language: Finnish

JUHANNUSTANSSI

Romaani Karjalan kannakselta

Kirj.

SIMO ERONEN

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1921.

I.

Vanhassa Päiväniemen herraskartanossa oli aamusta pitäen huisketta ja hälinää. Huoneita puhdistettiin, tomutettiin, huonekaluja siirreltiin ja väiteltiin siitä, missä niiden oikea paikka vanhastaan oli ollut. Talon molemmat nuoret palvelijattaret olivat Päiväniemen perinnäistapoihin tottumattomia, ja niinpä itsensä Matilda rouvan piti heitä jokaisella askeleella neuvoa ja opastaa. Välistä sekaantui leikkiin myös pyylevä emäntäpiika Anna-Stiina. Hänen oikea paikkansa oli kyllä keittiössä, mutta sieltä hän tämän tästä ilmestyi punottavana muihin huoneisiin tuoden mukanaan runsaasti ääntä ja vielä runsaammin leipomiensa, paistamiensa tai paraillaan käristyvien herkkujen lemua.

— Miten te tuon pöydän olette noin vinoon vääntäneet? pauhasi hän ruokasalissa tyttösille. — Niinhän se on kuin lähtisi nurkkaan juosta vilistämään.

— Eihän tämä mitä vinossa ole, väittivät tytöt, jotka olivat juuri levittämässä mahtavaa, huikaisevan valkoista liinaa pöydän katteeksi.

— Sepähän kumma, jottei tämä vinossa ole, kivahti Anna-Stiina tarttuen jo tukevin kourin pöydän toiseen päähän. — Viistoista pitkää vuotta minä olen jok'ikinen jumalanpäivä tätä kattanut ja luulen tietäväni tämän paikan linjalleen.

— Eihän tämä se sama pöytä ole, uskalsi toinen tytöistä vielä vastaan panna. — Senhän kuului räjähtävä tykinkuula särkeneen sirpaleiksi.

Ovelle ilmestyi Matilda rouva ja puheli sovittavasta

— Hyvä Anna-Stiina, ei maksa vaivaa ruveta enää sitä siirtelemään, ei se siitä tule sen paremmaksi. Eivät nämä uudet huonekalut sattuneet entistenlaiset, vaikka tarkat oltiin mitat ja mallit antavinaan.

— No sitä samaahan minäkin, ettei näihin vanhan ihmisen silmä voi mitenkään tottua, päivitteli Anna-Stiina hellittäen sentään otteensa. — Niin vintsottavat ja väntsöttävät kuin olisivat siihen viskomalla viskotut. Ja saatte uskoa minua, Matilda rouva, kyllä Eino maisterin silmäkin erotuksen huomaa. Ei sitä maisteria näillä laitoksilla jutkuteta.

Viimeiset sanansa sinkosi Anna-Stiina jo keittiön ovelta, jonka hän aivan kuin paremmaksi ponneksi vetäisi aika kolauksella kiinni perässään. Kun rauha oli tällä tavoin palannut, siirtyi Matilda rouva kuistikolle järjestelemään sinne kahvipöytää. Siinä puuhassa ollessaan näki hän ikkunasta vanhan Petteri rengin kähmivän puutarhan portilla. Matilda rouva ihan hätääntyi, sysäsi oven auki ja alkoi hoputtaa Petteriä:

— Hyvänen aika, Petteri, johan sinä nyt kokonaan myöhästyt, kun ei sinulla ole edes hevonen vielä valjaissa. Tällä menolla joutuu Eino jalkaisin patikoimaan.

— Niin jottako Eino maisteri joutuisivat jalkaisin patikoimaan? ihmetteli Petteri vallan rauhallisesti. — Eivät ole ennen joutuneet ja tokkopa nytkään joutunevat, jos niinkuin junan mukana matkaa tekevät. Vastahan kello lie ykstoista, ja juna tulee puolikahdelta.

Kello oli tosiaan vasta yksitoista. Matilda rouva ei tahtonut uskoa silmiään, kun hän tämän huomion teki: Semmoista se oli, pitkäksi kävi kauan kaivatun odotus.

Puutarhasta juosta vilistivät kuistikolle punakka, vuosikymmenisen vanha pojan vekara, Anna-Stiinan kielletyn lemmen hedelmä, ja muutamaa vuotta vanhempi tyttönen, sotaorpo, jonka Matilda rouva oli korjannut hoitoonsa läheiseltä Kuovikosken tehtaalta. Lapsilla oli sylit täynnä kukkasia, joita he olivat poimineet nurmikolta ja puutarhan penkeistä. Matilda rouva alkoi lajitella niistä vihkoja ja lähetti lapset noutamaan kukkamaljakkoja kaivolta, johon ne oli viety raittiilla vedellä täytettäviksi.

— Katsokaa vain, hyvät lapset, ettette säre niitä, varoitteli Matilda rouva.

Tämä varoitus tuli myöhään, lapset painalsivat jo kilpaa puutarhaportilla. Siinä he kiireessään olivat vähällä tölmätä kumoon nuoren naisen, joka juuri tuli portista sisään.

Tulija oli sievässä, uudenuutukaisessa sairaanhoitajattaren puvussa. Vartaloltaan oli hän hentonen, käynti notkea ja joustava. Tänään hän näytti kuitenkin rasittuneelta: kävellessä nytkähtelivät pyöreät olkapäät hermostuneesti, hienopiirteisillä kasvoilla oli valvotun yön jättämä kalpeus.

Mutta ilo on itsekäs. Matilda rouva odotti tänään kotiin ainoata poikaansa, ainutta lastaan. Hän vallan säteili ilosta ja piti itsestään luonnollisena, että kaikki muut tekivät samalla tavoin. Niin hän huudahtikin jo hyvän matkan päästä tulijalle:

— Hyvää päivää, pikku rouva kultaseni! Teitte varsin kiltisti, kun tulitte. Ja melkein samassa hengenvedossa, ennenkuin toinen ehti mitään vastata, hän jatkoi:

— Kyllä kai me tänään jätämme ne parantelut sikseen. Meillä on täällä aika kiire, ja sitäpaitsi tunnenkin oloni tällä kertaa paljon paremmaksi.

— Tosiaan, rouva näyttää vallan nuortuneelta!

— Eikös olisi syytä nuortua! Hän tulee tänään, josta olen teille niin paljon puhunut, jonka luulin jo kerran kadottaneeni. Tuskin on minulla ollut tämmöistä ilonpäivää hääpäiväni jälkeen, ja te, kiltti rouva Syväri, saatte olla iloni todistajana. Kutsuinkin teidät tänään oikeastaan vain sitä varten, että olisitte mukana loppuvalmistuksissa. Teillä on niin hyvä maku. Mutta kas, siinähän tulevatkin jo lapset.

He alkoivat asetella kukkia maljakoihin ja menivät sitten niitä kantaen saliin. Sen kalusto oli vasta sinä samana aamuna vapautettu suojaavista peitteistään, joihin se oli ollut käärittynä sodan jälkeisten, vuoden päivät kestäneiden korjaustöiden ajan. Se oli hieno kalusto, rokoko-tyyliä, ja näytti se nyt perinpohjin toimitettuna ja hangattuna vallan uudelta. Matilda rouva tiedusteli ylpeänä:

— No sanokaapas, kiltti ystäväni, miltä täällä nyt näyttää?

Pikku sairaanhoitajatar kehui salin näyttävän vallan suurenmoiselta. Hän pakotti itsensä hymyilemään ja koetti saada äänensä iloiseksi, ettei pahoittaisi Matilda rouvan mieltä.

Tämä kierteli touhussaan ympäri huoneen, kohenteli vähän yhtä ja toista kohtaa puhua laverrellen:

— Niin, tämä huone pelastui verrattain vähällä. Vain muutama kranaatin siru oli lentänyt sisään, ja se rikkoi tuon peilin lasin, mutta siinä on nyt uusi tilalla, ja erotusta tuskin ensinkään huomaa. Tämän kaluston hankki Arvi vainajani hääpäiväksemme. Säästyi edes tämä muisto, jos paljon muuta lie mennyt.

Rouva Syväri oli pysähtynyt muutaman sivupöydän viereen. Hänen katseensa seurasi Matilda rouvan hommia, hänen korvansa kuuli tämän lavertelun ja hän ajatteli. "Tämä on siis hänen kotinsa, ja minä olen täällä! Hyvä jumala, miten minä olen tänne joutunut? Ja hän tulee kotiin tänään!" Hän vilkaisi levottomana rannekelloonsa: "Muutaman tunnin kuluttua on hän näiden seinien sisällä." Hänen kätensä siveli pöydällä olevan valokuva-albumin nahkapäällystää ja hänen aivoissaan vilahti: "Jos avaisi tämän äkkiä, niin siellä olisi varmaan hänen kuvansa semmoisena, kuin hän silloin oli."

Säpsähtäen ja arkana hän vetäytyi kauemmas pöydästä. Matilda rouva toimesi:

— Kas niin, nyt tämä saa olla. Nyt lähdemme tännepäin, niin saatte nähdä miesvainajani työhuoneen ja erään toisen huoneen, joka on koko talon merkillisin. Se huone pelastui aivan ehjänä, vaikka on sinne Kuovikoskelle päin, josta se tuho tuli. Sillä huoneella on oma suojelijansa.

Pikku sairaanhoitajatar seurasi koneellisesti Matilda rouvan perästä. Hän kantoi molemmissa käsissään kukkamaljakkoa ja hymyili herttaisesti, niinkuin laupeudensisaren pitää hymyillä. Se hymy tekee aina hyvää toisille ihmisille, olivatpa sairaita tai terveitä.

