Mutta hän ei päässyt ja hän rupesi pelkäämään, ettei pääsisikään. Hän tekeytyi viekkaaksi, koetti olla olevinaan tyyni ja hilpeä, jotta saisi ihmiset viekoitelluiksi luotaan. Mutta Annakaisa oli alituisesti ääressä, ja vieraita tuli tulemistaan, puheltiin ja naurettiin ja hänen piti olla sukulaisten joukossa.
— Kyllä se nyt on hikevätä, sanoivat vieraat. — Siitä tulee pian ukkonen.
He toivat hänelle lahjoja, kuka pitsiä lakanaan, kuka pöytäliinan, kuka lusikan, kuka hopeoidun leipäkorin. Mutta Helena päätteli ainoaksi pelastuskeinokseen paeta silloin, kun oli mentävä pukeutumaan.
Pako oli järjestettävä viisaasti ja viekkaasti, ettei kukaan saisi tehdä sitä tyhjäksi.
— Pappi voi pian tulla, sanoi Marjaana. — Lähde pois pakariin pukeutumaan. Emma Klinga on jo siellä.
— Paikalla, sanoi Helena ja hänen poskilleen puhkesi heleä puna.
Hän läksikin menemään, mutta vilkaisi taakseen, huomasi Marjaanan menevän poispäin ja kiersikin pirttirakennuksen kulman. Hän pudottautui suureen ojaan ja aikoi pelastua sen suojassa. Pelto oli niin onnettoman aukea! Hän luuli kuulevansa ääniä ja lyyhistyi ojan pohjalle. Herra Jumala, auta vain tämän kerran, auta, auta! Minä olen niin onneton, minä olen hullu, en minä ole viisas!
Hänen sydämeensä koski, henki ei tahtonut kulkea. Entä jos hän tässä tukehtuukin!
— Tänne hän meni! kuului Annakaisan ääni täynnä valitusta ja hätää. —
Voi että minä, onneton, sen päästinkin silmistäni!
Helena kuuli äänet ikään kuin hyvin kaukaa. Oli se sentään suloista, että joku häntäkin itki! Hän tunsi kohoavansa ja laskeutuvansa kuin aaltojen päällä. Äkkiä hän suistui hyvin syvälle eikä enää tietänyt mistään.
Hän heräsi siihen, että tytöt pyyhkivät hänen kasvojaan ja taluttivat häntä pellon poikki pakariin, missä häävaatteet odottivat. Joku pesi hänen otsaansa kylmällä vedellä, sitten tuotiin etikkaa ja joku pani viiniä hänen suuhunsa. Hän katseli hämmästyneenä ympärilleen ja häntä värisytti sanomattomasti. Mutta hän ei enää vastustanut, hänelle sai tehdä mitä hyvänsä. Sillä jännitys oli lauennut, vastustusvoima oli poissa.
Hänet puettiin koreaan mustaan silkkihameeseen, päähän pantiin tekomyrtinkukkia ja hartioille pitkä kahiseva harsokangas. Kun hänen piti nousta seisomaan, hänen kasvonsa olivat yhtä valkeat kuin harso, eivätkä jalat olleet kuin hänen omiaan.
— Pitäkää hänestä kiinni, kuiskasi Marjaana sulhaselle, — ettei hän pyörry.
Mutta hän jaksoi kuin jaksoikin sulhasen rinnalla astua papin eteen. Kysymyksiin hän vastasi niin hiljaa, ettei kukaan kuullut mitään, mutta oli sentään nähty hänen huultensa liikkuvan ja olihan sitä siinäkin.
Päivällispöydässä hän istui kuin unissaan ja katsahti silloin tällöin sulhaseensa salavihkaa, ikään kuin tämä olisi ollut ventovieras mies, jota hän varovasti tarkastelee. Osasi hän sentään vastata vieraitten kysymyksiin ja hän söikin hiukan. Herrasväen mielestä hän oli kaunis ja intresantti morsian. Ei hän ottanut osaa tanssiin, mutta se ei herättänyt suurtakaan huomiota, sillä sulhanen ei ollut tanssimiehiä. Koko yö valvottiin, tanssittiin ja juotiin.
Ainoastaan morsian makasi, makasi niin sikeässä unessa, ettei herännyt, vaikka ukkonen kävi niin hirveästi, että ikkunaruudut helisivät ja yö tuon tuostakin kävi valoisaksi kuin päivä. Harvoin näin syksyllä niin kovaa ukkosilmaa olikaan.
— Onhan se poloinen kauan valvoa kituuttanut, kuiskasi Annakaisa
Juhalle, — mutta luonnotonta tämä uni kuitenkin on.
Hän itki Helenaa jo aivan kuin kuollutta. Juhakin pelkäsi kovasti. Muut sisaret pistäytyivät hekin silloin tällöin katsomassa Helenaa. Iita koetti ääneti hänen rintaansa ja läksi pois, tuntiessaan että hän aivan tyynesti hengitti. Eivät he mitenkään olisi tahtoneet, että sulhanen ja vieraat olisivat saaneet tietää morsiamen oudosta makaamisesta.
— Herättäkää hänet! ärähti Kalle, — saa hän nyt tämän yön jaksaa valvoa. Nukkukoon Haimalassa!
Mutta Annakaisa asettui Helenan eteen eikä enää päästänyt ketään likelle.
— Antaa raukan nukkua! pyysi Juhakin. — Pääseehän edes tämän hetken kärsimästä.
Kalle paiskasi oven kiinni ja Juha ja Annakaisa jäivät kahden Helenan kanssa
— Jollei hän herääkään! kuiskasi Annakaisa ja purskahti uudelleen itkuun.
Juha koetteli Helenan ruumista ja rauhoittui jonkin verran, sillä hän hengitti tyynesti ja ruumis oli lämmin.
Huone sävähti häikäisevän valoisaksi ja jyrinä tärisytti ruutuja ja rakennuksen perustuksia. Morsiamen musta silkkipuku kiilsi, harso solui pitkänä sumuvyönä alas lattialle, kukat kruunussa loistivat kylmän valkoisina. Mustat hiussäikeet kimmelsivät, kasvoilla oli lämmin väri, mutta suu oli tuskallisesti kiinni puristettu.
Juha seisoi ja katseli häntä. Kuinka kovasti hän sentään oli muuttunut viime vuosina. Hän oli ennen ollut kuin elohopea, kuin puro keväällä, kuin lintunen ennen juhannusta. Pappi, pappi hänet oli tuohon kaatanut! Ensi kerran eläissään Juha tunsi ihmeellisen katkeruuden nousevan rintaansa. Hän vihasi pappia!
Aamulla Helena heräsi. Ja silloinpa vasta hän oli oudon näköinen! Mikä kumma hänet olikin siihen määrään osannut muuttaa yhdessä yössä? Hänen kasvonsa olivat ikään kuin paisuneet ja kovettuneet ja silmät olivat kuin sammuneet. Hän käveli väsyneesti kuin vanha vaimo.
Marjaana, Alviina, Annastiina ja muut omaiset pelkäsivät hänen seonneen ja odottivat kauhistuksissaan, että hän tekisi joitakin hulluntöitä. Mutta ei hän tehnyt mitään. Tosin ei sitä saatettu vierailta salata, että hän oli kuin kipeä, mutta ei tapahtunut mitään pahempaakaan. Vastaan panematta hän täysissä helyissään nousi rattaille miehensä viereen.
Siinä hän äkkiä kävi kiinni päähänsä ja kysäsi:
— Mikä minun päässäni on?
Marjaana oli paikalla vastaamassa:
— Älä nyt turhia höpise! Kruunuhan se on! Lähdetään pois nyt!
Ja klarinetit ja viulut pantiin soimaan ja hääsaatto, likelle neljäkymmentä hevosta, läksi liikkeelle Haimalaa kohti.
VI
Kuka oli Jakob Sand, Keihäsjärven pappi, hän, joka oli musta kuin paholainen ja jonka ääni oli halkaisemaisillaan pienen puukirkon?
Niin, kuka oli Jakob Sand?
Hän oli pienenä jäänyt orvoksi köyhistä vanhemmistaan ja rikas sukulaisperhe oli ottanut hänet kasvatikseen. Hänestä kasvoi kaunis ja vilkas poika, eikä hän suotta ollut lukkarin lapsi — ääni hänellä oli sellainen, että vanhat ihmiset jo aikoja siten olivat ennustaneet hänelle kuolemaa. Hän lauloi jo ennen kuin osasi puhua.
Hän herätti huomiota minne vain tuli. Hän oli hilpeä ja vallaton, vapaa käytökseltään ja sukkela suustaan. Hän oli kaikkien tätien suosikki ja monen tytön ensi lempi. Mutta setä, joka hänet oli kasvattanut, toivoi hänestä suurta. Valtiomiestä setä hänestä odotti — Suomi tarvitsi juuri sellaista, joka osaisi liikkua suuressa maailmassa, puhua puuta heinää kauniissa muodossa, mairitella naisia ja yletä ylenemistään…
Nuori Jakob tunsi itsekin mahtinsa. Hän otti aivan tietoisesti vastaan tätien huolenpidon ja nuorten naisten hymyilyt. Hän käyttäytyi voittajana tanssiaisissa ja sankarina kutsuissa. Mutta tämän ohella oli hänessä jokin herttainen elämänhalu, joka miedonsi voitonvarmuutta ja itsetietoisuutta. Yksi piirre hänen luonteestaan puuttui, joka teki, etteivät sedän loistavat suunnitelmat häntä houkutelleet. Hän ei ollut kunnianhimoinen. Hän otti mielellään vastaan, mitä hänelle valmiina annettiin, mutta hän ei ponnistellut tavoittaakseen onnea. Eikä onni useinkaan tule ilman muuta. Se pysyttelee tavallisesti varustusten takana ja ihmisen täytyy lähteä sitä valloittamaan ja voittamaan.
