* * * * *
Kevättalvesta tuli Akseli kotiin. Hän ajoi kaupungin kyytihevosella kuin hieno herra ja herran näköiseksi hän todella oli käynyt, tuskin häntä saattoi tunteakaan. Hän kävi tohvelipalttoossa ja kalosseissa ja kädessä oli sateenvarjo. Morsiamen kehui itsellään olevan, rikkaan ja kauniin. Hän oli ollut suuren tukkiyhtiön asiamiehenä ja sama yhtiö oli antanut hänen toimekseen koluta puhtaiksi maat Keihäsjärven ympärillä.
Annastiinalle tuli Akselista paljon vaivaa, sillä ei hän enää tyytynyt syömään keittiön pitkässä pöydässä muitten kanssa. Hän tahtoi arjet, pyhät syödä valkealta liinalta porstuanperäkamarissa ja aina piti pöydässä olla voita ja pyhäruokaa.
Alussa koetti Annastiina noudattaa hänen mieltänsä, ettei tulisi riitaa. Mutta riita tuli sittenkin, sillä Akseli haki sitä ja loukkasi nuorta isäntää minkä kerkisi.
Ei ollut Juhalle mieluista katsella tuota väkevää nuorta miestä, joka kaiket päivät venyi sängyssään tai istui Tulettänessä, pappilassa tai Liljebladilla. Vihainen oli isäkin pojalle.
Kello kuuteen aamulla hän kerrankin odotti Akselia juomaan kahvia, mutta kun ei poikaa silloin kuulunut, karkasi hän tämän kamariin, hakkasi ovia niin että paikat jyskivät ja huusi:
— Nousetkos, nulikka! Jos et laita itseäsi jalkeille, särjen oven ja lyön sinulta kintut poikki.
— Mitäs se kehenkään kuuluu, mitä minä teen? kuului Akselin ääni vastaan. — Minä teen mitä tahdon enkä tottele ketään.
Kalpeana seisoi Juha pihassa ja kuunteli elämää. Hänen niskansa kumartui ja hänen päänsä painui alas. Vihdoin hän kiireesti läksi hevostalliin. Sinne ei toki kuulunut mitään. Siellä sai silitellä Pekan hienoa karvaa ja tietää, ettei tarvinnut kuulla toraa. Oli se onni, ettei Pekka osannut puhua. Ties miksi se täällä olisi oppinut!
Ei vanha Joutsia ollut vävypoikaansakaan ensinkään tyytyväinen.
— Ei sinussa vain näy olevan miestä saamaan pois tuota kauppiasta tuosta! nalkutti hän. — Ja siinä toivossa minä sinut kumminkin tänne otin. Etkös sinä näe, kuinka hän rikastuu? Ja me köyhdymme köyhtymistämme. Mutta se ei koske sinuun, ei yhtään! Ei hänellä enää ole vaivaa kestikievaristakaan, mutta kaikki edut pitää entisellään, ei anna pois edes hollitupaa!
Mitäpä Juha sitten tällaiseen puheeseen saattoi vastata? Ei mitään!
— Noo, sanoi vanha isäntä ilkeästi. — Jollei sinussa ole miestä, niin ehkä vielä olisi minussa!
Ja hän löi rintakoppaansa, jotta rämähti.
Se oli se kontrahti, joka piteli… Jos, jos saisikin hävitetyksi koko kontrahdin… Se ei maar olisi synti eikä mikään, jos repisi sellaisen paperin. Viekkaudella he panivat hänet sen kirjoittamaan — viekkaudella hän sen hävittää. Sellaisesta teosta hän kyllä vastaa viimeisellä tuomiollakin. Ei se ole synti eikä mikään.
Vanhuksessa kypsyi vähitellen luja päätös, että hän repii sen. Hää!
Sillä lailla hän sen punaisen pirun tuhoaa! Kauppias aikoo tuhota
Joutsian, mutta hän ehtii ennen! Kunpa vain tietäisi, missä hän sitä
paperia säilyttää! Missäs muualla kuin keltaisessa piironki-romossaan!
Eerikki Aaprahaminpoika istuili taasen ahkerasti Tulettänessä. Simolan Santtu — hän se niin ikään aina vain siellä joi. Millä tuo nyt enää joikaan? Eihän hänellä enää mitään ollut!… Eerikki Aaprahaminpoika oli päättänyt pitää kauppiasta silmällä ja hän vilkuili tarkasti hänen liikkeitään, kun hän mittaili sokeria, saippuaa, tupakanlehtiä ja viinaa, ja varsinkin kun hän kävi piirongillaan vaihtamassa rahoja. Siinä piirongissa paperit varmaan olivat!… Mutta liian lyhyt oli aika, jolloin Eerikki Aaprahaminpoika jaksoi pysyä vakoilijamietteissään, sillä niin pian kuin hän joi, unohti hän päätöksensä. Kun hän seuraavana päivänä heräsi sängyssään, muistui kontrahtijuttu taasen hänen mieleensä ja häntä harmitti, ettei hän ollut pannut päätöstään täytäntöön. Mutta jota kauemmaksi aika venyi, sitä enemmän hänen mielensä lauhtui ja kaiketi hän taas olisi kokonaan unohtanut kostotuumansa, jollei Hallpumi eräänä päivänä olisi palannut kaupungista, tavattoman suuri kuorma reessä.
Vanhus seisoi tiellä ja katseli, kuinka hevonen kammertamalla kulki eteenpäin.
Silloin karkasi salamana hänen päähänsä: mitähän kauppias taasen vedättää kotiin? Juomiako? Tietenkin! Ja kaikkinaista muutakin tavaraa, jolla hän taasen nylkee rahaa vaivaisilta syntisiltä.
Sinä iltana läksi vanhus Tulettäneen siinä varmassa päätöksessä, että nyt, nyt hän kuitenkin hävittää kontrahdin!
Sattui tulemaan oikea sudenilma. Krouvikamari oli ihan tyhjänä, ei edes Simolan Santtukaan ollut uskaltanut lähteä liikkeelle. Hallpumin väet olivat tyhjentäneet laatikkoja ja permannolle oli jäänyt oljen- ja heinänrippeitä. Kauppias oli väsyksissä, äreällä päällä ja jonkin verran humalassa. Vanha Joutsia istuutui pöydän ääreen, selin keisarinkuviin ja sotaherroihin, ja iski silmänsä piironkiin.
— Mitäs isäntä pitää tästä uudesta aineesta? kysyi kauppias jonkin ajan perästä.
— Eivät ne uudet koskaan vedä vertoja vanhoille, vastasi Joutsia lyhyesti.
Ja siihen keskustelu katkesi. Tuuli vinkui nurkissa, lapsi itki seinän takana.
— Kas sitä Simolan Santtua, sanoi kauppias muun puheenaiheen puutteessa ja tarkoittamatta mitään pahaa, — kun on malttanut pysyä poissa! Kun pysyisikin. Minä olen jo vallan tuskastunut siihen. Joisi täällä alvarinaan ilmaiseksi, sillä mitähän siltä enää saa!
— Noo, vastasi vanha Joutsia hilliten itseään, — on sinulla varaa juottaa häntä ilmaiseksikin. Koko talonsa hän sinulle on juonut!
Kauppias naurahti ja koetti ymmärtää pistoksen vain pilapuheeksi.
— Niin kai! sanoi hän.
— Taitaisit sinä vain tahtoa juottaa itsellesi tämän Joutsiankin? pani vanhus ilkeästi.
— Mitäs minä sillä? nauroi kauppias väkinäisesti. — Johan minä tässä asun.
— Niin, johan sinä asut, johan sinä asut! Olet kuin täi kipeän miehen päässä, tai lude sängyssä. Niin sinä syöt ja kaluat.
Isännän täytyi naurahtaa omaa sukkelaa vertaustaan. Vaikeampi oli kauppiaan tällä kertaa selittää puhe leikiksi. Hän kävi tulipunaiseksi kasvoiltaan ja oli jo kiroamaisillaan, mutta sai sisunsa hillityksi, täytti lasin ja tyrkkäsi sen isännän eteen.
— Soh, juo pois eläkä kronise! sanoi hän ja hänen silmänsä kiiluivat.
— Juo itse! huusi vanha Joutsia vastaan ja nousi. Ja nyt särkyi sulku ja sanoja tuli kuin pussin suusta.
— Näytä tänne kontrahti! Minä tahdon nähdä kontrahdin. Annatkos, punainen perkele!
Vanhus karkasi piironki-romolle, mutta avain oli poissa suulta. Hän kouri sitä piirongin päältä, mutta ei tavannut sieltäkään. Silloin hän vimmoissaan iski kourat, kynnet saranoihin — mutta piironki pysyi suljettuna kuin tulevaisuus.
Huoneessa syntyi aika rytinä.
Eikä aikaakaan kun Hallpumin pieni lapsentyttö halki tuulen ja tuiskun lähetettiin Joutsian puolelle. Ryöppy oli vienyt tien tuiki tukkoon ja tyttöpahainen sai huppuroida hyvän aikaa ennen kuin pääsi perille. Itku kurkussa hän keittiön ovelta ilmoitti:
— Tulkaa korjaamaan pois vanhaa isäntää. Kun hän putosi tuolilta ja loukkasi itsensä pahasti. On suuri haava päässä!
Vanhus oli todella haavoittunut. Päästä vuoti verta, mutta pahin poltto oli oikeassa jalassa. Sitä ei sietänyt ensinkään liikuttaa. Joutsiasta läksi liuta miehiä Hallpumin puolelle, mutta sitten huomattiin parhaaksi valjastaa hevonen ja liistereellä tuotiin äijä kotiin. Kylläpä hän huusi ja valitti! Ja kiroili kesken tuskiaan. Hallpumia kiroili, sitä punaista perkelettä. Hän haastaa hänet oikeuteen, nyt hän toki kerrankin saa palkkansa, nyt, nyt hän joutuu linnaan. Hän löi häntä pullolla päähän, sitten hän tönäisi piironginlaitaa vastaan ja tyrkkäsi alas tuolilta. Siinä jalka loukkaantui. Vaikka olisi poikki. Kyllä kai se poikki onkin, koska sitä noin kauheasti… Saakeli…!