Miesvainajansa työhuoneessa Matilda rouva joutui surullisiin muistelmiin. Hän asetti hellin käsin kukkamaljakon pöydälle, järjesteli hellävaroen siinä olevia esineitä ja kertoi väräjävällä äänellä:

— Tämän pöydän ääressä istui rakas Arvi vainajani sinä huhtikuun iltana, kun tultiin häntä noutamaan. Sinne veivät tehtaalle, lupasivat jo samana yönä takaisin kotiin, mutta sille tielleen jäi.

Matilda rouva kuivasi kyyneleensä ja näytti seinällä olevaa miesvainajansa suurennettua valokuvaa. Rouva Syväri pani hyväillen kätensä hänen vyötärölleen ja katseli sivulta hänen harmaata päätänsä. Äkkiä sai hän haiun puristaa tuon harmaan pään käsiensä väliin, hyväillä sitä, sopertaa sen korvaan: "Äiti, äiti!"

Hän säikähti sitä ajatusta. Mutta Matilda rouva jatkoi jo hymyillen kyyneltensä lävitse:

— Eino rakkaanihan se nyt saa periä tämän huoneen. Hänen makunsa on kyllä toinen kuin Arvi vainajani, mutta sittenpähän tehköön mieleisensä muutokset. Eino tahtoo nähdä paljon kaikenlaista tavaraa ympärillään, mutta mitään joutavaa rojua se ei saa olla, sen pitää olla valikoitua. Saattepa itse nähdä, kun tulette ylös Einon omaan nuorenmiehen kammioon.

Rouva Syväri kuunteli Matilda rouvaa ja katseli koko ajan seinällä olevaa kuvaa. Hän ajatteli pettyneenä: "Tuossa ei ole yhtä ainoata hänen piirrettään. Aivan vieras mies."

Viimeisen kukkamaljakon he veivät perällä olevaan kirjastohuoneeseen. Se huone täytti koko peräseinän, oli kokoonsa nähden kapea, mutta näytti sitä pitemmältä ja korkeammalta. Raskastekoiset kirjahyllyt peittivät kaikki seinät lattiasta kattoon asti. Vain vastapäätä korkeata kaksoisikkunaa oli tyhjä paikka, ja riippui siinä hyllyjen välillä vanhanpuoleisen herran muotokuva. Puku oli menneen vuosisadan kuosia, piirteet itseensä sulkeutuneet ja harvinaisen voimakkaat. Näki hyvin, ettei se mies ollut konsanaan kysellyt toisilta, miten hän elämänsä eläisi.

Huone teki kokonaisuudessaan hieman synkän vaikutuksen. Matilda rouva haasteli asetellessaan kukkamaljakkoa pöydälle:

— Totta puhuen minä hieman pelkään tätä huonetta, mutta Eino viihtyy täällä hyvin. Usein hän oleskelee täällä iltakaudet piirustellen karttojaan tällä pöydällä tai penkoen noita paksuja nidoksia, niinkuin mitä aarteita niistä etsisi. No saattaahan niissä ollakin paljon hyviä aarteita, mutta paljon niissä on tomuakin. Minä tunnen niiden ummehtuneen lemun melkein nenässäni, kun Eino palaa täältä muihin huoneisiin.

Rouva Syväri kuunteli toisella korvallaan vanhan rouvan puheita. Hän tarkasteli miltei taikauskoisella uteliaisuudella seinällä riippuvaa vanhan herran muotokuvaa: Siinä mahtoi asua juuri se salaperäinen henki, joka suojeli tätä huonetta.

Äkkiä säpsähti pikku sairaanhoitajatar: Nuo oudot, ensi silmäyksellä melkein tylyt piirteet näyttivät hänestä lientyvän, saavan eloa. Niin, hän näkee niiden takaa nuoren, päivettyneen, komean miehen, joka katsoo syvälle hänen silmiinsä, hymyilee kutsuvasti.

Matilda rouva oli yhä äänessä, kertoili miten hän salaa tomuttaa Einon vaatteista tämän huoneen lemua, salaa, ettei Eino pahastuisi. Ja miten hän välistä pelkäsi hirveästi, että Eino, se poika parka, voisi saada täältä pahoja basilleja keuhkoihinsa.

Pikku sairaanhoitajatar ei kuule Matilda rouvan äidillisiä huolia. Hän näkee näkyjä menneitä… Hän on kaukana, pienessä, uneliaassa maaseutukaupungissa. Sinne on kohtalo viskannut heidät kesäksi. Hänen miehensä on kapellimestarina, kiertelee soittokuntineen ympäristön juhlissa, pitää hauskoja päiviä. Mutta hän saa olla ypöyksin ja hänellä on kuolettava ikävä… Silloin ilmestyy siihen luojan hylkäämään pesään muutamana päivänä joukko iloisia, päivettyneitä metsätieteen ylioppilaita. Niin tulevat kuin pilvistä pudonneina, mistä lienevät tulleet salolta matkareppuineen, kantamuksineen… Ja niiden mukana on hän. He tutustuvat aivan sattumalta kaupungin pienessä puistoravintolassa, jossa on niin ahdasta, että kaikkien siellä kävijäin on melkein pakko toisiinsa tutustua… Ja siitä se sitten alkoi. Sitten hänellä ei ole enää ikävä, hän elää kuin unessa, ei ajattele miestään eikä mitään, on onnellinen, antautuu. Ah, sitä kestää niin vähän aikaa, vain muutaman viikkokauden, mutta siinä on tarpeeksi. Einon käsivarret olivat niin voimakkaat, Einon hyväilyt niin polttavat…

Pikku sairaanhoitajatar seisoo ummistetuin silmin. Hän puristaa vapisevin käsin raskaan tuolin selkämystä, sillä lattia tuntuu soluvan hänen jalkainsa alta. Hänen ruumiinsa vavahtelee kuin kuumeessa. Se on niiden rajujen hyväilyjen muisto. Eino oli tullut salolta, pitkästä yksinäisyydestä…

Pikku sairaanhoitajatar havahtuu ääneen, joka kuuluu aivan hänen korvansa juuressa:

— Hyväinen aika, mikä teille on tullut, kiltti pikku rouvaseni? Tehän olette aivan valkea ja vapisette kuin haavanléhti.

— Ei, ei se mitään! sopertelee hän. — Pieni pahoinvointi vain, mutta se on jo ohi.

— Eipäs se vielä ohi ole, näenhän minä! Teidän kätenne vieläkin vallan vapisevat, rakas lapsi. Tuo synkkä, vanha herra teitä varmaan säikähdytti pahanpäiväisesti. Sen ilme on niin kummallinen.

Matilda rouva pani hyväillen kätensä pikku ystävättärensä kaulalle ja jatkoi:

— Ja kuitenkin, kuitenkin… Rakas Eino poikani on enemmän häneen kuin isäänsä. Se mies kuuluu eläessään olleen niin omituinen. Pappi hän oli nuoruudessaan, mutta sitten hänen oli pakko erota papinvirastaan. Ja tiedättekö, minkä vuoksi hän erosi? Koettakaahan arvata, rakas ystäväni?

Ei, sitä ei rouva Syväri voinut arvata.

— Niin, ajatelkaahan, semmoinen pappi, ja vielä siihen aikaan: oli ryöstänyt toisen miehen vaimon, se veitikka!

Pikku sairaanhoitajatar tunsi sydämensä kutistuvan kokoon ja pysähtyvän, mutta Matilda rouva jatkoi:

— Ja sitten hän heitti papinkaapunsa nurkkaan ja muutti tänne Päiväniemeen. Semmoinen oli hän, Päiväniemen ensimäinen Rautanen. Vanhoilla päivillään oli sitten tullut oppineeksi, kokosi tämän hirveän kirjaston ja istui täällä yökaudet läpeensä. Lienee se katunut vähän pahoja pillojaan. Mutta rakas Eino poikani, hän kunnioittaa isoisänsä muistoa, minä tiedän sen. Vaikka hän muuten onkin aivan toisenlainen luonnoltaan, niin hyvä. Ei hänestä konsanaan olisi sellaiseen.

— Lähdetään, lähdetään pois täältä! kuiskasi rouva Syväri tuskin kuuluvalla äänellä…

Päiväniemen vanha, rehevä puutarha on kukkeimmassa kauneudessaan. Siellä on kukkia ja tuoksua. Sireenit kukkivat, pihlajat kukkivat, omenapuut kukkivat. Nurmikkoa peittää monikirjava kukkaisvaippa, hyvin hoidetut puutarhapenkit ovat parhaassa väriloistossaan. Kaikki kukkivat kilpaa, koko puisto on yhtenä ainoana kukkamerenä. Vanha, siistitty ja uudestaan maalattu Päiväniemen päärakennus näyttää hiukan etempää katsoen suorastaan hukkuvan ja hautautuvan tuon kukkameren untuvanpehmoisiin, hyväileviin aaltoihin.

He kävelevät hiljakseen kukkaisrunsauden keskellä. Rouva Syväri nojaa Matilda rouvan käsivarteen. Hän on yhä vielä kuin unessakävijä, hän siirtelee jalkojaan ja ajattelee: "Kaikki tämä on hänen vastaanottoaan varten. Kukat tiesivät, milloin niiden oikea hetki on käsillä. Siitä näkee, että häntä täällä odotetaan."

Mutta Matilda rouva haasteli:

— Eikös se näytä aika somalta tuo vanha rakennus? Kukapa olisi viime keväänä uskonut, että siitä enää mitään kalua saadaan. Pois olisi silloin Eino vienytkin minut näiltä surunsijoilta, mutta mihinpäs minä vanha ihminen enää voisin lähteä. Niin ruvettiin korjaustöihin, ja minä niistä olen saanut huolehtia, kun Einon yhä piti olla rykmenttinsä mukana. Mutta nyt on Eino lopultakin vapaa ja saa tulla näkemään, mitä vanha äitimummonsa on täällä saanut aikaan.

