IV.
Nuori Rautanen oli väsymykseen asti samoillut Kuovikosken tehtaan alapuolella pitkin jokivarsia haeskelemassa sairaalan ja orpokodin paikkaa. Tehtaalle palatessaan hän oli huonolla tuulella, sillä retki oli ollut tulokseton: asuntotarkoituksiin, vielä vähemmän sairaalalle sopivia tonttimaita ei siellä alhaalla ollut.
Sattui iltavuoron vaihto, kun nuori Rautanen joutui tehdasalueelle. Häntä vastaan purkautui tehdasrakennuksen portilta suuria työläisjoukkoja, jotka tiheänä laumana, poudan paahtamalta tieltä kohoava pölypilvi mukanaan, kiirehtivät juoksujalkaa eteenpäin. Pakoon ne näyttivät pyrkivän tuota taakseen jäänyttä rakennusta. Useimmat kai olivat syvimmässä sisimmässään sitä mieltä, että se oli hirviö, joka leikitteli julmaa leikkiään heidän poloisten kustannuksella. Aika-ajoin se nielaisi heidät sisäänsä, imi pitkillä lonkeroilla heidän hikeään ja vertaan, jotka nesteet se sitten ovelalla tavalla mynttäsi heliseväksi kullaksi ja kustansi sillä kapitalismin herkkupöydissä isännöivien syntiset nautinnot.
Nuorta Rautasta vastaan purkautuvassa joukossa oli vähän vanhemman polven työväkeä. Vain siellä täällä hän huomasi tuttavan naaman, jonka omistaja ohimennessään, aivan kuin toisilta salaa, kosketti hätäisesti hattunsa reunaa. Useimpien katse näkyi hipaisevan hänen keltaisia nahkasäärystimiään, ja se katse ei ollut hyväilevä. Keltaiset säärystimet olivat Kuovikoskella huonossa huudossa, syvällä tuhan alla kytivät vielä veljesvihan jäljet.
Kosken niskassa olevaa patoa myöten vie komea silta Kuovijoen toiselle rannalle. Siellä on korkealla rantaäyräällä konttorirakennus ja siitä vähän matkan päässä kauniissa petäjikkömetsikössä tehtaan virkailijain huvilatyyliin rakennetut asumukset.
Johtaja Röngän komean huvilan verannalla tapasi nuori Rautanen kaksi pöytäkuntaa korttipeliin syventyneitä herroja, joukossa kaksi upseeria. Siviilimiehet olivat painostavan helteen vuoksi kiskoneet takit pois yltään, ja kaikki maistelivat ahkerasti viskyä ja soodavettä saadakseen edes sisäisen kuumuuden hiukkasen viilentymään.
Isäntä raivasi nuorelle Rautaselle tilan omassa pöydässään ja toimitti esittelyn:
— Tohtori Hilli, Kuovikosken tehtaan uusi lääkäri; kapteeni Änkilä, sotasaaliin huoltajia; kapteeni Conrad, hänen entisen preussilaisen majesteettinsa henkijääkäreitä, ja tämä viimeinen… te kai tunnettekin vanhastaan?
— Tunnetaan, erinomaisesti!
Se viimeinen oli hovineuvos Liebermann, Kuovikosken naapuruudessa olevan Vaskelan hovin kantatilan ja kartanon omistaja.
Nuoren Rautasen uusista tuttavista oli tohtori Hilli hyvinvoipa, joviaalisen näköinen mies, suupielessä pikimusta sikari, jota hän näytti nauttivan enimmäkseen pureskelemalla. Johtaja Rönkä selitti tämän miehen vastustavan itsepintaisesti yleistä asevelvollisuutta, vaikka hän ulkonäöstä päätellen oli niin tuiki vaarattoman näköinen kansalainen.
Kapteeni Änkilä oli pitkä, komea upseeri. Rauhanaikaiselta kutsumukseltaan hän oli insinööri, ja muisteli nuori Rautanen Helsingissä kuulleensa hänen nimeään mainittavan muutaman, aikanaan suurta huomiota herättäneen avioerojutun yhteydessä. Ehkä se oli saattanutkin hänet miekkamieheksi, mutta nyt olivat vanhat liikemiesvaistot vetäneet hänet tänne Itä-Suomeen, jossa hyvää huoltoa kaipaavaa sotasaalista oli niin tavattomia määriä.
Johtaja Röngän vieraiksi olivat upseerit saapuneet kaupungista juuri vähän ennen nuoren Rautasen tuloa, ja kiiruhti isäntä tälle ilmoittamaan, että pian saataisiin voileipäpöytä. Sitä ennen piti vain huuhdella pahinta matkapölyä pois kurkuista.
Toiseen pöytään päin viittasi johtaja Rönkä vain kädellään: Siellä piti isännyyttä kamreeri Silvan, ja hänen vastapelaajakseen oli ilveilevä kohtalo sovittanut rouva Silvanin nykyisen suojatin, apulaisinsinööri Viherluodon. Siipimiehinä oli pari nuorempaa konttoristia. Tässä pöydässä oli bismarck-peli päässyt juuri parhaaseen vauhtiin. Se oli kamreeri Silvanin lempipeli, ja olisi ollut synti tunkeutua sen kulkua kättelyillä häiritsemään.
Isännän pöydässä pelattiin pokeria. Johtaja Rönkä ei rakastanut pitkäveteisyyttä missään hommassa, ja korttipelissä se hänen mielestään oli kaikkein vähimmän paikallaan. Ikävät ihmiset olivat keksineet hirvittävän pitkäveteisiä korttipelejä, jotka melkein vetivät vertoja hovioikeuden pöytäkirjoille. Molemmat puuduttivat yhtä paljon yleisinhimillistä edistystä, ja olisi niiden laatijoita johtaja Röngän käsityksen mukaan oikeastaan pitänyt rangaista kuritushuoneella.
— Sinä arvelet siis, että kuritushuoneisiin pannaan vääriä ihmisiä, huomautti tohtori Hilli tarkastellen miettiväisenä korttejaan.
— Niin pannaankin enimmäkseen, itsenäisesti ajattelevia, aloitekykyisiä ihmisiä! Ikävän pitkäveteisyyden tukipylväät eivät voi sietää niiden vilkastuttavaa seuraa ympärillään.
— Tuo sinun teoriasi on epäilemättä hyvin alkuperäinen, huomautti kapteeni Änkilä sivellen kauniita viiksiään, joilla hän elämänsä varrella oli tehnyt paljon useampia valloituksia kuin terävällä miekallaan. — Valitettavasti se teoria johdonmukaisesti toteutettuna saattaisi viedä hiukan yllättäviin tuloksiin. Sen mukaan kai punaistemme pääpukarienkin pitäisi kävellä vapaina, sillä kieltämättä näillä miehillä oli aloitekykyä. Vai mitä, eikö ollut?
— Sen aloitekyvyn laita oli vähän niin ja näin, puuttui puheeseen tohtori Hilli. — Ei meidän punakapina ollut mikään meikäläisen aloitekyvyn hedelmä, se oli vain itämaisten tapahtumain jäljittelyä. Ja mitä punaisten johtajiemme itsenäiseen ajatteluun tulee, niin siitä ei voi paljon puhua. Sitä sallitaan heidän joukossaan suunnilleen yhtä paljon kuin nykyisissä, yleisen asevelvollisuuden luomissa miljoona-armeijoissamme.
— Mitä, eikö meillä ajatella itsenäisesti? protesteerasi saksalainen kapteeni. — Meidän Hindenburg, eikö hän ole itsenäisesti ajatteleva, suuri yksilö?
— Epäilemättä, mutta yksi suuri Hindenburg vahvistaa vain sääntöä, selitti tohtori rauhallisesti. — Onhan todistamatta selvä asia, ettei koko nykyinen sotilaskasvatuksemme, kasarmielämä, joukkomarssit, äkseeraaminen, yhä yksitoikkoisemmaksi muuttuva univormu, tähtää muuhun kuin itsenäisen ajattelun, yksilöllisyyden alaspainamiseen, laumavaiston kasvattamiseen. Mikäs mahti miljoona-armeijat koossa pitäisi, jos niiden keskuudessa sallittaisiin omintakeista ajattelua, ja siinähän se juuri on nykyisen militarismimme tuhoisin vaikutus ihmiskunnan kehitykseen. Kansojen tervein aines tottuu komentoa tottelemaan; kuka jää luovaan työhön, johon ei kukaan komentoa anna? Ja sosialistit… nehän väittävät vastustavansa yleistä asevelvollisuutta, militarismia, mutta todellisuudessa he ovat siltä lainanneet kaikki laumojensa koossapitomenetelmät: Heidän järjestönsä, liput, mielenosoituskulkueet… ei tarvitse olla erikoinen nero huomatakseen, että kaikki tuo on vain sotilaskomennon apinoimista. Todellisuudessa he ovatkin alusta pitäen olleet militarismin suurimpia ihailijoita, mutta ei tuo heidän ihailunsa yksinään olisi kyennyt, tätä suunnattoman raskasta järjestelmää pystyssä pitämään. Ehkä olisivatkin kansat jo aikoja sitten heittäneet sen tuskastuneina niskoiltaan, jollei sotilasunivormu, tuo nykyisen sotilashengen verrattain karu tunnuskuva ja symbooli, nauttisi niin jakamatonta suosiota naismaailmassa. Nykyisen militarismin lujin tukipylväs on nainen!
Hän pureskeli sikariaan, kohentausi hiukan mukavampaan asentoon ja selitti aikovansa luoda lyhyen katsauksen siihen osuuteen, jota tämä nykyisin univormuksi nimitetty vaatetus on eri aikoma näytellyt kansojen elämässä. Kun johtaja Rönkä arvasi, että oli tulossa tavallista perinpohjaisempi esitelmä, ryhtyi hän siinä lomassa tiedustelemaan nuorelta Rautaselta tämän tarkastusmatkan tuloksia.