Mahdollisesti Jakob Sand olisi ottanut vastaan loistavan aseman ja ehkä pystynyt pitelemään siitä kiinnikin, jos hänen kasvatusisänsä olisi tuonut sen hänen käsiinsä. Mutta sattui jotakin, joka muutti koko miehen: hän rakastui. Ja sen jälkeen hänelle ei enää ollut muuta nimeä taivaassa eikä maan päällä kuin nimi Editha.
Editha-neiti oli vasta kuudentoista vanha, kun heidän tiensä veivät yhteen. Jakob Sand oli kuullut hänen nimeään mainittavan ja tyttö oli kuullut mainittavan Jakob Sandin nimeä. Sillä molemmat olivat pienen kotikaupunkinsa tähtiä. Mutta vasta nyt he näkivät toisensa. Silloin Editha oli jo toisen kihlattu morsian ja häihin oli vain muutama päivä.
Heidät pantiin kahden puolen soittokonetta salissa, jossa kruunut paloivat, lasit kilisivät ja silkki kahisi. Heidän piti laulaa duetto, jossa kuvattiin, kuinka ruskot välkkyvät alloilla, kuinka myrsky herää, nousee ja tärisyttää voimallaan meret ja maat… Laulu loppui sanoihin: "silloin, silloin riennä oi armaasi syliin…"
Editha oli korkeavartinen, sorja ja suora, iho kellahtava ja puhdas, sieraimet läpikuultavat, huulet punaiset, kulmakarvat kuin mustalla liidulla piirretyt, hiukset tummat, laheat, silmät syvät ja siniset kuin meri. Hän tuntui puhtaalta, ujolta, luoksepääsemättömältä. Hän ei ollut lämmin. Hänessä nukkui jokunen maailma, jota hän ei varmaan itsekään aavistanut olevan. Hänessä oli jotakin ylhäistä ja kirkasta, joka teki, että hän vaikutti kuin nuori kuusi huurteessa. Mutta samalla hänessä kuitenkin oli jotakin, joka kutsui luokseen ja houkutteli, hyväili ja hurmasi. Hän oli kuin valkoinen lilja, jonka lehdet ovat niin läpikuultavan kirkkaat, ettei niihin raski käsin kajota, ja joka kuitenkin lemuaa pyörryttävästi ja juovuttavasti. Varsinkin laulaessa värisi äänessä, silmissä, koko olennossa uinuva, ihmeellinen maailma. Oli kuin olisi raotettu ovea johonkin pyhään… Ensin tuijotti hänen katseensa jonnekin kauas pois, mutta kun ääni sitten alkoi juosta ikään kuin yhdeksi vedeksi toisen äänen kanssa, velloa ja pauhata toisen äänen kanssa, upposi silmäkin silmään ja tuntemattoman pyhän portti aukeni aukenemistaan…
Kuulijat olivat haltioissaan. He tahtoivat kuulla yhä enemmän ja enemmän. He eivät laisinkaan päästäneet laulajia poistumaan soittokoneen luota.
Ja nuoret lauloivat. Kaikki mitä he esittivät, oli heille ennestään tuttua, mutta kaikkeen tuli kuin uusi henki. Ihmeellistä se oli! He unohtivat, että muita oli huoneessa ja maailmassa ja kävivät toisilleen tutuiksi, ikään kuin he samana hetkenä olisivat syntyneet tähän maailmaan, ikään kuin he kaiken ikänsä olisivat astelleet käsi kädessä, silmä silmään vaipuneena, ja ikään kuin heidän olisi määrä koko ikänsä astua sillä lailla.
Mutta se oli vain harhaa.
Sulhanen tuli, selitti, että oli laulettu tarpeeksi ja talutti pois
Edithan.
Sinä iltana hymyili Jakob Sand ensi kerran väkinäisesti. Helppoa oli ennen ollut kuunnella mairittelua, mutta tänä iltana se tuntui työläältä.
Portti pyhään oli sulkeutunut ja Jakob Sand oli jäänyt ulkopuolelle.
Sen illan jälkeen hän kulki päivin kuin unissaan, sivellen kädellä otsaansa, mutta viskeli yön unetonna vuoteellaan. Oliko se ihme: kun ihminen on päässyt raottamaan paratiisin porttia ja kun siitä on käännetty takaisin!
Siitä illasta lähtien kääntyi hänen tiensä elämän korpiin, missä kallioseinät ovat jyrkät ja terävät, missä orjantappurapensaat rehoittavat punaisinaan kukkia ja okaita ja kivet kasvavat verenkarvaista sammalta… Ei uskoisi, että yksi ilta saa sellaista aikaan, että kahden ihmisäänen solina yhdeksi vedeksi valaistussa salissa, keskellä ihmishumua, matkaansaattaa sellaista. Ja kuitenkin se on totta ja tavallista ja monen elämän on sellainen iltahetki pilannut.
Se ilta herätti eloon vaistot, jotka olivat tulleet perintönä sekä isältä että äidiltä ja jotka siihen asti olivat nukkuneet. Nuori Jaakko särki saippuakuplina kasvatusvanhempiensa toiveet ja hävitti paljon rahaa. Hän koetti jos jotakin alaa, mutta ei hänen toimillaan ollut muuta määrääjää kuin tarve saada elää Editha-rouvan läheisyydessä. Monien vaiheiden jälkeen tuli hänestä hengen mies, Keihäsjärven pappi. Siihen aikaan päästiin suurten suosituksilla pitkälle.
Kaikki on totta, mitä pitäjällä puhutaan Jaakko Sandista, pastorista. Naiset, nuoret kalpeat aviovaimotkin, jotka tulevat pappilaan asialle, ovat vaarassa. Jumala varjelkoon rippikoululapsia, jos pastori on sillä päällä…! Hän on ollut kaatumaisillaan hautaan siunatessaan ruumista, niin humalassa on hän ollut. Ja hän on tullut jumalanpalvelukseen suoraa päätä metsästysretkeltä, ja hänen koiransa ovat vinkuneet sakaristossa keskellä saarnaa. Sekin on totta, että hän ottaa vastaan lahjoja — mitäs teet, kun on niin huono palkka, että kaikki menee siihen, mitä kurkku vaatii, eikä riitäkään — ja kuitenkin pitäisi olla vaatetta ruumiin verhoksi! Mitä hänen hurskas seurakuntansa sanoisikaan, jos hän esiintyisi sellaisena, jollaiseksi Jumala on hänet luonut!
Amanda, pappilan taloudenhoitajatar, tietää pastorin asiat tarkalleen. Mutta ei kerro mitään, hän on siksi lähellä pastoria. Jaakko Sand saattaa aamuisin herätä aika kolinaan.
— Noo, Amanda, mitä perhanaa sinä siellä…
— Eikös pastori jo nouse?
— Mikäs on hätänä?
— Toivat lasta ristille.
— Tähän aikaan! Mitä se on?
— Eikös pastori muista, että on pyhä?
— Helkkarissa — onko pyhä! Odottakoot… Keitä he ovat?
Amanda menee kysymään kenen lapsi on ja sill'aikaa haukottelee pastori ja venyttelee sängyssään. Ohhohhoijaa!
Amanda avaa ovea.
— Hakolan torpasta sanovat olevansa. Torpanväen lapsi.
— Odottakoot!
— On niillä voita. Taitaa olla parin naulan verran.
— Odottakoot.
— Kyllähän ne sanovat, että lapsi on heikko ja kuolee…
— Niinhän ne aina sanovat. Parempaan talteen pääsisi. Odottakoot!
Pastori rupeaa vitkalleen nousemaan. Mutta jos tuliaisina on kokonainen lehmänkinttu tai vasta-ammuttu metso, niin silloin pitää pastori kiireempää.
On tapahtunut sellaistakin, että pastori on juonut kirkkoviinin kalkista, niin ettei ole riittänyt ehtoollisvieraille.
Se on totta: langennut on Keihäsjärven pappi, niin syvälle langennut kuin ikinä kukaan seurakuntalaisista, mutta onko kukaan koskaan voinut katuakaan syvemmin kuin hän? Tomussa hän on maannut maassa. Koko seurakunnan nähden on hän saarnastuolissa itkenyt syntejään. Hän on totisesti tuntenut Jumalan ankaran käden rusikoivan itseään suurten syntiensä takia.
— Että minä kuitenkin painuin katselemaan liljan pohjalle, sinne missä heteet nousivat suurina, kainouttaan väristen ja raskaina lemua ja kukkaispölyä! huokailee hän itsekseen. — Herra armahda, armahda minua!
— Mutta jollen minä olisi painunut katselemaan liljaa, niin ei minun elämässäni olisi mitään, ei olisi sitä yhtä ainoaa hetkeä, ei olisi sitä yhtä ainoaa nimeä, ei olisi minulla Edithaa eikä mitään. Tyhjyyttä vain…
— Jos minä olisin saanut sinut omakseni, sinä lumivalkoinen Editha!… Minusta olisi tullut mies, minä olisin tehnyt työtä, minä olisin taistellut… Mutta sinä olit toisen oma jo silloin, kun meidän hetkemme leimahti.
— Haaska minä olen! pääsee pastorilta toisinaan aamulla, kun hän pää raskaana herää ja valjusta hämärästä päättelee, että mahtaa olla nousemisen aika. Kurkussa polttaa ja rinnassa närästelee. Hän nostaa päänsä tyynystä, saa jalat yli sängynlaidan, huppuroi kaapille ja tekee kädellään tottuneen liikkeen hyllyyn päin: tapaa sieltä pullon ja tahmean lasin… Ahhahhah! kuinka tekee hyvää!
Amanda liikkuu ruokasalissa. Saisi tulla tekemään tulta pesään. Huoneessa on niin kylmä että jäätyy… Sellaiseenkin kuin tuo Amanda on hän tyytynyt! Hän on hänen ainainen hätävaransa, hän ymmärtää pitää suunsa kiinni ja kääntää asiat parhain päin seurakunnan silmissä. Välttämätön on hänelle Amanda… Hyi sentään!
Alussa hän oli taistellut, hän oli itkenyt ja kamppaillut luontonsa kanssa. Hänen voimansa olivat juosseet kuiviin ja hän oli kärsinyt tuskaa, joka oli miltei sietämätön.
