—Onko lyönyt?
—Onhan toki, sanoi tyttö silmät säteillen. Vaan sitten suuteli ja itki ja pyysi anteeksi.
—Annoitko?
—Annoin jo ennen, kuin oli pyytänytkään.
—Eikö tehnyt mielesi lyödä takaisin?
—Ai ei, ei toki—tiesin: kun lyö, taas katuu ja on hyvä. Yhdessä itkettiin ja sitten naurettiin.
Anjaa huudettiin. Hän livahti pois, mutta sanoi tulevansa kohta taas takaisin. Mutta Marja kysyi itseltään uudelleen ja taas uudelleen: Miten saatoin minä antaa sen itseäni sillä tavalla lumota? Mikä meni minuun huumaus sinä sunnuntaipäivänä? Mitä lähdin minä täältä hakemaan? En saanut sitä, mitä lähdin hakemaan, sain sen, mitä en lähtenyt. Tuon tuossa keinussa, ikuisen muiston, niin isänsä näköisen, että on häntä vaikea katsellakseni.—Ja häneltä pääsi toivotus, pääsi, vaikka sitä vastusti, vaikka koetti tukkia siltä tien, pääsi ryöstäytymään rinnasta toivotus: … jos olisitkin Juhan poika! jos olisit vaikka vaivainen, vaikka minkä näköinen, kunhan olisit Juhan poika! Vaan et ole. Häneltä jo vuosia sitten aittaani telkitsime, tuolle tulijalle lensin syliin kuin lepakko valkeaan vaatteeseen. Tässä olen, siipirikkona, heidän huonoimmassa huoneessaan, orjan osaa odottamassa, minä, joka yhä voisin siellä omassa talossani, yhdessä rakentamassamme, emäntänä käskeä ja hallita, ja Juha noudattaisi pienimmänkin mielitekoni. Nyt siellä anoppi emännöi, minun tiloillani, leivät leipoo, lehmät lypsää ja ruokkii: hänelle ne parsistaan ynäjää; hänelle rukkini hyrrää, hänelle pystyvalkea takasta leimuaa, hänen on leipomansa leivät tuvan pöydällä tuoksumassa. Jok'ikiselle, joka taloon tulee, se ilkkuen kertoo: »Tässä oli, talon sai, hyvän miehen sai, ei ollut olijata, ei pitäjätä … sanoinhan minä aina, vaan en toki olisi uskonut, että ryssän rekeen lähtee.»—Mitä Juha tehnee, mitä luullee? Ettäkö minut väkisin vietiin? Vaiko, että mielelläni lähdin? Saattaa luulla, että olen hukkunut tai tahallani hukuttautunut? Kunpa sitä luulisi, olisi ehkä helpompi ollaksensa… Soisin, että olisi helpompi ollaksensa.
Anja tuli taas, toi helmassaan piiraiden lämpösiä. Niinkuin olisi hänen mielensä arvannut, pani Marjan kertomaan entisistä oloistaan.
—Minkälainen se oli, jonka olit ennen?
—Minkäkölainen? Semmoinenhan oli, paljon vanhempi minua.
—Mutta hyväkö?
—Mistä sinä sen tiedät, että hyvä?
—Kuulen äänestäsi.
—Hyvähän se olikin, liiankin hyvä. Muut minua vieroivat mierolaista, hän hoiteli ja hyvitteli pienestä tytöstä, lienee soudatellutkin. Lähti salolle, otti mukaansa, kaatoi kasken, sanoi: sinulle kaadan. Teki talon, sanoi: sinulle teen.
—Sinulle teki talon?
—Kaikki sanoi minulle tekevänsä.—Marjalla pulppuili itku kurkussa.—
Yhdessä se tehtiin, karja kasvatettiin.
—Ja hänet jätit? Hän rakensi sinulle talon, ja sinä hennoit hänet jättää?
—Kun se oli, raukka, niin vanha ja vääräsääri.
—Vaikka olisi vähän ollutkin.
—En tiedä. Lumottuko lienen ollut. Häntä välistä kuolevaksi toivoin, saadakseni mieleisemmän.
—Jolle olit ainoa?
Omaa liikutustaan kiukustuen tiuskaisi Marja:
—Ainoa? Vaan minunko sitten piti olla sen ainoa … minunko piti käteni hänen kaulaansa kietoa sentähden, ettei ollut hänellä muita kuin minä? Olisi hänellä minusta nähden saanut olla kuinka monta hyvänsä. Hahhah! Ja jospa pian ottaakin, äitinsä kyllä toimittaa, on ehkä jo toimittanutkin.
—Moitit Shemeikkaa, ettei yhteen tyydy … nyt en ymmärrä, sanoi Anja.
—Enkä minäkään!
Anja oli vaiti, kummastellen suurin silmin Marjaa, häntä ymmärtämättä. Istui hetken äänetönnä, nauratteli sitten vähän aikaa lasta ja livahti pois yhtä äänettömästi kuin oli tullutkin—niinkuin metsän elävä.
Mutta kun Marja taas jäi yksin, yön pitkän lastaan soudattamaan, tuli katumus kahta voimakkaampana. Miksi minä Juha parkaa taas häpäisin? Miksi sanoin: vääräsääri, vaivainen? Ei se milloinkaan toista ota.— »Jolle olit ainoa?» sanoi—niinpä niin. Jätin sen, jolle olin ainoa, ja heitime sille, jolle en ole mitään. Joka hoiti ja huolehti minua kuin isä lastaan. Joka oli kuin isä orvolle.
Isä? jysähti hänen mieleensä. Isäpä todellakin. Enemmänhän se on ollutkin minulle niinkuin isä. Ja melkein jo tyytynytkin olemaan kuin isä. Eihän se vanha mies enää. Jos pyrkisin hänen luokseen niinkuin isän. Menisin niinkuin erehtynyt tyttö isänsä luo. Pyytäisin anteeksi niinkuin isältä? Jos olisi tuossa edessäni, polvilleen eteensä lankeisin, jälessään laahaisin, itkisin, anoisin anteeksi, tunnustaisin kaikki. Se antaisi anteeksi. Ja Marjasta tuntui ihan varmalta, että se antaa anteeksi—tuntui siltä hämärässä saunassa, lasta rinnallaan pitäessään, tuntui vielä varmemmalta pienokaisen vipukeinussa keveästi hengittäessä, kaikkein varmimmalta, kun hän ulos pistäytyen katseli tuikkivia tähtiä pakastavalla kevättalvi-taivaalla ja kun sieltä tultua hiljaa vuoteelleen nyykähti.——
Anja istuu taas ja puhelee. Anja puhuu aina Shemeikasta. Häntä odotetaan joka päivä tulevaksi. Ei tiedetä, milloin tulee ja missä on, mutta kaikki on valmiina, tulkoon milloin hyvänsä. Kun on syksytalven Ruijat ja Vienat miehineen kiertänyt nahkain ostossa, on kevättalvella tästä kautta jokavuotinen matkansa etelään. Kauan eivät jouda kotona viipymään, päivän pari, enintään viikon. Silloin on juhlat ja suuret karkelot. Silloin kaikki tytöt parhaimpiinsa pukeutuvat.
—Silloin sinäkin, Marja, panet päällesi silkit ja soljet—panethan?
—Ei minulla ole silkkejä eikä solkia.
—On sinulla. Emäntä antaa ne sinulle, niinkuin muillekin tytöille, kaikille samanlaiset.
—Vai kaikille samanlaiset, naurahti Marja.
—Ettei toinen toistaan kadehtisi.
—Kun olen näissä omissani, sitä vähemmän kadehditte.
—Noissako nokisissasiko tulisit kisatupaan?
—Jos tulen, tulen näissä.
—Ei saa tuommoisissa kukaan tulla. Siitä Shemeikka kovin pahastuisi. Sinut puetaan ja poikasi kanssa. Kun Shemeikka tuvan peräpenkillä istuu ja tulijaissaijua särpää, silloin sinä ovesta sisään astut, poika käsivarrellasi, ja hänet isänsä syliin lennätät.
—En milloinkaan, en milloinkaan! sanoi Marja, kiihkeästi torjuen, posket leimahtaen.
—Kovin pahastuvat, jos et tee, niinkuin pyytävät.
—En milloinkaan, en milloinkaan minä tätä poikaa sen miehen polvelle laske!
—Mutta minnekäs sinä sen panet?
—Lähden täältä, kotiini vien.
—Ei ne päästä—eivät ne sinulle ainakaan lasta anna. Leppyisit viimeinkin, Marja, ja lepytkin, kun tulee.
—Ei minulle lähtiessään edes hyvästiä heittänyt. Jos tahtonee lapsensa nähdä, tulkoon tänne.
—Kovin olet sydämikkö.
—Niin olen.