— Ei kannata puhua niistä tuloksista, ei siellä mitään kunnollisia rakennusalueita ole. Joen tuolla puolen ulottuvat Päiväkylän maat melkein rantaäyrääseen asti. Tällä puolen olisi vähän runsaammin tilaa, mutta se on vesiperäistä alamaata. Niittymaiksi se ehkä kelpaisi, mutta jos sinne sairaala rakennetaan, tulee pian selvä sinne viedyistä potilaista. Siinä missä vesilätäkkö loppuu ja alkaa kuivaperäinen maa, siinä on raja. Katsokaas tästä!
Hän työnsi kortteja syrjään, levitti mukanaan olevan kartan pöydän reunalle ja näytti siitä lyijykynällä.
— Kaikki tuo Kuovikosken maa on vesilietettä, kuten itse näette! Tässä vieressä olisi aivan verratonta rakennusaluetta, valitettavasti se on vierasta.
— Ja kenen maata se on?
— Eiköhän lie Vaskelan hovin maata, tämän herra Liebermannin, jollen erehdy.
— Onko tämä teidän maatanne, herra Liebermann? tiedusteli johtaja Rönkä työntäen karttaa Liebermannin nenän alle ja näyttäen kynällä.
— Jaa, mikäs tuo on tuossa?
— Sekö? Jokihan se on, perhana, Kuovijoki tietysti!
— Jaa, jahah, jokihan se on siinä, ja tuossa on nähtävästi raja. Kyllä kai se sitten siitä lähtien lienee Vaskelan maita. Minä muistelen, että sen pitäisi niin olla.
Johtaja Rönkä naurahti halveksivasti ja katseli hyvän hetken Liebermannin sileäksi hangattua naamaa. "On siinäkin muuan viinuri, ja joutunut kohtalon armosta tilanomistajaksi!" ajatteli hän. Tosiaan Liebermann muistutti hiukan elähtänyttä viinuria: hänellä oli huolellinen jakaus keskellä päätä ja alamainen ilme väsähtäneellä naamallaan. Johtaja Rönkä teki nopeasti johtopäätöksensä: "Herra Liebermann harjoittaa maanviljelystä pääasiallisesti kaupungissa klubitoveriensa seurassa ja herra Liebermann on usein rahapulassa." Se sopi mainiosti! Hän työnsi uudestaan kartan Liebermannin nenän ja korttien väliin.
— Kuulkaahan, herra Liebermann, kun te satutte oleman tämän maa-alueen isäntä, teette tietysti meille naapurin palveluksen. Me tarvitsemme tästä pienen alan rakennustonteiksi, aluksi vain mitättömän tieran, sitten myöhemmin ehkä vähän runsaamminkin. Ja me maksamme tinkimättä, se on selvä!
Johtaja Röngän esitys saattoi Liebermannin pahempaan kuin pulaan. Moneen kertaan anteeksi pyydelleen hän alkoi selitellä, että olisi niin mielellään tehnyt pyydetyn palveluksen. Valitettavasti tuli pyyntö liian myöhään, hänellä oli Vaskelan kauppa parhaillaan tekeillä: Kunta halusi ostaa Vaskelan pikkutiloiksi, yhteismetsäksi ja miksi lie halunnutkin.
— Ja kartanoon ne kuuluvat aikovan sairaalaa ja vaivastaloa. Johan se kauppa on kuukauden ajan ollut tekeillä, mutta ei siitä oikein valmista tule! Epäröivät ja tinkivät, tinkivät ja epäröivät, juoksevat pitämässä tarkastuksiaan, riitelevät välillä kokouksissaan ja taas uudestaan juoksevat.
Nämä olivat yllättäviä uutisia johtaja Röngälle. Hän pureskeli vaieten huuliaan ja liikahteli levottomasti tuolillaan, kuin olisi se äkkiä käynyt hänelle sietämättömän epämukavaksi. Hän oli ollut Kuovikoskella vasta kolmisen viikkoa, ja se aika oli mennyt muihin asioihin perehtymiseen. Mahdollisesti hän oli ohimennen kuullut Vaskelan myyntihankkeesta, mutta se asia ei ollut hänen mieltään kiinnittänyt. Nyt se alkoi kiinnittää, häneltä oli pääsemäisillään hiljainen vihellys: He olivat tosiaan joutumassa kauniisti pihtiin, kunta aikoi maineen piirittää heidät joka puolelta, niin ettei päästäisi hengittämään. Sama kunta, jonka kera heillä muutenkin oli alituisia rettelöitä. Ei sovittu yhteisestä sairaalasta, ei yhteisestä lääkäristä, ei mistään.
Pelin kulku unohtui johtaja Röngän mielestä, vaikka hän näytti hyvin syventyneenä tarkastelevan korttejaan. Hän erehtyi pitämään patapamppua jokkerina, ilmoitti rotevan panoksen ja hävisi. Hermostuneesti naurahtaen hän viskasi setelit pöydälle, tarttui lasiinsa ja nielaisi siitä pitkän siemauksen. Se rauhoitti, hän muuttui kädenkäänteessä huomaavaiseksi isännäksi.
— Ettehän te maista mitään, maisteri Rautanen! huudahti hän. — Ette te juo, peli ei näytä teitä huvittavan, mikä teillä on mielessänne?
Nuori Rautanen selitti, että hänen oikeastaan olisi pitänyt lähteä. Hän oli luvannut äidilleen pistäytyä kotimatkallaan sen sairaanhoitajattaren puheilla.
— Se on kuulemma hoidellut äitiä, ja nyt se on jo monena päivänä laiminlyönyt käyntinsä!
— Ahaa, vai jo tekin! nauroi johtaja Rönkä. — Se sairaala vetää nykyään nuoria miehiä, pian kai alkavat pyrkiä kilpaa sinne potilaiksi!
Nuori Rautanen vakuutti, ettei hän vielä sitä vetävää magneettia tuntenut, vaikka oli siitä paljon kuullut äidiltään. Asian puheeksi tultua hän kysyi kuitenkin, kuka semmoisen harvinaisuuden oli tänne toimittanut.
— Tätä tohtoria saamme hänestä kiittää, selitti johtaja Rönkä. —
Nähtävästi he ovat vanhoja tuttavia.
— Ja mikä hän on oikein alkujaan? tiedusteli kapteeni Änkilä, jonka valpasta korvaa tohtorin esitelmä ei kyennyt niin tarkoin vangitsemaan, ettei se olisi heti kaapannut toisaalta tulevia uutisia, kun oli kysymys kauniista naisesta. Ja hän oli niissä asioissa perinpohjainen, hän halusi heti saada edes pienen vihjauksen kysymyksessä olevan naisen menneisyyteen. Oli hyvä olla asioista selvillä, kaiken varalta.
Mutta johtaja Rönkä ei tiennyt sitä selvitystä antaa, hän turvautui tohtoriin.
— Hei, kuulehan mies, tohtori! Keskeytäpäs vähän sitä esitelmääsi, sinulta kysytään tärkeitä asioita!
Tohtori Hilli oli ennättänyt selvitellä univormuksi nimitetyn vaatetuksen historiaa jo kunnioitettavan taipaleen. Hän oli valaissut zuluneekerien ja Austraalian alkuasukkaiden sotisovat, joihin kyllä ei kuulunut vaatetusta, mutta jotka siitä huolimatta olivat varsin originelleja rengasnenineen ja monenmoisine tatueerauksineen. Ne tarjosivat epäilemättä paljon enemmän mielenkiintoa kuin nykyisten kulttuurikansojen yksitoikkoinen kenttäharmaa. Samoin oli sotaisten intiaaniheimojen univormu vyöhön ripustettuine päänahkarykelmineen, räikeävärisine maalauksineen ja sulkapäähineineen mielenkiintoinen. Siinä oli eläviä vertauskuvia, ja epäilemättä se hyväili intiaanikaunottaren silmää ja sydäntä. Tohtori oli juuri selvittelemässä Xerxeen miljoona-armeijan univormumalleja, joita hänen muistossaan oli sievoinen, väririkas kokoelma. Hän rypisti kulmiaan, kun hänet keskeytettiin, otti sikarin suupielestään ja tiedusti, mistä oli kysymys.
— Teepäs välillä näille herroille selkoa miellyttävämmistä asioista! Tässä ollaan uteliaita tietämään, mistä sinä oikein olet sen laupeudensisaresi keksinyt?
Kysymys ei näyttänyt oikein miellyttävän tohtori Hilliä. Kuivasti hän ilmoitti tutustuneensa rouva Syväriin muutamassa kaupungin yksityissairaalassa.
— Ja mikä hänen miehensä on ollut… tai on?
— Hänen miehensä? musikantti luullakseni, kiertelevä kapellimestari tai jotain sentapaista… harvinaisen pitkätukkainen miehen roikale. Rouva taisi olla aikanaan hänestä pääsemättömissä!
Nämä tiedot annettuaan tohtori Hilli katsoi selostaneensa rouva Syvärin entisyyttä tarpeeksi. Hän jo kääntyi kapteeni Conradin puoleen, mutta silloin kysyi odottamatta nuori Rautanen:
— Ja hänen miehensä… se musikantti… oliko hänen nimensä Syväri?
— En luule olleen! sanoi tohtori päätään kääntämättä.
Nuori Rautanen oli saanut tarpeeksi tietää. Hän ajatteli: "Kiertelevä kapellimestari ja harvinaisen pitkätukkainen!" Se sopi, sopi erinomaisesti! Vanhat muistot alkoivat elpyä, hän muisteli Liisun kerran ohimennen maininneen aikoneensa tyttönä sairaanhoitajattareksi. Ehkäpä hän oli jo kurssinkin suorittanut, luultavasti, vaikkei hän tullut sitä tarkemmin kysyneeksi. Oli muuta, tärkeämpää puhumista… Se kesti vain kaksi viikkoa… ei, kuusitoista päivää se oli!… "Ja hän on jättänyt miehensä, jättänyt miehensä!" .. Nuori Rautanen unohti kotiin lähdön. Hän tarttui syvissä mietteissä lasiinsa ja vei sen huulilleen. Hänen kätensä hiukan vapisi.
