Juha

—Elä puhu semmoisia.

Mutta Shemeikka jatkoi:

—Ja ketä varten? Tuota—ryppyotsaista, unisilmäistä, jöröhuulista liuhupartaa, pitkäselkäistä, länkisäärtä…

—Elä puhu minulle enää mitään!—Marja melkein parkaisi, kuin hätää huutaen.

—Joka yökaudet siellä röhkii ja pöhkii—rykii ja röheltää—

—Voi, voi—elä!

—Että ilkesikin tarjota itsensä semmoiselle kuin sinä! Että saatatkin semmoisen vuoteessa virua?

—En minä hänen vuoteessaan viru! huusi Marja yhtäkkiä kuin vimmassa, silmä epätoivoisen vihaa välähtäen, ja hypähti ylös, häpesi sitä samassa ja istahti alemmalle portaalle.

—Etkö? Etkö todellakaan?

—Ja mitä se kehenkään kuuluu, missä minä virun, vaikka viruisin sikopahnassa?

Hän olisi purskahtanut itkuun, jos ei olisi noussut ja mennyt. Mitä se minusta kaikkia kysyy? Ja mitä hän minulle semmoisia haastaa? Ja mitä hän kaikkea halventaa? Minkä Juha sille mahtaa, että on semmoinen kuin on? Ja mitä se kehenkään kuuluu, kenelle minä menin?—Miksei Juha tule jo kalasta?—Ja mitä minä hänen puheitaan kuuntelen? Ja hänen koreitaan kannan?

Hän aikoi riistää ne, heittää ne menemään, kun näki Juhan tulevan järvellä. Hän pyörähti sinne, riensi rantaan, kiinnitti juoksuaan.

Mutta tottahan se oli puhunut—totta oli puhunut. Semmoinen oli Juha poloinen, juuri semmoinen: pitkäselkä, tihrusilmä, länkisääri, märässä sarkatakissaan kuin takkuinen koira. Mutta kuta surkeamman näköinen oli, sitä enemmän Marja tahtoi häntä hyvittää, sitä enemmän näyttää iloitsevansa hänen saaliistaan. Verkot olivat köytenään kutulahnoja, leveitä, lihavia, käsnäpäitä kämiläitä. Hän tempasi verkon, vei sen virepuulle.

—Elähän, Marja, elähän, varoitteli Juha. Elähän ryvettele silkkejäsi—saadaan nämä Kaisankin kanssa.

Mutta Marja riisui silkkihuivinsa ja pani sen luotaan, kääräisi ympärilleen Juhan takin, jonka tämä juuri oli riisunut yltään, tahtoi tekeytyä samanlaiseksi takkuiseksi ja harmaaksi kuin Juha, tahtoi näyttää Shemeikalle, joka asteli vihellellen pihalla … elköön luulko!

—Siinäpä vasta saalis, melkein niinkuin ne meidän muinaiset saaliit,
Juha! innosteli hän verkkoa nostaessaan. Tulehan auttamaan, ettei repeä.

—Ei se repeä, ei se repeä! … kas niin, hekotteli Juha, kannattaen verkkoa keskeltä sill'aikaa, kun Marja sitä virepuille levitti.

—Missä sinulla oli verkot?

—Siellähän ne oli Heinälahden luhdalla.

—Siellähän me silloinkin, muistatko?

—Muistanpa toki, muistanpa hyvinkin.

—Montako korvollista minä silloin, ensimmäisenä kesänä, suolasinkaan?

—Taisitpa suolata, taisitpa suolata … ensimmäiset suoluusi… mo-montako lienetkään…

Se muisti ne ajat, se tahtoi niitä muistella … se sanoi sen ihan kuin sanoakseen!

Shemeikka seisoi aitaa vasten nojaten, katseli Marjan eleitä ja hymähti itsekseen ja vihelteli hiljaa… Et minua petä.

—Tuli näkyy Huutoniemestä! huusi Kaisa pihasta rientäen.

—Siellä on joku järven takana, joka pyytää venettä … mahtaisiko olla äiti?

—Anoppi?—Sen se on tuli. Se sen aina sytyttää suuren kuin juhannuskokon.

Siihen meni Juhan ilo. Marjan kasvot olivat jäykistyneet ja suu väännähtänyt katkeraan kaareen.

—Odottakoon, ei tästä nyt joudeta, oli Juha sanovinaan välinpitämättömästi.

—Parasta kun haet heti, haettavahan se on kuitenkin … muuten ehkä minua syyttää.

—Olkoon siellä.

Mutta hetken päästä hän kuitenkin lähti, sytytettyään ensin tulen rannalle merkiksi siitä, että kutsu oli huomattu.

Marja liikkui kiivaasti verkkoineen niinkuin olisi ollut vihassa niille, raastoi kalat irti rihmojakin katkoen…

—Ei ole anoppi mielivieras miniälle? sanoi Shemeikka yhä aitaan nojaten.

—Jos tekisin niinkuin tehtävä olisi, tuohon heittäisin heidän talonsa. Tuskin rannasta nousee, niin jo alkaa eikä lakkaa ennenkuin on haukkunut äänensä painuksiin ja vielä sittenkin kähäjää.

—Mistä se haukkuu?

—Vein muka suuresta suvusta heidän parhaansa … oli liian hyvä minulle.

—Liian hyvä sinulle? Kuka?

—Juha.

Shemeikka puhkesi sieltä aitansa takaa lyhyeen pilkalliseen nauruun, ja
Marja antoi hänen nauraa.

Marja on päästellyt kalat ja virittänyt verkot kuivamaan, on lähettänyt piian koskirantaan, toiselle puolelle talon, noutamaan liossa olevia kala-astioita, ja itse istuu hän nuottakodan kupeella kivellä ja siivoo kaloja. Suomustaa, puhkoo, huhtaisee ja heittää vasuun. Kalan siivottuaan tarttuu toiseen, raastaa kuin vihassa… Mitä minä tässä enää? Hoitakoot itse talonsa, äiti ja poika! Jos olisi Juha mies, pois käännyttäisi kiusanhengen. Kun tietää, ettei anna minulle yön lepoa, ei päivän rauhaa. Mutta eipähän, vaikka olen sitä häneltä pyytänyt. Joka kesä antaa tänne tulla. Pelkää syöjätärtä, ei uskalla sanoa vastaista sanaa. »Kärsi häntä, kärsi häntä vielä vähän.» Vaan onko minun pakko sitä kärsiä, että aina äitiänikin solvaa? … teen kerran semmoisen pystyn, että…

Shemeikka liikkui tuvan edessä. Näkyi laittavan laukkuaan… Lähtee jo hänkin… Tulleeko hyvästillekään, tyhjän puhuja, pilan tekijä. Mahtoi antaa olla niiden puheiden puhumatta.

Marja siivoo kaloja päätään nostamatta, huivi silmillä, mutta kuulee lähestyttävän, askel askeleelta. Nyt se on ihan takana, nyt kiertää eteen ja istuu kivelle vastapäätä. Marja näkee hänen jalkansa polvia myöten ja polvien välissä kädet, sirot ja sulavat; ja näkee omat sierettyneet sormensa ja suomujen pärskinän.

—Joko sitten lähdemme? kysyy Shemeikka.

—Minnekä?

—Karjalaan, niinkuin oli puhe.

—Minkä tähden sinä sitä taas minulle puhut?

—Sentähden, että sinä olet minun.

—Minkä tähden minä olisin sinun enemmän kuin muidenkaan?

—Sentähden, että minä tahdon.

Hän on kumartunut melkein kiinni Marjaan.

—Sentähden, että sinä tahdot? sanoo Marja yhä huivinsa sisästä.

—Ja sentähden, että sinä itsekin tahdot. Elä pärskytä.—Hän tarttuu
Marjaa käteen, puristaa sitä niin, että veitsi putoaa siivuulaudalle.

—Elä, Shemeikka—päästä—

—Tuletko?

Marja koettaa irtautua, mutta ei pääse. Vasta kun hän herkeää riuhtomasta, hellittää Shemeikka. Marja on noussut, mutta vaipuu taas takaisin niinkuin hänen päätänsä huimaisi.

—Minähän olen toisen, hän melkein kuiskaa, silmissä avuton, säikähtynyt, kuin armoa anova ilme.

—Kenen toisen?

—Juhanpa.

—Et ole hänen enemmän kuin lintu, jonka on pyytänyt ja häkkiinsä pistänyt. Kun joku avaa oven, on lupa lentääksesi, minne mielesi tekee. Et ole hänen enempää kuin poro, joka on tunturilta väärän isännän aitaan eksynyt.

—Kuka se on sitten minun oikea isäntäni?

—Minä!

—Minkä tähden sinä olet oikeampi kuin Juhakaan?

—Sentähden, että mielesi palaa minussa eikä hänessä. Sentähden, että olet sieltä mistä minä. Ja sentähden, etten minä kysy lupaa, vaan otan kysymättä, ja että jos et tule hyvällä, niin minä vien sinut väkisin.