Mutta ei Marja saanut mielestään Shemeikkaa, kuinka koettikin. Valvoi vasten tahtoaankin yölläkin, koirien haukuntaa kuunnellen. Ne milloin yökaudet ulvoivat ylhäällä pihatörmällä, ikäänkuin toivotellen, aavistellen isäntää tulevaksi, milloin täyttä kurkkua haukkuen karkasivat jäälle, niinkuin hän jo olisi ollut siellä, riemusaatossa pihaan tuotavana. Silloin Marja milloin hiipi ulos ja kuunteli henkeään pidätellen, milloin siitä itseensä suuttuen heittäytyi vuoteelleen ja veti nahkaset korviinsa, ettei kuulisi mitään eikä tarvitsisi mitään heidän tulostaan tietää. Mutta kun koirat eivät haukkuneet eikä mitään kuulunut, silloin hän sitä enemmän näki. Näki Shemeikan milloin edessään seisovan ja Juhalle nauravan, näki hänen kumartuvan ylitsensä kotiaitan rappusilla, näki solakkana saunasta astuvan, näki taas häntä halaavan, häntä vastaan venheestä juoksevan, näki milloin unessa horroksissa, milloin ilmisissä.
Kerran näki niin selvästi, kuin olisi se siinä ollut: näki ovea avaamassa, työntymässä sisään parta huurussa, sanomassa oven suuhun pysähtyen: »Marja, missä on poika, missä on meidän poika?»
Silloin Marja riensi keinun luo, tempasi pojan syliinsä, kannatti häntä kainaloista lauteiden laidalla… Sinä olet Shemeikan, mustasilmä, solakka, sorjasääri … et ole Juhan, et ole, Jumalan kiitos … etkä tarvitse olla!
Ja kuta enemmän Marja sitten taas koetti olla odottamatta, sitä enemmän hän odotti. Ja vaikka jo tiesi, ettei koirain haukunnan tarvitse mitään merkitä, niin aina hän vavahti, kun ne karkasivat jäälle, jostapäin tulivat kaikki, jotka taloon tulivat.
XII.
Haukkuen ja äristen karkasivat koirat taas eräänä aamuna Marjan saunan peräitse jäälle. Vaan ilosta ulvahdellen ja kurkut kimeinä ryntäsivät sieltä hetken perästä takaisin. Marja tiesi katsomattakin, että se oli Shemeikka, joka nyt viimeinkin tuli sieltä miehineen. Ei ovea avannut, ei luukkua raottanut.
Hetken kuluttua syöksähti Anja tuulena sisään, heittäen vaatemytyn lattialle.—»Tule, Marja, tule! Ne tulivat nyt! Pane päällesi nämä uudet vatteet!»—huusi hän ja käännähti menemään, mutta palasi taas takaisin, temmaten syliinsä Marjan.—»Se suuteli minuakin! Se halasi minua, ja vyötäisistä puristi! 'Ka, olet lihonut ja pulskistunuut, Anja', sanoi, 'mutta yhtä hento on vartesi kuin ennenkin'. Tule pian, Marja! Tule! Sukaise päällesi puhtaat!—Nyt syövät miehet, sitten panevat levolle—illalla on karkelot, lähtevät ehkä jo huomenna. Kuule, sen on parta kasvanut, mutta muuten se on niinkuin ennenkin—kuninkaan poika! Joudu, pian!»
Marja avasi nyytyn. Siinä oli uudet vaatteet hänelle, kirjavat ja koreat, ja lapselle myös. Hän laski ne takaisin nyyttyyn ja sitoi sen kiinni.
Lapsi oli levoton, itki koko päivän eikä huolinut rintaa. Pitkin päivää kuului pihasta ajamista, ääniä ja kellojen kilinää. Hevoset hirnahteli, koirat haukkui. Ei uhallakaan Marja tahtonut siitä mitään tietää. Ei tuotu hänelle ruokaa, eikä sillä väliäkään. Pistäytyessään pimeän tultua ulkona hän näki kaikki paikat valaistuina, tervassoihtuja lumessa talon ympärillä ja nurkissa. Kuului laulua, soittoa ja karkelota. Lapsi oli rauhoittunut ja nukkui. Marja painautui turkki korvissa penkille. Mutta kuta enemmän hän koetti olla kuulematta, sitä enemmän hän kuuli, kuta enemmän koetti olla ajttelematta, sitä enemmän hän ajatteli.
Huomenna ne jo lähtevät … eivät tule takaisin ennenkuin kesällä… Olipa hyvä, että sai Anja parkakin osansa. Kyllä siitä nyt puhetta riittää … joka tuota kuulla jaksanee.
Hänen kurkkuaan kuivasi. Ei ollut vettä ennen haettua. Hän pistihe ulos, nousi pihaan kaivolle ja täytti astiansa. Yhtäkkiä hänet valtasi uteliaisuus ja uhka. Menen katsomaan, koska on kutsuttu, menen näissä omissa arkisissani, niin näkee, niin saa nähdä ihan semmoisena, kuin olen—entisen kultansa kuninkaanpoika. Astun eteensä keskelle lattiaa … tässä olen … tunnetko vielä?
Väkeä tunkeili porstuassa ulos ja sisään. Marja olisi jo peräytynyt, jos olisi päässyt. Täytyi kuitenkin tunkevain tieltä pujahtaa porstuaan. Seinää vasten painautuen hipui hän siinä niin, että pääsi ovensuuhun, josta näki tupaan.
Siellä oli Shemeikka yksin lattialla, kaikki muut kehässä ympärillä. Hän tanssi nuoren naisen ympärillä, ketterän ja pullakan, kierrellen, kaarrellen, ponnahtaen ylös, hihkaisten väliin, sill'aikaa kun tyttö tyynenä, kylmänä ja ylpeänä kierrähteli paikoillaan. Ei tuntenut Marja tyttöä, ei ollut se tästä kylästä, ei vaatteenparsi heikäläistä, mitä lienee ollut. Mahtoi olla joku uusi, ehkä ensikesäiseksi aiottu. Taas nousi Marjassa halu syöstä esiin, temmata tyttöä kädestä ja heittää hänet ulos, hypätä Shemeikan eteen ja huutaa: »Sinulla on lapsi saunassa! Et taida tietää, että sinulla on lapsi saunassa!»
Vaan yhtäkkiä taukosi tanssi kuin kesken katketen siihen, että Shemeikka tarttuen tyttöään kainaloihin nosti hänet korkealle, pyöräytti häntä ilmassa, niin että hameet hulmahtivat orsiin, ja istahutti hänet uunin pankolle, syösten itse ulos viillyttelemään, ihan Marjan ohitse, häntä olkapäähän koskien, sitä huomaamatta.
Samassa alkoi tuvassa kaikkien karkelo. Porstuassa olijat työnsivät
Marjaa edellään, mutta hän käpristihe oven pieleen, pysyäkseen ulkona.
Anja huomasi hänet siinä.
—Marja! huusi hän. Tule sisään, Marja!
—En minä!
Mutta Anja tarttui häntä käteen ja tahtoi vetää väkisin. Marja riuhtaisihe irti ja pääsi piilottautumaan porstuan pimeimpään nurkkaan. Vaan Anja ei hellittänyt.
—Mikset sinä tahdo tulla sisään? Tule nyt.
—Kun minä en tahdo … anna minun olla!
—Kuka ei tahdo mitä? kuului Shemeikka ulko-ovessa seisten sanovan.
—Täällä on Marja!
—Anja, anna minun olla.
—Missä se on? kysyi Shemeikka, tarttuen soihtuun, joka paloi ulos ovesta, jättäen porstuan pimeäksi.
—Täällä, täällä!
Shemeikka tuli ja valaisi Marjaa, joka ensin oli painautunut nurkkaan, mutta nyt oikaisihe ja seisoi Shemeikan edessä katsoen häntä uhmaten silmiin. Sitten hän yhtäkkiä löi soihdun hänen kädestään sammuksiin ja karkasi ulos.
Shemeikan silmissä oli ensin ollut utelias ilme, sitten kuin pettynyt ja välinpitämätön, viimein hänen suunsa ympärillä oli värähtänyt niinkuin hän olisi nähnyt jotakin vastenmielistä.
Mutta Marjan silmissä oli Shemeikka ollut komeampi kuin koskaan ennen. Ja kun hän itkuun parahtaen heittihe saunan penkille pitkäkseen, ei hän tiennyt, itkikö sitä, millaisena hän oli nähnyt Shemeikan, vaiko sitä, millaisena Shemeikka hänet.
Miksi meninkään sinne? Miksi menin sinne näissä nokisissa, ryysyisissä vaatteissani enkä pukeutunut niinkuin muut, vaikka minulla olisi ollut juhlavaatteet niinkuin heilläkin? Ehkä se inhosikin vaatteitani eikä minua? Ehkä tulee vielä tänne? Jos se kuitenkin tulee? Sen täytyy tulla, ainakin lastaan katsomaan, vaikkei tulisikaan minua. Ei vanha emäntä eikä Anja päästä häntä menemään meitä näkemättä.
Hän pisteli päreitä seinänrakoihin ja sytytti ne, avasi uudelleen nyytyn, jonka Anja oli tuonut, kapaloi lapsen emännän antamiin vöihin, ja puki itsensä niihin, jotka emäntä oli hänelle ompeluttanut. Sitten hän istui koko yön odottaen ja vaihtaen uusia päreitä palaneiden sijaan.
Ei hän tiedä itsekään, mitä varten häntä odottaa, mitä aikoo hänelle sanoa. Sen vain, että Shemeikan täytyy tulla, että se ei voi, eikä saa mennä, täällä käymättä.
Kuuluu yhä melua ja iloa ja hoilotusta ylhäältä pihasta, ja välistä hän on kuulevinaan Shemeikan naurun naisten huudahduksien lomasta. Se tulee sitten, kun kaikki ovat menneet. Se tulee aivan varmaan ainakin huomenaamuna ennen lähtöään.
