VI.
Vaskelan vastaanottotarkastuksesta oli kulunut vasta kolme päivää, mutta hovin avaroissa suojissa suoritettiin jo tulisella vauhdilla korjaus- ja sisustustöitä. Oli kiire: Juhannukseen oli aikaa vain viikkokausi, ja sen sisällä oli kaikki saatava valmiiksi. Juhannusaattona aiottiin Kuovikosken tehtaan sairaala siirtää Vaskelaan, samana päivänä aiottiin avata Vaskelan orposiirtola. Tästä juhannuksesta piti tulla merkkipäivä Kuovikosken tehdasyhdyskunnan historiassa.
Koko Kuovikosken sivistyneistö tahtoi olla mukana tätä merkkipäivää valmistamassa. Kaikki riensivät Vaskelaan kantaakseen kortensa hyväntekeväisyyden alttarille. Heti ensimäisenä päivänä tulivat rouva Syvärin mukana Päiväniemen Matilda rouva sekä molemmat Falkmanit, äiti ja tytär. Heidän perästään ilmestyi rouva Siviä Silvan, altis avustaja kaikkialla, missä hyväntekeväisyyttä harjoitettiin. Johtaja Rönkä lähetti kauniin kreivitäremännöitsijänsä. Samaa tietä saivat mennä molemmat hänen luonaan vierailevat upseerit naisväen suojeleviksi ritareiksi Vaskelaan. Tohtori Hilli laiminlöi kokonaan vastaanottonsa tehtaalla. Luopumaton sikari suupielessään, joviaalinen, hyväntuulinen ilme naamallaan hän päivät päästään maleksi Vaskelassa autellen naisväkeä hyvillä neuvoilla ja huvittaen koko seuraa filosofisilla esitelmillään. Tämän vakinaisen kantajoukon lisäksi tuli paljon muitakin, varsinkin nuorempaa naisväkeä. Miehet saivat tulla päivät pitkät kotona toimeen miten parhaiten taisivat, ja illalla oli vielä tehtävä matka Vaskelaan, jos mieli edes yön ajaksi saada kotiin naispuoliset elämänsulostuttajat. Kuovikoskeiaiset oli vallannut Vaskela-kuume.
Vaskelan muhkea päärakennus ja kaksi tilavaa sivurakennusta olivat viimeisten omistajien aikana saaneet torkkua jotenkin autioina ja unohdettuina siellä ikivanhan, hiljaisen puiston keskellä. Nyt virisi näissä suojissa uusi elämä ja hyörinä. Vuosikymmenien tomu oli pois puhdistettava, monien huoneiden haalistuneet seinäverhot uusittava. Päärakennuksen suuri sali, jota koristivat edesmenneiden omistajapolvien perhemuotokuvat ja lukuisat vaskipiirrokset, oli muutettu oikeaksi ompeluhuoneeksi. Hilpeästi rupatteleva naisparvi siellä aherteli, ompeli vuodevaatteita sairaille ja orpokodin hoidokeille. Toiset laittoivat valoisia uutimia, nuorimmat aloittelijat korjasivat lahjoina kertyneitä liinavaatteita.
Rouva Falkman, jolle heti alussa oli annettu kaikkien valmistustöiden ylijohto, osasi taitavan sotapäällikön varmuudella löytää jokaiselle oikean alansa. Hän oli vallan nuorentunut, opasti ja neuvoi kaikkia, ennätti joka paikkaan. Vilkaisit alakerran saliin, siellä hän oli tusina ompeluksiaan näyttäviä neitosia ympärillään, tarkasti niitä, levitteli ja mittasi kangaskääröjä, näytti aivan hukkuvan niiden keskelle. Mutta seuraavassa tuokiossa hänen äänensä jo kuului yläkerran huoneista, joita sisustettiin orpokodiksi. Siellä hän komenteli verhoilijoita, valikoi seinäpapereja, tarttui välistä maalarin siveltimeen, jakeli käskyjään puhdistus- ja toimitustyössä hääriville palvelustytöille.
Päiväniemen Matilda rouvalla oli myös oma alansa. Hänen hartioilleen oli sälytetty yleiset emännän velvollisuudet, ja niistä huolehtiminen ei ollut niinikään vähäinen asia. Koko vapaaehtoiselle avustajajoukolle tarjottiin yhteinen päivällinen. Sen lisäksi oli kahdesti päivässä kahvikestitys, ja nämä levähdyshetket tahtoi hyvä Matilda rouva tehdä niin virkistäviksi kuin mahdollista. Joka kerran oli hänellä uusi mieluisa yllätys monipäiselle, hilpeälle seuralleen.
Hauskin oli iltapäiväkahvi. Se juotiin päärakennuksen tilavassa vilpolassa, jonka muodosti puiston puoleisten päärappujen edessä oleva antiikkinen pylväistö. Tästä ja sen kahden puolen leviävältä pengermältä oli komea näköala yli koko muhkean puiston. Sen leveälle valtakäytävälle johtivat vilpolasta jyhkeät graniittiportaat, sen lehvien lomitse vilahtelivat sieltä täältä kauniin Vaskelan lahden hopea-aallot. Maistui siinä kukkatarhana upeilevalla pengermällä tosiaan kahvikupponen päivän ahertelun perästä, maistui sitä paremmin, kun sai sen Matilda rouvan lämpöisestä kädestä. Siinä kielenkantimet irtautuivat, siinä suunniteltiin siunausrikasta tulevaisuutta Vaskelan sairaala- ja orposiirtolalle.
Jo kolmantena päivänä päästiin valmistustöissä niin pitkälle, että rouva Falkman voi iltapäiväkahvin lähetessä Matilda rouvalle kehaista orpokodin huoneiden olevan vallan valmiina. Kaupungista tilatut pikku sängyt vain puuttuivat, mutta nekin oli luvattu toimittaa jo seuraavaksi päiväksi.
— Ja ajatteles, niissä huoneissa kun oli tomua niin hirveästi. Mutta nyt ne näyttävät suorastaan ihastuttavilta, ja päivänvaloa siellä on, niin että silmiä vallan häikäisee.
— Voi, aivan minun pitäisi tulla sinne ylös niitä katsomaan, kun tästä vain ennättäisi! huokaa Matilda rouva hääräten posket palavina kahvipöydän kattamistouhussa.
— Etpäs saakaan tulla vielä katsomaan, hyvä ystävä, et vielä! Sittenkun pikku sängyt ovat paikallaan ja uutimet ikkunoissa, sitten vasta näytetään sivullisille!
Näin ylvästeli Bertha rouva ja pyörähti samassa vilpolan ovesta saliin, jossa hänen kerkeä kielensä ohimennen jakeli tusinan verran uusia määräyksiä ompelustensa ääressä ahertavalle tyttöparvelle.
Mutta Matilda rouva vilkuu työnsä lomassa ehtimiseen päärakennuksesta lounaaseen olevaan sivurakennukseen päin. Se rakennus on siellä aivan erillään, melkein kokonaan tuuheiden lehmusten peitossa ja upeiden ruusutarhojen ympäröimänä. Se oli Vaskelan loistoaikoina palvellut viihtyisänä vierassuojana. Nyt sinne aiottiin sijoittaa sairaala, ja eristetyn asemansa vuoksi se oli kuin luotu tähän tarkoitukseen. Siellä valvoivat sisustustöitä rouva Syväri ja Siiri Falkman, ja hyvä Matilda rouva olisi niin mielellään juossut katsomaan, miten pitkälle siellä oli ennätetty. Voi, hän piti niin paljon niistä molemmista lapsista, nimitteli heitä luojan enkeleiksi, olisi päivät päästään kieppunut heidän kantapäillään, jollei olisi ollut näitä raskaita emännän huolia. Jospa, jospa taivas olisi vain siunannut hänelle kaksi poikaa, ja jos!… Matilda rouva aivan punastui tätä ajatusta, niin hyväillen se kosketti hänen hellää äidinsydäntään.
Salissa esitelmöi tohtori Hilli Vaskelan loistoaikojen historiaa. Hän oli Vaskelan palvelusväen perhetuvasta löytänyt Liebermannin 80-vuotiaan imettäjämummon. Tältä oli hän onkinut kaikki unohduksiin joutunut Vaskelan perhetarinat ja kertoilee niitä nyt hiukkasen muovailtuina ja elävöitettyinä äänekkäälle, mutta kiitolliselle kuulijakunnalleen. Hän on kavunnut tuolille, hankaa pyyhinliinalla kiiltäviksi Katarinan aikuisen hoviherran leveitä, kullattuja kehyksiä ja juttelee sikariaan käännellen:
— Tässä näette, hyvät naiset, Vaskelan ensimäisen itämaisen omistajan.
Hieman aistillisen näköinen, mutta muuten hienostunut ylimystyyppi.
Näyttää vanhoilla päivillään tutkineen valistusajan filosofiaa, sitä
osoittaa tuo hiukan kyllästyneeseen hymyyn venähtänyt alahuuli.
— Väsyneeltä hän näyttää, mutta on mahtanut nuorena olla aika kärkäs naisten perässä juoksemaan! arvelee muuan neitosista vallattomasti.
Tohtori teki niin kohteliaan kumarruksen, kuin hänen hieman epävakainen jalustansa suinkin salli.
— Vilpittömin tunnustukseni neidille! Arvostelette tämän vanhan herran avuja oikein. Hän oli miehuutensa kultaisina päivinä tosiaankin suosittu naismaailmassa. Siitä on parhaana todistuksena se, että hän kuuluu nauttineen pitkät ajat suuren keisarinnan lämpimintä suosiota, ja se nainen kyllä katsoi, kenelle hän suosionsa lahjoitti.
Keskusteluun sekaantunut neitonen punastuu hiusmartoa myöten, mutta tohtori jatkaa järkkymättömän rauhallisesti esitystään.