— Älä Jumalan tähden kiroa, rukoili Johanna. — Kääntäkäämme mielemme maallisista. Ehkä sinä piankin saat astua kaikkivaltiaan tuomarin eteen. Etkö tahtoisi pappia?
— Pappiako? ähisi vanhus sängystään. Hän oli leveässä sängyssä miltei poikkipäin ja pää retkotti pahasti, mutta ei hän antanut liikuttaa itseään, kun jalassa oli niin hirmuinen poltto. — Vai Santiko minun pitäisi tässä nähdä? Santin nimi on sen kirotun paperin alla, Santi on samaa helvetin joukkoa kuin Hallpumikin. Ennen ne paistetaan hornan kattilassa kuin minä… Iijiijiijii…
Vaimo paljasti liankarvaisen ryijyn alta säären, joka oli ihan sinettynyt, ja rupesi voitelemaan sitä linjamentillä ja viinalla. Mutta ei siitä ollut apua!
— Kun se lukkari edes tulisi! vaikeroi sairas. — Menkää katsomaan eikö jo tule…!
Lukkaria oli lähetetty noutamaan, sillä hän osasi hoitaa haavoja ja luunvikoja.
— Ei se vielä ole voinut ehtiä, sanoi vanha Manu, joka hänkin oli pienessä porstuanperäkamarissa.
— Jumalan tuomio tämä on, pani vanha emäntä hiljaa, ikään kuin itsekseen. — Kun ei ihminen muuten osaa etsikon ajasta vaaria pitää, lähettää Herra vihansa leimauksen. Kiitetty olkoon hänen nimensä, joka ajallisella koettelemuksella alituisesti meitä puoleensa vetää.
Rauhoittuihan äijä hiukan, kun lukkari sai hänen jalkansa lastoihin. Mutta siinä sitä olikin kärsimistä, kun hän sovitteli luuta paikoilleen! Silloin parkui sairas aivan kauheasti… Ääneti söivät väet illallista keittiössä, kaikkialla hajusi kamferille, linjamentille ja viinalle. Juhasta tuntui joka paikassa niin tukahuttavalta, ettei hän saanut olluksi missään. Ja hirmuista oli kuulla sairaan huutoa! Hän pakeni ensin kuistille, mutta kuuluihan se sinne. Hän nosti kauluksensa pystyyn ja meni pihamaalle — siellä temmelsi tuuli, lumi lenteli kiehkuroina pitkin solia, tasoitti tiensyvänteitä, loi toisiin paikkoihin nietoksia ja myllersi ilman niin sakeaksi, ettei nähnyt kuin pari askelta eteensä.
Akseli oli käynyt laitapitäjällä ja palasi kotiin äkäisenä ja nälissään. Juha ilmoitti hänelle jo pihassa, mitä oli tapahtunut. Ensi kertaa eläissään olivat langokset Juha ja Akseli yhtä mieltä. Akseli suuttui silmittömästi Hallpumille.
— Kyllä minä sille peijakkaalle näytän! uhitteli hän. — Kyllä se nyt saa rökkiinsä! Minä menen sinne paikalla, kun ensin saan jotakin suuhuni.
Juha oli kiitollinen, että Akseli otti mennäkseen tiedustelemaan asiain kulkua, sillä muuten hänen itsensä olisi täytynyt mennä.
— Olisi se hyvä, jos sille kerran sanoisi oikein kovasti, puhui Juha.
Ei hän saanut sinutelluksi lankoaan. Ei hän koskaan ollut häntä sinutellut.
— Kyllä minä sanon! Ruveta minun isääni tönimään ja hakkaamaan! mahtaili Akseli, yhä hotkiessaan vadista klimppiruokaa, jota oli lämmitetty päivälliseltä.
Akseli heitti palttoon hartioilleen ja läksi Tulettäneen. Jonkin ajan kuluttua rupesi Juha häntä odottamaan takaisin. Mutta eihän häntä kuulunut. Joku myöhästynyt reisumies ajoi hevosensa vajaan, koetti sitä siellä peitellä ja taivalsi sitten pirttiin. Sihisten, sohisten lenteli lumi pitkin hankien pintaa. Läpitunkevapa se tuuli nyt olikin! Juha koetti vielä kerran katsahtaa pellolle, eikö Akselia näkyisi, mutta harmaudessa ei näkynyt mitään mustaa kohtaa. Vihdoin avasi hän porstuan oven ja astui kuistille.
Kovasti tuli kamferilta ja linjamenteiltä. Porstuanperästä kuului yhä hiljaista voivotusta: "aa… aa… aa…" tai valittavaa: "ja sinun edessäs pahoin tehneet. Mutta älä muista meidän entisiä pahoja töitämme… Armahda sinuas meidän vaivaisten syntisten päällemme…"
Keittiön pihdissä paloi päre pitkällä kaarella. Annastiina istui penkillä. Väsyneen näköinen hän oli.
— Eikös Akselia kuulu? sanoi hän ja käänsi kasvonsa pois tulijasta.
— On kai taas jäänyt juomaan.
Juha ravisteli lunta takistaan, tarttui kaljatuoppiin, joka oli pöydällä ja joi syvin siemauksin. Tänä iltana tuntui elämä taasen niin raskaalta, että… että…
Hän meni heidän makuukamariinsa. Eihän lääkkeenhaju sinne tuntunut niin väkevänä. Kuin vanhan vaiston viemänä avasi hän taasen piironkinsa ja otti sieltä esiin kontrahdin. Se se oli kahle — se painoi! Se se oli kuin tulinen rauta — se poltti! Jollei sitä olisi ollut, olisi elämä tuntunut köykäiseltä kaikista harmeista huolimatta. Maantien tuolla puolen olisi ollut peltoa ja pellon takana metsä. Nyt sieltä loisti tulta ja siellä istuttiin pullojen ääressä ja hoilattiin.
Paperi rupesi jo likaantumaan kulmista, sitä oli siksi paljon pidelty. "Utrak ur protokol fört vit…" äänsi hän itsekseen. Hän osasi sen jo ulkoa. Ihan alkoi pyörryttää, kun sitä katseli, ja kirjaimet hyppelivät kuin lumihiutaleet sakealla lumisateella. Vasten hänen kasvojaan ne tuntuivat hyppelevän ja hänen tuli sekä kylmä että kuuma.
Äkkiä Annastiina raotti ovea.
Juha heräsi paikalla ajatuksistaan, peitti paperit käsivarsillaan ja katsahti pelokkaana vaimoonsa. Samassa hän huomasi, että Annastiinan kasvot olivat ihan itkettyneet.
— Kaikki ne tulevat yht'aikaa, sanoi hän ja hänen äänensä oli omituisen kalsea.
Hän näytti aikovan lisätä jotakin, mutta ei sanonutkaan, kääntyi vain takaisin ja painoi oven lukkoon.
Tuskinpa oli Juha sentään saanut paperit piironkiin ja piippunsa täytetyksi, kun hän taasen ilmestyi siihen ovelle. Ei Juha huomannut, mitä ponnistuksia hän teki saadakseen puhetta suustaan. Joka kerta kun hänen piti puhua, oli tulla itku.
— Jätetään nyt sitten tämä talo, sai hän vihdoin sanotuksi. — Muutetaan pois Rasoon… Johan sinä sekaannut, kun aina tuon kontrahdin päällä virut… Ja minäkin jo väsyn…
Ja siinä hän pudotti oven kiinni ja hävisi keittiöön.
Juha jäi tuijottamaan kynttilään, jossa oli pitkä karsi. Karsi oli päästään paksu, monihaarainen, hiiltyneitten lankojen nenissä oli pieniä nokipalloja kuten kukkasten ponsia. Juha niisti kynttilän sormillaan, heitti käryävän karren pesään ja pyyhkäisi hyppyset housuihinsa. Huone tuli heti iloisemmaksi.
Mitähän se vaimo nyt sanoi…? Muuttaa pois täältä!… Tarkoittikohan mitä sanoi? Ja sanoikohan hän sen vain Juhan tähden vai olikohan hän todella itse saanut kyllänsä?… Juhan olisi pitänyt ilostua, mutta ei hän voinut sitäkään. Hänen täytyi tietää, minkä tähden Annastiina oli tehnyt sellaisen päätöksen.
Keittiössä oli pimeä, vain pihdissä hehkui käpertynyt, sammuva karsi.
Juha etsi. Ei Annastiina ollut keittiössä. Kuistilla Juha hänet tapasi.
Hän nojasi päätään pihtipieleen ja itki katketakseen. Niin hän itki,
että luuli sydämensä itkutyrskyjen mukana nousevan suuhun.
— Älähän nyt, älähän nyt, pani Juha. — Mitä sinä muuttamisesta puhut.
Enhän minä muuttaa tahdo.
— Mutta minä tahdon. En minä voi tätä surkeutta katsella… Minä olen väsynyt.
Juha yritti taluttaa häntä sisään, mutta ei hän tullut. Imi itsensä itsepintaisesti kiinni oven pieleen ja itki siinä.
— Kun minä ajattelen, että vieraat kulkevat tästäkin kuistista, sopersi hän ja itki entistä kiihkeämmin, — ja että Hallpumska lukitsee noita aittoja…
Juha oli hänen kanssaan aivan saatuna. Vasta sitten hän lakkasi itkemästä, kun vanha emäntä huusi häntä kamariin.
Juha käveli vielä hetkisen pihamaalla ja odotti Akselia kotiin, mutta ei häntä kuulunut. Vihdoin sulki Juha ovet ja läksi yksinään levolle.