Taas tunsi rouva Syväri hyvää halua sulkea vierellään kulkeva vanhus syliinsä, mutta samalla hän vilkaisi rannekelloaan ja ajatteli: "Vajaa tunti enää, ja minä olen vielä täällä."

Matilda rouva taitteli penkkien luona suuren kimpun ruusuja. Ne oli hän säästänyt yksistään Einon huonetta varten. Hän valikoi niistä kaikkein tummimman ja kiinnitti sen nuoren ystävättärensä rintaan.

— Tämä on Einon lempiväri, pakisi hän. — Eino pitää tummista ruusuista, ja meidän pitää tänään kantaa hänen värejään.

Takaisin kuistikolle palatessa ajatteli rouva Syväri: "Miksi minä en jo aikoja sitten ole juossut tieheni?" Mutta jalat veivät hänet tahtomattaan Matilda rouvan mukana ylös Einon huoneeseen.

Se oli suuri, matalahko, mutta valoisa huone aivan päärappujen kohdalla. Kalustosta pisti heti silmään valtavan suuri piirustuspöytä. Nurkissa, seinillä ja erikoisilla telineillä oli runsaasti kaikenlaisia metsätieteellisiä työkaluja ja kojeita. Melkein ovenpielessä riippui naulassa suuri metsänkävijän matkareppu. Vielä oli pöydällä, uunin reunustalla, kirjahyllyn päällä ja yleensä jokaisella ulkoilemalla ja korokkeella tavaton määrä kivinäytteitä. Ne oli aseteltu taidokkaaseen järjestykseen ja todistivat varsin kaunopuheisesti huoneen omistajan harrastuksen ulottuvan sillekin alalle.

— Tämmöinen se on Eino poikani huone, haasteli Matilda rouva asetellessaan kukkamaljakkoa pöydälle. — Kauhistava oli täällä sekasorto silloin hävityksen jälkeen. Laki oli romahtanut melkein kokonaan alas ja sotkenut kaikki yhdeksi ainoaksi soraläjäksi. Saatte uskoa, että tein minä vanha äitimummo aikamoisen työn sitä selvitellessäni. Pahin oli urakka etsiä ja valikoida sieltä soran seasta kaikki nuo Einon kivinäytteet. Aina pyrki pujahtamaan vääriä kivenmujuja joukkoon, enkä minä vielä nytkään ole ihan varma, ovatko ne kaikki oikeita.

Matilda rouva ryhtyi huolissaan pitämään vielä viimeistä lopputarkastusta napatakseen mahdollisesti piileskelevät väärät vuohipukit pois valikoitujen laumasta.

Sillä aikaa seisoi pieni sairaanhoitajatar arkana ovipielessä ja silmäili miltei pyhällä hartaudella ympärillään näkyviä esineitä. Monet olivat niistä tuttuja, olisi tehnyt mieli mennä niitä käsin koskettelemaan, hyväilemään. Lopulta hän äkkäsi aivan vieressään riippuvan matkarepun. Hän alkoi salavihkaa, hellävaroen silitellä sen karvapäällystää ja hänelle tuli mieleen valoisa, onnellinen muisto: Eino oli kerran ilvehtiessään ripustanut sen suuren repun hänen selkäänsä. Oh, miten hassunkuriselta hän silloin näytti, ja miten syntisen raskas se oli! Selkä ihan pyrki katkeamaan. Mutta silloin koppasi Eino hänet reppuineen päivineen syliinsä kevyesti kuin höyhenen.

Kevyt onnen punerrus värjäsi pikku sairaanhoitajattaren kasvoja, mutta äkkiä hän muisti missä oli. Hätääntyneenä hän vilkaisi rannekelloaan ja selitti kiirehtien, katkonaisesti hätiköiden, että nyt hänen piti lähteä: Heille odotettiin tänään sairaalaan muuatta heikkoa potilasta, ja hänen läsnäolonsa oli siellä tuiki välttämätön.

Matilda rouva oli kuin pilvistä pudonnut. Eihän voinut olla mitenkään mahdollista, että piti nyt juuri mennä.

— Ei, minä en laske teitä, hyvä, kiltti ystäväni, en laske, vaikka mikä tulisi! Vajaan puolituntisen perästä on Eino täällä, ja nytkö te lähtisitte? Olettehan jo melkein niinkuin saman talon väkeä, jääkää nyt minun onneni ja iloni todistajaksi!

Hänelle kihosivat kyyneleet silmiin, niin hartaasti hän pyysi. Pikku sairaanhoitajatar koetti pysyä lujana. Hän ojensi jo kätensä Matilda rouvalle jäähyväisiksi. Mutta silloin tuntui hänestä kuin huone olisi alkanut nopeasti pyöriä, ja kaikki tutut, rakkaat esineet hyppelivät hänen silmissään. Silloin hän unohti itsensä, kietoi äkkiä käsivartensa Matilda rouvan kaulaan, alkoi suudella häntä hätäisesti silmille, suulle, mihin sattui. Sitä tehdessään hän toisteli sopertavalla äänellä:

— Hyvä!… rakas!…

Ja ennenkuin toinen ehti tointua, oli hän jo livahtanut pois huoneesta. Portaista kuului hänen askeltensa kiireellinen kopina. Seuraavassa tuokiossa vilahti poismenijä jo puutarhaportista lehtokujalle ja hävisi sinne.

Hän juoksi kuin takaa-ajettu. Rutisti toisella kädellään Matilda rouvan antamaa tummaa ruusua rintaansa vasten ja toisteli läähättäen:

— Pois, pois, nopeasti!… Se on mennyt, unohdettu!… Minun pitää paeta, paeta!… kauas!…

Matilda rouva oli syvästi liikutettu nuoren hoitajattarensa äkillisestä hellyydenosoituksesta. Ja hän tunsi nyrpeätä kaunaa kohtalolle, joka saattoi panna ihmiset sairastumaan juuri sinä päivänä, kun hänen rakas Eino poikansa palasi kotiin.

II.

Päiväniemen Eino Rautanen on kotona.

He ovat viettäneet koko iltapäivän kahdeltaan. Äiti on näytellyt ylpeänä ja onnellisena Einolle koko vanhan kartanon ulkoa ja sisältä. Kaikki paikat, jokainen komero, jokainen vanha huonekalu, jokainen vanha ja rakas esine pitää Einon nähdä, niinkuin ne olisivat korvaamattomia kalleuksia. Kalleuksia ne ovatkin, äiti kertoilee väsymättä, milloin ja mistä ne kukin ovat taloon tulleet, mitä muistoja niihin liittyy. Eino on ehkä monasti ennen kuullut nämä kertomukset, mutta ei haittaa, hän kuuntelee mielellään niitä uudelleen. Silloin tällöin hän silittää hyväillen äitinsä harmaata päätä, ja silloin sulaa Matilda rouvan sydän onnesta ja hellyydestä. Oi, hän rakasti niin paljon poikaansa.

Illan tultua he istuivat Einon huoneen ulkoparvekkeella. Siitä on verraton näköala etelään, länteen ja lounaaseen leviävän suuren Hirviselän yli. Sen suuret ja pienet vehmaiset saaret uivat iltaruson kultaamalla ulapalla kuin onnellinen, äidinylpeyden paisuttama sorsaemo poikueilleen. Päiväniemen kylää kaakon puolelta reunustavan metsäkannaksen takaa kuuluu Kuovikosken kohina. Sieltä kohoaa korkealle puiden yli Kuovikosken tehtaan vasta korjattu savupiippu.

Matilda rouva kertoili:

— Se on yhtä päivää vanhempi tuo savupiippu kuin sinä, Eino rakkaani. Te olette nyt kahdenkymmenen seitsemän ikäisiä molemmat. Paljon saivat isäsi ja Falkman vainaja nähdä puuhaa, ennenkuin tuo piippu saatiin kohoamaan. Ja kun siihen sitten viimeinen tiilikivi oli muurattu, synnyit sinä seuraavana päivänä. "Siinäpä tuli palkinto ponnistuksista!" nauroi isäsi. — Niin, pitihän minunkin jotain tehdä, kun he laittoivat moisen ihmepiipun. — "Sinä, rakkaani, voitit kilpailussa!" sanoi isäsi eikä herennyt sinua katselemasta. Sinä potkit jo niin miehekkäästi ja näytit kieltäsi, vaikka olit isäsi mielestä niin naurettavan pikkuinen.

Eino kohensi lämmintä villahuivia äitinsä hartioille.

— Ja siitä lähtien, jatkaa Matilda rouva, — siitä lähtien minä olen aina uskonut, että sinun kohtalollasi on jotain yhteistä tuon tehtaanpiipun kanssa. Kun sinä olet kaukana poissa, muistan sinua joka kerran, kun satun vilkaisemaan tuonne tehtaalle päin. "Hyvin ovat Einon asiat!" iloitsen silloin sydämessäni, kun piippu näkyy paikallaan. Mutta silloin viimeisenä kauheana yönä, kun te hyökkäsitte tähän kylään, silloin minä säikähdin hirveästi. Me olimme vavisten kyhjöttäneet koko yön kellarissa. Joka puolella rätisi ja räiskyi. Sitten aamun valjetessa alkoi hiljetä, ja silloin kömpi vanha Petteri ylös katsomaan, miltä siellä näytti. "Kartanolle on käynyt huonosti", kertoi hän palatessaan, "ja tehtaan piippu on keskeltä katkennut ja romahtanut alas." — "Nyt meni Eino rakkaani", jysähti silloin sydämessäni. Melkein taisin mennä tajuttomaksi. Mutta jo hetkisen perästä olit sinä miehinesi siinä kellarin suulla ja vedit meidät raukat päivän valoon.