— Keisarinnansa suosion osoitukseksi hän saikin Vaskelan lahjoitusmaan, ja täällä hän kuuluu mielistyneen maalaiselämään aivan erikoisella tavalla. Kerrotaan hänen kesäisinä öinä samoilleen kosteita heinäpeltoja pitkin ja naputelleen alustalaistensa sievien tyttärien aittojen ovia. Ihmisluonto kaipaa vaihtelua, ja Pietarin salonkien kyllästetyn ilmapiirin jälkeen saattoi kyllä tuommoisilla kesäisillä retkillä olla oma viehätyksensä. Pahat kielet kertovat hänen myös käyttäneen varsin yleisesti sitä tunnettua ensi yön oikeuttaan. Se lienee sentään pelkkää panettelua, asia saattaa olla niinkin, että monet nuoret naiset katselivat tuota miellyttävää hovinherraa varsin suopein silmin, ehkäpä osasivat tien Vaskelaan väkisin viemättä.
— Hyi, tohtori, nyt te panette omianne! kuuluu vastalauseita tyttöparvesta.
— Minäkö omiani panisin! Kansan suussa eläneitä tarinoita minä vain kerron, mutta katsokaas, hyvät naiset, niitä tarinoita pitää katsella puolueettomasti. Ne tarinat ovat aina yksipuolisia, ne mustaavat säännöllisesti hovinherran. Mutta historiallinen totuus ei ole yksipuolinen, se kulkee tavallisesti siinä keskiväliä.
— Tohtorilla on varsin terve historiankäsitys, selittää kapteeni Conrad, joka on päätynyt puhdistamaan viehättävän, paimenprinsessan fantasiapuvussa keimailevan naisen kuvaa. — Olisin utelias kuulemaan, mitä se historia kertoo tästä naisesta. Näöstä päättäen on tämä vieras koko seurassa, syntyään luultavasti parisitar.
— Niin, kertokaapas hänestä, kiltti tohtori, kertokaa! säestää koko naisparvi yhtenä kuorona.
— Mieluisa velvollisuuteni on täyttää yksimielinen toivomuksenne, hyvät naiset, selittää tohtori. — Tuo nuori nainen, jonka viehättävään olentoon ja ilmavaan vaatetukseen vakava kapteenimme näkyy ihastuneen, oli todellakin syntyään ranskalainen. Pietariin hän lienee kulkeutunut muutaman hovinaisen muotiompelijattarena. Tämä näpsä ja hurmaava muotityttö osasi varmaan miellyttää miehiä, hänellä kuuluu olleen koko joukko romanttisia lemmenseikkailuja hovipiireihin kuuluvien upseerien kanssa. Lopuksi eräs näistä, Vaskelan silloinen omistaja, hullaantui niin perinpohjin häneen, että teki tästä muotitytöstä Vaskelan valtijattaren. Mies on tuossa hänen vieressään, hieman jäykän näköinen sotilas, ja kuuluu olleen ensimäisen Nikolain parhaita kenraaleja, oikea kovakourainen tappelupukari. Tietysti sellaista miestä tarvittiin milloin milläkin valtakunnan kolkalla, ja viehättävä emäntä sai sillä aikaa yksinään hallita Vaskelassa. Hyvin hän täällä hallitsikin, kuuluu pitäneen oikeata pikku hovia, ja iloista hovia kaupanpäällisiksi. Vihdoin rupesi kai sotaherra epäilemään, että hänen vaimonsa jakeli ihailijoilleen liian auliisti suosiotaan. Hän päätti Odysseyn tapaan yllättää vaimonsa ihailijaparven, ilmestyi odottamatta Vaskelaan silloin, kun hänen luultiin parhaillaan tappelevan kirgiisejä vastaan Kaspian takaisilla aroilla. Yllätys olikin todella täydellinen, parempaa tulosta sotaherra tuskin olisi voinut toivoa. Hän tuli valepuvussa muutamana elokuun iltana, jolloin tuonne puistoon oli järjestetty komea soihtujuhla. Sen loppupuolella hajaantuivat juhlijat puiston vietteleviin lymypaikkoihin, ja sieltä hän tapasi pikku vaimonsa muutaman ranskalaisen maalarin sylistä. Kuuleman mukaan hän sai nähdä koko hellän kohtauksen alusta loppuun, ennenkuin onnensa hurmioon unohtuneet rakastavaiset hänet huomasivat.
— Hyi, sehän oli kerrassaan epähienoa! Vaaniskella sillä tavoin! —
Tämän tapaisia huudahtuksia kuuluu tyttöparvesta.
— Epähienoa se kieltämättä olikin, jatkaa tohtori tarkastellen sikarinsa valkoista tuhkaa. — Ja tulos ei muodostunut miksikään voitoksi sotaherralle, sen sai hän hyvin pian kokea. Sellaisia epähienouksia ei kaunis nainen milloinkaan anna anteeksi, hän kostaa keinoja valikoimatta. Pikku muotityttö järjesti asiat niin, että hänen mustasukkainen tappelupukarinsa karkoitettiin tsaarin määräyksellä Siperiaan. Lienee kerran elämässään lausunut muutaman varomattoman sanan eräästä Nikolain drakoonisesta päiväkäskystä, ja enempää ei tarvittu.
— Huh, sepä oli hirveätä! Ja miten kävi sen vaimoraukan? Kertokaa, kiltti tohtori, miten hänen kävi?
— Vaimoraukka koetti parhaansa mukaan unohtaa suruansa, jatkoi entistä elämäänsä Vaskelassa, kunnes hänen pankkiirinsa lopetti luotonannon. Silloin luovutti hän Vaskelan perhekalleuksineen kaikkineen sille kitupiikille puolijuutalaiselle ja hävisi täältä muille markkinoille, ehkä entiseen kotimaahansa. Se pankkiiri oli ensimäinen Liebermann, sillä tavoin tulivat Liebermannit Vaskelaan, Vaskelan loistoaika oli sammunut. Mutta viehättävän paimenprinsessan henki leijailee vieläkin Vaskelan yllä, tuolla puistossa liittyy jokaiseen lymypaikkaan romanttisia tarinoita, joiden toiset päähenkilöt vaihtelevat, mutta toisena on kaikissa sama, tuo näpsä muotityttö.
Tohtorin jännittävä kertomus on saanut ompelevan tyttöparven neulat pysähtymään. Mutta kertomuksen loputtua laukeaa jännitys, tohtorille alkaa sadella huudahduksia:
— Kyllä te sentään taasen liioittelitte, liioittelitte varmaan, kiltti tohtori! Eihän semmoinen ole ikinä mahdollista! Hän olisi lähettänyt sen miehen Siperiaan, ei ikinä! Oikein se oli hänelle, mokomalle, kuka käski mennä sillä tavoin vaaniskelemaan! Hyi, niin inhoittava mies, mutta muut hänestä varmaan kantelivat! Ja sitten tietysti syytetään viatonta naista, se on niin tavallista! Hän on niin kiltin näköinen tuossa kuvassa, eikö totta, niin kiltin näköinen, melkein lapsellinen!
Tähän tapaan puhua pärpättää tyttöparvi kilpaa. Viehättävä paimenprinsessa on saavuttanut jakamattoman ihailun. Matilda rouva pistää päänsä ovesta kutsuakseen seuruetta kahville. Hän jää hämmästyneenä ihmettelemään salissa vallitsevaa melua. Tohtori Hilli vetosi häneen.
— Rouva Rautanen, suvaitkaahan tulla minun avukseni! Te olette vanha paikkakuntalainen ja tunnette kai jossakin määrin tämän ylhäisen seuran perhetarinoita. Nämä nuoret naiset väittävät minun panevan omiani ja liioittelevan!
— Ja kenestä sitten olette heille kertonut?
Matilda rouvalle näytetään kilpaa paimenprinsessaa.
— Johan te nyt, hyvät lapset! huudahtaa Matilda rouva. — Mokomasta kevytkenkäisestä tuhlarista täällä juttuja kerrotaan.
Tyttöparvi joutuu hämilleen. Matilda rouva koettaa tekeytyä ankaraksi ja komentaa:
— Kas niin, kiltti tohtori, laskeutukaahan alas sieltä korkealta jalustaltanne, laskeutukaa sukkelaan! Ei nuorten tyttöjen huoli tietää kaikkia niitä rumia juttuja, joita tuosta ylimysseurasta kerrotaan. Lienevätkö kaikki edes tosiakaan!
Matilda rouvan äidillinen nuhtelu kiihoittaa tyttöparven uteliaisuuden äärimmilleen. Heidän katseistaan voi tohtori Hilli tuolilta alas kavutessaan lukea: "Vielä me panemme sinut, kiltti tohtori, kertomaan enemmänkin, kunhan Matilda täti ei ole kuulemassa!" Luento Vaskelan historiasta oli langennut hyvään maahan. Tohtori selitti vilpolaan astuessaan Matilda rouvalle:
— Minun täytyy puolustaa itseäni näiden nuorten naisten edessä. Silmätkää vain ympärillenne, rouva kulta, niin näette, että täällä Vaskelassa luonto on tuhlannut antimiaan oikein runsauden sarvesta. Ei ensinkään ihme, jos tällaisessa ympäristössä terveet ihmiset ovat nauttineet hiukan vapaammin elämän hyvistä antimista ja lahjoista. Se on heille anteeksi annettava, täällä on mahdoton yhdenkään elävän olennon kitumalla elää. Minä ennustan hoidokkiemme menestyvän täällä erinomaisesti!
— Mutta meidän hoidokeista tehdään toisenlaisia ihmisiä, aivan toisenlaisia! — intoilee Matilda rouva. — Vaskelan historiassa käännetään uusi lehti, saattepa nähdä sen, tohtori!
Hän huomaa alhaalla puistokäytävällä rouva Syvärin ja Siiri Falkmanin, jotka tulevat kädet toistensa vyötäröillä ja iloisesti rupatellen sairaalarakennuksesta.
— Kas, tuolla näette, tohtori, minun molemmat luojan enkelini! huudahtaa Matilda rouva silmät säteillen. Semmoisia rakastettavia lapsukaisia me kasvatamme Vaskelan hoidokeista.
Seura alkaa vähitellen olla koolla, mutta huomataan sentään vielä puuttuvan kapteeni Änkilän, kreivitär Natalia Petrovnan ja rouva Siviä Silvanin.
— Ne ovat tietysti taasen harhailemassa tuolla pitkin puistoa! harmittelee rouva Falkman, joka katsoi johtaja-asemansa suoranaiseksi loukkaukseksi, kun lähdettiin häneltä lupaa kysymättä harharetkille.