Aamupuoleen yötä Marja nukahti, mutta heräsi yhtäkkiä kavioiden töminään, rekien narinaan, miesten huikkauksiin ja tiukujen kilinään. Jonkun reki rusahti saunan nurkkaan, niin että karsta katkesi päreestä. Meteli kulki ohitse kuin raepilvi, jäälle häipyen. Kun Marja avasi luukun, oli jo päivä. Piha oli tyhjä, reet ja hevoset poissa, naiset huiskuttivat sieltä liinojaan niille, jotka täyttä karkua laskettivat jäätä myöten pois.
Se meni! Se ei tullut edes katsomaan, ei tullut katsomaan edes omaa lastaan. Hän riisti pois vaatteet, joihin oli pukenut lapsensa ja itsensä, ja sulloi ne takaisin nyyttyyn.
Se ei välitä sinusta, isä lapsestaan, edes sen vertaa, että tulisi katsomaan ja ottaisi syliinsä! Ja olkoon, olkoon! On sinulla raukalla äiti … on äiti … tule tänne! Marja pyöri lattialla puoleksi itkien, puoleksi nauraen, lapsi sylissään, sitä suudellen ja rintaansa puristaen.
Kuului tulevan joku. Marja tempasi luudan, alkaen lakaista lattiata. Se oli vanha emäntä, joka tuli. Ei ollut kasvoissa samaa mielittelevää ilmettä kuin ennen.
—Eivät kelvanneet vaatteeni Ruotsin rikkaalle, olivat hänestä kai liian huonot, oli kai parempi omissa ryysyissään näyttehille tulla. Viedään sitten pois.
—Saa ne viedä, sanoi Marja, koettaen sanoa sen hiljaisesti ja nöyrästi, toivoen, että emäntä menisi sen enemmittä. Mutta emäntä oli tullut sanomaan jotakin.
—Ne menivät … se meni nyt…
Marja ei vastannut.
—Eikä tiedä, milloin tulee takaisin. Kauan viipyy matkallaan, paljon on myytävää, monet markkinat on käytävänään, Moskovat, Novgorodit kaikki mitkä lie. Isot oli kuormat, suuret oli saaliit, hyvin oli vedellyt, halvalla oli saanut … saahan se, onhan se kaupan mies, Shemeikka. Mene tiedä minkä Venäjän pohatan tytön sieltä vielä tuo. »Tuo», sanoin, »Tuo kerran semmoinen, jonka saatat suoraan kotiisi tuoda, elä häntä enää kalasaunallesi jätä!»
—Mitä te siitä minulle kerrotte … mitä se minuun kuuluu?
—No, elähän nyt. Kävikö edes katsomassakaan?
—Ei iljennyt. Ymmärsi hävetä. Ja hyvä oli. Jos olisi tullut, tuosta olisi saanut.
—Sinäkö, orja, isäntääsi luudalla? Ettet häpeä, senkin ruotsikko!
Vanha emäntä suuttui niin, että hänen täytyi istuutua penkille ja siitä puhua:
—En aikonut sanoa, mutta nyt sanon, vaikken sinua sääliessäni aikonut sanoa. »Käy toki katsomassa Ruotsista ryöstämääsi, ennenkuin lähdet», sanoin. »Käy katsomassa häntä ja lastasi, on sinulla tuolla saunassa sievä poika», sanoin.—»Johan tuon näin», sanoi. »On otsansa rypyssä ja hiusmartonsa näivettynyt, kaula kuivettunut, maha pullistunut»—niin sanoi. »Käyhän kuitenkin», sanoin, »se on sentähden semmoinen, kun on sinua siellä itkenyt»…
—Se oli valhe, minä en ole häntä itkenyt! tiuskaisi Marja.
—»Kyllä se siitä sinulle vielä kaunistuu», sanoin
—En ikinä minä sille…!
—Puolustelin sinua, vaan eipä olisikaan näkynyt pitävän.
—Päästäkää minut pois täältä! huusi Marja.
—Pois—minne?
—Antakaa minulle sukset ja kelkka ja antakaa minun mennä!
—Ja minne sinä menisit?
—Sinne, mistä tulin!
—Talven selkään? Tuskin kuukautisen lapsen kanssa? Lumiselle salolle sen kera nääntymään?
—Vaikka nääntyisimmekin.
—Nyt en kehtaa kuunnella, sanoi emäntä ja nousi loukkaantuneena mennäkseen.—Mennet itse, minne mielesi tekee, mutta poikaa et vie.
—Poika on minun.
—Poika on Shemeikan.
—Äitinsä on lapsi, jota isänsä ei omista.
—Mutta meillä on lapsi talon, jossa se syntyy. Ja se on silloin omistettu, kun on tähän otettu. Häpeisit toki. Onpa sinua. Ensin heitäkse sen kaulaan, jättää miehensä ja kotinsa ja kaikki ja lähtee vieraan matkaan. Täällä häntä hoidetaan ja vaalitaan, ja pidettäisiin kuin parasta vierasta. Tämä ei kun äksyttelee ja kiukuttelee. Tuota pitäisi vielä tulla katsomaan ja houkuttelemaan ja hyvittelemään, kun ei välitä edes sen vertaa, että panisi puhdasta päälleen toisten kisoihin. Saa hävetä silmät korvat täyteen koko maailman edessä, että täällä Shemeikan tyttöä ryysyissä pidetään, ehkä vielä nälällä kidutetaan. Vaan sitä kai tahdotkin. Täällä saunassa väkisin värjöttelet, vaikka olisi sijaa muuallakin. Vai vielä pois, että sanottaisiin, että on ajettu Shemeikan tyttö lapsineen taipalen selkään. Heitä kerrassa pois semmoiset tuumat! Puhu vielä kerran suksista ja kelkoista, niin otan lapsesi ja salpaan sinut itsesi telkien taa!
Marja hätkähti, se ehkä tarkoitti totta.
Mutta vanha emäntä oli jo heltynyt omia kovia sanojaan.
—Ka, elähän pahastu, puhui hän, palaten ovelta sisään. Enhän minä sitä sano, ettei sen pitänyt tulla poikaansa katsomaan. Vaan semmoisia ne on Shemeikat, semmoinen oli isänsäkin. Onhan ruokotonta, että sillä pitää olla joka kesä uusi. Nyt alkaa heitä tuoda talvellakin. Mikä lie ollut sekin, näithän sen, jonka kera kisasi koko ajan, muista mitään välittämättä. Mikä lie ollut, ihan ummikko, venakko, Serahviina joku. »Vie sinne, mistä olet tuonutkin», sanoin, »on heistä minulle kylläksi kiusaa ja huolta entisistäkin. Millä minä heidät kaikki elätän?»
—Elähän nyt, Marjueni, kyllähän minä sinusta ja lapsestasi huolen pidän. Katsotaanhan, kunhan kesään eletään. Olisit mieleinen minulle, mieleisempi kuin kukaan heistä … vaikka onhan Anjakin…
—Elkäähän nyt, hyvä emäntä … enhän minä… Heiltä oli molemmilta päässyt itku.
Eräänä narisevana pakkasaamuna koirat taas olivat karanneet jäälle jotakin tulijaa vastaan ja haukuttavansa kanssa ärhennellen ja kiihtymistään kiihtyen saapuneet saunan kohdalle. Ovi aukesi, mutta painautui kiinni samassa. Lapsi oli säikähtänyt rähinää ja parahtanut itkemään.
—Ka, lapsi … elä itke, en minä päästä koiria, kuului miehen ääni oven takaa.
Tulija kuului häätelevän koiria ja nousevan pihaan. Pihasta kiellettiin koiria, ja ne vaikenivat heti. Marja raotti luukkua, mutta paiskasi sen samassa kiinni.
—Juha!
Marja oli vaipunut penkille, pyörtymäisillään… Se oli ollut tuossa, oli ovea avannut, oli katsonut tänne sisään. Se oli kuullut lapsen huudon, se oli sitä rauhoittaakseen painanut oven takaisin kiinni eikä tullut sisään… Mitä hän on täällä? Minuako kuulustelemassa? Minuako etsimässä? Ilmaisevatko ne minut? Silloin se tappaa meidät! Marja hypähti ylös, tempasi lapsensa keinusta, paetakseen jonnekin, oli jo ulkona, mutta syöksähti takaisin, lennätti lapsen takaisin keinuun paetakseen yksin. Hervahti, uupui, pääsemättä paikaltaan, vaipui penkille, saamatta jäsentäkään liikahtamaan.
Saatuaan sen verran voimiaan takaisin, että siihen kykeni, raotti hän luukkua. Juha seisoi pihalla, ympärillään ryhmä naisia. Hän näytti kyselevän, ja naiset vastaavan käsien liikkeillä, niinkuin olisivat sanoneet: emme suinkaan tiedä … ei täällä vain ole ketään näkynyt… Nyt tulee vanha emäntä ulos ja näyttää pyytävän sisään. Juha epäröi, mutta asettaa sitten suksensa hankeen ja menee sisään.
Marja väijyy siinä, luukusta tuijottaen kuin mättään juureen painautunut riekko, jota kettu kiertää. Milloin se tulee sieltä? Ilmaisevatko ne minut? Neuvovatko ne sen tänne? Nyt tulee Anja…
Anja oli puhaltautunut ulos pirtistä ja juoksi rantaan, minkä pääsi.