Editha kyllä oli tunnustanut hänelle rakkautensa. Hän oli antanut hänelle sielunsa. Sen olisi hänen mielestään pitänyt riittää rakastetulle miehelle. Sillä Edithalle merkitsi ruumis niin vähän. Tosin hän halusi nähdä Jakob Sandin, tosin hän halusi kuulla rakasta ääntä, tosin hänen teki mieli tietää, että Jakob Sand oli hänen lähellään. Mutta muuta ei Editha tarvinnut. Hänen oikeuskäsitteensä vangitsi vaistomaisesti kaiken muun ikävän.
— Jos sinä tietäisit, puheli hän, — kuinka ilma muuttuu toisenlaiseksi, kun sinä tulet taloon. Minä luulen, että tuntisin sinun tulosi hengityksessäni, vaikka olisin sokea ja vaikkei kukaan siitä minulle ilmoittaisi.
Ja sitten hän vaipui sanattomana tuoliinsa, hienot, kalpeat kasvot onnellisessa hymyssä, ikään kuin päivä olisi niin paistanut.
Mutta Jakob taisteli itsensä kanssa, sillä hänen teki mieli oikaista väkevät käsivartensa ja nostaa lilja syliinsä, sydämelleen, huulilleen.
— En tiedä, tarvitseeko minun edes sinua nähdä, jatkoi Editha, — kunhan vain tiedän, että sinä minua ajattelet. Minä ajattelen sinua aina, aina. Ja minä saatan sinut nähdäkin heti, kun suljen silmäni…
Hän oli kevät, hän oli kukkanen, hän oli sininen taivas, hän oli viileä vesi, hän oli kirkas aurinko. Olisi tehnyt mieli langeta polvilleen hänen eteensä, painaa pää hänen helmaansa ja itkeä siinä kaiken ikänsä, ikävässä ja onnessa.
— Ei sentään, virkkoi Editha samassa ja avasi silmänsä, jotka olivat kuin sinertävä, pohjaton vesi, — kyllä on hyvä, että sinä olet täällä. Anna minulle kätesi!… Voi, ettemme nähneetkään toisiamme aikaisemmin!
Ja silloin kävi tuskan värähdys yli hänen kasvojensa ja kädet tarttuivat kovemmin tuolin nojiin. Mutta Jakob Sand syöksyi maahan hänen eteensä ja kietoi käsivarret hänen jalkojensa ympäri ja pusersi hänen polviaan vastaansa. Silloin Editha pelästyi ja vetäytyi pois. Hän oli kuin joutsen, joka ei siedä, että sen höyheniä silitellään.
Näin oli ollut niinä onnellisina ensi aikoina, jolloin kukaan ei vielä aavistanut heidän suhdettaan, ja kapteeni Ståhle kävi pitkillä virkamatkoilla. Silloin Jakob Sand oli vielä hieno herra, paita puhdas, parta ajettu, vaatteet hyvin tehdyt.
Sitten Editha-rouva tuli äidiksi, tuli vasten mieltään ja luontoaan.
Jakob Sand pelkäsi kadottavansa hänet, pelkäsi, että lapset anastaisivat hänet kokonaan. Sillä suurin osa naisiahan on sitä maata, että äitiys täyttää sekä heidän sielunsa että mielensä. Mutta Editha-rouva ei ollut niitä naisia. Palvelijat hoitivat hänen lapsensa ja niukasti hän niitä hyväili. Hän kärsi siitä, ettei hän niitä rakastanut, hän olisi suonut, että ne olisivat anastaneet koko hänen olentonsa… Ehkäpä ne olisivat sen tehneet, jos hän olisi rakastanut niiden isää. Mutta nyt… Pitihän hän heistä tavallaan, mutta ei niinkuin muut äidit. Hän ei voinut sille mitään!…
Kohtalo erotti Jakob Sandin ja Editha-rouvan vuosikausiksi.
Editha eli ikävissään, yksinään. Häntä paleli. Hän kävi yhä kylmemmäksi, luoksepääsemättömämmäksi… Häntä paleli todella… Hän ei enää voinut soittaa eikä laulaakaan, sillä kaikki hänen sisässään oli ikään kuin seisahtunutta. Talvi näytti tulleen…
Silloin jokin laupias tai kirottu kohtalo taasen vei Jakob Sandin hänen tielleen.
Mahdotonta oli pastorin enää silloin tyytyä naisen sieluun. Hän tarvitsi sekä sielun että ruumiin — ainakin ruumiin. Mutta Editha ei taaskaan tahtonut antaa muuta kuin sairaan, itkettyneen sielunsa. Oi, siinä sielussakin oli kumma vetovoima! Jaakko Sand ikävöi sitä sielua… Hän peseytyi, ajoi partansa, pani piian sukimaan takkiaan ja läksi tavallista nuorempana ja parempana Saarlaan.
Majuri ei vartioinut heitä. Hän touhusi pelloillaan ja antoi heidän laulaa. Ja he nuortuivat, verestyivät, hymyilivät ja katselivat toisiaan sieluun ja silmiin. Mutta kerran hämärissä, kun Editha-rouva päästi kätensä vaipumaan soittokoneen koskettimia vastaan, nojausi taaksepäin ja sulki silmänsä, karkasi Jakob Sand hänen luokseen, otti hänet syliinsä ja oli tukahduttamaisillaan hänet hyväilyillään. Silloin pääsi Edithalta parahdus ja hänen pelästyksensä oli niin suuri, että hän sairastui.
Majuri sai vihiä asiasta, arvasi loput, luulotteli enemmän kuin olikaan syytä luulla ja ajoi pastorin talosta. Pastori oli raivoissaan.
Hiiteen sellainen hedelmätön rakkaus! Ei sellaisesta kostu kukaan!
Juuri silloin Helena sattui pastorin tielle. Se oli vain tavallinen talonpoikaistyttö eikä pastori alussa katsellut häntä millään tarkoituksella. Häntä oikeastaan vain huvitti saattaa hänet hämilleen. Mutta sittemmin hän huomasi, että Helenakin oli suloinen nainen — vaikka niin aivan toisenlainen kuin Editha! Synti oli yht'aikaa mainitakin ylhäistä, luoksepääsemätöntä Editha-rouvaa ja pehmeää, veikeää talonpoikaistyttöä, joka oli niin altis rakkaudessaan. Mutta tuli todella aika, jolloin pastori kiintyi Helenaan ja aikoi hänet naida. Huhu tuli tietenkin Editha-rouvan korviin eikä pastori olisi uskonutkaan, että ylhäisessä Editha-rouvassa saattoi olla niin paljon voimaa ja — vihaa.
Mitä Editha lieneekään majurille tehnyt, kun sai hänet leppymään! Sillä majuri itse se oli, joka nouti pastorin Saarlaan ja majuri itse tarjosi heille tilaisuutta kahdenkeskenoloon.
Editha astui pastoria vastaan kalpeana, silmissä loukattu ylpeys. Tuomarina hän tuli, kylmänä kuin hautapatsas. Ja kauan sai Jakob Sand rukoilla ennen kuin hän suli. Mutta kuinka ihana hän silloin oli! Kevät hän oli ja kukkanen, eikä toista naista maailmassa ollut hänelle, poloiselle Jakob Sandille — sen hän tunsi selvemmin kuin koskaan ennen.
— Kuin sinä olet minun ainoani, puhui Editha äänellään, joka oli kuin soittoa. — Kun ei minulla ketään muuta ole!… Ja luuletko, että sinä voisit tulla onnelliseksi talonpoikaistytön kanssa? Kuinka se olisi mahdollista? Me kaksi, me olemme laulaneet yhdessä, meillä on sama sielu — mitä yhteistä voi sinulla olla sellaisen kanssa!
Miten paljon vihaa ja ylenkatsetta hän saattoikin panna sanoihinsa! Hän osasi myrkyttää äänensä kun tahtoi. Mutta Jakob Sandille oli se ääni mieluisa, sekä silloin, kun se julisti vihaa ja kadotusta, että silloin kun se julisti rauhaa ja rakkautta. Kun se ääni puhui, ei hän osannut erottaa toisistaan hyvää eikä pahaa. Ei ollut mitään pahaa. Kaikki kävi sen äänen solinassa hyväksi ja kauniiksi.
— Noo, joko te nyt olette sopineet? sanoi majuri astuessaan huoneeseen. — Pelipöytä on jo valmiina ja pian pitäisi toisten saapua. Etkö menisi, Editha, katsomaan, että saisimme totia!
Helena-raukka! Ei hän aavistanut, miksi pastori välistä oli niin kuuma, välistä niin kylmä — kaikki riippui Editha-rouvasta. Mutta ei rasolaistenkaan olisi pitänyt suorastaan työntää tyttöä pastorille. Sillä ei mies muuta tarvitse kuin että tyttö on ihan hänen otettavissaan, niin hän jo kylmenee. Hyvä on, jos on este tiellä, onhan silloin jokin kiihotus kannustamassa… Ja oli ihan turhaa, että he rupesivat uhittelemaan häntä rikkaalla leskimiehellä. Luulivat kai, että hän tulisi onnettomaksi ja hyppäisi kaivoon. Ehei! Silloin oli pastori ehtinyt saada ihan tarpeekseen koko tytöstä. Naimisiin hän ei olisi mennyt hänen kanssaan hinnasta mistään. Noin muuten — kyllä! Miksei! Mutta naimisiin! Ehei! Leskimies tuli oikeastaan kuin pelastajana, sekä Helenalle että pastorille.
Mikä siinä sentään lienee ollut, että hänen oli vaikea lukea Helenan kuulutusta saarnastuolista. Se oli todella vaikeaa, kun hän etukäteen sitä ajatteli. Ehkäpä sen tähden, että rasolaiset ja joutsialaiset istuivat kuin kynttilät penkeissään. Hän tiesi ettei Helena ollut unohtanut ja hän oli näkevinään hänen silmänsä tuijottavan itseensä täynnä pelkoa ja rukousta. Mutta hänen onnistui kuitenkin lopulta voittaa itsensä ja hän pudotti oikein pontevasti Helena Kustaantyttären ja hänen rikkaan leskimiehensä nimet saarnastuolista.