— Natalia täti ja kapteeni setä ovat siellä kauniin huvilan luona! ilmoittaa kirkassilmäinen Liisu tyttönen, Matilda rouvan kasvatti.
— Siellä he ovat ahertaneet jo pari päivää! ilakoi tyttöparvi nauruun tirskahdellen. — He laittavat Dianan temppeliä juhla-asuun!
— Ja Siviä rouva on löytänyt sieltä vielä kauempaa rannalta sen
Venuksen majan ja somistelee sitä! tietää yksi neitosista kertoa.
— Kukin meistä harjoittaa laupeuden töitä omien erikoistaipumustensa vetämänä! selittää tohtori tarjoillen kohteliaasti kermaa ja sokeria rouva Syvärille ja Siiri Falkmanille.
— Ja sitten on vielä Eino poissa, toteaa rouva Falkman tarkastaen koko seuran huolellisesti lornjetillaan.
— Se poika parka on aina poissa! huokaa Matilda rouva. — Tuskin malttaa käydä eineenpalaa haukkaamassa, siellä samoilee vain pitkin metsiä.
— Mutta Einollapa onkin niin paljon työtä, enemmän kuin meillä kaikilla yhteensä! puolustaa Siiri. — Einon pitää laatia työväen asuntojen rakennussuunnitelma, ja sitten hänellä on vielä paljon muitakin suunnitelmia, mitä lieneekään.
— Neiti Falkman on aivan oikeassa, yhtyy puheeseen tohtori Hilli. — Maisteri aikoo luoda Vaskelaan jonkunlaisen uuden ihanneyhteiskunnan, ja sellainen suurtyö vaatii aina huolellisia esivalmisteluja.
— Eino aivan näännyttää itsensä, vaikeroi Matilda rouva. — Minä tulin niin iloiseksi, kun tämä Vaskela ostettiin, mutta nyt minulla on jo surua ja huolta aivan tarpeeksi. Siitä lähtien ei Eino rakkaani ole nukkunut kunnollisesti, siellä valvoo kaiket yöt kirjastohuoneessa, kävelee ja mietiskelee. Minä äitimummo hiivin välistä kuuntelemaan oven taa, ja yhä se siellä vain kävelee edestakaisin. En minä enää ymmärrä koko poika parkaa, hän on aivan muuttunut näinä päivinä!
Liisu kalpenee kuullessaan Matilda rouvan suusta, miten Eino on muuttunut rauhattomaksi. Hän vetäytyy syrjään muusta seurasta, syventyy siellä tarkastamaan erään tyttösen ompelusta. Siiri ajattelee: "Sääli sitä Einoa, kun saa olla siellä metsässä kaiket päivät ypöyksinään!" Ja hän päättää houkutella huomenna Liisun mukaansa, yllättää Einon. He ilmestyvät odottamatta Einon eteen, aivan kuin pilvistä pudonneet. Ja sitten he auttavat Einoa, kantavat hänen keppejään, vetävät mittanauhaa, tähystelevät yhdessä. Siitä tulee verrattoman hauska retki!
Tohtori Hilli koettaa parhaansa mukaan lohduttaa Matilda rouvaa, selittää hänen äidilliset huolensa kerrassaan liioitelluiksi. Kaikki johtui siitä, että Eino oli ollut niin kauan poissa varsinaiselta alaltaan.
— Maisteri on metsien mies, eräretkeilijä. Sellaiselle miehelle on sotilasunivormu kidutuspihti, ja minä ymmärrän erinomaisesti, miten suurta helpoitusta hän tuntee päästyään takaisin rakkaiden metsiensä syliin. Hän elää kokonaan niiden lumoissa, vaaditaan hiukkasen aikaa, ennenkuin hän pääsee sielulliseen tasapainoon.
Kuuluu automoottorin surina, ja seuraan ilmestyy johtaja Rönkä hengästyneenä, mutta hilpeällä. Hänellä on tukku sanomalehtiä mukanaan, hän nakkaa ne pöydälle, paitsi yhtä, jonka hän pitää kädessään.
— Eikö maisteri Rautanen ole vielä palannut metsästä? tiedustaa hän vilkaisten ympärilleen.
— Häntä tässä joka hetki odotetaan, kiiruhtaa tohtori ilmoittamaan.
— Hänelle onkin täällä verrattomia lämpiäisiä! nauraa johtaja Rönkä avaten kädessään olevan lehden. — Kuntalaiset ovat hieman harmistuneet, kun Vaskela joutui meille!
Yleisen hiljaisuuden vallitessa hän lukee lehdestä uutisen, jossa myrkyllisin sanoin kerrotaan, miten Kuovikosken herrat sieppasivat Vaskelan aivan kunnan käsistä. Ja jotta kauppa saisi näennäisesti laillisen muodon, antautui bulvaaniksi Päiväniemen kartanon omistaja, maisteri Rautanen, Kuovikosken tehtaan entisen apulaisjohtajan poika. Tätä nuorta herraa oli yleisesti erehdytty pitämään kunnian miehenä, mutta nyt hän paljasti oikean karvansa, osoittautui häikäilemättömäksi keinottelijaksi. Lopuksi uhattiin uutisessa oikeudenkäynnillä. Historiallisesti tunnettu Vaskelan kartano, kautta Itä-Suomen kuuluisa viljelystila ei saanut joutua isänmaansa hädästä piittaamattomien keinottelijain saaliiksi.
Matilda rouva oli vaipunut tyrmistyneenä tuolilleen. Hän ei saa sanaa suustaan, hänen on tuiki mahdoton käsittää, että niin loukkaava ja väärä syytös voitin heittää hänen rakkaan Eino poikansa silmille. Muustakin naisjoukosta kuuluu hämmästyksen ja harmin huudahduksia, Siirillä on kyyneleet silmissä, Liisu ajattelee: "Tämä on liian paljon Einolle kaiken entisen lisäksi!" Käytännöllinen rouva Falkman on ainoa, joka ei menetä kokonaan mielenmalttiaan. Huolestuneena hän alkaa tiedustella johtaja Röngältä, luuliko tämä kuntalaisten saavan Vaskelan kaupan purkautumaan.
— Siitä ei ole vähintäkään pelkoa! selittää johtaja Rönkä. — Me näytämme kyllä oikeudelle, mihin tarkoituksiin Vaskela on ostettu.
— Mutta miten ne voivat kirjoittaa tuolla tavoin? pääsee lopulta
Matilda rouvan huulilta. — Sehän on liian alhaista!
— Se on vain sitä tavallista vapaan sanan viljelijäin kielenkäyttöä, ei mitään muuta! lohduttaa tohtori. Hän ottaa lehden Röngän kädestä, kääntelee sitä ja aikoo juuri ryhtyä pitämään esitelmää vapaan sanan viljelijäin moraalikäsitteistä, mutta silloin huudahtaa pikku Liisu, Matilda rouvan kasvatti:
— Eino setä tulee ja kapteeni setä ja Natalia täti! — Ja juosta vilistää sen tiensä tulijoita vastaan.
— Hyväinen aika, piiloittakaa se lehti, piiloittakaa sukkelaan! hätäilee Matilda rouva.
— Rauhoittukaa, rouva kulta, lehti on minun huostassani! — Tohtori tunkee lehden taskuunsa. — Ja sitäpaitsi, jos minä maisterin oikein tunnen, on hän korkeintaan huvitettu tästä sepustuksesta.
— Ja hän saa joka tapauksessa siitä tiedon myöhemmin! selittää johdonmukainen rouva Falkman.
— Minä näytän sen Einolle! huudahtaa odottamatta Siiri ja sieppaa lehden tohtorin taskusta. Samassa tuokiossa hän kuitenkin jo katuu äkillistä mielijohdettaan, punastuu vahvasti, mutta se on myöhäistä. Tohtori kumartaa hänelle kohteliaasti.
— Ihaileva hyväksymiseni, neiti Falkman! Maisteri tuskin huomaakaan, mitä hän lukee, kun teidän kaunis kätenne pitelee lehteä hänen silmäinsä edessä ja teidän olentonne kumartuu hyväillen hänen ylitsensä.
Tulijat ovat joutuneet pengermälle ja sijoittuvat kahvipöydän ääreen. Siiri, yhä hämillään yleisestä huomiosta, tarjoilee heille kahvia, pidellen koko ajan pieneen myttyrään taitettua lehteä kainalossaan. Matilda rouva alkaa lempeästi nuhdella Einoa, kun hän ei muistanut ensinkään säästää itseään.
— Mutta, äiti hyvä, puolustautuu Eino, — tuollahan minä vain viivähdin rouva kreivittären ja kapteenin luona, ihailin hetkisen heidän työtään. Ette uskokaan, miten somalta se Dianan temppeli nyt näyttää. Natalia Petrovna ansaitsee sen tunnustuksen, että huomenna juomme iltapäiväkahvin siellä, ja hän saa kunnian olla emäntänä.
— Apulaisena vain, emännän apulaisena, minä pyydän! huudahtaa orpo-kreivitär ihastuneena ja siirtyy heti lähemmä nuorta Rautasta, silmäillen häntä lempeästi. Hänestä alkaa nuori metsänkävijä näyttää varsin mielenkiintoiselta, hän pyytää mielistellen, että tämä opastaisi hänet kerran sinne oikein syvälle ikimetsän syliin.
— Mutta siellä asuu metsän haltija, ja se voisi säikähdyttää rouvan kuoliaaksi!
— Te olette se metsän haltija, ja teitä minä en säikähdä, en ollenkaan!
— Maisterille tarjoutuu miellyttävää seuraa löytöretkilleen! naurahtaa tohtori. — Tässä onkin oltu kovin huolissaan, kun olette niin perin innostunut Vaskelan salattuja aarteita etsimään. Ne aarteet mahtavat olla todella harvinaisen runsaat?
— Ei ole valittamisen syytä! naurahtaa Eino. — Vaskelan metsät ovat paremmat kuin luulinkaan. Kuntalaiset tekivät auttamattoman typeryyden, kun antoivat Vaskelan luiskahtaa käsistään.