—Se on täällä … se on se!
—Tiedän, mitä se tahtoo?
—Mistä sinä tiedät? Näitkö?
—Näin, näin … mitä se tahtoo? Sanoitteko, että minä olen täällä?
—Emmehän toki … me arvattiin heti…
—Vaan jos muualla ilmaisevat?
—Ei ne—emäntä pani jo sanan kylään.
—Nyt se tulee!
Juha oli ilmaantunut rappusille, emännän seuraamana. Hän laskeutui niitä alas ja astui raukeana, kumarissa, kontti selässään suksiensa luo. Ei noussut niille, vaan kantoi ne alas jyrkimmästä rantatörmästä, jota ei näkynyt uskaltavan laskea.
—Se lähtee jo, kuiskasi Anja.
—Jos se tulee tänne, sano, että lapsi on sinun … ja että minut on väkisin viety…
—Ei se tule tänne, jo panee suksia jalkaansa.
He katsoivat molemmat luukun raosta. Jo kauas näki Marja häikäisevässä hankiaispaisteessa joka napin Juhan kuluneessa turkissa, joka ompeleen hänen paikkaisissa kengissään, joka rypyn hänen uupuneissa kasvoissaan. On antanut partansa kasvaa, se on harmaa ja takkuinen. Silmät ovat syvällä päässä, niissä on raukea ilme niinkuin silloin, kun hän päiväkaudet metsää kulettuaan uupuneena ja nälkäisenä tuli kotiin. Niissä on ilme niinkuin kulkijan silmissä, joka ei ole saanut yösijaa eikä tiedä, minne lähtisi, silmien harhaillessa taivaalle ja taivaalta maahan, suu auki. Ei kertaakaan satu hänen silmänsä saunaan, hän ei näytä sitä huomaavankaan, vaikka on pysähtynyt aivan sen eteen…
Hän katsahtaa takaisin taloon, josta on tullut, tarkastaa toisia taloja toisella puolen järven, rykii, lykkää suksensa menemään ja liukuu jäälle.
—Voi, että tuo minua säälittää, kuiskaa Anja. Etsii sinua ontoin silmin kuin kuollutta. Että raatsikin Shemeikka sinut häneltä ryöstää?
—Kunpa olisi ryöstänytkin, vaan kun mielelläni menin … minä lähden…
Marja puhalsihe ovelle. Mutta, kun hän sysäsi sen auki, seisoi siinä vanha emäntä, sulkien tien.
XIII.
—Taas se siinä pälyy, sanoi Juhan äiti ylenkatseellisesti rukkinsa takaa.
Juha, joka taas oli istunut ikkunassa, metsän rantaan tähystämässä, vastasi säpsähtäen:
—Enhän minä sitä päly.
—Vaikka se nyt joskus maailmassa tulisikin sieltä, minne niin mielellään meni.
—Lieneekö tuo mielellään mennyt, eihän sitä tiedä, sanoi Juha säyseästi.
— … niin ei se sieltä ainakaan tässä keväthölseessä tule. Olisi tullut jo hankiaisten aikana, jos on tullakseen.
Hankiaisten aikana, sehän oli ollut Juhankin toivo, hänen viimeinen toivonsa.
—Eipä saata tulla … eihän se.
Mutta yhtäkkiä tapasi hänet vihansa puuskaus:
—Vaan jos se tulee ja te olette häntä syyttä parjannut…
—Niin mitä?
—Niin, silloin tiedätte, ettette ole talossa yötä yht'aikaa.
—Kyllä lähden, naurahti äiti tyynesti, kehräystään keskeyttämättä.
Kyllä lähden käskemättäkin, jos se kerran tulee.
Äidin varmuus vei Juhalta hänen omansa. Eihän se taida enää tulla eikä tulekaan … missä lienee, lieneekö elossakaan enää, koska en saanut hänestä siellä vähintäkään vihiä. Jos se sen koskeen upotti, tekosensa tehtyään.
Mutta yhä hän kuitenkin odotti, kun ei muutakaan osannut, odotti pihasalla ollessaan, odotti ulkotöissä. Odotti kevätkalassa, aidanpanossa, kaskenhakkuussa, koko kevään pahimpain tulvainkin aikana. Ei tullut. Mutta kesällä se varmasti tulee. Jos ei tule tänä kesänä niin tulee toisena. Onhan nähty, että sotavuosinakin viedyt tulevat takaisin kymmenien vuosien päästä. Sentähden pitää kaikki olla täällä sitä varten valmiina. Täällä ei saa mikään näyttää siltä, niinkuin olisi ajateltu, ettei se tule. Miksi minä nakkasin sen aitan avaimen järveen? Ja Juha teki tiirikan, ja kesemmällä eräänä pyhänä, kun äitinsä oli kirkolla, hän avasi oven ja sanoi piialle:
—Pitää laittaa Marjan huone siihen kuntoon, missä se oli mennä kesänä.
Tyttö riemastui niin, että vesi kiehahti silmään. Se puhaltausi siitä aittaan, mutta palasi takaisin puolitiestä ja sanoi:
—Isäntä, minä en usko—minä en sitä usko…
—Ettäkö milloinkaan tulee?
—Ei, vaan että meni mielellään.
—Sanoithan itse nähneesi?
—En nähnyt … en tiedä, lienenkö nähnyt, vaikka luulin…
—Mitä sinä sitten oikein näit?
—Sen näin, että se rannalta tempasi emännän ja että emäntä ei kyllä huutanut apua, mutta mitä se? Saattoihan säikähtää niin, ettei saanut ääneen.
—Vaan eikös ollut uhannut äidille?
—En usko! Sitä ei ollut kukaan kuulemassa. Vaan sen näin, että kun se vieras sinä pyhänä kierteli ja seuraili, niin Marja aina nousi ja lähti pois … tuostakin aitan rappusilta, kun se lähenteli ja tunkeutui viereen … sen näin, puhukoon vanha emäntä mitä tahansa.—
Tyttö intoutui yhä enemmän:
—Marja olisi ennemmin antanut vaikka tappaa itsensä. Ja saattaa olla vaikka koskessa, koska ette häntä löytänyt eikä siellä kukaan hänestä tiennyt. Mutta mielellään hän ei mennyt. Ja minkä tähden se semmoinen puhe on pantu minun syykseni, että minä olen sen nähnyt tai sanonut mielellään menneen, joka en ole—kun olen itkenyt kuollakseni!
—Elä nyt, Kaisa, itke, enhän minä ole uskonut.
—Olette tekin, itsekin olette semmoista omasta emännästänne uskonut.
Vielä suuremmalla varmuudella odotti Juha nyt Marjaa. Kulki niinkuin siinä huumeessa, näki keskellä päivää näkyjä siinä unessaan. Milloin se käveli ilmi elävänä hänen edessään polulla, milloin näytti lypsävän lehmiä tarhassa, milloin kuului huutavan venettä toiselta puolen kosken, suvannon takaa; milloin uskoo Juha hänen jo nukkuvan aitassaan ja raottaa yöllä kotiin tullessaan hiljaa ovea. Se tulee, tulipahan, milloin tulee, mutta se tulee. Ja tulkoonpa vaikka kymmenen vuoden kuluttua, kunhan tulee. Koska häntä odotan eikä hän ole mielestäni mennyt, niin juuri sentähden tulee, jos vain elossa lienee… Ja että töissäkin ollessaan, kaskellaan tai järvellä kalassa, heti tietäisi Marjan tulleen, rakensi Juha tuvan taa mäen rinteelle hongikon alle risukasan Kaisan sytytettäväksi, silloin kun Marja oli tullut.
… Hulluttelen, ajatteli hän kuitenkin eräänä päivänä taas istuessaan kaskensa laidassa vaaran rinteellä, josta ties monennen kerran oli tähystellyt kotiin. Ei se tule, Kaisa valehteli minun mielikseni. Tai uskoo sitä, mitä tahtoo uskoa. Ei Marja ole minusta milloinkaan välittänyt. Vaikka ei olisikaan ensin mielellään mennyt, niin ehkä se hänet on siellä vähitellen viehätellyt, niin että viihtyy ja jää. Se on nähty. Mitäpä minusta olisikaan enää, kun ei ole ollut ennenkään, yhä vanhentuneemmasta. Sama kiusa. Olisi itselleenkin parempi, jos ei enää tulisi. Olisin joutanut jäädä sinne ulapalle, pyry-yönä, kun putosin sulaan railoon. Mikä häntä muutamain henkeä pitäneekin vireillä?
Juha istui kaskensa laidassa. Kun ei enää jaksanut toivoa, oli, niinkuin olisi päästänyt venheensä vesien viedä, jota tähän asti oli pitänyt kiinni. Se meni kuin myötävirrassa ja katosi katoamistaan… Lehto on kaadettu kohta vaaran huipulle asti; pian ei ole enää mitään kaatamista tämän vaaran rinteellä. Onhan tässä jo minulle. Mitä mä enää aherran? Siihen menivät miehen suunnitelmat: ei vaimoa, ei lasta, ei kuin äkäinen, ilkiö äiti ja muu sydämetön suku. Heille tämän raadoin. Kun ei olisi mennyt Marja, niin kerran kuoltuani ja talon saatuaan olisi ottanut uuden miehen ja sille saanut lapsen—niin olisihan raateistani jotakin. Vaan samapa tuokin.