Johtaja Rönkä oli taas kiintynyt korttipeliin, hän jakoi lehtiä ja tiedusteli sitä tehdessään ohimennen Liebermannilta, joko Vaskelan hinnasta oli lopullisesti sovittu.
— Jaa, hinnastako? Johan siitä hinnasta on sovittu, mutta yhä ne epäröivät. Rahatkin on jo luvannut henkivakuutusyhtiö, mutta lainaa ei ole vielä otettu, riitelevät ja epäröivät: Puolitoista miljoonaa on muka liian suuri velka! He tietävät varsin hyvin, että Vaskela sen vastaa, sillä Vaskela on erinomainen tila. Mutta sittenkin se on heidän mielestään liian paljon, pitäisi saada lahjaksi Vaskela!
Johtaja Rönkä ei ollut kuulevinaan Liebermannin kehumisia, hän ajatteli: "Ne aikovat muodostaa siitä pientiloja ja yhteismetsän, siis viljelysmaat ovat hyvät ja metsä on hyvä!" Hän tarkasteli korttejaan, ilmoitti pelipanoksensa ja ajatteli edelleen: "Ne aikovat sijoittaa sinne vaivaistalonsa ja sairaalan, siis kartano on hyvä!" Miten hitolla hän olikin lyönyt niin paljon laimin: ei ollut käväissyt Vaskelassa, vaikka matkaa taisi olla vain parisen kilometriä. Niin, niin, ja he olivat joutumassa kunnan maiden saartamiksi. Heillä ei ollut sairaalan paikkaa, ei orpokodin paikkaa, ei työläisten rakennustontteja, ei mitään. Hän sanoi huolimattomasti:
— Se on kai lahjoitusmaan kantatila, se teidän Vaskelanne?
Niin, se oli kantatila, kaikki talonpoikain maat olivat aikanaan siitä lohkotut.
"Tietysti se on silloin parasta maata koko tienoolla!" ajatteli johtaja Rönkä. "Kantatilat ovat aina parasta maata!" Hän tarkasteli salavihkaa Liebermannia ja koetti arvailla, mitä kansallisuutta tämä herra oikeastaan mahtoi olla: Ehkä hänessä oli vähän saksalaista, vähän juutalaista, siihen lisäksi jonkun Itämeren maakuntiin eksyneen suomalais-ruotsalaisen soturin aikanaan laskema osuus, ja kaikkein vahvin annos venäläistä. Ja koko sekoitus oli jo aikalailla vanhettunut, loppuun käynyt, näivettynyt! "Paljonkohan tuommoisen herran kunniasana maksaisi… ehkä viisikymmentä tuhatta?" Vaikka oikeastaan… kuntahan vielä epäröi…
Nuori Rautanen on pyytänyt uudet kortit ja saa patarouvan kouraansa. Hän tarkastelee sitä ihmetellen, ja Liisun kuva liihoittelee ilmielävänä hänen muistoonsa: Liisu saapuu kevyenä, nuoruutta hehkuen hänen kolkkoon hotellihuoneeseensa. Liisulla on kimppu väkevätuoksuisia, tummia ruusuja mukanaan. Ne hän asettaa keimaillen pöydällä olevaan maljakkoon, koskettaa sitä tehdessään ärsyttävästi hänen olkapäätään. Hän yrittää kiertää käsivartensa Liisun vyötärölle, mutta notkeana livahtaa Liisu hänen käsistään, juoksee ikkunan luo järjestelemään hänen kivinäytteitään. Liisu täyttää iloisella liverryksellään koko huoneen, heittelee sikin sokin hänen karttansa, kiikuttaa selässään hänen reppuaan. He telmivät, ilakoivat… sitten hän tempaa Liisun syliinsä… Liisu puristaa käsivartensa hänen kaulaansa… vavahtelee intohimosta… Niin, siitä oli viisi vuotta. "Ja hän on jättänyt miehensä… jättänyt miehensä!" Hänen teki mieli kysyä tohtori Hilliltä, milloin tämä oli Liisuun tutustunut. Nähtävästi hän on jättänyt pian senjälkeen!…
Kapteeni Änkilä hoputtaa nuorta Rautasta ja johtaja Rönkää ilmoittamaan panoksensa. He ilmoittavat ja häviävät kumpainenkin. Heidän korttinsa ovat aivan arvottomat, kun ne levitetään tarkastettaviksi.
— Meillä näyttää olevan huono onni tänään! naurahtaa johtaja Rönkä.
— Niin näyttää! naurahtaa nuori Rautanen. Hänen korvissaan kaikuvat tohtori Hillin sanat: "Rouva taisi olla aikanaan siitä miehestä pääsemättömissä." Niin, tietysti se juoksi perässä ja kerjäsi hänen rakkauttaan. Liisun rakkautta kannatti kerjätä paremmankin miehen. Äkkiä iski hänen päähänsä: "Missähän suhteessa tuo tohtori Hilli lienee Liisuun?" Hän aivan hätkähti ja tunsi kuumenevansa, mutta sitten hän alkoi salavihkaa tarkastella tohtori Hilliä ja rauhoittui: "Ei tuossa miehessä ole mitään, mikä vetäisi Liisua puoleensa! Lauhkea, hyväntahtoinen lörpöttelijä… ei Liisu välitä hänestä vähän vähää!"
Tohtori Hilli oli taivaltanut esitelmässään halki vanhanajan ja keskiajan. Hän kääntelee sikariaan ja ryhtyy selostamaan Ranskan suurten Ludvigien aikakautta, joka hänen sanojensa mukaan oli siitä merkillinen, että univormun mahtiasema oli silloin aivan murtumaisillaan.
— Sanottakoon näistä ruhtinaista muuten mitä hyvänsä, mutta siinä kohden he olivat tosiaan suuria: Heidän onnistui syrjäyttää vaatetus, joka vuosituhansien ajan oli nauttinut naismaailman ihailua. Se ei ole vähän, mutta heille se onnistui. Heidän aikanaan ihailtiin siroa hovipukua yli kaiken; jos sotilas tahtoi pyrkiä hoviin, sai hän luvan riisua sotisopansa jo kaukaisimpaan eteiseen, niinkuin monissa vanhemmissa uskontokunnissa pitää riisua jalkineensa temppelin pyhättöön astuessaan. Viehättävät hovinaiset tirkistelivät suorastaan pelästyneinä, jos joku palkkasoturien mainehikas upseeri uskalsi näyttäytyä omassa univormussaan: Eihän moinen kömpelö karhu osannut naista rakastaa, niinkuin hienostuneet tavat vaativat! Se oli sotilasunivormun alennusaikaa, ja tarvittiin suuria ponnistuksia, ennenkuin tämä vaatetus saatiin alennustilastaan takaisin naismaailman armoon ja suosioon kohotetuksi. Kun teidän Fredrik Suurenne, se nykyaikaisen militarismin ja bolshevismin ensimäinen esitaistelija…
— Meidän Fredrik Suuri bolsheviki? huudahti kapteeni Conrad tyrmistyneenä.
— Niin, suokaa anteeksi, kyllä hän oli tavallaan sellainen… bolsheviki ruhtinaitten maailmassa! Ja vähän myöhemmin oli suuri Napoleon toinen samanlainen! Ja kun siis nämä hallitsijat rupesivat erikoisesti suosimaan hoveissaan sotilasunivormuja, joutuivat nämä hovit aikalaistensa keskuudessa varsin huonoon huutoon. Oikeat puhdasveriset, vanhojen traditsionien ylimykset eivät niihin jalallaan astuneet. Vasta paljon myöhemmin, oikeastaan vasta yleisen asevelvollisuuden mukana pääsi sotilasunivormu takaisin ylhäisen naismaailman armoihin. Ja siitä sitten alkoi militarismin voittokulku. Hoveista levisi univormuksi nimitetyn vaatetuksen ihailu alempiin kansankerroksiin: kaartilainen sai valita joko mehevän keittäjättären tahi kauniin sisäkön, molempien lempi oli hänelle yhtä auliisti tarjolla. Hän pitikin tavallisesti molemmat, siviilipukuiset kilpailijat saivat jäädä suletun oven ulkopuolelle! On selvää, että näissä oloissa jokainen naisen rakkautta kaipaava nuorukainen unelmoi vain univormusta, marssimisesta, äkseerauksesta. Se vei kansat nopeasti, aivan niiden itsensä huomaamatta, mielettömään varustautumisvimmaan, kaikki miehenpuolet piti kuumeisella kiireellä saada univormuihin. Ja lopputuloksen tiedätte, hyvät herrat: Europa on nyt raunioina, jokaisessa kolkassa nuoleskellaan haavojaan! Eikä rauha maailmaan palaa, ennenkuin ilmestyy uusi taivaan lähettämä messias, joka kykenee syrjäyttämään sotilasunivormun, keksii sen tilalle uuden, ennen aavistamattoman vaatetuksen miehisen ruumiin verhoksi. Niin kauan kun sellaista, naisen silmää miellyttävää vaatetusta ei ole keksitty, on turhaa puhua aseiden, oikeammin sanoen univormun riisumisesta!
Tohtori nielaisi kulauksen lasistaan ja rupesi sytyttämään uutta sikaria. Se merkitsi uutta esitelmää. Sitä ennen tahtoi johtaja Rönkä toimittaa pienen asian, hän sanoi välinpitämättömästi Liebermannille:
— Miten kauan luulette niiden vielä epäröivän, ennenkuin siitä Vaskelan kaupasta valmis tulee?
— Jaa, miten kauan, miten kauan? Sitä minä en tiedä, minä pyydän ja pyydän, että kauppa tehtäisiin valmiiksi. Minä olen pannut pois palvelijoita, minä tahtoisin päästä rauhaan, mutta ne vain epäröivät!