— Näetkös siitä, äiti, minulla oli sentään vähän parempi onni kuin tuolla tehtaanpiipulla, hymyili Eino.

— Niin oli, jumalan kiitos, mutta en minä hyvään aikaan tahtonut uskoa silmiäni, että sinä siinä olit. Se sinun outo pukusikin, ensi kerran näin sellaista.

— Ja se taisi olla vielä hiukan epäsiisti silloin! nauroi Eino. —
Olimme melkein koko yön konttailleet tuolla pellon ojia pitkin.

Hyvän hetken katseli Matilda rouva ihaillen poikansa, päivettynyttä, tummahkona hohtavaa poskea ja sanoi sitten melkein arastellen:

— Se saisi olla jo lopussa! Pelkäsin aina sinut kadottavani, niin kauan kun kannoit sitä pukua. Ja siitäkö pelosta vai mistä lie johtunut: aina näytit sinä minusta hiukan vieraalta sotilastakissasi. Muut kaikki sitä ihailivat, mutta ei minun vanha silmäni siihen voinut tottua.

— Sinun silmäsi oli aivan oikeassa, äiti kulta, en minäkään siihen pukuun konsanaan tottunut. Katselen kyllä varsin mielelläni hyvin puettuja sotilaita, mutta oma olemukseni sotilastakin sisään puristettuna tuntuu minusta melkein naurettavalta. Se lienee veressä, meitä Rautasia ei kai ole luotu sotilaiksi. Hyvän sotilaan ensimäinen ja tärkein avu on oppia ihailemaan omaa ulkonäköään. Minä en siihen oppinut, ja niin alkoikin koko sotilaselämä väsyttää minua sanomattomasti.

— Nytpä saatkin olla täällä aivan omissa oloissasi ja levätä kyllältäsi! Ei vanha äitimummosi sinua pahasti häiritse.

Ethän sinä, rakas äiti, milloinkaan minua häiritse, kun eivät vain muut häiritseisi. Ja tämän kesän tahdon pysyä syrjässä kaikesta, koetan päästä tasapainoon.

Niin päätteli Päiväniemen nuori isäntä. Mutta Matilda rouvalla oli vielä paljon kertomista viime kesän jälkeisistä tapahtumista: Tehdas oli jo korjattu ja pantu käyntiin muutama kuukausi sitten. Ja siellä olivat nyt kerrassaan uudet miehet asioiden etunenässä, johtaja uusi, apulaisinsinööri uusi, kaikki uusia, enimmäkseen nuoria miehiä. Vanhat nukkuivat nurmen alla, siellä olivat Falkman ja siellä Arvi rinnakkain. Toiset saivat jatkaa heidän työtään. Lääkärikin oli tullut uusi, ja uusi oli myös sairaanhoitajatar. Se oli niin herttainen ihminen, kävi häntäkin parantelemassa. Saisipa Eino itse nähdä, että se pikku rouva oli kerrassaan harvinainen, niin sievä, niin hyväsydäminen ja vaatimaton.

Eino kuunteli äitinsä tarinoita. Hän oli jo aiemmin ohimennen kuullut Kuovikosken tehtaan uudesta johtajasta. Se oli niitä sota-ajan nousukkaita, kaikkein kuuluisimpia, mutta nimen hän oli unohtanut. Hän tiedusti sitä äidiltään.

— Rönkä on hänen nimensä, insinööri Pentti Rönkä. Semmoinen on elävän ja harvinaisen toimekkaan näköinen mies.

— Onko hän jo ennättänyt käydä täälläkin? ihmetteli Eino.

Oli käynyt muutama päivä sitten. Ja siitäpä Matilda rouva muistikin, että uudella johtajalla oli ollut Einolle tärkeä tiedonanto tuotavana: Hänet oli viikko sitten pidetyssä ylimääräisessä yhtiökokouksessa valittu johtokuntaan isävainajansa tilalle.

— Minut johtokuntaan? pääsi Einolta.

— Niin, johtaja Röngän esityksestä, jotta hänellä olisi täällä joku paikkakunnan oloja tunteva, jonka kera voisi neuvotella.

Eino pureskeli vaieten huuliaan: Niin, niin, tietysti se oli tapahtunut hänen esityksestään, kenenkäs muun! Mennä kietomaan toista asioihinsa kysymättä, tahtoiko tämä vai ei. Se oli tosiaan semmoisen nousukkaan tapaista, siitä tunsi miehen.

Hän oli sydänjuuriaan myöten harmistunut, mutta koetti hillitä kiehuvaa sisuaan, ettei kokonaan pilaisi vanhan äitinsä onnentunnelmaa. Hän vain sanoi:

— Mutta tiedäthän sinäkin, äiti, ettei se tehdashomma ole minua konsanaan innostanut. Miten minä siis voisin hänelle neuvoja antaa missään asiassa? Paremmin olisivat tehneet, kun olisivat etsineet toisen miehen, sopivamman.

Kyllä hän tiesi sen, Matilda rouva, oli jo sanonut samaa johtaja Röngälle. Oli kertonut, ettei Eino tähän asti ole tehtaasta suuria välittänyt, ja nyt pitäisi Einon levätä muutama kuukausi rauhassa. Mutta johtaja Rönkä oli selittänyt tarvitsevansa nyt juuri hänen alansa asiantuntijaa. Tuli kai pian uudelleen lähemmin aikeitaan selvittämään.

Ne aikeet eivät Einon mieltä kiinnittäneet. Vielä vanhan äitinsä levolle mentyä hän hyvän aikaa mietiskeli uuden johtajan päähänpistoa, ja se alkoi hänestä tuntua miltei sopimattomalta pilanteolta. Kun ei vain hänen vaalinsa takana olisi vielä joku syrjätarkoitus: se lurjus tahtoi saada hänestä, kokemattomasta miehestä selkänojan, jonka turvin saattoi täällä sitten mielensä mukaan mellastaa. Tosiaan tämä mies tuntui olevan nykyaikainen, niinkuin hänestä oli kerrottu, melkein liian nykyaikainen. Mitähän hänen isoisänsä aikanaan olisi sanonut, jos tällä tavoin uppo-outo tungettelija olisi tullut hänen kaulaansa länkiään sovittelemaan.

Eino naurahti hieman katkerasti: Parasta, ettei ajatellut isoisää nykypäivinä!

Jo seuraavana päivänä johtaja Rönkä tuli Päiväniemeen, tuli hienolla, upouudella autollaan, koko esikuntansa mukanaan. Tämän esikunnan muodostivat apulaisinsinööri Viherluoto ja ensimäinen kassööri, kamreeri Silvan, ainoa henkiin jäänyt vanhan polven edustaja Kuovikosken tehtaalla. Esikuntaa täydensi muhkealla tavalla kamreeri Silvanin vaimo Siviä Silvan, välttämätön koriste kaikkialla, missä Kuovikosken puuhiomoa piti asiaankuuluvalla loistolla edustaa.

Ihmeekseen Eino Rautanen huomasi, ettei johtaja Rönkä oikein vastannut sitä hahmoa, jonka hänen mielikuvituksensa oli tästä uudesta tulokkaasta muovaillut. Uusi johtaja oli mukiinmenevä herrasmies, hieman lihavahko tosin nuoreen ikäänsä nähden, mutta verevät kasvot, joita koristi lyhyt musta leukaparta, olivat varsin eloisat ja miellyttävät.

Asiansa osasi hän myös ajaa koulitun maailmanmiehen luontevuudella. Eino Rautanen oli panssaroinut itsensä tuiman ottelun varalta, mutta ottelusta ei hyvään aikaan näyttänyt tulevan mitään. Johtaja Rönkä puheli pelkkiä kohteliaisuuksia, tahtoi nähdä talon uusittuja huoneita, joiden viihtyisästä kodikkuudesta hän oli jo etukäteen kuullut herrasväki Silvaneilta. Matilda rouva oli herkkä tämäntapaisille imarteluille. Hänen toimelias kätensä, hänen hyvä makunsa ja lempeä sydämensä olivat luoneet tämän kodin viihtyisyyden. Ei ollut synti, jos hänellä oli pikku heikkoutensa, jos hänen korvansa mielellään kuuli valikoiduin sanoin lausutun kohteliaisuuden.

Matilda rouvan miesvainajan huoneessa vakuutti johtaja Rönkä tuntevansa miltei pyhää kunnioitusta näiden sitkeiden tienraivaajien muistolle. Ja hän lisäsi vilpittömän avomielisesti, lyöden Eino Rautasta olalle ja siirtyen vakavasta äänilajista puolileikilliseen:

— Mitä me olemme heidän rinnallaan: sattuman oikkujen, säännöllisestä kulustaan harhateille ryöpsähtäneen elämänvirran pinnalle heittämiä! He loivat pääomia sitkeällä ponnistelulla, me leikittelemme välistä vallan olemattomien pääomien tyhjillä paperi-arvoilla, imaginaariluvuilla, joiden aikaansaamiseen ei ole monta hikipisaraa huolinut pusertaa.

Hän puhui tosiaan vilpittömästi, hän ei kieltänyt omaa uskontunnustustaan, jonka hän oli poikkeusajan yllätyksistä rikkaalla seikkailijataipaleella elämänohjeekseen muovaillut.

Eino Rautasta hiukan ihmetytti vieraansa tuttavallinen avomielisyys: "Mihin se tuolla pyrkii?" kysyi hän itseltään. "Mikä uhkapeluri tämä on, kun levittää heti kaikki korttinsa nähtäviksi?" Hänellä puolestaan ei ollut halua niitä katsella. Hän ei milloinkaan näytellyt omia korttejaan, pitäkööt muutkin omansa piilossa!