Koko seura käy äkkiä äänettömäksi. Vaihdetaan silmäyksiä, Siiri on kuin tulisilla Hillillä. Mitään aavistamaton kapteeni Änkilä alkaa ihmetellä:
— Kovinpa täällä näytetään juhlallisilta! Onko neiti Falkmanilla tuossa lehdessään joku harvinainen yllätys, jolla aiotaan meitä hämmästyttää?
— On kyllä, neiti Falkman on löytänyt sieltä pienen tyylinäytteen, selittää tohtori. — Me väittelimme tässä juuri siitä, olisiko tuo pala erikoisesti maisterin kirjallisen maun mukainen.
— Vai niin, siellä on siis muistettu Vaskelan kauppaa! Kuntalaiset ovat saaneet lopultakin silmänsä auki. Näytähän, Siiri, mitä niillä on sanomista!
Siiri näyttää hänelle sepustuksen. Eino silmää sen läpi, puree huultaan ja ojentaa lehden kapteeni Änkilälle näköjään aivan välinpitämättömänä.
— Eikös olekin soma tyylinäyte, vai mitä? tiedustelee tohtori. — Ja sepustajalla näkyy lisäksi olevan kohtalainen annos luovaa mielikuvitusta. Kun ei vain mies vielä kerran kapuaisi maatalousministeriksi.
— Tai sotaministeriksi, tappelemaan tuulimyllyjä vastaan! naurahtaa
Eino. — Siihenkin hän kelpaisi erinomaisesti!
— Hitto vieköön, minä melkein kadehdin tuota sepustuksen laatijaa! nauraa johtaja Rönkä. Ollapa sellainen asema kuin sillä miekkosella! Saa ryvettää toisen ihmisen mielensä mukaan, ottamatta hiluistakaan selvää tuon ryvetetyksi joutuneen, ventovieraan ihmisen tarkoitusperistä. Eikä yleinen moraalikäsite häntä sen pahemmin tuomitse. Selitäpäs, sinä filosofi, mistä tuo musteen tuhertajain, tuo vapaan sanan viljelijäin erikoisoikeus johtuu?
— Mistäkö se johtuu? — Tohtori kääntelee mietteissään sikariaan. — Siitähän se johtuu, että sinä edustat elämässä vain itseäsi, mutta vapaan sanan viljelijä edustaa kokonaista ryhmäkuntaa. Sinä ajat vain omia yksityisiä tarkoitusperiäsi, hänellä on tukkukaupalla tarkoitusperiä ajettavanaan, kokonaisen puolueen tarkoitusperät. Siinä on suuri aste-erotus, yleinen mielipide sallii hänen panna väriä koko joukon paksummalta. Jos sinä ryvetät ventovieraan kanssaihmisesi julkisesti lokaan, tuomitsee yleinen moraalikäsitys sinut lurjukseksi. Jos hän sen tekee, pidetään häntä rehellisenä, kunnon kansalaisena, joka parhaansa mukaan ahertaa täyttääkseen paikkansa siinä sekavassa koneistossa, minkä nimenä on yhteiskunta. Sanomalehdet ja ne, jotka niihin kirjoittelevat, ovat tietysti ihmiskunnan vitsauksena, samoin kuin sodat, rutto ja kulkutaudit. Lääketieteen tutkijana minä vertaisin sanomalehtiä lähimmin narkoottisiin kiihoitusaineisiin. Ne ovat tietysti turmiollista myrkkyä, mutta rappeutunut, ylenmäärin rasitettu yhteiskuntaelimistö kaipaa niitä pysyäkseen edes keinotekoisesti toiminnassa. Mutta jättäkäämme tämä asia, hyvät naiset ja herrat! Katsokaa, miten kaunis Vaskela on ilta-auringon valossa, ja katsokaa, miten kauniisti ilta-auringon säteet leikkivät rouva Rautasen harmaassa tukassa! Hän on rakastettava emäntämme, ja häntä pukee tuo hyvyyden sädekehä!
— Hyvin sanottu, tohtori! Hyvä, hyvä! riemuitsee tyttöparvi kuorossa käsiään taputtaen.
Siiri Falkman, joka sattuu seisomaan Matilda rouvan takana, kumartuu nopeasti hänen puoleensa, painaa hänen poskelleen hyväilevän suutelon. Tämä palkitaan uudella riemastuneella hyväksymisellä. Liisu katselee syrjästä ja hänen povestaan kohoaa tuskallinen huokaus. Voi, miten hän olisi myös halunnut lennähtää Matilda rouvan kaulaan, hyväillä häntä, painaa hänen poskelleen suutelon. Mutta hän ei saanut sitä enää tehdä, ei saanut. Siiri sai!
Hyvä Matilda rouva oli syvästi liikutettu. Hänen silmänsä kostuivat, hän unohti kokonaan sen syvän mielipahan, jota hänen sydämelleen oli tuottanut rakasta Eino poikaansa kohdannut solvaus.
Seura alkaa vähitellen hajaantua, mutta rouva Siviä Silvania ei vieläkään näy, ei kuulu. Matilda rouva huokaa, että kahvi on jo kokonaan jäähtynyt, eikä hän enää voisi jäädä odottamaan.
— Tuskinpa häntä maksaa odottaa, nähtävästi ei Venuksen maja ole vielä kunnossa! arvelee tohtori.
— Minä luulen rouva Silvanin vasta äskettäin saaneen ammattimiehen avukseen, tietää johtaja Rönkä. — Insinööri Viherluoto hävisi hetki sitten tehtaalta!
Tämä tiedonanto synnyttää suurta iloisuutta tyttöparvessa. Johtaja Rönkä kääntyy nuoren Rautasen puoleen ja alkaa tiedustella, miten pitkälle hänen työnsä oli edistynyt.
— Juhannukselta voimine aloittaa työväen asuntojen rakentamisen. Sitten ryhdyn laatimaan yksityiskohtaisempaa viljelysmaiden ja metsien käyttösuunnitelmaa.
— Mitä arvelette, maisteri, tarjoaisimmeko osan viljelysmaista kunnalle… tilattomille jaettavaksi?
— Minä arvelen, ettei kunta huoli tehtaan herrojen armopaloja, ei ainakaan tämän jälkeen. Mutta voimmehan tarjota ne armopalat suorastaan niille, jotka ovat sellaisten tarpeessa. Ja silloin ehkä annamme etusijan omille työläisillemme, sellaisille heistä, jotka haluavat todella yrittää maanviljelijöiksi, ja joilla on suurempi perhe, useampia työhön pystyviä käsivarsia.
Puhuessaan hänen silmänsä seuraavat koko ajan Siiriä ja Liisua, jotka ovat ryhtyneet auttamaan Matilda rouvaa kahvivehkeiden korjaamisessa. Siirin koko olento uhkuu syvää lämpöä. Lämmin on ilta-auringon luoma hohde hänen kasvoillaan, lämpimänä kutsuu hänen täyteläinen povensa, hyväilevän lämmin on hänen paljaiden käsivarsiensa väri. Hän rupattelee koko ajan iloisesti Liisulle ja vilkaisee tämän tästä hymyillen nuoreen Rautaseen. Liisu hymyilee myös ystävättärensä mieliksi, mutta ei vilkaise kertaakaan Einon puoleen, ja Eino tietää, mitä hänen hymynsä kätkee. Liisun kalpeita, hienopiirteisiä poskia näyttää värjäävän vieno kuumeen puna. Nähtävästi oli Liisu paljon valvonut, valvonut sillä aikaa, kun Siiri näki kauniita onnenunia lähenevän juhannusyön autuudesta.
Nuoresta Rautasesta tuntuu käsittämättömältä, mitä varten noiden molempien naisten piti joutua yhteen. Hänestä on, kuin olisi hänen sydämensä reväisty kahtia.
VII.
Seuraavana päivänä ovat Siiri ja Liisu kävelyllä Vaskelan avarassa, ikivanhassa puistossa.
He ovat hyvän aikaa harhailleet puiston ristiin rastiin kulkevia käytäviä, joille paikotellen on levinnyt jo sametinpehmoinen nurmikko. Satavuotisten lehmusten ja vaahterain lehtikatos käytävien yllä on niin tiheä, että päivänsäteet vain siellä täällä pääsevät alas pilkahtelemaan. Käytäviä reunustavat orjantappuraruusu- ja orapihlajaistutukset ovat hoidon puutteessa villiytyneet. Näkee, hyvin, että Vaskelan viimeiset omistajat eivät ole suuria välittäneet puiston hoidosta, luonto on saanut mielensä mukaan muovailla ja tasoitella ensimäisten mestarien käsialoja. Siiri, joka tuntee puiston vanhastaan, on ystävättärensä opastajana ja kertoilee:
— Muuan italialainen arkkitehti tämän puiston kuuluu aikanaan suunnitelleen ja kuntoonpanneen. Siitä miehestä ja tämän puiston synnystä on omituinen tarina, minä muistan sen melkein ulkoa.
— Kerropas se tarina! pyytää Liisu.
