—Heitäte kokkaan lepäämään, sanoi Shemeikka kuohuvan pitkän kosken alla, monennenko, siitä ei ollut Marja enää osannut pitää lukua.— Heitäte nyt! Vedä silmillesi liina.
Ja Marja tunsi venheen nytkähtelevän huoparien voimakkaista työntelyistä, kuuli kokan loksattavan heikon vastatuulen virilaineita vastaan—huopaus hiljeni, venhe suhahti pehmoiseen hiekkaan, mutta ennenkuin Marja ehti vetää liinan pois silmiltään ja nousta, tunsi hän käden häntä nostavan polvien taipeesta ja selän takaa toisen käden, ja seisovansa rannalla.
—Jotta tulisit, niinkuin lähdit, sanoi Shemeikka.
—Missä me ollaan?
—Perillä.
Marja näki valoisan, hiekkaisen rannan, vähän ylempänä vihreän nurmen, nurmen takana solkisen koivumetsän, koivumetsän takana korkean kallioisen vaaran. Nurmikon laidassa, riippuoksaisen, kyhmyisen koivun alla oli huone, pyöreistä hongista kyhätty.
—Uskottelin sinua—ei ollutkaan taloni tätä isompi.
Ei saanut Marja sanotuksi muuta kuin hellän ihastuneen:
—Voi sinua, Shemeikka!
Hänen mieltään huikaisi, veti kyyneleen silmään, harsoon maailman ja elämän. Silmä itki, sydän iloitsi tietämättä kumpikaan mistä. Sillä somempaa, sievempää ei voinut missään olla.
—Uskottelin sinua, Marja, on vainenkin minulla talo toinenkin kuin tämä. Jos sinne halunnet, menemme? Jos tähän tyytynet, jäämme?
—Jäämme.
—Mutta minun täytyy kotonakin käydä.
—Käynet.
—Uskaltanetko yksin jäädä?
—Vaikka vuoden viipynet, vaikka kaksi, kunhan kolmantena tulet.
VII.
Juha istuu tuvassaan puolihorroksissa, kyynärpäät polvia vasten, koettaen turhaan saada selville, onko ilta vai aamu ja onko vielä sama päivä kuin silloin, vai onko ollut välillä jo muita päiviä ja öitä. Joitakin hän muistaa siitä, mitä oli tapahtunut, toisia ei. On, kuin toinen puoli hänen olentoaan olisi turto ja tunteeton, niinkuin toinen puoli vasenta jalkaansa aina oli hiukan kuolluksissa sen karhun pureman jäleltä. Kun sitä kosketti, oli se aina kuin vierasta lihaa, vastasi kuin kaukaa jostakin toisesta ihmisestä.
Missä lienee ollut, mutta niin oli, kuin hän olisi yhtä paikkaa kiertänyt, vasemmalla vettä, oikealla matalaa korpea, jalan alla upottavaa suota. Sen hän muisti ja senkin, että oli kadottanut lakkinsa ja taas sen löytänyt. Oli jotakin muutakin, jota olisi tahtonut muistaa, josta ponnisteli pääsemään selville, niin että päätä särki, toista puolta heikosti särki, toinen oli turto ja tahmea, niinkuin olisi ollut täynnä vierasta, hyytynyttä verta.
Jotakin oli tapahtunut, mitä? Mikä siitä tuosta lattiasta on palkin murtanut? miksi on tupakkahakkuri sillan alla?
Silloin hän muisti sen.
Mutta minkä tähden hän oli semmoisen tehnyt? Äitiäkö aioin iskeä? Mutta minkä tähden?
Päätä pyörrytti, sydäntä etoi. Hän oli kuin tiedotonna hetken.
Sitten hän oli kuulevinaan kuin kaukaisen huudon: »Sinä valehtelet!» Hän itsehän sen oli huutanut. Ja nyt hän yhtäkkiä muisti kaiken: kuinka oli pihasta karannut, huutanut juostessaan: »Sinä valehtelet», huutanut sitä suolampea kiertäessään, kaatuessaan, juostessaan, niinkuin jotakin takaa-ajaen, saadakseen sen kiinni, nujertaakseen sen.
Mutta sehän ei ollut valetta. Tottahan se oli. Mennythän se oli. Sehän on poissa … koski koko ruumiiseen ja sieluun niin, että suu aukeni parkaisuun, vaikkei saanutkaan parkaistuksi. Samassa taas pimeni ja sekosi. Jos se oli tapahtunut, niin olisihan pitänyt tapahtua muutakin? Mutta kaikkihan on ennallaan. Siinä on uuni, ja sirkka sirittää. Marja ei ole mennyt. Ei, tämä on vain unta. Mutta miksi en herää? Enkö saa itseäni hereille, ennenkuin tukehdun? Häneltä pääsi parahdus, niinkuin siltä, joka koettaa vyöräyttää painajaista rintansa päältä. Hän seisoi keskellä lattiaa, kädet ylhäällä. Joku hyppäsi karsinan nurkasta penkiltä ja harppasi huutaen ulos, paitasillaan, valkea kuin jänis.—»Kaisa, elähän—en minä mitään!» lohdutteli Juha hänen jälkeensä.
Tyttö tuli takaisin.
—Säikähdin niin—menisitte toki, isäntä, aittaanne maata—kun olette ihan märkä ja ryvettynyt.
Juha on kokonaan selvinnyt. Hän seisoo rappusilla ja huomaa, että aamu sarastaa sihittävän sateen läpi. Koira tulee rappujen alta ja pyörähtelee jaloissa. Kuikka huutaa järvellä.
Hän on astellut rantaan. Siellä ovat verkot vielä virepuilla siltä jäleltään, kuin ne olivat silloin lahnan kudusta tultua siihen jääneet. Totta se oli, totta oli. Saadakseen jotakin tekemistä Juha alkoi pistää verkkoja puikkarille. Teki sitä nopeasti, tottuneesti. Ajatukset samoissa askelissa. Niin se on, niin se on. Poissa se on. Et tarvitse toivoakaan muuksi. Suotta sinä sentähden siltapalkin särjit. Koskapa Kaisa oli nähnyt, että se sen syliin heittäysi. Sinulle se on tapahtunut eikä kenellekään muulle.
Verkko oli puikkaroitu, ja hän heitti sen venheen kokkaan, niin että kivekset kalahtivat.
… Yhdessä tulivat tähän pihasta. Se mies seisoi tuossa aitaa vasten. Joko lienevät sen silloin päättäneet? Että kehtasi Marja vielä mairitella ja entisiä kalansaaliita muistella… He ovat nuoria ja kauniita. Minä olen vanha ja ruma. Mitäpä hän minusta, kun on semmoinen, joka ottaa. Ottakoon! Ottakoon! Pitäköön!
Toinen verkko oli puikkaroitu. Yhä ravakammin Juha liikkui, ei välittänyt, vaikka jokin silmä verkosta repesi.
Ottihan se siltä kihlat julki, peittelemättä. Sillehän se oli saunan lämmittänyt, sille oljet lauteille laittoi, ei minulle, ja omaan aittaansa tilan teki. Ei se äitiä pakoon lähtenyt—valehteli. Olisi sanonut suoraan, olisi sanonut: nyt lähden, nyt on minulla toinen parempi. En minä olisi kieltänyt. Enkö? En varmaan, en olisi, mutta kun salaa—varkain.
Yhtäkkiä häntä raukaisi, hengästytti niin, että vaivoin sai viimeisen verkon puikkarille. Vaivoin pääsi hän pihaan, hoippui aittaansa, jonka ovi oli auki, horjahti vuoteeseensa vaatteet päällä ja nukkui.
Juha nukkui koko päivän iltaan saakka.
Oli koleahko, kirkas, pohjatuulesta tyvenevä ilta. Äiti ja Kaisa olivat lypsyllä. Se on tapahtunut, eikä hän enää tahdo sitä muuksi kuvitella. Sille ei voi mitään, eikä tarvitsekaan voida. Olkoon, kun on mennyt, niin menköön.—Hänen aitassaan oli Marjan vaatteita. Hän otti ne ja vei Marjan omaan aittaan. Kun hän avasi sen oven, lemahti sieltä laukkulaisen haju. Hän paiskasi kiireesti oven kiinni ja pisti avaimen taskuunsa; meni rantaan ja heitti avaimen järveen. Niitti sitten yön ja aamun, kuumaan päivään saakka, kunnes uupumus paiskasi levolle. Päivät ja yöt menivät nyt Juhalta sekaisin.
Hän oli tullut huumaukseen, josta ei halunnutkaan selvitä. Silmät jäykkinä kuin unessakävijän hän liikkui ja toimi. Sanaakaan sanomatta hän antoi äidin olla omissa toimissaan.