Insinööri Rönkä olisi kerran vauhtiin päästyään kai jatkanut samaan suuntaan, mutta puhevuoron anasti odottamatta rouva Siviä Silvan. Tällä loistavissa höyhenissä upeilevalla kaunottarella oli tärkeä uutinen päiväniemeläisille: Johtaja Falkman vainajan leski tyttärineen oli myös joku päivä sitten saapunut Kuovikosken yläpuolella olevaan huvilaansa.

— Ja ajatelkaa, yhtä kyytiä Berlinistä asti, jossa ovat viime keväästä lähtien asuneet! Niin oli koti-ikävä hopun pannut, tänne veti entisille olinsijoille.

Tämä tieto oli iloinen yllätys Matilda rouvalle. Falkmanit olivat vuosikymmenien ajan olleet päiväniemeläisten parhaita perheystäviä.

— Saamme siis vielä me vanhat leskimummot nähdä toisemme, haasteli hän surumielisesti hymyillen. Osatovereja oltiin entisinä onnenpäivinä, hupa on niitä aikoja yhdessä muistella.

— Ja me uudet tulokkaat toivomme pääsevämme uuden onnenajan osatovereiksi, pisti johtaja Rönkä leikillisesti tarjoten kohteliaana käsivartensa talon emännälle.

Rouva Siviä Silvan oli kertonut uutisensa enemmän nuorta Rautasta silmälläpitäen. Hän antoi tälle lisätietoja alentaen äänensä varsin tuttavalliseksi ja hymyillen paljon merkitsevää hymyä:

— Neiti Falkmanista on tullut hieno nainen. Suru on vaikuttanut häneen varsin edullisesti, ja ehkä Berlinin elämä myös. Siellä kuuluvat nykyään niin paljon tanssivan, ja lie muitakin kahleita hiukan löysätty.

— Niin kertovat!

— Ah, pääsisipä tästä kerran sinne lennähtämään! huokasi rouva Silvan haikealla kaipauksella. Hänen sataa kiloa lähentelevä painonsa ei estänyt hänen haaveksimasta uuden, nuorentavan elämän lähteistä, jotka siellä kaukana kumpuilivat niin ylitsevuotavina.

Salissa kiintyi johtaja Rönkä tarkastelemaan vanhoja maisemamaalauksia, joita riippui seinillä varsin runsaasti.

— Teillä on hieno vanhan polven taidemaku, imarteli hän Matilda rouvalle. — Te rakastatte ehyttä kokonaisvaikutusta.

— Niin, me olemme, hiukan vanhoillisia. Eino kyllä kerran osti muutamia uudempia tauluja, mutta kun hän oli kokonaisen päivän niille paikkaa etsinyt, luopui hän koko puuhasta. Eivät ne soveltuneet näiden joukkoon, saivat mennä arpajaisvoitoiksi.

— Olivatko ne maisterin ostokset sitä kaikkein uusinta lajia? tiedusteli johtaja Rönkä Einon puoleen kääntyen.

— Ei lähimainkaan! selitti Eino naurahtaen. — Niissä minun ostoksissani oli vielä puitakin maisemien koristeena, mutta puuthan ovat jo monen mielestä vanhanaikaista ylellisyyttä. Riittää, kun sukii sinne tänne luurankokäsivarsien tavoin harottavia juuria.

— Ja kuitenkin, kuitenkin minä pidän sentapaisista maalauksista, innostui johtaja Rönkä selittämään. — Juurien esille kiskominen on uutisraivaajan työtä, nämä maalarit ovat uutisraivaajia. Heidän maalauksiaan ei ymmärretä, hyvä, mitäs siitä ymmärtämisestä niin väliä! Ymmärrämmekö me muuten elämää? Eikö se ole enimmäkseen salattujen yllätysten kirja? No niin, nämä maalarit eivät anna mitään havainnollista kuvaa mistään, he antavat vain hämäriä aavistuksia, houkuttelevat meitä juuri niille salattujen yllätysten poluille. Minä seuraan heitä empimättä, minua vetää heidän mukaansa seikkailun viehätys. Minä en välitä siitä tiestä, jota kehutaan koetelluksi, minä harppaan siltä pois tahallani, isken ensimäiseen sattumaan. Siinä voi olla aarre kätkettynä!

— Ah, te puhutte kauniisti, johtaja Rönkä, aarteen etsijä tahtoisin minäkin olla! huudahti rouva Silvan pianon äärestä, jonne hän oli päätynyt nuoren insinööri Viherluodon kera nuotteja selailemaan.

Hän puhui totta, rouva Siviä Silvan, hän tahtoi olla aarteen etsijä. Hän olikin etsinyt niitä kaiken ikänsä kiitettävällä ahkeruudella. Rouva Siviä Silvan oli omasta mielestään kovan kohtalon marttyyri. Hän oli syntynyt suureksi taiteilijaksi, mutta pääkaupungin väärään suuntaan kehittynyt taidearvostelu oli kohdellut hänen ensiaskeliaan kylmästi. Niin murtui hänen raukan sydän, ja epätoivossaan hän lahjoitti sen vertavuotavan sydänparan jo niihin aikoihin hieman kaljupäiselle kamreeri Silvanille. Kuovikoskelle jouduttuaan rouva Siviä Silvan kantoi marttyyriuttaan arvokkaalla alistumisella. Eikä hän kätkenyt hyljeksittyjä kykyjään vakan alle. Hän näytteli kaikissa mahdollisissa iltamissa ja hyväntekeväisyysjuhlissa, lauloi romansseja ja kansanlauluja jokaisessa tarjoutuvassa tilaisuudessa. Hänellä oli laaja sydän, siltä riitti sisarellista ohjausta jokaiselle uudelle tulokkaalle, joka Kuovikosken tehdasalueelle ilmestyi. Nyt riiputti hän jo hameensa helmoissa apulaisinsinööri Viherluotoa. Samoin oli hän ennen riiputtanut monia muita, toisia lyhemmän, toisia pitemmän ajan.

Tällä kertaa näytti alku hyvin lupaavalta. Nuori, kaunismuotoinen, vielä hiukan ujosteleva apulaisinsinööri oli silminnähtävästi pahoin pikeytynyt hyvään hengettäreensä. Hän oli istunut soittamaan, ja rouva Silvan lauloi. Apulaisinsinöörin korvat punottivat, hänen sormensa vapisivat koskettimilla, ja hän hengitti ahnaasti ylitseen kaartuvan, paisuvan poven pyörryttäviä, salattuja tuoksuja, kun rouva Silvan kiirehtimättä valikoi uusia nuotteja.

Kamreeri Silvan oli nykyisin jo kokonaan kaljupäinen, hiukan hermostunut herra. Hän heitti vihaisia syrjäsilmäyksiä taiteilijapariin päin. Hänen valitettava puolensa oli, ettei hän konsanaan osannut antaa oikeata arvoa vaimonsa taiteilijalahjoille. Hän oli omaksunut tässä kysymyksessä pääkaupungin taidearvostelijain väärän makusuunnan.

Eino Rautanen ei voinut olla itsekseen hymyilemättä nähdessään rouva Silvanin uuden valloituksen. Hän oli itse kerran viheriässä nuoruudessaan nauttinut kokonaisen kesäkauden rouva Silvanin alkeisopetusta ja saanut kestää kamreeri Silvanin vihaisia syrjäkatseita. Siitä oli jo vuosia vierähtänyt, kamreeri Silvan oli jo unohtanut kaunansa. Hän ja Eino Rautanen olivat nykyään hyvällä jalalla, kamreeri luki nuoren Rautasen luonnolliseksi liittolaisekseen, tavallaan myös onnettomuustoverikseen.

Johtaja Rönkä tiedusteli Matilda rouvalta, miten hänen tehtaalta ottamansa turvatti menestyi. Hän oli rouva Syväriltä saanut kuulla, että täällä oli yksi orpo saanut äidillisen hoivan.

— Kiitos, se menestyy erinomaisesti, se on niin herttainen ja kiltti lapsi! Liisu on hänen nimensä, rouva Syvärin kaima. Saattepa tuossa paikassa tutustua minun pikku Liisuuni!

Ujosteleva tyttönen ilmestyi Matilda rouvan kutsumana saliin ja kiersi niiaten jokaisen vieraan luona. Johtaja Rönkä silitteli hänen päätään ja puheli:

— Hyvä, kun edes sinä tyttöseni löysit kodin! Paljon niitä on siellä vielä kodittomina.

Hän kertoi rouva Syvärin kanssa monasti niiden kohtalosta keskustelleensa. Tunsihan rouva Rautanen sen kiltin sairaanhoitajattaren?

— Josko minä hänet tuntisin! huudahti Matilda rouva silmät säteillen.

— Niin, hän olisi valmis ottamaan myös orpokodin ylijohdon, kun olisi vain huoneisto. Mutta tiedättehän, millainen se nykyinen sairaalakin on: vähäpätöinen huvilarakennus, ei tilaa edes sairaille, ei kunnon asuntoa hoitajille, saati sitten orvoille. Rakennuspuuhiin pitäisi viivyttelemättä ryhtyä.

Eino Rautanen, joka pakisi kamreeri Silvanin kanssa, oli tähän asti vain toisella korvallaan seurannut äitinsä ja johtaja Röngän keskustelua. Mutta johtaja Röngän viimeiset sanat havahduttivat hänet, hän äkkäsi hyökkäyksen odottamatta alkaneen, ja hän oli aseeton. Ei hänen huolinut kuin salavihkaa vilkaista äitinsä puoleen tullakseen vakuutetuksi: Orpo tyttönen oli siirtynyt kasvattiäitinsä viereen. Matilda rouva veti hyväillen häntä lähemmäksi itseään, kuunnellen samalla pelkkänä korvana ja silmissään lämmin innostuksen loiste johtaja Röngän hyväntekeväisyyssuunnitelmia.