Olisihan hänen pitänyt iloita. Olihan hän itsekin nähnyt, että Annastiina todella oli väsynyt tähän komentoon. Mutta ei hänen ollut hyvä nytkään. Mikä hänen oikeastaan oli?
VIII
Tällä kertaa kauppias oli levoton kahakan seurauksista. Akseli kyllä oli helposti rauhoitettu. Hän makasi humalassa krouvikamarin sängyssä kaikkien sotaherrojen alla, ei puhunut eikä pukahtanut. Mutta nuori isäntä! Ei olisi ollut varaa tällä kertaa suututtaa häntä, kun viinanpolton arentiaikakin sattui menemään umpeen juuri tänä vuonna. Hallpumi ei koskaan ollut päässyt nuoren isännän perille. Mitähän hän oikeastaan tahtoi? Oli päältäpäin niin lauha ja hyvä katsella, mutta, mutta… mikä oikeastaan lienee pohjaltaan ollut!
Kauppias odotteli isäntää kaiken aamua. Kyllä kai hän tulee kuulostamaan sitä eilistä tapausta. Tulkoon, tulkoon!
Juha tuli todella hämärissä, aamiaisen jälkeen. Hänellä oli kourassaan tyhjä pullo ja kauppias oli ystävällisenä ja lipevänä häntä vastassa jo pihamaalla.
— Isäntä on niin hyvä ja käy sisään, viserteli hän. - Ehkä mennäänkin salin puolelle, koska tuo tukkiherra tuossa vielä vetelee hirsiä.
Kauppias nauroi omalle sukkeluudelleen. Hän olisi tahtonut johdattaa isännän suoraa päätä salin puolelle, mutta porstuan edessä oli suuri nietos. Heidän täytyi siis kuitenkin mennä krouvikamarin kautta, jossa Akseli kuorsasi ikään kuin olisi hirttä kiskottu.
Ihmeellistä, että kauppias aina vaikutti Juhaan sillä tavalla, ettei hän saanut asiataan toimitetuksi. Nytkin oli hän tullut vaatimaan kauppiasta tilille eilisestä menettelystä, eikä hän vielä ollut sanaa sanonut — kauppias vain oli puhua liepastellut. Tämä muistui Juhan mieleen keskellä krouvikamarin lattiaa ja hän seisahtui äkkiä.
— Oli se aika ilma eilen! sanoi kauppias samassa ja avasi salin oven.
— Oli, vastasi Juha neuvottomana ja käänteli käsissään tyhjää pulloa.
— Entä, jatkoi hän sitten, — jos ensin panisitte tähän siirappia.
Varoittivat kotona, etten unohtaisi, kun tahtovat keittää marjapuuroa
vanhalle isännälle. Hänen rupesi tekemään sitä mieli.
Juha vilkaisi Hallpumiin.
— Mitenkäs isäntä nyt jaksaa? kysäisi kauppias huolestuneen näköisenä.
— Huonostihan hän jaksaa, vastasi Juha ja mietti itsekseen, lieneekö tuo kauppias sittenkin viaton!
— Voi, voi kuinka se oli ikävä asia se eilinen! sanoi kauppias, otti pullon ja jätti Juhan istumaan suureen saliin.
Siellä oli kylmä, kolkko ilma kuten ainakin asumattomassa huoneessa. Pilvinen päivä katseli sisään ikkunoista ja kaikki näytti harmaalta. Tässä salissahan kaupunkilaiset tavallisesti tanssivat Tapania. Siellä olikin hyvin vähän huonekaluja, oikein kai siltä varalta, että mahtui tanssimaan. Eräällä seinällä oli suuri, keltaiseksi maalattu kaappi, jossa mahtoi olla juomatavaroita, koska ilmassa aina oli hieno konjakin- ja viininsekainen haju; toisella keltainen, syrjästä vedettävä sohva, sitten puoli tusinaa tuoleja, pöytä, jolla oli lamppu, ja kahden istuttava, keltainen keinutuoli. Seinällä oli kuva, joka esitti Kristusta siunaamassa lapsia. Ympäri koko huoneen kiersi tuore vihreä murattiköynnös, jonka ruukku oli piilossa sohvan takana. Enimmän pistivät silmään kirjavista papereista tehdyt kukkaset, jotka koristivat ikkunaa.
Juha tarkasteli näitä kaikkia, sillä hän sai hyvän aikaa olla yksin. Vihdoin tuli kauppiaan pieni, hento lapsenpiika huoneeseen, kantaa raahustaen suurta tarjotinta, jolla oli pullo ja kolme lasia. Pullo ja lasit yrittivät lakkaamatta luisua toiselle kulmalle liukasta tarjotinta, joka lapsen voimille näytti olevan liian raskas kannettava. Se oli kalpea, tylsän näköinen tyttö, yllä ohut hameriekale. Juha hymyili sille ystävällistä hymyään. Ei taitanut silläkään lapsiraukalla olla liian hyviä päiviä!… Pullon kyljessä oli korea paperikuva ja suulla tinapaperi. Mitä kallista ainetta lienee ollutkin!
Kauppias tuli sisään linkkuveitsi kädessä ja varustautui vetämään auki pulloa.
— Oli se oikein ikävä, jatkoi hän puhettaan, joka äsken oli jäänyt kesken, — että se niin kävi. Mutta vanha isäntä oli vähän liikaa saanut päähänsä ja rupesi niin taitamattomaksi, että vaati minulta meidän välistä kontrahtia revittäväkseen. No, kuinkas minä nyt laissa vahvistettua kontrahtia voin ruveta antamaan? Johan hän sellaisesta työstä olisi saanut linnaa… Mutta isäntä on nyt hyvä ja juo. Tämän pitäisi olla hyvää ainetta.
Juoma maistui todella hyvältä. Mutta väkevää se oli. Se poltti ensin kurkussa ja sitten aleni poltto tuuma tuumalta, kunnes mieli äkkiä lennähti ihmeellisen köykäiseksi.
— Mitäs tämä oikein on? kysyi Juha iloisesti.
— Pietarin tuomisia. Tätä se kauppias aina juottaa minulle, se mistä minä ostan. Se on siitä puodista, mistä keisarillekin otetaan juomatavarat. Isäntä ottaa vain huoleti. Ei se pahaa tee!
Juha tunsi outoa iloa. Hän muuttui kuin toiseksi ihmiseksi. Elämä kävi keveäksi ja hänen olisi tehnyt mieli hyppiä. Tuntui jotenkin siltä kuin olkapäihin olisi kasvanut siivet. Hyvät ihmiset, kuinka oli mukavaa!
— Näkeekös kauppias minun siipiäni? sanoi Juha. — Ne ovat punertavat.
— Niin ovat, sanoi kauppias ja kaasi lisää hänen lasiinsa.
— Kannattaisivatkohan ne, jos yrittäisi lentää niillä?
Hän nousi ylös ja kävi Hallpumin kaulaan.
— Mukava mieshän te olette, vaikka se appiukko aina sanoo teitä punaiseksi perkeleeksi. Mukava mies te olette.
Juha rupesi laulamaan, nousi ja yritti hypellä yhdellä jalalla. Hallpumi katosi hetkiseksi, mutta Juha luuli hänen kaiken aikaa olevan huoneessa ja jutteli hänelle.
Äkkiä ilmestyi hänen eteensä paperi ja kynä ja kauppias puheli viinanpoltosta ja kysyi, osaisiko isäntä kirjoittaa.
— Niinkuin tuomarin kirjuri! sanoi Juha ja nauroi.
Mutta tuskin hän oli ottanut kynän käteensä, kun hänen kasvonsa kävivät oudon mustanpuhuviksi. Hän ihan jäykistyi. Pää painui käsien varaan ja kyynärpäät lepäsivät raskaina paperin päällä. Hän kuvitteli istuvansa omassa kamarissaan, edessään onneton kontrahti.
— Utrak ur protokol för vit… tavaili hän ja jatkoi äkkiä: — Mitenkä tämä paperi on käynyt näin pieneksi? Minäkö sen olen repinyt..? Voi kuitenkin minua, jos… Minäkö sen olen repinyt! Kauppias haastaa käräjiin… Kuulkaas kauppias, jos kuitenkin sovittaisiin…!
— Ei isäntä nyt turhia, puheli kauppias ylen ystävällisenä. — Eihän tässä ole puhetta käräjistä. Sovussahan me isännän kanssa aina on eletty. Isäntä panee nyt vain nimensä alle.
— Jaa nimenikö? Ei, ei, hyvä kauppias, hoki Juha ja kävi kiinni päähänsä. — En minä! Mitäs minä enää! Johan vanha Joutsia pani puumerkkinsä!… Ja siinä oli papit ja vallesmannit todistamassa!… Hei kuinka minun tukkani heiluu! Antakaa pois se paperi. Sitä on vielä jäljellä kolmekymmentäyksi vuotta… Minä olen jo kuollut, kun se loppuu. Enkä minä ole nähnyt yhtä vapauden päivää. Voi minua, voi… En yhtä vapauden päivää!
Juha rupesi itkemään kuin lapsi. Kyyneleet valuivat virtoina alas hänen poskiaan. Turhaan koetti kauppias lohduttaa, turhaan tarjota uutta lasia. Päinvastoin sylkäisi Juha entisenkin herkun suustaan.
— Minä kuolen, puheli hän. — Minun viimeinen hetkeni on tullut. Äää…
Kauppias koppasi häntä käsivarresta ja talutti hänet ulos. Äää…!
Siellä hän selvisi. Hän putosi äkkiä maan päälle, tunsi pohjan jalkojensa alla, polttavan raskauden päässään ja hämärän muiston siitä, mitä oli tapahtunut. Hänhän oli tullut hakemaan siirappia… Hänenhän oli pitänyt kuulostella, mitenkä vanha isäntä oli langennut. Ja seisoikin lumihangessa Hallpumin pihamaalla, lakitta päin, hiukset pörrössä.