Emännästä oli kaikki, niinkuin ollakin piti.
—Näyttäähän tässä tultavan toimeen, sanoi hän Kaisalle. Ei »sitä» enää sen enemmän kaivatakaan.
—Ei ole oikein asiat, kun ei puhu sanaakaan.
—Eihän tuo ole ennenkään puhunut.
—Ei ole oikein asiat, toisti piika. Olen kuullut itkevän yöllä, ja päivällä haastelee itsekseen.
—Mitä se sanoo?
—»Voi, minkä teit!»—»Voi, että sen teit!» Sillä on ikävä emäntää.
—Antaapa hänen haihdutella.
—Se odottaa sitä vielä tulevaksi. Ei se sen mielestä milloinkaan haihdu.
—Kyllä minä haihdutan.
—Elkää ottako, emäntä, köyhältä hänen viimeistä iloansa.
—Mikä ilo se on ikävä?
—Kyllä se vain on.
—Minä kyllä kitken sen juurineen.
—Vaan jos ette saakaan—jos vain repee—ja on jo revennytkin.
—Revetköön!
—Mutta entä Marja sieltä vielä tulee?
—Ei tule
—Taisi olla teistä mieluista, että meni!
—Oli.
—Että saatatte olla niin sydämikkö.
—Minä saatan.
Kun Juha tuli syömään ja oli ateriansa lopettanut, sanoi äiti:
—Taidat odottaa vielä tulevaksi?
—Mitä äiti siitä nyt enää puhuu, sanoi Juha raukeasti.
—Kyllä minä tiedän, että odotat ja toivot, vaan jos tulee, niin tulee sentähden, että ovat pois ajaneet, ei sinun tähtesi.
—Antaa nyt olla sen asian.
—Aina sinua liian vanhaksi haukkui.
—Kenelle?
—Kuka vain kuulla tahtoi. »Kuolisi kenkkajalka, niin saisin nuoremman.»
Yhtäkkiä Juha äitinsä ihmeeksi puhkesi nauramaan.
—Nythän se saikin sen! Sai nuoren ja rivakan—ja sehän on hyvä, että sai! Mitä hänen tarvitsikaan minun kanssani kitua—tämmöisen. Katsokaahan, kuinka hassusti kävelykin käy—jalka heittää kuin särkyneen tuulimyllyn siipi, katsokaahan!
Juha oli noussut ja hypähteli lattialla, heittäen tahallaan jalkaansa vielä vinompaan.
—Ole tuossa kujeilematta, vanha mies!
—Noin se vain huiskaa, saattaisin minä silti vaikka tanssiakin, kun kuka soittaisi. Äiti rallattaisi!
Hän nauroi yhä räikeämmin, hypähteli ja naurahteli vielä pihallakin mennessään, rallatellen väliin, kirves olalla.
—Siinä sen nyt näit, sanoi emäntä. Eihän revennytkään. Se jo sen leikiksi panee.
—Ei se minusta leikiltä näyttänyt, sanoi Kaisa.
Mutta kun Juha tuli illalla kotiin, oli hän yhäkin, niinkuin olisi ollut yhtä hyvillään kuin lähtiessään. Hekotteli, naurahteli, hoilotteli saunassa kylpiessään.
—Mennä lauantaina oli minulla tässä vielä eukko löylyä lyömässä, nyt ei olekaan—ei olekaan—ei tulekaan—lallalaa—hilutullallaa! Lyö sinä, äiti, pojallesi löylyä. Samahan se on, kuka lyö. Häh?—Meni—meni—meni— minulta akka ryssän rekeen! Vaan entäpä menikin? Otetaan uusi sijaan? Mitä? kysyi hän lakaten hutkimasta. Saa kai sen ottaa uudenkin?
—Minkä tähden sitä ei saisi? myönnytteli äiti mielissään.
—Vaikkako olisi entinen vielä elossa?
—Ei se ole elossa, joka on rajan takana.
—Sitä minäkin! Ja kun vielä itse mielellään meni.
—Kyllä minä sinulle uuden hankin.
—Hanki! Hanki mieleisesi, mutta elä hanki köyhää.
—Saa tämmöiseen taloon vaikka kuinka rikkaan.
—Uudelle pitää olla uusi talo! Odota siksi, kun minä olen saanut valmiiksi uudet tuvat ja uudet kamarit. Lyödään pykninki semmoinen, kivijalalle, ulos lämpiävä, ettei kaupungin tervaporvarilla ylpeämpää. »Katsohan Juhaa, minkä teki. Nai rikkaan, rakensi pykningin semmoisen, ettei kaupungin porvarilla parempaa. Otti uuden naisen, kun vanha karkasi. Kas äijää, koreanpa ottikin!»—Etsi sinä vain äiti, minulle oikein nuori ja kaunis—ja joka osaa lapsiakin tehdä. Kyllä minä vielä puolestani! Sille pidetäänkin toiset komennot. Hyvänä pidetään, pöytään syötetään, piioilla passuutetaan, niinkuin papin rouvaa, vierailla teetetään, saa itse istua kamarissa ja sukkaa kutoa.
—Kelpaa tämä talo tältäänkin.
—Ei kelpaa, ei kelpaa, sillä kun minä sanon, että laitetaan uudet huoneet, niin ne laitetaan!
—Millä voimilla ja varoilla sinä ne laittaisit?
—Minäkö? Milläkö voimilla? Minäkö?
Juha oli laskeutunut lauteilta ja lähtenyt nousemaan pihaan, yhä samoja hokien. Istui rappusilla, kun äiti tuli jälestä.
—Milläkö varoilla? Mikäs se on tuo lehtoinen vaara tuossa? Oletko käynyt katsomassa, minkälainen siellä on minulla jo kaskimaa? Otan miehiä ja panen mäen lakeansa myöten maan tasalle. Polttaessa näkyy loimo kahteen valtakuntaan. Talkoolla leikataan ja talkoolla ajetaan säkit Ouluun kymmenessä kuormassa. Hyvät veljet, omat veljet ja kylänmiehet auttaa. Laitetaan sana Marjalle Karjalaan. »Se suuri savu nousi Juha vainaan—mies vainajasi, ei kuin sen entisen Juhasi kaskesta, Rajavaaran rikkaan. Se on ottanut uuden eukon vanhoilla päivillään, sillä on uusi pykninki kuin parhaalla tervaporvarilla. Ei ole enää milläänkään. Hyvillään vain on, että sai uuden, joka osaa lapsiakin tehdä. Siellä on vain, kävelee, hissuttelee—on nuortunut, äijä, ei enää onnukaan. Omat pojat pian kaskia kaataa.» Sinä et usko, äiti. Sinä et usko, että minä paiskaan pytingin pystyyn niinkuin paras kaupungin porvari!
—Uskonhan minä.
—Et usko, että minä saan uuden akan?
—Saathan sen.
—Hanki pian, minulla on kiire. Muuten saattaa tulla entinen takaisin. Ähäh, nyt pidät kiirettä. Ota rovasti puhemieheksi. Se on hyvä mies, se auttaa.—Äiti hoi? mitä sinä siellä porstuassa?
—Niin mitä, ärähti eukko.
—Jos sattuisi Karjalan miehiä kulkemaan, käske viemään terveisiä, jos sattuisivat sen siellä tapaamaan.
—En minä hänelle mitään terveisiä.
—Sano, sinä—sano, että mieleen vain oli Juhasta, että meni Ei ole milläänkään. Ei se kuollutkaan, ei kuin nuortuu ja vertyy uuden nuoren vieressä. Heti rupesi kaatamaan sitä suurta kaskea, jota jo ennen alkoi, ja perustamaan uutta pykninkiä, josta aina puhui. Repi vanhat savupirtit ja rakensi uuden pykningin, kuin paras kaupungin porvari—ka, tulehan, äiti, niin puhutaan—sano, että on uusi emäntä, vaan saa sitä tulla entinenkin katsomaan, jos matkat sopeutuu. Ei pidä Juha vihaa.
—Ei ole oikein asiat—vai onko? sanoi Kaisa emännälle.
—Ole vait—mitä se sinuun kuuluu!
Mutta yöllä hiipi Juhan äiti aitan ovelle, ja hänkin sai kuulla hänen valittavan: »Voi, minkä teit, Marja! Minkä tähden sen teit?» Sai kuulla sinä yönä ja monena muuna, ei sitä yötä, ettei voihkinut, vaikka päivällä hoilotti ja hekotteli.
VIII.