Shemeikka on hänen takanaan, puhuu hänen korvaansa, Marja jo selin hänen sylissään, silmät ummessa.

—Sentähden, että olet minua toivonut ja odottanut, että olet minua päivillä tähystellyt ja öillä ikävöinyt, puhteet pitkät pimeään iltaan kuunnellut!

—Mistä sinä sen tiedät?

Marja kavahtaa päin ja puristautuu kahden käden hänen toiseen käteensä.

—Kun sen vieressä tuskissasi viruit, mielessäsi voivottelit: voi, jos tulisi joku, joka minut tästä tempaisi…

—Mistä sinä sen tiedät?

—Tule! Riennä koskelle!

—En saa!

—Tule—mene—kierrä! ei kukaan saa tietää.

—En uskalla.

—Näin sinut silloin—koko ruumiisi—rintasi—jalkasi—

Marja kyyristyy, suojaa itseään, niinkuin olisi alasti, Shemeikka erottaa hänen kätensä hajalleen, Marja saa viimeiset voimansa kootuksi, ettei kaatuisi selin nuottakodan korkean kynnyksen yli, ja sysää Shemeikan menemään niin, että hän jalka kalavasuun takertuen horjahtaa ja kaatuu vasun kanssa veteen.

Kun hän siitä selvisi nousemaan, oli Marja kadonnut. Lähimmän saaren takaa pisti esiin venhe, jonka kokassa istui airoilla Juha ja perässä joku nainen.

Marja oli paennut pihaan ja kätkeytynyt aittaansa. Hän näki Shemeikan tulevan, tempaavan laukkunsa tuvan rappusilta, heittävän sen olalleen ja pitkin, kiukkuisin askelin poistuvan koskelle päin. Oli satuttanut itsensä, koska oli verinaarmu poskessa.

Mutta tuskin oli Shemeikka kadonnut, kun Marjan sisässä parkaisi: Minkä tähden sinä sen sille teit? Minkä tähden sinä hänet suututit? Minkä tähden sinä työnsit hänet pois, joka tahtoi sinut pelastaa? Tuli, tuli kerran se, jota olet kaiket ikäsi odottanut, tuli maailman komein poika—antoi silkit ja soljet—tahtoi väkisin viedä sinut, ottaa näissä ryysyissäsi sinut, kuluneen kapineen, toisen tähteen! Sinä hänet sysäät luotasi, että otsansa veriin satuttaa… Vihoissaan lähti, lienee jo venheeseensä hypännyt, taakseen katsomatta koskea alas viilettää eikä enää milloinkaan tule…

Hän riisti yltään kalaryysynsä, jätti ne siihen, missä seisoi, tempasi orrelta oman pyhänuttunsa ja syöksyi ulos.

—Anoppi!

Pihamaalla seisoi häntä vastassa iso, laiha, luiseva, vanha nainen.

Ei sanonut sanaakaan, ei hyvää päivää. Silmät seisoivat kuin valmiina iskemään, ja kasvojen rypyt vuoroin kiristyivät, vuoroin laukeilivat pinnistyksestään. Seisoivat siinä anoppi ja miniä vähän aikaa vastakkain, niin äsähti anoppi:

—Minkä tähden on kalat kaadettu vasusta ympäri ja toiset jätetty siivoamatta?

Marja ei vastannut.

—Heitetty sinne sikain suolattavaksi—ja jo näkyvät suolanneenkin—ja itse tultu aittaan maata?

Marja ei vieläkään vastannut, pyörähti ja meni tupaan, anoppi perästä…

—Ei sanaa vastata—ei hyvää päivää sanota.

Yhäkään ei Marja mitään sanonut.—Kun istuu, sitten lähden!

—Tiettiin tulevan, vaan ei ole kuivaa kannikkata pöytään varustettu, saati kalaa paistettu.

—Ei nyt anoppi heti tultuaan riitaa rakenna.

—Se on sanottava, mikä on sanottava—kuta pikemmin sitä parempi—ja mikä on ennenkin sanottu ja sanotaan, niin kauan kuin kieli suussa liikkuu ja ääni kurkussa kulkee!

Nyt ei Marjakaan enää voi hillitä itseään.

—Silloin on parasta, että anoppi jää ja minä lähden.

—Lähde, veikkonen, ja mitäs tulitkaan!

—Jo tässä karjalan mies minua houkuttelikin mukaansa—tahtoi jo väkisinkin viedä.

—Valehtelet! Ei ne sinua Karjalaan huoli, koska sieltä emäsikin hylkäsivät.

—Elkää äitiäni häväiskö!

—Häpäisen! Häpäisen sekä äidin että tytön—häpäisen aina ja iankaikkisesti—haudassanikin sinua häpäisen, joka veit minulta parhaan poikani—mahdoit mennä, mahdoit antaa itsesi viedä—voi, kuinka minä olisin ollut iloinen, jos olisit mennyt—kuka se oli, joka muka olisi semmoisen vienyt ja jolle tämä muka ei lähtenyt?

—Uhtuan Shemeikka! huusi Marja anoppinsa nenän alla ilkahtaen, keikahti, pyörähti ja meni.

Portailla tuli Juha vastaan. Törmäsivät yhteen, olivat kaataa toisensa kumoon.

—Minne sinä sillä tavalla juokset?

—Äitiäsi pakoon! huusi Marja mennessään.

—Marja! huusi Juha hänen jälkeensä, mutta Marja katosi jo tuvan nurkan taa, silmissä kylmä, pistävä, viiltävä katse, joka tunki Juhaan, niinkuin olisi veitsi rinnasta isketty aina selkäytimeen asti.

Raskain askelin astui Juha tupaan ja istahti penkille soudusta uupuneena, hikikarpaloita otsaltaan pyyhkien.

—Etpähän totellut, äiti, vaikka lupasit, sanoi hän alakuloisesti. Tuskin pihaan pääsit, niin jo riidan rakensit. Jo sen rantaan kuulin, eihän tästä elämästä taas mitään tule enemmän kuin ennenkään.

Äiti tuhkaisi vain pilkallisen hymähdyksen. Mutta silloin Juha vimmastui ja kimmahti ylös ja löi lakkinsa pöytään ja huusi niin, kuin olisi samalla itkenyt:

—Mutta sen minä sanon ja sen saat uskoa,—että jos tästä ei sopua synny—ja jos vielä kerran Marjan metsään ajat,—niin venheeseen sinut istutan ja soudun takaisin,—ja vaikka—vaikka koko Huutoniemen polttaisit, en tule sinua sieltä toista kertaa hakemaan.

Äiti tiesi, että se oli vain uhkaus, monta kertaa ennen sanottu ja kuultu.

—Jos sinä jonkun tahdot venheeseen istuttaa, niin istuta hänet, ja anna mennä Rajakoskesta alas. Silloin teet sen, mikä olisi pitänyt tehdäksesi jo aikoja sitten. Lähetä narttu omain koirainsa luo, niin ei sieltä niitä enää tänne kerää. Kyllä tiedetään! Vai ryssäin kievari tästä nyt tulee! Sitä olen odottanutkin. Onpa ihme, ettei jo ennen. Vaan satuinpa parhaaseen aikaan, ja paraspa sinulle sattuikin, kun Shemeikan poika!

—Shemeikan?

—Shemeikka Shemeikan poika! huusi eukko. Isäsi tappajan! Pikku velivainajasi kärventäjän! Sen poikaa täällä sinulla suojelutti, jonka isä sinun isäsi seinään seivästi ja sen tehtyään lapsen kätkyestä palavaan uuniin nakkasi. Sen teki ja sen sukuja täällä suojelee akkasi, joka lienee itsekin samaa ja onkin!

—Mistä te sen tiedätte, että se oli Shemeikan poika?

—Itse sen minulle juuri mennessään ilkkuen huusi.

—Kuka siellä itkee ja voivottaa? kysyi Juha yhtäkkiä kuulostaen.

Kuului juoksun jytinää ja yhä lähenevää itkua ja voivotusta.

—Marjako siellä itkee?

Juha riensi ulos. Ei ollut itkijä Marja, vaan Kaisa, joka voihkien vaipui rappujen eteen, sydänalaansa painaen, saamatta sanaa suustaan.

—Mikä sinun tuli?

—Juoskaa koskelle apuun!

—Menikö Marja koskeen? kiljahti Juha.

—Kun se Karjalan mies—kunse—vei—emännän.

—Mitenkä vei? Missä?

—Nyt, nyt—ihan ikään—minä näin—

—Mitä näit?

—Tempasi venheeseensä.

Enempää ei tyttö saanut sitä selitetyksi, kättään huiskuttaessaan ja taas itkuun purskahtaessaan.