Hän lähti astumaan alas vaaralta. Oli satanut, jalka lipesi liukkaalla tiellä. Joka askeleella koski ronkkoon, joka sen karhun pureman jäleltä aina oli ollut vähän kipeä, ja sen Karjalassa hiihdon jälkeen yhä ärtynyt—
Mutta mitä ne lehmät siellä?
Kellokas tuntui olevan juoksussa alempana notkossa. Kello kuului lyövän kahakäteen niinkuin silloin, kun elukka on kiivaassa kulussa. Väliin mölähtelivät, ei niinkuin jonkun ajamina, vaan niinkuin olisivat itse jotakin edellään ajaneet. Se oli kuin kesälaitumelle päässeiden ilon ammuntaa. Kun ei Juha siitä, missä kulki, nähnyt tielle, siirtyi hän ylemmä, josta näki paikan, mistä notkotie nousi ensin aholle ja siitä sen yli pihaan päin. Yksi lehmistä nousee juuri aholle, pää pystyssä ja häntä korkealla. Se pysähtyy ja katsoo jälelleen. Kohta tulee toinen, täyttä juoksua, ja sen vieressä kellon kantimessa kiikkuen naisihminen. Jälestä tulevat vielä toiset kaksi lehmää, ja nyt ne kulettavat sitä kuin keskessään. Juha ei voi nähdä, kuka se on, kun ne katoavat hetkeksi lepikkoon, tulevat taas esiin ja taas katoavat. Nainen koettaa häädellä niitä, ne tavoittelevat häntä kuin nuollakseen.
Aavistus rinnassaan puhallaikse Juha kaiken, minkä kerkiää, alas notkoon, ei malta seurata tietä, joka kiertää notkon, vaan karkaa suoraan.
Se on Marja, se ei voi olla kukaan muu kuin Marja! Hän on palannut, lehmänsä ovat hänet tunteneet. Aholla löytää hän huivin maasta. Se on Karjalan naisten huiveja. Se on Marja!
Kun hän lähestyy pihaa, näkee hän lehmät tarhassa päät pystyssä ynyämässä aidan yli pihaan. Koira ulakehtelee, vyyhtee pihamaata, tullen näkyviin navettarakennuksen takaa ja sinne taas kadoten. Pyörähtäessään nurkan ympäri Juha näkee Marjan lähestymässä tuvan rappuja. Äiti tulee samassa rapuille, tyhjä lypsinkiulu kädessä, uhkaa sillä ja huutaa:
—Tästä et tule!
Marja peräytyy, horjahtaa ja lyykistyy maahan. Äiti kohottaa uudelleen rainnan. Maailma savuaa Juhan silmissä, hän karjaisee, juoksee luo ja tempaa rainnan äitinsä kädestä ja murskaa sen kappaleiksi pihakiviin. Sitten heittää hän äitinsä menemään pitkin pihamaata. Äiti hyökkää kirkuen takaisin ja aikoo uudelleen käydä Marjan kimppuun:
—Vieläkö sinä ilkesit tulla takaisin, venäläisen lutka?
Vielä kerran heittää Juha hänet pois ja sanoo hengästyneenä ja sammaltaen Marjalle:
—Kä-käy sisään—käyhän sisään…
Marja on noussut ja pakenee tupaan.
Juha aikoo mennä jälestä, mutta ei saa mennyksi. Menee porstuaan, mutta palaa takaisin. Hänen täytyy sanoa äidille, että—ei, hänen täytyy ensin sanoa Marjalle, että ei pidä…
Äiti menee vihasta äykkäen aittaansa. Juha palaa porstuaan ja rientää pirttiin. Marja on karsinassa penkillä, melkein nurkkaan kyyristyneenä, helmassa nyytty, kädet kasvoilla. Se nyyhkyttää … tietäähän sen, minkä tähden se itkee. Ja Juha kääntyy takaisin ulos. Se on sanottava heti.
—Jos teette tai sanotte Marjalle mitään…! huutaa hän aitan ovelta.
—Minä sanoin jo!
—Teidän on heti huomenna lähdettävä.
—Minä lähden jo tänä iltana!
—Että saatoitte sillä tavalla ottaa vastaan?
—Minä saatan.
—Le-le-lehmilläkin on…
Juha aikoi sanoa, että lehmilläkin on enemmän sydäntä, mutta ei saanut sitä liikutukseltaan sanotuksi ja kääntyi tupaan.
Marja oli siirtynyt ikkunaan ja katseli siitä ulos, syrjin tupaan, kääntämättä päätään Juhan tullessa.
—Saat olla huoletta … ei se sinulle enää mitään … se lähtee jo…
—Ei minun tähteni tarvitse, sanoi Marja raukeasti, tuskin kuuluvasti
—Se lähtee jo.
Juha ei vielä oikein uskaltanut katsella Marjaa. Nyt hän näki hänet. Sen olivat posket ontot, nenänpää oli terävä, rinta painunut, palmikko, joka ennen oli täyteläisenä vyötäisiä tavoitellut, pisti huivin alta esiin hienona kuin pellavavihko. Vaatteet olivat märät, monesta paikasta repaleet.
Juhan päähän jysähti, että sillähän täytyy olla nälkä. Missä on Kaisa?
Kaisa syöksähti samassa sisään:
—Onko emäntä tullut? Missä se on? Sanoinhan minä sen!—Voi, kuinka ovat teitä pahasti pidelleet!
Kaisalta pääsi itku. Mutta Juha tiuskaisi hänelle:
—Mene toimittamaan syömistä!
Samassa hän jo itse nilkuttaa ruokahuoneeseen, saa sieltä käteensä lampaansorkan ja palan leipää ja rientää niiden kanssa tupaan.
—Syöhän nyt, sinulla mahtaa olla nälkä.
—Menisin mieluummin levolle.
—Levolle … kyllä, kyllä … mutta minkätähden se ei tuo sitä voita … eikä maitoa…?
Kaisa oli panemassa voita lautaselle ruokahuoneessa.
—Niin, niin, se on hyvä, ja maitoa kanssa
Juha rupesi ottamaan maitopyttyä hyllyltä.
—Elkää sitä, lypsetään tuoretta … missä on rainta?
—Se meni rikki. Viehän se voi … minä lypsän … vaikka tu-tuoppiin.
—Se on piimässä.
—Minä menen pesemään … viehän sinä se voi…
Juha riensi kaivolle tuoppia pesemään. Kaisa tuli siihen, otti sen ja hyppäsi aidan yli tarhaan.
—Minä kun olin lehmiä hakemassa, puhui Kaisa, niin kun lehmät ryöstäytyivät kotiin päin … enkähän minä arvannut, että ne emännän jälestä … luulin heidän syöpäläisten käsissä … ai, minä jätin mansikkatuohisen…
—Minnekä sinä sen jätit?
—Tuonnepa portaille…
—Minä vien sen…
Äiti tuli aitasta, oli koonnut tavaransa, paiskasi oven kiinni ja meni hyvästiä sanomatta rantaan, sysäsi venheen vesille ja lähti soutamaan Huutonientä kohti.
Kun Juha tuli tuohisineen tupaan, istui Marja pöydän päässä. Oli murtanut palan leipää ja leikannut viipaleen lihaa, jota koetti purra, mutta näytti siltä, kuin ei olisi saanut niellyksi. Juha jäi seisomaan pankon kulmaukseen saamatta mitään sanotuksi, kun ei Marjakaan sanonut.
—Kaisa tuopi kohta maitoa—tuota, minäpä menen lämmittämään saunan.
—Elähän nyt turhaan itseäsi…
Marjalle tuli yskä niin, että hänen täytyi kääntyä pois pöydästä.
Juha riensi pois, hänen täytyi saada olla liikkeessä, hänen täytyi saada olla yksin. Se jotenkuten arkailee, pelkää, ehkä uskoo, että häntä epäilen, syyttelen. Voi, kuinka on laihtunut ja surkastunut! Missä lie ollut? Mitenkähän lienevät häntä kiusanneet? Ei sanonut mitään, ei silmiin katsonut. Mitä turhia pelännee? Oli raukka, niinkuin olisi pelännyt minuakin. Oli, kuin ei olisi uskaltanut kättäkään antaa. On onneton niinkuin metsän peitosta kotiutunut lammas. Juhan leuat tärisivät hänen latoessaan puita pinosta syliinsä, sitä vaille ett'ei itkuun purskahtanut tulta tuoheen sytyttäessään.—Se pitää kesyttää ja hoitaa entiselleen. Levitän oljet lattialle ja lauteille, korttelin paksulti niinkuin joulupahnat, jotta olisi hyvä ollakseen. Laitan Kaisan hautomaan ja hieromaan.
Saatuaan saunan lämpiämään meni Juha noutamaan olkia ladosta. Tullessaan sieltä kupo selässä hän näki Marjan Kaisan seuraamana menevän aittaansa. Ne olivat siellä hetken, sitten Kaisa tuli ulos, ja Marja veti oven kiinni. Kaisa riensi Juhan luo.
—Se pyysi päästä lepäämään—oli niin väsynyt, että tuskin pystyssä pysyi.