Marja istuu yksin pienen tuvan kynnyksellä, edessään autio järvi. Tähystää selälle, eikö näkyisi jo tulijaa. Ei näy vielä, mutta huomenna ehkä tulee. Vaan jos ei palaa huomenna eikä ylihuomennakaan, niin saatan minä täällä vaikka yksinkin elää.
Oli pidetty pyydyksiä metsässä ja käyty niitä yhdessä kokemassa, oli käyty kalassa, ongella, oli lohipato koettu kosken alla, oli verkot heitetty ja nostettu, oli siivottu saaliit, kuivattu ja suolattu. Oli yhdessä pyydetty, yhdessä puuhattu, eikä ollut Marja ikinä voinut ajatella, että olisi olemassa semmoista, kuin oli näinä päivinä ollut. Kun jättäisi ainiaksi tänne eikä täältä milloinkaan veisi siihen suureen kotiinsa sukunsa luo. Tuota saunaa kun vähän talven varalle kohentaisi, tuohon pienen navetan kun minulle teettäisi ja kotoaan toisi tänne lehmän. Yhden lehmän heinät minä lehdoista ja rannikoilta tässä pian keräisin. Shemeikka kasken hakkaisi… Vaan ei! Liian hyvä Shemeikka kaskea kaatamaan ja korpia raatamaan. On metsän kävijä, on kaupan kävijä, saa leipänsä muullakin hankkeella irti. On sankari hän! Minut tänne ilman sitäkin elättää.
Ei Shemeikka lähtiessään aikeistaan mitään puhunut. Kun ei vain minun tähteni hänelle mitään kiusaa tulisi!—Oli miten oli.—Tänne toi, tässä pyysi vartomaan, kun notkeasti venheeseen hyppäsi, että hyrskähti vesi, ja istui airoille ja ponnisti ja kokan kohisten lähti, jäntevä, notkea poika, tuolla mennessään hattuaan heilauttaen!
Marja istui ja odotti ja katseli autiolle järvelle tuvan kynnykseltä. Tässä istui tietämättä missä, tietämättä, osaisiko sinnekään, mistä oli tullut. Ja vielä viimeisen kerran silmättyään järvelle pistihe hän majaan ja painautui vuoteelle, tarpeeksi leveälle kahden maata. Yöllä kuului korvaan läheisen kosken kohina, lipatteli rannassa laine, humahteli metsä, kunnes hän nukkui, puolella vuoteella pysyen, jotta olisi koskematon toinen puoli ystävän tulla. Ja oli niin suloista olla kuin hyvässä unessa.
Tuli aamu, tuli toinen, niinkuin niitä oli jo tullut useampia, vaan ei ystävä vielä tullut—ja viipyköön vain. Kyllä minä täällä yksinkin. Ja Marja koki padot ja verkot laski ja nosti ja kalat siivosi ja levitti kuivamaan, ja yhä piteni rivi, joka oli ripustettu kallion kupeelle paisteeseen.
Mutta kun ei jo tule? Ei liene vielä päässyt. Ei se jätä, ei se jätä … mistä minä semmoisen ajatuksen sainkaan?—Kun ei vain olisi jotakin vahinkoa tapahtunut! Kuuluihan olevan koskia vielä hänen kotiinsakin mentäessä. Oli voinut kiveen venhe kaatua, kun ei ollut soutajaakaan. Miksei ottanut minua soutajakseen? Kuinka minä, minnekä minä sitten, jos ei se tule?
Sattui sateinen päivä, vuoti vähän kalasaunan katto. Oli hiukan alakuloista olla.
Olisi hän sentään saattanut ottaa minut mukaansa sinne, minne meni. Olisin saanut nähdä, miten siellä elävät, millaista on hänen heimonsa elämä, millaista kuulu Karjalansa, jota kehui. Sieltähän sanovat minunkin olevan. Sinnehän lupasi viedä, siellä tehdä emännäksi isoon taloon. Vaan olisihan ehkä ottanutkin, jos en minä pannut vastaan? Itsehän minä tahdoin jäädä tänne. Mutta enhän tiennyt hänen viipyvän näin kauan—kohta viikkoa kolme. Eikä kysynytkään kuin kerran, tulisinko. Olisi saattanut kaksikin kertaa kysyä, jos oikein tahtoi. Mutta ei ehkä tahtonutkaan. Ehkä tiesi isänsä ja äitinsä ja suuren sukunsa olevan vastaan, että tuopi tänne Ruotsin naisen? Ehkä heitä siellä taivuttaa? Ehkä ovat evänneet, ja ei tahdo tulla? Tai jo siellä häitä laittavat ja tulevat yllättäen noutamaan valmiisiin häihin.—Jos ovat vastaan, en mene. En pyri väkisin, en toista kertaa ota anopin vihoja. Jos en sinne kelpaa, kelpaan tänne.
Marja koetti lohdutellaita. Mutta silmä itki iltaisin, eikä sydän aamuisinkaan iloinnut. Kaipasi käsivarsi öisin ystävän kaulaa.
Jos se ei minua ajatellutkaan sitä kosken saarta edemmäksi? Jos se vain otti minut mukaansa sentähden, että sanoin muuten koskeen meneväni? Jos minä hänelle liiaksi tunkeuduin? Mutta olisihan saanut käännyttää, mistä mielensä teki. Olisi vain sanankaan sanonut. Eihän tarvinnut tänne asti tuoda. Saahan vielä tästäkin palauttaa.
Miksi se silloin repi pois minun lehväni venheen laidan ja varppeen välistä? Miksi oli katseensa silloin niin kyllästynyt? Kuka liekään, mistä minä hänet tiedän? Yhden päivän miestä näin, ja jo mukaansa lähdin.
Ei, ei … ei se ole semmoinen … ei ole … ei ole. Hupsu olen, minä paha … hän hyvä … minä … ei hän, ei!
Kuului askelia. Marja karkasi ovelle. Jo ennenkuin hän oli ehtinyt ulos, oli katunut kaiken.
Vaan se ei ollutkaan Shemeikka. Oli vanha, märkä ukko, joka pudisteli vettä päällyksettömästä turkistaan.
—Täällähän näkyy olevan ihmisiä, sanoi ukko kumartuen ovesta sisään.
—Kuka te olette? Ette ole tämän maan miehiä?
—Mistä sinä sen tiedät?
—Puheestanne kuulen.
—Et sinäkään ole täkäläisiä.
Marja pyysi häntä istumaan ja asetti keittokupin hänen eteensä. He istuivat toinen toisessa päässä pöytää, mitään puhumatta.
—Lähdin katsomaan tätä talvimajaani, sanoi ukko hetken aikaa syötyään.
—Asutteko te täällä talvella?
—Minun on tekemäni tupa, minun sauna.—Lähdin katsomaan, kun olen nähnyt savun nousevan, vaikkei ole tullut ennemmin käydyksi.
—Mutta miksette täällä kesääkin asu?
—Tarvitsevat tämän kalapirtikseen ja miksipähän milloinkin. Minä kesäksi siirryn aina tuonne toiselle puolelle järven, siellä on minulla havumaja.
—Kun olisin sen tiennyt, olisin tullut teitä katsomaan.
—Olisihan sopinut tulla.
—Mitä te täällä teette?
—Heidän verkkoukkonaan oleilen.
—Vaan miten olette tänne joutunut?
—Talon kun ensin polttivat, niin sitten toivat minutkin muun tavarani kanssa.
—Kuka sen teki? Joko siitä on kauankin?
—Se vanha Shemeikka, tämän nykyisen isä, ja sen miehet.
—Vaan pääsisitte kai te jo pois, jos tahtoisitte?
—Kävin tuolla kerran takavuosina … tulin takaisin.
—Vaan minkä tähden?
—Olivat siellä kaikki kotoiset kuolleet, ja täällä saa paremmin kaloja.
—Silläkö te elätte?
—Eipä olekaan mikä eläessä.
—Osaisitteko täältä kotipuoleenne?
—Eiköhän noita taipalia vielä mahtaisi muistaa. Näkyy tänne Ruotsin puolen viimeisimmät vaaratkin kirkkailla ilmoilla.
—Näkyykö?
—Tuolta vaaralta näkyy.—Ukko viittasi päällään vaaralle päin.—
Kaskisavut kumminkin näkyy.
—Näkyykö Rajavaarakin?
—Näkynee tuo sekin.
—Minä olen sieltä sen juurelta.
—Vai sieltä?
—Oletteko käynyt siellä?
—En ole.
—Oletteko käynyt Shemeikassa?
—Käyn siellä verkkoja viemässä, rihmoja tuomassa ja minkäpähän mitäkin.
Kudon niiden verkot, koko kylän.
—Minkälaista siellä on?
—Niin missä?