Johtaja Rönkä katseli syviin ajatuksiin vaipuneena korttejaan. Hän teki pelilaskelmia, hänen silmänsä vilkaisivat tämän tästä ympärillä olevaa seuraa. Ne näyttivät epävarmoina hakevan jotakin varmaa kiintopistettä. Vihdoin ne pysähtyivät nuoreen Rautaseen, hänen katseensa kirkastui ja hän ajatteli: "Kas, siinä se on, hän kelpaa!"…
Herra Liebermann sattui olemaan pelimies. Hän pyysi vierellään istuvan johtaja Röngän ensimäisenä ilmoittamaan panoksensa suuruuden.
— Minun panokseni on puolitoista miljoonaa! ilmoitti johtaja Rönkä lempeästi.
— Puolitoista miljoonaa! Mitä te ajattelette?
— Minä ajattelen sitä mitä sanon! Te, herra Liebermann, tahdotte päästä rauhaan Vaskelastanne, ja kunnon panos on puolitoista miljoonaa. Minä vastaan sen täydellisesti, joka pennin, ja minä en epäröi. Huomenna tehdään kauppakirjat… tai tänä iltana. Miten vain haluatte!
Kortit putosivat Liebermannin käsistä, ja kaikki muutkin katselivat hölmistyneinä johtaja Rönkään. Mutta hän toisti rauhallisesti:
— Suostutteko? — vai rupeatteko te, herra Liebermann, nyt puolestanne epäröimään?
— Minä, minä en todellakaan tiedä! änkytti Liebermann. — Kun ne taas tulevat, mitä minä heille sanon?
— Sanokaa, että olette myynyt Vaskelan ja.. ja sanokaa, että olette saanut siitä… viisikymmentä tuhatta enemmän kuin he tarjosivat. Minä maksan sen viisikymmentä tuhatta lisää, niin sitten tulevat kaikki pelin säännöt täytetyiksi. Taikka oikeastaan… ei teidän huoli sanoa sitäkään… me soitamme Vaskelan kaupasta uutisen jo huomispäivän lehtiin. Lukekoot sieltä!
Nämä lisätekijät olivat siksi vakuuttavia, että Liebermannin epäröiminen alkoi haihtua. Johtaja Rönkä oli arvioinut paikalleen herra Liebermannin monivivahteisen kunniasanan markkinahinnan, ja kun kapteeni Änkiläkin, tähän ainutlaatuiseen miljoonakauppaan innostuneena, alkoi yllyttää häntä kättä iskemään, oli Vaskelan isäntä valmis.
Nuori Rautanen harkitsi juuri tällä hetkellä, että hänen pitäisi mennä toimittamaan äitinsä asiaa rouva Syvärin luo. Siinä se sairaala oli tien varrella, hän oli nähnyt sen valkoisen ristin tehtaalle tullessaan. "Enkä aavistanut, että Liisu on siellä… Liisu! Ja äiti on puhunut hänestä niin paljon, enkä minä hölmö huomannut, että vain yksi semmoinen Liisu voi olla maailmassa!" Hän havahtui siihen, että johtaja Rönkä löi häntä olalle.
— No, ojentakaahan kätenne, maisteri! Te olette ostaja, sehän on selvä!
— Mikä ostaja… minä?
— No Vaskelan ostaja, tietysti! Enhän minä voi ostaa, minä olen tehtaan tirehtööri, jäävi mies viljelystiloja ostamaan! Minä maksan rahat huomispäivänä, mutta kauppakirja tehdään aluksi teidän nimellenne!
Vähitellen alkoi nuori Rautanen päästä selville, mistä oli kysymys. Hän pani jyrkästi vastaan ja selitti tahtovansa pysyä syrjässä koko jutusta. Mutta johtaja Rönkä ei menettänyt mielenmalttiaan, hän puheli säyseästi:
— Ajatelkaahan nyt, maisteri! Kaikki selviää meille päivänkirkkaaksi, kun saamme Vaskelan omaksemme: Sinne sijoitamme sairaalan, sinne laitamme orpokodin, sinne korjaamme kaikki rujomme, rampamme. Sinne rakennamme työväen siirtolan, laitamme, perhana vie, oikean paratiisin, jonka vertoja saavat hakea! Te olette metsänhoitaja, laaditte suunnitelmat. Silloin ei kellään ole mukisemista, että yhtiö tässä tiloja anastaa. Te kelpaatte ostajaksi lain ankaran puustavin edessä, me muut emme kelpaa. Katsokaas, nuo tuolla pöydässä ovat kaikki kuovikoskelaisia, jäävejä, ja tässä on vain tohtori. Ette kai vaadi, että hänen pitäisi ruveta Vaskelan ostajaksi! Ja sitten minulla ei ole enää muita kuin emännöitsijäni, mutta hän ei ole edes Suomen alamainen. Jos panen Vaskelan hänen nimiinsä, ei lähde kiinnitystä!
Tosiaan johtaja Rönkä oli valitettavassa asemassa. Hän oli ostanut oivallisen maatilan, miljoonatilan, mutta ei hakemallakaan löytänyt armeliasta henkilöä, joka olisi tehnyt hänelle sen palveluksen, että olisi suostunut rupeamaan tämän tilan omistajaksi. Hän alkoi jo harkita erityisen apuyhtiön, jonkunlaisen Vaskelan sairas- ja orposiirtola-osuuskunnan perustamista, mutta silloin tultiin kutsumaan illalliselle.
— Ajatelkaahan vielä tätä asiaa, ennenkuin lopullisesti epäätte! puhui hän nuorelle Rautaselle ruokasaliin lähdettäessä.
Toisessa pöydässä ei kuultu ensimäistä ruokakutsua. Siellä oli pelin kriitillisin vaihe, huima ässä-miseri parhaillaan meneillä, ja kamreeri Silvan löylytti apulaisinsinööriä olkansa takaa. Taivaallinen onni oli suonut melkein kaikki ässät hänen kouraansa, ja niitä hän pudotteli yhden toisensa perästä vahingoniloa tuntien apulaisinsinöörin tikkeihin.
Apulaisinsinööri oli ollut hajamielinen: Hän oli juuri miserin alkaessa vilkaissut kelloansa ja muistanut, että hänen piti vajaan tunnin perästä mennä uimarantaan Kuovikosken yläpuolelle kohtaamaan rouva Siviä Silvania. Hänellä oli orvokille tuoksuva kirjelippu taskussaan, jossa Siviä rouva oli tämän kohtauksen määrännyt. Siellä oli pieni vene uimarannassa, ja sillä soudettaisiin sitten erääseen Kuovijoen viehättävään poukamaan, jossa vene ja kaikki peittyi veden yli kallistuvain tuuheain puiden kätköön. Sen salaisen poukaman tunsi apulaisinsinööri jo ennestään, he olivat sen sattumalta löytäneet Siviä rouvan vaiston opastamana, ja autuaallisia muistoja tulvi apulaisinsinöörin mieleen siitä löytöretkestä. Ei ollut ihme, jos hän oli hajamielinen ja sotkeutui tykkänään pelin kulusta. Mutta siitä hajamielisyydestä seurasi rangaistus, kaikki tikit tulivat apulaisinsinöörille ja kaikki ässät kaupan päälliseksi.
Kamreeri Silvan arvasi hyvin, mistä apulaisinsinöörin hajamielisyys johtui. Hän oli tuntevinaan nenässään hienon hienon, apulaisinsinöörin vaatteista lähtevän orvokin lemun, jonka alkuperästä hän ei voinut erehtyä. Tämä ärsyttävä lemu saattoi kamreerin raivoihinsa. Se oli taistohaaste, se pani hänen sisällään kiehumaan, ehkä koko joukon miedontuneina, ne samat atavistiset vaistot, jotka olivat saattaneet hänen kaukaisen, puissa kiikkuvan esi-isänsä pahasti ärisemään, kun tämä uros lemmittynsä pesäpuuta lähetessään sen juurella vainusi vieraan koiraksen jälkien epäilyttävän lemun. Tosin ei kamreeri Silvan purkanut tunteitaan kuuluvaan ärinään, mutta sitä kiukkuisemmin hän sadatteli sydämensä syvyydessä, kun pelisäännöt eivät sallineet antaa jokaisesta tikistä ja jokaisesta ässästä mojoovaa korvapuustia häviömiehelle. Kamreerin sormet syyhyivät, hän olisi iskenyt ne korvapuustit verrattomalla nautinnolla!
Ruokasalissa saatiin tutustua johtaja Röngän emännöitsijään: Se oli Venäjän pakolaisia, muuan kreivitär ja tavallaan sotaorpo, jonka mies minne lie hävinnyt vallankumouksen mylläkässä. Orpokreivitär oli vielä varsin hyvin säilynyt slaavilaiskaunotar, piirteet hiukan pehmeät, silmät raukean kutsuvat. Isänmaansa alennuksen merkiksi hän oli puettu tummahkoon, harsomaisen ohueen pukuun, ja antoi tämä vaatetus hänen vartalonsa meheville ääriviivoille, koko hänen olennolleen jonkunlaisen madonnamaisen, jalostavan leiman. Hänellä oli vielä kohtuullinen määrä välttämättömiä jalokiviäänkin tallella, ja niiden koristamana hän hymyili vieraille armollisinta hymyään.
Komea kapteeni Änkilä, joka oli talon vanha tuttava, löi helähtäen kannuksensa yhteen ja suuteli kreivittären kättä kaikkien sääntöjen mukaan. Herra Liebermann, joka oli vielä aivan huumaantunut osakseen tulleesta onnenpotkusta, seurasi kapteenin esimerkkiä yhtä suurella hartaudella, kuin olisi kantanut kiitosuhria slaavilaisen kirkkokunnan korkeimmalle suojeluspapittarelle. Nuori Rautanen ja saksalainen kapteeni tyytyivät vain kumartamaan. Se ei nähtävästi ollut oikein emännöitsijän mieleen, mutta alistuvasti päätään nyökäten hän hyväksyi sen täällä vieraassa maassa.
