— Kovinpa te tänään olette kömpelö! Koettakaahan nyt sitoa kiltisti, jotta saisimme tämän lopultakin ylös!
— Minä olen hiukan tottumaton tällaisiin askareihin. Mutta näettehän, rakas neiti, koetan parhaani mukaan perehtyä!
— Koetatte te perehtyä! — Siiri väistää taitavasti kapteenin käsivarren, joka yrittää kiertyä hänen vyötärölleen. — Kas niin, tarttukaapas nyt molemmin käsin köyteen ja vetäkää kiltisti. Yks kaks kolme! Onnea matkalle, minun kaunis lippuni!
Lippu kohoaa vähitellen, molemmat seuraavat jännittyneinä sen taivallusta. Kun se on ehtinyt lipputangon latvaan, huimaavaan korkeuteen, tarttuu tuulenpuuska siihen ja pelmahuttaa sen levälleen täyteen komeuteensa.
— Eikös se näytäkin uljaalta! huudahtaa kapteeni. — Ja se on teidän käsistänne lähtenyt! Siellä korkeudessa se vilkuttaa teidän ylistystänne, lähettää lentoon kohti kaukaisuutta teidän sydämenne kaipaavan ajatukseni.
— Teistähän tulee vähitellen runoilija! hymyilee Siiri. — Komealta se todella näyttää ja niin huikaisevan puhtaalta!
— Pidättekö te noista väreistä, neiti Falkman?
— Pidän, hyvin paljon! Niissä ei ole mitään liioiteltua, ei mitään… miten minä nyt sanoisinkaan… ei mitään epätodellista.
Hän unohtuu hyväksi aikaa ihailemaan tuulessa hulmuavaa vaatetta. Ja miten hänestä tuntuukaan yhtäkkiä, että hänen elämäänsä on tullut tai on juuri tulemassa jotakin epätodellista… liioiteltua, josta hän ei pidä. Hänen sydäntään vavahuttaa tuskallisesti, mutta hän ajattelee: "Joutavaa, siihen täytyy tottua! Täytyy vain hiukkasen karaista itseään, siinä kaikki!"
Kapteeni seisoo Siirin rinnalla pidellen lippunuoraa kädessään. Hänen pitäisi kiinnittää se nuora lipputangossa olevaan koukkuun, mutta hän unohtaa sen tekemättä. Siiri seisoi aivan liian lähellä, melkein nojasi häneen. Yhdellä vilkaisulla, puoliksi vaistomaisesti kapteeni huomaa, miten houkuttelevan sopusuhtainen, miten herkullinen Siirin vartalo todella oli. Siirillä oli kevyen, ilmavan kesäpukunsa päällä leveä, vaaleanpunerva vyö. Se on sitaistu hyvin höllästi vyötärölle ja korostaa, tekee aivan kuin täyteläisemmiksi pehmeän puvun laskoksien alla notkahtelevan vartalon sulot. Siiri tiesi, miten puki itsensä! Aivan väkisin kiertyy kapteenin käsivarsi Siirin vyötärölle. Siiri ei tällä kertaa näytä sitä ensinkään huomaavan, hänen lämmin ruumiinsa painautuu antautuvasti lähemmäksi. Kapteeni puristaa lujemmin, on juuri unohtamaisillaan, missä he ovat. Silloin vasta Siiri havahtui, suuntasi häneen ilkamoiden nauravat silmänsä.
— Kapteeni, tehän unohdatte kokonaan kiinnitysnuoran! Minun kaunis lippuni voi karata lentoon ja nuora sotkeutua. Sitten saatte te kiivetä tuonne huimaavaan korkeuteen sitä selvittämään!
— Minä olen valmis tuossa paikassa, jos laiminlyöntini tekee sen tarpeelliseksi!
— Ohoh, se on vaivaloinen matka, kovin vaivaloinen, ja palkkio ei ole niin varsin suuri! — Siiri hymyilee ärsyttävästi. — Eräs toinen antaisi varmaan enemmän, paljon enemmän!
— Kuka toinen?
— No esimerkiksi… esimerkiksi Natalia Petrovna! ilkamoi Siiri pisteliäästi ja luiskahtaa notkealla liikkeellä irralleen kapteenin otteesta.
Kapteenia suututtaa, kun Siiri tämän tästä härnäili häntä Natalia Petrovnalla. Hän puree huultaan ja ryhtyy solmiamaan kädessään olevaa nuoraa kiinnityskoukkuun. Siirille näkyi tuottavan sanomatonta nautintoa hänen kiusottelunsa ja Natalia Petrovnan nöyryytetty mustasukkaisuus. Siiri iloitsi siitä aivan naivin avomielisesti, viaton, tyttömäinen ilme silmissään. Kapteeni sanoo:
— Voisitte te sentään olla hiukan jalomielinen, rakas neiti Falkman!
— Kenelle minun pitäisi olla jalomielinen? — Siiri suuntaa häneen tuon viattoman, ärsyttävän katseen. — Kenelle?… yleensä vain hiukan jalomielinen! Eihän meillä, minulla ja Natalia Petrovnalla voi olla mitään… mitään sellaista suhdetta, kuin te tahdotte kuvitella! Ei minulla ole lupa loukata hyvän ystäväni omistusoikeutta!
— Pyh, te olisitte sellainen mies… välittäisitte niissä asioissa hyvän ystävänne omistusoikeudesta! Jos yleensä kukaan mies välittänee, mutta te… paras olettekin siitä puhumaan!
Siiri purskahtaa heläjävään nauruun, ilkkuvaan, vallattomaan nauruun ja kääntää hänelle selkänsä. Vähän matkaa mentyään hän kuitenkin pysähtyy ja sanoo:
— Ah, minä en muistanut teitä ensinkään kiittää avustanne! Minä unohdan melkein aina kiittää, mutta olettehan te niin kiltti mies ja odotatte! Eikös niin… odotatte kärsivällisesti?
Siiri pyörähti vallattomasti ja juoksi tiehensä hänen vastaustaan odottamatta.
Kapteeni tuntee melkein nolostumista Siirin äkillisestä karkuun lähdöstä. Hitto sai oikein selvän tuosta viettelevästä kaunottaresta. Alussa hän oli luullut olevansa tekemisissä aivan aloittelevan tyttölapsen kanssa, joka paloi vain kiihkeästä halusta saada antautua. Mutta eläpäs nuolaise, nyt se oli häntä kiihoittanut jo monta päivää, ja aina sillä oli joku uusi, yllättävä käänne, joka teki kaiken tyhjäksi ratkaisevan hetken lähetessä. Vaadittiin todella kärsivällisyyttä. "Mutta odotahan, odotahan, kaunis tyttölapsi, juhannus ei ole vielä ohi!"
Päärakennuksen vilpolassa kapteeni tapasi johtaja Röngän, joka oli paitahihasillaan heittäytynyt korituoliin hetkiseksi levähtämään. Limonaadilasiaan kohottaen johtaja Rönkä tiedustelee:
— No, jokos pian saan onnitella?
— Minkä hiton johdosta?
— Elähän teeskentele, vanha viettelijä! nauraa johtaja Rönkä. — Satuin äsken näkemään teerenpelinne tuolla lipputangon juurella. Oivallinen alku kaikin puolin!
— Niin, sanopas mitä hänestä oikein ajattelet?
— Mitäkö minä hänestä ajattelen? Hän on kai rakkautta kaipaava nainen, siinä kaikki mitä hänestä ajattelen. Ikävöi hitosti miehen syliin, no hyvä, avaa sylisi ja ota hänet!
— Eläpäs luule, ei se niin mutkattomasti käy!
— Noo, tietysti siinä pitää ensin vähän kuherrella. Olisikos sinusta mikä nautinto ottaa aivan ensi kerralla?
— Nii-in!
— Katsos, älä käsitä minua väärin! ryhtyy johtaja Rönkä selittämään. — En minä sano tätä mustasukkaisuudesta. Perhana, kiitollinen minä sinulle olen, hyvin kiitollinen! Natalia Petrovna käy välistä liian suureksi taakaksi yhdelle miehelle. Hän on tosin upea kaunistus talossa, mutta hänellä on hitonmoiset tottumukset. Ja tiedäthän, minulla on muitakin hommia. Mutta minun kuormani keventäminen on eri asia ja neiti Falkman on eri asia. Voisin muuten mainita sinulle muutaman lisätekijänkin…
— Ja mikä se lisätekijä on? Anna kuulua!
— Onpahan vain semmoinen lisätekijä: neiti Falkmanilla on kunnioitettava tukku Kuovikosken osakkeita… erinomaisia papereja tätä nykyä.
— Ahaa, sinä ajattelet jo niin pitkälle! Se ei todellakaan mieleeni juolahtanut, kysäisin muuten vain.
— En minäkään sitä oikeastaan ajatellut Satuin mainitsemaan, kun tuli mieleeni… ne paperit rekisteröitiin hänen nimiinsä tässä muutama päivä takaperin.
— Vai niin, vai on hänellä runsaasti niitä papereja! mumisee kapteeni
Änkilä mietteissään.
Kapteeni Änkilän raha-asiat ovat verrattain sekavat; johtaja Rönkä tiesi, mitä kieltä kosketti. Hän oli ystävänsä pankkiirina saanut jo monet sievoiset viulut maksaa ja pelkäsi, ettei leikki ollut vielä läheskään lopussa. Miten lie ollut niiden kapteenin hoitamien sotasaaliidenkin laita. Oli todella synti, ettei mies sen paremmin huolehtinut asioistaan, antoi livahtaa kaikkien hyvien tilaisuuksien käsistään. Hän sanoo:
— Neiti Falkman on tietysti aina tavoittamisen arvoinen… tarkoitan… hetkelliseksikin ystäväksi. Mutta eihän milloinkaan osaa etukäteen sanoa, mihin ne hetkelliset suhteet voivat johtaa. Sattuu mieltymään perinpohjin, silloin on hyvä olla asioista selvillä, kaiken varalta… tuntea syliinsä joutuneen naisen pörssinoteerauksen arvo… noin likipitäin!
— Niinpä niin, tietysti on hyvä olla siitä selvillä!
— On todellakin synti, kun miehen pitää olla niin tarkoin kiinni muissa hommissa, jatkaa johtaja Rönkä. — Sanon kuin sanonkin: jollei minulla olisi niin turkasen monta rautaa tulessa, varoisin kyllä häntä toisille suosittelemasta. Mutta näethän, ystävä hyvä, minä en ole itsekäs, tarkoitan todella sinun parastasi!