Juha riensi koskelle, Karjalan miesten valkamaan, johon toisten lähdettyä eilen oli jäänyt Shemeikan venhe. Se oli poissa. Hän riensi alemmaksi niemeen, josta voi nähdä kosken alijuoksun. Ei näkynyt muuta kuin valkeat kuohut mustaa pilveä vastaan, ja lohi loikkasi ilmaan niskasuvannossa. Turhaa se on! Mutta karkasi hän kuitenkin vielä eteenpäin, niin pian kuin pääsi kivikolla rannalla, kaatui, nousi ja pääsi suvannon ympäri lahden pohjaan. Siinä oli suvannon poukamassa heinikkoa, tallattua, ja vesakkoa, josta oli käsin lehtiä riivitty. Tuossa oli huivi, Marjan huivi, tuossa oli lipokas, hänen lipokkaansa.

Juha ei käsitä muuta, kuin että hänen täytyy saada apua lähteäkseen jälkeen … jälkeen niin pitkälle, kunnes tavoittaa, vaikka maailman ääreen, vaikka olkoon maan alle mentävä, minne koski näytti putoavan kuin manalan mustaan kitaan.

Äiti, Kaisa ja pari tervanpolttajaa seisoi pihalla, kun Juha tuli.

—Tiedätte tapauksen, sanoi hän miehille, huohottaen, tuskin ääntä saaden, juoksusta hengästyneenä.—Ryösti, katala. Tuossa on hänen huivinsa.

—Mikä sen on sisässä?

—Lipokas—ne rannalta löysin.—Olisi ollut upotettava.

—Itsehän sen estit. Mahdoit antaa meille vallan.

—Olisi pitänyt.

Juha istui ääneti hetken.

—Autatteko minua kuitenkin, miehet, vaikken minä teitä? Lähdemme jälkeen, ehkä vielä saavutamme.

—Emme enää saavuta, kun kerran koskille pääsi. Rajakoski on peninkulmaa pitkä ja ennenkuin päästäisiin lähtemäänkään, on se jo alla, ja siellä kääntyvät vedet kolmeen suuntaan, eikä kukaan tiedä, mitä tietä se on mennyt.

—Seuraamme häntä, kunnes tapaamme, vaikka omaan maahansa.

—Se retki on tehtävä isommilla joukoilla.

Juha ymmärsi itsekin, ettei hän näillä miehillä, jos olisivat lähteneetkin, olisi mihinkään kyennyt.

Miehet juttelivat kuin mitä muuta asiaa tahansa.

—Olisinpa luullut olevan hankalata saada niin iso ihminen väkisin venheeseen.

—Mikäs siinä, sanoi toinen. Kun kerran venheeseen sai, ja miksei olisi saanut vaikka kantamalla, ja potkaisi venheen koskeen, niin aikapa siinä enää pois hypätä. Vei onnekseen ja pitää. Ovat ennenkin pitäneet. Eikä se ole tässä teossa yksin. Siellä vartovat muutkin, vaikka olivat edeltä lähtevinään.

Piika tuli yhä nyyhkien, tuvasta, tarhalle menossa.

—Mitenkä se oikein kävi? kysyi Juha.

—En minä tiedä, voi, en minä osaa…

—Se siitä poukamasta sen otti?

—Siinä oli yht'äkkiä venhe … en tuloaan nähnyt, mutta siinä olin.

—Missä sinä olit?

—Siinä olin, astioita huuhtelin, niin näin emännän tulevan … ja sitten se heitti sen venheeseen ja hyppäsi perään … ja Marja kaatui selälleen venheen pohjaan ja meni alas esiliina silmillä. En minä muuta tiedä…

—Sen näit?

—Sen näin.

Juha nousi ja meni aittaansa.

—Oletko varma, että se sen väkisin vei? kysyi emäntä.

—Voi, mikä piti tapahtua! itki tyttö.

Emäntä näki Juhan aitassaan kiireesti muuttavan pyhävaatteita ylleen.

—Lähdetkö sinä minnekä?

—Lähden.

—Minnekä?

—Nostatan koko pitäjän.

—Taitaa jäädä nostamatta siitä asiasta pitäjä.

Juha riensi jo rantaan, sysäsi venheen vesille ja alkoi soutaa etelää kohti.

IV.

Se oli ensin ollut Juhalle niinkuin tapaturma, niinkuin olisi Marja häneltä joutunut jonnekin, josta ei kuulunut huutoa, josta se ei päässyt omin voimin enemmän kuin elukka suosta tai metsän peitosta. Mutta kun hän istui venheessään ja souti ja souti, alkoi hänelle selvitä, mitä oikeastaan oli tapahtunut. Marjahan oli ryöstetty, vieras mies oli hänet väkisin vienyt, oli vienyt häneltä vaimon. Mutta vähän se Marjasta väkisin hyötyy. Ei tuntenut Marjaa, jos luuli hänestä kourin puristaen pehmeän tekevänsä. Ei lyömälläkään, ei väkivallalla millään. Oli anoppinsa aikoinaan parastaan pannut. Eihän mahtanut Marja mitään, kun roisto rinnalta yllätti, eikä vielä venheessäkään. Mutta Juha oli näkevinään, miten käy, kun ryöstäjä laskee maihin ja alkaa lähennellä. Ei vastaa Marja, ei katso, ei ole kuulevinaan. Se ahdistaa häntä, Marja puree, potkii. Se lyöpi häntä vimmoissaan, ei suu Marjalla värähdä, vaikka kivusta silmä vettyykin. Pidä puoliasi Marja, pidä puoliasi, avun saat, avun saat!

Juha souti, nyökkäsi, samaa tahtia myötätuulet, vastatuulet, selät, salmet; hankavitsa kun kului poikki, pisti uuden sijaan; kun tuli nälkä, ei pysähtynyt, puri kannikkata soutaessaan, tuhdolle laski, siitä taas otti, murensi sitä vastaan, siihen takaisin laski, puraisi taas ja taas souti, kasvoilla luottava, päättävä ilme, huulilla silloin tällöin värähtävä hymy ajatellessa: »Elä hätäile, minä tulen miesten kanssa»—ja Marja juoksee vastaan, kaulaan käy, jo nyt kerran kaulaankin käy, ja sanoo: »Tulitpahan, Juha,—etpähän jättänyt.»

Oli kokan edessä aava ulappa ja sen toisessa päässä vanha kotitalo. Siellä näkyi jo selän niemessä tuulimylly. Juha asetti sitä kohti venheensä kokan, perän kotivaaraa vasten, joka vielä vähän siinteli jäleltäpäin.

Oli vuosia siitä, kun hän oli siellä käynyt. Pahoin olivat Marjaa siellä pienestä asti pitäneet, ei hänellä orvolla muuta ystävää kuin minä. Ja niin oltiin sydämiköitä, ettei häitä laitettu, kahden saatiin vihille mennä, sieltä palatessa ohi soudettiin Rajavaaraan, ohi silloin ja ohi sen jälkeen. Ei ollut Marja sen koommin jalallaan siihen taloon astunut.

Soutaisinko kirkolle suoraan? Mutta onhan kohtuus ja oikeus, että ma kotitalostanikin jotakin saan. En ole perintöjäni heiltä pyytänyt, en ole heitä talkoihin vaivannut. Ei ole muuta saatua kuin äidin jokakesäiset kiusat. Sen toki saanen vaatia, että veljet tässä hädässä avun antavat. Ensi kerran pyydän, mitä pyydän. Enkä nytkään pyydä, jos eivät itsestään tahtone tarjota.

Kuta lähemmäksi Juha vanhaa kotiaan tuli, sitä raskaammalta tuntui airo.
Käynhän kuitenkin levähtämässä, näenhän, mitä aikovat.

Suuri ja vanha oli talo, jonka rannassa Juha pihaan kohosi. Suuret nuottakodat, pitkä pirttirivi, monet aitat, isot, sileät, multaiset pellot. Hyvähän niiden on täällä, hyvä olisi ollut täällä meidänkin Marjan kanssa, ja tilaa olisi ollut ja kaskimaita lähempänäkin, eikä olisi tarvinnut viedä nuorta naista erilleen muusta maailmasta erämaahan ikävöimään—eikä silloin olisi tätäkään tapahtunut.

Uuvuksissa ja mieli masentuneena astui Juha tupaan. Olivat illallisella pitkän pöydän ääressä, iso joukko miehiä ja naisia, oli omaa väkeä, oli vieraita. Söivät, maiskuttivat, siivosivat suustaan ruotia isot koot eteensä kalakeitosta. Kun kuulivat tapauksen, herkesivät hetkeksi syömästä, vaikenivat, mutta jatkoivat taas. Niinkuin:—Mikä se oli?—Ei mikään!—Söivät syötävänsä, nousivat sitten vähissä erin, sen mukaan kuin kukin oli saanut tarpeensa, pistivät lusikkansa seinän rakoon ja tulivat kättelemään.

—Ne on niitä Karjalan miesten tekoset semmoiset, sanoi vanhin veli röyhtäyttäen.

—Onhan ne niitä ennenkin tehneet, sanoi toinen.

—Onhan ne niitä ennenkin tehneet, pahukset, virkkoi kolmas.