—Shemeikan talossa.
—Iso on siellä kylä, iso kuin kaupunki,—sanovat, en ole kaupunkia nähnyt. Suurin talo, muista vähän erillään, Shemeikan talo. Ei heillä ole viljelyksiä eikä karjaakaan, jokin lehmä talossaan, Shemeikassa kolme. Kaupalla eletään ja eränkäynnillä ja ryöstöllä ja minkä milläkin vehkeellä. Vaan hyvästi eletään, hyvää syödään, hyvää juodaan, rikkahia ollaan. Poika matkoja tekee, äitinsä kotia hoitaa, naisiaan komentaa.
—Ei elä enää Shemeikan isä?
—Ei elä—paha oli mies, julma, nylkyri. Paljon teki pahaa miehuutensa päivinä.
—Millainen on emäntä?
—Hyvä eukko, kukkuran työntää tuohisen jauhoja, täyteen leipiä kontin ahtaa, kun kalaa, metsällistä vien, niin ettei kielekkeet kiinni kuonnu.
—Millainen on poikansa?
—Tiennethän tuon paremmin kuin minä, koska kerran kerallaan tulit.
—Teistähän minä saankin toverin talveksi?
—Etkö menekään kylään?
—En tiedä.
—Ei heistä ole kukaan tänne talveksi jäänyt.
—Kenestä heistä?
Ukko jätti vastaamatta ja virkkoi:
—Tulin katsomaan, olisiko jo tullut.
—Shemeikkako?
—Niinpä niin, ja olisiko emäntä jotakin lähettänyt.
—Se on teille hyvä?
—Hyvä se on kaikille, on se hyvä sinullekin, et tarvitse pelätä.
—Minä tulen kohta käymään teidän majallanne … kuinka sinne parhaiten osaa?
—Tuota isoa kuusta kohti kun soudat … et muuta merkkiä tarvitse.
Ukko lähti soutaa laputtelemaan, Marja jäi rannalle, kaiho mieleen.
Seuraavana päivänä, kun souti koskelta majalleen, näki Marja veneen rannassa. Ihastui, vavahti, luuli Shemeikan vihdoinkin tulleen, mutta huoneesta pullahti häntä vastaan kolme naista. Nauraen ja ilakoiden ne riensivät rantaan.
—Siinä hän on! Siinä hän on!—ja kun tulivat luo:—Sinäkö se nyt olet?
—Mitä ne tytöt tarkoittaa? kysyi Marja.
—Sinäkö se nyt olet se meidän uusi emäntä? Sinäkö olet?
—Ketäs te olette?
—Me ollaan Shemeikasta. Lähdettiin katsomaan. Kuultiin, että on tuonut
Shemeikka uuden tytön, ei maltettu, emännän on ehkä viimeinkin tuonut.
Sinäkö olet?
—Enhän minä tiedä.
—Sinäkö Shemeikan sait?
—Lienenkö saanutkaan, koska ei ole aikoihin näkynyt, ei kuulunut.
—Tullee pian. Meni juhlille toisiin kyliin.—Ai, hänellä on äijä asioita ja äijä ystäviä, ei jouda kauan yhdessä kohden.—Me sill'aikaa tänne.—Emäntä lähetti.—Sano kuka olet? Mistä olet?—Miten sinut vei?—Väkisinkö vei, vai mielelläsikö lähdit?
Ei saanut Marja sananvuoroa, toistensa kilvalla kysyivät:
—Vai että semmoinen olet!—Hyvän näköinen olet. Pelättin jo, millainen lienet, kun ei sinusta mitään selvää äidilleenkään antanut. Vaan olet hyvä meille, varmaan olet hyvä meille?
—Oletteko te sen piikoja? Kaikki kolme katsahtivat toisiinsa ja purskahtivat nauramaan.
—Sano Anja.
—Ollaan me—nyt.
—Vaikka ei olekaan aina oltu.
Olivat hetken aikaa ääneti: katselivat Marjaa ja Marja heitä.
—Voi, kuinka on toivottu uuta emäntää, alkoi Anja taas puhua, hentoinen, herttainen tyttö—hyvä entinenkin, mutta nuori ja iloinen aina parempi. Ai, siellä on suuri talo, meitä on monta, me sinua käsillämme kannamme, teemme, mitä käsket, kun tyytynet siihen, mitä taidamme. Vanha itsekin sinulle mielellään emannuuden antaa, kun sinut näkee. Olet emännän näköinen, olet osaavan näköinen, kätesi tekevät, siksi kai sinut Shemeikka ottikin. Heti vanha sinulle avaimet antaa. Sanoi: »Menkää, katsokaa, millaisen on tuonut, tulkaa pian takaisin kertomaan, olisi mieleni hyvä, jos olisi Shemeikka viimein mieleisensä löytänyt.» Sano, haasta…
—Vaan enhän saa sananvuoroa, nauroi Marja.—Mistä minun pitäisi haastaa?
—Haasta, kuka olet, onko iso taattosi koti—mikä nimesi?
—Marja on nimeni.
—Ai, Marja, kaunispa on nimesi—ai, kuinka sinulla on totiset silmät … ja pitkä olet ja solakka olet—pulska olet … semmoista Shemeikka on aina halunnut, vaan ei ole omilta mailtaan löytänyt. Olet, niinkuin kehui… »Ette ole mitään hänen rinnallaan», sanoi. Eikä me ollakaan eikä tahdotakaan olla.
—Mutta anna nyt hänen haastaa!
—Haasta, Marja.
—Mitä ma sitten haastan?
—Sano sukusi.
—Ei ole sukua minulla.
—Ai, orpo olet?—Eikä kotia?
—Koti oli.
—Ei ole enää? Polttiko kotisi?
—Ei polttanut, vaan kun kerran siitä lähdin, niin ei ole enää kotini.
—Lähdit mielelläsi?
—Sieltä aina ikävöin.
—Oliko iso kotisi?
—Oli tavallinen, lehmiä viisi ja hevonen.
—Ja semmoisesta lähdit?
—Hennoit mielelläsi heittää?
—Mitä maammosi? mitä taattosi?
—Eihän sillä maammoa eikä taattoa, kun on orpo!
—Sinäkö sitten yksin haltijana talossasi? Lieneehän sinulla toki veikko?
—Ei ole ollut veikkoa, vaan mies oli, paljon vanhempi minua, koommin isä.
—Leski olet?
—En.
—Miehesi elää?
—Eloon jäi.
Naiset jäykistyivät jäykistymistään hämmästyksestä, eteenpäin kumarissa
Marjaan tuijottaen, ensin saamatta sanaa suustaan. Sitten:
—Sinulla on mies elossa?
—Et olekaan tyttö?
—Hyhyy.
Ne vihelsivät jokainen. Sitten menivät totisiksi, melkein murheellisiksi.
—Ei tuonutkaan vielä emäntää Shemeikka. Voi—voi!
—Kesätytön vain toikin.
—Niinkuin aina ennenkin.
—Ei meidän pappi toisen vaimoon vihi.—Ei vihi, ei vihi.
—Eikä vihkimättömälle vanha milloinkaan avaimiaan anna. Johan nyt.
—Ei anna, ei anna.
—Tekee sinusta sen minkä meistäkin, orjattaren vain.
—Niinkuin teistäkin?
—Tähän meidät ensin toi, kunkin kerrallaan, kesän piteli, sitten syksyllä äidilleen orjaksi antoi.
—Vai että sinulla talo ja mies—oma talo, oma mies, oma talo, täysilehmäinen—ja tänne orjaksi tulit? Olipa sinua!
Ne heiluttivat päivitellen ruumistaan. Anjan silmä kyyneltyi:
—Voi Shemeikka parkaa! Eikö vieläkään omaansa löytänyt? Olihan meitä sillä jo tämmöisiä tyttöjä.
—Talo täynnä!
—Talo täynnä meitä! Olisipa nyt sen oikean löytänyt, olisi uusi elämä Shemeikassa alkanut. Kotona olisi pysynyt, ei talvikausia markkinasta markkinaan, ei kesäkautta praasnikasta praasnikkaan.
—Onko teitä siellä monta?
—On meitä kuinka monta lieneekään—viisi.
—Sinä kuudenneksi.
—Minä en tule sinne koskaan! oikaisihe Marja.
—Et tule? Tulet, tulet! Etpähän muuannekaan minne. Vanha emäntä sinut yhtä hyvänä pitää kuin meidätkin.
Silloin alkoi kuulua järveltä miesten ääniä ja soutua ja airojen kolketta.
—Shemeikka tulee koko savottansa kanssa!
—Joutukaa! Se hylkää meidät miehilleen, jos jäädään!