Häihin ei hän saanut jäädyksi. Ei siksi, että tuskin häntä olisi vihkimään pyydettykään! Mutta jota likemmä häät tulivat, sitä enemmän ne häntä kiusasivat.
Helena astui hänen eteensä öisin. Hän tuli tytöntyllykkänä, kömpelöissä talonpoikaisissa tamineissaan, hiukset sileiksi kammattuina, punastuvana, silmät luotuina karkeisiin, sierettyneihin käsiin, jotka hypistelivät esiliinaa. Hänen kasvoihinsa tuli iloinen keimailu, puoleksi itsetietoinen halu miellyttää, hiukset lehahtivat kiharoiksi, liikkeet norjenivat, ruumis sorjeni sorjenemistaan, silmät paloivat, nauroivat, totistuivat, syvenivät ja — lupasivat… Sellaisen, sellaisen juuri tuli naisen olla!
Nyt kun oli myöhäistä, huomasi Jakob Sand kaiken tämän. Mikä ihme siinä oli ollutkin, ettei hän ennen ollut pannut sitä merkille?
Helenassa oli ollut aivan ihmeellinen usko ja luottamus mieheen, jota hän rakasti. Editha-rouva moitti niin usein. Helenalta ei koskaan päässyt moitteen sanaa, vaikka Jaakko Sand kuinka kauan olisi ollut poissa hänen luotaan. Vain surumielinen hymyily, joka kertoi: minun on ollut ikävä! Eikä sekään sanoina. Silloin soimasi omatunto pastoria: että minä olenkin voinut sinut heittää! Että minä olenkin voinut tuottaa sinulle surua!
— Voitko antaa minulle anteeksi? kuiskasi Jaakko Sand, eikä tietänyt, uskaltaisiko enää sulkea Helenaa syliinsä, niin paljon paremmalta häntä tuntui Helena sinä hetkenä.
Mutta tyttö vain hymyili kyyneltensä seasta, painoi päänsä rakastetun rintaa vastaan ja kuiskasi loistaen onnesta ja autuudesta:
— Mitä sinä puhutkaan!
Hän tunsi vaistomaisesti, milloin Jaakko Sandin tunne oli oikea. Silloin sanoi hän tälle "sinä". Muuten hän ei käyttänyt mitään puhuttelusanaa ja muitten kuullen hän aina sanoi "pastori". Se oli sentään sekin tavatonta hienoutta talonpoikaistytössä. Se oli vaistoa, todellista naisellista vaistoa.
Ja tämän naisen hän on nyt päästänyt käsistään, tai oikeammin sanoen: viskannut käsistään!
Jakob Sand, Jakob Sand, et sinä ole osannut pitää kiinni omastakaan onnestasi, jollet ole muitakaan tehnyt onnellisiksi! Mutta naisten, naisten se on syy, te keihäsjärveläiset, että teillä on pappina tällainen!
Yön aikaan ajatukset vaivasivat, mutta päivällä ei pastorin ollut kovinkaan sääli Helenaa, enempää kuin keihäsjärveläisiäkään. Ei nyt talonpoikaistyttö sentään niin arkaluontoinen ole. Ei hän järveen hyppää! Hän alistuu kauniisti, synnyttää terveitä lapsia ja tulee onnelliseksi. Itse puolestaan pastori vain suree sitä, ettei saanut imeä kukkasesta mehua, ennen kuin viskasi sen menemään. Ja talonpojat! Heidän vaistonsa tosin sanoo, ettei pappi saa lyödä korttia eikä tanssia, mutta paljon hänelle annettiin anteeksi, jos hänellä on kova saarnaääni ja jos hän messuaa. Ja ääntä on toki Jaakko Sandilla! Saavat kuitata…
Mutta ei pastorilla ollut sydäntä jäädä uhittelemaan Helenan häihin.
Hän hankki virkavapautta, oli poissa kuukauden ja palasi vasta, kun
Helena jo oli Haimalassa.
VII
Annastiina seurasi levottomana miestään. Juha oli käynyt kovin puhumattomaksi ja oudoksi. Hänen silmiinsäkin oli painunut ikään kuin pelko, ja aina kun vieras tuli, hän katseli ympärilleen niin kuin olisi tahtonut mennä pakoon. Eivät sitä muut huomanneet, ainoastaan vaimo, jota huolestutti, kun ei hän mitään puhunut. Olisipa valittanut päivän umpeensa, olisipa tuskitellutkin, niin se olisi ollut helpompaa. Annastiina oli isäänsä nähden tottunut siihen, että harmit, humalat ja kiukut satoivat maahan kuin sumu ilman kirkastuessa. Juhalla menivät kaikki mieliharmit ja huolet päähän. Sillä lailla sinne tuli niin paljon karvautta, että lopulta… Niin, ei sitä osannut ajatellakaan, mitä lopulta seuraisi. Jos Juha olisi edes öisin nukkunut, mutta hän käänteli, ähki ja puhki ja äännähti joskus unissaan sanat "kolmekymmentäkaksi vuotta".
Ei vaimo alussa ymmärtänyt, minkä tähden Juha tuota kolmeakymmentäkahta hoki. Hän mietti sitä monta kertaa ja jo kerran kysäisikin, mutta Juha ei vastannut, kävi vain niin vakavaksi ja kääntyi poispäin. Sen jälkeen ei vaimo enää kysellyt. Mutta kerran se ihan sattumalta hänelle selveni, aivan pienestä ja mitättömästä tapauksesta. Hän oli ohikulkevalta kaupustelijalta ostanut tavaraa kolmellakymmenelläkahdella kopekalla ja antanut äijälle neljäkymmentä kopekkaa. Äijän kaivaessa kahdeksaa kopekkaa hänelle takaisin pälkähti hänen päähänsä, että Hallpumi on asunut tuolla tien toisella puolella juuri kahdeksan vuotta. Silloin hän ymmärsi, että kontrahti oli kestänyt kahdeksan vuotta ja että jäljellä oli kolmekymmentäkaksi.
Sitä varmaan Juha mietti yöt, päivät. Se häntä painoi, se kontrahti!
Kerran kun Rason isäntä oli käymässä Joutsiassa ja he Juhan kanssa istuivat tupakoimassa makuukamarissa, kuuli Annastiina keittiöön heidän äänensä: Juha puhui kaiken aikaa alakuloisesti, Kalle tuntui lohduttavan. Annastiina läheni ovea ja kuunteli henkeään pidätellen.
— Ei tämä käy millään muotoa, puhui Juha. — Ei täällä voi hankkia mitään tuloja. Karjaa on vähän ja rehu tuskin riittää sillekään.
— No, liikenee sitä Rasosta! sanoi veli leveästi.
— Ei ole viljaa myydä. Mistä rahaa maksuihin?
— Pane nyt aluksi likoon se mikä on jäljellä perintörahoistasi ja ensi vuonna aletaan laajentaa peltoja, lisätä karjaa…
— Kun ei niitä perintörahojakaan tahtoisi panna, eihän sitä tiedä, miten pitkäksi aikaa tänne jää. Sen vaimon, sen Annastiinan tähdenhän minä tässä olen kituuttanut, mutta…
Annastiina nieli kyyneliään ja hänen sydämensä takoi kuin vasara. Juha oli sentään ollut kovin hyvä!
— Kestäisipä kontrahti… vaikkapa edes viisikolmatta vuotta, puhui Juha, — niin koettaisihan tuon ajan kärsiä. Silloin olisi vielä toivoa. Mutta kolmekymmentäkaksi vuotta! Jos elät sen, niin ovat parhaat vuotesi menneet ja jäljellä on ukkoruhja. Eihän sitä tiedä, vaikka ennen sitä olisi mullassa. Eikä olisi nähnyt yhtäkään vapauden päivää.
— Mutta kuulepas nyt, keskeytti Kalle, — johan sinä rupeat vallan raskasmieliseksi. Johan sinä vallan Jumalankin unohdat. Niinhän sinä puhut kuin olisit vankina.
— Vankina minä olenkin, niin kauan kuin tuo Tulettäne on tuossa! Kun minä pääsisin edes yhdeksi päiväksi vapauteen!
— Jos tämä nyt sinun mielestäsi onkin vankeutta, niin saavathan lapsesi sitten nauttia vapautta.
Siihen ei Juha puhunut mitään, punastui vain vähän. Mutta hetken perästä hän puhkesi sanomaan:
— En minä voi jäädä tähän. Anna sinä meille se porstuanperäkamari, jossa minä ennenkin asuin. Minä rupean vaikkapa muonamieheksi…
Kallen täytyi remahtaa nauruun. Olipa Juha todella tuskastunut isännyyteensä!
Annastiina ei nauranut. Hän oli kuullut tarpeekseen ja pakeni itku kurkussa ovelta. Sitä hän kaiken aikaa oli pelännyt, että Juha hautoo mielessään juuri näitä. Vaimolleen hän ei puhu, aina vain veljelle ja sisarille. Ne häntä auttavat ja lohduttavat — mitäpä lohdutusta vaimolla olisikaan antaa! Kun Juha palaa Lumiasta tai Rasosta, on hän aina iloisempi. Kotona hän taas käy mykäksi ja alakuloiseksi.