—Söikö se?
—Söi se vähän.
—Kaisa, elä vain suinkaan sano, että me—että minä olen uskonut hänen menneen mielellään.
—Enhän toki. Siltä pääsi itku, kun sanoin, että te tahdoitte, että aittansa olisi entisellään.
Juhan valtasi mieletön ilo. Marja on viaton! Hän ei mennyt mielellään, koska kerran palasi!
—Äiti uskoi väärin, ja rovasti uskoi väärin. Ja minäkin—kuinka saatoin minä hänestä semmoista uskoa?
Juha levitti oljet saunan lauteille ja lattialle, teki vastan ja kantoi vedet ja lähti heittämään verkkoja.
Kuta enemmän hän ajatteli Marjaa ja hänen tilaansa, sitä vaikeammaksi kävi hänen olonsa siitä, että oli saattanut hetkeäkään uskoa Marjasta sitä, mitä oli uskonut. Kun tointuu ja jaksaa, niin pyydän häneltä anteeksi, sanon, että minä en sittenkään ole uskonut mitä äiti. En kysy, miten kaikki kävi. Huonosti siellä on käynyt, sen näkee. Mutta sanokoon sen itse. Minä en utele. Minä olen hänelle, niinkuin olisi palannut kyliltä jostakin. Olkoon omassa vallassaan, kertokoon, mitä tahtoo … tai ei mitään.
Juha käesteli ja palasi vasta iltamyöhällä.
—Missä Marja on? kysyi hän Kaisalta.
—Meni kylvettyään aittaansa.
—Hieroitko, hoitelitko?
—Ei antanut, tahtoi kylpeä itsekseen.
—Pitää liikkua hiljaa, että saa nukkua. Vie lehmät yöksi hakaan, etteivät kellojaan kalkuttele ja ammu.
Juha nukkui yönsä tallin ylisillä, ettei omaan aittaansa mennen ehkä kolinallaan häiritsisi Marjaa. Koetettuaan turhaan saada unta silmiinsä hiipi hän Marjan aitan taa ja kuulosti, korva seinää vasten. Ei kuulunut nukkuvan hengitystä, kerran vain heikko rykäisy ja toisen kerran niinkuin valveilla olevan huokaus.
XIV.
Marja nukkuu aitassaan. Hän ei enää nuku, mutta ei vielä ole oikein hereilläkään. Hän on Shemeikan talon saunassa, lauteilla, lapsi vieressään olkien päällä. Yhtäkkiä se ei olekaan lapsi, vaan kissan penikka, jonka hän repäisee rinnoiltaan ja nakkaa lattialle. Siellä se on taas lapsi ja makaa lakanallaan kynnyksen alla. Marja ei saa itseään irti, on niinkuin olisi sidottuna käsistään ja jaloistaan lauteisiin. Askeleita tömähtää seinän takana. Luukku avataan, ja joku kuuluu tunkevan siitä päätänsä sisään, mutta Marja ei kuonnu näkemään, kuka se on. Ovi temmataan auki. Shemeikan äiti nostaa jalkansa kynnyksen yli. Marja tahtoo huutaa, ettei saa astua lapsen päälle, mutta ei saa ääntään tulemaan. Silloin se ei olekaan Shemeikan äiti, vaan Juhan. Se ei tulekaan sisään, vaan peräytyy ja huutaa ulos: »Tule katsomaan! Ennen seisoivat sen rinnat kuin täydet siemensäkit, nyt ne retkuvat kuin nuotan perä. Se on tehnyt lapsen!—Ka, tuossahan se onkin!» Se ottaa sen, ja antaa sille, joka on työntänyt päänsä ikkunan luukusta. »Vie se avantoon, Juha, vie avantoon se venäläisen siittämä sikiö!» Marja huutaa: »Elkää viekö minun lastani!» ja herää.
Oliko kukaan kuullut hänen huutonsa? Hän nousee ja raottaa ovea. Ei näy ketään. Koko piha on tyhjä. Marjan päätä pyörryttää, ja hän horjuu takaisin vuoteeseen.
Mitä tästä kaikesta vielä tulee? Saanko minä sen enää milloinkaan tänne?
Saapiko Anja sen tuoduksi tänne? Kuinka minä saatoin sen sinne jättää?
Kun sille ei nyt juuri olisi jotakin tapahtunut?
Se oli Anjan tuuma, ja Shemeikan äiti oli siihen lopulta suostunut. Vaan jos suostuikin vain siksi, että pääsisivät minusta? Jos eivät tuokaan lasta? Eikö olisi parempi, että sanon Juhalle kaikki, kuin että koetan häntä pettää? Sehän puolusti minua äitiäänkin vastaan. Vaikka kyllä kai se jotakin aavistaa ja luulee. Vaan jos mitä uskoo, ei kai olisi puolustanut. Ei, se ei usko, se pitää minua yhtä hyvänä kuin ennen. Mitenkä minä sitten saatan sille puhua? Ei se saata ottaa toisen lasta—joka on omaa lasta aina itselleen toivotellut.—Mahtoiko kukaan kuulla, mitä unissani huusin?
Marja meni horroksiin ja nukkui jonkin aikaa. Sitten hän nousi ja meni tupaan. Siellä oli Kaisa ja luki. Nyt vasta huomasi Marja, että oli sunnuntai—niinkuin silloin, kun hän lähti. Olivat kaikki päivät menneet salolla sekaisin.
—Missä isäntä on?
—Lieneekö pistäytynyt metsään.
Jotakin sanoakseen Marja virkkoi:
—On pantu siihen uusi siltapalkki.
—Kun entinen särkyi, sanoi Kaisa.
—Oliko se jo laho?
—Ei ollut laho, vaan kun isäntä sen särki.
Ja vähitellen Kaisa kertoi, kuinka isäntä vimmastuneena jostakin äidilleen … niin no, saatanhan sen nyt sanoakin mistä—siitä mitä se sanoi, että olitte muka mennyt mielellänne … niin siitä vimmastui ja paiskasi hakkurin lattiaan … oli siitä sitten pitkät ajat kuin höperönä… Voi, kuinka se suri teitä!
Marjan täytyi päästä pois Kaisan tutkivan katseen alta. Hän lähti ulos, käyskenteli paikasta toiseen. Ei se käy, ei siitä tule mitään. Ei se milloinkaan kestä kuulla kaikkea, niinkuin se on. Kun edes osaisin olla sille hyvä. Mutta enhän saanut häntä edes kohti käyneeksi, en edes kättä annetuksi. Minkä tähden minä olen tämmöinen?… Että sittenkin lähdin, etten kuitenkin jäänyt odottamaan Shemeikan tuloa… Jos jollakin tavalla pääsisin tämän elämän alkuun, ainakin siksi aikaa kun tulevat lapsen kanssa tai kun saatan ruveta heitä edes odottamaan. Eivät ne sieltä ainakaan muutamiin viikkoihin vielä tule, jos tulevat milloinkaan. Kun tulisivat, lähtisin täältä heti vaikka kerjäten meren rantaan.
Marja harhaili pihassa ja rannassa ja minkä missäkin, katseli mitään näkemättä, mihinkään silmää kiinnittämättä. Kaikki taisi olla entisellään, ka, tuossahan oli vielä neula, jonka hän viime kesänä oli pistänyt aitan nurkkaan. Mutta se oli kaikki vierasta, niinkuin hän tässä olisi vain ollut läpimatkalla jonnekin. Kun pääsisin täältä, kun olisin minä lähtenyt eikä anoppi. Hän loittoni pihasta, laskeusi hakaan, missä kuuli lehmien kellot. Yhtäkkiä seisoi Juha hänen edessään polulla. Eivät ensin osanneet sanoa sanaakaan toisilleen. Sitten sanoi Marja:
—Lähdin katsomaan lehmiä…
Juha virkkoi:
—Olin veräjiä korjaamassa…
Ja sitten he menivät kumpainenkin taholleen.
Se karttaa minua, ajatteli Juha pihaan mennessään. Välttää katsomasta minua silmiin, niinkuin ennenkin. Ei ole vielä kättäkään antanut. Eikähän syyttä minua soimaakaan. Saahan semmoista miestä halveksiakin, joka antaa ryöstetyn vaimonsa olla rosvojen maassa siksi, kunnes se itse sieltä tulee, yksinäinen vaimoihminen vieraalta maalta vihollisten käsistä, läpi korpien ja nevojen. Ja kun tulee, mitenkä otetaan vastaan? Sill'aikaa kun siellä missä surkeudessa eläneekin, sill'aikaa anoppi täällä minun luvallani emännöi ja karkaa sen kimppuun kuin kiljuva peto. Ja Marja saattaa luulla, että minäkin olen uskonut ja ehkä yhä vieläkin uskon samaa, koska olen antanut sen täällä olla koko ajan.
Marja oli hetken päästä palannut. He ovat syöneet kolmisin, Juha, Marja ja Kaisa. Ei ole puhuttu juuri mitään. Syötyä on Kaisa mennyt, Marja on jäänyt tyhjentämään pöytää ja pyyhkimään astioita pankon kulmalla. Juhasta näyttää, että se odottaa jotakin. Nyt se on selvitettävä. Hän on sen jo sanomassa, kun taas peräytyy, kerran toisensa perästä. Viimein hän äänensä tyyneksi pakottaen saa sanotuksi:
—Mi-mitenkä sinä sieltä tänne osasit … ja ja-jaksoit?
