkuttamista. Jos hän kauppiaan päässä näkee uuden lakin, niin hän raivostuu. Siinä, juuri silmien alla, se rikastuu rikastumistaan, se kettu, se punainen perkele, jolla on kissakin punainen… Eikös olekin hullua, että sillä pitää kissakin olla punainen! Ja tälle sukkelalle asialle täytyy vanhuksen nauraa katketakseen. Mutta samassa hän muistaa, ettei kauppiaalla, kun hän Joutsiaan tuli, ollut muuta kuin parin villanaulan hinta ja viinapullo. Jumal'avita, ei ollutkaan! — ja silloin hänen sisunsa paisuu.

— Etkös sinä vätys, osaa ensinkään suuttua? ärjäisee hän Juhalle. — Etkös sinä näe, kuinka meillä kaikki lahoaa?… Tällaista nuttua minä käytän, kun ei ole varaa uuteen!

Hetkiseksi leimahtaa puna nuoren isännän kasvoille, mutta hän ei hyvään aikaan puhu mitään, imee vain piippuaan. Hänen kielellään kyllä kieppuu: minunko syyni se on? Mutta ei hän sentään viitsi vanhalle miehelle.

— Minkä sille nyt voi, sanoo hän vihdoin tyynesti.

— Vai ei sinulla ole muuta sanomista? panee vanhus ja hänen silmänsä pullistuvat.

— Mitäs se sitten puhumisesta paranee? Eihän kontrahtia saa tekemättömäksi.

— Kontrahtia! Petosta se on koko kontrahti! Sen saa koko paperin laissa rikki. Minä olen vanha mies enkä enää jaksa riidellä, mutta sinä olet nuori.

Juha ei puhu mitään — sillä mitäpä hän oikeastaan voisi sanoa!

Eräänä päivänä tuli vanhus suurella uholla vävypoikansa luo.

— Kuule, nyt se varmaan aikoo hakkauttaa sen koivikon siitä… siitä… tiedätkös? Jonka minä sinulle näytin ja jota minä olen säästänyt omiin tarpeisiin… Se niin tänään kierteli sitä koivikkoa…

Kun vanhus aikansa oli älmentänyt, lupasi Juha lähteä Tulettäneen puhumaan kauppiaan kanssa.

Hänen olisi oikeastaan aikoja sitten pitänyt käydä Hallpumin puheilla, hän oli sen kyllä ymmärtänyt, mutta mitenkä lieneekin koko meno ollut niin vastenmielistä.

No niin, koska kumminkin oli mentävä, niin saattoihan mennä yhtä päätä.
Juha muutti tuon tien toisen takin ylleen ja läksi Hallpumin puolelle.

Siellä vallitsi kiire ja juokseminen, sillä sattui olemaan lauantai. Mitattiin viinaa, kahvia, sokeria, saippuaa. Ostajat maksoivat rahassa, villoissa, sianharjaksissa tai jauhoissa. Kaikki tavarat kelpasivat Hallpumille. Rinkeliä ja orehkia annettiin kaupanpäällisiksi, kotiin vietäviksi. Suunavaukset otettiin jo ennen kaupantekoa krouvikamarissa.

— No, kerrankin näkee isännän! huudahti kauppia iloisesti, kun Juha astui sisään. — Istumaan, istumaan! Toimitapas, Saara, rommikahvit!

Siinä oli muitakin isäntämiehiä pöydän ympärillä. Puhuttiin hevosten hinnoista. Juha ei pitkiin aikoihin päässyt ääneen, he puhuivat niin yhtä mittaa.

— Isäntä istuu vain rauhassa, liukasteli kauppias eräälle miehelle. —
Kyllä minä toimitan tavarat rattaille.

— Eikös isäntä ota mitään tuliaisia emännälle? sanoi hän samassa toiselle miehelle. — Minulla olisi tässä niin kaunista karttuunia, vasta Pietarista saatua.

Juha hörppäsi rommikahvia ja mietti itsekseen, että onpa se todella kaunista karttuunia — mitäs jos ottaisi Annastiinalle röijyksi? Mutta ei hän tahtonut päästä kauppiaan kanssa puheisiin edes senkään vertaa, että olisi pyytänyt karttuunia. Kauppias liikkui kuin sukkula. Asiat koivikosta ja koko tästä alituisesta rakentamisesta — ne oli varmaan jätettävä toiseen kertaan. Ehkäpä kauppiaalla sunnuntaisin oli aikaa enemmän.

Mutta äkkiä lähti siitä pois miehiä ja ennen kuin Juha tiesikään, ilmestyi kauppias hänen eteensä ja rupesi itse puhumaan juuri niistä asioista, joihin ei Juha ollut saanut kajotuksi.

— Mitäs isäntä pitää meidän uudesta puotirakennuksesta? kysäsi hän, mutta ei odottanut vastausta, vaan lisäsi samassa: — Se kävi jo niin tarpeelliseksi, kun olivat hiiret syömäisillään tavarat käsistä. Mistä niitä lienee sinne vinnille niin tullutkin! Nyt se vielä pitää panna punamaaliin, niin tulee mukavamman näköiseksi talonväenkin silmissä. Oikein minä tässä isäntääkin olen ajatellut, siellä Rasossa, kun on kaikki niin kaunista ja rakennettua ja täällä Joutsiassa kaikki taas on ikään kuin rappiolla — niin, oikein minä isännänkin tähden ajattelin: pitääpä toimittaa se uusi rakennus punamaaliin.