Vastapäisillä portailla seisoi Akseli, kädet housuntaskuissa, ja katseli tyytyväisenä näytelmää. Ei hän vielä milloinkaan ollut niin hyväntahtoisesti hymyillyt langolleen.
— Siedätpäs sinä vähäisen! sanoi hän ja läksi, kädet yhä housuntaskuissa, tallustelemaan lumeen. — Mennään sisään, otat ryypyn. Saat nähdä, kuinka se selvittää. Sinusta tulee vielä mies!
Heidän ympärilleen tuli muitakin miehiä, jotka olivat asialla puodissa.
Juha huomasi äkkiä tilansa ja… ei hän tietänyt lähteäkö pakoon vai ruvetako tervehtimään vai… Hänen kasvoilleen valui polttava häpeä.
— Isäntä tekee hyvin ja käy sisään, pyyteli Hallpumi.
— Tule pois! sanoi Akseli ja kävi hänen käsipuoleensa.
— Kun minä vain saisin lakkini, sanoi Juha hätäisesti. — Ja siirappini…
— Siirappi on jo lähetetty taloon, selitti kauppias.
— Taitaa puurokin olla valmiina, tokaisi väliin Hallpumska.
Juha muisti nyt, että oli ollut hämärä, kun hän tuli. Nyt oli suuri päivä. Hänen päässään oli paha raskaus ja jalat tuntuivat niin kankeilta, että olisi tehnyt mieli jäädä siihen paikkaan. Vihdoin hän sai lakin päähänsä ja lähti liikkeelle, mutta tie tuntui merkillisen käyrältä, vai vastamaako siinä lie ollut, vai mikä… Eihän siinä ennen ollut vastamaata… Mutta kauppiashan tosiaan olikin pannut paperin hänen eteensä… Mikä paperi se olikaan? Ja olikohan hän siihen kirjoittanut?
Hän oli jo ottanut muutaman epävarman askeleen kotiin päin, kun hän äkkiä kääntyi ja kysyi:
— Kirjoitinkos minä?
Miehet, jotka eivät aavistaneet, mitä hän tarkoitti, purskahtivat suureen nauruun.
— Ei isäntä mitään ole kirjoittanut! selitti Hallpumi ja hymähti väkinäisesti.
— No, minä tulen auttamaan! huudahti Akseli, hyppäsi parilla askeleella lankonsa rinnalle ja tarttui hänen käsivarteensa.
— Ihmettä kuinka sinä olet osannutkin elää näin vanhaksi ilman viinoja, puheli Akseli. — Olisit nähnyt senkin lö'än, minkä minä eilen otin. Enkä tänään ole millänikään! No, kyllä totut sinäkin!
Ei Annastiina uskonut silmiään, kun hän näki miehensä ja Akselin parhaimpina veljinä tulevan pihaan. Käsikynkittäin vain! Jopa nyt vallan kummia! Mitä olikaan tapahtunut?
Hän odotti heitä sisään, mutta kun ei heitä kuulunut, läksi hän etsimään.
Juha oli pitkänään Akselin sängyssä. Hän makasi suullaan ja Akseli seisoi vieressä ja nauroi.
— Oletko vallan hullu? puheli hän. — Mitä tämä nyt sitten on? Ei se ole häpeä eikä mikään! Sinä totut, kun vähän useammin viljelet, niin ettei mene päähän. Mitä sinä nyt tästä!
Juhaa hävetti niin, ettei hän saanut katsotuksi vaimoonsa. Annastiina lohdutti Akselin kanssa kilpaa, että mikä se yksi pikkuinen humala nyt on — häpeä eikä mikään! Mutta ei Juha tahtonut rauhoittua. Kun hän vihdoin oli nukkunut pois pahimman päänkipunsa ja heräsi omassa sängyssään, selveni hänelle, että Tulettäne on vaarallinen paikka. Ei hän sinne enää mene, jos tänne Joutsiaan jäisikin. Koko Hallpumin puoli saa olla käymättömänä.
Niinä päivinä tapahtui, että Marjaanan mies, Lumian rusthollari äkisti kuoli. Sellaisen pulskan, terveen ja rotevan miehen kaasi tuoni niinkuin viikate taittaa korren vain. Koko suku oli kolkossa hämmästyksessä ja Marjaana surussa ja valituksessa, sillä hän oli todella rakastanut miestään. Omaiset kävivät vuoron perään lohduttamassa ja auttamassa häntä. Juha sattui Lumiaan juuri silloin, kun tuotiin arkku ja ruumis nostettiin arkkuun. Oudolta kuului lasten nauru surutalossa, murtuneelta näytti muhkea Marjaana.
— Tottahan sinä nyt olet täällä yhtä päätä hautajaisten yli, sanoi hän veljelleen.
Juha punastui.
— En minä sentään taida, sanoi hän. — Kotona tarvitaan. Ei uskalla jättää taloa niin moneksi päiväksi.
Hänen oli ikävä, niin ikävä, että hänen itsensä täytyi sitä ihmetellä. Ennen hän oli oleskellut täällä Lumiassa viikkokausia ja nyt ei häntä mikään olisi pidellyt. Minne hänen sitten oikeastaan oli kiire? Eihän hän vuosikauteen ollut tietänyt, missä hänen kotinsa oikeastaan oli, Rasossa vaiko Joutsiassa — kaiketi kuitenkin Rasossa, vaikka hän Joutsiassa oli asunut! Joutsiaako hän ikävöi vaiko Rasoa, vaiko Annastiinaa?… Hänen mieleensä oli muistunut, että Joutsiassa tänään piti vedettämän lantaa pelloille, jos sattuisi hyvä ilma. Ja hyvä oli ilma, kerrassaan leuto ja lauha. Täytyi sentään olla valvomassa, kun oli sellainen työ.
Ei häntä enää mikään olisi pidättänyt. Tai eihän sisar koettanutkaan pidättää. Ymmärsihän hän, että talo tarvitsi isäntänsä.
Juhan mieli tuli merkillisen keveäksi heti, kun hän laski valjaat Pekan selkään ja talutti sen ulos tallista. Ihan täytyi ihmetellä sydämensä kovuutta: rakkaalta sisarelta oli kuollut mies eikä hän osannut surra sen enempää. Oli se todella ihmettä ja rumaakin!
Hänen ajatuksensa ehtivät Joutsiaan jo ensimmäistä virstaa ajaessa. Jokohan olivat saaneet halot kotiin metsästä? Olivatkohan heinät riittäneet, vai olikohan täytynyt noutaa uusia? Olikohan Annastiina muistanut lähettää kolme nelikkoa perunoita kaupunkiin Nyysteinin rouvalle?… Isäntä oli ollut poissa kaksi päivää ja sinä aikana voi ehtiä tapahtua mitä hyvänsä… Tottahan Eprami oli ymmärtänyt sopia Manun kanssa. Kun olivat riitaantuneet vallan turhasta asiasta. Epramikin kun viitsi ruveta vanhaa miestä härnäämään: oli piilottanut Manun piipun ja käskenyt hänen noidilta kysyä, missä se oli. Tokihan Manu vähemmästäkin suuttui!… Jokohan Omena oli poikinut?… Hyvin sen pitäisi ruveta lypsämään. Hyvänä sitä vain on koetettu pitää…
Pekko juoksi iloisesti kotiin päin… Ohoh, tulee pian kevät, kun varikset jo raakkuvat maantiellä. Kas vain, kuinka niitä nyt onkin!
— Noo, Pekka, mitäs sinä nyt laiskottelet? Etkös ole tarpeeksesi seisonut kaurojen ääressä!
Pekka pölähtää juoksuun ja vie isännän mäelle, jonka alla metsä loppuu ja alkavat Rason vainiot… Niin, mitähän siitäkin veljen yrityksestä oikein tulee, kun hän nyt aikoo kylvää pellot heinälle…
Jo päästään Rason tienhaaraan. Kaunis puukuja siitä vie kartanoon.
Pekka lönköttää hiljaa, ikään kuin ei se tietäisi, minne mennä ja miettisi sitä asiaa. Se nostelee ja heiluttelee korviaan. Juhakin käy uteliaaksi: minnekähän tuo menee? Hän päästää ohjakset höllälle ja ajattelee, mene nyt minne mieluummin tahdot.
Totta totisesti, ei hän itsekään tiedä, mikä noista paikoista on lähempänä hänen mieltään.
— Niin, Pekka, sanopa sinä se!
Tienhaaran kohdalla Pekka heittäytyy kulkemaan aivan käyden, ikään kuin antaakseen isännälleen tilaisuuden määrätä tien, mutta kun ei isännältä kuulu minkäänlaista viittausta, lönköttää Pekka tienhaaran sivu…
— Kunnon Pekka! Kunnon Pekka!
Juha hymähtää ja hänen tekisi mieli silittää Pekan karvaa. Sillä sinne isännänkin mieli sentään tuntuu vetävän: Joutsiaa hänen on taitanut olla ikävä. Siihen on sentään taitanut tulla totutuksi. Siitä on sentään taitanut tulla koti.
Kauniisti siintää Keihäsjärven jää ja sen takaa nousee kattoja ja rakennuksia ja ylinnä kohoaa kirkon risti. Lumessa on hyvä keväinen haju. Taivas kaartuu harmaana: ei näy sineä, mutta ei ole tietoa sateestakaan… Kohta, kohta rupeaa näkymään Joutsiakin .. No, Pekka, juoksepa nyt!… Että saadaan nähdä, vedättävätkö tänään navetasta… No nyt… Vedättävät: oikein! Karja kävelee pihamaalla, navetan ovi on auki ja siitä vie musta tie pellolle, jolla kohoaa tunkioita…
Pieniltäpä ne näyttävät nuo tunkiot. Tai ehkeivät sentään ole pahoin
pienet!… Kuormia tulee ja tyhjiä rekiä palaa navetalle päin. Soh,
Pekka, kyllä sinä nyt jaksat juosta tämän lopputien. Hyvin sinua
Lumiassa on pidetty!