Ja siinä alettiin turista, mitä oli ennen tapahtunut, sota-aikoina ja rauhankin aikana. Ne veivät niitä milloin akoikseen, milloin orjikseen; sinne hupenivat, eivät sieltä monet päässeet, ja lienevätkö kaikki tahtoneetkaan. Vaan onhan niitä ollut semmoisiakin, jotka ovat sinne mielelläänkin jääneet. Olipas ovela … ei muuta kuin viskaa venheeseensä ja potkaisee venheen koskeen, niin tietäähän sen, ettei siitä mikä hyppää pois. Reestä saattaa hypätä ja siinä kimpuroida, mutta hyppääpäs venheestä kuohuvassa koskessa. Vaan mitähän tuo menikään tuon jälestä rantaan?

—Äitiä pakoon juoksi, kun se sitä heti tulennaltaan haukkui.

—Mitähän tuo nyt siitä niin paheni, sanoi kenokaula veljen nainen, pankon luota.

—Marja ei siedä haukkumista.

—Tarvitsisiko nyt olla niin ylpeä itsestään, vaikka vanhempi ihminen vähän neuvookin.

—Pääsi kai se nyt sen haukkumisista, sanoi Juha.

Siitä jatkui turina ja tarina, ja tapausta tarkastettiin puolelta ja toiseltakin, mutta ei tapahtunut eikä näyttänyt tulevankaan tapahtumaan se, mitä Juha kuitenkin oli odottanut: että veljet syötyään kiireesti nousevat, vyöttäytyvät, ottavat pyssynsä ja kirveensä ja lähtevät heti yötä myöten, ja kiidätetään sana toisiinkin taloihin.

—Et lähtenyt jälkeen?

—Minkä minä heille yksin, jos olisin tavoittanutkin?

—Tiettypä se, etteihän niille mitä yksin.

Jo Juha kaikesta näki, ettei tule apua tästä talosta. Ei olla niinä miehinäkään, levolle laittautaan. Ei voinut sen enempää, nousi ja lähti.

—Minnekä sinä menet? kysyi vanhin veli.

—Kirkolle.

Veli tuli jälleen, saavutti hänet rantatiellä.

—Tätä asiaa vartenko sinä kirkolle menet?

—Enpähän minä muutenkaan tämmöisen asian aikana.

—Etpä et. Taisit ajatella, että meiltä olisi lähdetty.

—Olenko pyytänyt?

—Ethän ole.

—Mitäs sitten puhut!

—Olisihan ollut autettava—sitä varten kai kuitenkin tulit. Vaan ymmärräthän itsekin, ettei yhden talon miehillä ole lähteminen.

—Kun ei käy, niin ei käy.

—On tässä kesäkiireetkin, kaskenpoltot ja muut.

Juha ei ollut aikonut sen enempää, mutta ei kuitenkaan voinut olla sanomatta:

—Ei ole katsottu kesäkiireitä, kun on karhu milloin karjassa liikkunut.

—On nyt kuitenkin eri asia karhun ajo ja Karjalan Shemeikkain.

—Ja lehmästä on suurempi vahinko kuin ihmisestä? On vähemmästäkin Karjalaa käyty. Vaan tiesinhän jo tullessanikin, ettei Marja ole täällä lampaankaan arvoinen, saati lehmän. Mieleen on vain teille, että suden suuhun joutui.

Juha sysäsi venheensä vesille, istui airoilleen ja lähti.

Hän souti niin, että kokka vaahtosi ja keltaisena mulahteli airon kuohu niinkuin vihaisen härän silmä. Syvään painoi ja pitkään veti. Hän sittenkin Marjan pelastaa. Rovasti auttaa. Rovastilla, vanhalla miehellä, on itsellään nuori emäntä. Kuuluttaa kirkossa, ehkäpä panee kapulankin kiertämään, saa miehen talosta liikkeelle vangittua vapauttamaan. Siinä se on mies, siinä se on sittenkin mies toisenmoinen kuin kukaan muu. On toki yksi hyvä mies maailmassa! Se kun auttaakin, niin ei tässä enää muiden apuja tarvita. Se kun ukko polkaisee jalallaan maahan, niin rientää miehiä hätään kuin tulipaloon.

Oli aamupuoli yötä, kun Juha souti salmessa kahden suuren selän välissä; hän nosti aironsa vedestä, lepäsi ja antoi virran viedä venhettä.

Rovastilla on itsellään nuori emäntä, otti sen samana vuonna kuin me Marjan kanssa yhteen mentiin. »Elä välitä siitä, mitä ihmiset sanovat. Ota sinä vain se, jota mielit. Elä katso köyhyyteensä. Nuoruus on parempi kuin rikkaus.» Ja kun oli vihkinyt, tuli kättelemään. »Onnea olkoon teille», sanoi Marjalle, ja »Onnea olkoon teille», sanoi minulle ja myhähteli. Muut nuoresta varoittivat: »Elä ota lasta», rovasti toivotti onnea, ja se sen paremmin tiesi, koska oli itsekin nuoren ottanut… Tuossa niemessä oltiin yötä, ensimmäistä yötä vihkimisen jälkeen … niinkuin äitinsä vieressä nukkui tyttö, käsi kaulassani, nuotion havuilla. Missä nyt lienee? Saattaa kyyhöttää puuhun sidottuna, ei itke, mutta ajattelee: »Tule apuun Juha, tule apuun Juha, jahka joutuu.»

Minä tulen, minä tulen! Vanha rovasti meitä auttaa.

Yön souti Juha. Aamun aurinko pisti silmään, veden kalvosta kimmeltäen, kun viimein pääsi pappilan rantaan. Pappilassa vielä nukuttiin. Hän istahti aitan rappusille. Päivän ja kahde yön soutamisesta raukeana Juha hetkeksi meni horroksiin. Kun siitä revähti ylös, lähti käyskelemään, ettei uudelleen nukkuisi. Tuli kirkolle, joka oli siinä lähellä. Se näytti lujalta ja tylyltä, ovet ja luukut kiinni, ikkunoissa kylmä ja välinpitämätön ilme kuin ventovieraalla vastaantulijalla.

Ei mahda tulla apua täältäkään. Rovasti kyllä kutsuu miehet ympärilleen tähän sakastin rappujen eteen. »Tältä Juhalta vei susi hänen ainoansa, eikö pitäisi lähteäksenne miehissä varasta takaa ajamaan?» Eivät sano sanaakaan, katselevat vain kalsein silmin. Mitä minusta, kun eivät kerran omat veljetkään? Mitä ne Marjasta ja minusta? Moniko meidät tuntee? Mitä minä lähdinkään tänne? Mahdoin mennä sittenkin yksin.

Ikkuna rasahti pappilassa, ja lasi välähti auringossa. Rovasti oli noussut, avasi ovensa ja kutsui Juhan sisään.

Ja kun oli kuullut hänen kertomuksensa, niin kiivastui vanhus, pullistuivat silmänsä ja hän punastui paljasta päälakeaan myöten, edestakaisin astellessaan lyhyin askelin:

—Kyllä pitääkin olla katala! Toinen pelastaa hänet joutumasta rosvojen ryöstettäväksi, syöttää ja juottaa ja omassa aitassaan makuuttaa ja parhaana vieraana pitää … ja tuo ystäväksi tekeytyy … ja viepi parhaan, mitä toisella on, hänen ainoansa, hänen nuoren vaimonsa, hänen kaikkein rakkaimpansa…

Kyynelet täyttivät tulemaan, ja Juhan kasvoja repi, mutta samalla oli naurattamaan asti iloista kuulla, kun rovasti näin puhui.

—Olise, olise rakas. Vaikka olisi taloni ennen tyhjentänyt tai poroksi pannut…

—Eikö hänellä olisi ollut kotimaassaan heitä kuinka monta tahansa? Tuleppas ja ryöstä, väkisin vie toisen vaimon! Toisen vaimon! Joko ne nyt rajantakaiset taas rupeavat liikkumaan niinkuin ennen vainovuosina? Eihän nyt enää kukaan voi olla varma, etteivät vie ketä hyvänsä— marjasta tai paimenesta … täytyy kerrassaan kieltää meidänkin naisväki menemästä marjaan tai vesille lasten kanssa.

Rovasti käveli edestakaisin näin päivitellen ja hätääntyi yhä enemmän. Kohta se sen sanoo, ei tarvitse pyytääksenikään. Mutta rovasti vain jatkoi:

—Kyllä se oli sinulle surkea tapaus, Juha parka.

Rovasti mietti, katsoi Juhaan… Nyt se sen sanoo! Vaan rovasti sanoikin:

—Vaan jospa se jo on päästänyt sen pois, sitten kun on—

—Kun mitä? vavahti Juha.

Rovasti väisti, sanoi toista, kuin mitä oli aikonut:

—Kun—niin, kun Marja tekee tiukan.

—Olisi siinä tehtävä muidenkin tiukka eikä vain Marjan.

Ei rovasti vieläkään ymmärtänyt, sanoi vain:

—Mitä Juha tarkoittaa?