Johtaja Rönkä ei puhunut kaikkea, minkä tiesi. Hän olisi yksin tein voinut mainita, että samana päivänä, kuin neiti Falkmanin nimiin, rekisteröitiin Kuovikosken osakkeita mahtava tukku myöskin erään toisen henkilön nimiin… Päiväniemen nuoren Rautasen nimiin. Vanhat äidit olivat yhtaikaa luovuttaneet osakkeensa lapsilleen. Se oli johtaja Röngän mielestä oireellinen enne, mutta se enne ei häntä miellyttänyt. Kuovikosken osake-enemmistö uhkasi sillä tavoin patoutua yksiin käsiin, ja se oli aina epäterveellistä, hänen kannaltaan. Siksi juuri hän koetti kannustaa kapteeni Änkilää yrittämään. Ei hän tästä yrityksestä erikoisia tuloksia odottanut, se ei oikeastaan ollut edes hänen laskelmiensa mukaista. Hän aikoi lähettää ystävänsä kapteenin tuleen vain tuommoiseksi häiritseväksi välitekijäksi. Ehkä sitten myöhemmin… niin, kenties sitten hänenkin kätensä vapautuisivat. Nyt hänen ei oikeastaan vielä sopinut astua näyttämölle. Piti olla taktiikkaa!
IX.
Vaskela odotti valmiina juhla-asussaan. Oli juhannusaaton edellinen päivä.
Juhannuskokkoa rakentamassa on Vaskelan hyväntekeväisyyssiirtolan kultainen nuoriso. Se oli viimeinen juhlavalmistus, viimeinen ja kaikkein mieluisin. Lähellä Dianan temppeliä oli tarkoitukseen sopiva kallionyppylä. Siihen vieritetään kartanosta tyhjiä tervatynnyrejä, siihen kannetaan metsästä kaikenlaista sytyketavaraa. Herrat häärivät paitahihasillaan, naiset ovat avopäin, palavissaan. Kaikilla on hauska, Vaskelan ikimetsä kaikuu ilonpidosta, naisten nauru helisee vapaana, vallattomana.
On ilmassakin lähenevän juhlan tuntua. Päivä on lämmin, hedelmöivän kukkaisrunsauden pilvinä leijaileva siitepöly kutittelee ärsyttävästi aisteja. Ikimetsä on täynnä lintujen laulua, Vaskelan lahden poukamista kuuluu sorsien närinää, tavien kurnutusta. Se on suuren hääyön odotusta, keskikesän hämyisän hääyön.
Kaikki Vaskelan hyväntekeväisyyssiirtolan naiset ovat tänä päivänä kauniita, jokaisella on silmissään lämmin hehku, janoinen rakkauden hehku. Ei jaksa kauan työssä ahertaa, piti heittäytyä välillä tuoksuvaan heinikkoon levähtämään. Autuasta on siinä viehkuroida, siinä kuherrellaan vapaasti, vallattomasti. Tuore heinä hyväilee viileästi paljaita käsivarsia, päivänpaahde kohottaa avokaulan punervaksi värjäytyneelle iholle pieniä hikiherneitä, ja ne kutitellevat niin ärsyttävästi. Siviä rouva löysää julkeasti paulojaan, huohottaa kiihkosta ja kohottelee povensa suloja kaikkien nähtäväksi. Hänen läpikuultava puseronsa on paisuvien nisien alta likomärkä. Siviä rouva odotti kärsimättömästi apulaisinsinööriään, joka viivytteli vielä Kuovikoskella.
Vaskelaan oli muutama päivä sitten ilmestynyt uusi kuovikoskelainen, nuori ja viehättävä leskirouva Hellä Sirkiä. Hänen miehensä oli myös tuhoutunut punatalvena, nuori leski on ollut muualla suruaan haihduttelemassa, mutta oli nyt kotiutunut. Heti ensimäisenä päivänä keksi Hellä rouvan valpas, silmä vakavan saksalaisen kapteenin, joka näytti niin unohdetulta. Nyt he ovat jo hyvällä alulla, he ovat vetäytyneet muusta seurasta hiukan syrjään, suojaavaan heinikkoon. Kapteeni puhdistaa suurella hartaudella Hellä rouvan kenkää, johon oli mennyt hiekkaa. Hellä rouvan kauniissa silmissä on niin lämmin, kiitollinen katse, hänen pieni jalkansa lepäsi kapteenin sylissä. Se pikku jalka oli niin viettelevän siro, ja Hellä rouvan hameet ovat niin lyhyet. Sille ei mahtanut mitään… pitsit sukelsivat vahingossa näkyviin. Hellä rouvan poskille kohosi väräjävä puna, kapteeni unohti pikku kengän. Oli hyvä, että sakea heinä oli niin suojaava.
Natalia Petrovna lojuu raukeana nurmimätästä vasten. Siinä hän siristelee hekumallisia silmiään, huiskuttelee hajuvesiltä lemuavalla huivilla viileyttä povelleen, jota harsomainen ohut pusero verhosi juuri sen verran, että silmä paremmin kiintyi huomaamaan kiellettyjen sulojen viettelyksen.
Johtaja Rönkä, joka hikeään kuivaillen kelli Natalia Petrovnan vieressä, sai myös osansa hienon huivin ärsyttävästä lemusta. Vähitellen soluu tuo pehmeä, ärsyttävä vaatekappale kokonaan hänen kaulalleen. Perästä tuli myös itse Natalia Petrovna ja alkoi armaasti leperrellen kutitella hänen partaansa. Natalia Petrovna katsoi olevansa tämän julkisen katumuksen velkapää, hän oli pitkin viikkoa ollut niin uskoton, niin kovin uskoton. Ja hän aikoi vielä myöhemmin tänä iltana vietellä komean kapteeni Änkilän mukaansa. Ah, hän ei voinut sitä kiusausta vastustaa, oli parasta katua etukäteen lankeemustaan.
Mutta kapteeni Änkilä oli huomaamatta hävinnyt koko seurasta. Ja hävinnyt oli myös eräs toinen… Siiri Falkman.
He olivat hetki sitten aivan varkain lähteneet, ovat sivuuttaneet jo japanilaisen sillan ja taivaltavat edelleen kaunista, mutkittelevaa rantapolkua pitkin. Siellä kaukana, melkein puistoalueen reunassa oli Venuksen maja viehättävän poukaman perukassa.
Kapteeni on ehdottanut Siirille kävelymatkaa Venuksen majalle, ja Siiri suostui empimättä. Tätä piti kapteeni suotuisena enteenä, hän ajattelee: "Tänä iltana sen pitää tapahtua, tänä iltana!" Aivan kuin päätöksensä varmennukseksi hän likisti hiukan voimakkaammin kainalossaan olevaa Siirin käsivartta. Siiri katsahti häneen lämpimästi, ja sillä tuntui asia olevan sovittu.
Ei Siiri kuitenkaan aivan sitä ajatellut. Hän tosin mielellään nojasi kapteenin käsivarteen, hänen naisellisia vaistojaan hyväili voimakkaan ja miellyttävän uroon läsnäolo, mutta hän kuuntelee vain hyvin hajamielisesti kapteenin mielisteleviä sanoja. Siirin ajatukset kulkevat omia latujaan, painostava alakuloisuus on aivan varkain hiipinyt hänen mieleensä. Se tuli aivan odottamatta. Vielä hetki sitten hän juhannuskokon rakentamistouhussa telmi ja ilakoi ylinnä muita, ja nyt, hyvä ettei tehnyt mieli itkemään. Siiri harkitsi melkein ihmetellen, miten hän monta päivää perätysten olikin voinut olla niin riehakkaan vallaton. Ei Siiri sitä erikoisesti kadu, mutta tyhjänpäiväiseltä liioittelulta se hänestä tällä hetkellä sentään tuntui, ilveilyltä, jota hän oli vain näytellyt päästäkseen mitään ajattelemasta. Niin juuri, hän oli ollut lapsellinen, aivan liian lapsellinen. Siiri kavahtuu siihen, kuri kapteeni kysyy hyväillen:
— Siiri! saanko minä sanoa vain — Siiri? Se sointuisi niin kauniilta!
Siiri nyökkäsi hyväksyvästi: Kyllä hän suostui siihen, se oli kaikin puolin mukavampaa.
Kapteeni kietoi käsivartensa Siirin hartiain ympäri. Siiri ei pane vastaan, palkitsee hänet toistamiseen lämpimällä hymyllä. Kapteeni oli niin kiltti, kun ei jättänyt häntä yksin, vaikka hän oli näin hajamielinen. Sanoikos kapteeni ensinkään omaa nimeänsä? Kyllä kai hän sen sanoi, mutta sitäpäs hän ei vain muistanut, ei vaikka! Pitäisi hänen sentään olla hiukan huomaavampi, hän sanoo jonkun joutavanpäiväisen sanan ja nojaa mielistellen kapteenin käsivarteen. Se oli niin tukeva käsivarsi, siihen nojaten oli niin hyvä ajatella ja Siiri ajattelee edelleen: Oli se kummallista, miten paljon kaikki oli muutamissa päivissä muuttunut! Hän ja Liisu olivat olleet niin hyviä ystäviä, ja nyt se ystävyys oli jo kylmenemässä. Se oli alkanut siitä lähtien, aivan kuin näkymätön varjo olisi häilähtänyt heidän välilleen. Se kiusasi heitä kumpaistakin, he tunsivat sen joka hetki toistensa seurassa. Välistä aivan säpsähti Liisun kera rupatellessaan ja kysäisi odottamatta itseltään: "Ajattelikohan Liisu juuri nyt sitä asiaa?" Ja silloin tuli niin tukala olla, ei enää tiennyt, mistä olisi puhunut, hymy vääntyi väkinäiseksi, avuttomaksi. Voi, niin ne särkyivät maailmassa ystävyyssuhteet! Ja jospa olisi edes tiennyt, mitä siinä oli takana vai oliko mitään? Niin, jospa vain, olisi sen tiennyt!
Kapteeni kumartuu Siirin puoleen, suutelee kevyesti hänen tukkaansa ja puhuu puoliksi kuiskaten:
— Siiri, sinun tukkasi on niin kaunis ja pehmoinen! Se näyttää aaltoilevan, kun päivänsäteet siihen vilahtavat. Ja silloin siitä lähtee säkeniä, kultaisia tähdenlentoja, väräjäviä kultapisaroita. Minä tuskin näen enää mitään muuta kuin niitä, kuljen sinun lumoissasi ja olen onnellinen!