Juha kävi sekä hyvilleen että hämilleen. Hänestä alkoi jo tuntua siltä kuin hän olisi ajatellut pahaa viattomasta ihmisestä. Eikä hän osannut hänen puheeseensa muuta vastata kuin että kyllähän se on kaunista, jos rakennuksen maalaa.

Samassa tuli huone taas täyteen miehiä, kauppias riensi mittaamaan heille tavaroita ja Juha jäi yksikseen. Akat kantoivat esiin voipyttyjään ja Hallpumska tuli niitä tarkastamaan. Hän otti voita pitkän kyntensä kärjelle, maistaa maiskuttteli, että kuului, ja rupesi moittimaan ja tinkimään.

— Kertovat, kääntyi yksi miehistä Juhan puoleen, — että teidän Akseli Hämeenlinnan markkinoilla oli vaihtanut oriinsa niin komeaan hevoseen, että piti maksaa sata hopearuplaa väliä. Mahtaakos se olla totta?

— En minä vain tiedä, vastasi Juha. — Niinhän sitä kerrotaan.

— Kyllä maar se entinenkin ori olisi kelvannut! Oli sillä lihaa selässä ja kaula kenossa kuin herrojen hevosilla.

— Eihän isäntä edes maistakaan, sanoi kauppias ja kaasi viinaa Juhan kuppiin. — Hyvää ainetta tämän pitäisi olla.

Koivikko muistui samassa Juhan mieleen. Nyt siitä pitäisi puhua! Mutta eihän hän varmaan tiedä, onko kauppias aikonutkaan sitä hakkauttaa. Hän voi kovasti suuttua, jos häntä epäillään syyttömästi. Paras olisi kai vielä tiedustella, että tietäisi varmasti.

— Saisinkos minäkin sitä karttuunia, pyysi Juha ja hymyili ikään kuin anteeksi pyytäen ajatuksiaan.

— Paikalla! pani kauppias liukkaasti. — Se onkin niin koreata. Ja vahvaa kuin nahkaa. Paljonkos otetaan?

— No, yhdeksi röijyksi…

— Jaa emännällekös tämä tulee? Aijai, kyllä sille nyt tulee hyvä mieli… Isäntä tekee hyvin ja käy katsomassa useammin. Toisina päivinä on rauhallisempaakin…

Ja Hallpumi saattoi Juhan portaille, kumarteli siinä ja hymyili, jotta suu venyi korviin asti.

Rommikahvit olivat saattaneet nuoren isännän hyvälle tuulelle, ja hän tuli kotiin karttuunipala kädessä, iloisena kuin saaliintuoja sodasta.

Kun vähän aikaa oli kulunut, huomasi hän kyllä, että hän aivan hyvin olisi voinut ottaa sen halkoasian puheeksi. Saamattomuutta se taas oli ollut. Mutta kuinka se kauppias osasikin olla niin ihmeellisesti, ettei sille saanut puhutuksi…

Juha pelkäsi, että vanha isäntä rupeaisi tiedustelemaan koivikkoasiaa, mutta hän oli hänkin sill'aikaa sattunut vähän juomaan vieraan kanssa, joka oli käynyt talossa eikä enää muistanut koko asiaa.

Eräänä päivänä, juuri kun Juha kesken kiireitä töitään korjasi kaivonkantta pihassa — olihan se korjattava, kun sinne oli pudonnut sika, iso emäsika! — pujahti siihen nuori nainen kysymään isäntää.

— Kyllähän minä olen isäntä, sanoi Juha ja ihmetteli pelkoa tytön liikkeissä ja kasvoissa.

— Minä tulin vain sitä, puhui hän hiljaa ja pälyili ympärilleen kuin pahantekijä, — että jos isäntä voisi antaa minun lapselleni apua. Lupasi tämän talon poika naida, mutta niin kurjalle jäljelle jätti, ei vähintä apua antanut…

Tyttö itkeä tyrski hiljaa ja kuivasi silmiään esiliinaan.

— Minä olen vasta itse tullut tänne, sopertaa isäntä ja jää neuvottomana katselemaan tyttöön. — Ei Akseli nyt ole kotona.

— Kyllähän minä sen kuulin. En kai muuten olisikaan uskaltanut tulla. Se on niin kovasti kieltänyt… Eikä se minulle mitään antaisi, ei suinkaan se omakseenkaan tunnustaisi. Siksihän minä nyt rukoilisin isäntää, että jos armahtaisitte. Minä olen käynyt niin heikoksi ja huonoksikin, etten tahdo kyetä työhönkään…

Mitä Juha taitaa hänen hyväkseen tehdä? Hän on varma, että tyttö puhuu totta. Mitäs muuta kuin hän menee Annastiinan luo ja puhuu asian hänelle. Annastiina kokoaa sitten naiselle mitä irti saa, ryyniä, herneitä, silakoita, leipää.