Ja näin ylivoimaisen alkuotteen kerran saatuaan toimi johtaja Rönkä ripeästi. Liikoja sanoja tuhlailematta hän alkoi kehitellä suunnitelmiaan: Uusi sairaala olisi rakennettava ja orpokoti sen yhteyteen tai paremmin läheisyyteen. Työväen asunnot olisivat myös uusittavat, niitä kun oli paljon tuhoutunut tehtaan valloituksessa, ja loputkin olivat siinä aivan jaloissa, kaiken muun tiellä. Juuri sellainen asuntokurjuus piti vireillä tyytymättömyyttä, kasvatti uutta kapinahenkeä. Hän oli kuullut jo entisen johdon suunnitelleen työväen asuntojen ja sairaalan siirtämistä alemmas jokivarrelle, ja sitä suunnitelmaa pitäisi nyt ruveta kiireesti toteuttamaan, mutta siinä työssä hän tarvitseisi asiantuntijan avustusta. Hän kääntyi suoraan nuoren Rautasen puoleen:

— Sitä varten olen rohjennut vedota maisterin apuun, minä outo aloittelija. Ehkä maisteri joskus joutoaikanaan tulisi hiukan silmäilemään, soveltuuko maanlaatu siellä alhaalla asuntotarkoituksiin. Vaikka aluksi löydettäisiin vain sairaalan ja orpokodin paikka, sillä niiden rakentaminen ei siedä enää viivytystä.

Matilda rouva nyökytteli päätään ja huudahteli lämmenneenä:

— Tietysti, tietysti Eino tulee! Pitäähän niille sairaille ja orporaukoille saada koti.

Hän likisti hellästi pikku Liisua ja jatkoi:

— Sinulla, rakas lapseni, on täällä koti, mutta niiden toisten pitää myös saada koti, ja rouva Syväristä tulee heille hyvä äiti.

— Niin, hänestä tulisi orpojemme äiti, säesti johtaja Rönkä. — Ja entisen, viisaan johdon suunnitelmien täytäntöönpanohan tässä vain on oikeastaan kyseessä, ei mitään muuta.

Tosiaan johtaja Rönkä ei paljon vaatinut. Tahtoi vain jatkaa edeltäjien työtä ja oli ajatellut, että maisteri olisi lähin mies häntä outoa aloittelijaa tässä tehtävässä avustamaan.

Maisteri ei pannut vastaan, lupasi tulla aivan lähipäivinä uuden sairaalan ja orpokodin paikkaa etsimään. Johtaja Rönkä pudisti kiitollisena hänen kättään ja puheli hyvästellessään:

— Minä en erehtynyt teistä, uskon yhteistyömme antavan kauniita tuloksia.

Sillä tavoin ajoi Kuovikosken tehtaan uusi johtaja Päiväniemessä asiansa, sovitti länkensä nuoren Rautasen kaulaan.

Matilda rouvan mielestä oli johtaja Rönkä maailman rakastettavin mies. Hyvä kaitselmus oli hänet tänne lähettänyt rakkaan Arvi-vainajan ja vanhan Falkmanin elämäntyötä jatkamaan.

Nuori Rautanen ajatteli: "Mikähän uusi ihmelöytö se rouva Syväri oikeastaan lienee?" Nimi tuntui oudolta, haetulta, mutta äiti oli siihen ihastunut, ja hänet pantiin sille rakentamaan sairashuonetta ja orpokotia. Johtaja Rönkä oli ovela mies, ehkä oli sopinut koko juonen jo etukäteen sen laupeudensisarensa kanssa. Eikä auttanut vastaan pyristellä, sait komennon, tottele!

III.

Iltapäivällä teki nuori Rautanen vanhan Petteri rengin opastamana kävelymatkan Päiväniemen pienille, mutta hyvässä kunnossa oleville viljelyksille. Sieltä palatessaan hän huomasi jo hyvän matkan päähän lehtokujalle puutarhaportilla seisovan, papurikon parivaljakon vetämän landau-vaunun. "Kas vain, Falkmanit ovat liikkeellä!" hykähti hän ilostuneena ja kiiruhti askeliaan.

Niin olikin asia, rouva Falkman tunnettiin joka paikassa papurikosta parivaljakostaan ja upeasta ajopelistään. Tällä ajopelillä oli oma historiansa: Rouva Bertha Falkman oli syntyään saksalainen, ja juoru kertoi, että hänen isänsä, muuan berliniläinen vanhan polven virkamies, oli antanut tämän ajoneuvon tyttärelleen ainoaksi myötäjäislahjaksi. Hän oli itse aikanaan omistanut pienen maakartanon, mutta sitten köyhtynyt eikä voinut enää upeata landau-vaunuaan käyttää. Mutta hän oli käytännöllinen mies ja ajatteli: "Vävypoikani on tehtaan tirehtöörinä siellä kaukaisessa maassa. Donnerwetter, tehtaan tirehtöörille, jos kenelle, soveltuu erinomaisesti parivaljakon vetämä landau-vaunu!" Niin sai tytär landaun myötäjäisikseen, ja rouva Falkman hoiti hyvin myötäjäislahjansa. Joka kevät se uudestaan maalattiin ja kiilloitettiin, se säilyi ikuisesti uutena. Se oli kaunopuheinen vertauskuva omistajansa uskollisesta sydämestä.

Päiväniemeläisiin oli rouva Falkman erikoisesti kiintynyt. Tässä talossa oli hän tuntevinaan tuulahduksen oman kaukaisen lapsuuskotinsa ilmapiiristä. Siellä ilmapiirissä oli hän nyt kokonaisen vuoden viettänyt, ja heti sieltä palattuaan hän tietysti tahtoi ilahduttaa päiväniemeläisiä vierailullaan.

Hän oli tullut tyttärineen. Tämä tytär, Siiri Falkman, oli jo portilla nuorta Rautasta vastassa ja tervehti iloisesti:

— Sieltähän se tulee Päiväniemen uusi isäntä viljelyksiään tarkastamasta!

Nuori Rautanen kohotti hattuaan ja naurahti: — Ei auta, pitää tarkastaa, vanhan palvelijan mieliksi!

He puristivat pitkään ja lämpimästi toistensa käsiä. He olivat aina olleet hyviä ystäviä, ja nyt oli heidän ystävyyttään lujittamassa vielä yhteisten perheonnettomuuksien jälkimuisto. Molempien isät nukkuivat viimeistä untaan samassa veljeshaudassa. Se on luja jälkiside, rakkaiden vainajien yhteinen kuolinkumpu, se vetää jälkeenjääneiden kohtalot aivan kuin saman tähden alle. Sen tunsivat nuori Rautanen ja Siiri Falkman pitkän erossaolon jälkeen entistä elävämmin, siksi jälleennäkemisen ilo oli molemmin puolin sydämellinen.

Siiri Falkman oli kookas, vaaleaverinen nainen. Hän oli äskettäin täyttänyt kaksikymmentäkaksi vuotta, ja niinpä hänen solakan vartalonsa muodot olivat juuri saavuttaneet parhaalleen puhjenneen elämän kukkeuden. Liikkeissä ilmeni pehmeää joustavuutta, täyteläistä suloa, jonka nuori Rautanen heti ensi silmäyksellä pani merkille. Se oli uutta, ennen oli Siiri Falkmanin esiintyminen tehnyt häneen hiukan huolimattoman, poikamaisen vaikutuksen. "Hän on nähtävästi aika paljon tanssinut!" vilahti nuoren Rautasen aivoissa. Yhtä edullinen muutos oli tapahtunut Siirin kasvonpiirteissä: hieman itsepintainen, vallattoman kulmikas alaleuka oli pyöristynyt, hienoa hipiää värjäsi kypsyyteensä puhjenneen elämän lämmin hohde. Laajareunaisen hatun alta näyttivät Siirin kasvot aivan kadehdittavilta. Tosiaan olivat suru ja Berlinin elämä saaneet ihmeitä aikaan.

Siiri Falkman kertoi, että he olivat tehneet toivioretken kuovikoskelaisten veljeshaudalle, ja niin poikkesivat paluumatkalla myös Päiväniemeen.

— Saimme kuulla, että teillä on talo taasen uudessa kunnossa ja sinäkin olet juuri palannut kotiin. Pitihän teitä rientää tervehtimään!

— Se oli hyvin, kiltisti tehty! Ja äitisi… ovatko he tuolla sisällä?

— Eivät he siellä ole, nauroi Siiri. — Tiedäthän sinä äidin, hän on jo ehtinyt tarkastaa Päiväniemen uusitun kartanon ulkoa ja sisältä, ja nyt he ovat Päiväniemen viljelyksillä, niinkuin sinäkin! Tuonne he menivät kartanon taa Matilda tädin ryytimaalle.

— Onpas se menoa! Äitisi on siis täydelleen toipunut Kuovikosken kauhujen jäleltä?

— No niin hyvin, kuin vanha ihminen semmoisten kolahdusten jälkeen enää voipi toipua. Hyvässä hoivassa sai siellä äiti raukka olla sukulaispiirinsä keskuudessa.

— Eivätkös ne ainaiset levottomuudet siellä liian usein verestäneet
Kuovikosken jälkimuistoja?

— Eivät sanottavasti. Äidin sukulaiset elävät siellä Berlinin huvila-alueella, ja siellä saatiin olla melkein rauhassa. Minä vain jouduin muutaman kerran pienelle seikkailulle Berlinistä palatessani, mutta äiti sai siitä tietää vasta hyvän aikaa jälkeenpäin.

Naureskellen Siiri kertoi seikkailunsa: Mellastavat kommunistit, oikeat moabitilaiset olivat napanneet hänet kiinni, vieneet panttivangikseen. — Mutta enhän minä heidän panttinaan ollut paljon arvoinen. Kun intin olevani ulkomaalainen, päästivät vapaaksi. Sain vielä oikein saattajan kotimatkalle!