Silloin Juha melkein syöksi suustaan:

—Että pitääkö pitäjän miesten sallia, että ne täällä semmoisia tekevät?

—Tarkoittaako Juha—?

—Sota siitä on nostettava!

Juha näki heti rovastin kasvoista, ettei siitä sen enempää tule.

—Eihän nyt sentään taidettane voida sotaakaan semmoisesta.

—Eipä ei, eipä ei…

—Ei, hyvä mies, ei toki sotaa—sitäkö varten tulit?

—Oli ensin olevinaan se höperö aatos, että jospa rovasti hyvinkin panee kapulan kiertämään, että mies talosta hätään—ni-niinkuin su-sudenkin ajossa.

Juha koetti naurahtaa, mutta leuka värähti, ja silmäkulmia repi.

—Ei, hyvä mies, enhän minä saata, ei minun sovi mitenkään sitä, olletikin, kun on käsky kuninkaalta, että pitää rajariitoja välttää, kun on rauha valtakuntien välillä.

—Niinpä niin…

—Sentähden se ei käy … ei mitenkään minun puolestani.

—Eipä ei … vai ei?

Vai ei tullut apua täältäkään. Sitten ei sitä tule muualtakaan.

Juhan täytti sanomaton, huikaiseva murhe, niinkuin olisi tahtonut tainnoksiin uuvuttaa. Taisi käydä niin, ettei enää näe Marjaa elävin silmin. Niinkö pitikin käydä? Sentähdenkö, että on pidettävä rauha valtakuntien välillä? Milloinka niitä on ennen semmoisia kysytty? Ja kysyikö Karjalan rosvo?

—Ajattelin, että olisi tämä yhteinen asia, koko pitäjän yhteinen.

—Kyllä, kyllä, mutta—

Juha istui vielä siinä, vaikka olisi kai jo ollut lähdettävä. Ei puhuttu enää mitään. Rovasti istui tuolissaan ja katseli ulos.

—Sitten pitänee minun lähteä sinne yksin, sanoi hän.

—Vaan jos sille tiellesi jäät.

—Vaikka jäisinkin, mutta koettaa täytyy.

—Ei nyt sentään kannata panna henkeään hukkaan menemään.

—Jos en saa Marjaa takaisin … niin vaikka menköönkin.

—Onko niin rakas?

—Niin on rakas, rovasti.

Hänen silmänsä paloi; syvä, sininen, lauhkea silmän pohja paloi hehkuen tuuheiden kulmien alla.

—Rovasti tietää sen … jos olisi itselleen niin käynyt.

Rovasti heltyi.

—Kyllä minä sen … kyllähän … ja olisinhan auttanut, Juha saa uskoa, että olisin auttanut, jos olisin voinut. Mutta Juha ymmärtää, että esivallan käskyä vastaan ei voi asettua.

—Eipä ei…

Juhalle tuli kiire pois, liikutustaan pakoon, leukansa järinää salatakseen.—Eipä ei, eipä ei!—hän uskoi sen, mitä rovasti oli sanonut. Eihän toki mitenkä, kun oli kielto kuninkaalta. Oli kai, oli kai. Mitäpäs se olisi sitä muuten sanonut, jos ei olisi ollut.

Juha istui taas venheessään, kokka kotia kohti, kirkko ja pappila perän takana.

Sattuihan kuitenkin somasti, että esivallan kieltojen piti osua juuri, kun veivät minulta Marjan. Ei moista ole ennen kuultu.

Ei näkynyt enää pappilaa, kirkko oli jäänyt metsän taa. Kova vastatuuli puhalsi salmen suuhun suurelta selältä. Tullot natisi, venheen kokka lotisi laineelta toiselle.

Turha vaiva, turha retki, ajan hukka. Ei se ole sitä, ei ole semmoisia käskyjä eikä kieltoja. Eivät välitä, vaikkeivät kehtaa sitä sanoa. Mitä ne Marjasta? Ilkkuvat mielissään, että niin kävi. »Sepähän siitä viimein tuli!» Jos olisi ollut rovastin oma tai vaikka vain emäntä kenen rikkaan, niin olisi jo puoli pitäjää suden ajossa. Mitä ne Marjasta kukaan—toisheimoisesta, mustaverisestä. Jos olisi jonkun toisen eikä Rajakorven Juhan, vääräsäären, jörön, joka ei osaa mielitellä eikä kielitellä… Vaan minä en tarvitse heidän apujaan, minä tuon hänet sieltä omin voimin, minä tapan Shemeikan, minä väännän siltä niskat kuin lampaalta, että kielen suustaan oksentaa, minä katkon siltä koivet, niin että kerran rusahtaa…! Ja venheen kokka säesti laineisiin lokattaen: tee se, tee se!—Toinen meistä, hän tai minä! Ja sama se, vaikka kumpikin—jos en Marjaa elossa tapaa … jos on hänelle minkä pahansa tehnyt…

Ja soutaessaan oli Juha vähitellen selvillä siitä, mitä tekee. On ennenkin vainovuosina vankeina vietyjen jälkiä seurattu, merkkien mukaan, joita ovat saaneet tienvarteen jätetyiksi. On saattanut Marjakin semmoiset jättää, muutkin merkit, koska jo ennätti huivinsa rannalle jättää. Perillä väijyttiin ennen viikkokausia—saatanhan sen minäkin tehdä. Talot tuleen pistettiin, voin minäkin pistää. Kyllä Marja arvaa, kuka sytytti…

Kun Juha tuli kotiin, näki hän äidin jo asettuneen sinne emännäksi, liikkuvan Marjan askareissa kuin omissaan. Ei se koettanut salatakaan hyvää mieltään. Piika puikkelehti hätäissään sinne tänne, vesissä silmin.

Syötyään vähän nouti Juha aitasta pyssynsä ja muut metsämiehen tamineensa tupaan ja alkoi laittaa niitä kuntoon. Sen tehtyään hän haki käsiinsä mäyrännahkaisen reppunsa ja ojensi sen äidilleen:

—Täytä tuo—niin paljon kuin mahtuu—poronkieltä ja talkkunajauhoja.

—Lähdetkö metsälle?

—En.

—Ajattelin, kun noin varustelit.

Kun äiti oli tuonut täyteen repun, sanoi Juha:

—Lähden tästä ja saatan ehkä viipyäkin. Olkaa tässä niin kauan. Tehkää Kaisan kanssa työt ja minkä apua tarvinnette, se ottakaa. Tuoss' on eloaitan avain, hinkalossa on rukiita, millä palkan maksatte.

—Ethän vain lähtene sen jälkeen?

—Senkö?—Sen jälkeen lähden.

—Yksinäsi?

—Yksinäni toin hänet kerran ennenkin.

—Et tainnut saada toveria?

Juha oli jo ripustanut repun olalleen ja tarttunut pyssyynsä, ja oli jo ovella menossa, kun äiti huusi hänen jälkeensä:

—Et häntä sieltä enää löydä … pääsi vain menetät.

—Omanipahan menetän, minkä menetän. Mutta menee siinä silloin toisenkin pää.

Äiti näki ja kuuli, että Juha oli sen päättänyt eikä ollut pidätettävissä. Sille tielleen se jää—sen tähden, sen sikiön, sen venakon … nyt se menee, nyt se juoksee surman suuhun, nyt se menee…

—Mene vain! huusi hän seuraten Juhaa porstuaan, jonka ovesta Kaisa samalla livahti sisään,—Kaisa, kuulitko? Se lähtee Marjaa hakemaan. Mene vain, mutta et sinä sitä sieltä mukaasi saa, vaikka löytäisitkin!

—Mitä?

Juha oli pysähtynyt porstuan rappusille.

—Mitä sanot? ahdisti Juha lähemmäksi astuen.

—Älkää, emäntä … sanoi Kaisa silmänsä peittäen.

—Ei tule kutsuen kylältä kiimainen narttu!

—Voi, voi teitä, emäntä! vaikeroi Kaisa.

—Mielellään meni! huusi emäntä yhä enemmän raivostuen. Syliinsä heittäysi!

—Se on valhe!

—Kaisa näki, kysy siltä!—ja nauruun rämähtäen peräytyi emäntä takaisin tupaan. Piika oli lyykähtänyt lattialle.

—Mitä sinä näit? tiukkasi Juha häntä hartioista ravistaen.

—En minä mitään nähnyt.

Mutta samassa hän pillahti itkemään.

—Sano, mitä näit.

Piika ei kuin itki. Juha syöksyi tupaan.

—Mitä se on nähnyt?

—Sen näki, että venhe viilettää alas ja pyöräyttää poukamaan, kun Marja rantaa myöten jälessä juoksee huivia heiluttaen kuin pysähdyttääkseen. Siitä maihin laskee ja sylinsä levittää, ja Marja siihen heitäkse. Nakkaa sen venheen pohjaan ja itse hyppää perään, ja niin mennään, eikä huudakaan Marjasi. Se huutaa, jota väkisin viedään.

—Sen valehtelet, huohotti Juha.

—Kysy itseltään! Tule sanomaan Kaisa, valehtelenko.