Joskus keskellä ateriaa tulla tupsahtaa naapurista poika sanomaan, että Joutsian kaurassa on pappilan hevosia. Karkaa sinne minkä ehdit, ennen kuin hevoset pääsevät sotkemaan aivan pahasti. Aita on huono, ei tarvitse kuin tönäistä, niin kaatuu jotta rytisee. Korjaa sitä sitten ja pönkitä kesken kiireitten! Ja vähänkös harmia on reisumiehistä!

— Pankaa ovi ruoppiin! sanoo isäntä omille miehille, — etteivät pääse sisään.

Kyllä sitä on koetettu sitäkin. Mutta silloin rytyyttävät vieraat ovea ja mölisevät niin pahasti, ettei kukaan saa nukutuksi. Lopulta ne kuitenkin on päästettävä sisään.

"Hurrit", Pohjanmaan ruotsalaiset käyvät täälläpäin toki harvemmin. Vain markkinoiden aikana ovat he kulussa, juuri silloin kun Tulittänessäkin liike on vilkkaimmillaan. Hurreilla on päässä suuret karvalakit ja käsissä mahdottomat kintaat, jotka ylettyvät kyynärpäihin asti. Ne ovat tulista joukkoa, ei niitä uskalla kukaan vastustaa. Oikein niitä täytyy pelätä, kun sattuu ainoaksi mieheksi kotosalle, niinkuin sinäkin yhtenä yönä, kun rengit olivat markkinoilla ja piiat yksin nukkuivat pirtissä.

Keskellä pimeää yötä rapisteltiin kamarin ikkunaa, jonka takana isäntä ja emäntä nukkuivat.

— Tulkaa apuun, isäntä, hurrit tappavat! huusi piika.

Juha koppasi unen horroksessa ylleen hiukan vaatetta ja töytäsi ulos. Annastiina karkasi hänen perässään ja he tulivat pihaan, joka oli pilkkosen pimeä. Haamuina saattoi siellä täällä aavistaa jonkin valkoisen kuorman. Kuului hiljainen rouskina, kun reisumiesten hevoset pureskelivat kaurojaan ja tiu'ut helähtelivät. Ylinnä kuului rähinä pirtistä, kuten kiehuvassa padassa rasva keikkuu ylinnä.

— Ne tappelevat, valitti tyttö, joka oli tullut rapistelemaan ikkunaa. — Kaatuivat meidän päällemme sänkyyn. Olimme vallan kuoliaaksi pelästymäisillämme. Voi, voi, kun eivät tappaisi toisiaan.

— Älä mene sinne, Juha, rukoili Annastiina. — Antaa niiden tapella keskenään. Hurrit ovat aina olleet niin hurjaa väkeä.

Äkkiä välähti pirtissä tuli. Pimeästä pihasta saattoi nähdä paksun, liikkuvan möhkäleen, joka kieritteli pitkin lattiaa.

— Jos polttavat pirtin! pääsi Juhalta ja samassa karkasi hän pirttirakennuksen kuistille ja repäisi auki oven.

Miehet kierittelivät lattialla kuin mitkäkin elävät möhkäleet ja eräitten kädessä välkkyi puukko. Rähinä kasvoi kasvamistaan. Peräpuolelta joku päästi pahan ulvahduksen: toverit olivat heittäneet yhden hurreista suureen kaukaloon, jossa oli taikinaa happanemassa. Samassa huomasivat puukkomiehet, että joku katseli ovella, ja silloin ei isännällä ollut muuta neuvoa kuin kiireen kautta paeta, sillä puukot kääntyivät häntä kohti.

— Kun olisi edes Manu täällä, vaikeroivat piiat.

Manu ei sinä yönä nukkunut pirtissä, sillä hän lämmitti riihtä. Mutta eikös kumma — ihan siinä hetkessä hän tuli pihaan kuin käskettynä ja ehdotti paikalla isännälle:

— Minä puhdistan pirtin.

— Älkää te, vanha mies, menkö sinne yksin, varoitti isäntä.

Mutta Manu vain hymähti ja meni. Eikä aikaakaan, kun siellä tuli pilkkosen pimeä ja rähinä loppui eikä kuulunut muuta kuin Manun ääni, onttona ja kumeana kuin haudasta. Sitten rupesi pirtistä lappamaan kiroavia, äreitä miehiä. Ja työ siinä oli, ennen kuin he rattailleen löysivät. Mutta yön selkään he läksivät ajamaan ja kujalta vain kuului melu ja rähinä. Poissa oli pirtistä jok'ikinen hurri.

Manu pyyhki käsiään, jotka olivat ihan noessa.

— En saanut riihessäkään nukutuksi, kun pitivät niin jumalatonta elämää, sanoi hän.

— Älä kysy, mitä hän heille teki, kuiskasi emäntä miehelleen. — Manu ei pidä siitä.

Eikä häneltä kukaan kysynyt, vaikka kaikki mielellään olisivat tahtoneet tietää, millä lailla hän sai pirtin puhtaaksi.