Siiri heilautti niskojaan, ja hänen kasvoillaan vilahti vallaton, poikamainen ilme. Siitä tunsi entisen Siirin, itsepäisen, koirankujeisiin alati valmiin.

— Taisit sinä sentään alussa vähän hätääntyä? nauroi Eino. — Eivätkö ne
Moabitin ritarit ole jotenkin hiomattomia?

— Eivät ne ole lähestulkoon semmoisia kuin Kuovikosken punaiset. En tiedä, mutta minä sain sen vaikutuksen, kuin eivät ihmiset siellä veljessodassakaan osaisi vihata niinkuin meidän punaiset. Ei niiden silmissä näkynyt sitä raskasta, toivottoman synkkää leimua, joka voi melkein panna veren pysähtymään.

— Ehkäpä sitä katsetta hieman lauhdutti sinun ulkomaalainen olemuksesi! Ja saatat olla myös oikeassa. Katsos, meidän punaiset soittelivat aivan välittömästi itämaisten nuottien mukaan, ja muutenkin meillä ollaan vielä askel lähempänä noitarumpujen ja shamaanien aikakautta. Meillä muuttui veljesviha tavallaan loveenlankeemiseksi, ja se vaati verisiä uhriorgioita.

Rouva Falkman kantoi vielä syvää surupukua. Hän oli painunut kokolailla kumaraan, ja hänen heikko näkönsä oli entisestään huonontunut. Hän tervehti Einoa melkein kuin omaa, kauan kaivattua poikaansa, otti sitten lornjettinsa ja tarkasti hänet kiireestä kantapäähän.

— Niin on, niin on, kuten olen aina sanonut, haasteli hän päätään nyökytellen. — Vanhan pastori Rautasen piirteet tulevat yhä selvemmiksi. Ei, Matilda rakas, ei Arvi vainajalla näytä olevan hänessä, paljon osuutta!

— Se on kai se taannehtiva hyppäysteoria, täti hyvä! pisti Eino.

— Mikä lie se teoria, mutta niin vain monasti meille elämän antajille käy. Ei Siirikään minua paljon muistuta, vieraiksi jäämme me lihalliset vanhemmat.

Rouva Falkman oli käytännöllisyyden perikuva. Hän oli jo täysin unohtanut jälleennäkemisen viljavat kyyneleet, ottanut perinpohjaisen selon Päiväniemen uusista oloista ja tarrasi nyt yhtä suurella innolla Kuovikosken asioihin. Einon vaali puuhiomoyhtiön johtokuntaan häntä erikoisesti innostutti, hän puheli tuohtuneena:

— Se on oikein, vallan oikein, että sinä jouduit sinne! Niitä sietää pitää tarkoin silmällä, ei tiedä mitä ovat miehiään ne uudet tulokkaat.

— Minusta on uusi johtaja hyvin miellyttävä mies, puolusteli Matilda rouva.

— Saattaa olla miellyttävä, mutta ei silmälläpito siltä haitaksi ole. Hyvät ystävät, me olemme vielä paljon vastuussa siitä, miten siellä asiat rupeavat sujumaan.

Hän oli tosiaan entinen, parantumaton rouva Falkman, kiintynyt sydänjuuriaan myöten entiseen kotimaahansa, mutta vähintään yhtä lujasti myös Kuovikosken puuhiomoon.

Juotiin kahvia puutarhassa, ja siinä syventyivät vanhat rouvat pitämään oikein yhteistä perheneuvottelua Kuovikosken orvoista ja vaivaisista. Siiri pyysi Einoa kävelylle Päiväniemen rantaan.

— Kaikki muut ovat jo tarkastaneet Päiväniemen maita, pitäähän minunkin vuorostani se tehdä! ilkamoi hän.

Päiväniemen rantaan vie lehtokuja, samanlainen kuin kyläntielle. Sen kahden puolen leviävät lihavat apilaspellot, ja aivan niemen nenään, lehtokujan päähän on aikanaan jätetty kaunis metsätylvö, joka nyt on muhkea puistikko. Päiväniemen ensimäinen Rautanen sen raivasi ja istutteli kävelypaikakseen; sinne korkealle rantaäyräälle hän rakensi soman paviljongin, jonka verannalla hän kesäiltaisin kuunteli Hirviselän aaltojen yksitoikkoista, unettavaa iltalaulua. Se ensimäinen Rautanen rakasti paljon yksinäisyyttä.

He kävelevät verkalleen vanhojen riippakoivujen ja kukkivain pihlajapehkojen alla. Iltapäivä on hyvin lämmin, mutta siellä siimeksessä ja läheisen veden hengessä tuntuu vilpoisalta. Siiri on syventynyt kertomaan kuluneen talven taide-elämästä Berlinissä. Oli hän käynyt ahkerasti oopperassa ja teattereissa, välistä myös kevyemmissä huvittelupaikoissa. Siellä huviteltiin niin paljon, ihmiset koettivat unohtaa, monet näyttivät siinä myös aika hyvin onnistuvan.

Siiri kertoo kiirehtimättä, harkitusti. Nuori Rautanen kuuntelee sanoen vain silloin tällöin lomaan jonkun merkityksettömän lauseen. Hänen korviaan hyväili miellyttävällä tavalla Siirin tasainen, älykäs kertomatapa ja lämmin ääni. Koko Siirin olento huokuu selittämättömän voimakasta lämpöä, joka kiehtoo Einon aisteja. Hän tarkastelee sivultapäin Siirin pyöreitä olkapäitä, upeaa kaulaa ja kypsyneitä, täyteläisiä rintoja, jotka selvästi kuultavat ohuen, avokaulaisen puseron aukosta. Niin, siinä oli hänen rinnallaan, hänen kätensä ulottuvilla kypsyyteen puhjennut elämä, sen jokainen solu haastoi suuria lupauksia. Se ei enää riehahdellut epävakaisesti, haparoiden, se uhkui tyyntä, antautuvaa odotusta. Einon aivoissa vilahti… "Hänestä tulisi varmaan hyvä äiti!" Hän hämmästyi itsekin tätä mielijohdettaan, ei hän ole tähän asti sentapaisia avuja naisista hakenut, muu on häntä vetänyt niiden pariin. Mutta siitä mielijohteesta ei hän enää päässyt, vaan alkoi itsetiedottomasti sitä seurata: "Rajua, kypeniksi polttavaa intohimoa hänessä ei ole, mutta hänellä on paljon lämpöä, ja hänellä on uskollinen sydän!" Ja Einon mielestä oli verraton asia, että Siiri tosiaan oli sellainen.

Siiri kertoi Berlinin uudesta ihmeestä, Reinhardtin teatterista, joka oli laitettu entiseen sirkusrakennukseen. Olihan Eino siitä lukenut sanomalehdistä?

Kyllä, kyllä hän oli siitä lukenut, tietysti hän oli lukenut — Einolla oli vain hyvin hämärä mielikuva siitä, mitä Siiri oli juuri kertonut, mistä hänen olisi pitänyt lukea.

— Ja ajatteles, innostui Siiri selittämään, — näyttämö on siinä keskellä, aivan kuin sirkuksessa. Alussa se tuntuu vähän hassulta: mitähän tästä tulee? Mutta ihme tapahtuu, kun syttyy näyttämövalaistus. Ei siitä oikein pääse selville, mistä se valaistus tulee, mutta se on tenhoava. Ympärillä on pilkkosen pimeä, ja siinä keskellä karkeloivat, leikkivät salaperäiset valot, välistä silmiä häikäisten, välistä kaukaisina, kutsuvina virvatulina lepattaen. Se on sitä uutta näyttämötekniikkaa, ja paljon sillä on ihailijoita…

Niin, ihailijoita… tietysti Siirillä oli ihailijoita! jatkaa Eino ajatusjuoksuaan. "Hitto vie, sehän olisi pölkkypää, joka ei Siiriä ihailisi!" Kaikki oli Siirissä uutta, uutta! Entinen Siiri Falkman oli mennyt, minne lie mennyt. Onnea matkalle, ja lämmin kiitos hyvästä toveruudesta! Uusi Siiri oli tullut, tehkää portit avaroiksi hänen sisälle käydä!… Hämmästyen nuori Rautanen muisteli heidän entistä suhdettaan: Hän oli aina kohdellut Siiriä hiukan ylemmältä astuimelta, suojelevasta niinkuin mukiinmenevää tyttöleuhkaa kohtelee naismaailmaa kokenut mies. Niin ennen, nyt se ei kävellyt! Sukkelaan alas sieltä astuimelta, tässä tulee toiset toimitukset! Huilut soimaan ja symbaalit helisemään, hiton kapellimestari! Anna puikkosi heilua! Ja valaistus, sen pitää olla häikäisevä, lumoava, sillä tulija ei ole mikään jokapäiväinen naisen heilakka! "Hänestä tulee hyvä äiti!"