Tyttö ei tullut eikä vastannut, kuului vain itku ja voihkiminen porstuan nurkasta. Se ei valehdellut, ei valehtele se, joka itkee.

Äiti seisoi karsinassa puolittain selin, kasvot olan yli ilkkuen, Juha kädet riipuksissa, hiukan eteenpäin kumarassa.

—Meni mielellään ja jouti mennäkin!

Mutta silloin karkasi veri Juhan päähän. Oli survehakkuri lattialla. Hän tempasi sen sarvesta kuin tuopin, pyöräytti päänsä ympäri ja iski äitinsä eteen, niin että siltapalkki murtui.

—Sen valehtelet!

Ja syöksyi mölähtäen ulos.

Äiti oli siunaten lyykähtänyt penkille. Piika oli paennut tupaan, Juhan karatessa ohi porstuan läpi.

—Eiköhän siltä nyt lähtenyt halu? Siihenpä aseetkin jäivät!

—Voi teitä, minkä teitte, vaikeroi piika. Parempi sille olisi ollut, jos puukon sydänalaansa iskitte.

—Lähti siltä nyt halu.

V.

Kun Marja—sydän täynnä kiukkua ja kyllästystä ja elämänsä äitelyyttä—tuli kosken rannalle puoleksi juoksujalassa, ajattelematta minne juoksi, kunhan vain pääsi pois, näki hän venheen kiitävän niskasta alas, ja venheen perässä Shemeikan ikäänkuin vihaisin liikkein sauvoimella pohjasta vielä vauhtia lisäten. Vaan tuskin Shemeikka oli huomannut Marjan, kun sauvoin pyörähti kaarena pään yli toiselle puolelle, viitaten niinkuin olisi viitannut: tule! Ja Marjalta pääsi sydämestä sanaton huudahdus ja häneltä kohosi käsi, niinkuin olisi sanonut: et ottanutkaan! Ota minut! Vie minut minne hyvänsä! Elä jätä!

Marja lähti juoksemaan rantaa, ei enää mukaan päästäkseen, vaan ainoastaan nähdäkseen hänestä viimeisen vilahduksen, ennenkuin oli joutuva isoon koskeen. Hän riensi ehtiäkseen niemeen, jonka ympäri koski teki polven ja josta näki alas asti. Shemeikan venhe oli kadonnut. Marja riensi yhä kiireemmin, huivi tarttui leppään ja jäi siihen. Ei joutanut sitä ottamaan. »Miksi annoin hänen mennä? Miksi en lähtenyt, kun pyysi?» Mutta kun hän syöksähti lepikon läpi ja niemekkeen poikki takaisin kosken rantaan, näki hän Shemeikan hyppäävän venheestään maihin, kiskaisevan sen nokkaa kivien väliin, heittävän sauvoimensa venheeseen ja juoksevan avosylin vastaan. Marja pysähtyi, hoipertui taapäin juoksunsa vauhdista, häntä tartuttiin vyötäisiin, hän lyykähti maahan, häntä nostettiin, kannettiin, heitettiin venheeseen, joka ensin karahti kiviin ja sitten nytkähti ja kallistui ja hetken päästä keinui kuohujen välissä.

Marja ei liikahda kokasta, johon hänet on heitetty. Hän ei näe siinä muuta kuin taivasta ja joskus vilahtavan puun, jonka alitse kiidähtää. Toisen kerran kokka kohoo, toisen kerran se painuu. Shemeikka seisoo venheen perässä, milloin ylhäällä milloin alhaalla, takanaan kuohut ja takanaan taivas, keikkuen ylös ja alas, välistä viillettäen tyynesti, välistä tehden äkkinäisiä, voimakkaita, tempovia liikkeitä. Marja koettaa nousta, kohottaa päätään, mutta vaipuu takaisin. Hän on keskellä kuohujen ryöppyä, venhe kiitää niin, ettei hän erota muuta kuin epäselvän, vilisevän rannan, ja vettä pirskahtaa hänen kasvoilleen. Yhä vinhemmin kiitää venhe. »Voi, hyvä Isä sentään!» Pauhu yltyy, venheen laidat rutisevat, on kuin se hajoisi hänen allaan. Se on ihan kuohujen sisässä. Shemeikka on kaukana, näyttää seisovan, ei venheessä, vaan kuohuissa. Samassa hän taas on ylhäällä, suurena, jättiläisenä, tukka hajallaan, parta hulmuten kahden puolen kaulaa. Ei ole maailmassa muuta kuin Shemeikka seisomassa, hyrskyt palamassa hänen jalkainsa alla kahden puolen venhettä. Ei näy maata, ei puita, kuohut kiitävät kilpaa Shemeikan kanssa häntä takaa ajaen, mutta eivät saavuta. Yhtäkkiä sattuu sieltä häneen Shemeikan silmä, se hymähtää kiireessä, mutta on samassa taas toisaalla; on otsa rypyssä, huulet tuimassa pinnistyksessä. Marja koettaa hiukan kohottaa päätään laidan yli, suuri kivi kiitää ohi ja raapaisee venheen perää. Toinen on toisella puolen ja karahtaa kokkaan. Mutta välitse laskee Shemeikka. Marja vaipuu takaisin. »Voi, hyvä Isä sentään!»

Hän on vetänyt esiliinansa silmilleen. Mutta silloin tuntuu menon vauhti hiljenevän.

—Aa! Elä pelkää, ei hätää mitään! kuulee hän Shemeikan sanovan.

Ollaan suvannossa, Shemeikka seisoo ja meloo, ja vartalo notkuu. Hän on suuri ja komea. Ei häntä kärsi katsoa palaviin silmiin ja hehkuviin kasvoihin. Voi, jos se sentään laskisi rantaan! Mutta se ohjaa uusia kuohuja kohti.

—Päästä minut pois! Mennään maihin!

—Tahdotko? kysyy Shemeikka, ja venhe on lähellä rantaa.—Hyppää!

Vaan Marja vaipuu takaisin tuhdolle. Ei hän uskalla eikä ehdi … eikä tahdokaan. Ja samassa on suvanto lopussa, niska nielee, venhe on uudessa koskessa.

—Nyt on horna! huudahtaa Shemeikka. Hän tekee tuimia liikkeitä, venhe ryyppää itsensä vettä puolilleen, vesi kuohuu ulkona ja sisässä, pohja kolahtaa kiveen, laidat ruskaa, venhe pysähtyy.

—Souda! huutaa Shemeikka.

Mutta ennenkuin Marja pääsee airoihin, irtautuu venhe.

—Ei tarvita!

Marja on noussut istumaan. On tultu alas miltei kohtisuorasta putouksesta ja taas ollaan suvannossa.

—Päästä minut pois, rukoilee Marja. Hukutaan.

—Pane pitkäksesi, on vielä yksi nikama—sitten pääset.

Se hymähtää sieltä salaperäisesti, veitikkamaisesti. Marja tottelee. Tulkoon mitä tulee! Ei se minua enää päästä. Ja olkoon päästämättä … vieköön mihin vie!

Nyt tuntuu koski olevan tyynempi, ei kohise niin, ei tule vettä, mutta venhe tuntuu kiitävän vielä nopeammin kuin äsken, menevän kuin irtautunut suksi vaaran rinnettä sileällä lumella, kiihtyy, hyppää kuin kohona kerran pari—sitten hiljenee, kuin olisi tasaisella maalla—Marjaa pyörryttää, sydänalaa etoo, hänen on paha olla—silloin tekee kokka äkkikäänteen, Shemeikka hyppää veteen, kiskaisee venhettä keskitullosta, ja kokka karahtaa soraan. Marja aikoo nousta, mutta ennenkuin ehtii, nostaa Shemeikka hänet ylös ja kantaa maihin.

—Elä Shemeikka, elä, anna minun olla, pyytää Marja, mutta puristau samalla hänen kaulaansa ja irtauttaa siitä kätensä vasta, kun Shemeikka on laskenut hänet maahan, mättäälle, sammalen päälle. Mutta Shemeikka ei irtauta käsiään, Marjan vieressä polvillaan.

—Missä me ollaan? kysyy Marja silmänsä sulkien.

—Saaressa, sanoo Shemeikka vitkalleen… Kosken saaressa, toistaa hän.
Ja nyt sinä olet minun.

—En minä ole sinun … minä olen toisen.

—Sinä olet minun.

—Minkä tähden minä olisin sinun?

—Sentähden, että tahdot olla.

—Sinunko?

—Minun.

—Minä olen toisen … anna minun mennä…

—Olit toisen, kuiskaa Shemeikka silmissä ja äänessä riemua—olit toisen, Niin kauan kuin olit Ruotsissa, nyt olet Karjalassa.

—Karjalassako?—Miksi veit minut väkisin?

—Tulithan mielelläsi!

—Tulinko?

Eikä Marja tiennyt, oliko hän tullut, vai oliko hänet viety.

Koski lakkasi kohisemasta Marjan korvissa. Sitten se taas kohisi, mutta hyvin kaukana.