— Niinkö? hymyilee Siiri ja jatkaa katkennutta ajatusjuoksuaan: Eino oli myös siitä lähtien tullut niin huonotuuliseksi. Iloinen, lörpöttelevä seura näytti häntä suorastaan kiusaavan. "Mitäs se Eino silloin sanoikaan?" Siiri muistuttelee: "Ja oletko… oletko sinä edes varma, jos ystäväsi… jos ystäväsi tahtoo lukea minut siihen kolmikkoon?" Niinhän se Eino sanoi harmista värisevällä äänellä. Ja Liisu karahti silloin punaiseksi, näytti olevan itkuun purskahtamaisillaan. Niin se oli, kyllä hän muisti sen kohtauksen, muisti ikuisesti. Ja voi, miten mielellään hän olisi tahtonut sen unohtaa. Jospa olisi voinut puhua siitä Einon kanssa, sanoa esimerkiksi näin: "Eino ra… Eino kiltti, annathan minulle anteeksi? Minä olin silloin typerä, niin typerä, mutta minä tahdon sen unohtaa. En ajattele sitä enää milloinkaan, en milloinkaan!" Niin, jospa olisi voinut sanoa niin, mutta se oli mahdotonta. Ei siitä voinut vihjatakaan Einolle! Ja kuitenkin, kuitenkin he olivat aina olleet Einon kanssa niin hyvät ystävät ja toverit. Eiväthän he tietysti olleet muuta… mitäpäs muuta… mutta toverit, hyvät toverit he olivat olleet, aina avomieliset toisilleen. Ja tiesihän hän hyvin, että Einolla oli ollut monta naistuttavuutta, ehkä hyvinkin läheisiä, eikä se haitannut heidän toveruuttaan, ei ensinkään! Niin, mutta mitä… mitä varten siihen piti ilmestyä Liisun… juuri Liisun? Miksi se ei ollut joku muu nainen, kuka hyvänsä muu, mutta ei Liisu!
Siiri parka, hän ajatteli samalla tavoin kuin tuhannet muut naiset. Nainen antaa miehelle paljon anteeksi menneisyyden harha-askelia. Ei anna niitä vain anteeksi, niistä harha-askelista nainen vielä kutoo jonkunlaisen sädekehän miehen olennon ympärille, ihailee häntä juuri niiden vuoksi. Se on miehen sankarimenneisyyttä naisen silmissä. Mutta elä salli, että asianomaiset joutuvat silmä vasten silmää tuosta menneisyydestä muistuttamaan. Ei merkitse mitään, että se menneisyys olisi jo unohdettu, ei kerrassaan mitään. Silloin herää mustasukkainen nainen, se sankarimenneisyys on silloin pahasta. Sädekehä särkyy, ystävyyssuhteet kylmenevät.
Siiri koettaa kyllä edelleen todistella itsekseen, ettei hän tahtonut sitä asiaa enää ajatella. Mutta todistelu ei auta, sitä samaa piinallista rataa kiertää hän edelleen, ja hänestä tuntuu, että pitäisi itkeä, kun hänen ja Einon hyvä toveruus oli sillä tavoin häiriytynyt. Tietenkään hän ei muuta ajatellut kuin toveruutta… mitäpäs heillä muuta olisi ollut! Mutta yhtäkaikki tuntui niin tuskalliselta. Aivan varmaan hän olisikin itkenyt, jos olisi ollut yksinään. Oli hyvä, kun kapteeni oli tuossa hänen rinnallaan. Kapteenilla oli niin voimakas käsivarsi, hän voi välistä kuvitella, että se olikin… Einon käsivarsi, joka häntä piteli. Ja silloin tuntui olo yhtäkkiä niin kumman onnelliselta… Eino oli niin hyvä ja voimakas!
— Siiri, sinä ajattelet paljon tänä iltana! puhuu kapteeni. — Minä saan puhua koko ajan yksinäni, ja sinä haaveileva tyttö tuskin edes kuuntelet minua!
— Erehdytpäs, ystävä hyvä, koko ajan olen kuunnellut pelkkänä korvana! hymyilee Siiri. — Mutta sinä olet tänään niin runollinen, niin runollinen. Minä tahdon kuunnella ja haaveilla, kun sinä puhut!
— Niinkö todellakin, Siiri kulta?
— Epäiletkö sitä vielä! — Siirin katse on niin avomielisen viaton, hänen hymynsä niin lämmin. Kapteenin on pakko uskoa, että Siiri alkoi vähitellen viihtyä hänen luomassaan ajatus- ja tunnemaailmassa. Ei tehnyt enää yllättäviä syrjähyppyjä. Se oli hyvä merkki!
Venuksen maja oli pieni, antiikkiseen tyyliin kyhätty huvihuone. Hoidon puutteessa villiytynyt pensaisto kätkee sen melkein kokonaan polulla kulkevain katseilta. Majan edessä on kuivunut vesiallas ja sen keskellä Venus-patsas, hentopiirteinen, marmoriin hakattu valkea jumalatar. Siiri alkaa säälitellä:
— Venus raukka, se näyttää niin hyljätyltä! Tuossa altaassa pitäisi olla vesisuihku, jonka lipajavista aalloista se saisi katsella kuvajaistaan.
Kapteeni on mennyt majaa tarkastamaan ja ilmoittaa ihastuneena:
— Onpa tämä soma sisältä! Tuoksuvin lehvin somistettu, aivan juhannusasussa!
— Se on rouva Silvanin ansiota! nauraa Siiri. — Tämä paikka on Siviä rouvan erikoissuojeluksessa!
Kapteeni ehdottaa, että he menisivät majan sisälle levähtämään, mutta
Siiri epää sen hymyillen.
— Ei, pysykäämme me vain ulkopuolella. Hyvähän on tässäkin!
Hyvä oli todella siinäkin, majan edessä olevalla turvepenkillä. Pensaat varjostavat sen auringolta ja asiaankuulumattomien katseilta.
Kapteeni muistaa tulomatkalla tekemänsä päätöksen: "Tänä iltana!" Siihen kannustavat Venuksen majan traditsiotkin, koko ympäristö, neitseellisen kaunis luonto, hedelmöivää yltäkylläisyyttä hersyvä Vaskelan luonto. Antautuvan rakkauden tarua kertoo täällä jokainen pensas, hekumoiva kukkaisrunsaus, jonka monikirjava väriloisto on niin väkevän kylläinen, jonka lemu juovuttaa.
Ja Siirin olento uhkui niin lämmintä antautumista. Siiri hymyilee kehoittavasti kapteenin hellille sanoille, ei pane vastaan, kun kapteeni hyväilee hänen käsivarsiaan, hänen tukkaansa ja hänen lämpimän punan värjäämiä poskiaan.
Siiri ei puhunut monta sanaa, ajatteli edelleen Einoa ja Liisua, viimeisiä päiviä, jotka hän oli elänyt niin hermostuneessa mielentilassa. Ne tuntuivat hänestä kuin kiusalliselta, epätodelliselta unennäöltä. Hänen mielialansa on alakuloinen, mutta hänen naisellisille vaistoilleen tuottaa rauhoittavaa nautintoa kapteenin hellyys. Kapteeni oli melkein kuin Eino… ei tietysti aivan. Vaikka oikeastaan… eihän Eino ollut häntä, milloinkaan hyväillyt, niinkuin naista hyväillään. Miltähän se olisi tuntunut… jos Eino… jos Eino! Hyväilevä väristys käy läpi hänen ruumiinsa, ja siinähän se tuntuikin Einon voimakas käsivarsi kiertyvän hänen uumenilleen.
Kapteeni veti hänet syliinsä ja puhui hellästi:
— Siiri, meille jää ihanat muistot Vaskelassa vietetyistä onnenpäivistä! Eikös niin, rakas Siiri, unohtumattomat muistot?
— Toivokaamme sitä! hymyilee Siiri. Hän hiukan vastustelee, kun kapteeni alkaa suudella häntä kaulalle ja poskille.
Mutta yhtäkkiä häntä pitelevä käsivarsi puristuu lujalle kuin ruuvipihti, hän tuntee kapteenin kuuman hengityksen kasvoillaan. Silloin pelästyy Siiri. "Mitä, jos Eino nyt tulisi tuolta polkua pitkin, näkisi tämän!" iskee hänen aivoissaan kuin salaman välähdys. Ja siinä tuokiossa hänestä tuntuu, että Eino tulee, tulee tuossa paikassa ja näkee! "Huh, se olisi hirveätä!" Säikähdyksestä vapisten hän ponnistelee vastaan.
Kapteenin ote hiukan löyhtyy, Siiri luiskahtaa notkeasti kuin ankerias hänen sylistään, vetäytyy pelästyneenä penkille hyvän matkan päähän kapteenista. Siinä hän alkoi nopeasti järjestellä pukuaan, aivan kuin hävittääkseen kaikki epäiltävät jäljet Pelästys haihtui vähitellen, eihän Einoa näkynyt ei kuulunut. Suuri, ihana luonto kätki heidät syliinsä, he olivat aivan kahdeltaan. Miten hänestä olikin äsken aivan yhtäkkiä tuntunut siltä, kuin Eino olisi hyvin lähellä, niin, hän melkein luuli Einon seisovan tuolla jossakin piilossa… katselevan häntä salaa. Ja sitä hän säikähti niin hirveästi! Tietysti se oli vain mielikuvitusta, kun hän asiaa tarkemmin ajatteli. Ei Eino ollut semmoinen epähieno hiiviskelijä! Ja kuitenkin, hän oli hyvin, hyvin kiitollinen sille harhakuvitelmalle, tahtoi uskoa sen todeksi. Se oli sittenkin niin: Eino, hänen hyvä nuoruuden toverinsa, oli ollut lähellä… hyvin lähellä häntä jollakin salaperäisellä tavalla… pidättänyt hänet sitä tekemästä. Siiri tuntee itsensä sanomattoman onnelliseksi, kun Eino häntä sillä tavoin suojeli. Hän melkein unohtaa kapteenin läsnäolon.
Kapteenia harmitti Siirin itsepintainen vastustelu. Peijakkaan nainen, tämäpäs osasi miehen viedä suunniltaan, vaati liian paljon palvomista! Ja kaikki oli pelkkää teeskentelyä, ei Siiri ollut niin viaton kuin tahtoi näytellä, ei ensinkään niin viaton! Vaivoin hän saa hillityksi loukatun itserakkautensa, siirtyy lähemmä Siiriä ja sanoo:
— Oletpas sinä, Siiri kulta, arka tyttö! Pyydän hyvin nöyrästi anteeksi liikaa rohkeuttani! Oletko minulle kovin suuttunut?