Polttava suru tuli Annastiinan mieleen, kun hän näitä ajatteli. Ei ole elämä leikintekoa! Kun vain ymmärtäisi, miten voisi parantaa oloja. Tulettäneä ei saa pois, isää ei saa muuttumaan niin, ettei hän Juhaa kiusaisi… Jos muuttaisi Rasoon…! Mutta hän ei saisi asutuksi toisten nurkissa, hän oli tottunut talon tyttärenä liikkumaan aitoissa ja pihoilla. Jos hän yrittäisikin muuttaa, niin johan jalka kirkkotiellä itsestään veisi Joutsiaan ja käsi avaisi itsestään Joutsian portin. Vaikka Rasossa oltaisiin kuinka hyviä, niin vieras paikka se olisi hänelle sittenkin… Ja kaikista pahinta olisi Rason mäeltä katsella, kuinka Joutsia lahoamistaan lahoaa ja kuinka kauppias sen vihdoin korjaa…
Annastiina ei keksinyt muuta keinoa kuin sen vanhan, jota hän jo ennen oli käyttänyt. Hän koetti ruveta säästämään. Hän, joka aina oli ollut niin ahkera kahville, lakkasi nyt sitä juomasta. Vaikeaa se oli! Kun piti toiselle kaataa, niin ihan vesi kihosi kielelle. Ei se ollut hyvää sekään, jota hän keitti talonväelle. Hän pani paljon sikuria. Kerran piika Liisa, joka oli paha suustaan, sanoi emännälle kaikkien kuullen: "Saisinko minäkin sitä sumppivettä!" Emännän täytyi kärsiä sekin, hän koetti olla ikään kuin ei olisi kuullut, vaikka tapaus kauan kalvoi hänen mieltään ja vaikkei hän sitä koskaan unohtanut.
Juha ei huomannut hänen taisteluaan. Hän eli niin omissa ajatuksissaan.
Mutta kerran, kun hän itse otti pannusta kahvia, istuutui matalalle tuolille lieden ääreen ja siinä hörppieli, huomasi hän, että Annastiina kääntyi pois ja taisi pyyhkiä silmiään. Silloin jäi kuppi hänen käteensä ja hän rupesi muistelemaan, ettei hän ollut nähnyt Annastiinan juovan kahvia moneen aikaan.
— Mikset sinä juo kahvia? sanoi hän.
Annastiina ei vastannut, oli vain askartelevinaan pöydän ääressä.
Juha alkoi aavistaa jotakin, nousi, nouti kupit, kaasi nokisesta pannusta ja vei vaimolleen.
— Jollet sinä juo, en juo minäkään, sanoi hän.
Annastiina purskahti itkuun. Mitenkä hän lieneekin käynyt niin heikoksi, että kyyneleet olivat niin höllässä! Mutta siitä lähtien hän taas alkoi juoda kahvia ja Juhan huolenpito teki hänen sydämelleen kovin hyvää. Ei Juhalla koskaan ollut sitä iloa, mikä muilla sisaruksilla oli, he kun pitivät suuria sukulaiskestejä, joissa viivyttiin päiväkausia ja syötiin ja juotiin kuin häissä. Lumian emäntä se vasta ymmärsi valmistaa! Lumiassa oli kaikista komeinta. Annakaisan luona taas oli hauskaa, sillä Annakaisa itse oli kuin päivänpaiste. Helena-poloinen, hän olisi voinut pitää kuinka muhkeita kemuja hyvänsä, niin rikas oli Haimala, mutta hän ei sellaisia ajatellut. Lähteensilmiä hän etsi ja hänen ymmärryksensä valo tuntui olevan sammumaisillaan. Joutsiassa taas, siellä täytyi elää säästäväistä elämää.
Yksitoikkoisesti kuluu aika. Tulevat rumat, syksyiset säät, kun pihamaat ja tiet ovat rapakkoa paksunaan. Piiat rämpivät helmat märkinä navetan ja kaivon väliä, riihet lämpiävät, kuusipuita pilkotaan viinapannun alle. Tulettänessä käy ilo ja kisa. Hurrit hurjistelevat markkinamatkoillaan. Isäntä viettää pitkät puhteet pirtissä renkien kanssa. He sopivat erinomaisesti. Ensimmäiset riidat olivat Akselin metkuja ja nyt kun poika on poissa, eletään sovinnossa. Päreen ritistessä ja lastukiehkuroiden lennellessä kerrotaan siinä kaikenlaisia hauskoja kaskuja.
Vanha Manu tietää tapauksia sota-ajoilta. Muistaa hän vielä vallan hyvin, kun hän oli lapsi ja he äidin ja vaarin kanssa pakenivat vuoren taakse. Havumajassa he siellä saivat elää juuri pahimman talvisydämen. Siinä samassa sodassa isä ja setä kaatuivat… Isoäiti oli muistanut sellaisenkin asian, että venäläiset kasakat ryöstivät Ippilästä kaksi tytärtä, istuttivat hevosten selkään väljien viittojensa alle ja tukahuttivat niillä tyttöjen huudot.
Silmät pystyssä piiat kuuntelivat rukkiensa äärestä kertomusta.
— Onkohan tuokin totta! sanoo Liisa, pitkä, roteva tyttö, joka puhuu ja muutenkin liikkuu kuin mies. — Taisivat tytöt hyvinkin olla menossa. Aina sitä jotenkin itsensä irti kiskoo, jos oikein tahtoo.
— Liisa puhuu niinkuin kasakka, sanoo Manu loukkaantuneena. — Mutta
Matariston Heta-vainajan suusta ei vielä koskaan kuultu valetta.
— Kyllä maar sitä mennä täytyy, jos väkevämpi ottaa, sanoo hento Anni rukkinsa äärestä.
Häntä peloittaa niin että silmät katsovat suurina päässä.
Nuori isäntä on käsitöissä hyvin taitava ja osaava. Puuastiankin hän veistää niin puhtaasti, ettei yhtään näe, missä höylän tai veitsen terää on nostettu. Ihmettelevät sitä miehetkin.
— Miksei isäntä enää pidä niitä sanomia? kysäisee kerran Eprami, joka muistaa Rason aikoja. — Ne oli niin mukavat, mitä te niistä kerroitte.
Juha menee punaiseksi, sillä Eprami koskettaa arkaan kohtaan. Ei ole varaa sanomien pitoon!
— Ei tullut tilatuksi, vastaa hän. — Tilataan jahka ehditään.
Pastorista riittää alituisesti puhumista, niinikään saarlaisista ja Simolasta. Saarlan armo on ylpeä ja ynseä, se tuomio hänestä langetaan aina ja alituisesti. Majuri itse on reilu mies ja osaa selvää suomea, vaikka sillekin pitää seisoa lakki kourassa, oli pakkanen miten kova hyvänsä. Kustaa-herra se on aina niissä kouluissa, miksikä ylhäiseksi sotaherraksi aikoneekin. Mutta Maunu-herra se on hyvä herra, nöyrä ja kohtelias yhteisellekin kansalle. Se on aivan toista maata kuin kaikki ne muut.
Simolan huutokauppa on ensi viikolla. Se panee ihmiset ajattelemaan, sillä Simola on ollut vankka talo.
— Tulettäneen Simolan isäntä-raukka on kaiken hyvänsä antanut, puhutaan Joutsiassa puhdetöiden ääressä.
— Kahdeksan vuotta sitten elettiin siellä varsin reilusti. Kahdeksan vuotta tasan on kauppias ollut Keihäsjärvellä.
Vaietaan, veistetään, rukit hyrisevät, päre risahtelee pihdissään.
Tuumitaan maailman menoa.
— Sitä emäntää minun tulee enimmän surku, virkkaa Ville.
— Se on sen kotitalo! sanoo Eprami.
— Ja niin hyvä mies olisi muuten se Simolakin…
— Ne on niitä viinan töitä, huokaa Manu ja kolauttaa kolme kertaa permantoon puun, jota alkaa veistää. Manulla on aina ne omat temppunsa! Ikään kuin työ siitä paremmin menestyisi, että kolauttaa puun kolmesti maahan.
— Aina se Manu viinaa syyttää, sanoo Ville. — Viina on hyvää ja terveellistä. Se on ihmisten oma vika, kun eivät osaa juoda siivosti. Mutta jahkahan saadaan sitä pottuolutta! Se kuuluu olevan makeaa ja tekevän miehen lihavaksi ja punaiseksi. Mutta ei mene päähän koskaan, vaikka miten paljon joisi.
— Perästä kuuluu, sanoo Manu. — Minä en usko ennen kuin näen.
— Kyllä se pian nähdään, jahka kylään tulee oluttehdas. Hallpumi laittaa.
— Koska hän sen laittaa?
— Paraikaa hän on puuhassa.
Isäntä nostaa päätään.
— Mistä te sen olette kuulleet?
— Kaupungissa puhuivat.
— Ei mikään vedä vertoja viinalle, sanoo Eprami, joka viljelee viinaa ahkerasti, mutta niin taitavasti, ettei häntä ole koskaan nähty humalassa.
Isäntä miettii sitä oluttehdasta. Hyvältähän miesten puhe kuuluu, mutta hän epäilee tehdasta, kun Hallpumi panee sen pystyyn. Hän epäilee kaikkea, mihin Hallpumi pistää sormensa. Lienee ehkä väärinkin…
Eräänä iltana hämärissä ilmestyi Simolan isäntä Joutsian pihaan. Huutokaupan piti olla huomenna. Santtu oli juovuksissa, mutta pysyi sentään pystyssä. Reimasti hän kävelikin, lakki takaraivolla, silmissä vihainen tuli.
Keskellä pihamaata hän rupesi huutamaan ja herjaamaan.
— Missä ne ovat ne roistot, ne tämän talon isännät?… Kyllä minä niille näytän!
Juha tuli luo ja pyyteli sisään.
— En minä sinusta, ähisi Santtu, — sinä tulet itse minun perässäni. Usko pois: vievät ne sinultakin talon! Mutta sen vanhan Juutaksen minä tahtoisin nähdä! Tuletkos ulos harvahammas! Kukas tuon helvetin krouvin tänne laittoi, jollet sinä? Kuka perkelettä elättää omalla pellollansa, jollet sinä… Se on perkele ja se on punainen!… Itse sinä sen olet sanonut… Mutta minä haastan sinut oikeuteen, kun taloni menee… kuuletkos! Ei kukaan anna rahaa, ei saa irti hyvällä eikä pahalla… Tulettänen perkele huutaa taloni… Se on sinun syysi, peijakas…
Santtu oli tullut rappusille asti. Siinä hän pui nyrkkiään seinään.
Vihdoin hän purskahti itkuun ja iski päänsä pihtipieleen.