—Kanna minut koskeen, sanoo Marja.

—Lepää siinä, sanoo Shemeikka.

—Lepää sinäkin, pyytää Marja.—Elä mene.

Shemeikka kuitenkin irroittihe hänen syleilystään, ja silmä hymyili.

—Miksi sinun silmäsi minulle nauraa? kysyi Marja

—Ei se naura, vaan iloitsee.

—Miksi? Sano, miksi?

—On, kuin et olisi koskaan ennen ketään halannut.

—En olekaan … en ole koskaan ennen tiennyt…

—Mitä et ole tiennyt?

—Että tämmöistä on.

—En minäkään.

Mutta hän valehteli. Ei ollut Marja hänen ensimmäisensä. Tuntui jo kovalta Marjan käsivarsi hänen päänsä alla. Hän olisi tahtonut olla yksin.

—Olet väsynyt, sanoi Marja hellästi.

—En ole.

—Sinulla oli, rakas, kova ottelu koskessa … minä vain mukavasti venheen pohjalla viruin. Laitan sinulle vuoteen venheen kokkaan.

—Laitatko?—Laita samalla itsellesikin.

—En kuin sinulle … että oikein saisit levätä rauhassa, rakas.

—Laitahan sitten.

* * * * *

Shemeikka nukkuu venheen kokassa. Marja on koristanut sen kuin häävuoteeksi, pistellyt lehviä laidan ja varppeen väliin. Shemeikka nukkuu kuin lehtimajassa. Itse istuu Marja rannan kivellä ja ajattelee: kun olisi vesillä Shemeikan vene, niin keinuttaisin häntä kuin lasta.

Hän on tehnyt tulen kahden kiven väliin. Hänellä on tuohinen tulella ja tuon tuostakin hän kohentaa tulta ja varvuilla hämmentää.

Hänen on hyvä olla, lämmin ja ihana; hän sulkee välistä silmänsä sitä paremmin tunteakseen. Hän tuntee lämpimästä väräjävänsä, ulkoa ja sisältä, ensi kerran elämässään. Missä lienen? Miten olen tänne joutunut? Kuka lienee tuo, joka minut tänne toi?—Vaan olinpa missä hyvänsä, olipa miten hyvänsä, kuka hyvänsä tuo—kunhan vain ei ole mitään sitä, mikä oli ennen. Eikä sitä olekaan. Se on kuin poikki, katkaistu, minä olen irti … ei mikään minua enää pidätä.

On, kuin ei milloinkaan olisi voinutkaan olla maailmassa muuta kuin tuohinen tuossa, jossa hänen Shemeikalle pyytämänsä kalat kiehuvat, ja tämä sari tässä koskessa. Se, mikä on siellä, missä lienee, se ei häneen kuulu. Syyttäkööt! En minä ole heille mitään velkaa. Olen minä heille elatukseni moninkertaisesti maksanut.

Saanko minäkin kerran maailmassa valvoa mieleiseni ääressä? Odottaa hänen heräämistään? Kun nukkuisi oikein levätäkseen. Kuinka oli koskessa kaunis, kuin suuri haltija usvaisena iltana! Tuli ottamaan, niinkuin ilmassa lennättäen tähän toi. Minne aikonee tästä viedä? Ottaako vielä edemmäkin, vai tähänkö jättää? Tehköön, mitä tekee! Vaikka tähän jättäköön, vaikka haihtukoon kuin haltija ilmaan! En sure, vaikka nyt samassa pitäisi koskeen menemäni.

Shemeikka liikahti venheessään, ei herännyt, käänsihe vain toiselle kyljelleen.

Vaan ehkäpä en tarvitsekaan enää koskeen? Ehkei olekaan tämä vielä lopussa? Nyt vasta ehkä oikein alkaakin. Häntä aina odotin, tulijata, ottajatani—tulipahan, ottipahan.

Tässäkö nyt keitän, missä keittänenkin—hänen vieressään valvoen? Tässä, ihan uudessa ja entistä kuitenkin niin lähellä, että jos tulen tuohon kuuseen panisin, ne sinne sen näkisivät. Sytyttäisinkö, että pitäisi tulla karkuria hakemaan, vaatimaan »omaansa» pois? Tulisipahan! koettaisipahan! »Ei se sinun omasi ole enää!» huutaisi sille Shemeikka. Syntyisi tappelu. Olisi tuota soma nähdä. Marjalle tuli kuin ilon raivo rintaan sitä kuvitellessa. Ei Shemeikka viitsisi siltä rähjältä henkeä ottaa, tarttuisi vain käsipuoleen ja pyörähyttäisi kenkkajalkaa niin, että koskeen singahtaisi. Se menisi alas, milloin selällään, milloin mahallaan—räpiköiden vuoroin käsillä, vuoroin jaloilla, toisessa kenkä, toinen paljaana—kolin kolia koskea alas.—Mutta olkoon siellä, mitä minä hänestä enää…

Marja nosti tulelta tuohisen, jossa kalakeitto oli valmis, peitti sen vaatteella ja hiipi venheelle, jossa Shemeikka nukkui. Kasvoja, joiden päälle Marja oli levittänyt liinasen sääskien suojaksi, hän ei nähnyt, mutta näki rinnan, leveän, korkean ja kaarevan, joka hiljaa nousi ja laski; näki solakat jäsenet—ja olisi tehnyt mielensä niitä kädellään hivellä, jos ei pelännyt unta häiritsevänsä. Hiveli niitä ajatuksissaan, kaukaa, kuvitelluin liikkein.

Löytäisinkö hänelle vielä jotakin hyvää kalakeiton mausteeksi, kun herää? Hän poistui syvemmäksi saarelle. Se oli keskellä koskea, kahden yhtä kovasti kuohuvan haaran välissä. Rantojaan myöten se kasvoi koivuja ja leppiä; keskeltä oli vähän korkeampi, siinä oli kallio, kallion päällä suopyörylä, joka oli keltaisenaan lakkoja. Kivien lomassa oli alempana vatukko. Saarta kierrellessään löysi Marja vielä herukkapensaan ihan lähellä tulisijaa… »Liekö täällä kukaan koskaan ennen meitä käynyt? Tänne se minut toi. Kai se on täällä ennenkin käynyt, koska tänne osasi laskea. Toi tuttuun paikkaan! Mutta että se minut otti! Että se minusta huoli! Mikä minä olen? Suvuton, nimetön mierolainen, joka en kelvannut muille kuin sille vanhalle, puolivaivaiselle. Olenko minäkin jotakin? Ensi kerralla kun näki, jo otti. Niin puhui, niin houkutteli, suuttui, kun kuuli, etten välitä. Enkö ole nyt kuin kuninkaanpojan, maankuulun, Karjalan komeimman! Uljaaseen taloonsa vie, hyvän anopin antaa.»

Marikkoja kierrellen kosken saaressa, kallioiden välissä, jonne pauhu ei välistä kuulunut ollenkaan, välistä kuului kaukaa kuin monien metsien takaa, hän vähitellen poimi tuokkosensa täyteen, rinnassa onnen rauha, huulilla sen hymy.

VI.

Shemeikka oli herännyt, reväissyt silmiltään huivin—missä olen? mitä on tapahtunut?—Silloin muistaa hän kaiken…

Olenko taas ollut mieletön? Olenko taas tehnyt järjettömän teon? Tästä vielä sodat syttyy, vainot nousee. Roskajuttu. Mitä minä siitä toisen akasta? Olisin antanut olla. Minnekä minä sen nyt panen? Kotiinko vien—vai takaisinko käännytän? Tarrautuu kiinni ja alkaa ulista ja itkeä. Kun oman etunsa ymmärtäisi, niin itse pyytäisi sauvomaan maihin. Kyllä se siitä rantaa myöten vielä kotiinsa osaisi. Sanoisi olleensa lehmän haussa ja eksyneensä, niin eivät mitään tietäisi. Ei siellä kukaan meidän lähtöämme nähnyt.

Ei ole sentään kukaan minua niin halunnut kuin tämä; ei kukaan niin kuollakseen puristanut. Ei ole ennen tiennyt miestä halanneensa. En hennoisi hänestä ihan vielä erotakaan. Vaan olisi kuitenkin parempi, kun palaisi kotiinsa. Siellä taas syksyllä tavattaisiin ja aina vastakin kulkiessa.

Shemeikka on noussut ja istuutunut tuhdolle. Siinä huomaa hän lehvät, joilla venhe on koristettu. Semmoisia joutavia ne aina. Olisi edes jotakin syömistä.

Shemeikalla on nälkä, ja ruumis on maatessa kuoleutunut. Hän katselee raukeasti ja kyllästyneesti etensä ja sylkäisee happamesti venheen pohjaan.

Tulen on tehnyt—mitä varten se on tehnyt tulen? Eihän tässä kuitenkaan ole mitään keittämistä tai paistamista. Sitä vartenko, että huomaisivat takaa-ajajat? Saattavat hyvin olla kintereillä milloin hyvänsä. Vaikka olisivat jo maatessa laskeneet ohitsekin ja pysähtyneet kosken alle väijymään.