— En tiedä! sanoo Siiri epäröiden ja katselee toisaanne. — Kenties olin minä itsekin syypää… ehkä jokainen mies sinun sijassasi olisi ollut melkein… melkein yhtä rohkea. Mutta minä en todellakaan voi sitä tehdä! Koeta ymmärtää minua oikein… ei se ole mitään semmoista… leikittelyn halua. Muuten en vain voi… kenties sitten toisen kerran!
Siiri on kovin hämillään. Eihän hän voinut paljastaa arkuutensa syitä. Tuskin hän itsekään oikein ymmärsi, miten Einon muistaminen yhtäkkiä oli saattanut hänen sydämensä sellaiseen hämminkiin. Nähtävästi hän oli kovin hermostunut, hänen olisi pitänyt ajatella sitä asiaa yksinäisyydessä, ajatella perinpohjin.
Polulta kuuluu keveitä askelia, pensaiden lomasta vilahtavat hameenhelmat. Ne olivat Natalia Petrovnan, lemmenjanoinen, mutasukkainen orpokreivitär siellä heidän jälkiään vaaniskeli. Nähtävästi hän heidät huomasi, kuului pysähtyvän, mutta jatkoi sitten matkaansa. Siiri sanoo hiljaa:
— Siellä oli Natalia Petrovna!
Ei Siirin äänessä ollut mitään pisteliästä, härnäävää, mutta sittenkin hänen huomautuksensa loukkasi kapteenia. Hän oli mielestään joutumassa naurettavaksi, tämä oikutteleva tyttölapsi piti häntä narrinaan. Hän puree huultaan ja selittää:
— Minun on kai lähdettävä noutamaan Natalia Petrovnaa. Voisi vielä kuvitella meistä vallan aiheettomia!
— Ethän ole minulle suuttunut? pyytää Siiri ja ojentaa hänelle kätensä.
— Olkaamme edelleen ystäviä, hyviä ystäviä!
— Ja muistakaamme lupaukset! — Kapteeni sanoi sen kevyesti hymyillen, mutta hänen tervehdyksensä on hieman jäykkä, melkein sotilaallinen.
Kapteenin mentyä Siiri naurahtaa itsekseen: "Siinä hän meni eikä tule enää takaisin! Natalia Petrovna ei kiellä mitään, kapteeni unohtaa minut pian hänen hyväilyssään!" Eikä Siiri nyt kadehtinut Natalia Petrovnaa, kapteenin kadottaminen oli hänestä niin samantekevää. Sai mennä, saivat olla onnellisia! Hän tahtoi olla yksin, hän ei voinut tehdä kapteenin mieliksi, ei voinut! Vielä muutama päivä sitten hänen naisellinen viettinsä oli kenties salaa siihen pyrkinyt. Niin, luultavasti hän oli juuri heräävän halunsa kiihoittamana mielistellyt kapteenia, riistänyt hänet Natalia Petrovnalta, ja hänen mielikuvituksensa oli jo etukäteen nauttinut lähenevästä antautumisen hetkestä. Mutta sitä hetkeä hän ei voinutkaan elää. Vasta ratkaisevassa silmänräpäyksessä tämä salaisuus oli hänelle selvinnyt, se selvisi hänelle aivan säikähdyttävänä yllätyksenä, ja hän tiesi nyt, kenen läheisyyttä hän ikävöi, oli koko ajan ikävöinyt. Ei se ollut komea ja miellyttävä kapteeni, se oli Eino. Einon kaipuu se oli saanut hereille hänen salassa uinuvat halunsa, ja hän hupsu tyttö oli tahtonut kuvitella Einoa vain hyvänä nuoruuden toverinaan, ei minään muuna kuin hyvänä toverina. Miten heidän toveruutensa oli sillä tavoin muuttunut? Sitäpä hän ei tiennyt, mistä hän sen tiesi, miten oli käynyt! Aivan varkain, hänen huomaamattaan se oli tapahtunut. Eino oli salaa anastanut hänen kätketyimmät ajatuksensa, hänen salatut toiveensa, kaiken mitä hänessä oli. Häneltä lupaa kysymättä Eino oli ilmestynyt sinne johonkin… hänen sydämensä kynnykselle… sulki sinne pääsyn kaikilta muilta. Hän ei voinut sen aarteita enää toisille jakaa, hänen täytyi riistäytyä irti toisen ystävänsä syleilystä, kun tämä ystävä oli tahtonut anastaa sitä, mikä kuului yksistään Einolle. Ah, olisipa Eino sitä vain tahtonut! Siiri tuntee punastuvansa, voi miten syntisesti hän rakasti Einoa! Ei kannattanut sitä enää kieltää, ei kannattanut enää kuvitella, että hän piti Einoa vain hyvänä nuoruuden toverinaan. Einolle kuului tästä lähtien hänen jokainen ajatuksensa, hänen jokainen unelmansa, Einoa hän ikävöisi yön hämärinä hetkinä, kun hänen lämpöisen ruumiinsa soluissa värisi elämänjano. Einoa hän silloin odotti, Eino saisi paljastaa ja ryöstää hänen ruumiinsa kätketyt sulot, Einon voimakkaiden käsivarsien rajuun hyväilyyn antautuminen oli hänen ainoa autuutensa, hänen elämänsä onni! Ah, hän tiesi, että Eino osasi rakastaa, tehdä naisen onnelliseksi!
Kaukaa kantautuu Siirin korviin juhannuskokon rakentajain ilonpito. Se havahdutti Siirin kuohuvista onnenunelmistaan, sai hänet äkkiä muistamaan, että heillähän, hänellä ja Einolla, pitäisikin huomisiltana olla yhteinen juhannuskokko… siellä Päiväniemen korkealla rantaäyräällä, sen vanhan, rakkaan paviljongin luona. Olihan Eino sen hänelle luvannut, silloin kun hän oli ensimäisellä käynnillään Päiväniemessä. Heidän juhannuskokolleen ei pitänyt tulla ketään muita… vanhukset vain ja he kahdeltaan… siitä piti tulla heidän yhteinen juhannusyönsä… Siiri ajattelee: "Eino ei ole siitä lupauksestaan sen jälkeen mitään puhunut!" Oliko Eino sen unohtanut… unohtanut juuri sen lupauksen, joka silloin oli hänelle tuntunut niin paljon merkitsevältä? Nuo tuolla olivat iloisia ja onnellisia, heillä oli juhannus ovella. Mutta hänellä… heidän juhannuskokkonsa oli rakentamatta… Eino ei sitä enää muistanut, ajatteli muuta… Yhdellä iskulla ovat Siirin kuohuvat onnenhaaveet särkyneet. Hän istuu pää käsien varaan painuneena, hievahtamatta. Mielellään hän sulkisi korvansa kaukaa kantautuvilta iloisilta ääniltä, mutta ne kuuluvat niin kiusallisen selvästi, aivan kuin olisivat ilkkuneet hänen yksinäisyyttään. Miksi Eino unohti hänet sillä tavoin, ei häntä enää ensinkään ajatellut?
Alaston, valkea jumalatar tarkasteli Siiriä ja hymyili. Se tiesi veitikka kokemuksesta, että nyt tulisi hänelle kyyneluhri. Se iski silmää kukkasille: "Painakaa päänne hartauteen!" Se nyökkäsi pensastossa livertävälle leivoselle: "Vaikene on joutunut hartauden hetki!" Ja kukat painoivat päänsä iltapäivän raukaisevassa helteessä, vaiennut leivonen istui nurmipenkin yli kallistuvan orapihlajan oksalla ja tarkasteli uteliaana alapuolellaan kumarassa kyyhöttävää olentoa. Päivänsäteet vilahtelivat Siirin vaaleassa tukassa. Se oli leivosesta niin kaunista, mielellään se laskeutuisi alemmas, tuolle vaalealle olkapäälle. Mutta eihän hartautta saanut häiritä! Ympärillä oli niin hiljaista, kuului vain Siirin nyyhkytys.
Ja alaston pikku jumalatar hymyili viekasta, salaperäistä hymyään…
X.
Sinä päivänä sai nuori Rautanen Vaskelan metsien ja ulkopalstojen tarkastuksen loppuun suoritetuksi.
Se oli ollut rasittava työ juhannusviikon helteisinä päivinä. Siellä ikimetsissä, jotka miespolvia olivat säästyneet kirveen hävityksiltä, olisi työskentely milloin hyvänsä ollut rasittavaa. Vaskelan maaperä oli lihavaa, satavuotisten jättiläisrunkojen lomissa kasvava pensaisto ja juurikasvullisuus monin paikoin miltei läpipääsemätöntä ryteikköä. Hyvin työlästä oli siellä liikkuminen, mahtavan latvus- ja lehväkatoksen kätkemässä puolihämärässä. Ja nyt vallitsi siellä lisäksi aivan hiottava kuumuus, ei tuulenhengähdys päässyt mistään päin viileyttä lietsomaan. Luuli melkein siirtyneensä tropiikin aarniometsään, ikuisesti viheriöivään, ikuisesti hedelmöivään, jossa taivasta tavoittelevan lehväkatoksen kätkössä, hiottavassa hämäryydessä joka hetki tapahtuu väkevä luomistyö.. Tottumattomia olivat Kuovikosken tehtaalta otetut apulaismiehet sellaisessa metsässä liikkumaan ja työskentelemään, monta kertaa he olivat aivan menehtymäisillään ja napisivat äänekkäästi.
Mutta mitä välitti siitä nuori Rautanen, ei hän muistanut kuunnella heidän napisemistaan. Hän oli metsien mies, niinkuin tohtori Hilli oli sanonut. Hän rakasti intohimoisesti tällaisen suuren, koskemattoman metsän voimakasta tuoreutta; hiottavaan kuumuuteen sekoittuva väkevä pihkan lemu vaikutti häneen kuin nouseva päihtymys, kohisten suonissa soutava. Se teki hänen jäsenensä joustaviksi, karkoitti kaiken väsymyksen. Hän nautti metsän tenhovoimasta, pitkien aikojen perästä hän taasen tunsi olevansa vapaa mies, herra omassa valtakunnassaan, metsien valtakunnassa.