Juhan mieli on käynyt köykäiseksi ja hartaaksi ja hän soisi hevosen menevän linnun siivillä.
Sillä nyt hän varmasti tuntee, että Joutsiasta on tullut koti. On se sentään hyvä, kun tietää jonkin asian varmasti. Illalla hän sen sanoo Annastiinalle. Tulee maar Annastiinankin hyvä mieli!
Ja nyt sitä totisesti on ruvettava oikein innolla asumaan. Hän panee likoon perintörahansa, viimeisetkin. Kaikki hän kaivaa maahan, kuten velikin Rasossa. Tottahan sitten joskus kasvaa korkoa. Jollei itselle, niin lapsille…
Hänen kasvoilleen läikähtää veri ja hän läiskäyttää ohjasperiä, vaikka
Pekka ennestäänkin juoksee hyvää vauhtia.
— Sooh, Pekka, nyt ajetaan muhkeasti kotiin! Kotiin, kotiin! Nyt meillä on koti, Pekka!
Ei sitä totta totisesti uskoisi, että isäntä tulee talosta, jossa kuolema on vieraana. Hän tulee hyvillä mielin kuin ihminen, joka on saanut suuren lahjan.
Kun lämmin, ruoanhajuinen ilma keittiössä lehahti häntä vastaan, oli hänen hyvä kuin kissan, joka kellottaa päivänpaisteessa. Ja kun hän oli saanut arkivaatteet ylleen ja pisteli lämmitettyä luukeittoa pöydän päässä, täytyi hänen pidättää itseään, ettei ruvennut nauramaan.
Hän soimasi itseään tästä lapsellisesta ja sopimattomasta mielentilasta. Lanko makasi kylmänä ja kotiväet olivat kokoontuneet Juhan ympärille kuulemaan uutisia surutalosta. Vanha emäntä oli vallan vesissä silmin. Mutta Juha oli iloinen, niin iloinen, niin iloinen! Sillä hän oli päässyt selville asiasta, joka kauan oli pitänyt häntä epäilyksessä: hän tiesi nyt, missä hänen kotinsa oli. Ja hän tunsi oudon voiman käsivarsissaan ja halun tarttua talikkoon ja lähteä navettaan muiden miesten joukkoon raatamaan.
Ihmeellisesti Juha sen päivän perästä muuttui! Tuskin häntä saattoi samaksi tuntea, niin toisenlaiseksi hän tuli. Hän oli tähän asti ollut ikään kuin tukahtumaisillaan veden alla — nyt hän oli saanut päänsä veden pinnan yli. Koska kerran oli pantu maailmaan, jossa kaikki olivat kuin sodassa, niin kai sitä täytyi hioa aseet ja puolustaa taloa.
Akseli komensi ruokaa entiseen tapaansa: hän ei rupea syömään sitä mitä rengit ja piiat. Hänen morsiamensa kotitalossakin syövät isäntäväet ja työväet eri pöydissä ja eri ruokaa.
Annastiina, joka pelkäsi riitaa, nouti kiireesti munia ja toimitti vesipadan tulelle. Mutta samassa Juha ehätti hänen eteensä ja sanoi jyrkästi:
— Ei tässä mitään erityisiä ruokia laiteta; joka ei tyydy yhteiseen ruokaan, olkoon ilman. Niin kauan kuin tämä pää on pystyssä, syövät tässä talossa palvelijat ja isäntäväet samassa pöydässä ja samaa ruokaa.
Kaikki hämmästyivät tällaista puhetta. Akseliltakin meni suu tukkoon, niin hän kummastui. Ei hän totta totisesti olisi luullut tuossa vätyksessä olevan sen vertaa miestä! Sillä kertaa ei tullut riitaa, mutta kun isäntä eräänä päivänä sanoi, ettei hevonen jouda Akselin matkoille — ottakoon kestikievarista! — nousi hirmuinen rytinä.
— Mikä sinä luulet olevasi? huusi Akseli. — Tiedä, että minä olen tämän talon isäntä ja ajan tuollaiset räkänokat sikolättiin!
— Isäntä olen minä täällä, vastasi Juha. — Emme näy mahtuvan saman katon alle. Paras on, että otatte tavaranne ja muutatte muille maille.
Akseli jyryytti, elämöi, haukkui ja koetti tehdä jos minkälaista kiusaa. Isäntä ei ollut tietävinään. Hän oli työssä aamusta iltaan. Hän kävi vain käymätietään sisässä ja istui vain aterioiden aikana pöydän ääressä. Muuten hän alituisesti oli liikkeellä. Häneen oli tarttunut oikea työn ilo.
— Kyllähän se yrittää, myönsi vanha Joutsia, joka entistä äreämpänä, keppien varassa liikkuili pihan piirissä, — mutta mitäs sellaisesta isännyydestä on, kun ei edes isännän ääntä kuule koskaan! Vuoden se kohta tässä on ollut, mutta en maar minä vielä koskaan ole kuullut sen kenellekään kiljaisevan. Kukas nyt sellaista isäntää pelkää!
Annastiina nauroi.
— Saadaan nyt nähdä! sanoi hän niin luottavaisesti, että vanha isäntä, huuli pitkänään, jäi häneen katsomaan. Annastiinan kasvot olivat valoisat ja veitikkamaiset.
— Mitäs sinä nyt olet tietävinäsi? kysyi isä ja siristeli silmiään. Hän sai sen käsityksen, että Annastiina hautoi jotakin salaisuutta, joka ei ollut muiden kuin Juhan ja hänen tiedossaan. — Ennen aikaan lapset puhuivat vanhemmilleen tuumistaan ja töistään, nyt kuljetaan vain naurussa suin ja touhutaan, mutta ei puhuta, ei vaikka mikä olisi. Mitä vanhoista, menkööt hautaan!
— Ei meillä mitään erityisiä tuumia ole, vakuutti Annastiina. — Taloa vain aiotaan kovasti asua.
— Saako Juha ehkä periä jostakin? uteli vanhus äkäisesti. — Älä sinä kerro vanhalle isällesi! Älä! Pidä vain tiedot takanasi… Poishan minä menen, pois kuolemaan…
— No mitäs isä nyt… koetti Annastiina lepyttää häntä.
Mutta vanhus otti kepit penkiltä vierestään ja läksi mennä koputtamaan kamariinsa.
Paitsi työintoa oli Juhalle tullut toinenkin into: halu saada tilinsä selväksi maailman kanssa. Hän tahtoi, että maailma tietäisi hänen aikovan pitää vaimonsa kotitaloa ja jättää sen perinnöksi lapsilleen. Hallpumin se oli ymmärrettävä ensimmäiseksi.
— Kunhan nyt vain saisin kaikki sanotuksi, mietti hän astellessaan kotiportista maantien poikki ja kulkiessaan Tulettäneä kohti. — Kunhan en minä nyt antaisi sotkea sanottaviani! Nyt suu puhtaaksi ja sitten saakin olla käymättä tämä puoli!
Puodin ovi oli raollaan ja valkeanvalo loisti raosta. Juha seisahtui keskelle pihaa, kuunteli. Puhuttiin. Ne ne olivat, kauppias ja Hallpumska. Toruivat.
Samassa tulla tölmähti kauppias ovesta. Isännän nähdessään rupesi hän pyyhkimään käsiään saappaiden varsiin ja housuihin, hankasipa vielä takkinsa nurjaan puoleen, ennen kuin ojensi oikeansa isännälle.
Juha ei ensinkään uskaltanut kuunnella, mitä hän puhua mätti. Kauppias oli jo niin monta kertaa sotkenut hänen asiansa. Mutta tällä kertaa ei siitä saa tulla mitään! Nyt hän puhuu kaikki!
Ja antamatta kauppiaan lopettaa lausettaan rupesi Juha toimittamaan kuin henkensä uhalla.
— Minä tulin sitä ilmoittamaan, etten minä enää tästä puoleen salli mitään laittomuuksia tässä Joutsian maalla. Jos tahdotte pitää kauppaa, niin pitäkää oikeata puotia ja maksakaa verot, niinkuin muut kauppiaat tekevät.
Kauppias kävi kovin ihmeisiinsä, naurahti, hymähti ja vihdoin silottuivat kasvot silkosen sileiksi ja jäykiksi kuin lasi.
— Mitäs isäntä tarkoittaa? kysyi hän ikään kuin ei vieläkään olisi uskonut korviaan.
— Sitä minä tarkoitan mitä sanon. Tiedän minä varsin hyvin, että Joutsialla ennen on säilytettykin teidän tavaroitanne, etteivät kruunun miehet saisi käsiinsä. Mutta en minä enää sitä tee. Jos tahdotte kauppaa pitää, niin pitäkää julkisesti.
Kauppias kävi kovin loukkaantuneen näköiseksi.
— Pitäisihän isännän tietää, etten minä oman voittoni takia ole sitä veroa salannut. Minun ei olisi kannattanut antaa ihmisille tavaroita niin halvasta, jos vielä olisi pitänyt maksaa veroa. Ja onkos tämä nyt sitten kauppaa, mitä minä teen! Tällaista pientä myymistä vain, ihmisten mieliksi. Luuleeko isäntä, että minä tästä niin suuria hyödyn? Jääköön vain minun puolestani pois koko kaupanpito. Taikka jos pidän, niin korotan hinnat ja annan ihmisten maksaa verot.