— Voinhan tuon kertoa. Ei se ole minusta niinkään ruma, vaikka kielenkäyttö on siinä vähän suorasukaista, niinkuin kaikissa semmoisissa tarinoissa: Mestariksi sanottiin sitä arkkitehtiä. Se oli suuri haaveilija, oli onnettomasti rakastunut Vaskelan silloiseen emäntään, ja niin uhrasi parhaan osan elämästään tähän työhön. Kerran oli hän nähnyt sen naisen uimarannassa, hänen alaston ruumiinsa oli kaunis kuin valkoinen synti, eikä se haaveilija voinut tätä näkyä unohtaa. Kerjäsi sen naisen lempeä, ja nainen oli luvannut: "Laita Vaskelan puisto kauniimmaksi kuin yksikään toinen tällä maanäärellä, sitten saat palkkioksi rakkauteni." Viisitoista pitkää vuotta se työ vei. Koko sen ajan mestari hautoi syntisiä haaveitaan siitä valkoisesta ruumiista, rakensi yhden toistaan somemman puutarhamajan, niissä uneksi kerran ottavansa luvatun palkkion. Sillä naisella oli monta rakastajaa, niille se uhrasi lempeään, mutta sen haaveilijan palavat silmät seurasivat häntä syyttävinä jokaisella askeleella. Nainen rukoili: "Ota lempeni, että minä rauhan saisin!" Mutta se mestari puhui: "Minä en suostu jakamaan lempeäsi yhdenkään toisen kanssa. Sitten kun työni on valmis, minä tahdon sen kokonaan!" Ja kun sitten viidentoista vuoden kuluttua Vaskelan puisto oli kauniimpi kuin yksikään toinen tällä maanäärellä, sanoi mestari: "Nyt minä palkkioni tahdon, minä otan sen siellä Venuksen majassa, olen sen sitä varten somistanut!" He menivät valoisana kesäyönä Venuksen majaan. Mestari käski: "Riisu vaatteesi, minä tahdon nähdä sinun valkoisen, alastoman kauneutesi!" Nainen totteli käskyä epäröiden, mestari kiirehti kauan kärsitystä halusta vavisten. Mutta kun nainen vihdoin seisoi alastomana hänen edessään, oli hän niin hölmistynyt kuin taivaan vasama olisi häneen iskenyt: Hänen edessään ei ollutkaan se kaunis ruumis, josta hän viisitoista pitkää vuotta oli uneksinut, jonka hän kerran näki ja joka oli ihana kuin valkoinen synti. Pois oli kauneus mennyt, pitkät vuodet ja toiset rakastajat olivat sen runnelleet ja rumentaneet. Rietas halu oli vain naisella enää jäljellä, hän kerjäsi polvillaan ryömien sen haaveilijan rakkautta. Mutta pettynyt miesraukka itki katkerasti ja haastoi: "Minä en voi, en voi! Tämä palkkio on liian halpa, suuri elämäntyöni on mennyt hukkaan, aivan hukkaan!" Ja hän otti matkasauvan käteensä ja repun selkäänsä ja lähti pois murtuneena, hartiat kumaraan painuneina. Mutta se nainen ei voinut häntä unohtaa, haaveilijan palavain silmäin katse oli liian syvälle syöpynyt hänen sydämeensä, ja iltaisin täällä puistossa kävellessään oli hän jokaisen puun suhinassa kuulevinaan sen poismenneen, pettyneen mies, polon vaikeroivan huokauksen. Hän käsitti, että elämä oli hänet jättänyt, Vaskelan puiston kauneus ei ollut häntä varten. Kuolemansa hän silloin etsi Vaskelan lahden aalloista. Sieltä hänen ruumiinsa löydettiin muodottomaksi pöhöttyneenä, se ruumis, joka kerran oli ollut kaunis kuin valkoinen synti…
Siiri vaikenee. He ovat pysähtyneet rappeutuneen puutarhamajan eteen, katselevat hyvän aikaa äänettöminä majaan, jonka sisällä on vielä sinne unohdettua puutarhakalustoa, haalistunut pöytä, muutamia korituoleja ja mustuneita penkkejä. Vihdoin sanoo Liisu:
— Se tarina ei ollut ensinkään ruma. Oli se hirveä rangaistus sille naiselle.
— Sekö, että se haaveilija hänet hylkäsi?
— Niin juuri! Minä arvelen… se on kovin rangaistus, minkä nainen voi saada. Kerjätä sillä tavoin… alastomaksi riisuttuna… ja tulla hyljätyksi. Elämä on silloin menettänyt arvonsa, on parempi paeta siitä… Siiri ystäväni, rakastatko, rakastatko sinä elämää?
— Rakastan, minä rakastan sitä hyvin paljon. — Hän mietti tuokion. — Niin, aivan syntisesti minä rakastan. Eikä minulla ole vielä paljon mitään menneisyyttä.
Hän huoahtaa kevyesti. Liisu ajattelee: "Onnellinen sinä, sinulla ei ole vielä menneisyyttä!" Hän vetää Siirin lempeästi majan ovelta, he jatkavat kävelyään. Hetkisen perästä sanoo Liisu melkein kuin itsekseen:
— Menneisyys tulee kyllä aikanaan! Se tulee meille jokaiselle, olisi hyvä, kun ei sitä tulisi liiaksi!
Liisun äänessä värähtää syvä mielenmasennus. Siiri katsahtaa kummissaan ystävättäreensä, huomaa hänen silmissään kärsivän, rasittuneen ilmeen, ja silmien alla näkyy ohut, tumma juova. Tämä huomio on Siirille yllätys. Hän on tuntenut Liisun vasta nämä muutamat päivät, jotka he ovat yhtenä Vaskelassa viettäneet. Koko sen ajan oli Liisu ollut niin puoleensa vetävä ja herttaisen vaatimaton, melkein tyttömäisen hilpeä. Ja nyt yht'äkkiä tämä väsymys. Aiheutuiko se liiallisesta rasittumisesta, vai oliko sen alla jotakin muuta?
— Liisu, miten sinä tänään näytät niin uupuneelta? kysyy hän lämpimästi. — Olethan, ystävä rakas, aivan näännyksissä!
— Ei se niin vaarallista ole! naurahtaa Liisu. — Ehkä olen hiukan väsynyt, mutta katsos, Siiri, se johtuu vain siitä: Tänään olemme laiskotelleet aikalailla. Työ pitää pirteänä, mutta annas kun hellittää otteensa, silloin se väsymys tulee. On kuin jänne laukeaisi hetkiseksi, mutta viriäähän se taas uudelleen!
Liisu katselee poispäin. Siiri kuulee hänen äänessään jotakin väkinäistä. Hänen korvissaan kaikuvat Liisun äskeiset sanat: "Menneisyys tulee kyllä aikanaan… kun ei sitä tulisi liiaksi!" Siiri muistaa kerran ohimennen koskettaneensa Liisun entisyyttä, mutta silloin oli Liisu aivan huomaamatta vienyt keskustelun muihin asioihin. Siinä se oli: Liisulla oli varmaan joku kalvava sydänsuru, ehkä hän oli ollut hyvin onneton avioliitossaan. Liisu oli vain parisen vuotta häntä vanhempi, ja Liisulla oli jo menneisyyttä liiaksi. Teennäisellä hilpeydellään koetti Liisu sitä peitellä, mutta nyt olivat sen tuskalliset muistot pulpahtaneet esiin. Hän kietoo hyväillen käsivartensa ystävättärensä vyötärölle ja sanoo hellästi:
— Liisu rakas, minä pidän sinusta niin paljon, kuvittelen sinua vanhemmaksi sisarekseni. Tietysti minä olen niin lapsellinen, en tunne paljon mitään elämästä. Mutta ethän pidä minua aivan tyhjänpäiväisenä, ethän pidä?
— Hyvä ystävä, miten sinä semmoista johduit ajattelemaankaan! Sinusta, Siiri kulta, on pakko jokaisen pitää. Sinä olet luotu levittämään onnea ympärillesi ja tulet varmaan itsekin kerran hyvin onnelliseksi. Mutta katsohan, mikä soma rakennus se tuolta vilahtelee puiden lomitse?
— Ah, etkö sinä vielä ole sitä ensinkään nähnyt? Sehän on se Dianan temppeli, Natalia Petrovnan lempipaikka. Siellähän meidän pitäisi tänään juoda iltapäiväkahvi. Ehkä ne ovat siellä jo valmistelemassa, Matilda täti ja Natalia rouva.
Dianan temppeli, kevyesti rakennettu paviljonki, on lähellä korkeata rantaäyrästä, ja avautuu sen pengermältä viehättävä näköala leveänä hopeavyönä polveilevalle Vaskelan lahdelle ja kauemmas avaralle Hirviselälle. Nimensä on paviljonki saanut siitä, että sen edustalla on metsästävää Dianaa esittävä marmoripatsas, ryhmä satyrejä ja haukkuvia koiria ympärillään.
Paviljongin luona näkyy vilkasta liikettä. Matilda rouva ja kukkea rouva Silvan kattavat kahvipöytää pengermälle. Alemmas rannalle ovat leiriytyneet Natalia rouva, molemmat upseerit ja tohtori Hilli. Kapteeni Änkilä virittää parhaillaan kahvitulta, kapteeni Conrad rakentelee keitinristikkoa, tohtori on hetkiseksi jättänyt sikarinsa ja puuhailee paitahihasillaan uimahuoneen rappusilla täyttäen Natalia rouvan suurta kahvipannua. Lähellä rantaa kelluvassa venosessa on johtaja Rönkä ja joukko neitosia onkimistouhussa. Johtaja Rönkä kellii teljolla kuin mikä turkkilainen pasha. Muutaman neitosen onki on tarttunut hänen housun lahkeeseensa, koko tyttöparvi koettaa sitä irroittaa kirkuen kilpaa ja keinuttaen venettä, niin että se on joka hetki kumoon keikahtamaisillaan.
— Onpas täällä aika soma kesäinen idylli! nauraa Siiri jouduttuaan ystävättärensä kera pengermälle.
— Sanokaas muuta, hyvät lapset! päivittelee Matilda rouva. — Täysikasvuisten ihmisten piti ruveta hulluttelemaan! Ei muka kahviakaan kelvannut kotona valmiiksi keittää, täällä niiden pitää tuhrustaa ja noeta itsensä.
— Olkaa huoletta, rouva kulta! lohduttaa kapteeni Änkilä. — Minä kyllä hoidan kahvitulen, niin ettei se anna nokea liiaksi. Kahvi- ja nuotiotulet ovat olleet minun erikoisalani koulupojasta lähtien!
— Ja kapteeni Conradin erikoisalana ovat keitinristikot, ilmoittaa tohtori kiikuttaen molemmin käsin, mahtavaa, vedellä täytettyä pannua laiturilta. — Kapteeni Conradilla lienee joku preussilainen ansiomitalikin eräänlaisten keitinristikkomallien valmistamisesta, ja preussilaista ansiomitalia ei mies kantele turhan takia! Mitä minuun itseeni tulee, kelpaan minä oikeastaan vain tällaiseksi aputyöläiseksi, mutta niitäkin tarvitaan hyvin toimivassa taloudellisessa koneistossa.
Hän on parahiksi saanut suustaan tämän kansantaloudellisen mietelmän, kun hyvin toimiva koneisto joutuu hetkiseksi epäkuntoon. Leveäkylkinen pannu estää tohtorin näkemästä polvillaan maassa könöttävän kapteeni Änkilän pitkiä, kannuksilla varustettuja koipia. Hän kompastuu niihin, pannun sisällöstä läikähtää hyvä annos kapteenin niskaan ja sitä tietä juuri syttymässä olevaan nuotioon, joka sammuu pihisten ja tuprahuttaa sammuessaan aimo poropilven kapteenin silmille.