Aamulla tavattiin taikinakaukalo kumossa lattialla, vilja pitkin permantoa ja tahtaaseen tarttuneena hurrin toinen, karvainen kinnas.

Mutta tämä tapahtui kaikki vasta syksyllä, ja ennen sitä oli Juhalla ollut paljon muita suurempiakin huolia. Huolten syynä oli Helena, eikä vain Juhalla, vaan koko suvulla.

Eräänä iltana Helena tulla tupsahti Joutsiaan. Hän oli käynyt kiivaasti, hiukset olivat pörröisinä kiharoina ympäri pään, posket hehkuivat ja silmissä oli sama ilme kuin eläimen silmissä, jota ajetaan takaa.

Annastiina meni keittämään kahvia ja Juha ja Helena jäivät kahden kamariin.

— Minä olen niin onneton! pääsi Helenalta hiljaa.

— Mikäs nyt sitten on? kysyi Juha, vaikka hän kyllä tiesi, mitä Helena tarkoitti.

— Ne tahtovat väkisinkin naittaa minut sille leskimiehelle. Ei kukaan auta minua, ei kukaan ymmärrä. Ihan väkisin ajavat minut sen syliin.

Helena purskahti itkuun.

Juha istui sänkynsä laidalla, hiukset vielä märkinä saunan jäljeltä, ja poltti piippua. Hänen kasvonsa olivat tulipunaiset ja vaatteet lehahtivat saunalta.

— Haimala on kaikin puolin kelpo mies, koetti hän sanoa.

— Mutta onhan satoja kelpo miehiä — onko se nyt ihan sama, kenelle kelpo miehelle minut naitetaan? Otitko sinä Annastiinan vain siksi, että hän oli kelpo tyttö, ja olisiko ollut ihan sama, kuka kelpo tyttö olisi tullut vaimoksesi?

Sitä asiaa Juha ei todellakaan ollut ajatellut. Ei se tietenkään olisi ollut sama…

— Minä en mene Haimalaan! sanoi Helena. — Mieluummin menen vaikka järveen.

— Kuka nyt sellaisia puhuu! sanoi Juha moittivasti. — Sen papinko sinä vain tahtoisit?

Helena tuijotti seinään, ikään kuin hän siellä olisi nähnyt kirjoitettuna ratkaisun tulevaisuutensa arvoitukseen, ja vastasi vihdoin hiljaa:

— En tiedä.

Juhan kävi häntä kovin sääli. Hän oli taasen muutamina päivinä ehtinyt kulua kuin heikko, silkkinen vaate arkikäytössä.

— Mutta kuules, eihän se sinua kuitenkaan ota.

Helena hätkähti, vaikka hän oli kuullut samat sanat kymmeniä kertoja viime päivinä. Juhan kasvot olivat täynnä osanottoa ja lempeyttä.

— Tätä väliä on nyt kestänyt viisi, kuusi vuotta eikä se lopu, ennen kuin sinä menet naimisiin. Hän leikkii niinkuin kissa pikkulinnuilla…

— Mutta kuinkas minä voin mennä ihan vieraalle miehelle, jota en minä tunne enempää kuin noita, jotka kulkevat tuolla maantiellä? Se on sama kuin ottaisi jonkun noista ja päättäisi: mene tuolle. Voi hyvä Jumala, kun hän korjaisikin minut pois!

— Älä nyt… älä nyt… Tunnethan Haimalan Lumiankin puheista, että se on kelpo mies, ei juo eikä ole pahaluontoinen. Kyllä sinä pian häneen tutustut ja totut ja asetut. Ja kun se Haimala kuuluu olevan kaunis paikka. Järvi tulee vallan ikkunoiden alle…

— Mutta kun se mies on minulle niin yhdentekevä kuin tuo uuni! keskeytti Helena äkkiä veljensä ihan epätoivoissaan.

Sill'aikaa kahvi oli valmistunut ja Annastiina kantoi sen kamariin. Juha jatkoi yhä Haimalan kiitosta ja Annastiina kiitti sekaan. Hän oli kuullut, että siellä oli sellaisia lehmiä, jotka lypsivät seitsemättä kannua päivässä. Ne ne vasta olivat lehmiä! Joutsian paras lehmä lypsi tuskin kuutta kannua.

Helena hörppi kahvia ja vaikeni. Ei, ei hän nyt saa apua mistään. Kotona ovat hänelle julmistuneita ja täällä sanotaan ihan samat asiat, vaikka ystävällisemmin. Ei tässä auta muu kuin turvautua Jumalaan tai järveen. Hän hengitti syvään ja kasvonpiirteet rupesivat ikään kuin kovettumaan. Niin, mikäpä tässä muukaan oli edessä kuin lähteä kotiin! Ja sitten… sitten!… Tuntui siltä, että jo matkallakin voi lopettaa itsensä, jos vain keksii sopivan keinon.

Ikään kuin aavistaen hänen ajatuksensa ehdotti Annastiina, että Juha menisi saattamaan sisartaan… Ettei pelästy juopuneita…

He läksivät ja portti lisahti kiinni heidän jälkeensä. Ilta oli tyyni ja juopuneitten rähinä Tulettänessä ikään kuin leikkasi terävyydellään ilmaa. Juhaa väsytti. Helena tuijotti maahan ja otsalla hänen silmiensä välissä oli syviä piirtoja. Pilvet soimuilivat auringonlaskussa pitkinä siekaleina kaikkiin suuntiin, ikään kuin myrskyn edellä.