Ja hän ajatteli omia ajatuksiaan, unohti apulaistensa napinoimisen, unohti koko ympäristönsä. Hän ajatteli Liisua. Liisu oli siellä ikimetsän kätkössä hänen mielikuviensa ainaisena, luopumatonna seuralaisena. Siellä hän yksinäisyydessä eli uudestaan ja yhä uudestaan lyhyen, mutta sitä tulisemman rakkaustarinansa Liisun kanssa. Se tarina muuttui hänen uudeksi elämyksekseen, se poltti hänen suonissaan, kiihoitti tuskallisena haluna hänen levottomasti kohisevaa vertansa. Kummallista, hyvin kummallista! Liisun näkeminen Vaskelassa, siellä suuren seuran keskellä vaikutti häneen hyvin piinallisesti. Hän näki, että Liisu oli onneton, näki Liisun kärsivän sanomattomasti, ja se Liisun syvien silmien kärsivä katse tuntui aivan kuin häntä syyttävän ja soimaavan. Hän tunsi olevansa jollakin tavoin rikollinen Liisun edessä. Se tunne teki hänen olonsa kiusalliseksi, hän oli huonotuulinen ja hermostunut, vain vaivoin jaksoi pysyä mukana lörpöttelevän seuran keskusteluissa. Mutta kun se Liisun kärsivä katse seurasi häntä sinne metsän kätköön, ei se siellä enää häntä syyttänyt ja soimannut. Siellä se katse häntä houkutteli ja kutsui tuskallisen armaana, pyysi ja maanitteli kyynelten lävitse pohjattoman syvänä, ikuista hellyyttä, polttavia hyväilyjä luvaten.
Mitä muisti nuori Rautanen ympäristöstään! Hän eli päihtymystilassa, ikimetsän voimakas pihkanlemu ja Liisun syvien silmien kärsivä, armastava, kaikki lupaava kutsu olivat hänet päihdyttäneet. Semmoinen hän oli, metsien mies. Oli vaarallista, että hän oli löytänyt syvästi rakastamansa ikimetsän ja kerran niin syvästi rakastamansa naisen yhtaikaa. Ne löydöt veivät hänet kauas ympärillään kulkevan elämän ulkopuolelle. Vain hyvin harvoin hän havahti, hänen mieleensä tuli toinen nainen… Siiri. Mutta Siirin kuva tuntui käyneen epämääräiseksi, kaukaiseksi, se pakeni Liisun polttavan katseen tieltä.
Päivätyön päätyttyä nuori Rautanen lähetti apumiehensä Kuovikoskelle. Itse hän ensi töikseen otti virkistävän ja perinpohjaisen kylvyn Hirviselän vilpoisissa aalloissa lähellä Kuovijoen suuta. Siinä oli kaunis hiekkaranta, verraton uimapaikka, ja siinä kiirehtimättä pukeutuessaan nuori Rautanen tunsi itsensä kuin uudesti syntyneeksi. Vain kaukaisena muistona häämöittää enää hänen mielessään kiusallinen sotilaselämä, tuntui kuluneen ikuisuus siitä, kun hän riisui univormun päältään, sen ahdistavan vaatetuksen. Täällä ei mikään ahdistanut: Tuossa oli hänen edessään avara Hirviselkä; hopeaisina sen aallot vipajivat päivänkilossa, sen kaukaisilta rannoilta puunsivat suuret kylät ja vaarojen rinteillä leviävät viljavainiot. Ja takanaan oli hänellä Vaskelan ikimetsä, oma valtakuntansa. Sitä hän oli jo kokonaisen viikkokauden hallinnut, ja kukaan ei sitä häneltä riistäisi! Vai kuntalaisetko uhkasivat ottaa Vaskelan, kuntalaiset? Ja karkoittaisivat Liisun sairaalan Vaskelasta? Kiitoksia paljon! Toivotamme onnea yritykselle! Mutta se sairaala pysyi siellä, sen piti olla lujassa niinkuin taivaan napa, sen perustuksia ei järkytetty! Vaskela oli valtakunta, ihana valtakunta! Ja Liisu oli Vaskelan kuningatar, viettelevä pikku valtijatar! Kumartakaa syvään pikku kuningatarta, hänen silmissään oli koko valtakunnan ikuinen onni!
Nuori Rautanen kävelee verkalleen polveilevaa rantatietä pitkin. Takki oli hänellä käsivarrellaan, hattuaan hän heilutti kädessään. Hänen uinnin jäleltä kiiltävä tukkansa on suittu taaksepäin, hänen poskiaan värjäsi tumma päivettymä. Hänen kookkaan vartalonsa jäsenissä notkahtelee metsän nuori alkuvoima, ja hänen veressään on metsän pihkainen tuoreus. Niin kulkee hän, metsien mies, jota toverit ihailivat ja naiset rakastivat. Hän on syventynyt harkitsemaan Vaskelan viljelysmaiden ja metsien käyttösuunnitelmia. Puoliväkisin oli hänet vedetty Vaskelan kauppaan, mutta nyt hän on Vaskelan olojen järjestelyyn innostunut. Mielikuvituksessaan hän palstoittaa Vaskelan alkutekijöihinsä ja näistä palasista hän muovailee sitten asuntotontteja, puutarhamaita, palstatiloja, yhteismetsän, verrattomia pientiloja joukottain. Ja vielä jäi jälelle kartanon tarpeeksi peltomaata ja kantatilan puisto, jonka piti olla ikuisesti koskematon! Siihen tapaan sen piti mennä! Kyllä hän näyttäisi, kuka osasi luoda Vaskelan maille paratiisin! Eläköön Vaskelan viettelevä pikku valtijatar!
Hän tapasi Siirin Venuksen majan luona.
Siirin viljava kyyneluhri oli jo ehtynyt. Se lievensi paljon hänen raskasta mielialaansa. Siiri on ryhtynyt kyynelistä likomärällä nenäliinallaan puhdistamaan valkean pikku jumalattaren hentoja jäseniä. Hänen mielestään oli oikein, että se kauan unohduksissa ollut rakkauden airut sai osansa hänen kyynelistään. Hän hymyilee surumielisesti päähänpistolleen ja tarkastelee tyytyväisenä työtään. Ja alaston pikku jumalatar näytti myös hymyilevän hänelle kiitollista, rohkaisevaa hymyä. He ymmärsivät toisiaan!
Siiri oli puuhaansa niin kiintynyt, ettei huomannut Einoa, ennenkuin tämä seisoi hänen vieressään. Kohtaaminen oli yllätys heille molemmille. Eino oli parhaallaan unelmoinut Liisusta, ja silloin Siiri odottamatta sukeltaa hänen tielleen. Hän tunsi melkein kuin joutuneensa pahanteosta kiinni, häntä kaduttaa, kun oli niin kokonaan Siirin unohtanut. Vielä enemmän hämilleen joutui Siiri: Ehkä Eino ajatteli, että hän oli tahallaan tullut tänne joutuakseen Einon tielle. Hänestä tuntuu nololta, jos Eino sai sen käsityksen. Ei hän tähän asti ole Einoa arastellut, mutta nyt, kun hän oli tehnyt itselleen rakkauden tunnustuksensa, nyt piti jo arastella. Ei voinutkaan enää mielistellen pujottaa käsivarttaan Einon kainaloon. Eino hymyilee:
— Oletpa sinä täällä viehättävässä hommassa! Ja aivan ypöyksin?
Siiri melkein punastuu, kun muistaa, kenen seurassa oli Venuksen majalle tullut. Oli todella taivaan onni, että kapteeni oli jo mennyt tiehensä! Hän tarkastelee Venuksen pikkusormea, josta kynsinipukka oli poislohjennut, tarkastelee sitä hyvin hartaasti ja selittää aivan vahingossa tänne asti joutuneensa. Oli niin kaunis päivä, ja hänestä oli hupaisaa hiukan laiskotella. Tiesihän Eino vanhastaan hänen kummalliset päähänpistonsa!
— Ja Venus näyttää sinun hellistä käsistäsi saaneen takaisin nuoruutensa! Aiotko vielä oman pikkirillisi sille lahjoittaa?
— Liian suuri minun sormeni on tämän tilalle! väittää Siiri ja hymyilee jo hiukan rohkeammin. — Hullunkuriselta näyttäisi, jos se tähän pantaisiin!
— Ei niinkään hullunkuriselta. Tarkastetaanpas, onko siinä niin suurta eroa!
Hän kumartuu ja ryhtyy mittelemään Siirin pikku kätösen sormia jokaista erikseen. Melkein yhteen ne kävivät, pikku jumalatar olisi voinut häneltä vaihtaa vaikka koko käden. Tarkastus päättyi siihen, että Eino suuteli tarkastamansa kätösen pikkirilliä ja vielä muutamia muitakin sormia kaupanpäällisiksi.
Tämä vähäinen hyväily tuntui Siiristä aivan ihmeelliseltä. Ei Einon kosketus ollut hänelle tätä ennen niin kuvaamatonta onnentunnetta tuonut. Olisi Eino saanut yksin tein tarkastaa hänen toisenkin kätensä sormia!
He käyvät nurmipenkille istumaan. Olihan heillä vielä runsaasti aikaa, ja Eino selitti olevansa kovin väsynyt. Pieni levähdys oli hänelle hyvään tarpeeseen, oli tänään saanut juosta jo niin pitkät taipaleet.
— Ja näytät sentään vielä niin reippaalta!
— Aivanko todella?
— En minä valehtele! pääsee Siirin huulilta ja hänen ihaileva katseensa tarkastelee varkain Einoa. Eikä Eino vielä milloinkaan ollut hänen mielestään näyttänyt niin kauniilta ja voimakkaalta kuin tänään. Mutta Eino selitti:
— Olen minä väsynyt, vaikka näyttänenkin vielä mukiinmenevältä. Onneksi on sentään pahin juokseminen jo lopussa, ja aivan tuntee itsensä hieman ylpeäksi, kun pitkistä ajoista on tehnyt rehellistä työtä!
Hän alkaa kertoa Siirille Vaskelan metsien tarkastuksesta ja innostuu samalla selostamaan hänelle muitakin suunnitelmiaan. Hän on saanut odottamatta mielijohteen, että Siiri myös piti vihkiä osalliseksi hänen suunnitelmiinsa. Siitäpähän Siiri huomaisikin, miten hänen aikansa oli täpärällä, huomaisi sen ja antaisi anteeksi hänen muut laiminlyöntinsä.
Siiri kuunteleekin lämmenneenä hänen kuvaustaan Vaskelan maille luotavasta asutussiirtolasta. Se oli siinä tuokiossa Siirin eloisalle mielikuvitukselle niin täydellisen selvä ja yksityiskohtainen, aivan kuin tuossa edessään olisi jo nähnyt valmiiksi rakennettuina kaikki ne sievät Einon suunnittelemat pikkutalot ja niissä asumassa paljon onnellisia ihmisiä. Sellaisia siunattuja suurtöitä Eino pystyi aikaansaamaan!
Ihastuneena on Siiri unohtunut katselemaan Einoa, mutta silloin teki Eino havainnon, joka häntä hämmästyttää: Siirin silmien alustat olivat hieman ajetuksissa. Oliko Siiri itkenyt? Hän tarkastelee lähemmin Siirin kasvoja, ja näkyihän niissä aivan epäämättömiä kyynelten jälkiä. Oli Siiri todella itkenyt, itkenyt oikein perinpohjin. Se koski kuin raskas syytös Einoon. Luultavasti oli Siiri itkenyt juuri täällä, vähän ennen hänen tuloaan. Niin se olikin Siiri tänne joutunut, oli paennut tänne yksinäisyyteen kyynelehtimään. Hänen äänessään värähtää katumus ja siinä on syvää hellyyttä, kun hän sanoo:
— Siiri, sinä olet itkenyt! Sanopas minulle, minkä vuoksi sinä olet itkenyt?
Hänkö itkenyt! Siiri käänsi nopeasti päänsä toisaanne. Erehdys se oli, sula erehdys! Mitä itkemistä hänellä olisi ollut, ei mitään!
— Oletpahan vain itkenyt! Mitäs tämäkin on?
Eino on odottamatta siepannut kiinni Siirin käden, jossa oli nenäliina, aivan likomärkä nenäliina. Siinäpä oli jääväämätön todistuskappale!
— Vieläkös väität vastaan! hän huudahtaa. — Ja näytäpäs, Siiri kulta, kun minä oikein todenperästä tarkastan sinun silmiäsi!
Hän ottaa hellällä väkivallalla Siirin pään käsiensä väliin, ja eihän Siiri silloin enää voinut kieltää. Hän alistuu nolona tunnustamaan, että oli hän todella hiukkasen vetistellyt, mutta syytäpä hän ei enää voinut muistaa. Se oli vain semmoinen hassunkurinen päähänpisto, jolle olisi voinut yhtä hyvin nauraa. Aivan yhtä hyvin olisi voinut nauraa, mutta hän tietysti itki! Eikös Eino sitten muistanut entuudesta, että hän teki aina sillä tavoin, aivan päinvastoin kuin olisi pitänyt tehdä!
— Korvasta saisit minua hiukkasen nipistää! alkaa hän mielistellen pyydellä. — Sillä tavoinhan ennenkin minua rankaisit, kun liian paljon kujeilin.
Eino ei usko sanaakaan Siirin mielistelevistä selityksistä. Hän aivan hyvin arvasi, mistä Siirin kyyneleet olivat aiheutuneet. Hänelle oli vain yllätys, että se oli niin syvästi Siiriin koskenut. Mutta kun hän tarkemmin sitäkin ajatteli… kun hän ajatteli hiukan tarkemmin. Todellakin, hän oli ollut sokea, aivan sokea, ja hän oli tulemassa vaarallisesti sairaaksi, hyvin vaarallisesti. Ja Siiri… niin, Siiri olisi ehkä valmis tulemaan parantajaksi, hänen parantajakseen! Muuten voisi käydä niin, että Siirikin sairastuisi, he kaikki sairastuisivat. Hän on kiertänyt käsivartensa Siirin hartiain ympäri, hyväilee ajatuksissaan toisella kädellään Siirin punervana hohtavaa korvanipukkaa ja kysyy:
— Luuletko sen olevan tarpeeksi, jos minä hiukkasen tästä nipistäisin?
Tällä tavoin! Luuletko, ettei enää kannata niitä kyyneliä muistella?
— Mitäpä niistä enää muistelisi! hymyilee Siiri ja on onnellinen, kun
Eino piteli häntä sillä tavoin. Ei hän enää kyyneliä ajatellut.
Einon katse osuu Siirin povelle ja sieltä puseron aukosta hän keksii sen pikku luoman. Miten hän olikin voinut sen salaperäisen merkin niin pitkäksi aikaa unohtaa! Se oli anteeksiantamatonta vääryyttä, hän oli todellakin raskaasti, hyvin raskaasti rikkonut Siirin edessä! Mutta pikku luoma odotti vielä kärsivällisesti, vihjasi salaa: "Tie on avoinna!" Ja siellä syvemmällä odottivat ne toisetkin! Siiri kaipasi hiukan muuta kuin korvasta nipistämistä!
Hän alkaa puhella Siirille heidän tähänastisesta hyvästä toveruudestaan. Se oli ollut kaunis suhde, he olivat viettäneet toistensa seurassa niin monta valoisaa, onnellista hetkeä. Mutta luuliko Siiri, että se suhde voisi edelleen jatkua aivan samanlaisena, muuttumattomana?
Siiri hiukan punastuu ja kysyy epäröiden:
— Miksikäs se ei voisi edelleenkin jatkua? Ethän tarkoita että…?
— Että meidän pitäisi sanoa hyvästi toisillemme? Ei, sitä minä en tarkoita, Siiri ystäväni, en toivoisi sitä! Mutta katsos, me olemme… oikeastaan sinä, Siiri kulta, olet niin paljon muuttunut. Minä pelkään, se tähänastinen toveruussuhteemme ei enää riitä meille… se ei tyydytä sinua… eikä minuakaan. Minä luulen… meidän pitäisi keksiä sen tilalle jotakin muuta… määritellä se uudelleen! Eikös niin, Siiri ystäväni… kokonaan uudelleen?
Siiri on vähällä huudahtaa: "Johan minä olen sen määritellyt uudelleen!" Hän hillitsee sentään viime tingassa kielensä, punastuu vielä vahvemmin ja sanoo hiljaa:
— Kai meidän on niin tehtävä!
Ja he ryhtyivät määrittelemään sitä suhdetta uudelleen. Eino veti Siirin syliinsä, ja niin sanoivat he pitkät, lämpöiset hyvästit sille entiselle, kauniille toveruudelleen. Se sai mennä ihanien, kultaisten muistojen joukkoon, he koettivat selvitä ilman sitä. Eino puhuu:
— Mutta tiedätkö, Siiri ystäväni, kun minä tästä lähtien pitelen sinua sylissäni, en minä enää ole mikään jalo, pidättyvä ritari. Minä pitelen sinua niinkuin mies pitelee rakastamaansa naista. Ja minä peloittelen sinua jo hiukan etukäteen, minä olen raju ja intohimoinen mies. Minä vaadin paljon rakkautta, hyvin paljon, rajatonta antautumista! Etkö todella ala pelätä minua?
— En pelkää, minä ihailen sinua… vielä paljon enemmän kuin ihailen!
Jos sinä vaadit paljon rakkautta, sinähän annat myös silloin!
— Minä koetan antaa, koetan! puhuu Eino pitkien suudelmien väliajoilla. — Sinä, Siiri, olet kumma nainen, vuosikausia olen kiikuttanut sinua sylissäni ja on kuin vasta nyt olisin ensi kerran löytänyt sinut, ihana aarteeni! Tai lieneekö se tämän Venuksen pyhätön, tämän Vaskelan puiston ansiota. Olethan, Siiri ystäväni, kuullut sen tarinan?
— Senkö, että kaikki täällä joutuvat mielettömän rakkauden lumoihin?
— Juuri sen! Tiedätkös, me emme ole täällä ainoat, näin tuolla polun varrella tullessani erään parin… eivät hurmiossaan ensinkään minua huomanneet.
Siiri arvasi, ketkä siellä olivat olleet. Hänen mieleensä sukeltaa niin tuskallisen elävänä äskeinen kohtauksensa kapteenin kanssa. Melkein näin hän oli istunut kapteenin sylissä, melkein samalla tavalla! Mitä Siiri osasi muuta hämminkinsä peittämiseksi, hän alkaa kiihkeästi, hätäisesti suudella Einoa silmille, suulle, kaulalle, mihin sattuu.
Eino rutistaa häntä rintaansa vasten, Siiri sopersi hänen korvaansa:
— Eino… rakas… minä tukehdun! Vaatteet ahdistavat niin hirveästi… rakas, auta minua!
— Näethän, Siiri, minä olen raju!
— Sinä olet voimakas, ah, niin voimakas!
Siiri hymyilee onnellisena Einon käsivarrella, hyväilee hänen otsalle valahtanutta tukkaansa. Eino aukoo hänen puseronsa nappeja, nöpelöi hyväillen hänen liivinsä nyörejä.
— Tiedäthän, Siiri, sanoo hän, — äitimummot ovat tätä niin hartaasti odottaneet! Kerrankin me teemme heille mieliksi!
— Niin, tätä he ovat niin hartaasti toivoneet! kuiskaa Siiri.
Pusero valahti toiselta puolen alas. Siirin valkoinen olkapää paljastui. Paljastui myös toinen pyöreä, täyteläinen rinta, Eino painoi sille huulensa. Siiri sopertaa häveliäästi hänen korvaansa:
— Rakas… kanna minut tuonne… majaan!
Siiristä on niin autuasta, kun sai kerran tehdä vanhojen äitimummojen mieliksi. Ummistetuin silmin hän lepää Einon vahvoilla käsivarsilla, pitelee häntä kaulasta.
Venuksen maja oli tuoksuvin lehvin somistettu. Kun Eino sulki oven kiinni perässään, vallitsi siellä sisällä puolihämärä…
Iltapäivän aurinko on vähitellen siirtynyt lähelle taivaanrantaa, mutta yhä pysyi Venuksen majan ovi suljettuna. Alaston pikku jumalatar hymyili, se oli onnellinen, kun sen kauan unohduksissa ollut pyhättö oli jälleen löydetty. Kukat seisovat äänettöminä hartaudessaan. Leivonen, jolla on pesänsä orapihlajapehkossa, pyrähtää tämän tästä nurmipenkin yli kallistuvalle oksalle ja kurkistelee päätään kallistellen uteliaana alas. Siihen nurmipenkille olivat jääneet Siirin punerva päivänvarjo, Einon takki ja vaalea kesähattu. Pikku jumalatar iskee merkitsevästi silmää leivoselle: "Näethän, ne ovat vielä siinä!" Silloin pyrähtää leivonen ylemmälle oksalle, virittää siinä ylistysvirren kesälle ja rakkaudelle.
Rouva Siviä Silvan kiikutti käsipuolessaan kaunismuotoista insinööri Viherluotoa. Siviä rouvalla oli juhannuskokon rakentamistyön jäleltä vielä ankara helle, hänen poskensa hehkuvat, hän palaa kiihkeästä himosta, kuiskailee apulaisinsinöörin korvaan siitä autuudesta, mikä heitä odotti Venuksen majan viileällä lehvävuoteella.
Mutta majan edessä kohtasi Siviä rouvaa suuri pettymys. Siinä oli jäävittömät todistuskappaleet, Venuksen maja oli ja pysyi tällä kertaa suljettuna. Silloin puhuu Siviä rouva kuiskaten:
— Minä tiedän toisen viehättävän lymypaikan tuolla kauempana polun varrella!
Siviä rouva, hän tiesi sen lymypaikan, mutta hän ei vielä tiennyt, että sekin paikka oli jo vallattu. Siellä olivat Natalia Petrovna ja komea kapteeni Änkilä. Siviä rouva oli tänään kovin myöhästynyt!
Siiri lepäsi onnesta raukeana Einon käsivarrella. Hän katselee haaveillen katonrajasta kuultavia valojuovia. Ne näyttävät käyneen himmeämmiksi. Siitä Siiri päättelee auringon lähenevän laskuaan, hän huoahtaa:
— Sääli sitä Matilda tätiraukkaa! Hän kai yhä meitä odottelee kahvikultineen!
— Hän odottaa mielellään, äitimummo! Saat uskoa, hän on hyvin, hyvin onnellinen, kun saa kauan meitä odottaa. Hän tietää siitä!…
— Niinkö luulet, rakas? Sittenhän voisimme… hän vetää Einon pään puoleensa, sopottaa hänen huuliinsa… sittenhän voisimme olla vielä… vielä vähän aikaa!
Kultasydäminen Siiri, hän tahtoi tehdä hyvän Matilda tädin onnen niin täydelliseksi ja varmaksi kuin mahdollista. Siksi hänen valkoiset käsivartensa kiertyvät lujasti Einon kaulaan, hänen lämmin ruumiinsa puristautuu vavahdellen Einon näännyttävään hyväilyyn. Pitihän heidän olla vielä vähän aikaa… hyvän Matilda tädin vuoksi!
Aurinko oli jo painumassa taivaanrannan taa, kun Eino ja Siiri palasivat Venuksen majalta kaunista rantapolkua pitkin. He olivat kaksi onnellista ihmistä, heidän jäsenissään tuntui raukeus, mutta heidän mielensä oli kevyt ja kirkas. Siiri nojasi hyväillen Einon käsivarteen, hänen katseestaan kuvastui haaveksiva heijastus. Se oli kajastus ensimäisen suuren antautumisen hurmiosta, se jättää aina paljon puhuvat jälkensä nuoren naisen silmiin, kasvoille, koko olentoon. Niin on nuori nainen kuin äsken terälehvänsä avannut kukka. Virkistävä aamukaste puhdistaa ja kirkastaa kukan väriloisteen, eletty rakkauden hurma puhdistaa nuoren naisen sielun ja ruumiin. Sammuneet ovat silloin halut ja pyyteet, tyydytetty elämänvietti on levossa, nuoren naisen sielu on silloin kuin syvä, peilityyni järvi. Nuoren naisen silmien lämmin hohde on sen järven kalvokuvastin, siitä kuvastimesta voi mies silloin nähdä värähdyksen rikkomatta naisen sielun syvänteiden taivaanholvin kutsuvana, ikuista onnea lupaavana. Ja se kiitollinen, armastava kutsu on silloin vain hänelle, hänelle ainoalle, joka antoi nuoren naisen rakastavalle sielulle levon ja hänen ruumiillensa tyydytyksen. Silloin on nainen miehelle alamainen.
Siiri tunsi sen tällä hetkellä niin elävästi. Hänen olennossaan käyvät vielä hyväilevät väristykset, kun hän muistelee Einon rajuja syleilyjä. Hän nauttii niistä vielä, painautuu tiukemmin Einon kainaloon. Siinä puhui hänelle Einon veren voima salaperäistä, kaikkivaltiasta kieltään. Se voima hallitsi hänen onnellisen sydämensä lyöntejä, hänen ajatuksiaan, kaikkea mitä hänessä oli.
He kulkevat hitaasti, eivät vaihda monta sanaa, katsahtavat vain silloin tällöin toistensa silmiin, ja se heille riitti. Heidän silmänsä näkevät Vaskelan lahden neitseellisen kauneuden, päivänlaskun rusot Hirviselän takaisella kaukorannalla. Se tuntui olevan heijastus heidän onnestaan. Heidän korvansa kuulevat rastaan ja satakielen iltalaulun. Se oli heidän suuren onnensa ylistyshymni. Heidän aistejaan hyväilee maasta kohoava kukkien lemu. Mitä oli se muuta kuin korkeuteen kohoava suitsutusuhri heidän rakkaudelleen!
Eino ja Siiri olivat luulleet, että hyvä Matilda rouva yksinään olisi heitä odottamassa kahvikultineen. Mutta heidän ihmeekseen olikin vielä melkein koko seura koolla päärakennuksen pengermällä ja vilpolassa, näyttivät tahallaan jääneen heitä odottamaan. He olivat tällä kertaa viimeiset, yksin Dianan temppelin somistajat ja Siviä rouva apulaisinsinööreineen olivat jo aikoja sitten saapuneet. Siirin ja Einon tuloa tervehdittiin hilpeillä huomautuksilla, jokainen veti heidän viipymisestään omia johtopäätöksiään: Vanhojen äitimummojen hellistä, kysyvistä katseista voi lukea heidän ikuisen, hartaan unelmansa. Johtaja Rönkä on jo näkevinään Kuovikosken osake-enemmistön yhdessä tukussa, hän kirosi mielessään: "Perhanan kapteeni, eipäs jaksanut pysyä irrallaan Natalia Petrovnan hameenhelmoista!" Kapteeni puolestaan ajattelee: "Vai niin, siinä se Siirin pidättyväisyys olikin! Minua pidettiin vain vastiketavarana, sain vastat valmiiksi hautoa, simainen sauna säästettiin toiselle!" Siviä rouva katseli salaisella kateudella Siiriä, ja hän muistelee hiutuvin sydämin sitä aikaa, kun Eino kokonaisen kesän rakasti häntä. Ah, se oli ihana kesä, Eino oli häneen ihan hullaantunut ja Eino osasi rakastaa! Yksi ainoa yö Einon kanssa, vain yksi ainoa sellainen yö, ja hän olisi empimättä uhrannut rakkaan apulaisinsinöörinsä!
Oli Liisukin saapuvilla. Hän tarjoilee teetä, ja hyvä oli, kun se puuha sattui hänelle. Hän koettaa kokonaan syventyä siihen, olla huomaamatta Siirin onnesta sädehtiviä silmiä ja lämmintä onnenhymyä. Hän ojentaa Siirille ja Einolle teekuppeja, hymyilee herttaisesti: Eino huomasi kuppia ojentavan käden vapisevan. Hän pelkäsi Liisun katsetta, mutta hän tapasi sen aivan vahingossa ja vavahti. Se kärsivä katse vaati hyvitystä menneisyydestä, Eino tiesi, että se seuraisi häntä alati, leppymättä. Hänen on hyvin tukala olla, äskeinen onnentunne oli särkynyt. Siiri ei mitään huomannut.
Tohtori Hilli tarjosi Siirille tuolin ja alkoi tiedustella, miten syvälle Vaskelan ikimetsiin hänen onnistunut löytöretkensä oli ulottunut.
— Kävin minä aika syvällä! hymyilee Siiri.
"Kävit sinä syvällä!" pyörii Siviä rouvan kielen kärjellä pisteliäs huomautus. Hän muisti missä Siirin päivänvarjo ja Einon takki olivat olleet. Siviä rouva ei voi antaa anteeksi, että Siiri oli anastanut hänen somistamansa Venusmajan, mennyt hänen laittamalleen lehvävuoteelle, ja vielä Einon kanssa! Se oli todella liian paljon, hän alkoi niiden mielestä vanheta!
Johtaja Rönkä kertoo nuorelle Rautaselle, että tässä oli heitä odotellessa laadittu valmiiksi huomispäivän juhlaohjelma.
— Ja maisterin osalle tuli siinä puhe kutsuvieraille. Te olette Kuovikosken vanhan polven ainoa miespuolinen jälkeläinen, teille kuuluu se puhe luonnostaan.
Kuovikosken vanhan polven miespuolinen jälkeläinen ei ole erikoisen mielissään tästä kunniasta. Hän inhosi mokomia juhlimisia, se oli hänen mielestään turhanpäiväistä reklaamin tekoa. Mutta koko seura, vanhat rouvat etunenässä, kannatti johtaja Rönkää innokkaasti.
— Kyllä sinun pitää puhua! vakuuttelee toimelias Bertha rouva. — Sinua on loukattu niin halpamaisesti, pitäähän sinun niille osoittaa, että ovat erehtyneet.
— Se erehdys osoitetaan vääräksi vasta teoilla, juhlapuheita ei moni usko! Meillä on nykyaikaan yleensä liian paljon juhlimista ja liputtamista, sillä peitellään vain kykenemättömyyttä tosityöhön.
Tohtori Hilli tarttui puheeseen.
— Epäilemättä maisteri arvioi suunnilleen oikein nykypäivien ajanhengen, hän aloittaa sikariaan käännellen. — Ajanhenki rakastaa meillä julkisuutta, mutta tällä ilmiöllä on luonnollinen ja pätevä selityksensä. Me olemme vasta äskettäin omille jaloillemme päässyt kansa, meillä ei ole vielä varastossa varsin runsaasti mainetekoja, siksi täytyy niitä vähiä tekoja suurella ahkeruudella julkikuuluttaa. Se on ainoa keino, muuten emme edes omissa silmissämme tuntisi itseämme suuriksi. Isänmaan kunnia ja maine selkenee yleiselle mielipiteelle paraatimarsseista ja rummunpäristyksestä. No hyvä, silloin on syytä marssia, ahkerasti ja päristää rumpuja. Maisteri haluaisi kantaa oman kortensa mieluummin tekoina kuin juhlapuheen muodossa, mutta ne teot ennättävät kyllä sitten jälkeenpäin. On aina syytä juhlia, kun tarjoutuu näin sopiva tilaisuus. Kohottakaamme hiukan isänmaan kunniaa, kun siitä ei meille mitään vahinkoa koidu!
Siirikin alkaa mielistellen pyydellä Einoa puhumaan. Hänen ompelemansa lippu hulmusi niin kauniina tuolla tangon latvassa. Oikeastaan hän oli tehnytkin sen sitä varten, että joku siinä sen alla hiukkasen puhuisi Vaskelan onnelliselle tulevaisuudelle.
— Oikein, neiti Falkman! säestää tohtori. — Juuri maisterin on puhuttava siinä lipputangon juurella. Maisteri ja neiti ovat molemmat Kuovikosken vanhan polven jälkeläisiä, maisterin ja neidin yhteistyö on kaunein enne Vaskelan onnelliselle tulevaisuudelle. Oikeastaan me luulimmekin herrasväen jo keskenään sopineen tästä ohjelmakohdasta ja vähän muustakin yhteistyöstä!
Nuorempi väki palkitsee tohtorin sanat myrskyisellä hyväksymisellä. Siiri punastuu vahvasti, hänen onnea säteilevästä olennostaan voi jokainen nähdä, että yhteistyöstä oli jo hiukan sovittu.
Kun seura oli hajonnut, istui Liisu kauan yksinään sairaalan kukkatarhassa. Se kukkatarha, koko ihana Vaskela oli hänelle kuollut erämaa, ja hänen ajatuksensa oli väsynyt. Hänestä tuntui, että huomenna pidettäisiin Vaskelassa hautajaiset, suuret hautajaiset. Sitten kaikki menisivät pois, Vaskelassa tulisi niin hiljaista. Hän harhailisi täällä yksinään, unohdettuna… Vaskelan rauhaton aavenainen.
XI.
Juhannusaatto!
Aamupäivän juhlallisuudet ovat ohi. Niitä suosi ihana ilma, Vaskela oli neitseellisen kaunis juhla-asussaan, Matilda rouvan kahvipöytä päärakennuksen pengermällä suurenmoinen. Korkealla ilman sinessä hulmusi Siirin ompelema juhlalippu, kauas ympäristöön se vilkutti Vaskelan riemullisen juhlatervehdyksen.
Ja siinä Siirin lipun alla piti nuori Rautanen puheensa Kuovikosken tehtaan työläisille ja muille kutsuvieraille. Siitä sinivalkoisin ja juhannuskoivuin koristetulta puhujalavalta hän ilmoitti historiallisen Vaskelan kartanon tänä valoisana keskikesän juhlapäivänä vihkiytyvän uusiin tehtäviin. Vaskelasta piti tulla Kuovikosken asutussiirtola, kaikkien kuovikoskelaisten yhteinen äiti. Sen äidinnisät olivat hersyvän hedelmälliset, ehkä se tulevaisuudessa voisi tarjota hiukan viihtyisyyttä, antaa hiukkasen elämänväriä kaikkien lapsiensa kalvenneille poskipäille. Piti vain ryhtyä niitä nisiä hellien, järkevästi heruttelemaan.
Lyhyt ja koruton oli se puhe, mutta miehekäs. Nuori Rautanen oli syvästi tunteva, väkevien intohimojen mies. Ei hänen tarvinnut korulausein ratsastella, iski vain sanansa suoraan kuulijainsa sydämiin, painoi ne jalkojensa juureen. Herran valittuja ovat sellaiset puhujat, ja niitä on vähän. He ovat usein onnettomia, aina ihailtuja. Naiset heitä rakastavat, sillä naisen sydän löytää aina erehtymättä taivaan lähettämän jumalanmiehen.
Puheensa loputtua nuori Rautanen sai runsaasti onnitteluja. Hänen ympärillään tungeskeli sankka parvi Kuovikosken vanhempaa työväestöä, halusivat siinä paikassa lähemmin perehtyä Vaskelan asutussuunnitelmiin. Maahengen ituja näkyi Kuovikoskella olevan runsaasti, ei ollut pelkoa, että Vaskelan maille syntyvät pikkutilat jäisivät vaille viljelijöitä. Yhtä innostuneita oltiin tarkastelemaan uusien työläisasuntojen rakennussuunnitelmia.
Nuori Rautanen antoi auliisti haluttuja tietoja. Hän itse lämpeni ympärillään tungeskelevan joukon innostuksesta. Yhdellä iskulla oli hänestä tullut juhlien keskeisin henkilö. Työläisjoukot alkoivat tuntea häntä kohtaan arvonantavaa kunnioitusta, valkopukuisten naisten lämpimät silmäparit suuntautuivat häneen joka puolelta. Hyvä Matilda rouva oli ylpeä rakkaan Eino poikansa menestyksestä, Siirin onnella ei ollut mitään rajoja. Hän kuuli ympärillään kuiskutteluja ja vihjauksia, jotka koskettivat hänen herkkää korvaansa niin hyväillen.
Mutta johtaja Rönkä ei ollut oikein mielissään nuoren Rautasen saavuttamasta menestyksestä. Peijakkaan mies, oli semmoinen mestari joukkoja lumoamaan! Hän itse huomasi joutuneensa aivan syrjään, tuo Päiväniemen nuori herra, jota hän oli pitänyt melkein vaarattomana haaveilijana, kohosi odottamatta päänsä mitan häntä pitemmäksi, ja nuo kuiskuttelut nuoren Rautasen ja neiti Falkmanin ympärillä, kyllä hänen korvansa ne kuuli erinomaisen hyvin! Asia oli kääntymässä arveluttavaksi, olisi vaadittu nopeita shakkivetoja, jos mieli tehdä tyhjäksi Kuovikosken osake-enemmistön yhtyminen. Jo johtaja Rönkä harkitsi Natalia Petrovnan hommaamista muille markkinoille, ehkäpä kapteeni Änkilä veisi hänet mukaansa; kun viulut maksaisi. Niin, se olisi ensimmäinen toimenpide, mutta kenties… kenties se herättäisi liikaa huomiota, jouduttaisi vain tapausten kehitystä. Ja Natalia Petrovna olisi uhrattu tarpeettomasti, hyvä herkkupala naisekseen menetetty, menetetty ainaiseksi. Kenties oli sittenkin parasta pitää Natalia Petrovna, odottaa tapausten kehitystä, ja jos sopiva tilaisuus tarjoutui, toimia sitten nopeasti. Jollei, no niin, silloin oltaisiin ensimäinen onnittelujaan edeskantamassa. Niin teki viisas mies, liikemies!
Ei hyvän Matilda rouvankaan juhlailo jäänyt eheäksi. Kun Kuovikosken vanhemmat työmiehet partaallaan innostuneina keskustelivat hänen rakkaan Eino poikansa kanssa, kokoontui Matilda rouvan kahvipöydän ääreen ryhmä nuorempaa työväkeä, kiihkeitä punaisia. Miehet juttelivat keskenään varsin ivallisesti Kuovikosken herrojen uudesta keksinnöstä. Ei enää riittänyt, että työläisten nääntyviä raajoja jauhettiin tuolla Kuovikosken grottemyllyssä, nyt aiottiin heidät vielä houkutella maaorjiksi, kahlehtia kiinni turpeeseen, jotta saataisiin heidän viimeinenkin hikipisaransa imetyksi. Päiväniemen nuori herra näkyi olevan isävainajaansa ovelampi!
Keskustelu oli ehkä tahallisesti tarkoitettu Matilda rouvan kuultavaksi. Ja kyllä hän sen kuuli, hyvä Matilda rouva, hän tuli mielipahasta aivan liikutetuksi. Miten nuo nuoret miehet voivat olla noin epäjaloja. Hän sanoo parille lähimpänä seisovalle lempeästi:
— Te tuomitsette aivan väärin minun poikaani! Ei hän ole semmoinen! Ei hän pyydä mitään itselleen, hän tarkoittaa kaikkien kuovikoskelaisten yhteistä parasta!
Miehet hymähtävät hiukan pilkallisesti ja kääntävät Matilda rouvalle selkänsä.
— Ainahan herrat tarkoittavat yhteistä parasta! kuulee Matilda rouva toisen sanovan. Ja toinen siihen lisäsi:
— Me emme vain sitä parasta ymmärrä!
Miesten keskustelu muuttui kuiskailuksi, mutta siitä erottaa Matilda rouvan korva sanat, jotka saivat hänet tyrmistymään. Joku miehistä kertoo salaperäisenä toisille:
— Päiväniemen entisen herran tuomari kuuluu voivan hyvin Pietarissa. On luvannut pistäytyä kuovikoskelaisia tervehtimässä!
Matilda rouvan mieleen palaa niin kauhistuttavan elävänä se huhtikuun iltahämärä, jolloin hänen rakas Arvi vainajansa vietiin Päiväniemestä Kivikoskelle, vietiin viimeisen kerran. Vieläkö nuo sokaistut miespoloiset uneksivat niiden kauhunaikojen palaamista.
Nuori Rautanen saapui hiukan myöhemmin kahville, ja mielenliikutuksesta vapisten kertoo Matilda rouva hänelle kuulemansa. Mutta Eino rauhoitti häntä:
— Äiti rakas, elä viitsi kuunnella mokomia! Tietysti Pietarista käsin harjoitetaan maanalaista kiihoitusta täälläkin, mutta sehän sammuu vähitellen itsestään. Vanhempi työväestö täällä näyttää vähitellen pääsevän järkiinsä.
— Mutta ajattelehan, että isäsi pyövelikin olisi vielä siellä… ja tulisi tänne.
— Äiti rakas, ei hän uskalla tänne tulla, ei milloinkaan, ja se lie hänelle tarpeeksi suuri rangaistus. Koettakaamme unohtaa ne kauhun ajat! Koettakaamme tottua siihen ajatukseen, että isän kuolemasta… kaikesta on saatu riittävä hyvitys.
— Hyvä jumala, kun voisi siihen tottua! huokaa Matilda rouva kyyneleet silmissä.
Sen tiesivät kaikki, että hän koetti siihen ajatukseen tottua, hyvä Matilda rouva. Hän tiesi Einon tuntevan suurta vastenmielisyyttä, kun kosketeltiin punatalven tapahtumia. Ne tapahtumat olivat Einon mielestä kuin jotakin järjetöntä kuumehouretta. Einolla oli niin kummallisen arka luonne muutamissa asioissa, monet eivät Einoa ensinkään ymmärtäneet, mutta kyllä hän ymmärsi. Sen vuoksi hän juuri niin rajattomasti ihaili poikaansa, koetti kaikessa arvata hänen salaiset ajatuksensa ja mukautua niihin.