— Perhanan aputyöläinen! ärisee kapteeni kakistellen savua ja poroa kurkustaan. — Siinä kastuivat nyt suurella puuhalla kokoonsaadut sytykkeet, ja saamme luvan vielä muuttaa tulisijankin toiseen paikkaan.
— Kaikki taivahan pyhimykset, miten porossa teidän silmänne ovat, rakas kapteeni! säälittelee onnettomuuspaikalle joutunut Natalia rouva. Muun pyyhkimen puutteessa hän irroittaa päästään hienon, hajuvesille tuoksuvan harsohuivinsa ja ryhtyy sillä hankaamaan ja kuivaamaan rakasta kapteeniansa leperrellen koko ajan lohduttavia sanoja kuin mamma omalle pikku pojullensa, joka on vahingossa läikähyttänyt maitotuoppinsa rintamuksilleen. Tohtori selittelee tapaturman syitä:
— Kaikki johtui oikeastaan onnettomasta erehdyksestä! Minä nähtävästi laskin hiukan väärin kapteenin ulottuvaisuussuhteet!
— Sinä olet juupelin suuri filosoofi, mutta näköjään huono laskumestari! murahtaa kapteeni.
— Se on aivan totta, matematiikka ei ole milloinkaan ollut minun vahvimpia puoliani! Ja sitäpaitsi suvaitsee kapteeni kannella jalkineissaan noita kiliseviä lisäkkeitä. Totta puhuen, minä en ole vielä ainoassakaan keittiössä havainnut kannuksia käytännössä, vaikka meillä nykyään tehdäänkin uudistuksia hiukan joka alalla!
Rauha palaa vähitellen, koneisto saadaan uudelleen käyntiin. Kahvitulta ryhdytään virittämään uuteen paikkaan, kapteeni Conrad on saanut valmiiksi keitinristikkonsa. Se on kunnioitusta herättävä häkkyrä, kapteeni selittää sen hätätilassa kelpaavan tyydyttämään kokonaisen rykmentin tarpeen, mukaanluettuina sairaanhoito-osastot ja etappijoukotkin. Liisu ja Siiri tarjoutuvat avustamaan Matilda rouvaa, mutta tämä huudahtaa torjuen:
— Levätkää nyt hetkinen, rakkaat lapsukaiseni, kyllä me tässä hyvin suoriudumme! Vie sinä, Siiri tyttöseni, ystäväsi katsomaan sitä somaa japanilaista siltaa, ja onhan täällä vielä monta muutakin nähtävyyttä.
— Todellakin, lähdetäänpäs, rakas Liisu, japanilaiselle sillalle! huudahtaa Siiri innostuneena. Hän muistaa eilisen suunnitelmansa: Eino palasi aina iltaisin Kuovijoen puoleisesta metsästä japanilaisen sillan kautta. Sinnepä he kiiruhtaisivatkin Einoa vastaan, yllättäisivät hänet jostakin polun varrella olevasta lymypaikasta!
He kävelevät rantapolkua sillalle. Se on rakennettu muutaman kuilun yli, joka johtaa järvestä puistoon kaivettuun tekolammikkoon. Silta on aika korkealla melkein vedettömäksi kuivuneen kuilun pohjasta ja jo melkolailla rappeutunut, mutta rohkeasti kävelevät ystävykset keskelle siltaa. Siihen he pysähtyvät ihailemaan järvelle avautuvaa näköalaa. Liisu selittää, ettei hän elämässään ole nähnyt viehättävämpää paikkaa kuin tämä Vaskelan lahti muhkeine puistorantoineen.
— Kaunis tämä on, myöntää Siiri, — mutta on minun mielestäni toinen paikka siellä Kuovijoen toisella puolen vielä kauniimpi! Olet kai sinäkin siellä käynyt… Päiväniemen rannassa. Sieltä on näköala paljon, paljon avarampi, oikein neitseellisen suurenmoinen! Eikös olekin?
Liisu joutuu hämilleen tästä odottamattomasta käänteestä, selittää sitten, ettei ole milloinkaan käynyt Päiväniemen rannassa. Kartanossa oli kyllä käynyt muutamia kertoja, mutta ei rannassa.
— Sepä kumma! ihmetteli Siiri. — Eikös Eino ole vienyt sinua katsomaan sitä verratonta näköalaa?
— En minä maisteri Rautasen kotona ollessa ole sattunut Päiväniemessä käymään! ilmoittaa Liisu. Hän näyttää keksineen järveltä jonkun ihmeellisen nähtävyyden ja tähystelee sitä järkähtämättä.
Siiri innostuu kuvailemaan Päiväniemen vanhaa, pastori Rautasen järjestämää puistikkoa. Hän kertoo myös tarinan "Päiväniemen kappelikirkosta", vanhasta paviljongista, joka oli siellä korkealla rantaäyräällä. Hän piti siitä hyvin paljon, paljon enemmän kuin tästä Dianan temppelistä. Liisu ajattelee: "Tietysti Siiri pitää enemmän Päiväniemestä, siellä on Eino!" Hän koettaa hymyillä Siirin ylistyspuheille, mutta se hymyily on väkinäistä. Mitä varten Siiri aivan kuin kiusalla rupesi kehumaan sitä Päivänientänsä. Ei muka mikään paikka maailmassa ollut sen veroinen!. Hän tähystelee edelleen Vaskelan lahdelle. Siiri tulee hiukan nyrpeäksi ystävättärensä välinpitämättömyydestä. Mutta yht’äkkiä hän saa aivan itseäänkin yllättävän mielijohteen. Hän kysyy:
— Liisu, miten sinä äsken sanoit… et ole Einon kotona ollessa käynyt
Päiväniemessä? Ja minä kun koko ajan luulin…
Liisu hätkähtää, vilkaisee epäluuloisesti Siiriin.
— Mitä niin? hymähtää hän.
— Että … te olitte vanhoja tuttavia… olitte tavanneet toisenne jo ennen Vaskelaan joutumista!
Jos Siiri olisi huomannut sanojensa vaikutuksen, olisi hän varmaan hämmästynyt, ehkä katunutkin epähienoa ajattelemattomuuttaan. Mutta Liisu seisoo melkein selin häneen, Siiriltä jää näkemättä ystävättärensä kalpeneminen. Ja Liisun ääni kuulostaa aivan rauhalliselta, kun hän hetkisen vaitiolon jälkeen ilmoittaa: Kyllä he olivat olleetkin hiukan tuttavia ennestään. Olivat paljon aiemmin jo muutaman kerran tavanneet. Semmoinen aivan satunnainen tuttavuus.
— Niinkö, ja sinä et ole ennen siitä mitään kertonut! innostuu Siiri.
— Mitäs kertomista siinä oikeastaan! Sattuuhan niitä niin paljon semmoisia ohimeneviä tuttavuuksia!
— Niin… tietysti… sattuuhan niitä! myöntää Siiri hiukan nolona, mutta alkaa yhtäkaikki tuokion vaiettuaan tiedustella, milloin ja missä he olivat tutustuneet. Ties mistä syystä, mutta hän on niin ihmeen utelias saamaan selville, miten vanha Liisun ja Einon tuttavuus oli.
— Siitä on jo monta vuotta, hyvin monta vuotta, selittää Liisu kurkistellen käsipuun ylitse alas kuiluun. Niin, hänen oli vaikea sitä enää niin tarkoin muistaa. Olivat kumpainenkin jo melkein unohtaneet koko jutun!
— Mutta tunsitte sentään vielä toisenne! Eikös se olekin hyvin hauskaa, Liisu rakas, kun sillä tavoin löytää vanhoja tuttavia, aivan yllättämällä? Olihan se hauskaa, tietysti se oli hyvin hauskaa!
Liisu näyttää tahtovan mitata tuiki tarkalleen, miten korkealla silta oli kuilun pohjasta.
— Ja nyt teistä pitää tullakin hyvät ystävät Einon kanssa! Sen minä sanon, oikein hyvät ystävät! — Siiri tulee aivan Liisun viereen ja panee kätensä hänen kaulalleen. — Eino on niin suoraluontoinen ja rehellinen, niin kokonaan mies! Minä tiedän jo edeltäpäin, sinä, Liisu rakas, tulet hänestä hyvin paljon pitämään. Ja sitten ei tuttavuutenne enää niin helposti unohdu kuin ensi kerralla!
Liisu ajattelee: "Jospa tämä vaivainen silta romahtaisi alas, sitten ehkä Siiri huomaisi lopettaa kiduttavan jaarittelunsa!" Mutta silta ei romahda alas, eipä edes risahdakaan. Liisun pitää sanoa jotakin ja hän sanoo:
— Minun nähdäkseni Päiväniemen herralla on hyvin niukasti aikaa. Hän tuskin paljon välittää vanhojen tuttavuuksien uusimisesta!
— Niin, Einolla on kyllä paljon työtä! puhuu Siiri kevyesti huoahtaen. — Ikävää, että hänen täytyy niin paljon ponnistella tämän yhteisen asian hyväksi, mutta Eino tekee sen niin mielellään. Ja siksi meidän pitää antaa anteeksi, jos hän hiukan laiminlyö meitä. Ei hän ole mikään kylmä ja välinpitämätön jöröjukka, saatpa nähdä, kun opit hänet oikein tuntemaan! Mutta tiedätkös, Liisu ystäväni, nyt minulla onkin hauska ehdotus: Me yhdessä pudistelemme hiukan Einoa! Hän palaa pian tätä tietä työstään, ja silloin me hänet yllätämme!
— Palaako hän tätä tietä? pääsee Liisun huulilta ja hän vilkaisee melkein säikähtyneenä Siiriin.
— Etkös sinä sitä tiennyt? nauraa Siiri. — Näytit aivan hämmästyvän!
Tätä tietä hän palaa joka ilta, ja me piiloudumme tuonne tien varteen!
Hyökkäämme sieltä esiin ja säikähdytämme häntä aikalailla, eikös niin,
Liisu rakas?