Nyt oli kauppias jo äreä. Puhuessaan hän viskeli niskojaan eikä pyytänyt Juhaa istumaankaan. He seisoivat molemmat krouvikamarin ovella. Hetkiseksi Juhalle tuli se tunne, että mitä hän nyt tässä kiusaa vanhaa miestä, mutta mikä lieneekin juuri silloin pannut hänet katsahtamaan ikkunaan: repaleinen mies siellä tulla taivalsi krouvia kohti. Se oli Simolan entinen isäntä. Ihan se tuli kuin muistutuksena Juhalle.
— Sitten minä niin ikään tahtoisin ajoissa sanoa, etten minä enää anna
Joutsian viinanpoltto-oikeutta kenellekään, jatkoi Juha.
— Vai niin, vai niin. Sitä minä odotinkin! Itsekös isäntä aikoo polttaa?
Hallpumska, joka nähtävästi oli kuunnellut keskustelua, raotti ovea ja huusi:
— Pitäkää vain omanne! Keittäkää hyvästi!
Juha haki lakkiaan ja aikoi lähteä. Mutta samassa Hallpumskan käsi ilmaantui ovenpieleen. Se oli värissä ja jauhoissa, mitä hän lieneekin ollut tekemässä jauhopuodissa.
— Vai sellainenkos se Joutsian nuori isäntä olikin! Jota kehuttiin niin hyväksi! Luulette te nyt sillä viinanpoltolla hyvästikin rikastuvanne…
— Ähäh! keskeytti Simolan Santun ääni oven takaa. — Ette saakaan
Joutsiaa. Tuo Juha pitää sen itse! Ähäh!
— Suu kiinni, taikka…! huusi kauppias.
Juha kiitti onneaan, kun pääsi ulos. Aika rähinä siellä kävi, ovet paukkuivat ja ihmiset huusivat. Vanhat akat, jotka asuivat kauppiaan rakennuspiirin sisäpuolella, tulivat tölliensä oville ja katselivat siunaillen ympärilleen.
Nuori isäntä asteli nopeasti, pää kumarassa, katse tähdättynä maahan. Silloin tällöin risahti lasinen pullonkaula säpäleiksi hänen jalkansa alla. Niin, niin, ei tee enää mieli tälle puolelle. Olkoon vain käymättä koko puoli!
* * * * *
Lumian rusthollarin hautajaisissa olivat pitäjäläiset kaikki koolla ja pastori Sand siunasi ruumiin. Haudalta tullessa odotti Lumiassa komea päivällinen suuressa pirtissä, joka oli koristettu kuusilla. Juha oli pitkin päivää huomaavinaan, että pastori häntä tarkasti, ikään kuin hänellä olisi ollut paha mielessä. Ja kauppias kieppui yhtä mittaa papin, vallesmannin ja Nylanderin ympärillä. Juha meni vaistomaisesti heidän tieltään — olkoot kuinka tahtovat! Kaipa kauppias on heille puhunut kaikki tyynni — puhukoon!
Varsinkin istuessaan juttelemassa Haimalan isännän kanssa Juha huomasi, että pappi häneen katseli. Juha kyseli sisarestaan ja isäntä kertoi hänen olevan samanlaisena vain: toisena päivänä vähän rauhallisempana, toisena taas rajumpana. Mutta ei häntä koskaan uskaltanut jättää noin ihan oman onnensa nojaan. Vartioitava häntä oli kuin pientä lasta.
Juha tuijotti huolestuneena eteensä. Sääli hänen kävi sekä sisartaan että hänen miestään. Hän nosti hiljalleen katsettaan ja kohtasi juuri samassa hetkessä pastorin katseen. Pastorin silmäluomet olivat punaiset, silmät säkenöivät ja suupielissä oli pilkallinen piirto.
Juha heräsi äskeisistä ajatuksistaan ja hänen katseensa kävi järkeväksi ja kummastuneeksi. Mitä pastori minusta tahtoo? näytti se kysyvän. Mutta pastori ei vastannut mitään, käänsi vain päänsä. Jotakin pastorilla oli mielessä, mitä sitten lienee ollut.
Eräänä päivänä törmäsivät he äkkiarvaamatta yhteen maantiellä
Tulettänen portilla. Juha huomasi pastorin niin myöhään, ettei hän
päässyt livahtamaan pakoonkaan. Pastori tervehti ikään kuin ilkkuen ja
Juhan kasvoille läikähti verta.
— Minä olen vain odottanut isäntää pappilaan, sanoi pastori ja suupielissä oli taasen se pilkallinen piirre.
Juhan katse oli avonainen ja hämmästynyt.
— Jaa pappilaanko?… Ei ole sattunut asiaa.
— Ajattelin vain, että jos isäntä olisi tahtonut tulla sinnekin puhdistukselle…
Juha ei ymmärtänyt.
— Mille puhdistukselle? kysyi hän.
— No, kun isäntä on käynyt tekemässä puhdasta Tulettänessä ja kun
Joutsian oman pojan on täytynyt muuttaa pois kotitalosta ja kun…
Nyt Juha ymmärsi ja hänen kasvonsa lehahtivat tulipunaisiksi.
— Niin, jatkoi pastori ja sanat tulivat sihisten hampaitten välitse, — niin, miksei pappilassakin olisi kannattanut käydä? Korkeita tunkioitahan pappilan raitilla on.
— Mitäs pastori nyt pilkkaa, sai Juha vihdoin suustaan. — Enhän minä pyri kenenkään raitteja puhdistamaan. Kunhan saisin nämä omanikin… Mutta pastori ei tiedä… No niin, sama se on! Voinhan minä sen sanoakin: se on sellainen kova kontrahti painamassa tätä Joutsiaa, että joka sitä vastaan mielii taistella, saa panna kovan kovaa vastaan. Pastorin oma nimi on sen kontrahdin alla. Että mitä ajattelittekin, hengen mies, silloin kun sellaiseen paperiin panitte nimenne.
Juha katseli pastoriin herkeämättä ja käsi oli nyrkkinä hänen taskussaan. Hän oli niin kauan hautonut mielessään sitä asiaa ja hän oli niin paljon kärsinyt sen kontrahdin tähden, että hän oikein kevennyksekseen kerrankin sanoi tämän pastorille. Toki hän odotti, että pastori kalpenisi tai edes häpeäisi. Mutta pastori rupesi nauramaan.
— "Hengen mies"… hoki hän ja ääni tuli taasen sihisten hampaiden välitse. — Vai eikö "hengen mies" saisi auttaa seurakuntalaisiaan maallisissakin asioissa? Vai eikö "hengen mies" saisi todistaa paperissa, joka asianomaisten molemminpuolisesta tahdosta tehdään?… Mitä?
— Mutta meidän vanha isäntä oli humalassa, kun se paperi tehtiin…
— Kuka sen on sanonut? Selvällä päällä me kaikki olimme, vaikka äijää sitten jälkeenpäin on yllytetty. Kyllä vanha isäntä sen tietää yhtä hyvin kuin minäkin… Mutta mitähän me näistä asioista puhumme! Me kaksi emme kuitenkaan toisiamme ymmärrä. Me olemme niinkuin tuli ja vesi.
— Niinkuin tuli ja vesi, toisti Juha. — Vesi sammuttaa tulen…
— Niin, sanoi pappi, — mutta liekit voivat myöskin niellä vesitilkkasen.
Juha katseli pappiin kulmiensa alta. Pastori nauroi, jotta suuret, hoitamattomat hampaat loistivat mustan parran alta.
— Saa nyt sitten nähdä, kumpiko voittaa, tuli vaiko vesi, jatkoi pastori ilkkuvalla äänellään ja läksi ojentamatta Joutsian nuorelle isännälle edes kättään.
Juha jäi katselemaan hänen jälkeensä. Mitä ihmettä hän tarkoitti…? Tuli ja vesi… Vai ollaan sitä sodassa! No, ollaan sitten. Elämä näkyy olevan ainaista sotaa, siitä ei pääse…
Kaikista kummallisinta oli kuitenkin se, että Joutsian nuori isäntä uskalsi vastustaa itse Saarlan herraa. Eräänä päivänä, juuri kun Juha veljensä, Rason, isännän kanssa suunnitteli, miten olisi paras rakentaa jyväaittaa, ilmestyi Saarlan kuski Joutsian eteen. Rason isäntä piti parhaimpana, että rakennettaisiin yhtä päätä kivestä, mutta Juhasta yritys oli liian rohkea. Se tulisi niin kalliiksi. Paras vain rakentaa sitä vanhaa mallia, rakennus koholleen maasta vahvojen hirsien varaan, etteivät hiiret pääse. Veljeksillä oli neuvonantajanaan rakennuksia ymmärtävä mies, ja kaikki kolme olivat kokonaan näissä asioissa, kun Saarlan kuski ilmoitti, että majuri käskee isäntää Saarlaan.
— Koskas sinne pitäisi tulla? kysyi Juha.
— Niin sanottiin että tänään.
— Mutta johan nyt tulee ilta.
— Jaa, niin sanottiin.
Voi yhtä kaikki, kuinka olikin tullut riikinkukon näköiseksi tuo Mantan Janne! Kiiltävät napit sortuukissa, höyhentöyhtö lakissa. Ja miten se oli käynyt oman arvonsa tuntevaksi!
— Ei minun nyt sovi lähteä. Me ollaan täällä työssä, vastasi Juha ja veri kuohahti hänen kasvoilleen.
Tuskin hän olisi niitä sanoja tullut lausuneeksi, jollei veli, Rason isäntä, olisi seisonut ääressä. Kalle oli aina pitänyt herroja vertaisinaan tai alempana itseään.
— Huomenna minä voisin tulla, kun kuitenkin on mentävä myllyyn, jatkoi
Juha. — Mikä nyt sitten on niin kiireellinen asia?
— Sitä en minä tiedä, mutta niin käskettiin sanoa, että heti paikalla
Saarlaan…
Nyt suuttui Rason rusthollari.
— Sano, senkin riikinkukko, majurille, että jos on asiaa, niin tulkoon tänne. Tie on yhtä pitkä Saarlasta Joutsiaan kuin Joutsiasta Saarlaan.