—Tuoss' on, Ruotsin Marja, eväät ja muut, mitkä äitinsä lähetti—tämä pieni on Kalamatille.
Ne heittivät kaksi konttia lattialle ja riensivät ulos, pois tuvan taitse, ennenkuin tulijat ehtivät pihaan.
IX.
Rannasta kuului miesten ääniä, naurua, rähinää, riitelyä ja sitten taas naurua. Shemeikka näkyi nousevan pihaan, muut sitten jälempänä. Marja istui tuvan perällä, menemättä vastaan.
—Hei, Marja, hei! kuului Shemeikka huutavan. Missä on emäntä?
Hän kiipesi vähän vaivaloisesti kynnyksen yli.
—Ka, täällähän se! Mikset tule vastaan? Mitä kontteja ne on nuo?
Sen silmät olivat himmeät, polvet tavallista lengommat.
—En tiedä, sanoi Marja, pyrkien ohi ja ulos.—Entiset tyttösi toivat.
—Sitten niissä on eväitä meille. No, nyt ei hätää mitään. Täällä on ruokia ja täällä on juomia, Shemeikan tyttöjen tuomia! Tulkaa sisään, pojat! Tulkaa katsomaan, täällä se on!
Hän kävi Marjaa kaulaan eikä päästänyt häntä pakenemaan. Nuoria miehiä seisoi puoliympyrä oven edessä. Marja taisteli hurjasti.
Marja taisteli turhaan irti päästäkseen.
—Se on nostettava! Se on nostettava, uusi tyttösi!
—Nostakaa! Nostakaa, pojat, minulle uusi tyttöni!
Marja temmattiin kiinni ja heitettiin ilmaan. Parin heiton perästä hän pääsi ulos piiristä, puskien päänsä muutaman kainalon alitse, ja pakeni tuvan taa. Kaikki haisivat väkeville. Olivat nähtävästi juoneet monta päivää. Heidän kättensä kosketus kuin poltti häntä, oli, niinkuin olisi niistä pitänyt jäädä tahra joka paikkaan, mihin ne olivat tarttuneet. He olivat hänelle vastenmielisiä, vierasrotuisia kuin metsän eläville navettaelukka, kuin peuralle lantalaisen lehmikarja.
Semmoisten syliin se oli hänet työntänyt tervetuliaisikseen!
Shemeikka tuli hänen jälessään.
—Marja! Elähän mene! Nyt pidetään iloa. Onko sinulla ollut ikävä?
—Anna minun olla!
—Ka, enhän päässyt ennen. Onko sauna lämmin?
—On se ollut joka ilta lämmin siitä pitäen, kuin lähdit.
—Enhän päässyt ennen. Elä ole milläsikään. Tule, pane meille pöytään äidin laittamat eväät.
—Osannette panna itsekin.
Shemeikan silmissä välähti:
—Sinun se on tehtävä!
—Vai minun?
—Sinun. Ja saijut keitettävä ja ateria kaikki valmiiksi, sill'aikaa kun me käymme kylpemään.
Se sanoi sen käskevästi kuin orjalleen ja meni. Ja Marja totteli, purki kontin, otti siitä eväät, asetti ne pöydälle, keitti saijut ja jätti pankolle. Kun kuuli miesten tulevan saunasta, nousi hän ja meni tuvan taa, jonne avonaisesta luukusta kuuli kaikki, mitä puhuttiin.
—Minne se tyttösi meni? Miksei se tulekaan saijuja kaatamaan? kuului joku kysyvän.
—Antaa hänen olla, sanoi siihen Shemeikka. Sitä vielä ujostuttaa. Ne on arkoja, ruotsikot.
—Ei ole minusta minkään näköinen tämä tänäinen tyttösi, sanoi toinen.
—On sillä paikat soreat.
—Mutta silmät koleat.
—On sinulla ennen ollut parempia.
—Kuka?
—Anjakin.
Puhuivat, hörisivät väliin jotakin muuta. Sitten sanoi Shemeikka:
—Ja mikä muka tällä on vikana?
—Kuinka vanha jo liekään.
—Ei sen iästä, kun on muuten hyvä.
—Onko hyvä?
—Kun ensi kerran puristi, pelkäsin hengen menevän.
—Minä en raivoista. Minä tahdon hempeän ja hiljaisen.
—Minä tahdon milloin minkin, kuului Shemeikka pala suussa puhuvan. Milloin neitsyen, milloin naisen, milloin tulisen, milloin tyynen. Pian yhteen kyllästyy.
—Onko sinulla milloinkaan ollut yksi edes niin kauan, että olisit ehtinyt kyllästyä?
Shemeikka ei vastannut siihen. Se oli jonkun toisen ääni, joka sanoi:
—Yksi aina kesässään.
—On toki välistä ollut sama kaksikin kesää, sanoi nyt Shemeikka.
—Montako heitä lienet tässäkin majassa makuuttanut?
—Ei ole tullut ristiä seinään vedetyksi.
—Millä heidät lumonnetkin, mutta aina heitä saat. Lentävät luoksesi kuin pyynpojat piiskulle.
—Laulussa naisen lumot. Ja yksi laulu ainoa naisen lumolaulu: ihanuudesta oman itsensä. Se aina tehoo. Sillä kun hurmasin, uuvutin, hervotonna viereeni vaipui. Sävel vanha, sanat uudet. Terveheksenne, toverit!
—Ottaisit, Shemeikka, kerran yhden vakituisen, niin vakiintuisit viimein itsekin. Mitä tuosta tuommoisesta ainaisesta ajelemisesta? kuului jonkun vanhemman miehen ääni. Keräät heitä kuin romua talosi täyteen. Siihen heidät sitten jätät ympäri pihoja ajelehtimaan etkä tiedä mihin panna.
—Enkö heistä vastaa? Enkö heitä hoida?
—Hoidatpa hoidat.
—Mitäs sitten haastat?
—Vaan liian läheltä tämän otit, melkein naapurista. Onhan vanha ystävä Rajavaaran Juha Karhunen. Hyvän majapaikan pilasit. Mitenkä siitä nyt vasta venheet vedetään? Tästä ne vielä rettelöt ja monet hankaluudet laitakse. Vaan eipähän liene ensimmäinen Shemeikan teoksi. On suuri Karhujen suku, varmaan siitä vainosota syttyy. Olisi hyvä, kun kantaisit kaunokaisen venheeseen ja soutaisit takaisin ja nostaisit sille rannalle, mistä otit.
—Ja kiittäisit lainasta.
—Ja kysyisit, mitä vuokra maksaa.
—Ihan totta puhuen, vainon vältteeksi tee se.
—Jos vaino nousee, nouskoon, kuului Shemeikka sanovan huolettomasti.
Sittenpähän saadaan periä myötäjäisetkin.
—Olisiko sillä mitä ottamista?
—Aitta viljaa täysi, karja kuin peuralauma. Ja ukko itse korven raataja kova, äijä vanha kasken kaataja mahdoton!
—Äijäkö? Toisitko hänetkin?
—Oman akkansa myötäjäisinä?
—Ka, miksei?
—Siihen minä … tuohon käteen! On sinua poikaa, Shemeikka!
—On niitä työmiehiä ennenkin rajan takaa tuotu.
—Voi sinua, Shemeikka!
—Ehkä tulee mielelläänkin, kun saa eukkonsa takaisin.
—Ei vielä saa, ei ennenkuin taas uutiseen päästään.
—Uutiseen! Ai sinua, Shemeikka!
Ne hohottivat, nauroivat toistensa suuhun.
—Marja hoi! Saiju on lopussa! kuului Shemeikka huutavan.
Vaan Marja pakeni tuvan taa metsään, juoksi kuin henkensä kaupalla, kunnes uupui, ja vaipui maahan. Se herjasi, pilkkasi, häpäisi, riisui kuin alasti heidän nähden, humalaistensa, kuin markkinaelukan. Minnekä minä? Minnekä minä pääsen täältä heidän käsistään? Kotiin, minä lähden kotiin! Voi laupias isä taivaan, minne minä olen joutunut! Jos vielä sen tekevät, menevät, polttavat talon ja tuovat Juhan tänne?—Hän kiipesi vaaran rinnettä, yhä ylemmä ja ylemmä, kivikoita, louhikoita, lepikoita. Viimein hän joutui niin korkealle, että alkoi maailma alta siintää. Vielä ylemmäksi tultuaan hän näki kaukaisia vaaroja lännessä. Yksi niistä siellä oli pykäläharjainen, olisikohan kotivaara se? Mutta se siinti huikean kaukana soiden, vesien ja korpien takaa. En minä sinne täältä ikinä osaa enkä jaksa. Ja jos jaksaisinkin, mitä minä enää siellä—nyt enää?