Herrat palasivat lautasineen vähitellen verannalle, ja silloin muisti kamreeri Silvan erään toisen pöydän keskusteluista kuulemansa asian. Hänen korvansa oli sen pelin aikana ohimennen kaapannut, ja oli se jäänyt pelisääntöjen, tikkien ja muun rojun mukana uiskentelemaan hänen tajuntansa virrassa. Nyt kun pelisäännöt olivat käyneet tarpeettomiksi, irtosi ja selkeni se voimakkaiden ruokaryyppyjen ja maukkaan aterian vaikutuksesta ja tuli esille seuraavana huomautuksena:
— Te mainitsitte, tohtori, että hänen miehensä oli kiertelevä musikantti ja harvinaisen pitkätukkainen miehen roikale. Täällä oli silloin punaisena talvena myös muuan semmoinen kiertelevä musikantti, oikea piru miehekseen. Hänen kiihoituksensa tilille voi panna ainakin toisen puolen Kuovikoskella tapahtuneista konnantöistä. Niinpä hän kuului olleen mukana maisteri Rautasen isää vangitsemassa, ehkä lie ollut teloittamassakin.
Tämä tiedonanto näytti tekevän kiusallisen vaikutuksen tohtoriin. Hän sanoi jotenkin tylysti:
— Ei maksa rinnastella kaikkia kierteleviä musikantteja toisiinsa. Kaikillahan niillä on enemmän tai vähemmän pitkä tukka, se kuuluu heidän ammattiinsa.
Nuori Rautanen loi tohtoriin kiitollisen silmäyksen. Hänenkin mielestään oli kamreeri Silvan tehnyt suuren tahdittomuuden. Oli miltei pyhyyden häväisemistä ottaa suuressa miesjoukossa puheeksi asioita, jotka vaikkapa vain hyvinkin kaukaa alentavasti hipaisivat Liisun henkilöä. Sen piti olla rauhoitettu.
Johtaja Rönkä katkaisi tohtorin sanoja seuranneen kiusallisen hiljaisuuden huudahtaen:
— Tästäpä saadaankin verraton ilosanoma rouva Syvärille! Meillä on nyt suojat hänen sairaalalleen ja orpokodilleen, ja te, maisteri Rautanen, saatte kunnian viedä tämän ilahuttavan viestin hänelle vielä tänä iltana. Huomenna lähdetään Vaskelaan vastaanottotarkastukselle, ja rouva Syvärin on tietysti oltava siellä mukana.
— Rouva Syväri onkin nykyhetkellä hyvien viestien tarpeessa! huomautti tohtori Hilli. — Hän on parina viime päivänä ollut erittäin kiusaantunut ja uhkailee poislähdöllä. Nykyinen sairaala on hänen mielestään aivan sietämättömän epämukava.
Nuori Rautanen hätkähti kuullessaan tohtorin sanat: Aikoiko Liisu lähteä häntä, pakoon? Liisu ei hänen aikanaan ollut käynyt heillä. No sen hän hyvin ymmärsi, mutta pois… pois koko paikkakunnalta. "Hän ei ole minua vielä unohtanut, hän aikoo paeta!" Raju, kauan salassa piillyt riemun tunne kuohahti hänen sydämessään, mutta hän painoi sen alas ja selitti varsin kylmästi aikovansa lähteä kotiinsa, kun tunsi itsensä väsyneeksi sen turhan juoksemisen perästä.
— Mutta sinne sairaalaan vielä tänä iltana… on jo kovin myöhäinen! epäröi hän hyvästellessään.
— Mitä vielä, sairaalassa valvotaan myöhään! väitti johtaja Rönkä. — Ja tehän mainitsitte olevan sinne muutakin asiaa.
— No voinhan katsoa ohimennessäni, jos vielä valvovat!
— Entä se toinen asia… joko olette miettinyt? Se Vaskelan kauppa?
Nuori Rautanen seisoi jo ovella. Siitä hän sanoi:
— Tehkää kauppakirjat valmiiksi, sitten ajatellaan asiaa. Kaipa se jonkun pitänee ottaa nimiinsä, kun on kerran tullut ostetuksi!
Pihalla mennessään hän kysyi itseltään harmistuneena: "Mitä varten minä suostuin?" Mutta jo seuraavassa tuokiossa vilahti toinen ajatus: "Vaskelassa alkavat kiireelliset valmistustyöt… hän on siellä ja… ja minua tarvitaan myöskin siellä!"
V.
Nuori Rautanen lähenee Kuovikosken sairaalaa, joka on tehtaalta alkavan petäjikkömetsän Päiväniemen puoleisessa reunassa. Aurinko on jo hävinnyt Hirviselän takaiselle kaukorannalle, kesäillan pehmeä, harsomainen hämy kietoo metsikköä, kauempana näkyvää Päivänientä. Kauniilla, petäjikkömetsän reunustamalla tiellä liikuskelee muutamia kuhertelevia pareja, kalpeanaamaisia nuorukaisia ja tehtaan tyttöjä. Ilmassa tuntuu lämmin illan kosteuden lemu, aisteja kiihoittava. Se luo mielikuvia nopeasti ohimenevän hämyn kätkemistä nautinnoista, lämpimästä naisen sylistä, joka odottaa valkoiset, paljaat käsivarret intohimosta vavahdellen. Lyhyt on hämyisen yön hetki, pian päivä vaikenee ja elämän aurinkokello osoittaa raskaan, näännyttävän päivätyön alkaneen.
Nuori Rautanen jouduttaa askeliaan. Hänellä on kiire, hän ei huomaa kuhertelevia pareja, hänen kiihoittunut mielikuvituksensa kiitää vielä nopeammassa tahdissa kuin joustavat jalat. Kesäillan hämystä kumpuaa esiin muistoja, ne hoputtavat: "Riennä, riennä, Liisu on vielä valveilla, odottaa sinua, on kenties jo monena iltana odottanut!"
Jo vilahtaa petäjikkömetsän reunasta vähäpätöinen, punaiseksi maalattu sairaalarakennus, jo tulee valkoinen risti näkyviin. Hän joutuu portille, hänen kätensä vapisee, kun hän tarttuu salpaan. Monet naiset unohtuivat, Liisu ei!
Tien ja rakennuksen välillä on vähäinen puutarha. Sieltä vilahtaa jotakin valkoista pensaiden lomitse. Silloin yllättää hänet odottamatta kummallinen tunne, arasteleva epävarmuus: "Entäpä jos Liisu on sinut unohtanut, unohtanut?" Tämä ajatus ei ollut aikaisemmin hänen mieleensä juolahtanut, nyt se melkein lamasi hänet. Hän seisoo tuokion ajan epäröiden puoliavoimen portin edessä, painuu sitten varovasti sisään ja sulkee portin perässään.
Siellä puutarhassa hän tapasi Liisun. Liisu oli nähtävästi huomannut hänet jo portilla, mutta ei ollut näkevinään. Kauniin kukkapyörylän ääreen on hän painautunut kyyhkysilleen, nyppii rikkaruohon sieltä, toisen täältä ja hyväilee hennoilla sormillaan illan kosteuden teristämiä lehviä.
Eino lähenee epävarmoin askelin, melkein henkeä pidättäen, katsellen koko ajan kuin lumottuna Liisua. Liisulla on yllään sairaanhoitajattaren tavallinen kesäpuku, hennoilla hartioillaan pehmeä villahuivi. Mutta erikoisesti kiintyy Einon katse pieneen, valkoiseen myssyyn. Se näyttää hänestä aivan naurettavan mitättömältä, miltei lystikkäältä Liisun upean tukan katteena. Niin, siinä oli hänen edessään entinen Liisu, näköjään aivan muuttumaton, ja kuitenkin oli Liisun olennossa jotakin, joka pani hänet arastelemaan kuin kokemattoman koulupojan. Oliko se tuo Liisun outo puku vai mikä, sitä oli mahdoton ensi tuokiossa päätellä.
— Hyvää iltaa, Liisu!
Hän melkein säpsähtää omaa ääntään, niin tuntuu se pakotetulta, tähän hämyisen illan hiljaisuuteen sopimattomalta. Liisu katsahtaa häneen.
— Hyvää iltaa!
Liisun ääni on aivan rauhallinen. Vain hänen hienopiirteiset kasvonsa ovat tavallista kalpeammat, ja hänen kätensä tuntuu hiukan vapisevan, kun hän ojentaa sen vieraalleen. Eino selittää anteeksipyytäen:
— Näin tuolta portilta, että täällä vielä valvotaan, niin poikkesin sisälle.
— Ainahan meillä pitää valvoa, hymähtää Liisu Einon katsetta vältellen.
— Ja täällä sinä, Liisu, vain yksin ahertelet somassa puutarhassasi!
— No eihän tämä niin erikoisen soma ole, naurahtaa Liisu, — mutta tuolla sisällä on vielä ikävämpi. Siellä tuntuu näin lämpimänä iltana aivan tukahuttavalta!
Todella sairaala näyttää hyvin ahtaalta ja köyhänlainen on puutarhakin. Vain kukkapyörylät upeilevat rehevässä väriloistossaan kertoen vaalijansa hellästä huolenpidosta. "Nuo kukat ovatkin Liisun ainoana ilona tässä talossa!" ajattelee Eino. Paikkaan olivatkin Liisun houkutelleet, ei ollut liikaa, että Vaskela ostettiin, verrattoman kaunis Vaskela. Liisu ansaitsi sen hyvityksen.
Hiukan kauempaa näkyy pensaiden ja köynnöstävien humalain muodostama pieni puutarhamaja. Eino kertoilee äitinsä terveisiä ja vilkaisee tämän tästä odottavasti sinne päin: Aikoiko Liisu käännyttää hänet ilman muuta takaisin? Lopulta hän sanoo:
— Voisit sinä, Liisu, sentään pyytää minut edes hetkiseksi istumaan!
Onhan siitä jo niin kauan, kun olemme tavanneet!
— Nyt on oikeastaan jo liian myöhä, epäröi Liisu, — mutta voimmehan istua täällä vähän aikaa!