— Sellaisen sananko minä vien? kysyi kuski niska kenossa ja piteli hevosta, joka malttamattomasti kaapi maata.
— Juuri sellaisen, sanoi Rason isäntä.
Mutta tuskin oli kuski kadonnut, kun Juhaa rupesi kaduttamaan.
— Jopa minä nyt taisin olla hävytön. Mikä minun nyt pani sanomaan sillä lailla!
— Se tekee niille hyvää! Opeta sinä ajoissa majurille, kuinka ihmisiä on kohdeltava!
Miehet eivät saattaneet aavistaa, mikä syy majurin käskyyn oli. Aivan hiljan oli majuri tullut Joutsian isäntää vastaan eikä silloin ollut puhunut mitään.
Turhaan vaivasivat miehet ajatustaan. Syynä majurin käskyyn oli päähänpisto, sellainen pikkuinen oikku, jollaisia voi johtua ainoastaan käskemään tottuneiden mieleen.
Oli tapahtunut, että pastori pitkistä ajoista oli hankkinut uudet vaatteet — Lumian leski se juuri oli maksanut rusthollarin hautaamisesta niin hyvin, että pastori niillä rahoilla saattoi teettää kokonaisen puvun — ja lähtenyt Saarlaan vieraaksi. Ei hän ollut käynyt siellä moneen aikaan, useammistakaan syistä. Hän oli ensinnäkin ehtinyt vieraantua herrasväen seurasta ja hienoista tavoista. Hänelle oli rasitus syödä pöydässä, jossa piti varjella puhdasta pöytäliinaa ja hallita hammastarhaansa, ettei sieltä pääsisi luiskahtamaan jotakin pientä sopimatonta pilaa. Ja sitten — niin, sitten hänellä suorastaan ei ollut moneen aikaan ollut vaatteita, joilla olisi voinut esiintyä Editha-rouvan silmien edessä.
Oli syöty vankka päivällinen, oli nautittu kahvia likööreineen, oli tupakoitu. Puhe ei koko päivänä ollut tahtonut luistaa. Nimittäin majurilta ja pastorilta se kyllä olisi luistanut — he puhuivat hevosista, kilpa-ajoista ja maanviljelyksestä, eikä majurista ollut ensinkään vastenmielistä kuunnella pastorin juttuja seurakuntalaisista ja pappiskokemuksistaan. Hän tiesi niitä tukuittain, hullunkurisia juttuja, joille täytyi nauraa. Mutta Editha-rouva ei nauranut. Hän istui pöydän päässä kuin poissaolevana, hienot, kalpeat kasvot surumielisessä hymyssä. Hän nähtävästi eli muistoissaan eikä nykyajassa.
Pian oli pastori kysynyt kaikki hänen kuulumisensa ja saanut tietää, että Greta oli Sveitzissä pensionaatissa, Gösta kadettikoulussa ja Magnus vain kaupungissa asioilla. Ja puhuessaan oli Editha-rouvan kasvoille välähtänyt eloa ja punaa. Mutta kun pastori ja majuri taas menivät juttuihinsa, vaipui hän kalpeuteensa ja äänettömyyteensä.
Hän oli todella tullut miltei läpikuultavaksi, silmät olivat oudon suuret ja ikään kuin lasittuneet. Hiuksiin oli tullut harmaita hapsia. Iho oli yhä vielä sama puhdas ja pehmoinen, piirteet samat jalot kuin ennenkin, mutta koko ihminen vaikutti sammuneelta ja elottomalta. Pastorin valtasi outo ahdistus häntä katsellessaan. Hänen tuli sanomattoman sääli, hän olisi melkein tahtonut itkeä, kuten itketään rakastetun haudalla. Oikein tuntui helpotukselta, kun Editha-rouva jätti huoneen — hän ei sietänyt tupakansavua, ja herrat tupakoivat molemmat kuin savupiiput.
— Kas kuinka Magnus viipyy, sanoi majuri ja katsahti kelloaan. —
On se sentään mukavaa, kun on poika, jonka voi noin vain lähettää
kaupunkiin toimittamaan asioita. Magnus on kaiken vuotta välittänyt
Saarlan viljakauppoja.
— Ja poikaan voi luottaa?
— Ehdottomasti. Palaa kotiin tuhansia taskussa ja toimittaa kaikki säntillisesti. En itse voisi toimia paremmin.
— Tarkoitin vain, sanoi pastori hymyillen, — että jos joskus unohtuisi toverien seuraan.
— Ymmärrän kyllä. Mutta se on niin ihmeellinen poika, ettei sillä ole tovereita. Siihen vaikuttaa ehkä, että hän on käynyt koulua Helsingissä, mutta onhan hän iloinen poika — hänellähän voisi olla tovereita. Mutta hän on vain niin kiinnostunut maatöistä ja… niin, hän seurustelee liiaksikin renkien kanssa. Editha varsinkin on ollut siitä hyvin pahoillaan.
Viimeiset sanat majuri lausui kuiskaten ja katseli ympärilleen.
— En minä puolestani ole viitsinyt ottaa häntä siitä kovalle, jatkoi hän samassa, — kun vanhenee, niin viisastuu!
Pastori istui mukavassa suuressa nojatuolissa vastapäätä majuria ja seurasi savuja, jotka sinisinä kiemuroina nousivat ylöspäin. Häneltä ei puuttunut mitään muuta kuin että hän hartaasti olisi halunnut ottaa kauluksen kaulastaan. Se oli niin kova ja se syöpyi syvälle lihavaan leukaan, kun yritti istua mukavasti. Äkkiä nousi hänen eteensä Magnus Ståhlen kuva — miten lie noussutkin! Kai siksi, että isä juuri oli puhunut pojastaan. Pitkä laiha poika… ei mitään sukulaisuutta ylhäisen äidin kanssa eikä liioin mitään yhtäläisyyttä nautinnonhimoisen isän kanssa. Silmät harmaat, rotevaa tekoa, tukka pystyssä… Ja samassa nousi pojan rinnalle Juha Kustaanpojan, Joutsian nuoren isännän hahmo. Mikä ihme ne toikin rinnan nuo kaksi aivan erilaista ihmistä! Ja kuitenkin — niissä oli jotakin samanlaista, jotakin yhteistä — ties taivas, mitä. Hän oli jo tuntenut sitä siellä Rason häissä, vaikkei tunne ollut puhjennut selväksi ajatukseksi.
— Se se on omituinen otus, se Joutsian nuori isäntä, virkkoi hän äkkiä majurille. — Tottahan veli muistaa?… Se, jonka häissä olimme yhdessä viime kesänä…
— No, kuinka niin? Eikö se ole ihan tavallinen kelpo talonpoika?
— On kyllä. On liiankin kelpo, sillä hän näkyy aikovan ruveta harjoittamaan jonkinlaista reformaattorintointa pitäjässä. Hän ahdistelee esimerkiksi Hallbomia…
— Se tekee hyvää sille lurjukselle… sanoi majuri ja nauroi.
— Tekisi kyllä, jos…
Samassa katkaisi pastori lauseensa ja korjautui kohteliaampaan asentoon, sillä ovelle, savujen taakse ilmestyi Editha-rouva.
— Gösta, virkkoi hän tyynellä, sointuvalla äänellään.
— Vouti tahtoisi sinua tavata.
— Jahah, sanoi majuri ja nousi. — Minun pitääkin lähteä vähän ulos, puhukaa te nyt. Tai laulakaa. Ettehän vielä ole yhtään laulaneet!
Kun heidän laulamistaan mainittiin, oli kuin olisi kolkutettu oveen, jonka takana heidän muistojaan säilytettiin. Heidän kasvojensa ilme pehmeni, heidän ajatuksensa ikään kuin pysähtyivät, ja he jäivät pitkäksi aikaa äänettömyyteen, ikään kuin olisivat valmistautuneet pyhää toimitusta pitämään. Vihdoin teki Editha liikkeen kädellään. Pastori laski pois sikaarinsa ja seurasi häntä pienen etuhuoneen läpi saliin.
Se oli suuri, vanhanaikainen huone, jonka keskimmäisestä ikkunasta päästiin parvekkeelle. Seinillä oli perhekuvia kultakehyksissä, katossa kristallikruunu. Huonekalut olivat kevään tähden peitetyt valkeilla päällyksillä. Se teki huoneen kylmänpuhtaan näköiseksi. Kahdessa vastapäisessä nurkassa oli suuri valkoinen uuni ja uuninlaudalla posliinikoristuksia, kallisarvoisia pieniä esineitä, jotka pastori hyvin muisti heidän tuttavuutensa ensi ajoilta.
Editha istui soittokoneen ääreen — kuinka tuttu se oli sekin! — avasi kannen ja kääntyi pastoriin päin.
— Mitä otamme? sanoi hän ja hymyili.
Siinä hetkessä oli hän entinen Editha ja pastori joutui entisen lumouksen valtaan. Siinä hänen ihailevan katseensa alla punastui nainen kuin nuori tyttö ja silmiin tuli entisajan verhottu loiste.
— Editha, Editha! pääsi Jakob Sandilta tukahdutetusti…
Hän olisi tahtonut langeta maahan ja syleillä hänen jalkojaan. Mutta
Editha vain painoi hänen kättään ja istuutui soittokoneen ääreen.
Seurasi tuttu alkusoitto… Tämä laulu oli määrännyt Jakob Sandin kohtalon.
Editha alkoi, hiljaa ja värisevin äänin. Jakob Sand seisoi hänen takanaan käsi hänen tuolinsa kullatulla selkänojalla. Huoneeseen, joka vielä äsken oli näyttänyt kylmältä, tuli äkkiä aurinko ja kukkivat ruusut ikkunalla loistivat punaisina kuin veri. Päivän säde heijastui peiliin ja siitä seinien kullattuihin kehyksiin, kattokruunun monisärmäisiin laseihin ja Editha-rouvan hiuksiin.