Kujalla tulla taivalsi pieni poika, koppa kädessä. Miten Helenan tuijottava katse lieneekin pysähtynyt häneen? Ensinnä ei hän itsekään huomannut, tuijottiko hän aitaan, vaiko tiehen vaiko poikaan, mutta sitten hänen katseensa kiintyi kahteen mustaan silmään. Helena hätkähti ja huomasi jo mustat hiuksetkin. Lapsi tuntui niin kumman tutulta. Helena nosti päätään ja hänen sydämensä ikään kuin seisahtui. Kuka oli tuo paljasjalkainen lapsi?

Hän pysähtyi ja kysyi:

— Kukas se pikku poika on?

— Sen Annaliisan poika, joka palvelee Pajalassa, vastasi poika pikkuvanhan varmuudella.

— Ja mikäs sinun nimesi on? jatkoi Helena ja laski kätensä pojan olalle.

Hänen kasvoistaan suli kovuus. Poskille tuli lämmin väri ja suupieliin äidillisen lempeä hymy.

— Jaakko minä olen.

— Entä mihin sinä menet? sanoi vuorostaan Joutsian isäntä.

— Kotiin. Kävin viemässä kasimatoja Saarlan herroille.

Helena oli käynyt kalpeaksi. Ei hän enää kysellyt mitään. Hän asteli melkein juosten.

— Sen äiti palveli ennen pappilassa, selitti Juha.

Helenan oli tullut kylmä ja mieltä käänsi. Vilu viilsi selkää.

— Minä taidan tulla kipeäksi, sanoi hän hätäännyksissään. Pari kertaa vei hän käden sydämelleen ikään kuin siihen olisi koskenut. Sitten hän rupesi nauramaan. — Veli, virkkoi hän. — Vietkös huomenna kuulutuskirjat pappilaan?

Juha katsoi häneen kummissaan. Ei hän jaksanut seurata sellaista ajatusten menoa.

— Niin, niin. Kuulutuskirjat ovat kotona valmiina. Ensi sunnuntaina sitä sitten saarnatuolista luetaan, että talon isäntä, leskimies — mutta mikäs hänen ristimänimensä onkaan? Hyvät ihmiset, en minä tiedä edes sitäkään!

Helenan nauru oli kovin outoa.

— No niin, sanoi hän päättäväisesti. — Nyt saat mennä kotiin maata.
Jo minä tästä pääsen yksinänikin.

Juha jätti hänet, mutta kääntyi yhtä mittaa katsomaan taakseen. Oikein Helena meni, ei juossut järveen eikä tehnyt muutakaan hullutusta, vaan katosi koreasti navetan kulman taakse. Ja Juha nukkui sinä yönä makeasti niinkuin ainakin työmies päivätyön jälkeen. Mutta Helena vietti yönsä levottomissa unissa ja rukouksessa. "Herra", sanoi hän, "jos sinä tahdot, etten minä tekisi itsemurhaa tai muuta suurta syntiä, niin lähetä minulle tauti, joka tappaa minut, ennen kuin kolmas sunnuntai tulee". Hän näki unta, että häntä hiuksista raahattiin pitkin suurta pihamaata, joka oli olevinaan Haimalan pihamaa, ja hän kirkaisi niin, että Iita, joka hänen kanssaan nukkui, heräsi. Aamupuoleen yötä hän sai hiukan rauhaa ja noustessa pälkähti hänen päähänsä ajatus: Jaakko Sand ei pane sinua kuulutukseen, Helena Kustaantytär! Hän on päästänyt asiat näin pitkälle, mutta nyt hän näkee, että on tosi käsissä ja tähän hän ne pysäyttää. Hän nousee kuin suuri tuuli ja vie vihille morsiamensa.

Aamulla tuli Juha Rasoon kuulemaan, millä kannalla asiat olivat. Sillä kannalla olivat, että Kalle todella puki ylleen pyhävaatteita lähteäkseen pappilaan. Helena oli kuitenkin saanut päähänsä, että Juha menisi pappilaan.

— Sama se minun puolestani on, kuka sinne menee, sanoi Kalle äreästi.

Häntä suututti aika lailla, mutta hän ei uskaltanut päästää valloille harmiansa: Helena olisi vielä viime hetkessä voinut panna vastaan koko naimahanketta. Naiset ovat kuin ovatkin niin konstikkaita, ettei niistä koskaan tiedä, minne niiden mieli kääntyy. Menköön vain Juha, koska on valmistanut itsensä hänkin.

— Kun Helena illalla pyysi, selitti Juha. — Samahan se minulle on…

— Minä olisin mielelläni mennyt, huomautti Kalle eteisessä veljelleen, — sillä olisin tahtonut sanoa papille pari totuuden sanaa. Kyllä kai ne sinulta jäävät sanomatta!