Hän on ajatukseensa niin ihastunut, että tarrautuu syleilemään ystävätärtään. Liisun mieli tekisi viskautua kaiteen yli kuiluun päästäkseen Siirin kynsistä. Hän sanoo aivan kalpeana:
— En minä tiedä… eihän se sovi! Ja sitäpaitsi, minä… lähdetään pois tästä sillalta… minä luulen!…
— Taivas varjelkoon, mikäs sinulle tuli? huudahtaa Siiri säikähtyneenä.
— Miten sinä olet noin kalpea? Oletko pahoinvoipa?
— Ehkä hiukan, mutta ei se niin vaarallista! Huimasi päätäni, kun katselin tuosta alas. — Liisu naurahtelee hermostuneesti. — Minulle sattuu joskus sellaista, ja tämä silta on kovin rappeutunut. Eikö totta, tuntuu aivan huojuvan!
— Oletpa sinä aika pelkuri, eihän tämä mitä huoju! nauraa Siiri ja kietoo suojelevasti kätensä ystävättärensä vyötärölle.
Liisu antaa Siirin vastustelematta taluttaa itsensä pois sillalta ja myöntelee olevansa suuri pelkuri, joskus oikein raukkamainen pelkuri. Välistä saattoi käydä niin, että hän tunsi huimausta korkeilla rappusilla seistessään.
Nuori Rautanen tuli heitä vastaan heti sillan toisella puolella. Siirin ja Liisun metsään piiloutumisesta ei tullut mitään, eikä kohtaus muutenkaan muodostunut sellaiseksi iloiseksi yllätykseksi kuin Siiri oli kuvitellut. Eino näytti hiukan hämmästyvän tapaamista, hänen naurahduksessaan oli hyvin paljon väkinäistä, kun Siiri kertoi, että he olivat aikoneet häntä hiukan säikähdyttää mutta eivät ennättäneet. Siiri pujottaa mielistellen kätensä Einon kainaloon, mutta Liisu vetäytyy syrjään ja kävelee siellä äänetönnä.
Sillan yli tultaessa kertoo Siiri, että Liisu oli äsken siinä pelästynyt hirveästi.
— Hyvä ettei saanut pyörtymyskohtausta. Tämä silta muka huojui hänen mielestään, minun piti sitä pelkuria taluttaa!
Eino katsahtaa epäilevästi Liisuun ja ajattelee: "Tietysti Siiri on jaarittelullaan hermostuttanut Liisun äärimmilleen!" Siiri ei näkynyt vielä aavistavan mitään, luuli varmaan valmistaneensa Liisulle paremmankin hauskuuden raahaamalla hänet mukaansa tähän siunattuun kohtaukseen. Hän vastailee jotenkin ykskantaan Siirin lörpötyksiin, mutta teristää kuuloaan, kun Siiri odottamatta sanoa tokaisee:
— Ja te kuulutte olevan jo vanhoja tuttavia, enkä minä siitä mitään tietänyt, ennenkuin Liisu äsken kertoi!
Eino vilkaisee toistamiseen Liisuun: Mitenkähän paljon Liisu oikeastaan oli kertonut? Tästä näytti olevan sukeutumassa oikein siunattu sekasotku, hämähäkin seitti, jossa Liisu ja hän avuttomina räpistelivät, ja Siiri säälimättömänä verkon virittäjänä kidutti heitä kumpaistakin. Hiiteen koko Vaskelan hyväntekeväisyyskopla! Olisivat pysyneet kukin kauniisti kotonaan, omissa oloissaan, niin olisi ollut vain yksi kerrallaan käsiteltävänä! Nyt sai luvan pitää kielensä keskellä suuta, jottei liian pahasti sotkeutuisi!
Näin päättelee Eino ja myöntää varsin kuivasti: Olivathan he ennestään hiukan tuttavia! Olikos siinä sitten Siirin mielestä mitä ihmettelemistä?
— Minä olen hyvin iloinen siitä! huudahtaa Siiri lämpimästi. — Hän kahmaisee toisella kädellään äänettömänä kävelevän Liisun kainalosta. — Tulehan tänne lähemmäksi, pikku rouvaseni, ei tämä metsänkävijä niin vaarallinen ole! Ja olenhan minä tässä välissä, suojelevana hengettärenä!
— Sinä olet tänään kovin vallattomalla tuulella! sanoo Eino ja ajattelee harmistuneena: "Tuolla tavoin se riepottaa toista! Kun ei päättyisi tämä leikki hysteeriseen kohtaukseen!"
— Olen minä tänään hiukan vallaton! hymyilee Siiri. — Minä olen päättänyt hieman ravistella teitä kumpaistakin. Tämä pikku rouva on aivan liiaksi rasittanut itseään, ja sinä olet ruvennut kokonaan metsistymään, et välitä enää meistä vähän vähää. Mutta se ei sovi, semmoinen meno! Te molemmat olette oikeastaan Vaskelan päähenkilöt, pitäähän minun huolehtia, että pysytte kultaisella keskitiellä, niin sanotaan.
Liisu koettaa urhoollisesti hymyillä ystävättärensä lörpötyksille. Eino kyllä näkee tuon hymyn alla tuskallisia vavahduksia, mutta Siiri ei tietysti mitään huomaa. Hän on päässyt kerran vauhtiin ja jatkaa välitystyötään yhä innokkaammin.
— Tiedätkös, Eino, haastelee hän, — Liisu tässä äsken kertoi, että te olitte jo melkein unohtaneet tuttavuutenne. Mutta nytpä teidän pitääkin se uudistaa sillä tavoin, ettei se pääse enää unohtumaan! Sinun, Eino, pitää sanoa häntä vain Liisuksi ja sinun, pikku rouvaseni, häntä Einoksi! Kas niin, puristakaa vain nätisti toistenne käsiä, silloin meistä tulee erottamaton kolmikko!
Jos tilanne jo ennestään oli ollut kiusallinen, teki Siirin odottamaton ehdotus sen suorastaan tragikoomilliseksi. Siiri oli vetänyt seittinsä umpipussiin, ei ollut muuta pelastusta kuin repäistä se yhdellä sivalluksella. Einon sisu kuohahtaa, hän päättää tehdä lyhyen lopun ilveilystä, sanoo jotenkin jyrkästi:
— Oletpa sinä nopea ystävyyssuhteita solmiamaan! Ja oletko edes varma, jos ystäväsi haluaa lukea minut siihen kolmikkoon?
Jos pommi olisi pudonnut Siirin eteen, ei hän olisi enemmän hämmästynyt. Hän jää sanattomana katselemaan vuoroin Einoon, vuoroin Liisuun: Einon kasvoilla kuvastuu peittelemätön harmi, Liisu on karahtanut punaiseksi ja on sen näköinen, kuin aikoisi purskahtaa itkuun tai lähteä karkuun juoksemaan. Yhdessä välähdyksessä selviää Siirille, että noiden kahden välillä oli jotakin, johon kajoaminen oli molemmille hyvin tuskallista. Hän säikähtää huomiotaan, hänen vallaton hilpeytensä on siinä tuokiossa mennyttä. Eino ajattelee: "Kirottu kohtaus, tämä on sitä ristitulta, ja tämä on vasta kaunis alku!" Hän katkaisee kiusallisen äänettömyyden, alkaa tiedustella, miten pitkälle sairaalan sisustaminen oli edistynyt.
Liisu vastailee kuin virallista raporttia tehden: Kyllä se vähitellen valmistui! Juhannusaattona voitiin pitää avajaiset, ei ollut mitään estettä heidän puolestaan!
Siirin toinen käsi on edelleen Einon, toinen Liisun kainalossa, mutta hän kulkee kuin unissakävijä heidän välissään, tuskin ensinkään kuulee, mistä he puhelevat. Hänen on hyvin paha olla, ahdistava tunne hiipii hänen sydämeensä. Kaikki kolme tajuavat, että heidän tällä hetkellä olisi parempi kulkea mahdollisimman kaukana toisistaan.
Paviljongin luona tervehditään heitä äänekkäällä riemastuksella.
Tohtori Hilli selittää:
— Maisteria tuodaan näköjään sotavankina! Tämän viehättävän paikan suojelusjumalatar voi olla tyytyväinen sukupuolensa kaukaisiin jälkeläisiin!
Matilda rouva säteilee onnesta ja alkaa tiedustella Siiriltä ja
Liisulta, oliko heillä ollut hauska retkellään.
Olihan heillä ollut hyvin hauska! selittää Siiri ja hymyilee lämmintä hymyään, vaikka itku karvastelee sen hymyn alla. Hän alkaa opetella näyttelemään elämän viehättävää seuranäytelmää.
VIII.
Uusi sairaala on kunnossa jo kaksi päivää ennen juhannusta. Potilaat on muutettu sinne Kuovikoskelta; on muuttanut myös Liisun apulainen, joka Vaskelan korjaustöiden ajan oli Kuovikoskella yksinään. Kaikki on Vaskelan sairaalassa uutta, hienoa, ensiluokkaista. Kustannuksia ei säästetty, se oli johtaja Röngän tahto.
Tohtori Hillin uusi työhuone on sairaalarakennuksen päässä. Se on suuri ja valoisa huone, päivän puolella komea kaksoisikkuna, jonka alla upeilee parhaassa loistossaan ruusutarha. Avoimen ikkunan kautta virtailee siitä väkevä kukkaislemu huoneeseen.
Tyytyväinen on tohtori. Joviaalinen naama pelkkänä aurinkona hän järjestelee kirurgisia työkalujaan seinillä oleviin, upouusiin lasikaappeihin. Liisu on myös huoneessa. Hän on juuri saanut kuntoon ikkunan ääressä olevan työpöydän, asettelee sille viimeksi kukkamaljakkoa, joka on täynnä ruusuja ja hajuherneitä, tohtorin lempikukkia.
— Tästäpä tuleekin mukava työhuone! puhelee tohtori, sulkee kaappinsa ja tulee pöydän luo Liisun viereen. — Ja katsohan, miten ihastuttavaan kuntoon sinä olet laittanut tämän pöydän! Noita kukkia! Niitä ei kai kasvakaan kuin täällä Vaskelassa!