Hän poistui yhä edemmä, toiselle puolelle vaaran, uupui, istahti ja nukahti viimein itkuunsa.
Oli aamuyö, kun Marja palasi majalle. Näkyivät menneen, koska ei kuulunut ääniä ja heidän venheensä oli poissa rannasta. Kun hän tuli lähemmä, kuului kuorsausta tuvasta. Shemeikka makasi siellä poikkiteloin vuoteessa karsinaluukun alla. Marja veti päänsä pois ja työnsi luukun kiinni. Sitten hän kiersi nurkan ympäri ovelle ja pani senkin kiinni… Panisiko pönkänkin päälle? Sen voisi panna niin, ettei sieltä kukaan omin voimin pääsisi ulos. Sen voisi sulkea sinne kuin loukkuun. Sen voisi polttaa sinne kuin hiiren pesäänsä kaskeen. Vaan samassa hän repäisi oven takaisin auki ja riensi rantaan—näitä tämmöisiä kauheita ajatuksia pakoon.
Kalamatti istui ongella kaislikkorannassa. Marja kutsui hänet maihin, haastoi hänelle sydämensä lievikkeeksi kaikki, mitä oli tapahtunut.
—Tiesitte tekin, että sillä on ollut täällä joka kesä uusi tyttö, ettekä mitään puhunut.
—Ethän tuota kysynytkään.
—Mistäs olisin tiennyt sitä kysyä?
—Onhan sillä niitä ollut. On melkein joka kesä aina veres ollut. Joskus tulee jonkun entisen kanssa kahdestikin.
—Ja ne tulevat, vaikka on ollut toisia välissä?
—Ovat hyvillään vain, tytöt, kun pääsevät taas armoihin.
—Ottakaa minut venheeseenne ja viekää minut täältä! pyysi Marja kiihkeästi.
—En minä sinua ota. En minä mitenkään uskalla sen kanssa riitaan ruveta. Mene sinä vaan takaisin ja ole hänelle mieliksi, kun herää. Se on sinulle parasta. Niin ovat muutkin tehneet.
—Mutta minä en tee!
—Kyllä olisi kuitenkin parasta, että tekisit. Ukko meloi pois. Marja nousi takaisin pihaan.
—Marja! kuului tuvasta. Marketta! Missä sinä olet? Tule! Tulehan jo,
Marjueni!
Ääni oli hyväilevä, houkutteleva, niinkuin sen, joka koiraansa kutsuu.
Marja ei liikahtanut siitä, missä istui. Vähän päästä ilmaantui
Shemeikka oveen.
—Ka, mikset sinä tule! Tule nyt! Minnekä sinä menit? Missä sinä olet ollut?
Marja ei vastannut. Kun Shemeikka tuli häntä kohti, hän nousi. Shemeikka tavoitti häntä.
—Anna minun olla! tiuskaisi Marja.
Shemeikka tavoitti häntä uudelleen, mutta silloin Marja sysäsi häntä niin, että hän horjahti.
—Mi-mitä se nyt on tuommoinen? suuttui Shemeikka ja tarttui häntä ranteeseen.
—Minä kuulin kaikki, mitä puhuitte! Päästä minut! Sinulla on ollut täällä joka kesä uusi tyttö!
—Luulitko ehkä olevasi ensimmäinen?
—Ja ensi kesänäkö tuot taas uuden?
—Luuletko ehkä olevasi viimeinen?
—Miksi minut sitten ollenkaan tänne toit?
—Minäkö toin? Etkös itse pyrkinyt? Etkös itse syliini juossut?
Marjan uhka katkesi. Shemeikka hellitti hänen kätensä, ja hän lyykähti kivelle.
—Minne minä nyt täältä joudun? itki hän.
—Äiti ottaa sinut yhtä hyvästi vastaan, kuin on ottanut kaikki muutkin.
—Minä en ikinä lähde sinne, missä ovat kaikki entisesi, sanoi Marja, ponnahtaen ylös.
—Ei auttane sitten muu, kuin että toimitan sinulle kyydin kotiisi?
—Jako veisi Juhalle sinun lapsesi tuliaisiksi?
—Onko?
—On!
Shemeikka irvisti.
—Sanot hänelle, että se on hänen.
—Sitä en saata sanoa.
—Mikset?
—Siksi, ett'en saata! sanoi Marja yhä enemmän kiihtyen.
—Sano sitten, että se on minun. Ehkä siitä hyvinkin ihastuu. Minä lahjoitan hänelle sen.
—Antaisit hänelle lapsesi sinä—?
—On minulla heitä muillekin antaa, ja olen antanutkin. Olen jonkun antanut pois äitinensäkin.—Elä mene, Marja! Suottahan minä. Ethän tarvitse mennä, jos et tahdo. Teen sinusta emännänkin, jos sattuu. Elä nyt luimistele, niinkuin aikoisit purra. Tule pois, Marja, kyllä minä lapsestasi miehen teen, jos poika lienee. Juoskoon siellä entisten joukossa—on siellä tanhuvia. Elä nyt, ollaan ystäviä, elä välitä, Marja, kuule, sinä olet minusta parempi kuin kukaan muu—parempi, sorjempi kuin ku…
Hän läheni Marjaa makein, vielä väsynein silmin, samein otsin, punaisin jälkihumala-huulin. Jolloin Marja peräytyi ensin, pysähtyi sitten.
—Et minua enää toista kertaa sillä laulullasi lumoo! Et, lenkosääri, toista kertaa kehu sillä, että sinut hengiltä puristan—etkä minun lastani, pässi, katraassasi kuljeta! Anna minun olla!
—Suutu, Marja, suutu vielä vähän, olet sitä sorjempi, kuta vihaisempi olet.
Silloin Marja, muistaen kuulleensa, että päällekäypää oli sydänalaan iskettävä—Shemeikka parahti ja kirosi, Marja kaatui selälleen ja pyörtyi.
X.
Ei Juha jaksa, ei jaksa aina elää siinä uskossa, että Marja mielellään meni. Silloin hän uskoo, kun päivällä työssä uhmaten raataa, milloin pelloilla, milloin kaskessa, milloin niityn raivuussa, kun raataa niin, että itseäänkin ihmetyttää työnsä tulos. Mutta sitten uupuu, kyllästyy työhön, ei siedä sitä moniin päiviin nähdäkään, koska se kaadettu puu, se väännetty kivi on siihen kaadettu ja väännetty vihassa Marjaa kohtaan. Silloin muuttaa työmaata, ryhtyy toiseen—uskoo ja on uskomatta. Kai se on totta, koska Kaisa sen näki ja koska Marja oli uhannut; ja ei kai häntä olisi saanut venheeseen väkisin, sen kaatumatta. Ja kun oli minulle tyly. Mutta toisekseen: vaikka olisi minuakin miten vihannut, saattoiko niin ymmärtäväinen ihminen täydessä järjessä jättää talon, joka oli hänen omansa, hänelle rakennettu, oman kotinsa, jota oli ollut itse tekemässä, ja lähteä tietymättömille perille, vieraan, vihollisen, verivihollisen mukaan? Kuinka hän olisi voinut olla niin mieletön? Ei hän voinut mennä mielellään, hänet sittenkin vietiin väkisin.
Mutta saattoihan mennä, saattoihan suutuspäissään mennä, saattoi olla lumottukin, vaan on katunut, on varmaan katunut jo kosken alla, mutta ei ole enää päässyt pakenemaan. Jos lähtikin ensin mielellään, niin väkisin se sen sieltä sitten vei. Hän tulee vielä takaisin, hän itsensä sieltä jotenkuten keinottelee. Sulan aikana se ei sieltä pääse isojen vesien ja koskien takaa. Ovat saattaneet tehdä sen, minkä usein ennen vankeina viemilleen vainovuosina, että ovat silmät ummessa pitkiä taipalia taluttaneet. Vaan talvella heitäkse suksille. Hiihtää yhtä suoraa latua päivänlaskua kohti. Tai on saattanut lähteä koettamaan jo kesälläkin, vaan on eksynyt ja uupunut ja menehtynyt. Tai ovat koirineen takaa ajaneet ja ottaneet kiinni.
Tai ei ole lähtenytkään. Jos sillä on siellä hyvä olla omassa maassaan. Kai sillä on siellä hyvä olla, eikä tee mielikään kotiinsa. Ikävähän sillä täällä olikin. Eihän sille osattu hupina olla. Vasta kun joku vieras tuli, silloin lauleskeli ja naureskeli ja kepeänä käveli.