Hän lähtee verkalleen kävelemään majalle päin. Hän katselee itsepintaisesti maahan, pää hiukan etukumarassa ja hypistelee hermostuneena huivinsa reunoja. Eino astelee hänen rinnallaan, tuntee nenässään Liisun vaatteista leviävän vienon karboolin lemun, ja hän ei saa silmiään irti Liisun valkoisesta niskasta. Pari hiuskiehuraa on valahtanut alas, hän saa äkkiä halun pyyhkäistä nuo kiehkurat hellävaroen syrjään, kumartua ja painaa huulensa tuolle valkoiselle, lämpöisenä värähtelevälle iholle, kietaista käsivartensa noiden pyöreiden, hentojen hartiain ympäri. Liisun alas kumartunut pää tuntuu aivan kuin siihen kehoittavan: Ota minut, turvaton olento, syliisi! Pitele minua vahvoilla käsivarsillasi, hyväile minua, niinkuin hyväilit silloin lyhyen onnemme hetkinä! Hän kulkee huumaantuneena Liisun rinnalla, ei huomaakaan, kun Liisu pysähtyy epäröiden majan ovelle.
— Mahtunetko sinä ensinkään tästä sisälle!
Tämä suoja on vain meitä pieniä, vähäpätöisiä ihmisiä varten!
Hän vilkaisee Einoon ja livahtaa sitten nopeasti, aivan kuin Einon ajatukset arvaten, sisälle.
— Enkö minä tästä mahtuisi! nauraa Eino ja työntyy etukumarassa hänen perässään. — Tämähän onkin oikea rakastuneiden lymypaikka!
Majan puolihämärä ja voimakas sireenikukkien lemu vaikuttavat salaperäisen tenhoavasti, kaikki vanhat muistot tulvahtavat yhdellä kertaa Einon mieleen: ensimäinen kohtaus Liisun kanssa, Liisun ensimäiset arastellen kutsuvat katseet, ensimäiset hyväilyt. Tuntuu kuin se olisi tapahtunut eilispäivänä, ja kuin Liisu vieläkin tyttömäisen häveliäästi ujostelisi ensimäistä antautumistaan. Hän koettaa pienen puutarhapöydän ääreen istuessaan tavata Liisun katsetta, mutta Liisu on sysännyt tahallaan tuolinsa majan hämärimpään sopukkaan, puolittain pensaan varjoon. Siellä hän on hyvässä piilossa. Eino erottaa selvästi vain hänen valkoisen myssynsä, ja se tuntuu terhakasti torjuvan kaikki lähentelyt.
— Liisu, sanoo Eino tuijottaen tuohon myssyyn, — Liisu, minä tuskin vieläkään oikein uskon että olen tavannut sinut, että olet täällä, olet ollut myös Päiväniemessä äidin luona.
— Oikullinen sattuma näkyy välistä tekevän meille kaikille kepposia, kuuluu pensaan varjosta. — Viskaa meidät sinne, minne kenties kaikkein vähimmän toivoisimme!
— Sattuma tai mikä, sinä olet ollut Päiväniemessä, ja minä en sitä edes aavistanut. Jollen äsken tuolla tehtaalla olisi tavannut tohtori Hilliä, olisin kai tullut luoksesi siinä uskossa, että tapaan täällä ventovieraan ihmisen.
— Vai hän se ehti lörpöttelemään! naurahtaa Liisu.
— No eipä hänen voi sanoa niin erikoisen halukkaasti sinusta lörpötelleen. Hän lörpötteli paljon mieluummin muista asioista, mutta siellä sattui olemaan koolla monta uteliasta miestä, ja niin saatiin nykimällä hiukan tietoja sinun henkilöstäsi. Juuri sen verran, että se parahiksi minulle riitti!
Liisu ei ole kuulevinaan Einon viimeisiä sanoja, hypistelee käteensä osunutta pensaan oksaa ja tarkastelee sen lehviä, kuin aikoisi ruveta niistä onnen arpaa lukemaan.
— Ja sinä, Liisu, olet ollut sairaanhoitajattarena jo monta vuotta.
Niin mainitsi tohtori Hilli jo monta pitkää vuotta!
Liisu vilkaisee kysyvästi Einoon ja painaa sitten taas nopeasti katseensa alas. Hän huomaa keskustelun olevan luisumassa vanhoihin muistoihin ja sitä hän ei tahtoisi, mutta Eino jatkaa itsepintaisesti:
— Hän kertoi tutustuneensa sinuun muutamassa yksityissairaalassa, ja sinä olit jo silloin erossa hänestä… miehestäsi. Olit hänet jättänyt!
— Tietysti hän senkin kertoi! äännähtää Liisu kiusaantuneena. — Sinä sait häneltä aika paljon uutisia!
— Niin sain! Ja yllättäviä uutisia, sen saat uskoa, Liisu. Ennen tätä iltaa en niistä mitään tiennyt. Jos muistat, Liisu, sinun aikeesi eivät käyneet siihen suuntaan silloin, kun me erosimme. Sinä istutit silloin minun päähäni sen idyllisen kuvitelman, että hyvität kapellimestarisi ja jatkat onnellista avioelämää hänen uskollisena vuodetoverinaan. Olihan se kuvitelma alussa hiukan tuskallinen, mutta minä mukauduin siihen, kuten näet, mukauduin kiltisti. En tullut avioelämääsi häiritsemään!
— Minä koetin jatkaa sitä avioelämää! — Liisun suupielet vavahtavat tuskallisesti, ja hänen sielukkaat silmänsä, jotka hän tällä kertaa suuntaa arastelematta Einoon, näyttävät hämyssä luonnottoman suurilta. "Usko minua, minä olen juonut kalkkini pohjaan asti!" Niin ne silmät tuntuvat sanovan. Hän toistaa hiljaa:
— Viimeiseen asti koetin sitä jatkaa!
— Mutta se oli mahdotonta?
— Niin, se oli mahdotonta! kertaa Liisu koneellisesti.
— Hän, se kapellimestarisi, ei ollutkaan siis sellainen ihminen kuin silloin luulit… hyvä ja mukautuva, sääliä ansaitseva bohemisielu?
— Ei, hän ei ollut sellainen. Hänessä heräsi eloon toinen ihminen, säälimätön ja itsekäs. Hän osasi kiduttaa uhriaan eikä hän voinut mitään unohtaa. Ja sitäpaitsi… hän tiesi liian paljon.
— Me olimme kenties hiukan varomattomia.
— Niin, me olimme varomattomia! — Liisu naurahtaa, vilkaisee Einoon ja hänen poskillaan häilähtää kaukaisen onnen punerrus. — Aivan liian varomattomia me olimme. Koko kaupunki tiesi sen, juorusi siitä pitkät ajat!
Eino on riisunut hattunsa, istuu molemmat kyynäspäät pöytään nojaten, katselee hellittämättä Liisua. Hän kuulee Liisun sanat kuin unessa: "Varomattomia… koko kaupunki tiesi sen!" Totisesti, Liisu ei valehdellut, ja miten kauniisti Liisu punastui sitä sanoessaan! Liisun poskilla värisi vieläkin sen menneen onnen heijastus. Liisu istuu pää hieman etukumarassa, nöpelöi hermostuneesti huivinsa reunoja, upea tukka on valahtanut molemmin puolin alas ohimoille. Hämyssä näyttää se tukka jyrkältä kehykseltä, jonka sisään Liisun hienot, elämästä värähtelevät piirteet ovat upotetut. Kaunis on Liisu tällä hetkellä!
Einon mieleen tulee viimeinen yhdessäolonsa Liisun kanssa. Silloin he tosiaan olivat hiukan varomattomia, he viettivät sen yön kokonaan hänen hotellihuoneessaan: Päivänsäteet siilautuvat jo harsouudinten lävitse huoneeseen, kun he havahtuvat onnensa hurmiosta. Valmiiksi täytettyjen matka-arkkujen ja tuolien päälle on heitelty sekaisin hänen ja Liisun kiireessä riisuttuja vaatteita. Niitä ne vilahtelevat säteet tarkastelevat ilakoiden, toisilleen silmää vilkuttaen. Hän havahtuu ensin, Liisu on vaipunut kevyeen uneen hänen käsivarrelleen. Pehmeinä aaltoina leviää Liisun tukka valkoiselle tyynylle, tummina käärmeinä on se kietoutunut hänen käsivartensa ympäri. Liisun kasvoilla on kevyt punerrus, Liisun huulilla karehtii onnen hymy, hennot sieraimet silloin tällöin värähtelevät. Hän ottaa varovasti pehmeän kiehkuran ja kutittaa sillä Liisun huulia, Liisu avaa silmänsä, hymyilee raukeasti. "Näetkös, Liisu, on jo suuri päivä!" — "Olkoon päivä, meillä on vielä paljon aikaa!" Liisun paljaat, valkoiset käsivarret kiertyvät hänen kaulaansa, Liisun lämmin ruumis puristautuu häntä vasten. "Suutele minua, rakas Eino, vielä viimeinen kerta, viimeinen!" He uppoavat viimeiseen näännyttävään, tuskalliseen hyväilyyn. Hän painaa päänsä Liisun tukan pehmoisiin, pyörryttäviin aaltoihin, Liisun huulet sopertelevat hänen korvaansa palavia kuiskauksia. Päivänsäteet leikkivät, ilakoivat huoneessa…
Majan puolihämärässä vallitsee hisahtamaton hiljaisuus. Liisu istuu yhä samassa asennossa, pää hieman etukumarassa. On kuin kuuntelisi Liisu jotakin, kaukaisia ääniä menneisyydestä. Einon katse on imeytynyt Liisuun, kaikki muu on hävinnyt olemattomiin. Yhtäkkiä viiltää syvä, vihlova tuska hänen sydäntään, hänen suonissaan kuohahtaa polttava halu. Hän rutistaa pöydällä olevaa karttakäärettä vapisevalla kädellään, on sysäämäisillään koko pöydän syrjään, puhkeaa puhumaan kiihtymyksestä vapisevalla äänellä, melkein kuiskaten:
— Muistatko, Liisu, sen viimeisen aamun?