Hän nousi ja potkaisi tulen sammuksiin ja kekäleen koskeen. Meni taas venheelleen etsimään eväskonttiaan ja repi sitä tehdessään irti lehvät venheen laidasta. Löysi kontin ja istahti kivelle. Kontissa näkyi olevan ruuan tähteitä kova kannikka ja suolakalan pyrstö.

Marja seisoi vähän matkan päässä pensaassa ja seurasi Shemeikan toimia… Aikoi ensin yllättää hänet, tulla takaa, sulkea hänet syliinsä. Mutta yhtäkkiä hän vavahti nähdessään ilmeen Shemeikan kasvoilla. Oliko se vihainen? Mistä se oli vihainen? Kenelle? Minulleko? Miksi se repi lehvät pois? Ilme sen silmissä oli kylmä, melkein julma.

Sillä on nälkä! ihastui Marja samassa nähdessään, miten Shemeikka tyytymätönnä ja happamena kävi kannikkaan käsiksi. Sillä poloisellahan on nälkä! Se raukka järsii kovaa kannikkaa eikä tiedä … eikä tiedä, että minulla on sille kalakeitto ja helmassa tuohinen marjoja täynnä. Ja kuta enemmän Shemeikan muoto synkistyi, sitä hauskempi oli Marjan.

—Eikö maita? kuuli Shemeikka naurun hyrähdyksen jostakin läheltä. Samassa hän huomasi Marjan pensaassa. Ärtyneeseen silmään hän näytti vanhalta, rumalta, isomahaiselta.

—Kah, mitä naurat?

Marja nauroi vielä hartaammin, ajatellen iloista yllätystä, jonka hän sille tekee.

—Sinun eväitäsi, mies parka, nauran. Eikö sinulla ole muuta kuin tuo…?

Shemeikka ei vastannut, haukkasi vihaisesti palan suuhunsa ja sylki samassa toisen puolen ulos.

—Olisi tässä, jos et vähyyttä katsone, niiasi Marja kiven luota ja nosti keittotuohisen piilostaan.

—Mitä sinulla siinä on?

—Vähän keitettyjä mullosia olisi.

—Mistä sinä olet niitä saanut?

—Sainpahan, mistä sain, kunhan koetat, miltä maistuvat.

Shemeikka otti tuohisen Marjan kädestä, ryyppäsi lientä ja seivästi hämmennystikulla suunsa mullosta täyteen.

—Mutta millä keinolla sinä olet saanut mullosia?

—Löysin hatustasi ongen siiman ja vavan taitoin tuolta rannalta.

Shemeikka söi, ahneesti hörppien. Marja odotti, että hän kutsuisi hänetkin toverikseen. Ei siksi, että hänellä olisi ollut nälkä, vaan että olisi kutsunut toverikseen—niinkuin Juha, joka aina kutsui toverikseen, joka ei olisi milloinkaan syönyt, ennenkuin toinen söi, vaikka olisi ollut kuinka nälkä itsellään. Ja yhä on sillä se kylmä, melkein vihainen katse. Ja miksi repi lehvät venheestä, vaikka eiväthän ne olleet tiellä? Eikö ehkä tahdokaan enää mukaansa, tästä edemmäksi?

Hän kuuli Shemeikan nousevan, ja nousi itsekin. Mutta kun hän silloin katsahti Shemeikkaan, oli se muuttunut. Pyyhkieli partaansa, kasvoilla syöneen tyytyväinen ilme. Samassa uskoi Marja erehtyneensä. Se oli ollut uuvuksissaan, ja sillä oli ollut nälkä. Ja Marja heltyi niin, että olisi tahtonut kaulaan käydä. Sanoi kuitenkin vain, marjatuohista tarjoten:

—Tässä olisi vielä vähän…

—Onko sinulla vielä marjojakin? Milloinka sinä ne poimit?

—Sinun nukkuessasi.

—Nukuinko kauankin?

—Ethän kauemmin kuin että hyvästi ennätin poimia.

—Ovat makeita marjasi, ja mainiotapa oli keittosikin.

Shemeikka söi, Marjan pitäessä tuohista hänen edessään. Eikä ollutkaan Marja hänestä enää ruma, eikä vartalo muodoton, kun oli laskenut esiliinansa alas.

—Syö sinäkin … en jaksa kaikkia.

—Minä söin jo poimiessani. Jos mitä jää…

Marjan koko olento vavahti, hän aikoi sanoa jotakin, mutta ei saanut sanotuksi—ponnisti sitten viimeiset voimansa ja sai sanotuksi:

— … ja jos mitä jää, niin saatathan ne tarvita toistenkin.

—Entäs sinä?

Shemeikka oli kiertänyt kätensä hänen vartalonsa ympäri.

—Minähän en tarvitse.

—Etkö? Mikset?

—Minulla on lyhyempi taival täältä pois kuin sinulla.

Marja koetti irroittautua. Mutta hänen hento, pehmoinen ja samalla jäntevä ruumiinsa oli hurmannut Shemeikan veriä, eikä hän päästänyt.

—Etkö tulekaan mukaan?

Marja ei voinut Shemeikan silmistä päättää, mitä vastausta hän odotti. Eikä Shemeikka enää itsekään tiennyt, mitä hän tahtoi. Marja ei vastannut.

—Minnekäs sitten? Takaisin kotiisiko?

—En ikinä sinne! huudahti Marja, hänestä irti tempautuen.

—Mutta minnekä sitten?

—Mihin hyvänsä! Lasket maihin, ehkä jonnekin osun.

Itku puristi rintaa, mutta ei vielä päässyt.

—Saitko sitten jo tarpeeksesi matkasta minun kanssani? kysyi Shemeikka tehden äänensä moittivaksi.

Marjan kasvot kiinnittyivät, niissä oli kuin hurmahenkisen, niinkuin näkyjä näkevän ilme.

—Vaikka tähän matkani päättyköön, sain sittenkin mitä elämäni kaiken toivoin!

Shemeikan silmä syttyi tuleen, veret kiehahtivat viimeisiä suoniaan myöten. Paljon oli hän naisia nähnyt, ja monta heidän tunteidensa purkausta, mutta ei koskaan ilmettä semmoista kuin minkä nyt Marjan kasvoissa. Paljon oli kuullut naisten hänelle sanovan, mutta ei kenenkään mitä tämä ja niinkuin tämä. Ei aio palata kotiinsa, vaikka se hänellä on! Lähtee ennemmin menemään, tietämättä minne! Hänestä on minulle vielä paljon iloa.

—Tulet toki mukaani, Marja!

—Ethän tahdo?

—Minä tahdon.

—Tahdotko? Sano, Shemeikka, ihanko totta tahdot? kuiskasi Marja hänen kaulaansa ripustautuen.

—En väkisin vie … mutta jos mielelläsi tulet.

—Mielellänihän minä äskenkin tulin—vai luulitko väkisin vieneesi?—
Sinä! Sano!

Silloin Shemeikka veti hänet vierelleen. Marja purskahti itkuun sitä iloaan, ettei tarvinnut koskeen hypätä—jonka olisi tehnyt, jos Shemeikka olisi hänet siihen hylännyt.

Yhtä ainoata huumausta ja sen hurmausta oli ollut lähtö kotoa, koski ja suvantosaari—kuin unta oli nyt taas soutelu pitkin polveilevia virtoja, keskitse milloin kalliorantojen, milloin veteen kaatuneiden kelohonkien—viilettely lehtipurjeessa halki soikulaisten selkien, joiden nimiä ei tiennyt eikä kysynyt. Milloin oli Marja kokassa soutamassa, milloin Shemeikka, mutta aina silmä silmässä, katse katseessa, hymy hymyä houkuttelemassa, hellä sana aina päättämässä iloiset puheet:—»Oletko minun?»—»Elä kysy!»—»Onko hyvä?»—»Kysyt, vaikka tiedät.»—Ja kun ei puhuttu, vaan äänettöminä soudettiin, ei Marja päästänyt ajatuksiaan edemmä laineen viriä, jonka venhe teki veteen: missä se jälleen haihtui, siinä haihtui entinen elämä, missä se kokassa kohahteli, siinä kohahteli uusi, eikä hän tahtonut koettaakaan sitä edempää kuunnella.—»Oletko minun, Marja?»—»Elä kysy.»—»Sanohan kuitenkin.»—»Tiedäthän sen, Shemeikka.»—Ja samaa unta oli yhä maihin nousut, kulku soiden poikki ja kävely pitkin hiekkaisia harjuja honkien alla uusiin vesiin, missä oli lahdelmissa aina uusia venheitä kuin matkanhaltijain heille varta vasten kätkemiä. Oli heille nuotiopuu hakattu ja lehdesvuode havumajan katon alla valmis, mihin sattuivatkin yöpymään… Kuka lie ne tehnyt? Shemeikka vain hymähti, kun Marja sitä kysyi.