Tuli Juhalle taas työn vimma, hän kiipesi vaaralle ja kaatoi puita kuin pajukkoa. Vaaralta näkyivät rannattomat erämaat, siellä täällä jokin vieraan maan vaara. Siellä se on niiden takana jossakin toisen talossa, toisen pihoja kävelee. Oliko mennyt mielellään, oliko väkisin viety— siellä se on. Mutta missä?
Mennyt se on, iäksi mennyt. Ei se lähde, vaikka hänet löytäisinkin. Niin on, kuin äiti sanoi. En minä häntä saa väkisin venheeseeni, jos ei tule mielellään. Enkä minä heille yksin mitään mahda. Ja vaikkapa saisinkin sen suden tapetuksi ja omani vielä elävänä tapaisin—eihän se ole elukka mikä, koira, jonka kahleissa kylästä kotiin talutat. Et häntä enää itseesi kesytä—enemmän kuin ennenkään. Ja silloin tuli Juhalle taas näännyttävä uupumus, niin että tuskin jaksoi kotiin kävellä, ja hän istui päiväkaudet penkillä pää käsien varassa tai harhaili pihalla avopäin, avojaloin, silmät ilmeettöminä, suu velttona auki.
Tointui siitä taas sen verran, että joulun jälkeen lähti kinkerille, saatavain maksoon rovastille, puolimatkaan kirkolle. Jos saisi siltä jotakin selvyyttä, jos se sen sittenkin sattuisi tietämään miten kuten. Kun olisi vain tietänyt, kuinka oli—olipa sitten miten tahansa. Ja vielä kerran lähti Juha asiaansa rovastille puhumaan, joka oli heidät vihkinyt ja toivottanut onnea.
Rovasti istui kylmänä helmikuun tähtiaamuna jyväkuormansa sevillä ja laski kinkeritalon pihasta jäälle, kun tunsi jonkun hyppäävän kannoille.
—Kuka siellä?
—Minähän tässä…
—Ka, Juha.—No, kuinka on asiat? Aioin tuolla jo kysyä, mutta minne lienet kadonnut.
—Täällä odotin.—Entisellään on asiat, sanoi Juha.
—No, se se nyt vasta. Ei ole siis tullut takaisin?
—Eikä taida tullakaan—sanovat mielellään menneen.
Juha haastoi siinä, milloin reen vieressä paarustaen, milloin vähäksi aikaa jalakselle nousten, rovastille, mitä piika oli nähnyt ja mitä äiti sanonut: ettei Marjaa oltu vietykään väkisin, vaan että oli mennyt mielellään.
Juha odotti, että rovasti olisi piiskan varrella hujauttanut ja sanonut: se nyt on akkain juorua, ei se ole mielellään mennyt.
Vaan vanha rovasti ei virkkanut mitään. »Vai mielellään? Vai niinkö onkin asiat?» Ja hän näki heidät vihillä edessään, vanhan miehen ja nuoren naisen, ja muisti miten oli heitä vertaillut toisiinsa ja ajatellut, epäillyt, mutta sitten kuitenkin päättänyt: »Ehkä! Ka, miksei saattaisi olla onneksi heille, koskapa oli ollut meillekin.»
—Kun onneakin toivotitte, läähätti Juha lumessa paarustaen,—niin sitä olen ajatellut, että ettehän olisi, jos ette uskonut, tiennyt—te sen silmistä kyllä näitte, mikä se on.
Rovasti ei oikein ymmärtänyt, mitä Juha tarkoitti.
—Niin minkä?
—Senpä sen, että jos olisitte arvellut, että se saattaa semmoisen tehdä, ette olisi käteen tarttunut—taikka tuota—niin, sitä minä vain, että luuletteko, että se on saattanut sen tehdä?—Onpa on, onpa saattanut, kun se oli venakko.
—Jaa, niin, sehän oli venakko.
—Oli. Sieltä oli. Jos sitä sinne verensä veti? Vaan olisiko sen silti tarvinnut—?
—Se voi kyllä olla jo verissäkin semmoinen—en sano, että on, vaan se voi olla.
—Verissäpä verissä. Niinpä niin. Jos se ei kylläkään parempaa osannut.
—Enhän sano, kun en tiedä—arvelin vain!
Juha käveli perässä, ei pitänyt enää kiinnikään—koskapa se saattoi olla rovastinkin mielestä, niin kai se myös oli!
—Sitä minä vielä—jos saan puhua.
—Istukaa tähän laidalle.
—Kyllä minä tässäkin—sitä minä, että mitä se Jumala minulle tällä— mitä se oikein niinkuin voipi tarkoittaa—sitä minä, että minkä tähden se minua näin rankaisee?
—Rankaisuksiko se Juha sen itselleen katsoo?
—Voi toki—että kun puree, niinkuin kahdella veitsellä rintaa kiertäisi. Että minkätähden se niin?
—Jos se on sentähden, että rakastit häntä enemmän kuin Jumalaa?
—Ettäkö enemmän—tai ettäkö Jumalaa sentähden vähemmän? Juha melkein kivahti.—Vähemmänkö? Voi, hyvä rovasti, en minä sentähden Jumalaa vähemmän,—koommin niinkuin enemmän!
—Enemmänkö?
—No totta kuin että—kun kiitin ja ylistin … että kun semmoisen onnen minulle annoit, niin nuoren ja hempeän minulle iloksi annoit.
—Totta on, että hempeä vaimo on Herran lahja.
—On se … joka oli niin lämmin ja hempeä—kun vain tahtoi.
—Ei olisi pitänyt kuitenkaan sitä katsoa ja siitä semmoisesta iloita.
—Vaan minä kun katsoin ja iloitsin. Enkä häpeä sanoa: nyt on sitäkin semmoinen valtava kaipuu.
—Ei ole siinä kuitenkaan vaimon kunnia.
—Vaan missäs?
—Siveässä mielessä ja muussa taidossa.
—Oli se siveäkin—ihan tarpeeksi, liiaksikin. Ja muussakin taidossa taitava—tekevä ihminen.—Kyllä rovasti ymmärtää—on itselläänkin nuori—ei pitäisi minua moittia!
Juha pudottihe pois kannoilta, seisoi yksin aavalla järvellä. Taas oli hänelle tehty vääryyttä. Ei, ei hänelle, vaan Marjalle. Rovastikin uskoi, että se oli mielellään mennyt. Mitä minä lähdinkään sitä sille puhumaan? Mitä minä hänellä sanottamaan, että se on sillä verissä, venakon? Mutta kun se oli se, joka meidät vihki, tarttui käteen ja toivotti onnea. Vaan ei liene, perkele, mielessään toivottanutkaan, vaikka suullaan! Lienee toista salaa ajatellut, toista sanonut. Mistä se sen muka tiesi, että Marja mielellään? Siksikö vain, että on venakko? Äiti sen on sille uskotellut, lienee antanut sille, lahjakontille, jotakin, että minulle niin sanoisi. Vaan Marja ei mennyt mielellään! Väkisin hänet vietiin!
—Marja ei mennyt mielellään, sanoi Juha kotiin tultuaan, yhtäkkiä äitinsä eteen pysähtyen.—Elä sano mitään, elä suutasi avaa. Jos sanot, minä—
—Vai ei se mennyt.
—Ei!
—Sehän on hyvä sitten.
—Hyvä se on. Se on hyvä.
—Rovastiko sen sinulle sanoi?
—Rovasti.
Seuraavina päivinä oli Juha tavallista ahkerammassa toimessa. Ajoi pihaladon heiniä täyteen, pilkkoi puita ja hakkasi ison röykkiön navettahavuja. Eräänä aamuna, kun äiti nousi, oli Juha kadonnut, eikä emäntä saanut suksenladusta selkoa, minnepäin hän oli lähtenyt.
XI.
Marja istuu saunan penkillä, käsin sukkaa kutoen, jalallaan vipukeinua polkien. Seinän takana narskahtaa lumi, joku tunkee luukun ohi, ovi aukeaa ja vanha pyylevä mummo tungeikse sisään.
—Menehän nyt pirttiin syömään, Marja. Minä sill'aikaa lastasi soudatan.
Marja ei virka mitään.
—Siellä olisi ratompi syödäksesi muiden mukana.
—Noutaisin mieluummin ruokani tänne.
—Ka, kyllähän se tuodaankin niinkuin tähänkin asti, Anja tuo … mutta tulisit nyt kuitenkin. Minkä tähden et tule?
—Johan olen sen sanonut.
—Olet ylpeä yhä, sydämikkö. Vaan elä, hyvä ystävä, noin sydäntäsi hapata. Siinä maitosikin hapatat, ja lapsesi itkee.
—Ei se siitä itke.