Muistatko, kun päivä yllätti meidät, ja me istuimme sitten siinä täytettyjen matka-arkkujen keskellä, odottelimme junan lähtöä? Muistatko sen, Liisu?
Liisu säpsähtää Einon ääntä ja vielä enemmän Einon katsetta. Siitä hehkuu raju intohimo ja tuska. Einon päivettyneiltä poskilta on väri kadonnut, kauniit, miehekkäät piirteet näyttävät hämyssä hyvin jyrkiltä, niissä on jotakin tilille vaativaa. Liisun mieleen tulee ilmielävänä vanhan pastori Rautasen kuva, jonka hän kerran näki Päiväniemen synkässä kirjastohuoneessa: "Sekin mies ryösti toisen vaimon!" jylähtää hänen aivoissaan, väristys käy läpi hänen hennon ruumiinsa. Eino toistaa:
— Liisu, sano minulle, muistatko sen viimeisen aamun?
— Meidän on parempi se unohtaa! kuuluu Liisun huulilta kuin hengähdys.
— Me emme voi sitä unohtaa, emme milloinkaan! Ei sinua, Liisu, niin helposti unohdeta. Etkä sinäkään voi sitä kokonaan unohtaa, et voi! Minä tiedän sen, tiedän varmasti!
Mutta täytyihän kyetä unohtamaan. Liisu puhuu katsellen syrjään, vaikenee hetkisen ja toistaa hiljaa, mutta itsepintaisesti: Tiesihän Eino hyvin, elämässä täytyi unohtaa semmoiset harha-askeleet. Niitähän sattui niin paljon, melkein kaikille ihmisille. Oli niin ihanaa kulkea joskus ummessa silmin, tuhlata hetkinen elämän liikavaahtoa. Mutta sitten tulivat taas elämän velvollisuudet, ja silloin ei voinut enää kulkea ummistetuin silmin. Silloin piti unohtaa, vaikkapa se olisi ollut miten tuskallista.
Einoa suututtaa Liisun itsepäinen toistelu: unohtaa ja unohtaa! Ja mitä olivat ne velvollisuudet, joiden vuoksi piti unohtaa? Harhakuvitelmia ne olivat, Liisu oli äsken juuri itse kertonut, miten verisesti hän oli erehtynyt yrittäessään uhrautua niille kuvitelluille velvollisuuksilleen. Hänen oli sydän särkyneenä, rikki raadeltuna pitänyt paeta niitä. Hänellä oli vain katkerat pettymykset ainoina muistoina niistä velvollisuuksista. Ja tuossa istui Liisu ja jankkasi yhtä itsepintaisesti kuin silloinkin elämän pyhistä velvollisuuksista. Se oli naurettavaa! Vai oliko… oliko se vain naamari? Oliko takana muuta, uusi suhde, uudet velvollisuudet? Hän kysyy yhtäkkiä, aivan kuin satunnaisen mielijohteen nykäisemänä:
— Liisu, miten kauan sinä olet tuntenut tohtori Hillin?
Jos Liisun povelle olisi solahtanut kylmä matelija, ei hän olisi enemmän hätkähtänyt. Hän näyttää tahtovan painautua maan alle Einon tutkivan katseen edestä: Se oli siis totta, tohtori Hilli oli Liisun uusi rakastaja. Hyvästi, vanhat muistot ja ystävät! Uusi näytelmä oli alkanut, ja siihen oli pääsyliput varattu toisille! Einon kielelle kierähtää jo tyly sana, mutta hän nielee sen alas, hillitsee kuohuvan sisunsa.
— Hän näkyy kunnioittavan sinua paljon, tuo tohtori, sanoo hän miltei välinpitämättömästi. — Olette kai jo vanhoja ystäviä?
Liisu liikahtelee kiusaantuneena tuolillaan, tarkastelee pienten, sirojen kenkiensä kärkiä. Kyllä he olivat tunteneet toisensa jo muutamia vuosia, myöntää hän… parisen vuotta, ehkä kolmekin. Aivan sattumalta olivat tutustuneet muutamassa sairaalassa.
Tietysti sattumalta, niinhän aina tutustuttiin! Mikäs muu kuin pelkkä sattuma heidän tutustumisensa oli siellä luojan hylkäämässä, kesäisessä pikkukaupungissa. Ja verraton sattuma! Liisu oli silloin juuri naisellisen kypsyytensä kynnyksellä värisi hyväilyihin antautuessaan, niinkuin värisevät vastapuhjenneen ruusun terälehvät, aamukasteesta kosteat terälehvät päivän suudelmista. Hänelle Liisu antoi elämänsä kuohuvimman liikavaahdon, ja se on aina parasta, se juovuttaa miehen nopeasti, perinpohjin! Mutta nyt oli sattuma nakannut Liisun tohtori Hillin syliin, ja hänelle sanottiin: "Hyvää yötä!" Eino alkaa tuntea jäytävää vastenmielisyyttä tohtori Hilliä kohtaan. Hänen tekee mieli karata pystyyn ja ravistaa Liisua käsivarresta: "Nainen, eläpäs näyttele siinä viatonta uhrilammasta, kyllä näen viattomuutesi!" Hän tahtoo kuitenkin saada täydellisen varmuuden, teeskentelee lämmintä osanottoa.
— Sille sattumalle voi olla kiitollinen, sanoo hän, — hyvin kiitollinen. Harvoin kai tapaa siellä leikkaussalien ilmapiirissä niin humaanista ihmistä, kuin, tohtori Hilli nähtävästi on. Kun kerran maailmassa piti solmia ystävyyssuhteita, oli hyvä, kun löysi sellaisen ystävän, niin ritarillisen kunnon miehen. Vai mitä, Liisu, eikös hän olekin sellainen, oikein kunnon mies?
Kyllä hän oli kunnon mies, myöntää Liisu ja ajattelee: "Tämä on kuluustelua!" Hänelle pyrkii itku kurkkuun. Mitä varten Eino oli niin säälimätön, kidutti häntä? Mutta samapa se, hän tahtoi päästä eroon, sai Eino loukkaantua miten paljon hyvänsä. Hän alkaa ääni väristen kertoa, miten paljon hänellä oli ollut vaikeuksia niihin aikoihin; kun tutustui tohtori Hilliin. Miehensä vaani ja ahdisteli häntä.
— Minä tiedän sen. Tohtori Hilli kertoi, ohimennen mainitsi sinun olleen siitä pitkätukasta pääsemättömissä.
Niin, hän oli ollut pääsemättömissä, ilman tohtori Hillin väliintuloa se tuskin olisi päässyt järkiinsä, suostunut jättämään häntä rauhaan. Hän oli todellakin suuressa, hyvin suuressa kiitollisuuden velassa tohtori Hillille. Eikä tohtori Hilli käyttänyt väärin hänelle osoitettua luottamusta, siitä ei häntä voinut moittia. Hän ei vaatinut paljoa! Liisu naurahtaa väkinäisesti, punastuu hiusmartoa myöten. Niin, hän tyytyi todella vähään, hyvin vähään, ei saattanut toista ihmistä pois tasapainosta:
Eino katselee hämmästyneenä Liisua. Hän oli tahtonut päästä varmuuteen ja hän pääsi! Liisu maalasi värejä säästämättä elämäntarinansa hänen nähtävikseen: Tohtori Hilli, hyväntahtoinen, joviaalinen järkeilijä touhuaa erotuomarina Liisun ja pitkätukkaisen kapellimestarin välisessä avioliittotragediassa. Ja palkkioksi tästä lahjoittaa Liisu tohtorille rakkautensa. Liisu osasi mukautua, otti elämän sellaisena kuin se piti ottaa! Ja tuossa istuu Liisu hänen edessään näköjään niin viattomana, tarkastelee sirojen kenkiensä kärkiä, punastelee hiukan ja lohduttelee itseään sillä, että tohtori Hilli tyytyi niin vähään, niin lopen vähään! Nuoresta Rautasesta alkaa majan puolihämärä ilma tuntua tukahuttavalta. Hänen kurkkuaan kuivaa, hän kaivaa hermostuneena esille savukkeen, sytyttää sen, mutta viskaa samassa menemään ja nousee ylös. Hän sipaisee otsalle valahtaneen tukkansa taaksepäin, kurkistaa majan ovesta ulos puutarhaan ja sanoo taakseen katsomatta:
— Täällä majassa tuntuu melkein hautovan lämpimältä. Eikös niin, Liisu, täällä voi saada hengenahdistuksen?
— Nyt on niin harvinaisen lämmin ilta, kuuluu hänen takanaan. — Ja myöhäinenkin nyt jo on, eikö lie melkein keskiyö!
— Se on totta! sanoo Eino häneen päin kääntyen. — Kenties onkin parasta, että lähden jo kotiin!
Hän on jo ojentamaisillaan kätensä Liisulle jäähyväisiksi, mutta silloin hän muistaa Vaskelan kaupan, josta hänen piti kertoa niin suuria lupaava iloviesti Liisulle. Kuivasti naurahdellen, melkein virallisella äänellä hän selostaa uutisensa ja lisää:
— Siellä Vaskelassa on huomenna vastaanottotarkastus, ja sinun pitäisi oikeastaan tulla sinne mukaan! Siellä on niin paljon niitä rakennuksia, pitäisi niistä valikoida, mitä ruvetaan sisustamaan sairaalaksi, mitä orpokodiksi ja mikä jätetään hoitajille.
Liisu istuu hievahtamatta, ei näytä edes kuulevan nuoren Rautasen suurta uutista. Tämä jatkaa:
— Sinä kuuluit tähän nykyiseen sairaalaan kyllästyneenä uhkailleen jo poislähtöä. Se olisi hyvin valitettava vahinko kuovikoskelaisille, ja eihän tämän jälkeen enää liene mitään syytä ajatella sellaista. Kyllä siellä Vaskelassa sekä sairaiden että hoitajien pitäisi hyvin viihtyä. Siellä on runsaasti kukkiakin, joista sinä, Liisu, niin paljon pidät.