Vanha Joutsia ei ollut yrittänytkään häntä keskeyttää. Hän oli kuunnellut neuvottomana, lakitta päin, harvat harmaat hiukset pystyssä. Kerran oli hänen sisunsa jo yrittänyt nousta, mutta kun Simola sitten oli purskahtanut itkuun, oli häneltä taasen mennyt kurssi. Vihdoin häntä kuitenkin rupesi hävettämään, että hän seisoo tässä mykkänä ja antaa toisen haukkua kuin koiran.
— Että kehtaatkin syyttää muita! huusi hän ja silmät kiiluivat päässä. — Kuka sinun kurkkuusi on kaatanut viinat? Minäkö? Sinä itse! Syytä itseäsi! Kuka sinun käski yöt päivät istua Tulettänessä? Oma syysi!
— Oma syysi! ärjyi humalainen ja kyyneleet valuivat virtoina alas hänen poskiaan. Hän oli muutenkin läpimärkä ja hänen yllään oli hienot, mustat vaatteet. — Kuule, Eerikki Aaprahaminpoika, muistatkos, että minun ja Simolan tyttären häitä juotiin juuri silloin, kun krouvari tähän pitäjään tuli. Sekin oli tanssaamassa niissä häissä!… Silloin ei ollut talossa yhtään velkaa… ja nyt menee talo! Se sen ostaa se kisälli, jolla ei silloin ollut oikeita vaatteitakaan selässä! Se on sinun syysi, Eerikki Aaprahaminpoika… sinä toimitit krouvin tänne… Ja minä kiristän vielä sinulta ne rahat… vaikka vasta viimeisellä tuomiolla… Kun vievät taloni! Kun vievät taloni!
Viime sanat huusi hän mylvien niin kuin eläin, joka on eksynyt karjasta ja joka huutaa hädissään.
Juha seisoi kuin lyötynä. Hän ei kuullut eikä nähnyt mitä hänen ympärillään tapahtui. Silmät olivat kuin naulitut Santtuun. Ja kun tämä lähti hoippumaan poispäin, seurasi Juha häntä vaistomaisesti. Santtu paiskasi kumoon sälykopan, jonka piiat olivat käsistään päästäneet tiepuoleen, läjäytti portin kiinni perässään ja suuntasi kulkunsa Tulettäneen.
Juha jäi pihamaalle seisomaan. Satoi kylmää, lumensekaista vettä. Ei
Juha huomannut nostaa kaulustaankaan.
Sinne se menee, vaikka vasta kirosi koko paikkaa. Mikä siinä on, että hänen pitää sinne mennä?
"Vievät ne sinultakin talon!" kaikui Juhan korvissa ikään kuin piskaa olisi vingutettu… Kai ne vievät… Kai ne vievät… Juhan pintaa karmi. Ei hän niin itsestään välittänyt, mutta olihan tämä Annastiinan kotitalo.
Vanha Joutsia nauroi portailla.
— Juha, kuules, huusi hän, — mitä sinä seisot siinä sateessa? Tule tänne katsomaan! Se menee suoraa päätä Tulettäneen.
Juha jää sateeseen seisomaan. On kuin rajuilma menisi hänen päänsä päällitse. Sadepisarat rapisevat äänekkäästi ikään kuin olisivat herneitä. Lumisohjon alta paistaa maankarvainen rapakko ja kellahtava nurmi. Juha tuijottaa eteensä maahan. Hän ei näe muuta kuin lumisohjon eikä hän muista, missä on. Ei hän tiedä, että seisoo Joutsian pihalla. On kuin hänen ympärillään huojuisi puita myrskyssä. Ilma on täynnä parkua ja naurua. Toiset parkuvat, valittavat, heristelevät nyrkkiä ja kiristelevät hampaitaan. Toiset nauravat, huutavat, tanssivat…
Mikä on viskannut hänet, oudon ihmisen, tänne myrskyyn ja hammasten kiristykseen? Ei hän osaa parkua eikä hän osaa nauraa. Ei hän jaksa seisoa myrskyn piiskattavana. Hänellä on aina ollut koti. Siellä on ollut lämmin, siellä on ollut hiljaista. Ei hän muuta pyydä kuin elellä kodissa hiljakseen…
Pakene, pakene, poika!
Joudu kotiin!
Se on kuin Helenan ääni… Tai Marjaanan ääni… He huutavat kaikki…
Sisaret kutsuvat kotiin…
Jotkut toiset yhä nauravat ja parkuvat… Täytyy riuhtaista jalat maasta. Pakoon, pakoon!
Äkkiä Juha huomaa missä hän on.
Vesi valuu alas hänen kasvojaan, silmäripsiin ja kulmakarvoille on kokoontunut lunta. Hartiatkin ovat ihan valkeinaan sohjoa. Kädet ovat märät ja kankeat kylmästä.
Entä jos se onkin totta, lentää äkkiä hänen päähänsä, — että kauppias vahtailee tätä Joutsiaa? Mutta mitä hän tekisi kaiken maailman taloilla?… Voisi tahtoa manttaalialaa lisää, että saisi pitemmän viinanpolttoajan… Ja Joutsia on paremmalla paikalla kuin kaikki muut talot täälläpäin… Annastiinan vanhemmat joutuisivat maailmalle. Ja Juha ja Annastiina saisivat Rasosta katsella, miten kauppias täällä elämöi…
Ihan tässä menee sekaisin!
Juha ravisteli vaatteitaan ja läksi sisään. Kuin lymyten riensi hän keittiön läpi makuukamariin. Siellä oli hänen piironkinsa, siellä riippuivat seinällä avaimet, suuria avaimia ja pienempiä avaimia — kaikki hänen isännyytensä merkit.
Niin, niin, mikäs niitä olisi ollut pidellessä, jos olisi ollut toinen luonto. Mutta kun olisi tahtonut hiljalleen elää ja piti elää ainaisessa sodassa!
Ajatuksissaan hän otti taskustaan avaimen, väänsi auki piirongin lukon ja päästi levyn alas pöydäksi. Itsestään kädet menivät vasemmanpuoleiselle alalaatikolle, vetivät sen auki ja asettivat pöydälle pinkan papereita. Niiden päälle painui mies ja rupesi tavailemaan: Härmed upplåter jag gästgifverihållningen vid Keihäsjärvi gästgifveri åt handlanden Gustaf Hallbom från denna by… Sitä paperia oli pitkälti. Yhdeksässä eri pykälässä oli määräyksiä ja alla oli Eerikki Aaprahaminpojan nimi ja puumerkki sekä Sandin ja Liljebladin nimet. Muut paperit, joita oli paksu pinkka, alkoivat kaikki suunnilleen: Utdrag ur protokollet hållet vid lagtima häradshöstetinget… Ne olivat käräjäkirjoja. Vanha Joutsia oli kyllä koettanut käräjöidä, vaikkei siitä ollut mitään hyötyä ollut.
Jos edes ymmärtäisi tuon kontrahdin sisällön! Vaan mitähän apua siitäkään olisi: käänsihän Nylanteri sen hänelle kerran, muistaahan hän selvästi, mitä siinä oli… Niin, siinä annetaan Hallpumille oikeus asua Tulettänessä neljäkymmentä vuotta. Eri pykälissä on sitten mainittu eri etuuksia. Saa niistä vähän selvääkin, kun näkee sellaisia sanoja kuin gästgifveri, potatisland, Hongisto äng, hållhage, Niemelä torp, vagnslider, kammaren, kakelugn ym. Kyllä Juha niitä pykäliä on tutkinut. Hän osaa miltei ulkoa koko kontrahdin. Ensimmäisessä pykälässä sanotaan, että vuokralainen vapaasti saa käyttää ne kaksi tynnyrinalaa peltoa, jotka ovat hänen huoneittensa piirissä ynnä perunamaan; lisäksi viisi ladonmaata Hongiston niitystä sekä läntisen puoliskon Joutsian taloon kuuluvasta hollihaasta ja Niemelän torpan. Toinen pykälä sisältää, että Hallpumin käytettävinä ovat kaikki kestikievarihuoneet. Isäntä sitoutuu korjaamaan ja laudoittamaan eteisen, rakentamaan ja sisustamaan tilavan vaunuliiterin, panemaan hollituvan täyteen kuntoon ja laittamaan kestikievarikamariin uuden uunin. Hallpumin taas on omalla kustannuksellaan rakennettava uusi rakennus, johon sisältyy sali, kaksi kamaria, keittiö, keittiökamari ja kellari keittiön alla. Tähän rakennukseen sitoutuu isäntä omasta metsästään vetämään hirret, kattotuohet, sammaleet, hiekan, saven ym. tarpeet, ja Hallpumin on siitä maksaminen isännälle 150 ruplaa hopeassa siten, että ensi vuonna suoritetaan 20, toisena 30, kolmantena 50 ja neljäntenä 50.
Kolmas pykälä: Hallpumin on pidettävä kunnossa kestikievarihuoneet. Jos kuitenkin uusia tarvittaisiin, rakentaa isäntä ne omalla kustannuksellaan.
Neljäs pykälä: Kauppias saa talon maalta laitumen yhdelle hevoselle, kahdelle lehmälle ja viidelle lampaalle.
Viides pykälä: Polttopuut, aidakset, lehdet ynnä muut puutarpeensa saa vuokralainen ottaa talon maalta. Niin ikään saa hän käyttää hyväkseen ne kaksi syltä kuivia koivuhalkoja, jotka pitäjän muut talot ovat velvolliset kestikievarinpitäjälle tuomaan.
Kuudes pykälä: Kauppias on oikeutettu käyttämään tietä, joka vainion halki vie rantaan sekä rantaa pyykintekoon ym.
Seitsemäs pykälä: Kaikkien näiden etujen nauttimisesta on vuokralaisen maksettava kaiken kaikkiaan 5 hopearuplaa vuodessa, ja on hän sitä paitsi velvollinen omalla vastuullaan pitämään kestikievaria. Ja kestää tämä kontrahti 40 vuotta puolipaastosta tätä vuotta puolipaastoon vuotta… Se on pitkä, epäselvä pykälä. Sitä eivät lakimiehetkään ole ymmärtäneet, koska riidat siitä ovat tulleet eri tavalla ratkaistuiksi. Saatikka sitten Juha. Niin, niin se on!