—Yöt kaiket uikuttavan kuuluu.
—Isäänsä itkenee, jos itkee.
—Ei kauan itke, kohta tulee Shemeikka.
—Olkoon tulematta koskaan.
—Syyttä häntä moitit, syyttä meille vihojasi viskot. Jos et olisi toisen ollut, olisimme sinusta jo miniän tehneet.
—Mitä tuossa aina siitä haastatte. En ole miniäksi milloinkaan pyrkinyt.
—Mitäs varten sitten mukaansa lähdit?
—Hullu olinkin.
—Eikä sinusta muutenkaan olisi meille ollut. Katsohan, sen on oltava suurta sukua, joka Shemeikkaan emännäksi tuodaan. Se on talosta tyttönä otettava tai isältään isoilla rahoilla ostettava. Tiettyä sukua sen olla pitää, ei saa olla veden tuoma, kosken kantama, rannalta riistetty. Ai, rakkaani, ylen äveriäs sen olla pitää. On itsekin suurta sukua, on taaton puolelta, on maammon. Me ollaan niitä Karjalan kuuluja, sekä sodissa että kaupoissa mainituita. Isäni kun kuoli, sanoi: elä anna pojan halpaa naida. Ja nuori pitää olla Shemeikan hyvä. Vaikka olisitkin muuten kelvannut, olisit ollut liian vanha vakituiseksi. On jo ryppyjä otsassasi, ja suusi ympärystä on kovin katkera. Et niistä itse tiedä, ei niitä vielä lähteessä näe.
—En ole katsellutkaan.
—Sittenpä niistä tiedät sitäkin vähemmän.
—Enkä välitä, vaikka näkisinkin.
—Vielä vanhemmaksi tulet, kun lapsesi imetät. Ei, Shemeikat eivät välitä vanhoista, niillä pitää aina olla nuoria ja aina uusia—niin piti isälläänkin olla.
—Ja se on teistä, niinkuin olla pitää?
—Ei isänsä ensimmäisenä kolmena vuotena kehenkään muuhun koskenut. Olin nuori ja kaunis, olin kuudentoista, kun keikautti rekeensä. Sitten vasta otti kesätyttöjä, kun minä lapsia imetin, ja saihan ottaa—riitti hänestä minullekin.
—Elkää, hyvä emäntä!
—Enhän minä häntä aina tarvinnut. Annoin kernaasti heille, joilla ei ollut omaa. Sitten oli minullekin hyvempi ja hellempi. Jos tein niinkuin sinä Shemeikalle, niin jätti hän minut niinkuin Shemeikka sinut: ei katsonut päin, ei perin. Vaan kun annoin olla, niinkuin tahtoi, minut kunnioitti, ei heitä milloinkaan viereeni pöytään tuonut. Eivätkä pyrkineetkään, omista kupposistaan tyytyivät karsinassa syömään. Kesätytön täytyy tyytyä siihen, mitä annetaan ja miten annetaan. Orjahan se on, monestikin sodassa saatu. Moni antaa heille huonomman ruuankin, mutta minä annoin aina ennen saman ruuan mitä itsellenikin, ja annan yhäkin vielä. Vaan sinä et kun murjotat. Et hyvää sanaa kiitokseksi sano. Vaikka ties, miten olisi käynyt, jos annoimme sinun sinne kalamajalle äkäytyä. Lienevätkö semmoisia kaikki Ruotsin naiset? Käy nyt syömään, rakkahin, ennenkuin kaikki siellä jäähtyy. Kun syöt ja olet iloinen, niin poikasikin siitä lihoo.—Ka, sehän valvoo! Tutuu!—Ataa! ataa! Tuletko mummolle? Kyllä sinusta vielä laukunkantaja tulee!
Marja heittihe penkille ja purskahti hillittömään, epätoivoiseen itkuun.
—No, nyt se taas! Elä nyt! Mikä sinulla on hätänä? Sano, puuttuuko sinulta mitään? En minä jaksa tuota tuommoista nähdä. Mitä sinä tänne lähditkään, kun vielä kuuluit mielelläsi lähteneen! Voi onnetonta, kuinka itkee! No, jo minä jotakin … en minä kestä kuulla. Ole sitten Herran nimessä täällä, missä olet, minä laitan Anjan tuomaan, mitä tarvitset.
Eukko riensi pois, Marja rauhoittui vähitellen, antoi lapselleen rintaa ja istui sitä soudattamaan.
Vai semmoinen sillä oli isäkin, ajatteli hän. Mahtaneeko tulla samanlainen pojastaankin? Ja hän päätti:
—Ei tule!—Eikä tule tästä pojasta sen isänsä renkiä! Minä pidän huolen siitä, ettei tule. Käyköön minun miten tahansa, täytyköön minun joutua minne tahansa, tänne me emme jää.
Hän avasi luukun ja siirtyi sen ääreen kutomaan sukkaa. Vanha sauna, jonka hän oli pyytänyt asuakseen, ettei tarvitsisi olla tuparakennuksessa toisten jaloissa, oli muista erillään törmän alla. Talo tupineen, talleineen, navettoineen oli yhdessä ainoassa ryhmässä, saman katon alla ylhäällä penkereellä. Ei se ollutkaan niin komea, kuin miksi Shemeikka oli sitä kehunut; näytti jo vanhalta ja ränstyneeltä. Siellä liikkui väkeä ulos ja sisään, naisia kaikki. Niitä oli tässä talossa ja muissa kanssa kuinka paljon lienee ollutkaan, vanhempia ja nuorempia. Ne ne täällä näkyivät kaikki työt tekevän, sekä omansa että miesten. Ne vetivät kelkalla veden järvestä, heinät ladoista, kuinka kaukana lienevät kiskoneetkaan hankia myöten. Siinä oli sekin Shemeikan puhe heidän hyvistä päivistään. Nyt siellä juuri suurella vaivalla kiskotaan pyykkikorvoa rannasta, kun miehillä on kaikki hevoset mukanaan. Orjia ovat, toiset kai houkuteltuja, toiset väkisin tuotuja. Mutta en minä vaan heidän pyykkikorvojaan kisko.
Ovea raotettiin illan hämärtyessä, sisään livahti notkea, hintelo, kapeakasvoinen, kalpea nainen. Hän tuli, harva se ilta, Marjalle seuraa pitämään, vaikkei Marja häntä siihen kehoittanut, joskaan ei poiskaan käskenyt. Sama asia se oli heillä useimmiten puheena. Se istui ja katseli Marjaa, kädet helmassa, silmät hellyydestä kosteina.
—Elä ole niin katkera, Marja.
—On kumma, ettet sinä ole, vaikka onhan se sinutkin jättänyt?
—Minä en ole. Minä tyydyn siihen, kun saan olla sen kanssa silloin, kun se tahtoo. Kun ei huoli, olen poissa ja teen sille työtä. Se siitä minua kiittää. Jos kyllästyykin minuun, ja menee muiden luo, niin taas välistä muistaa minutkin ja silloin tulee minun luo.
—Ja sinä olet siitä hyvilläsi ja annat silittää itseäsi kuin koira?
—Olen. Käsivarteni hänen kaulaansa kietaisen, sillä se sanoo, joka kerta silloin sanoo, kun minua vyötäisistä pitää: »Ei ole kenenkään varsi niin hento kuin sinun, Anja, ei kenenkään suudelma niin suloinen kuin sinun.»
—Sen saman se sanoi minullekin.
—Lienee sanonut, vaan ei tarkoittanut, sillä ei ole vartesi niin hento kuin minun.
—Eikä tarvitse ollakaan.
—On turha vaiva kenenkään Shemeikkaa vastaan nurista. Ei sitä mikään estä, kun on mennäkseen, eikä mikään pidätä, kun on tullakseen. Isä telkesi minut luhtiin ja rupesi itse oven eteen maata. Se tuli ja heitti isän aidan yli metsään ja mursi oven.—Voi, voi! Ei ole enää moneen vuoteen välittänyt. Toisia on kalapirtillä pitänyt, toisilla saunansa lämmityttänyt. Mutta antoihan Petrin. Teen siitä hänelle hyvän miehen. Ehkä antaa vielä toisenkin, ehkä vie kerran vielä kalapirtillekin ja saan ottaa pojan mukaani sinne hiekkarannalle piehtaroimaan. Jos sinut sinne ottaa, pyydä, että pääsen mukaan piiaksesi.
—En ikinä minä enää mene sen kanssa kalapirtille, en vaikka polvillaan minua tuossa rukoilisi.
—Mitäs tuosta, jos karkelopäällä vähän puhuikin tyhmyyksiä. Minä en välitä, vaikka on minua lyönytkin.