Liisu vaikenee edelleen. Hän havahtuu vasta sitten, kun Eino kysyy:
— Ja mitkä terveiset minä saan viedä äidille? Hän odottaa sinua niin hartaasti Päiväniemeen, äitimummo. Hän tulisi niin iloiseksi.
— Minä tulen! kuiskaa Liisu nopeasti.
Siinä kuiskauksessa petti Liisun ääni, se oli lupaus, suuri lupaus hänelle itselleen. Hän tuntee Liisun käden vapisevan, hän näkee Liisun tuskin pysyvän jaloillaan. Siinä oli hänen edessään entinen Liisu, häntä rakastava, hänen hyväilyjään janoava nainen. Kaikki muu oli petosta, harhakuvitelmia! Kuohuva riemu valtaa hänet, hän puristaa rajusti Liisun kättä, tempaa hänet nopealla liikkeellä syliinsä.
— Liisu, sinä petät itseäsi ja minua! Sinä et rakasta häntä, et voi häntä rakastaa. Sinä rakastat minua, kuulut minulle, minulle yksinään!
Liisu taistelee vastaan, koettaa ponnistautua irti Einon rajusta syleilystä.
— Päästä minut, Eino! rukoilee hän. — Hyvä, rakas Eino, päästä minut! Minä antaisin sinulle kaikki, antaisin niin mielelläni, mutta minä en voi! Kuuletko, rakas Eino, minä en voi enää!
— Sinä voit; kun sinä vain tahdot! kuiskii Eino läähättäen. — Minä en siedä sitä ajatusta, että sinä olet hänen, en! Minä pidän sinut! Sinä tulet Päiväniemeen, Liisu, me olemme onnelliset. Minä hyvitän kaikki, kaikki!
Liisun vastarinta käy yhä heikommaksi. Hänen lämmin, vavahteleva ruumiinsa sytee uutta tulta Einon suoniin. Eino puristaa häntä voimakkaalla käsivarrellaan rintaansa vasten. Liisu on heittänyt päänsä taaksepäin, mutta Eino saa hänet vähitellen kokonaan valtoihinsa. Liisun läähättävä hengitys hyväilee jo Einon kasvoja. Silloin pääsee Liisun huulilta viimeinen epätoivon kuiskaus:
— Hyvä, rakas Eino, hän voi tulla minä hetkenä hyvänsä… nähdä meidät… tohtori Hilli!
Ne sanat sattuvat kuin puukon isku Einon sydämeen. Hänen käsivarsiensa voima herpoaa, hän sysää Liisun luotaan, horjahtaa, on kaatamaisillaan pöydän kumoon.
— Oikein, Liisu, oikein! huohottaa hän ilmaa haukkoen. — Sen minä unohdin kokonaan, hän voi tulla, tietysti hän voi tulla minä hetkenä hyvänsä ja tavata sinut minun sylistäni, se kunnon tohtori! Yllättää minut varkaista, jumaliste! Hänellähän on luonnollisesti laillinen omistusoikeus, hän on maksanut lunnaat, minä olen vain tungettelija, esikoisuuteni menettänyt! — Hän päästää katkeran ivanaurun. — Niin juuri, esikoisuuteni menettänyt! Hänen ovat sinun lihasi ja veresi ja rakkautesi ja kiitollisuutesi. Ja hän ei vaadi paljoa, hän tyytyy vähään, niin perin vähään, se säästeliäs mies!
Liisu on vaipunut tuolille, istuu siinä kokoon painuneena ja itkee hillittömästi. Hänen hennot hartiansa vavahtelevat tuskallisesti, aivan kuin Einon solvaavat sanat olisivat viuhuvia ruoskan iskuja. Eino seisoo pöydän reunaan nojaten, hänen tukkansa on hajallaan, hän katselee melkein nautinnolla edessään lyyhöttävän naisen toivotonta tuskaa. Mutta nopeasti hänen villi kiihtymyksensä asettuu, solvaavat sanat takertuvat hänen kurkkuunsa, ja silloin valtaa hänet syvä sääli ja katumus. Hän hiipii Liisun viereen, hyväilee hellävaroen hänen tukkaansa ja pyytelee nöyrästi:
— Liisu, voitko antaa minulle anteeksi? Minä menetin malttini, unohdin itseni kokonaan, loukkasin sinua, revin rikki sinun sydänparkasi haavat. Mutta näethän, Liisu, minä kadun sitä, kadun katkerasti. En minä tahtoisi tuottaa sinulle tuskaa, tiedänhän minä, sinä olet jo muutenkin saanut tarpeeksi kärsiä, aivan tarpeeksi.
Hän kumartuu ja tarttuu hyväillen Liisun hartioihin, koettaa kohottaa häntä hellävaroen kokoonpainuneesta asennostaan ja jatkaa:
— Liisu, rakas Liisu, elä itke enää, se koskee niin kovasti minuun. Minä käyttäydyin huonosti, mutta minä lupaan sinulle, etten tee sitä enää, en milloinkaan! Anna minulle vain tämä kerta anteeksi ja ojenna kätesi sen merkiksi. Minä en purista sitä rajusti, näethän, minä olen jo aivan rauhallinen. Minä kosketan sitä vain hellävaroen, hyvin hellävaroen.
— Minä olen niin onneton… niin onneton! puhuu Liisu nyyhkytystensä lomassa. — Jätä minut, Eino, mene pois! Minä tahdon olla yksinäni! yksinäni!
— Menenhän minä, menen, Liisu, kun vain sanot, että olet antanut minulle anteeksi, et ole minulle suuttunut enää.
— En minä ole sinulle suuttunut, mutta minun oli niin vaikea, kun sinä puhuit siitä… siitä mikä on mennyttä. Minun… meidän täytyy se unohtaa, täytyy!
— Minä koetan sen unohtaa! — Hän pitelee Liisun kättä, puhuu korostaen jokaista sanaansa erikseen. — Tiedäthän, Liisu, minä olen ennenkin pitänyt sanani, kun olen kerran luvannut. Minä vannon sinulle, vannon, Liisu, minä en muistuta siitä enää milloinkaan, ennenkuin… ennenkuin sinä, Liisu, itse tahdot!
Viimeiset sanansa hän lausuu miltei uhkaavasti sivaltaa pöydältä hattunsa ja poistuu nopeasti, taakseen vilkaisematta.
Sairaalan portilla oli hän vähällä törmätä yhteen tohtori Hillin kanssa. Hänen sisunsa kuohahti: Siinä tuli mies, jolla oli etuoikeus Liisun rakkauteen, jonka tieltä hänen piti väistyä! Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, vähältä piti, ettei hän tarttunut vastaantulijan rintapieliin.
Tohtori Hilli löyhkäsi hiukan konjakille ja oli loistavimmalla puhetuulellaan.
— Jo näin aikaisin kotiin, herra maisteri! ihmettelee hän. — Luulin tapaavani teidät vielä tuolla yrttitarhassa. Eihän tämä yrttitarha tosin mikään ihana Edeni ole, mutta vaimo on täälläkin, ja sehän onkin kaikissa yrttitarhoissa pääasia. Käärmekin siinä Edeni-tarussa on vain symbooli, jonka tarkoituksena on tehdä miehelle halutummaksi omenaa ojentava kaunis käsivarsi.
— Valitettavasti ei minulle ojennettu omenaa! murisee nuori Rautanen hampaidensa välistä ja jättää tohtorin ihmettelemään nopeata poistumistaan.
Tohtori Hilli ei viipynyt kauan sairaalassa. Piti tavanmukaisen iltatarkastuksensa, jaaritteli hetkisen apulaishoitajattaren kera, kehoitti Liisua valmistautumaan huomisaamuksi Vaskelaan ja meni sitten tiehensä.
Tohtorin mentyä käytiin sairaalassa makuulle. Liisu ja apulaishoitajatar nukkuivat samassa huoneessa. Apulaishoitajatar nukahti heti, mutta Liisulle ei uni tullut. Hän makaa hiljaa peitteen alla, painaa kasvojaan tyynyyn ja rutistaa sitä paljailla, vavahtelevilla käsivarsillaan. Kun toisesta sängystä kuuluva tasainen hengitys ilmaisee syvää unta, soluttautuu hän varovasti peitteen alta, sujuttaa sukat ja tohvelit jalkoihinsa, kietaisee huivin hartioilleen ja pujahtaa äänettömästi ulos.
Hän riensi puutarhaan. Sinne majaan hän muisti jääneen jotakin ja hän löytää sen: Se oli nuoren Rautasen unohtama karttakäärö. Se oli pudonnut pöydältä maahan ja pahasti rutistunut. Liisu ottaa käärön ylös, oikoo ja silittelee sen huolellisesti. Sidenauhaa ei löydy, hän silmäilee neuvotonna ympärilleen, istahtaa sitten tuolille, kopeloi alusvaatteitaan, irroittaa hätäisesti, aivan kuin peläten että hänet yllätettäisiin, lyhyen nauhanpätkän ja sitoo sillä kääreen. Sitten piiloittaa hän sen povelleen,, kuin olisi se hänen elämänsä kallein aarre.
Kauan istuu Liisu puutarhamajassa. Nousevan auringon säteet alkavat jo vilahdella läheisen petäjikön latvoissa. Liisu katselee niiden leikkiä ja hänen silmiinsä tulee toivoton ilme. Hän ajattelee, että hänen pitäisi paeta kauas… kauas. Mutta hän tuntee, ettei voinut paeta. Häntä piteli liian suuri voima, hän oli äsken Einon sylissä saanut tuntea sen voiman, hän vapisi vieläkin sen kesken jääneen hyväilyn juovuttavasta autuudesta. Hänen verensä huutaa mielettömästi Einon rakkautta. Hän painautuu yökasteesta kylmää puutarhapöytää vasten, ratkeaa siinä hillittömään itkuun. Ja hän toistelee toistelemistaan: "Minä en kestä tätä… en kestä!"
Petäjikössä viritti rastas aamulaulunsa. Se lauloi kesästä ja rakkaudesta.