Siinä kauppias istuu, ei suostu lähtemään hyvällä eikä pahalla. Ei auta ajatella mitään muutosta parempaan päin. Tämä elämä tulee kaiketi vain yltymään.
Neljäkymmentä vuotta, joista on kulunut kahdeksan…! Jos niiden kolmenkymmenenkahden päähän pääsee, niin nuoruus on mennyt, miehuus mennyt — jäljellä ukko-rahjus.
Ja koko aika samaa kärsimystä. Ei yhtäkään vapauden päivää!
Jos raastaisi rikki koko paperin. Jos iskisi siihen kyntensä ja hampaansa!… Kuinka silmissä mustenee ja kuinka pimeäksi käy sielussa, kun sellaisia ajattelee! Jumala…! Eikö sinulla ole yhtään armoa…? Kun sinä annoit pappisikin olla osallisena tämän kontrahdin teossa!
Tämä asia on vieroittanut Juhaa Jumalasta. Se tekee, ettei hän saata kirkossakaan rukoilla kuten ennen. Ja se on hänelle ehkä kaikista kovinta.
Annastiina seurasi hätäännyksissään oven takana miehensä oloa. Kuinka kovasti hän hengitti! Jokohan hän olisi nukkunut ja ruvennut kuorsaamaan? Eikä vaimo olisi tahtonut huoneeseenkaan mennä, sillä hän oli monesti huomannut, ettei Juha siitä pitänyt, että tultiin huoneeseen, kun hän oli ajatuksissaan tai katseli papereitaan. Ja niitä papereita kai hän taasen katseli, koska piirongin saranat olivat narisseet. Voi kuitenkin sitä kontrahtia!… Eikä Annastiina enää saanut olluksi, vaan raotti ovea…
Juha oli suullaan paperin päällä eikä kuullut, vaikka ovi narahti. Hänen hiuksensa olivat pörröllään, otsa käsien varassa, silmät kiinni. Ja hengitys kävi omituisen työläästi. Ei Annastiina ymmärtänyt, juoksisiko hän hakemaan apua, koettaisiko hän herättää miestänsä vai jättäisikö hänet siihen. Mutta hänen epäröidessään Juha avasi äkkiä silmänsä ja nosti päätään.
Hänen kasvoilleen nousi kuuma puna ikään kuin hän olisi hävennyt ja
Annastiinan tuli vaikea olla, niin kuin hän olisi ollut pahanteossa.
— Heitä jo se kontrahti, sopersi hän. — Sinä menet vallan sekaisin, jos sinä sitä aina ajattelet. Kärsittävä se on loppuun saakka. Ei siitä mihinkään pääse!
Juha nousi, pani pois paperit ja lukitsi kaapin. Ja sen jälkeen hän kävi vaimolleen entistä umpimielisemmäksi. Ei hän torunut, ei hän sanonut nuhteen sanaa, ei hän edes katsonutkaan pahasti. Mutta hänen mielessään eli taasen se kauna, joka Annastiinalle teki enemmän pahaa kuin nuhteet.
Juha ajatteli: mikä sinun on puhuessa! Voit käskeä kärsimään! Sinä olet kaiken ikäsi asunut kestikievarin nurkalla. Toista on minun. En minä voi nähdä tappelua enkä toraa. Sitä sinä et ajattele.
Annastiinan mielessä liikkui: Juha voi tuskastua ja ikävöidä pois. Sillä tämä ei ole hänen kotitalonsa. Ei hän ajattele, miltä minusta tuntuisi muuttaa pois… Mutta murjottakoon nyt aikansa, ehkäpähän joskus lakkaa, kun en ole huomaavinani.
Annastiinalla oli köykäisempi luonto. Hän unohti helpommin.
— Jos sinä sieltä Simolan huutokaupasta, sanoi hän Juhalle, — ostaisit sen kaappikellon, joka niillä on ollut salissa. Se olisi niin mukava täällä.
Juha säpsähti ajatuksissaan. Sillä hänelle oli liian kiusallista ajatellakin koko huutokauppaa, saatikka sitten mennä sinne.
— Jos menee halvalla, lisäsi Annastiina. — Ja kyllähän siellä voisi olla muutakin sopivaa tavaraa. Mutta se kello olisi oikein tarpeellinen.
Paljon Simolaan näkyi menevän väkeä.
Juha läksi kuin läksikin joukkoon. Eikä sopinut paremmin kuin että hän Tulettänen portilla sattui yhteen Hallpumin kanssa. Hän olisi mieluimmin kääntynyt takaisin, niin vastenmielistä hänestä oli nähdä kauppias. Hän oli jo laskettamaisillaan valheen, että menee riihirakennuksilleen, mutta muisti olevansa pyhävaatteissa. Hallpumi ei olisi uskonut.
He astelivat siis rinnan. Kauppias oli ystävällinen ja liukas kuten ainakin ja nauroi omille sukkeluuksilleen. Juha sanoi silloin tällöin sanan sekaan ja oli kaiken aikaa oudossa ahdistuksessa.
— No, sanoi hän vihdoin, — kauppias aikoo kai nyt ostaa talon?
— Talonko? huudahti Hallpumi. — Simolanko? Ei, hyvä isäntä. Millä minä sen ostaisin? Ja mitä minä sillä tekisinkään? Se on niin syrjässä. Olisipa edes niinkuin tämä Joutsia…
Sanat luisuivat vahingossa hänen suustaan eikä hän saanut niitä takaisin, vaikka itsekin taisi katua varomattomuuttaan. Hän rupesi kiireesti sopertamaan, että eihän Simolassa ole metsääkään. Mutta nuori isäntä oli ehtinyt kuulla sanat ja ne jäivät kuin polttoraudalla painetuiksi hänen sieluunsa.
— Tällaisella paikalla ei taloja olekaan! ihaili kauppias. — Olipa se oikein onni, että minäkin jouduin tähän asumaan.
Ei Juhasta enää lähtenyt irti mitään. Yksin sai kauppias puhella. Hänen tarkoituksensa oli käynyt Juhalle selväksi: Joutsiaa hän kyttäili. Pian kai Joutsian edessä oli tällainen, samanlainen huutokauppa.
Jota likemmä Simolaa tultiin, sitä synkemmäksi kävi Juhan mieli. Portille hän pysähtyi: ei ollut halua mennä pihan piiriin. Miehet siellä remusivat kuin markkinoilla ainakin, tupakoivat ja näyttivät tyytyväisiltä. Simola itse oli seassa, kulki lakitta päin ja tarjoili tupakkaa. Oli hän jo jonkin verran humalassa. Kun hän läheni aitaa, jonka taakse Juha oli pysähtynyt, pelästyi Juha niin, että hän kääntyi ympäri ja riensi tielle. Hän ei saanut katselluksi Simolaa kasvoihin. Hän pelkäsi, että Santtu taasen rupeaisi huutamaan niinkuin eilen: taloni vievät! taloni vievät!
Päästyään jonkin matkan päähän hiljensi Juha askeliaan ja hänen mieleensä tuli kysymys: miksi olivat kaikki muut iloisia ja tyytyväisiä — minä vain kuljen kuin haamu, minä en osaa nauraa enkä puhella, tuskin saan toisen kysymykseen vastatuksi? Mikä minun on? Miksi minä olen toisenlainen kuin muut?
Hän ei osannut vastata kysymyksiinsä.
Ahteen päällä tuli veli, Rason isäntä vastaan. Hän tahtoi Juhaa rattailleen, huutokauppaan hän tietenkin oli menossa. Juhasta tuntui ensin siltä kuin hänen olisi pitänyt puhua kaikesta veljensä kanssa, mutta samassa hän ymmärsi, ettei veli häntä käsittäisi. Ja hän jatkoi yksinään matkaa kotiin päin.
Minä olen toisenlainen kuin muut, ajatteli hän. Kallekin on aivan toista maata. Kalle on iloinen — ja iloinen minäkin olin ennen. Mikä minulle on tullut? Olenko hullu? Jokin minua kiusaa — mikä se oikeastaan on?
Annastiina tuli heti kysymään kelloa ja puhkesi valittelemaan, kun ei sitä ollut.
— Voi, voi, jos se menee kuinkakin halvalla ja jos joku toinen sen huutaa! Se olisi meillä ollut niin tarpeellinen… Kun minun aina on tehnyt sellaista mieleni, jo silloinkin, kun minä sitä Simolassa katselin… Vieläköhän minä ehtisin huutokauppaan, jos paikalla lähtisin?
Ja Annastiina panee todella pyhävaatteet ylleen ja lähtee huutokauppaan.
Pellolla Juha odottaa häntä kotiin: hän pelkää sitä kelloa! Kunhan joku toinen olisikin ehtinyt sen ostaa!
Mutta Annastiina sen huutaa, halvalla huutaakin, ja Joutsiaan se tuodaan. Juhasta se on kuin varastettu tai muu onnettomuutta tuottava kappale. Se on lakkaamatta muistuttamassa hänelle Simolan väen onnettomuutta.
* * * * *
Hallpumi rupesi silminnähtävästi etsimään nuoren isännän seuraa. Yhtä mittaa oli hänellä olevinaan asiaa Joutsiaan.
— Isäntä kävisi nyt meillä! sanoi hän sanomistaan.
Juhaa kiusasi hänen pyytämisensä ja hänen kasvoihinsa oikein koski, kun hänen piti näyttää ystävälliseltä kauppiaalle. Hän koetti tätä kaihtaa missä ikinä voi, mutta useinhan he sattuivat yhteen.
— Menisit nyt, sanoi Annastiina, — joskus Tulettäneen. Näkisit ihmisiä ja virkistyisit vähän.
Joskus Juha meni. Mutta mikä lieneekin ollut: ei hän virkistynyt. Varsinkin jäljestäpäin oli paha olla ja hävetti. Mitä ihmettä hän oikeastaan häpesi? Ei ollut mitään syytä.
Hänellä oli paha, onneton luonto.
Silloin se varsinkin tuli näkyviin, kun pappi, Nylander ja Liljeblad eräänä iltana olivat Joutsiassa vieraina.