—Kun eksyin milloin, niin etsin, mistä näkyi tämä meidän vaara.
—Tätä kohti kuljit! Se sinulle tien näytti? Kotivaara!
—Se.
Nyt se oli saatava sanotuksi. Mutta jos se siitä loukkaantuu. Jos minä sillä hänen mielensä pahoitan, että siitä puhun… Jos se käy siihen jotenkuten pahasti. Jos on parempi, etten siihen koskekaan. Ehkä se on ymmärtänyt siitä, että heti ajoin äidin pois. Vaan jos se on Kaisalta kuullut, minkätähden minä en lähtenyt, vaikka aioin? Nyt se on pyyhkinyt kupit. Kohta se menee.
—Tein pahasti, kun en tullut apuun…
—Vaan tulithan sinä?
—Mistä sinä sen tiedät?
—Näinhän sinut, kun seisoit saunan seinämällä … siellä…
—Olitko sinä siellä? Siinä saunassako … sielläkö?
—Näin tulevasi ja lähteväsi.
—Etkä huutanut?
—En saanut…
—Olivatko sitoneet kapulan suuhusi?
Marja oli ollut selin. Nyt hän kääntyi päin, ja hänen suustaan livahti niin helposti ja rauhallisesti, että hän sitä itsekin ihmetteli:
—Eivät, vaan en uskaltanut, kun olivat uhanneet tappaa, jos kenellekään olinpaikkani ilmaisen. Olisivat tappaneet ainakin sinut, jos tiesivät, kuka olet.
Juha seisoi kuin tyrmistyneenä.
—Siellä olit … eikä pitänyt tietämäni … enkä tullut sisään, vaikka jo sen saunan oveakin raotin … mutta kun siellä oli joku lapsi, joka parahti itkemään.
Marjan mielessä välähti ja hän sanoi nopeasti, kiirehtien:
—Se oli muutaman sen talon orjatytön lapsi … minä sitä hoidin, kun sen äiti oli minulle hyvä. Se oli ryöstämällä tuotu taloon.
—Niinkuin sinäkin?
—Niin, kun pitivät sitä pahasti, niin pyrki itkien mukaani lapsineen, kun lähdin. Ota, ota! rukoili.
Marja puhui nopeasti, innostuneesti, tartuttaen sen Juhaan.
—Mikset ottanut?
Silloin Marjalle kihosi vedet silmiin muistellessa, miten Anja häntä lapsen kanssa oli saatellut:
—Jälessäni juoksi, raukka, kangasta pitkin lapsineen.
—Mikset ottanut? kysyi Juha, yhä enemmän liikuttuneena hänkin.
—Eihän se olisi jaksanut sen lapsensa kanssa.
—Kun olisitte vuorotellen sitä kantaneet.
—Olisimmehan, vaan minnekäpä me … minnekäpä se olisi sen kanssa täällä joutunut, jos olisi jaksettukin—kukapa sen olisi täällä huoneeseensa ottanut?
—Olisi saanut tulla tänne meille. Ei suinkaan häntä nyt toki olisi täältä korpeen ajettu, jos olisi tullutkin.
—Ei tiedä, vaikka olisi anoppi ajanutkin.
—Äitikö? Sillä ei ole täällä enää mitään sanomista! kuohahti Juha.
—Ei tiedä, saattaa se sen kanssa jonkin kerran vielä tullakin.
—Tulkoon vain. Saa olla meillä niin kauan kuin tahtoo, koska oli sinulle hyvä.
—Hyvä se oli.
—Oliko se täältäpäin ryöstetty?
—Kyllä kai se oli sieltä heidän omasta maastaan.
Marja tapaa itsensä nostamasta vettä kaivosta, muistamatta mitä varten oli lähtenyt sitä nostamaan. Kuinka se oli saattanut niin helposti käydä?—Nythän on kaikki sitä myöten valmista! Se ei aavista mitään eikä epäile mitään. Ei milloinkaan se saata ajatella, että minä olen voinut sille sillä tavalla valehdella. Kuinka se saattoi niin helposti käydä? Minun pitää koettaa olla sille hyvä. Minun pitää palkita sille kaikki paha, minkä olen tehnyt. Kun minä vain voisin olla sille, niinkuin pitäisi. Tuolla se kävelee, niinkuin anoen jotakin, arkana ja pelokkaana, niinkuin ennen puheille pyrkien, enkä minä osannut sille mitään … en mitään, vaikka olisin kuinka koettanut. Mitä minä sille osaisin, mitä sanoisin?
Juha ei ollut saanut sanotuksi sitä, mitä olisi tahtonut. Mutta hänen täytyy saada se sanotuksi, heti kohta, jo tänä iltana. Ei saa Marja kauemmin kulkea siinä uskossa.
Hän näkee Marjan raukein askelin menevän aittaansa ja siirtyy sinne hetken kuluttua, arasti istahtaen kynnykselle, missä Shemeikka oli viimeksi istunut. Marjalla on ompelus polvellaan. Mitä se ompelee? Nappia paitaan—minunko paitaani? Tuskin tuli, niin jo rupesi ompelemaan nappia paitaani, mikä lähtiessään oli jäänyt kesken.
—Tulinhan minä kyllä, niinkuin sanoit. Mutta olisihan minun pitänyt tulla paljon ennen, hetipaikalla. Ja olisinhan minä tullutkin… Minä olen itseäni soimaillut, ja yhä vielä soimaelen.
—Mitä siitä enää.
—Jos osaisit antaa sen minulle anteeksi—ja erään toisenkin.
—Anteeksi? Minkä? kysyi Marja kummastellen.
—Kun minä—kun minä ensin uskoin, että olit mennyt mielelläsi.
Juha odotti, mutta ei saanut vastausta. Marja painoi päänsä ompelukseen.
—Enhän minä olisi, mutta kun se äiti aina sitä myrkkyä korviini valoi—sinun pitää antaa se minulle anteeksi, jos vain voit—minä en saa olluksi, jos et anna.
—Eihän siinä nyt mitään, sanoi Marja vältellen.
—On siinä—kun semmoista saatoin sinusta luulla, joka—joka—ja kun minä äidille ja taisin muillekin—niillekin tervanpolttajille—että minä tuon uuden sinun sijallesi ja rikkaan enkä enää tuokaan kerjäläistä … vaikka et ollutkaan vielä kuollut, vaan ainoastaan rajan takana … ja sille rakennan talon kuin kaupungin porvari … ja käskin viedä niitä terveisiä … ilkkuvia sinulle. Nyt tiedät, millainen olen … semmoista minä sill'aikaa, kun sinä siellä väkisin vietynä ja orjuudessa pidettynä…
Hän oli tullut Marjan luo ja tarttunut hänen käteensä. Hänen täytyi päästää se, liikutus rupesi hyrskäämään rinnassa, uhaten puhjeta, hänen täytyi jättää Marja ja mennä ulos, rientää jonnekin sitä pakoon. Vaan jo aittain takana täytyi hänen antaa sille valta.
Ei se vielä antanut anteeksi, ei se näyttänyt siltä, kuin olisi antanut. Mutta rangaiskoon vain sillä … saa minua rangaista millä hyvänsä, kunhan vain sain sen sille sanotuksi … että tietäisi, millainen olen … ja nyt tietää.
Marja kuuli Juhan liikutuksen. Hänkö pyytää minulta anteeksi?… Mutta jos se kerran saa sen tietää, niinkuin se on, niin se menettää joko itsensä tai minut. Se on semmoinen. Pitäisikö minun ilmaista sille kaikki? Kuinka minä saatoin sille vielä sillä tavalla valehdella? Mikä tästä tulee? Miten minun on oltava?
Mutta hän oli niin väsynyt, ettei osannut muuta kuin: en minä nyt jaksa, kävi miten kävi.
XV.
Juha istuu kannon päässä kaskessaan, ylhäällä vaaralla. Koko maailma hänen allaan on usvan peitossa, järvet, korvet, hänen niittynsä ja peltonsa ja talo. Jokin kaukainen vaara vain kohoo kuin aave usvameren sisästä. Siellä täällä nostaa jokin kelohonka latvaansa, kuin hukkuneen jäykistynyttä kouraa, joistakin jäätyneistä kuohuista. Koskea ei näy, mutta sen kohina kuuluu niin läheltä, että luulisi voivansa siihen kirveen heitolla ylettää.
Juhalla on mielensä edessä kuin ammottava tyhjä, jonka pohjaan hän on turhaan koettanut tunkea sen jälkeen, kun Marja tuli. Sieltä kyllä kohoo hänen eteensä Marjan lähtö ja tulo, mutta muu kaikki on kuin sumuista korpea, jonka sisässä asuu vain hänen omain arvailujensa aaveita… Se koetti silloin huikaista häntä niillä ryysyillään ja soljillaan ja sulavilla sanoillaan, vaan Marja heitti pois sen antamat hetaleet ja tuli—kuin varta vasten sitä sille näyttääkseen—selvittelemään verkkoja sinä sunnuntai-iltana. Sitten se juoksi äitiä pakoon kosken rantaan ja sille tielleen se jäi. Siihen asti oli Juha selvillä siitä, mitä oli tapahtunut. Siitä lähtien oli kaikki peitossa siihen asti, kunnes Marja ilmestyi aholle lehmien keskeen. Mikä oli näiden välissä, se oli kuin sumussa. Mutta sen sisässä saattoi olla mitä hyvänsä, miten hirveää tahansa.