Juha katsahti häneen pitkään. Kalle oli oikeassa. Juha kyllä tiesi, että pastori oli aiheuttanut hänen sisarelleen paljon surua, mutta hän ei saa pastorille mitään sanotuksi.

— Mene sinä! ehdotti hän.

— Mene nyt vain sinä, koska kerran Helena niin tahtoo.

Helena oli vakuuttunut siitä, että Juha palaa pappilasta tyhjin toimin. Ettäkö Jaakko Sand antaisi hänet, Helenan, morsiamensa, muille? Eikä anna!…

Hän oli näkevinään sen pienen pojan kasvot, joka oli käynyt viemässä kasimatoja Saarlan herroille, ja hän olisi ollut valmis painamaan sen sydäntään vasten ja hyväilemään sitä omanaan. Kaikki hän antoi anteeksi Jaakko Sandille. Sellaisenaan hän häntä rakasti.

Juha viipyi ja Helena kävi levottomaksi. Olihan hän varma asiastaan, mutta hän pelkäsi kuitenkin. Hän oli lopulta aivan sairaana jännityksestä, toivosta ja pelosta. Hän vartioi kangaspuillaan salavihkaa veljensä tuloa ja erotti hänet jo kaukaa. Ja silloin hänen olisi tehnyt mieli juosta häntä vastaan kysymään, kuinka oli käynyt, mutta hän keräsi voimansa ja jäi kangaspuilleen istumaan. Eikä hän liikahtanut silloinkaan, kun kuuli portin aukeavan ja lisahtavan kiinni. Juhan askeleet tulivat kuistille asti. Helena yhä vain puri huuliaan ja sydän löi niin, että tuntui päähän ja käsivarsiin asti.

— Nyt on kaikki reilassa, sanoi Juha vihdoin ovelta ja silloin Helena käänsi päätään.

Ei hän kysynyt sanoin, mutta hän kysyi silmillään. Sillä hän ei todellakaan käsittänyt, mitä Juha tarkoitti.

— Mitäs pastori sanoi? kysyi Kalle, joka kiireesti oli lähtenyt tulemaan pellolta, kun oli huomannut veljensä pihassa.

— Mitäs hän sitten… Sanoi vain, että jo onkin aika mennä miehelle, ennen kuin hiukset harmaantuvat. Ja Haimala on komea talo.

Juha ei osannut koristella asioita.

Jos joku toinen olisi tämän sanoman tuonut, niin Helena varmaan olisi kirkaissut vastaan: sinä valehtelet! Mutta nyt hän vain tuijotti veljensä tyyniin kasvoihin. Sitten alkoi veri kiehua ja velloa hänen päässään, korvissa kohisi ja soi, itku ja valitus pyrkivät purkautumaan esille. Hän kääntyi kankaaseen päin ja rupesi selvittämään käämejä, jotka olivat kopassa. Mutta ne hämääntyivät hämääntymistään hänen käsissään ja niitä oli lopulta yhtä mahdoton selvittää kuin hänen oman elämänsä vyyhtejä.

Kalle Kustaanpoika asteli äkeissään edestakaisin lattialla. Häntä harmitti pastorin puhe. Että kehtaisikin!

— Mutta me pidetäänkin Helenalle sellaiset häät, että niitä kelpaa katsella! sanoi hän leveästi.

— Paras, että jo viedäänkin sana Emma Klingalle, huomautti Iita.

— Kyllä minä vien mennessäni, lupasi Juha.

— Ja nämä häät vietetäänkin heti, kun kolmas kuulutussunnuntai on ohi.

— Mitäpä niistä säästää. Helenan tavarat ovat vuosikausia olleet valmiina. Tupulttiakin jäi vielä noiden häistä ja Marjaana tuo Lumiasta lisää.

— Entäs häähame — saako sen pian?

— Voi, voi! Häthätäähän sen kaupungissa teettää, naurahti Aliina,
Rason emäntä.

— Eiköhän vain olisi parempi, että teettäisit mustan? ehdotteli Iita.
— Kun ei talonpojilla ole tapana käyttää valkoista.

— Teetä vaikka silkistä! sanoi Kalle ja sylkäistä roiskautti uunin nurkkaan.

— Helena, sanoi Iita lujalla äänellä, — mitä sinä nyt hämäät sitä käämikoppaa. Heitä nyt se ja tule puhumaan… Mitä ajattelet siitä hameesta?

— Hyvä se on, vastasi Helena väsyneesti.

— Mikä? Mustako?

— Niin, musta.

Helena, joka ennen oli pannut kaikkea vastaan, myöntyi nyt kaikkeen, ja sisaret iloitsivat hänen taipuvaisuudestaan. Sellaiset pahat, heleät pilkut kyllä paloivat hänen poskillaan, mutta tottapahan kaikki vielä tasaantuisi. Helena osasi olla tyyni, jopa iloinenkin, sillä hän oli sen niin päättänyt, ettei häntä niissä häissä nähdä eikä kuulla. Puuhatkoot, laittakoot! — ei hän niihin häihin tule.

Sunnuntaina luki pastori Jakob Sand saarnastuolista kuulutuksen. Se herätti suurta hämmästystä. Ihmiset kääntelivät ja katselivat toisiinsa ja muijat kuiskailivat minkä ehtivät. Rason Iita istui Annastiinan ja vanhan emännän kanssa Joutsian penkissä. Hän istui suorana kuin kynttilä ja hänen sisunsa paisui pahasti, kun hän näki papin niin silmiä räpäyttämättä lukevan Helenan nimen. Eikö tuo mokoma tosiaan yhtään hävennyt?

Haimala toi morsiamelleen komeita lahjoja. Se se oli silkki! Siinä oli vallan ruohonpäinen pohja ja suuret, punaiset kukat, ja se oli mahdottoman iso, laidoissa pitkät, ruusulliset hetaleet! Sitten oli kultainen rintaneula ja paksu, kultainen sormus. Kauniita olivat! Helena piti kauniista tavaroista eikä hän voinut sille mitään, että hänen sydämensä heltyi, kun hän lahjoja katseli.

Ei ollut mies kitsas, kun noin antoi. Ja niiden lahjojen ansiota varmaan oli, että Helena pysyi niin sävyisänä koko sen sunnuntain, jolloin Haimala oli Rasossa käymässä.

Viikolla tuli vielä lisää lahjoja: musta pukukangas, hyvin paksua, koreata kangasta ja kukkaiskortti, johon oli painettu sanat: onnea ja menestystä. Ne huvittivat Helenaa: näytti siltä kuin mies olisi ollut oikein rakastunut. Se oli sentään hiukan hauskaa. Vaikkei Helena hetkeäkään aikonut hänelle mennä.

Jaakko Sandia ei näkynyt eikä kuulunut eikä hän lähettänyt minkäänlaista sanaa. Helena odotti, mutta hän ei tullut. Toisena kuulutussunnuntaina olisi morsiamen pitänyt mennä kirkkoon, mutta hän ei mennyt, istui vain kotona ja kuvitteli, minkä vaikutuksen se pastoriin tekee, kun hän sai kuulla, että Helena vedettiin hengettömänä järvestä… Hiukset märkinä, silmät nurin, yllä silkkinen häähame… Hän itki itsekin, kun tätä surkeutta ajatteli. Siinä sitä sentään on kostoa Jaakko Sandille.

Mutta Kalle, joka kolmantenakin sunnuntaina oli kirkossa, kertoi, että pappi taas oli kuuluttaa paukuttanut ilmoituksen saarnastuolista, jotta kirkko kaikui. Lisäksi hän oli ilmoittanut senkin, että hän on saanut virkavapautta kuukaudeksi ja matkustaa pois, sekä että naapuriseurakunnan kappalainen lauantaina tulee pappilaan, toimittaa kansliatyöt ja saarnaa sunnuntaisin.

Pois! Aaa! Ei sentään saa olluksi vihkimässä! päätteli Helena ja tunsi häijyä riemua. Mutta samassa hänen epätoivonsa kasvoi, sillä hän tunsi, että nyt katkesi viimeinenkin toivon lanka: hän oli sentään kaikesta huolimatta elänyt siinä luulossa, että Jaakko Sand vieläkin jollakin lailla ehkäisee koko avioliiton. Ei enää ollut kuin toista viikkoa häihin. Oli tehtävä jokin päätös.

Helena olisi tahtonut rukoilla, mutta hän ei osannut. Hän itki ja väänteli käsiään, hän huusi Jumalan nimeä, mutta ei saanut lohdutusta. Hän kävi tarkastamassa rantaa pellon alla, mutta se oli niin matala, ettei siihen olisi kuollut. Hän katseli jo suuren kiven, jonka hän päätti sitoa kaulaansa. Mutta kun hän sitten ajatteli nuoraa, joka leikkaisi ihoa, tuntui niin hirveältä, ettei voinut ajatella eteenpäin.

Hän rupesi pelkäämään, ettei hän uskaltaisi tehdä itsemurhaa, ja rukoili jo Jumalalta voimia siihenkin. Jos hirttäisi itsensä: sitoisi nuoran korkealle puun oksaan, nousisi siihen tuolilta ja potkaisisi tuolin pois altaan. Silloin se olisi tehty… Mutta hänen sydämensä vapisi kaikkea tätä ajatellessa, ja ahdistus yhä suureni, jota likemmä häät tulivat.

Kun saisi edes kaiken ikänsä elää täällä Rasossa naimattomana! Saisihan toki elää! Hän tunsi, että hän vielä oli nuori ja että hän eli mielellään. Mutta Kalle, Iita ja Marjaana eivät tahtoneet kuulla naimattomuudesta puhuttavankaan. Sellainen häpeä tulisi vielä, niinkuin ei olisi ollut häpeää kylläksi.

Häät lähenivät lähenemistään. Rasossa leivottiin, pantiin olutta ja häärättiin. Häähame kahisi orrella tyttöjen luhdissa, myötäjäisarkut olivat valmiina. Kaupungista tuotiin tavaroita.

Alkuviikosta oli pastori Sand lähtenyt matkalle, ei tiedetty minne.