— Ja voitko kuvitella, huudahti Siiri innostuneena, — kun ne on ottaneet uuden tavan siellä teattereissa: Kaikki kantavat mukanaan suuret paketit voileipiä, ja niitä ne sitten syödä natustelevat näytännön aikana. Kaikkialta pimeästä katsomosta kuuluu hiljaista käärepaperin rapinaa ja varovaista hammasten narskutusta. Ja oopperassakin ne syövät, aivan ensi-illan yleisö! Väliajalla on koko katsomo aivan samassa siivossa kuin sali ennen meidän lastenjuhlassa lahjojen jakelun jälkeen: joka paikassa rutisteltuja, tallattuja käärepapereja. Liehän se säästäväisyyttä, mutta en minä siitä oikein pitänyt…

Eino selvittelee edelleen entistä suhdettaan Siiriin: Kolmisen vuotta sitten he olivat selvästi huomanneet vanhempiensa pyrkivän siihen, että heistä tulisi mies ja vaimo, Rautasien ja Falkmanien yhteisen sukutarinan jatkajat. Kas, siinäpä se olikin! Se nostatti tietysti heidät vaistomaiseen vastarintaan, esti heidän lähentymistään. Hän ei tahtonut nähdä Siirissä muuta kuin hyvän toverin, jota sopi kokeneempana hiukan ohjata. Ja Siiri alistui siihen, alistui napisematta… Niin, se oli se entinen Siiri, tämä uusi Siiri Falkman oli toista! Ei sopinut enää semmoinen vääryyden teko, Siiri oli paremman arvoinen ja odotti tyynenä sitä mikä hänelle kuului… Mitäs hän kertoikaan?… niin, se entinen oli jäänyt lastenjuhlaan syödä natustelemaan voileipiä! Ja hän oli tullut, tullut. "Kas vain, siinä on pienen pieni luoma, tuossa rintojen välissä!" Tietysti sen siinä piti olla. Se oli soma merkki, tienviitta, jota ei profaani silmä älynnyt. Sen piti olla valittu ja armoitettu, joka sen salavihkaisen vihjauksen oivalsi! "Eijaa, hänestä tulee hyvä äiti!"

Siiri kysyy Einolta jotakin, mutta Eino ei kuule hänen kysymystään. Siiri lopettaa kertomuksensa, sitäkään ei Eino huomaa. Siiri katsahtaa häneen hiukan ihmeissään ja huudahtaa:

— Mutta ethän sinä, Eino, ensinkään kuuntele, mitä minä kerron!

Nuori Rautanen havahtui:

— Minäkö?… kyllä, kyllä minä kuuntelen, hyvin tarkasti! Jatka vain, sinä osaat niin hyvin kertoa!

— Enpähän jatka! Sanopas, mistä minä viimeksi kerroin, sitten nähdään.

— Mistäkö viimeksi? Siitä… siitähän se oli, kun siellä lastenjuhlassa syödä natusteltiin voileipiä!

Siiri purskahti helisevään nauruun.

— Näinhän minä, ettet sinä minua kuuntele. Minä kerron ja kerron, muka suuren maailman uutuuksia, ja sinä vain haaveilet omia haaveitasi! No, ehkäpä ne ovatkin viehättävämpiä…

— Anna anteeksi, Siiri! sanoo Eino sovittavalla äänellä, — kyllä minä sinua kuuntelin enkä muuta haaveillut. Mutta katsos, Siiri… sinun ääneesi on tullut uusi sointu… semmoinen hienon hieno nyanssi… ja sitä pitää kuunnella aivan erikoisella tavalla!

He ovat pysähtyneet kukkivan pihlajapehkon alle. Siiri hypistelee hattunsa reunaa raapivaa kukkaviuhkaa sormillaan. Einon katse seuraa hänen paljastuvan käsivartensa liikettä, ja hän toistaa:

— Eikös niin, Siiri, sinä annat anteeksi, vaikkapa joku sana livahti korvani ohi. Sinua minä joka tapauksessa kuuntelin!

— No, pitäneehän sinua uskoa, sanoo Siiri luoden häneen lämpimän katseen. — Sinä olet aina ollut minulle rehellinen!

Hän taittoi hypistelemänsä kukkaviuhkan ja ojensi sen Einolle.

— Saat tämän vielä sovinnon merkiksi! Antaisin mielelläni ruusun, jos olisi!

— Kiitos, minä pidän tämän toistaiseksi! Voimmehan sitten sopivassa tilaisuudessa vaihtaa tämän pantin ruusuun… tai johonkin muuhun.

Vanha paviljonki oli vielä hyvässä kunnossa. Sen seiniä peittivät yltympäriinsä köynnöstävät muratit, ja sen ympärillä kasvoi suuria, lihavia lehtikuusia. Pyöreine kupukattoineen ja omituisine rakennustyyleineen se näiden kuusten keskessä muistutti Engelin tyylistä hieman harhautunutta, lelukokoon kyhättyä maalaiskirkkoa.

Kyläläisten kesken kutsuttiinkin sitä Päiväniemen kappelikirkoksi, ja vanhat tarinoivat, että virkaheitoksi joutunut pastori Rautanen oli sen muka rakentanut sielunsa rauhan vuoksi. Siellä hän oli yksinäisyydessään, muista salaa toimittanut papillisia menojaan. Monet väittivät iltaisin järvellä soudellessaan omin korvin kuulleensa paviljongista hiljaista messun hyminää. Sitä oli kuultu pitkät ajat vielä pastori Rautasen kuoltuakin. Vainajan rauhaton sielu siellä yhä kesken katkennutta kutsumustaan täytti.

He tarkastelevat paviljonkia joka puolelta, nousevat sitten verannalle ja kurkistavat ikkunasta sisään. Paljon siellä ei ole nähtävää: nurkassa avonainen takka, vanha puutarhakaluste ja peräseinällä haalistunut, hirvenajoa esittävä vesivärimaalaus, jonka sulkahattuiset, korskuvilla konkareilla ratsastavat pyssymiehet ovat kankaan rypistymisen vuoksi joutuneet varsin hullunkurisiin asentoihin. Muuan näyttää olevan tipahtamaisillaan satulastaan ja ojentaa pyssyään suoraan hirven kintereillä samoavaan koiraparveen, aivan kuin nämä olisivat syypäät hänen onnettomuuteensa.

Maalausta katsellessaan kertoi Siiri naureskellen:

— Tiedätkös, Eino, siellä Berlinissä minä hyvin usein muistelin tätä paviljonkia. Siellä oli meidän huvila-alueella vanha hautausmaa, ja siellä pieni kappeli, jossa kävimme usein, kun äidin sukulaisten perhehauta oli aivan siinä kappelin seinävierellä. Ja eikös se ole hassua, joka kerran siellä kappelissa tuli tämä paviljonki mieleeni! Mahdollisesti se ulkoapäin muistutti vähän tätä, ja niin minä en päässyt siitä mielikuvasta, että alttarin yläpuolella olevan Kristus-kuvan paikalla olisi pitänyt olla tuo hullunkurinen maalaus noine koirineen ja onnettoman näköisine pyssymiehineen. Olin minä jotenkin huono hartauden harjoittaja!

— No tuskin sitä sinulle niin suureksi synniksi luetaan! Minä ainakin olen sinulle, Siiri, hyvin kiitollinen, kun edes siellä kappelissa muistelit meidän kaukaista Päivänientä. Ja sehän onkin oikeastaan paljon, kun semmoisessa paikassa muistellaan!

Hän tarjosi käsivartensa Siirille ja jatkoi:

— Katsos, miten hymyilevältä Hirviselkä näyttää! Pian on juhannus käsissä, ja silloin poltetaan tässä rantaäyräällä taasen kokkovalkea. Sinä tulet tietysti silloin meille, eikös niin, Siiri? Ei kutsuta ketään muita, vanhukset vain ja me kahdeltaan!

Siiri lupasi tulla, ja kun hän ajatteli, että he olisivat juhannusyönä aivan kahdeltaan, tunsi hän oudosti hyväilevää, värisyttävää odotusta.

Heidän palatessaan istuivat vanhukset yhä samalla puutarhapenkillä, johon olivat jääneet. Jo portille heidät voi nähdä lehvien lomitse. Siiri pysähtyi ja viittasi päivänvalollaan sinnepäin.

— Katsos, Eino, siellä he istuvat vielä samalla paikalla! Heillä näyttää olevan paljon puhumista toisilleen.

— Arvattavasti sitä heillä riittää!

— He ovat niin paljon vanhettuneet molemmat, ja he näyttävät niin yksinäisiltä tuolla penkillään! sanoi Siiri hiljaa.

Tosiaan vanhat äidit näyttivät hyvin yksinäisiltä. Niin istuivat he siellä kuin kaksi haaksirikosta pelastunutta, jotka meren maininki on vieraan maan rantakivelle heittänyt. Siellä he puhelivat keskenään, päät yhteen kumartuneina, mitä lienevät huoliaan haastelleet.

Ja äkkiä juolahti Einon mieleen: "Kun eivät vain mummo parat pitäisi siellä taasen neuvoa, miten nuo nuoret saataisiin yhteen suostumaan!"

Hän naurahti mielijohteelleen ja katsahti Siiriin. Siiri naurahti myös ja laski katseensa alas. Arvasi kai Einon ajatuksen.

Ja seuraavassa tuokiossa kysyi Eino itseltään: "Miten olisi, eikös noille mummo paroille pitäisi kerran tehdä mieliksi? Hartaasti kai sitä toivovat!"

Siiri katseli maahan, mutta hänen kasvojaan värjäsi kaunis puna. Se oli kuin aamun ensimäinen, autereen läpi väräjävä rusoitus. Nähtävästi hän myös ajatteli: "Niin, hartaasti ne kai sitä odottavat!"

Eino seisoi aivan Siirin rinnalla ja piteli vielä Siirin käsivartta kainalossaan. Se käsivarsi tuntui hiukan värisevän, ja siitä virtasi hyväilevä lämpö hänen ruumiiseensa. Hän katseli Siirin kypsyyttä uhkuvaa olentoa, hänen katseensa liukui taas aivan itsestään Siirin kaulalle ja siitä pikku luoman opastamana povelle. Sieltä kuulsivat täyteläiset rinnat, vaaleaan puseroon oli ilmestynyt kaksi kosteaa juovaa niiden alle. Siellä poven piilossa oli lämpöä, ja sieltä ne piilopaikastaan tuntuivat kilpaa kuiskuttelevan: "Niin, miksi ei tehtäisi kerran niille mieliksi? Me puolestamme olemme valmiit, eikä Päiväniemen Rautasien suku meihin häviä!"