Jakob Sandille tuli ihmeellinen vapautuksen tunne, tunne synnittömyydestä ja puhtaudesta. Jokohan hän oli kuolemaisillaan, jokohan hän oli astumaisillaan Jumalan eteen ja jokohan kaikki hänen syntinsä olivat annetut anteeksi?… Tuttu, rakastettu ääni värisi ikään kuin kaukaa ja kutsuen… Editha, Editha, kuollaan yhdessä, noustaan käsi kädessä kirkkaaseen iäisyyteen…!
Hänen piti yhtyä lauluun ja hän avasi huulensa…
Käheä, särkynyt parahdus! Räminä, ikään kuin olisi helistelty vanhaa romua!
Editha-rouvan kädet vaipuivat, hän kääntyi, ja silmät, jotka hän pastoriin loi, olivat täynnä pelästystä.
Pastori piteli käsiä kasvoillaan ja hengitti läähättäen.
Oli kuin heidän silmänsä sinä hetkenä olisivat avautuneet. Editha näki edessään lihavan miehen, jonka leuka ja kasvot olivat rasvoittuneet, huulet sinipunertavat, silmät verestävät. Kuinkapa tuosta kurkusta olisi voinut muuta lähteä kuin käheä, särkynyt parahdus! Rämisevä raunio oli koko mies!…
Pastori puolestaan oli huomannut, että se unelmien morsian, jonka rinnalle hän oli tahtonut nousta, oli kuihtunut, veretön, harmaantunut nainen, kylmä ja eloton…
Ilta-aurinko tulvi sisään salin valkeille huonekaluille ja puhtoisille seinille, ruusut ikkunassa helottivat. Mutta he tuijottivat toisiinsa kauhistuneina, ikään kuin puukonkärkeä olisi asetettu heidän kaulalleen ja vaadittu heiltä heidän henkeään. Sillä he olivat huomanneet, että laulun side heidän väliltään oli katkennut, että silta heidän henkiensä väliltä oli palanut pois. He tuijottivat toisiinsa kuin kaksi rauniota tulijätön tuhasta.
— Olemme käyneet vanhoiksi, pääsi vihdoin pastorilta ja hän antoi hitaasti sinipunervien, lihavien käsiensä vaipua alas.
Mutta Editha-rouvan silmistä tipahti kyynelkarpalo vaalealle kädelle, joka lepäsi sylissä.
— Kaikki on lopussa, sanoi hän niin hiljaa, että hän tuskin erotti omaa ääntään.
Ja kun hän nousi soittokoneen äärestä, tunsi hän ettei enää koskaan istuutuisi soittamaan sitä säveltä, joka kerran oli liittänyt heidän sielunsa yhteen. Ja hänen silmiensä edessä oli ammottava tyhjyys.
Heille molemmille oli vapautus, kun majuri, hajuten sekä tallilta että navetalta tuli sisään.
— No, pastori, huusi hän reippaasti, — mitä sinun pitikään kertoa
Joutsian nuoresta isännästä!
Silloin pastori kuin henkensä pelastukseksi rupesi soimaamaan Juha Kustaanpoikaa. Hänen täytyi saada ajaa johonkin epätoivoaan ja hän ajoi kaikki Juha Kustaanpoikaan, ikään kuin koko hänen elämänsä turhuus olisi ollut hänen syynsä. Hän vakuutti, että Joutsia oli itserakkain, itsevanhurskain, typerin, poroporvarillisin ja ikävin ihminen maailmassa. Suorastaan vaara paikkakunnalleen, suorastaan eräänlainen rutto. Ja Editha-rouva, joka Helenan tähden aina oli kantanut kaunaa Rason väkeen, kuunteli hehkuvin kasvoin ja päästi tuon tuostakin pienen huudahduksen.
— Minä odotan vain, kiihtyi pastori, — koska hän tulee mestaroimaan minunkin toimiani. Sillä minne minä menenkin, näen aina edessäni hänen ruumiinkantajankasvonsa.
— Mutta hyvät ihmiset, eikö häntä nyt millään saa pois täältä pitäjästä! huudahti Editha-rouva.
— Miten hänet saisi… jolleivät velkamiehet suostuisi hätyyttämään!
— Se on oikein sellaisen uudenaikaisen talonpojan perikuva — sellaisen leveän, raa'an, itsetietoisen talonpojan!
He ärsyttivät toisiaan ja kiihtyivät kiihtymistään. Sillä he olivat epätoivoissaan, kohtalo kuristi heitä kurkusta ja heidän tuskaansa ikään kuin lievensi, kun he puolestaan saivat kuristaa jotakin toista. Ei armahtanut elämä heitä — eivät tahtoneet hekään armahtaa! Siksi he sättivät Joutsian isäntää.
Majuri oli aivan hämmästyksissään.
— Minä, totta puhuen, tuskin muistan, minkänäköinen hän onkaan, sanoi hän.
— Minäpä tahtoisin hänet nähdä, pääsi Edithalta kalseasti.
Ja Editha-rouva keksi, että Joutsian isäntää lähetettäisiin hakemaan.
— Älä nyt ole lapsellinen, sanoi majuri. — Ei ole sanottu, että hän tulisikaan.
— Eikö hän tulisi? leimahti Editha-rouva. — Eikö hän tulisi, jos me lähettäisimme hakemaan?
— Ei tulisi! vakuutti Sand.
— Tulisi kyllä, jos minä lähettäisin noutamaan, selitti majuri.
— Ei tulisi! vakuutti Sand yhä.
Jo kiihtyi majurikin.
— Hän tulee, jos minä tahdon, mutta minusta on turhaa häntä kutsua, kun ei hänelle ole asiaa.
— Koetetaan! rukoili Editha. — Minä tahtoisin nähdä, uskaltaisiko hän meitä vastustaa.
He kiistelivät puolen tuntisen.
Kuski lähetettiin Joutsiaan.
Tietäähän sen, että Saarlan herrasväet suuttuivat Joutsian isännälle. Asia tuli vielä mutkikkaammaksi sen vuoksi, että Magnus kotiin palatessaan asettui isännän puolelle.
Veljekset Juha ja Kalle eivät koskaan saaneet tietää, mitä asiaa
Saarlan herralla olisi ollut Joutsian isännälle. Mutta pian alkoi
Joutsiassa lappaa miehiä, jotka sanoivat asiansa suoraan silmiin.
Ensin tuli rikkaan Heikkilän isäntä. Hän tuli sanomaan irti lainaa.
Juha hätääntyi hiukan ja hänen poskipäänsä rupesivat hohtamaan. Hänestä oli vastenmielistä aina pyytää apua Kallelta. Mutta mikäpä auttoi!
Tuskin hän oli kuitenkaan saanut tämän asian järjestetyksi, kun tuli toinen velkamies, Ahtialan isäntä, samalle asialle.
Silloin Juha jo hätääntyi toden teolla. Mikä kumma heidät nyt pani kiristämään kaikki yhtaikaa?… Kunhan ei olisi kauppias tai pappi yllyttänyt heitä!
Kolmas, pahin velkoja, Siiron lautamies, oli kuitenkin vielä tulematta, ja kun hän eräänä päivänä ilmestyi Joutsian pihaan, arvasi Juha paikalla, mitä hän tahtoi.
Lautamies oli kovin kohtelias, pyysi anteeksi ja selitti, että hän rakentaisi uutta navettaa ja tarvitsisi rahojaan siihen. Tiesihän Juha, kuten tiesi koko Keihäsjärvi, että hänellä oli rahoja pankit täynnä…
Mutta ei tarvinnut muuta kuin nähdä Hallpumin ja Akselin katseet, niin tiesi, mistä irtisanomiset aiheutuivat. Akseli oli asettunut Tulettäneen. Eikä hänellä muuta työtä ollut kuin ostella tukkimetsiä ja vahingoittaa lankoa.
Juha hikoili ja tuskitteli. Ei tahtonut maittaa ruoka eikä uni eikä luistaa työ. Ei ollut niinkään helppoa mennä pyytämään apua veljeltä ja sisarten miehiltä, vaikka nämä olivatkin varoissaan. Aina sen sai sanotuksi, että anna kuormallinen heiniä, mutta tässä oli kysymys tuhansista ruplista.
Juhan miettiessä selviytymistä tukalasta tilasta rupesi hänen mieltään paisuttamaan hirveä, uusi tunne, jollaista ei hän ollut ajatellut itsessään löytyvänkään. Hän rupesi vihaamaan. Hän vihasi Akselia, hän vihasi kauppiasta, hänen perhettään, jopa hänen palvelijoitaankin. Kun olisi päässyt näkemästä Tulettänen rakennuksia! Mutta ne olivat alituisesti silmien alla, jos minne kääntyi.
Hän koetti pitää päätään sillä lailla, ettei näkisi Tulettäneä — viha teki hänet aivan lapsimaiseksi! Hän karttoi ja pakeni kauppiaan väkeä. Mutta kauppias laittautui kuin kiusanteolla hänen tielleen ja kun Juha vain hänet näki, leimahti hänen sisässään pahasti, päähän syöksyi verta ja kädet pullistuivat nyrkeiksi. Lienevätkö vanhemmat opettaneet lapsiaan, vai minkä tähden he lienevät tottuneet sellaisiksi, että he isännän astuessa ohitse ilmestyivät aidan taa, pistivät esiin kielensä ja härnäsivät. Silloin teki Juha Kustaanpojan mieli ottaa kivi ja nakata se menemään, ikään kuin he olisivat olleet harakoita tai variksia… Ja kun kauppiaan lantakuormaa vedätettiin rantaan ja Hallpumska iljankoisella tiellä asteli sen perässä, ajatteli Juha, että kun lankeaisikin niskansa nurin!