Minkätähden se ei puhu mitään? Kun se edes kertoisi, kun se ottaisi sen itse puheeksi, olisi ehkä itselleenkin helpompi. Ne ovat saattaneet häntä siellä kiusata, kiduttaa, ruhjoa, repiä, tehdä mitä tahansa sille ylpeälle, aralle, herkälle, joka värähtää kuin poro, jos häntä vähänkin koskee—mistä minä tiedän, mitä ovat tehneet, kun ei kerro?—vaan koskapa on kuin kymmentä vuotta vanhempi, palmikko karissut, silmän kiilto himmennyt, rinta painunut, otsassa ryppyjä,—uuvuttaneet niin, että näkyy täytyvän päivilläkin lepäillä … ja vaikeroi vuoteessaan ja kulkee päivillä kuin unessa. On niin arkiutunut, ett'ei antau puheisiin Kaisankaan kanssa.
Juha palaa joka ilta kaskeltaan sillä päätöksellä, että nyt hän kysyy, nyt panee Marjan kertomaan ja keventäymään; mutta aina se jää kysymättä.
Marja istuu eräänä sateisena päivänä—oli usvainen, sateinen ja märkä tämä kesä tuvassa, karsinalasin alla, sukkaa kutoen, pientä lapsen sukkaa. Kysyköön, jos kysyy, sanon: kudon lapselleni. En jaksa sitä salata … enkä välitä … saakoon tietää … saahan se sen kuitenkin. Ajakoon sitten pois, jos tahtoo, lähden takaisin. Tai iskeköön tuolla hakkurilla, jos haluttaa.
Ja Marja kutoi ja tuijotti raukein, hajamielisin silmin eteensä tupaan, jossa Juha suumpana ovea veisteli jotakin. Näki hajanaisia näkyjä, niitä luokseen kutsumatta, niitä luotaan saamatta, vaikka sitä veltosti yritti. Näki Shemeikan selkäkenossa, huoletonna tuossa penkillä pöydän päässä, yllään kirjaeltu paitansa. Näki hänen laukkuaan availemassa ja riiputtelemassa hyppysissään silkkejään ja solkiaan. Näki hänen kahmaisemassa häntä syliinsä—ja kantamassa maihin. Täytyi nähdä hänet, vaikka torjui sitä pois, saaressa kosken alla, heräämässä, lehviä repimässä, kasvoissa kyllästys—mahdoin mennä koskeen, olisi nyt parempi ollakseni. Mutta taas nousi Shemeikka näkyviin semmoisena, kuin oli koskessa venhettä ohjaamassa, parta kahtena tuulessa hulmuten, suu ylpeässä hymyssä, silmät ilakoiden ja ilkkuen. Että se kuitenkin petti, että se kuitenkin saattoi! Eikä tehnyt mieli lastaankaan nähdä… Miksen minä saa siltä rauhaa? Mutta ei hän saanut, ei jaksanut saada näitä muistojaan menemään, toisia enemmän kuin toisiakaan. Ne tulivat kuin elukat metsäniittyyn, jonka aita oli lahonnut ja luhistunut, tulivat ja menivät, lahmasivat ja tallasivat valtoineen, eikä hän jaksanut heitä torjua, ja häntä tympäisi ja raukaisi—yhä sataa, lieneekö Anja jo lähtenyt lapsen kanssa, jos on ollenkaan lähtenyt—minne joutunevat—eivät ne mahda tulla, kun eivät jo ole tulleet.
Voi, Herra Jeesus, mitä tästä tulee, jos ei Anja tuo lasta! Jos ovat lähteneet salolle ja eksyneet? Tai eivät ole ollenkaan lähteneetkään, jos ei tullut Kalamatti toveriksi, vaikka lupasi… Voi, että minä sen sittenkin sinne jätin!
Juha kuuli taas Marjan huokaavan. Näkeehän sen kaikesta, että se jotakin murehtii ja kärsii.—Hän lakkasi veistämästä, istahti ja alkoi vuolla. Viimein hän sai sanotuksi:
—Pitikö se sinua siellä hyvinkin pahasti?
Nyt se alkaa sitä kysellä. Hän oli jo luullut, ettei Juha siihen puutu.
Mitä minä sille sanon?
—Missä siellä? Niin, sielläkö?
—Mitenkä se sai sinut venheeseen?
—Mitenkä lie saanut.
—Menitkö tainnoksiin, koska et nostanut päätäsikään? etkä saanut jäsentäkään liikautetuksi?
—Enkö saanut?
—Kaisa sanoi, että makasit hervotonna venheen kokassa. Ei sanonut kuulleensa huutoasikaan. Vaan kuinkapa olisi kuulunut koskessa, vaikka olisit huutanutkin?
Onko Kaisa sen nähnyt? Mitä se on nähnyt? vavahti Marja.
—En enää muista, sanoi Marja nopeasti. Vasta kosken alla toinnuin.
Juha oli hetken aikaa vaiti ja mittaili puuta silmillään; sitten hän taas virkkoi, ääni värähtäen:
—Sitoivatko ne sinut siellä?
—Ketkä ne?
—Sepä se, ja ne sen toverit.
—Sitoivatko?
—Venheeseen, niin, tai puuhun tai muuten, ettet pääsisi pakoon?
Marja vastasi ensin:
—Eivät.
Mutta sitten:
—Eihän siellä ollut muita kuin se yksin.
—Arvelin heidän teitä siellä odottaneen.
—Eivät odottaneet.
—Vaan mitenkä se sai sinut yksin hallituksi … sinne perille asti … semmoiset taipaleet?
—Minkä tähden se ei olisi saanut—mies naista.
—Niinpä niin,—oli kai semmoisella keinonsa?
Marja ei vastannut. Kuului kolahdus. Marja käännähti katsomaan. Siltä oli pudonnut tekeleensä lattiaan, ja se kumartui sitä ottamaan.
—Se teki sinulle väkivaltaakin? sanoi hän tylysti, liikutustaan peittääkseen, kumarissaan työtukin takana.
Miksi se kaikkea urkkii? Paraneeko se siitä? Pitäisihän sen arvata se ilmankin. Ja Marja vastasi karsaasti:
—Olisiko se jättänyt sen tekemättä—Hilapan Shemeikka.
Mutta samassa pääsi häneltä parkaisu, siunaus: Juha seisoi suorana työtukkinsa ääressä, silmät verillä, käsi kohona ja siinä kirves, ortta hipoen.
—Minä—minä vielä—tapan sen! kähisi hän, ja kirves upposi hamaraansa myöten tukkiin. Hän kiskaisi sitä irti, mutta se ei irtautunut, pölkky seurasi mukana ilmaan ja paukahti alas niin, että koko tupa vavahti ja leipäorsi romahti lattiaan. Juha syöksyi ulos.
Marjan valtasi, säikähdyksen mentyä, tunne kuin riemun, kuin ihastuksen.
Sydän kuin liikahti paikaltaan. Olisiko sinussa miestä siihen? Kostamaan
Shemeikalle, iskemään kirveesi hänen otsaansa niinkuin tuohon pölkkyyn?
Ottamaan häneltä väkisin poikani, jos hän ei sitä muuten anna? Olisiko
siihenkin? Olisiko verrallakin verta?
Juha kuului tulevan takaisin, kiivain askelin.
—Sekö—sekö katala rosvo—lenkosääri—teki sinulle väkivaltaa?
—Se! kiihoitti Marja.
—Sinulle, joka—joka—kun ei ole ketään semmoista kuin sinä—koko maailmassa.—Sinulle teki—uskalsi?
—Näkyi uskaltavan.
—Tekikö useinkin? karjaisi Juha.
Marja käännähti. Nyt häntä peloitti. Ei koskaan hän ollut nähnyt Juhaa semmoisena, niin kaameana, outona.
—Sano, tekikö usein?
—Ei,—eihän se, sanoi Marja hiljaa, kuin viihdytellen.
—Eikö saanut tehdyksi?
—Elä nyt semmoista kysy.
—Estitkö sen?
—Voi, elä kysele!
—Löitkö sitä, puritko, potkitko?
—Miksi sinä nyt, Juha?
—En—en—enhän minä…
Juha huomasi leivät, jotka olivat vartaastaan vyörineet ympäri lattiaa, ja aikoi ruveta niitä poimimaan. Mutta samassa hän taas:
—Missä se sen teki?
—Missä lie…
—Hetikö, kun laski maihin, vai joko venheessä?
Marja ei saanut vastatuksi.
—Jos minä sen saan—ja minä saan … minä saan!
Hän seisoi keskellä lattiaa, kuin karhu kahdella jalalla—kömpelösti kuljettaen käsiään yhteen ja erilleen, niinkuin hamuillen jotakin näkymätöntä, hampaat karskahdellen, seisten samassa paikassa, missä Shemeikka silloin oli kahmaissut kainaloonsa Marjan.
Ja Marja kuin hurmautuneena, tietämättä, tajuamatta, kuin vaaraa väistääkseen siihen syösten, heittäysi hänen rintaansa, puristautui hänen kaulaansa ja parkaisi: