Juhannustanssi

XII.

Iltapäivällä lähti Kuovikosken työväestö omille juhannusiloilleen, mutta Vaskelassa jatkettiin juhlimista. Kaupungista tuli useammalla autolla suuri joukko uusia juhlavieraita, johtaja Röngän liiketuttavia, nuoria upseereja ja paljon naisia. Tämä seurue oli jo saapuessaan hyvässä nousussa, ja nyt ilmestyivät myös Vaskelan kahvipöytään ne tavarat, joita kieltolakimaassa niin suuresti rakastetaan. Mieliala alkoi nopeasti kohota.

Mutta komea kapteeni Änkilä sai kaupungista tulleiden mukana ikäviä uutisia. Eräs hänen upseeritovereistaan vei hänet hiukan syrjään ja kuiskasi:

— Majuri, sinun esimiehesi, ei voinut saapua … tuli esteeksi tärkeitä virka-asioita!

Kapteeni katseli häntä ymmällä.

— Mitkä saakelin virka-asiat ne voivat olla niin tärkeitä… juhannusaattona? Olepas hyvä ja selitä hiukan tarkemmin!

— Kyllä, veliseni, minä selitän, mutta koeta ottaa asia sotilaan tavoin! On kai kyseessä joku tarkastus. Tuomari… se sotasaalisnuuskija… on ilmestynyt kaupunkiin. Majuri…

Hän pysähtyi. Kapteeni Änkilä kalpeni.

— Ja majuri… hänet on pidätetty? Niinkö?

— Nii-in, jotain sinnepäin! Ja tilikirjat… sinunkin hoitamasi…

— Mies, puhutko totta? pääsi kapteenilta ja hän ravisti toista olkapäästä, niin että poletti oli vähällä jäädä hänen kouraansa. — Minun tilikirjani… minulta lupaa kysymättä!

— Siinä näet, miten tarpeellinen olisi aina oma, luotettava kassakaappi, jonka avain olisi sinun itsesi housuntaskussa!

Tämä huomautus kuului hänen takaansa. Johtaja Rönkä siihen oli ilmestynyt kolmanneksi ja jatkoi kevyesti:

— Minun ensimäinen askeleeni liikemiehenä oli oman kassakaapin hankkiminen. On aina papereja, joita ei toisten, ei edes läheisimmänkään liiketoverin tarvitse nuuskia! Mutta myöhäpä sinun varomattomuuttasi enää katua, paras että koetat, hyvä ystävä, pysyä hermostumatta. Ei kai se niin vaarallista ole, ja turhan vuoksiko tässä pilaamaan omaasi ja vielä toistenkin juhannustuulta!

— Kenties olet oikeassa! mutisee kapteeni kalpeana.

— Tietysti minä olen oikeassa! Mokoma juttu, aivan tavallinen, aivan liian jokapäiväinen! Teidän juristinne kärsivät kroonillista työnpuutetta. Tietäähän sen… kaikinpuolinen pulakausi!

Hän pistää kätensä kapteenin kainaloon ja vie hänet puoliväkisin mukaansa. Kahvipöytää lähetessään hän ääntään alentaen sanoo:

— Tiedäthän, jos on rahasta kysymys, niin… ehkäpä siitä jotenkin selvitään!

— Nii-in, tiedänhän minä sen! mumisee kapteeni. — Ehkäpä… ehkäpä siitä selvitään!

Kuitenkin hän on edelleen huomattavan hajamielinen, ei jaksa hyvään aikaan tempautua mukaan yhä vapaammaksi käyvään ilonpitoon. Vihdoin nieli hänet kuitenkin kaikki vetävä kurimus, tulisen valssin pyörre. Vaskelan historiallisessa salissa oli alkanut juhannustanssi, ja silloin naisetkin rupesivat lämpenemään. Posket hehkuivat, silmät syttyivät, kuumuutta huohottavat povet tekivät ilman juovuttavaksi. Voiko kapteeni Änkilä siinä ilmapiirissä ajatella muuta! Hän näki vain kauniita naisvartaloja, pyöreitä olkapäitä, notkahtelevia lanteita, kutsuvia silmiä. Tämä oli hänen taistelukenttänsä, hiiteen tilikirjat!

Illallinen oli katettu Vaskelan ruokasaliin. Se oli oivallinen näyte, miten pitkälle pulakautenakin vilpittömillä ponnistuksilla voidaan päästä. Erikoisesti pisti silmään viinien runsaus. Eivätkä ne olleet mitään väärennettyjä vastiketavaroita, vaan oikeita rypälemehuja, jalona helmeileviä, kuohuvia, jotka kypsyvät Reinin ihanilla rannoilla ja iloisten ranskalaisten kauniissa maassa.

Syötiin pienissä pöydissä. Nuori Rautanen oli saanut pöytätoverikseen äitinsä ja Siirin sekä tohtori Hillin. Mutta hyvä Matilda rouva tahtoi välttämättä myös Liisun samaan pöytään, hän oli sen herttaisen pikku rouvan yleisessä humussa kokonaan unohtanut, nyt piti Liisun tulla hänen rinnalleen.

Siiri riensi noutamaan Liisua voileipäpöydän ympärillä kuohuvasta väenpaljoudesta. Siiri oli myös onnensa yltäkylläisyydessä unohtanut Liisun, unohtanut eilisillasta lähtien. Voi, hän tahtoi nyt näyttää Liisulle, ettei heidän välillään ollut mitään, ei mitään muuta kuin lämmin, sisarellinen ystävyys.

Liisu tuli ja istahti lautasineen Matilda rouvan viereen Einon ja Siirin vastapäätä. Hän oli hyvin hilpeällä tuulella, alkoi vallattomasti nauraen kertoa, että oli tanssinut aivan nääntyäkseen.

— Näethän, täti rakas, minä olen vieläkin vallan hengästynyt!

Liisu ei valehdellut, hän oli tosiaan hyvin hengästynyt, hänen poskensa paloivat, upea tukka oli valunut hyvin alas oikealle ohimolle. Näki hyvin, että hän oli ollut ahkerasti menossa.

— Ja miten sinulla meni aamupäivä? alkaa Matilda rouva tiedustella. —

— Mainiosti! Minulla oli niin hirveä päänkivistys, että luulin pyörtyväni! Ja vieraita oli siellä myös hirveästi, koko ajan puustavillinen kansainvaellus. Tämä tohtori jo rupesi pelkäämään, että minusta tulisi loppu, mutta eipäs tullut! Minä hymyilin vain, hymyilin niille kaikille. Tiedäthän, rakas täti, meidän pitää osata hymyillä, se tekee ihmisille niin hyvää!

— Voi sinua, lapsi raukkaa! säälittelee Matilda rouva. — Et edes kahvitilkkaa tainnut saada koko päivänä?

— Ei siellä ollut aikaa kahvia ajatella. Mutta nyt minä olen ottanut tappiot takaisin, olen juonut jo viiniäkin… kaksi lasillista! Ja sitten se tanssi, se on sentään parasta lääkettä. Hävisipäs päänkivistys!

Vallattomasti hän alkaa kertoa, miten oli pakottanut erään upseerinuorukaisen pyörittämään itseänsä niin kauan, ettei se poika parka lopulta tahtonut pysyä jaloillaan.

— Jospa se oli hiukan päihtynyt? epäili Matilda rouva.

— Rakas täti, hän oli hyvin päihtynyt, minä päihdytin hänet! Hän oli aivan juovuksissa, kun minä hänet vihdoin hellitin kynsistäni! Mutta oma syynsä, hän oli niin somannäköinen poika, ja tanssi vielä niin hyvin! Eikös totta, Siiri, täällä ei olekaan monta hyvää tanssijaa?

— En minä ennättänyt vielä niin monta koetella! nauraa Siiri.

— Mutta minäpä ennätin, melkein kaikkia! Minä olen päättänyt tänä iltana lumota ainakin yhden miehen, tehdä aivan hulluksi!

— Eikös se tullut jo se yksi vähän hulluksi?

— Niin sekö? mutta se ei vielä riitä! Minä tahdon, sen pitää olla paras… paras kaikista!

Liisu nauroi kevyesti ja katsahti nuoreen Rautaseen. Se katse tuntui kysyvän: "Etkös usko minun onnistuvan?"

Nuori Rautanen on koko ajan tarkastellut Liisua ihmetellen. Kuin pyyhkäisten oli Liisun olennosta hävinnyt kaikki kärsivä, Liisu näytti melkein kevytmieliseltä viettelijältä. Kyllä hän uskoi, että Liisu onnistuisi, uskoi senkin, että Liisu oli jo päihdyttänyt sen upseerinuorukaisen! Niin oli Liisu tuossa kuin hehkuva kukka, juovuttava kukka. Hän näki hyvin, miten Liisun ihon alla värisi elämä, polttava elämä, Liisu oli vaarallinen tänä iltana. Ja kuitenkin hän tunsi olonsa Liisun seurassa paljon vapaammaksi, kun Liisun silmistä oli hävinnyt se kärsivä ilme.

Melu ruokasalissa lisääntyy nopeasti. Matilda rouva alkaa päivitellä, että tämä ilonpito rupesi menemään hiukan liikoihin.

— Jos vielä pahat kielet alkavat mitä puhua, kun täällä tällä tavoin remutaan. Melkein kuin entisajan Vaskelassa!

— Salli nyt, täti rakas, niiden hiukan remuta! hymyilee Liisu. — Kyllä täällä sitten tuleekin tarpeeksi hiljaista.

Liisun viimeisistä sanoista kuulahti kuin huokaus, ja hän käy äkkiä hiljaiseksi. Hän on kohottanut viinilasin huulilleen, pitelee sitä siinä ajatuksissaan ja maistelee hitaasti punaista nestettä. Nuori Rautanen huomasi Liisun tarkastelevan Siiriä, joka on kiintynyt juttelemaan tohtori Hillin kanssa. Liisun huulilla leikki omituinen hymy, joka varmaan olisi säpsähdyttänyt Siiriä, jos hän olisi sen huomannut. Se hymy tuntui uhkaavan: "Mitäs sanoisit, jos minä paljastaisin kynteni!" Viinistä on jäänyt pisara Liisun huulille. Nuori Rautanen ei saa siitä silmiään, se väräjää siinä niin houkuttelevana, ja Liisun hymykin näytti vähitellen muuttuvan samanlaiseksi, vietteleväksi.

Johtaja Rönkä kilisti lasiaan. Silloin havahtui Liisu, naurahti hermostuneesti ja sanoi:

— No nyt se tuli lopultakin… puhe meille naisille! Edes yksi meitäkin muisti!

Johtaja Röngän puhe oli tosiaankin naisille, Vaskelan hyväntekeväisyyssiirtolan naisille. Ensin hän puhui kaikille yhteisesti, sitten kultasydämiselle Matilda rouvalle ja rouva Falkmanille erikseen.

Kun suosionosoitusten melu oli hiukan asettunut jatkoi johtaja Rönkä lennokasta sanatulvaansa ja selitti, että Vaskelaan piti tässä tilaisuudessa valita myös valtijatar, vallanperijätär. Sitä vaativat Vaskelan traditiot, Vaskelassa oli menneinä loiston päivinäkin useimmiten nainen, sulotarten kruunaama nainen pitänyt valtikkaa.

— Liisu, sinusta tehdään Vaskelan pikku valtijatar! supattaa Siiri innokkaasti.

— Minä kuulin siellä jo mainittavan yhden ehdokkaan! jatkaa johtaja Rönkä. — Se sopii meille, se ehdokas! Katsokaa häntä! notkistakaa polvenne hänen edessään! koroittakaa hänet kunniansa istuimelle!

Kuvaamaton riemu puhkesi ilmoille, nuoren Rautasen pöytäkunta joutui rajun hyökkäyksen alaiseksi. Kymmenet voimakkaat käsiparit hapuilivat jalossa kilvoituksessa Liisun tuolia, mutta nuori Rautanen raivasi säälimättä paikan itselleen, anasti kokonaisen tuolinjalan yksinään. Hän oli jo aikoja sitten asettanut Liisun siihen kunniaan, mikä hänelle nyt vihdoin julkisesti tunnustettiin. Totta hänen se piti näyttää Liisulle oikein silmäänpistävästi, tätä palvontaa ei Liisu ainakaan voisi kieltäytyä häneltä vastaanottamasta. Hän pitelee valtaamaansa tuolin jalkaa molemmin käsin kuin arvaamattoman kallista sotasaalista. Liisun hameet hipovat hänen tukkaansa, Liisun pikku jalka huojui hänen olkapäänsä yläpuolella.

Kun tempova kulkue alkoi päästä tahtiin, tunsi nuori Rautanen äkkiä kosketuksen olkapäähänsä. Hän vavahti kuin sähköiskun satuttamana. Oliko se tahallinen kosketus? Hän yritti kääntää päätään, silloin seurasi toinen kosketus, pitempi ja voimakkaampi, Liisun nilkka hipoi hänen korvaansa. Hän painaa vaistomaisesti tuolia hiukan alemmas. Liisu tuntui korjaavan hameitaan, helmat pyyhkivät hyväillen hänen ohimoaan, pikku kantapää takoo olkapäätä soluen vähitellen niin alas, että hän näkee koko pikku jalan päätään kääntämättä. Olipa hyvä, kun oli pitempi toisia kantajia! Sai laskea vieläkin hiukan tuolia. Samalla hän alkaa hivuttaa toista kättään ylemmäksi, tapaa lopulta pikku jalkaan kuuluvan pohkeen ja puristaa sitä hyväillen. Seurasi uusi hameiden liikahdus, ne hameet suojasivat hänen kätensä. Häntä sysitään ja survotaan joka puolelta, mutta ne tungeskelijat eivät huomaa mitään, ne idiootit! Ne kulkivat siinä vain hänen suojamuurinaan, ja hän yksinään kantoi Liisua. Niin kuljetaan kierros, kuljetaan toinen, taivallus tuntui kestävän ikuisesti. Mikä taivallus! Hänellä on se mielikuva, että taivaan vahvuus oli romahtanut alas, ja kaikki kamppailivat hänen ympärillään sortuvissa raunioissa. Hänelle ainoalle oli tapahtunut armo ja laupeus, sieltä alas syöksyvästä kaaoksesta oli Liisu pudonnut hänen olkapäälleen. Hän kulki raunioiden keskellä voittajana, kantoi kallista taakkaansa. Eikä hukkuva maailma heidän autuuttaan aavistanut!

Kun tuoli oli laskettu alas, kuiskasi Liisu hänelle nopeasti yleisessä hälinässä:

— Kiitos, Eino, sinä pitelit hyvin! Muuten olisin varmaan pudonnut, tuoli keikkui niin hirveästi!

He istuvat jälleen pöydässään. Siiri oli haltioissaan ystävättärensä osaksi tulleesta riemukulusta.

— Olipas sinulla runsaasti kantajia! huudahtaa hän nauraen.

— Olihan noita… vähän liikaakin! Sysivät toisiaan ja keikuttivat koko ajan tuolia. Parempi kun voisivat sopia sillä tavoin, että yksi kantaisi kaikkien puolesta. Silloin voisi asettua oikein mukavasti, aivan niinkuin itse tahtoo!

Hänen nauravat silmänsä vilkaisivat Einoon, ne tuntuivat sanovan:
"Eikös niin, silloin kuljettaisiin vielä mukavammin!" Siiri tiedustelee
Einon olkapäätä nyhjien:

— Pääsikös tämä hidastelija ollenkaan siihen lähelle sinun tuoliasi?

— En minä ehtinyt huomata, miten lähellä tämä sinun maisterisi oli! nauraa Liisu vallattomasti.

— Hyväinen aika, vieläkö sinä, pikku rouva, häntä sillä tavoin vierastelet! huudahtaa Matilda rouva. Sano sinä häntä vain Einoksi, niinkuin me toisetkin!

— No sanotaan sitten vain Einoksi!

Liisu ojensi vallattomasti hymyilen pöydän yli kätensä. Matilda rouva toiselta puolen, Siiri toiselta puolen liittivät heidän kätensä yhteen. Se rapahtui niin vapaasti ja luontevasti, että Einonkin täytyi nauraa tälle verrattomalle ilveilylle. Liisu vietteli hänet mukaansa, Liisun nauravat silmät häntä rohkaisevat, kiihoittavat: "Kas tällä tavoin me vedämme niitä nenästä! Eikös tämä ole ihanaa, hurmaavaa!"

Melu heidän ympärillään kasvoi, heidän pöydässään tungeskeli maljojen kilistäjiä, tohtori piti puhetta Vaskelan vanhoille traditioille. Siiri istui Einon vieressä lämmenneenä, hymyilevänä, onnellisena, rupatti ja nauroi herkeämättä. Mutta Einon silmät vaanivat janoisina Liisun nauravien silmien kutsua, Liisun veren ääni puhui hänelle voimakasta kieltä.

Illallisen päätyttyä vanhat rouvat lähtivät kotiin. Eivät he enää jaksaneet juhannuskokolle mukaan tulla, päivä oli ollut niin kovin näännyttävä.

Jo rattailla ollessaan muisti Bertha rouva erään asian. Hän kaivelee käsilaukkuaan ja ottaa sieltä kokoon taitetun kirjeen.

— Kas tässä, Siiri kultaseni, on sinullekin osasi! Se on Margit serkkusi äidiltä, ja siinä on iloisia uutisia. Margit kirjoittaa kai seuraavassa postissa sinulle itsellesikin.

Siiri ja Eino lähtivät muun meluavan joukon mukana juhannuskokolle. Siiri käveli Einon käsipuoleen nojaten, ja siinä hän valoisan kesäyön hämyssä silmäili nopeasti läpi äitinsä antaman kirjeen. Alussa se sai hänet hymyilemään, mutta sitten hänen ilmeensä muuttui tyytymättömäksi, hyvin tyytymättömäksi. Hän oli jo purkamaisillaan mielialansa sanoiksi, mutta katsahti sitten Einoon ja huomasi hänen kulkevan hyvin syvissä mietteissä. Silloin Siiri tunsi, että hänen olikin vaikea puhua siitä asiasta Einolle. Olisi Eino edes kysynyt häneltä, mitä siinä kirjeessä oli, mutta sitäpä Eino ei tehnyt. Näytti unohtaneen koko kirjeen, melkein hänetkin… Mitähän Eino noin ajatteli?

Vaskelan juhannuskokko oli komea. Varmaan sen mahtava, taivasta tavoitteleva roihu näkyi yli kaikkien muiden kokkotulien, joita yhtaikaa ympäri avaran Hirviselän jokaisessa niemennenässä leimusi. Suurenmoisen kaunis oli se näky valoisan kesäyön hämyssä. Se oli kesän kauneuden soihtujuhla, se oli rakkautta palvovan elämän yhtaikainen, suuri suitsutusuhri luonnon papittarille ja taivaan jumalille.

Ja kokkotulen liekkien laimetessa alkoi rakkauden hetki. Vaskelan juhliva seura hajosi ryhminä ja parittain ikivanhan puiston sokkeloisille käytäville. Sinne kutsui kesäyön kukkiva tuoreus, sinne vetivät vehmaiset, viettelevät lymypaikat. Melu hiljeni vähitellen, parit löysivät toisensa, lehtokujat tyhjenivät. Vain köynnösmajoista, pensaiston suojaamista sokkeloista kuului oksien risahtelua, palavia, suudelmiin sammuvia kuiskeita, lyhyviä, kiihkossaan olevien naisten naurahduksia. Koko Vaskelan puiston täytti rakkauden kuherrus.

Siiri ja Eino ovat löytäneet paikan hyvin suojatulla puiston penkillä. Einon mieltä kalvoi levottomuus ja hänen ajatuksensa kuohuivat täydellisessä sekasorrossa. Sen sekasorron aiheuttaja oli Liisu. Liisu oli tänä iltana luopunut kärsivästä pidättyväisyydestään, oli antanut hänen liiankin selvästi ymmärtää, että vanha tarina odotti jatkoa. Liisu oli kenenkään huomaamatta puhunut hänelle vaistojen kieltä, puhunut hyvin rohkeasti, huumannut hänet kokonaan. Hänellä oli vain yksi ainoa selvä johtolanka, josta hän vielä koetti kiinni pitää: Hän ei saanut tehdä Siirin juhannusiltaa onnettomaksi, Siiri oli liian hyvä tyttö ja rakasti häntä niin paljon. Hän oli jo ehdottamaisillaan Siirille, että he lähtisivät pois koko Vaskelan juhannusiloista, hän tulisi saattamaan Siiriä kotiin. Hän tahtoi paeta Liisun lähettyviltä.

Mutta silloin Siiri otti puheeksi sen kirjeen, jonka hän äsken oli äidiltään saanut. Se kiusasi hänen mieltään, hän sanoi hiukan arastellen:

— Eino, koetas arvata, mitä siinä kirjeessä oli!

— Missä kirjeessä? kysyy Eino ihmetellen. Hän oli unohtanut jo koko kirjeen.

— Siinä tietysti, jonka äiti äsken antoi. Tässähän se on! — Hän näytti kokoon rypistettyä kirjettä Einolle. — Tätä minä tietysti tarkoitan, mitäpäs minä muuta!

— Ahaa, sitäkö! Eikös… eikös se ollut Margit serkkusi äidiltä?

— Niin, muistathan sinä Margit serkun? Olihan hän kerran kokonaisen kesän täällä… kävimme monasti Päiväniemessäkin telmimässä!

— Se kultakutrinen tytön lyllerö, kyllä minä hänet muistan! Sinä olit silloin pitkä ja hoikka, hän oli lyhyt ja pyöreä pullukka. Ja kun minä suutelin teitä vuoron perään, olitte te toisillenne hiukan mustankipeitä!

Siiri purskahti nauruun, vanhat lapsuusmuistot tekivät siinä tuokiossa hänen mielensä kevyeksi. Hänen oli nyt helppo puhua siitä asiasta Einolle. Hän selittää, ettei Margit serkku nyt enää ollutkaan semmoinen lyllerö. He olivat melkein samankokoisia molemmat, vuodet olivat muovailleet kumpaakin omalla tavallaan.

— Ja mitä hänestä sitten tuossa kirjeessä kerrotaan? Onko hän löytänyt miehen itselleen?

— Jo hän oikeastaan on sen aikoja sitten löytänyt, ovat jo monta vuotta kihloissa olleet. Häitä vain on täytynyt lykätä ja lykätä, mutta nyt ne vihdoin ovat ovella!

— No sehän on hauskaa! Minä luulen, ettei Margit serkullasi muuta unelmaa olekaan. Hän on oikea Gretchen-tyyppi!

Olihan se hauskaa, tietysti se oli hyvin hauskaa Margit serkulle itselleen. Siiri rutistelee hermostuneesti kirjettä kädessään. Niin, Margit serkulle se kyllä oli mieluinen asia, mutta hänelle se oli kaikkea muuta kuin mieluinen. Lähteä sinne taasen monen viikkokauden matkalle, kun juuri oli päässyt hiukkasen kotiutumaan. Eikö se ollut harmillista, kerrassaan sietämätöntä!

Siirin silmiin kihosivat kyyneleet. Näki hyvin, että Margit serkku oli järjestänyt häänsä kokonaan sopimattomaan aikaan. Siiri oli jo ajatellut valmiiksi, mitä ihania päiviä he alkaisivat Einon kanssa viettää, kunhan näistä Vaskelan juhlista päästäisiin. Ja nyt tuli siihen Margit serkku häineen ja alkoi riidellä häntä matkalle, juuri silloin, kun oli alkanut kotiutua!

Mutta Einoon vaikuttivat Siirin viimeiset sanat aivan toisin. Hänen aivoissaan välähti riemuitseva ajatus: "Siiri matkustaa pois!… matkustaa moneksi viikoksi!" Ja samalla sukelsi Liisun kuva hänen mielikuvitukseensa niin ilmielävänä, kiehtovana, viettelevänä. Hän näki taasen Liisun riemuitsevat silmät, oli taasen tuntevinaan Liisun kosketuksen olkapäähänsä. Ja Siiri, Siiri hävisi pois näyttämöltä… he jäivät Liisun kanssa kahdeltaan Vaskelaan! Hän tunsi poskiensa kuumenevan. Mutta seuraavansa tuokiossa hän jo säikähti ja häpesi. Oliko… oliko hän jo tosiaan niin pitkällä, niin kokonaan Liisun pauloissa… toivoi Siirin pois matkustamista! Ja tuossa istui Siiri parka hänen vieressään niin onnettomana, tihersi itkua. Siiri kulta rakasti häntä niin syvästi, niin lämpimästi, ja tällä tavoin hän kohteli Siiriä. Äkillisen katumuksen puuskan valtaamana hän vetää Siirin syliinsä ja alkaa kysellä häneltä hellästi:

— Siiri, rakas tyttöni, onko… onkos sinusta niin vaikeata sinne matkustaminen? Etkös sinä tahtoisi minua jättää? Etkö tahtoisi, rakas kultatyttö?

Hän suuteli Siiriä kiihkeästi, monta kertaa, hämminkiään peitelläkseen. Siiri antautui onnellisena hänen hyväilyihinsä ja tunnusti kyyneleet silmissä, että hän olisi niin, niin mielellään jäänyt tänne. Kun olisi edes muutaman viikkokauden saanut olla rauhassa, vain muutaman viikkokauden!

— Mutta onkos se matkustaminen sitten niin välttämätöntä? Ettekös te voisi jäädä tänne?

Siiri valitti pelkäävänsä, ettei hänen äitinsä siihen suostuisi. Tiesihän Eino niiden vanhojen äitimummojen sukulaisrakkauden. Ja tietysti se Margit serkkukin pahastuisi, suuttuisi varmaan pitkäksi aikaa.

Eino huomasi hyvin, että Siiri mielellään jäisi, ei välittäisi äidistään, ei Margit serkusta, jos hän vain pyytäisi jäämään. Luultavasti sitä varten Siiri oli ottanutkin asian puheeksi, tahtoi ensin saada hänet puolelleen. Ja hän tunsi, että hänen pitäisi estää Siirin matka, hänen oli nyt vaarallista, hyvin vaarallista jäädä tänne yksinään, Siirin olisi pitänyt olla hänen luonaan, hänen turvanaan. Ja kuitenkaan ei hänen kielensä totellut häntä, hän alkaa ehdotella Siirille, että jätettäisiin tämä asia huomiseen. Ehdittäisiinhän siitä sitten puhua tarkemmin. Ja saadakseen Siirin unohtamaan tuon kiusallisen kirjejutun hän huudahtaa odottamattoman mielijohteen tempaamana:

— Nytpä minä tiedänkin, miten me teemme! Te tulette, äitisi ja sinä, huomenna Päiväniemeen, ja siellä puhutaan sitten siitä ja muistakin asioista. Vai mitä ajattelet, Siiri kulta, emmekös me valmista sitä iloa äitivanhuksille? Saakoot he kaiken tietää!

Josko Siiri suostui siihen! Hän oli aivan hurmaantunut Einon ehdotukseen, siitäpä tulisi onnellinen päivä, onnellinen heille kaikille. Hän oli vallan unohtanut äitimummot, mutta pitihän se kauan unelmoitu riemupäivä niillekin valmistaa. Piti tietysti valmistaa, ja sitten pidettäisiin oikein yhteinen perheneuvottelu. Hän olisi jo Päiväniemessä niinkuin saman perheen jäsenenä! Siinäpä oli jotakin uutta siinä ajatuksessa, niin hyväilevää, niin sanomattoman hyväilevää, niin rajatonta! Hän ei voinut hillitä itseään, puristautui Einon kaulaan, itki ja nauroi yhtaikaa ja hoki suudelmiensa välillä:

— Eino… rakas… minä en tiedä, miten onnellinen minä olen! Miten onnellinen!

Vasta kun he palasivat lehtokujaa pitkin puistosta, muisti hän taasen Margit serkun häät. Ja hän ajatteli: "Eino varmaan asettuu minun puolelleni, kun olen hänelle oikein, oikein rakas!" Eino oli luvannut lähteä häntä saattamaan kotiin. He pistäytyisivät vain Vaskelassa ja sitten lähtisivät. Sillä matkalla hän päätti vietellä Einon luokseen, huoneeseensa, ja siellä ei Eino voisi kieltää häneltä mitään!

Siiristä oli synti uhrata päivääkään Margit serkulle. Hän tahtoi antautua kokonaan, ihan kokonaan Einolle, elää jokaisen hetken vain omalle rakkaudelleen!

XIII.

Komea kapteeni Änkilä oli koko illan ryypännyt vahvasti, tanssinut vahvasti ja käynyt välillä pari kertaa Vaskelan puistossa naista rakastamassa.

Nyt seisoi kapteeni tarjoiluhuoneen ovella ja katseli siitä salissa tanssivia pareja. Hänen jalkansa hiukan horjahtelevat, hänen kaunis tukkansa oli hiukan epäjärjestyksessä, ja hän on hetkiseksi avannut univormutakkinsa kaulushakaset saadakseen enemmän ilmaa. Kapteeni tunsi olevansa kohtalaisen juovuksissa. Hänen silmänsäkin jo pyrkivät hiukan samenemaan, mutta kyllä hän sentään vielä näki, mitä salissa tapahtui, näki erinomaisesti! Salin komeat, vilpolaan johtavat kaksoisovet ovat sepposen selällään, mutta siitä huolimatta oli ilma salissa hyvin sakeaa. Soitonjohtajan tahtipuikko tuolta etäisimmästä nurkasta vilahteli kuin sumun lävitse, kuin olisi hätämerkkejä antanut. Ja nuo tanssivat parit uivat sumussa, uivat hellittämättä, vaikka olivat jo aivan nääntymässä. Miesten jalat jo horjahtelivat, niinkuin hänenkin jalkansa, ja hiki virtasi niiden kasvoilta. Mutta naiset, ne jaksoivat uida loppuun asti, ne olivat uimareita! Niiden jalka liikkui kevyesti, miten hyvin hän voi nähdä nuo sirot, joustavat nilkat, nuo ihanat, viettelevät pohkeet. Ja nuo notkahtelevat lantiot, ne taipuivat niin antautuvasta niin kiihoittavasti yhä lähemmäs ja lähemmäs. Se oli uimataidon opettamista miehille, uimamaistereja ne olivat, verrattomia, veivät parinsa kaivattuun satamaan aivan väkisin. Se satama oli Vaskelan puisto, oivallinen satama! Entäs noita hehkuvia poskiapa noita janoisia silmäpareja, miten ne kutsuivat! Noita huohottavia povia, miten ne kaipasivat puristamista! Noista povista se olikin tuo sumu lähtöisin, se oli naisten sumua, ihanaa sumua, hänen sumuaan! Siinä oli kirpeä, ärsyttävä aroomi, voimallinen lihan kutsu, se juovutti miehen, juovutti ihanammin kuin hehkuva viini. Mitäs se tuo Vaskelan entinen herrasväki tuolta salin seiniltä katseli noin nyrpeän näköisinä? Kas niin, ei mitään kursailua, alas vain sieltä samaan joukkoon, nyt oltiin tasa-arvoisuuden maassa ja niin vapaassa, niin saakelin vapaassa maassa! Ettekö usko? Katsokaa, hyvä herrasväki, katsokaa Natalia Petrovnaa! Siinä on nainen teidän heimoanne ja sukuanne, ja se nainen osasi mukautua ajanhenkeen, ei nyrpistellyt. Ah, tuossahan se vilahtikin juuri ohi johtaja Röngän, sen Vaskelan suurvisiirin viemänä ja heitti mennessään niin kutsuvan silmäyksen. Tuli jo kerran käytyä sen kanssa tuolla puistossa vilvoittelumatkalla, ja nyt se taas tahtoi mukaansa. Suurvisiiri sai osansa sitten myöhemmin, se nainen ymmärsi ajanhengen, pulakauden velvoitukset, oikea pulakauden herkkupala. Ah, ja tuossa vilahti myös muuan ohi ja hymyili niin houkutellen. Niin kauniit silmät, niitä oli vaikea vastustaa, hyvin vaikea. Vasta äsken tutustuttiin, tanssittiin ja sitten mentiin hiukan hengähtämään. Sattui vastaan niin mukava puistomaja, vapaa sillä hetkellä. Syliin vain, valmis! Eikä ollut hullumpi, ei ensinkään hullumpi! Olisi tahtonut enemmänkin, mutta meillä vapaan Suomen sotureilla oli nykyiseen aikaan niin paljon tehtävää, niin hemmetin paljon, Natalia Petrovnat ja monet muut! Aina piti olla vartiopaikallaan, valmiiksi vyötettynä, isänmaa kutsuu poikiaan! Mutta sitten toisen kerran, kuului olevan kotoisin Viipurista, mies oikein äveriäs pohatta, ei mikään napilla pelaaja. Se oli hiton hyvä tietää, kun jouduttiin ensi kerran kaupunkiin, mentiin pikku vipille miehen luo. Terve, oltiin jo oikeastaan vähän niinkuin tuttavia! Tämä pulakausi, nähkääs, hävitti kaikki joutavat kursailut, turhat muodollisuudet, liitti ihmiset yhteen, yhteiseksi lujaksi rintamaksi. Ja naiset, ne ymmärsivät niin erinomaisesti pulakauden merkityksen, ne rakentelivat väsymättä siltoja, loivat liittehiä. Yhteistoiminnassa heikkojen väkevyys, ja me rakastimme yhteistoimintaa! Suomen sotilaan piti aina rakastaa kaikkia jaloja pyrkimyksiä! Mitäs se tuo mies kertoikaan, joka tuosta juuri vilahti ohitse? Mitäs se taas olikaan?… majuri ja… ja tilikirjat… tilikirjat?…

Kuin salama sumun lävitse vilahti kapteenin aivoissa muisto illalla saamastaan uutisesta. Perhana, me taidamme olla hieman juovuksissa, mutta se ei vedellyt, ei vedellyt! Sotilaskunnia, nähkääs! Piti ajatella sitä asiaa… niitä tilikirjoja!

Kapteeni lähti horjuvin askelin taivaltamaan tarjoiluhuoneen halki. Siellä pörisi muutamassa pöydässä juopunut seurue, pyysivät häntä innokkaasti mukaan, mutta kapteeni painui viereiseen naisten huoneeseen. Kun hän sieltä hyvän ajan kuluttua palasi, oli hänen kaunis tukkansa märkä ja kammattu jakaukselle. Univormun kaulus oli myös tiukasti hakasissa. Kapteeni oli huuhdellut päätään kylmällä vedellä, ja ajatukset kulkivat siinä nyt selkeinä, vaikka jalat vieläkin olivat hiukkasen liian notkeat. Hän meni tarjoilupöydän luo, kaatoi viinilasin puolilleen konjakkia ja tyhjensi sen yhdellä heilahduksella. Se virkisti.

Kapteeni seisoo jälleen salin ovella ja tarkastelee tanssivia pareja. Ja hän ajatteli niitä tilikirjoja. Oli tuo johtaja Rönkä perhanan jalo liikemies, se ymmärsi aikakautensa valtasuonen sykinnän, sillä oli aina oma kassakaappi, johon kävi tie ainoastaan hänen housuntaskunsa kautta! Se oli viisasta, mutta hän oli sen unohtanut, ja tässä nyt oltiin! Ja hänenkö pitäisi jättää tämä ihana elämä, joka liikkui tuossa hänen edessään, nuo sirot nilkat, nuo houkuttelevat pohkeet, nuo taipuvat lantiot, nuo puristusta halajavat rinnat, nuo kutsuvat silmät, tämä kirpeä, juovuttava ilmapiiri, tuo musiikki, joka oli hänen sotatorven soittoaan, taistelumerkki? Jättää kaikki moniksi vuosiksi, mennä tyhjyyteen… melkein tyhjyyteen? Herra kapteeni, olkaa hyvä, täysihoidolle, yksityishuone, ruunun meininki ja täydellinen hermojen lepo! Ja ehkä… ehkä sitten ei voisi enää palatakaan tähän ilmapiiriin… olisi menty jo vanhaksi, liian vanhaksi? Olisi jääty kaiken ulkopuolelle, ulkonaiseen pimeyteen, ovet olisivat suljetut, häähuoneessa olisi toiset kutsuttuina? Ei, se ei kävellyt! Elämä oli ollut ihana, niin ihana, ja me ei siedetty keskeytyksiä, ei ulkopuolelle sulkemista! Se tekisi mielen katkeraksi, muistot vain jälellä ja seiso tien ohessa, kun toiset ajavat sivuitse parivaljakoilla. Uusi aika! Perhanaakos siinä töllistelet, pois tieltä unohdetun pulakauden muinaishaamu, mokoma sotasaalistaja, besorkaaja!

Komean kapteeni Änkilän silmiin tuli kaihoisa ilme. Hänen editseen kulkivat pitkänä, ihanana sarjana kaikki ne nautinnot, joita elämä oli hänelle niin yltäkylläisesti antanut. Siinä ei ollut ainoatakaan katkeamaa, ei yhtään ikävää välierää, jota hän olisi katunut. Se oli täysi elämä, joka sivu, jokainen rivi täyteen kirjoitettu, ja nyt tuli piste. Hän oli unohtanut oman kassakaapin!

Kapteeni tunnusteli takataskuaan. Sitten hän heitti viimeisen pitkän katseen tanssisalin sumuisessa ilmassa liikkuvaan elämään, näki Natalia Petrovnan herkullisen vartalon, näki toisen äsken rakastamansa naisen kauniit, kutsuvat silmät, näki kuumuudesta palavan Liisun, joka oli kuin hehkuva kukka, näki kaikki muut. Hän sulki ja syövytti heidät kaikki yhteen ainoaan katseeseen. Se oli hänen ikuinen muistonsa. Käveli sitten varmoin askelin tanssivien parien lomitse, tervehti kohteliaasti ohikulkiessaan ja astui leveiden kaksoisovien kautta vaikenevaan kesäyöhön…

Kun Siiri ja Eino ilmestyivät tanssisaliin, oli komea kapteeni Änkilä jo mennyt.

He olivat aikoneet vain pistäytyä sisällä. Siiri halusi sanoa hyvästi Liisulle ja muutamille muille ystävilleen, mutta jo salin ovelta veti hänet mukaansa tanssin pyörre. Ensin tuli johtaja Rönkä ja hänen perässään kilpaa monta muuta, Kuovikosken tehtaan suurimman perijättären lämmin, onnesta hymyilevä olento veti miehiä puoleensa.

Yksin jäätyään nuori Rautanen silmäili ympärilleen. Puhtaasta kesäyön ulkoilmasta tultua hänen aisteihinsa vaikutti tympäisevästi tämä äitelä, hikiseltä naisruumiilta lemuava kuumuus. Soittajat näkyivät olevan aivan menehtymässä, johtaja pyyhkäisee hermostuneesti pitkää tukkaansa hikeä valuvalta otsaltaan, hänen tahtipuikkonsa huitoo vimmatusti.

Tuon miehen näkeminen toi nuoren Rautasen mieleen muiston, kaukaisen muiston pienestä, uneliaasta maaseutukaupungista, kesäisestä puistoravintolasta, jossa oli niin ahdasta. Hänen katseensa alkaa kiihkeästi hakea sitä samaa naista, jonka hän oli löytänyt sieltä puistoravintolan ahdingosta, jonka syvissä silmissä oli ollut niin janoinen kutsu. Hän ei muista enää mitään muuta, hänen piti saada puhua Liisulle… vain pari sanaa, ei enempää!

Soitto kiihtyi. He kiitävät tulisessa tahdissa, nuori Rautanen tuntee Liisun notkean, hennon ruumiin polttavan käsivarttaan. Se ruumis oli niin kevyt, mutta sen kosketus vaikutti häneen kuin taikajuoma, hän tunsi sen jokaisen solun värinän. Hän kuiskaa:

— Liisu, siitä on kauan, kun me olemme tanssineet!

— Muistatko sen vielä… siellä pienessä puistoravintolassa?

— Muistan! Sinä iltana me tutustuimme. Sinä olit silloin niin kaunis ja tulinen, mutta tänä iltana sinä olet vielä kauniimpi ja tulisempi!

Liisu katsoi häntä syvälle silmiin, hymyili hänelle pää hieman taaksepäin taivutettuna. Hänen tukkansa on liimautunut tummina käärmeinä hänen kosteita ohimojaan vasten, hänen poskensa hehkuivat ja hänen hennot sieraimensa värähtelivät.

— Minä odotin sinua jo hyvän aikaa! sanoo hän. — Minä olen kaikkien muiden kanssa jo tanssinut… monta kertaa! Tahdoin tanssia yhden kerran sinunkin kanssasi… vain yhden kerran!

Nuori Rautanen puristi häntä lujemmin, Liisun hento vartalo taipui antautuvasti lähemmäs. Hän vaikenee hetkisen, sanoo sitten merkitsevästi hymyillen:

— Sinä viivyit kauan juhannuskokolla… saadaan kai pian sinua jo onnitella?

Nuori Rautanen tunsi poskiensa kuumenevan.

— Ei vielä niin kiirettä! sanoo hän. Ja kun Liisu katseli häntä epäilevästi hymyillen, jatkaa hän tuskin itsekään tajuten, mistä ne sanat tulivat:

— Ei ollenkaan kiirettä onnittelemaan! Minä jään kai leskeksi… kesäleskeksi, ennenkuin niin pitkälle päästään!

Hän naurahti väkinäisesti, mutta Liisu ei näyttänyt hänen sanojaan ensinkään ymmärtävän, vielä vähemmän niitä uskovan.

— Kesäleskiksi jäädään sitten, kun on väsytty toisiinsa! sanoo hän. — Sitten kun kumpainenkin alkaa kaivata lepoa… tai vaihtelua! Mutta näin alussa…

— Minä jään kuin jäänkin jo näin alussa! Siiri matkustaa Berliniin… serkkunsa häihin. Näetkös, se on ensin naitettava, sillä on suurempi kiire!

Einon sanat kuullessaan Liisu vavahti ja painoi nopeasti katseensa alas, tanssi hyvän aikaa ääneti. Nuori Rautanen tunsi vain hänen kuuman ruumiinsa juovuttavan kosketuksen, näki hänen poskiensa väräjävän hehkun, hänen syvälle avoimen povensa kohoilun. Mutta sitten kohotti Liisu taas silmänsä ja sanoi hymyillen:

— Joka tapauksessa minä tahdon sinua onnitella… juoda yhden lasillisen sinun kanssasi. Minulla on niin, niin hirveä jano!

— Lähtekäämme! kuiskasi nuori Rautanen.

He pujahtivat tanssivien tungoksesta tarjoiluhuoneeseen. Se oli täynnä tupakansavua ja muutenkin inhoittavassa kunnossa. Nuori Rautanen kehoitti Liisua menemään naisten huoneeseen, hän itse ryhtyi haromaan jäillä täytettyä ämpäriä, onki sieltä samppanjapullon ja kiiruhti se sekä lasit mukanaan Liisun perästä sulkien oven jälkeensä.

Liisu seisoo suuren peilin ääressä, kohentelee siinä tukkaansa ja pukuaan. Nuori Rautanen avasi vapisevin käsin pulloa, Liisu katsahtaa häneen olkansa yli ja sanoo hymyillen:

— Eikö totta, Eino, minä olen hiukan muokatun näköinen! Tämä tukka… mutta olkoon, sen korjaaminen veisi liian paljon aikaa!

— Sinun tukkasi on kaikkein kaunein, niinkuin se nyt on! Nuo mustat kärmeet ohimoillasi, ne eivät pure, mutta ne ovat muuten vaaralliset. Niitä ei unohdeta, sinusta, Liisu, ei unohdeta mitään!

— Kaikki unohdetaan, sitten kun alkaa vanheta!

— Sinä et voi vanheta, Liisu! Sinä palat hehkumalla!

— Ja sitten sammun äkisti… niinkö? Sellaista minä juuri toivoisinkin… sellaista loppua! Mutta nyt me juomme emmekä mitään muuta ajattele! Juommeko, Eino… hänen ja sinun onneksi?

— Ei, Liisu, nyt me juomme vain, me kahden! Minä tahdon juoda tällä kertaa sinun kanssasi, sinun ainoan!

— No juodaan sitten niin!

He kilistivät seisoen rinnatusten. Liisu joi nojaten Einon käsivarteen, tyhjensi lasinsa yhdellä henkäyksellä. Heidän katseensa ovat imeytyneet toisiinsa. Eino yrittää vetää Liisun syliinsä, mutta Liisu osoittaa merkitsevästi hymyillen hänen olkapäätänsä.

— Odotahan hiukan! Tarkastahan ensin tuota, mitä sinulle siinä on!

Siinä oli hyvä annos valkoista liitua, Liisun kenkä oli jättänyt näkyvät jäljet astinlaudalleen. Eino nauroi:

— Sehän on vain sinun merkkisi, anna sen olla siinä!

— Ei, se ei saa olla siinä, minun merkkejä ei saa missään näkyä!
Istuhan nyt ja ole hiukkasen aikaa kiltti, niin minä puhdistan sitä.

Eino istui sohvalle, Liisu alkoi nenäliinallaan tomuttaa hänen olkapäätään. Sitä tehdessään hän puheli:

— Olet sinä todella varomaton, hyvin varomaton! Ajatteles, jos hän olisi tämän huomannut, ja se on vielä lujassa kuin synti!

— Kaikki sinun jälkesi ovat lujassa!

Liisu kumartui puhdistamistouhussaan vielä lähemmä. Heidän polvensa koskevat toisiinsa, Liisun toinen käsivarsi nuohoo Einon poskea, Eino hengitti juopuneena hänen kuuman povensa hehkua Äkisti puristi hän Liisun syliinsä. Liisu ei enää vastustellut, hänen käsivartensa kiertyivät Einon kaulaan kuin kaksi tulista käärmettä, hänen kuuma, vapiseva ruumiinsa imeytyi Einon syleilyyn ja Liisun palavat huulet kuiskivat läähättäen:

— Suutele minua, rakas, suutele! Tämä kerta vain, tämä ainoa!

Nuori Rautanen painoi hänet sohvalle, puristi häntä rajusti. Suudelmiin tukehtumaisillaan Liisu sopersi:

— Ovi… rakas… onko se…?

— On, se on lukittu!

Hetkisen perästä Liisu järjesteli pukuaan peilin edessä. Eino auttoi häntä, Liisu siveli hyväillen hänen tukkaansa ja puhui:

— Rakas poika, me olimme tällä kertaa hiukan varomattomia, mutta se ei saa enää tapahtua! Hän ei saa aavistaa mitään, minä en tahdo, että hän tulisi onnettomaksi, en tahdo!

Nuori Rautanen sulki hänet syliinsä.

— Liisu, minä en välitä siitä, en mistään! Hänen äänensä vapisi kiihtymyksestä ja raatelevasta tuskasta. — Minä rakastan sinua, Liisu, rakastan mielettömästi! Minä en jaksa nähdä sinun äänetöntä kärsimystäsi, en jaksa! Sano vain yksi ainoa sana, niin…

— Ei vielä, rakas, ei nyt! Sitten puhumme siitä, sitten! Nyt meidän täytyy mennä!

Hän painoi viimeisen polttavan suudelman Einon huulille.

— Sinun, rakas, sinun ikuisesti!

Riuhtasi sitten itsensä irti ja livahti nopeasti ulos ovesta.

Nuori Rautanen hoiperteli kuin juopunut tarjoiluhuoneen läpi. Kun hän joutui salin ovelle, näki hän Liisun jo kiitävän tulisessa tanssissa. Ohimennessään katsoi Liisu häneen. Se katse oli armastavan hellä, houkutteleva, kaikki lupaava, syvä kuin ikuisuus, ja Liisun huulilla leikki salaperäinen, villi hymy, riemuitseva hymy! Nuoresta Rautasesta tuntui kuin tuo tanssiva joukko, soitto, kaikki olisi paennut nopeasti etäisyyteen. Hän näki vain Liisun silmät, Liisun villin hymyilyn, ja hänen huuliaan polttivat Liisun suudelmat. Siiri tanssi hänen ohitseen tohtori Hillin viemänä ja hymyili hänelle.

Nuori Rautanen tunsi kosketuksen olkapäähänsä. Siinä seisoi kamreeri
Silvan ja sanoi:

— Huomaattekos tekin tuon laupeudensisaren? Hän on tänä iltana kaunis, oikea Bazeba, viettelisi minkä Davidin hyvänsä!

Juuri kun hän oli saanut tämän sanotuksi, syöksyi avoimen kaksoisoven kautta saliin rouva Siviä Silvan ja hänen kantapäillään apulaisinsinööri Viherluoto, molemmat aivan suunniltaan säikähdyksestä. Siviä rouva änkytti tukehtumaisillaan:

— Hirveätä, on tapahtunut hirveätä! Kapteeni…

Enempää hän ei ehtinyt, kamreeri oli kalveten kiiruhtanut hänen luokseen, sähähti hänen korvaansa:

— Katso vähän, missä kunnossa olet! Tule!

Hammasta purren hän heitti murhaavan katseen onnettomaan apulaisinsinööriin ja raahasi paremman puoliskonsa mukanaan.

Tanssi alkoi pysähtyä. Useat olivat huomanneet Silvan-puolisoiden kohtauksen ja kuulleet rouva Silvanin katkonaiset sanat. Uteliaita alkoi keräytyä oven luo, mutta tohtori Hilli toimi vikkelästi, kiskoi hölmistyneen apulaisinsinöörin syrjään ja selitti kuuluvalla äänellä:

— Pyydän hyvän herrasväen jatkamaan vain tanssia! Mitään erinomaista ei ole tapahtunut, vain vähäinen väärinkäsitys, joka aiheutui rouva Silvanin äkillisestä pahoinvointikohtauksesta. Mutta rouva parka on jo toipumassa, hän on rakkaan miehensä hellässä hoivassa!

Tohtorin selitys aiheutti hilpeän mielialan, ja kun soittajat puhalsivat iloisen polkan, vyöryi lattia pian täynnä hiestyneitä, hengästyneitä, rakkauden ja viinin päihdyttämiä pareja. Häiritsevä välikohtaus oli unohdettu, Vaskelan juhannustanssit jatkuivat entistä paremmalla vauhdilla.

Kamreeri Silvan hoiteli heikompaa astiaansa naisten huoneessa. Siviä rouva makasi pyörtyneenä sohvalla, kamreeri käveli hammasta nirskutellen edestakaisin. Välistä hän pysähtyi ja vilkaisi Siviä rouvaan, näki hänen epäjärjestyksessä olevan pukunsa. Silloin valtasi hänet raivo ja häpeä, hänen atavistinen uroon vaistonsa huusi kostoa, veritekoja, hyvitystä. Mutta mitään veritekoja ei tullut, luonnon herra oli kamreeri Silvanin olemuksessa jo kesyttynyt. Aikansa muristuaan kamreeri puhkesi voimattomaan itkuun, petetyn, nöyryytetyn ja julkisesti häväistyn tohvelisankarin itkuun.

Sairaalan puolelle oli kokoontunut pieni seurue: tohtori Hilli, johtaja Rönkä, nuori Rautanen, saksalainen kapteeni Conrad, pari illalla tullutta upseeria ja Liisu.

He seisoivat piirissä leikkuupöydän ympärillä. Pöydällä makasi komea kapteeni Änkilä. Hänen kauniit piirteensä ovat hyvin kalpeat, Liisu puhdisti hyytynyttä verta hänen suustaan ja leualtaan, tohtori tunnusteli hänen valtasuontaan. Muut seisoivat toimettomina, nuori Rautanen tuijotti Liisun valkoiseen niskaan.

Aurinko ei ollut vielä noussut, kalpeassa aamuvalossa näytti tämä seura hyvin elottomalta. Hillittynä kantautui huoneeseen kauniin valssin sävel. Siellä tanssittiin, Vaskelan suuressa salissa.

— Vieläkö se liikkuu? kysyi johtaja Rönkä.

— Vielä, mutta hyvin heikosti! ilmoitti tohtori.

— Eikö voisi mitään tehdä? tiedusti toinen kapteenin upseeritovereista.

— Ei mitään, luoti on tehnyt kaiken valmiiksi. Me voimme vain odottaa!

Kapteenin silmäluomet näyttivät hiukan liikahtavan. Kaikki muut hätkähtivät, mutta tohtori selitti rauhallisesti:

— Kapteeni kuuntelee soittoa!

— Luuletteko hänen vielä kuulevan? tiedusti saksalainen kapteeni.

— Luulen! Kuuloaisti toimii hyvin herkkänä loppuun asti, kenties herkistyy vielä viimeisinä hetkinä rakkaiksi käyneitä säveliä erottamaan. Ja kapteeni rakasti noita säveliä, ne olivat hänen elämänsä, niistä ovat hänen viimeiset, häviävät mielikuvansa. Kenties ne mielikuvat ovatkin ainoa ikuisuus. Kapteenin ikuisuus on juhannus, hän ymmärsi elämän.

Tohtori vaikeni. Kaikki vaikenivat, Liisu seisoi pää kumarassa, nuori
Rautanen tuijotti edelleen hänen valkoiseen niskaansa.

Silloin kuului kuin huokaus ovensuusta tukahtunut ääni:

— Hyvä jumala!

Siiri siellä oli. Hän oli tullut huoneeseen kenenkään huomaamatta, seisoi ovenpieleen nojaten valkeana, verettömänä.

Tohtori sanoi matalalla äänellä:

— Neiti Falkmanin paikka ei ole täällä. Kenties maisteri toimittaa neiti Falkmanin kotiin!

Nuori Rautanen meni Siirin luo kehenkään katsahtamatta, hyvästiä sanomatta.

— Siiri, lähdetään pois täältä! sanoi hän tuskin kuuluvalla äänellä.

— Voitte ottaa minun autoni, ilmoitti johtaja Rönkä. — Se ehtii minun tarpeeseeni hyvin takaisin.

Siiri nojasi raskaasti Einon käsipuoleen. Vaikeneva juhannusaamu oli aivan tyyni, Siirin uljas juhlalippu riippui uneliaana korkealla tangon latvassa. Nuori Rautanen vilkaisi sitä, ja hänen turtuneissa aivoissaan liikahti kysymys: Mitä varten se riippui siellä vielä? Miksi ne eivät kiskoneet sitä alas?

Kun he kulkivat päärakennuksen pengermän editse, löi avoimien kaksoisovien kautta tulviva valssin sävel heitä vastaan kuin patonsa murtaneen, villinä kohisevan kosken pauhu. Se säveltulva tuntui syöksyvän heidän päällensä, tahtovan heidät hukuttaa, niellä mukaansa, ja siihen säveltulvaan sekoittui tanssivien askelten töminä. Se oli kuin pakenevien juoksun kumua, vaistomaisesti he jouduttivat askeliaan pelastuakseen. Siiri sanoi vapisevalla äänellä:

— Hyvä jumala, kun jo lopettaisivat! Siellä ne tanssivat vain… tanssivat… eivät aavista mitään!

Auto kiitää nopeasti eteenpäin. Siiri on heittäytynyt Einon syliin, itkee siinä hiljaa. Eino piteli häntä vahvoilla käsivarsillaan, hyväili hellästi, ja hänen sydämensä täytti sääli, katumus ja pohjaton tuska.

Vaskelasta kantautui heidän korviinsa heikkenevä valssin sävel. He lähenevät Kuovikosken tehdasta, mutta siinä on kauniissa petäjikössä, lähellä tietä tanssilava. Siellä rämisi hanuri, sieltä kuului juopuneiden melua, naisten kirkunaa. Auton ohi kiitäessä pamahti metsikössä lähellä tanssilavaa revolverin laukaus, voimalliset manaukset ja vihlova tuskan voivotus sitä säestivät. Kuovikosken työväen nuori polvi siellä hyppäsi juhannustanssiaan. Siiri painautui tiukemmin Einon syliin ja vaikeroi:

— Nekin siellä! Kaikki ovat samanlaisia, aivan mielettömiä!

Nuori Rautanen huusi kuskille:

— Aja nopeammin!

Auto hypähti koholle, lähti lentämään hurjaa vauhtia. Tehtaan virkailijain huvilat, konttorirakennus vilahtavat ohitse, he pyyhkäisevät Kuovikosken sillan ylitse, vastaan lyövä vihuri tempasi Siirin hatun mukaansa, lennätti sen kauas koskeen, mutta he eivät sitä huomanneet. He puristautuvat toistensa syleilyyn, Eino veti Siirin päätä kasvojaan vasten, kuiskaili kiihkeästi:

— Siiri, minun rakas tyttöni, tuletko… tuletko Päiväniemeen?

— Tulen, rakas!

Soitto ja melu heidän takanaan heikkenee nopeasti. Heillä on kummallakin se mielikuva kuin tanssiva Vaskela, tanssiva Kuovikoski kaikkineen painuisi jonnekin, vajoaisi nopeasti hyvin syvälle, maan uumeniin, pohjattomaan syvyyden alhoon. Ja sieltä pyörryttävästä syvyydestä kohosi sammuva valssin sävel kuin raskas huokaus, tuomiolle menevien viimeinen huokaus.

Tanssien se meni tuomiolle, sairas sukupolvi Päiväniemen korkealla rantaäyräällä, vanhan paviljongin luona he katselivat juhannusaamun auringon nousua. Kultaisina sen säteet välähtelivät Hirviselän takaisen kaukorannan vaaroilla.

Paljastetuin päin he seisoivat kuin aamuhartaudessa. Siirin kaunis vaalea tukka on hiukan irtautunut, aamutuulen hengähdys valahutti pitkän suortuvan alas poskelle. Eino pyyhkäisi sen hellävaroen paikalleen, Siiri loi häneen lämpimän katseen, painautui hyväillen hänen kainaloonsa.

Niin seisoivat he toisiinsa nojaten. He olivat molemmat kalpeat yön valvomisesta, mutta heidän sydämensä täytti vähitellen kesäisen sunnuntaiaamun suuri rauha. Ja he tunsivat harrasta kiitollisuutta kohtalolle, kun olivat pelastuneet Vaskelan juhannustanssin pyörteistä.

He eivät vaihtaneet monta sanaa, mutta he tajusivat ilman sanoja kuuluvansa tästä hetkestä lähtien toisilleen. He olivat Kuovikosken vanhan polven ainoat jälkeläiset, heidän pyhä velvollisuutensa oli kulkea uskollisina elämäntovereina toistensa rinnalla.

Uusi sukupolvi oli sairas, mutta heillä oli edessä työ, joka vaati terveitä ihmisiä. Heidän piti luoda uusi kevät vihan raunioille.