Istuttiin salissa, tehtiin totit, nauru rämisi, maailman asiat juteltiin poikki ja halki, vanha Joutsia oli kuin taivaassa.
— Mitä Haimalaan kuuluu? kysäisi pappi äkkiä Juhalta ja nauroi sitä kysyessään.
Juha hämmästyi hänen rohkeaa kysymystään. Koko maailma tiesi, että Helenaa vartioitiin kuin mielipuolta, häntä täytyi pitää lukkojen takana, muuten hän olisi karannut entiseen kotiinsa tai hukuttanut itsensä. Yökaudet hän käveli suuressa salissa ja puheli Haimalan rouva-vainajan kanssa — eikö pastori ollut kuullut mitään näistä asioista vai koiruuttaanko hän kysyi?
Puna leimahti Juhan kasvoille, mutta hän hillitsi itsensä ja vastasi:
— Ei mitään liiemmäisiä.
— Joko on tiedossa perillisiä? jatkoi pastori ja nauroi taasen.
Suonet Juhan ohimoilla tulivat täyteen verta ja käsi pusertui nyrkiksi.
Mutta hän sai sentään vastatuksi:
— Ei maar vielä…
Pastoria suututti vastauksen lyhyys ja väkinäinen ilme Juhan kasvoissa.
Juha koetti kyllä parastaan. Hän istui herrojen joukossa ja kehoitti heitä ottamaan lasia, mutta heidän remunsa vaikutti häneen ikään kuin olisi syydetty lokaa hänen silmilleen. Huomasivat sen herratkin, eivät he tahtoneet päästä oikealle juomatuulelle. Nuori isäntä vaikutti heidän joukossaan kuin kylmä kivi, joka upotetaan käyvään sahtiin.
— Hitto vieköön, virkkoi pastori ruotsiksi Liljebladille, — mikä ikävä ihminen se on tuo nuori isäntä! Se on ihan kuin personifoitu hammassärky. Aina kärsivän ja tuskastuneen näköinen, ei koskaan mitään elämäniloa, ei koskaan mitään repäisevää naurua ja antautumista elämään. Aina samaa kitkutusta ja nutuutusta… Äh, en minä jaksa sitä katsella!
— Hän on niitä kelpo ihmisiä, niitä malli-ihmisiä, vastasi Liljeblad. — Kyllä niistä nimismiehelle on vähimmin vastusta. Niistä voi suorastaan olla apuakin. Ne ovat aina jonkinlaisia poliiseja. Nimismiehen kannalta katsottuna on hyvä, että niitä on! Mutta myönnän minä, etten viitsisi valita niitä vieraikseni, jos mielisin viettää hauskan illan! Hahhahhah!
— Äh! sanoi pappi. — Minä en viitsi katsella niitä kirkossakaan. Sinnekin ne tuovat sellaisen ikävystyttävän harmauden, että tukahuttaa… Sellainen ihminen, joka ei koskaan horjahda minnekään päin, jolla ei koskaan ole syytä katua mitään, joka aina saattaa olla tyytyväinen itseensä ja vain tuomita muita — se on oikein ihmisen irvikuva ja sitä vastaan minä aina tulen taistelemaan, sillä se on pahempi sekä Jumalan että ihmisten edessä kuin julkein pahantekijä.
— Voi ehkä ymmärtä jotakin! huomautti Nylander, joka oli puhellut vanhan isännän kanssa.
Juha oli nimittäin läsnä, istui saman pöydän ääressä ja katseli kaiken aikaa puhujiin. Kyllä hän huomasi, että herrat kiihtyivät ja hiukan häntä epäilytti pastorin ääni, mutta ei hän käsittänyt, mistä he riitelivät.
— Ymmärtäköön! viskasi pastori vastaukseksi Nylanderin varoitukseen. — Yksi ainoa sellainen ihminen tuottaa enemmän vahinkoa kuin kymmenen varasta, sillä se levittää ympärilleen sitä sellaista tukahduttavaa, harmaata mallikelpoisuutta. Aaaa! Jumal'avita, pahin juopporenttu, pahin varas on minulle mieluisampi…
— No mutta kiihdythän sinä nyt ihan turhanpäiten, selitteli Liljebdad. — Tämä mies, jota sinä tässä sätit, on ihan vaaraton. Se on lauha kuin lammas ja tyhmä kuin pässi. Ei se ketään ihmistä vahingoita.
— Mutta se on ensimmäinen laatuaan tässä seurakunnassa ja se on jo ehtinyt pilata monen hetken minulta… Minä huomaan, etten voi kärsiä sitä miestä! Enhän minä enää saa olla rauhassa missään. Aina on vastassani hapan naama. Muistatteko miltä hän näytti Simolan huutokaupassa? En minä ikinä unohda sitä naamaa, joka tuijotti sieltä aidan takaa. Olisi vähintään luullut huutokaupan olevan hänen omassa kodissaan.
— Että nyt viitsitte! huusi Nylander suomeksi.
— Mistäs herroille tuli kina? sanoi vanha Joutsia ja kohotti lasiaan.
— Juodaan nyt pois tätä Hallpumin parasta.
— Ne hullut, selitti Nylander, — riitelevät siitä, onko parempi että seurakunnassa on juoppoja ja roistoja vaiko kelpo ihmisiä.
Juha avasi harmaat silmänsä ja vei katsettaan vuoroin pastoriin, vuoroin Liljebladiin. Saattoi huomata, kuinka hartaasti hän koetti tunkea tuon vieraan kielen taa, joka seinänä oli häntä vastassa.
— Eipäs olekaan, huudahti nimismies, — kysymys siitä. Vaan pastori tässä sanoo, että suurin syntinen joka katuu, on parempi Jumalan edessä kuin itsevanhurskas ihminen.
Pastori purskahti nauruun ja joi lasinsa pohjaan. Juha katsoi häneen kummastuneena. Niin vakavista asioista oli ollut puhe, ja noin hän nauroi.
— Niinhän Jumalan sanassakin luetaan, sanoi Juha. — Mutta syntisen täytyy myöskin koettaa tehdä parannus, lisäsi hän.
— Emmehän me nyt, helkkarissa, ole kirkossa! huudahti Nylander.
— Sinä saat, veli Sand, ensi saarnassasi selittää nämä asiat…
Tahdotteko kuulla, mitä entinen rovasti sanoi, kun häistä meni suoraa
päätä hautajaisiin…?
Nylander kertoi ja vanha Joutsia, nimismies ja henkikirjuri itse nauroivat jutulle haljetakseen. Mutta pastori ja nuori isäntä olivat jääneet ulkopuolelle heidän nauruaan. He olivat pysähtyneet katsomaan toisiinsa. Pastorin puolelta oli katse kylmä ja kalsea, täynnä ylenkatsetta ja ivaa, Juhan puolelta epäilevä, arka ja ennen kaikkea hämmästynyt.
Mitä… mitä ihmettä pastori tarkoitti?
Juhan posket kävivät kuumiksi, mutta hänen katseensa oli jo aivan tyyni ja hänen äänensä ystävällinen, kun hän kysyi:
— Mitä pastori katselee?
Pastorin silmissä leimahti ikään kuin hänen olisi tehnyt mieli vetää nuorta miestä korville. Mutta hän vain heilautti päätään ja suupielet värähtelivät.
— Eikö ole lupa katsella?
Juha kävi hämilleen.
— Totta kai… Eihän silmä osaa vie. Mutta minä ajattelin vain…
Herrat eivät viipyneet kauan. Pastori oli kaiken iltaa ollut ärtyisä ja tahtoi pois aikaisin. Juha mietiskeli pitkin yötä, mitä herrat oikeastaan olivat tarkoittaneet. Kyllä hän oli huomannut, että pastori oli hänelle suutuksissa. Mutta mistä?… Vaikka koko se sanakiista olisi tarkoittanut häntä!… Häntäkö he pitivät roistona, vai olisivatkohan pitäneet sitä itsevanhurskaana?
Juha ei ymmärtänyt.
* * * * *
Pari päivää ennen jouluaattoa tuli Hallpumska Joutsiaan maksamaan vuokraa. Huppuliina hartioilla hän istuutui kyökin penkille ja kertoi, että Hallpumi itse on kipeänä, muuten hän kyllä olisi tullut itse.
Siinä sitä oli näkemistä, kuinka eukko kaivoi kukkarostaan esille sitä viittä hopearuplaa ja kuinka se laskiessaan rahoja pöydänkulmalle mourusi ja naukui kuin vanha kissa.
— Tulin tässä tätä arentia tuomaan. Jaa, jaa… niin kovassa kuin se raha näihin aikoihin on! Monta askelta on siinäkin saanut ottaa, ennen kuin tämänkin rahan on saanut kokoon! Ihmiset ovat köyhiä, eivät ne jaksa ostaa, ja jos velaksi annat, niin sinne jää — eivät maksa!… Luullaan, että sillä sellaisella liikkeellä kuin meidän on, rikastutaan — kuinkas sillä voi rikastua, kun niinkin halvalla antaa kuin meillä annetaan!
Hallpumska vietiin saliin ja hänelle tarjottiin kahvia. Siinä hän vilkuili ympärilleen ja naukui:
— Jaa, tuo on tuo kello sieltä Simolan huutokaupasta. Muistan minä, kuinka se siellä salin seinällä käydä naksutti. Paljoonkos se nousikaan?… Jaa, no ei se sitten kallis ollut… Kuuluu taas se emäntä olevan niin huonona sairaana. Mikä lienee sellainen tauti, että se niin kaikkia pelästyelee. On taitanut sitäkin surra, kun sillä lailla joutuivat pois talosta…
Juha vastaa jollakulla harvalla sanalla hänen puheisiinsa ja tekee mielessään sen päätöksen, että jos hän vielä vuoden päästä elää ja on täällä Joutsiassa, niin ainakin hän pakenee pois kotoa siksi päiväksi, jolloin Hallpumin väet tulevat maksamaan vuokraa. Tulettäneläiset kävivät hänestä päivä päivältä vastenmielisemmiksi.