Pari päivää ennen häitä lähetettiin morsiamen tavarat talon lihavilla hevosilla Haimalaan. Oli siinä myötäjäisiä! Kaksi kovasti ahdettua kuormaa! Kun miehet palasivat Haimalasta, eivät he kylläksi osanneet kehua taloa. Komeat olivat paikat, pellot suuret, uusi kivinavetta ja hyvänä heitä oli pidetty. Kauroja ja kylvöheiniä annettiin hevosille niin paljon kuin vain syödä viitsivät ja miehiin mätettiin viinaa ja lihakeittoja niin paljon kuin vain mahtui. Tuliaiskestejä valmistettiin jo sielläkin. Oli tapettu lehmä ja lampaita ja vasikoita piti vielä tapettaman. Sanoivat, että vieraita odotettiin yli kahdensadan hengen. Ja piiat puhuivat sellaisiakin, että portit olivat narisseet niin pahasti, ihan kuin olisi ollut jokin onnettomuus tulossa, ja koirien sanoivat kaivaneen kuoppia kuin kuoleman edellä. Mutta mitäpä niistä sellaisista! Turhia puheita vain.

— Mitä niitä sellaisia tarvitsee kertoakaan? sanoi Marjaana harmissaan ja rupesi avaamaan tuliaiskoppaa, joka oli lähetetty Haimalasta. — Tule pois, Helena, katsomaan!… Vai niin oli talo komea!

Marjaana koetti sotkea pois renki Villen viimeiset sanat, mutta piiat, jotka olivat keittiössä, katselivat peloissaan toisiinsa, ja ainoa, mikä koko puheesta oli jäänyt morsiamen korviin, oli puhe narisevista porteista ja koirien kaivamista kuopista.

— Eivätkös sitten kertoneet siitä valkoisesta rouvavainajasta? kysyi hän kalpeana kuin vaate.

— Eivät tainneet puhua mitään, sanoivat miehet ja katselivat toisiinsa.

Marjaana nosteli kopasta systerkakkuja, piparkakkuja, vehnäleipiä, vierreleipiä ja juustoja. Helena tuijotti koppaan ikään kuin hänen edessään olisi ollut avonainen hauta ja hän oli kuulevinaan ruosteisten, vanhojen porttien narisevan ja vinkuvan.

Hän lymysi metsään ja käveli siellä yksin. Hän katseli vahvoja puun oksia ja ajatteli, kuinka hän asettaisi tuolin. Ei hän kauankaan saanut olla rauhassa, aina häntä ruvettiin huutamaan ja hakemaan.

Häitten edellisenä iltana, kun talo jo oli täynnä vieraita ja sulhanenkin Kallen ja Juhan kanssa käveli katselemassa Rason viljelyksiä, välähti hänen päähänsä uusi hyvä ajatus: hevoshaassahan, ihan lähellä, on lähde — musta, puhdistamaton, syvä lähde. Jos hän sinne hyppää, vaipuu hän pohjattomuuteen eikä pääse ylös, vaikka tahtoisikin. Ja hänen piti mennä sitä lähdettä tarkastamaan, mutta Marjaana sai taasen kiinni! Marjaana piti häntä silmällä kuin vuorenpeikko saalistaan.

— Muista nyt, ettet tuota suvullesi häpeää, puhui hän yhtä mittaa, kuiskaten ja katsellen Helenaan kalseasti kuin tottelemattomaan piikatyttöön.

Helena yritti jo suuttuakin, mutta ei hän sitten jaksanutkaan, kun hänen sisässään oli ikään kuin pakottava pahka.

Tietysti vieraatkin huomasivat, että morsian oli kummallinen. Toista oli sen morsiamen, joka viimein tässä vihittiin! Sulhanen tuntui hiljaiselta, ystävälliseltä mieheltä, ei vaivannut morsiantaan kysymyksillä, katseli häneen vain kaukaa ikään kuin peläten.

— Kyllä se siitä tasaantuu, selitti Kalle hänelle vakuuttavasti.

Häitten edellinen yö oli Helenalle vaikein. Hän ei saanut silmiinsä unta. Hän kuuli kaikenlaisia ääniä, hän näki kaikenlaisia kasvoja.

Milloin hän luuli Annaliisan pojan istuvan rintansa päällä, milloin Haimala kuristi häntä kurkusta, milloin pastori nosti hänet syliinsä hevosen selkään ja läksi viemään pois. Milloin Haimalan valkea rouva astui hänen luokseen äänettömin askelin, levitti kylmän sylinsä häntä vastaan ja huulet liikkuivat ikään kuin hän olisi tahtonut sanoa: tervetuloa! Joka kerta kun Helena heräsi, oli hän kuin uitettu. Yö olikin tukahuttavan kuuma ja taivaanrannalla salamoi myötäänsä. Helena kirkaisi pari kertaa niin, että vieraat viereisessäkin huoneessa heräsivät. Hän oli nähnyt unta, että hänet oli haudattu elävältä. Marjaana torui ja käski nukkumaan, mutta terveen unen päästä ei Helena saanut kiinni, ja kun hän aamulla nousi, oli hän aivan kuin sekaisin päästään. Ei hän enää muuta ajatellut kuin sitä, miten hän pääsisi karkaamaan lähteelle.