— Katsahdapas tuonne ulos! sanoo Liisu. — Kokonainen kukkameri, hiljaa keinuva ruusumeri! Sen hyväileviin aaltoihin voisi hukuttautua, unohtaa kaiken… kaiken mikä on elämässä tuskallista!
Hän unohtuu katselemaan ulos, hänen silmissään on kärsivä, väsynyt ilme. Tohtori ei sitä kuitenkaan huomaa, valikoi maljakosta parhaalleen avautuneen ruusun ja sovittaa sen Liisun tummaan, upeaan tukkaan.
— Kas, se pukee hyvin! Sinun tukassasi, rakas Liisu, pitäisi aina olla tuommoinen väkevätuoksuinen ruusu. Ne ovat sukulaisia, kuuluvat yhteen. Sinun tukkasi lemu on vain juovuttavampi!
Hän kumartuu ja suutelee kevyesti ensin ruusua, sitten Liisun tukkaa, aivan kuin päästäkseen varmuuteen arvostelunsa oikeudesta. Mitään sanomatta antaa Liisu tämän hyväilyn tapahtua. Tohtori oli niin viileä, harvoin enää lämpeni naisen kosketuksesta. Liisusta se oli hyvä, hänelle ei tohtorin platooninen rakkaus tuottanut vastenmielisyyttä, jollei erikoista nautintoakaan.
Tällä kertaa Liisu tuskin ensinkään ajatteli tohtoria. Hänen päänsä nojaa tohtorin olkapäähän, mutta hänen kärsivä katseensa on suunnattu edelleen ulos. Tohtori jatkoi:
— Sinä ihailet tuota kukkaisrunsautta, Vaskelan kauneutta. Niin minäkin teen, tunnen alkavani täällä nuorentua. Tämä hersyvä elämänrunsaus ja sinun tenhovoimasi, ne yhdessä saavat ihmeitä aikaan. Niin, Liisu ystäväni, saattaa tapahtua ihmeitä… minun elämänhaluni voi vielä leimahtaa liekkiin… voin vielä rakastua, todella rakastua sinuun!
Hän kumartuu ja suutelee toistamiseen Liisun tukkaa, hengittää sen juovuttavaa lemua, hyväilee Liisun poskea. Mutta Liisun katse on entistä toivottomampi. Hän ei jaksa ajatella mitään, tuntee vain vähitellen menehtyvänsä.
Tohtori otti hänet hyväillen syliinsä, alkoi suudella hänen kaulaansa, poveaan. Liisu värisi kuin vilutautinen…
Paljon suurempaa puuhaa, kuin sairaalan muuttaminen, tuotti orpokodin hoidokkien vastaanotto ja majoittaminen. Lähes parikymmentä näitä karttui jo tänä ensimäisenä päivänä. Rääsyisiä raukkoja ne olivat, kalpeita ja nälkiintyneitä, veljesvihan kuohujen tuuliajolle heittämiä ihmistaimia. Sääli valtasi pakosta jokaisen, kun näki noiden kovan kohtalon murjomien pikku mierolaisten arkoina, pelästyneen lammaslauman tavoin tungeskelevan Vaskelan suuressa salissa.
Orpokodin johtajattareksi valittu rouvasihminen ei ollut vielä ennättänyt saapua, ja niinpä vanhat rouvat ottivat mierolaisjoukon huostaansa. Siunaillen, säälin kyyneleet silmissä häärii hyvä Matilda rouva lapsilauman keskellä, koettaa ottaa selkoa heidän nimistään ja heidän hävinneistä vanhemmistaan. Matilda rouvan mielestä olikin koko tämä puuha joutavaa turhantarkkuutta, mutta Bertha rouva oli perinpohjainen..
— Pitäähän näistä edes jonkunlainen selko saada! puhelee hän ja merkitsee vaivalla saatuja tiedonantoja suureen kirjaan, jonka hän oli itse tätä tarkoitusta varten tehnyt ja monilla sarekkeilla varustanut. Bertha rouva, hän oli aina parantumaton saksalainen, hänellä oli pitkän, virkamiehinä harmaantuneiden esivanhempien sarjan tilastokaavakkeet veriinsä syöpyneinä.
Tohtori pitää rääsyläisjoukossa ensimäistä, summittaista lääkärintarkastustaan. Hänelle vaikeroi Matilda rouva:
— Kyllä nämä lapsiraukat ovat saaneet kärsiä. Ihmiset ovat todella liian säälimättömiä, kun veljesviha heidät sokaisee!
Hyvä Matilda rouva, hän unohti tällä hetkellä kokonaan omat kärsimyksensä, hänen lämmin äidinsydämensä ei ollut kovettunut veljessodan kauhuissa, joita hän oli saanut kokea niin runsaan osuuden. Tohtori puhelee:
— Epäilemättä rouva kulta on aivan oikeassa. Nämä nuoret ihmisvesat ovat mieron ovia kolkutellessaan nähtävästi saaneet monta ylimääräistä potkua. Mutta niin on aina kansojen suurten keskinäisten tilinpitojen päivinä. Silloin sovelletaan aina melkein liian puustavillisesti pyhän kirjan säätämää oikeusnormia: "Isäin pahat teot lasten päälle!"…
— Eihän sitä kohtaa ole tarkoitettu tällä tavoin sovellettavaksi, väittää Matilda rouva. — Se on sydämetöntä ja se on jumalansanan väärentämistä!
— Epäilemättä on rouva siinäkin oikeassa. Se on väärentämistä, se on suunnilleen samanlaista ikuisten oikeusnormien tulkintaa, kuin erään yleisesti tunnetun herran raamatun lukeminen. Yleensä voikin sanoa, että äskeisen suursodan aikana ja varsinkin sen jälkinäytöksissä yleisinhimilliset, ikuisina pidetyt oikeus- ja moraalikäsitteet ovat painuneet varsin alhaiselle kurssitasolle. Niitä on viljelty puheessa ja kirjoituksessa niin ylenpalttisen runsaasti ja holtittomasti, että niiden on lopulta käynyt samalla tavoin kuin bolshevikiruplien. Molempien kurssiarvo lähentelee nollaa, kaikki sivistyskansat ovat lähempänä kuin Juuliaankaan moraalista vararikkotilaa. Vanhan sivistyksen teknillinen ulkokuori on jälellä, mutta sen sisäinen elinneste, jaloin eliksiiri, joka antoi sivistyneiden yhteiskuntien- elämälle niiden varsinaisen, miellyttävän sisällön, on vuotanut pois, ja tarvitaan kai muutaman miespolven ahkera työ, ennenkuin se saadaan kaikenlaisen arvottoman kuonan ja roskan seasta takaisin pisara pisaralta kootuksi ja puhdistetuksi.
— Kyllä se on hirveätä, miten paljon ihmiset ovat kaikkialla villiytyneet. Monet itseään sivistyneinä pitävät eivät ole paljon parempia kuin bolshevikit!
— Aivan oikein, rouva kulta, kaikkiin yhteiskuntaluokkiin, kaikkiin sivistyskerroksiin on tarttunut hiukan bolshevismia. Eikä koko avaran Venäjän täyttävä bolshevismin meri olekaan muuta kuin loppusumma niistä raskaista synneistä, joihin ihmiskunta on tehnyt itsensä vikapääksi. Europan johtavien sivistyskansojen yhteistyöllä on Venäjän neuvostoparatiisi aikaansaatu, se on kansojen yhteinen Babelin torni, jonkunlainen paha omatunto, joka huolestusta herättäen kolkuttaa hiukan jokaisella portilla.
Tohtorin suorittaman tarkastuksen jälkeen vietiin koko lapsijoukko Vaskelan suureen kylpyhuoneeseen. Kun siellä oli suoritettu perinpohjainen puhdistus, sai jokainen ylleen upouuden, sievän vaatetuksen. Oli siinä hälinää, kun niitä valikoitiin ja koeteltiin. Matilda rouva seisoi keskellä ja koko lauma tungeskeli siinä ympärillä. Jokainen tahtoi kilvalla näyttää, miten mainiosti uusi puku hänelle soveltui, reipas, huoleton lapsenluonne alkoi päästä valloilleen. Ja kun sitten kokoonnuttiin yläkerran suureen ruokailuhuoneeseen, hävitti siellä höyryävien vellikupposten, maukkaiden voileipäröykkiöiden näkeminen viimeisenkin arkuuden. Aivan liikuttavaa oli nähdä, mimmoisella halulla, milteipä villillä ahneudella nuo nälkiintyneet pikku olennot kävivät ravitsevan ruuan kimppuun. Matilda rouva siunaili:
— Voi, hyvät lapsikullat, kun ette vain tulisi sairaiksi liiasta syömisestä!
Mutta kun hän näki kupposensa tyhjentäneen pikku olennon äänettömän, pyytävän katseen, unohti hän jälleen varoituksensa. Täytteli yhä uudestaan ja uudestaan nopeasti tyhjeneviä vellikuppeja. Pitihän niiden raukkojen saada kyllikseen ruokaa, olivat kai saaneetkin jo kokonaisen vuosikauden paastota.
Alakerrassa ahertaa nuorempi naisväki. Siellä koristetaan suurta salia ja muita joutilaiksi jääneitä huoneita parhaimpaan juhla-asuunsa, ja itse johtaja Rönkä on tätä koristamistyötä valvomassa. Johtaja Rönkä oli saanut päähänsä, että Vaskelan sairas- ja orposiirtolan avajaiset piti vietettämän mieliinpainuvalla loisteliaisuudella. Saisivat kutsuvieraat nähdä, miten esimerkiksi kelpaavalla tavalla Kuovikosken tehtaan uusi johto käsitti humaaniset velvollisuutensa. Saisivat sanomalehdetkin siitä hiukkasen puhua, johtaja Rönkä oli perillä reklaamin merkityksestä.
Siirillä oli tärkeä työ, Vaskelan liputtaminen juhla-asuun, ja apulaisekseen hän on saanut kapteeni Änkilän. Jo lepattaa sairaalarakennuksen lipputangossa valkopohjainen punaristi, sairaalan tunnusmerkki. Nyt askartelevat he lähelle päärakennusta pystytetyn, uljasta mastopuuta muistuttavan lipputangon juurella. Sen latvaan pitäisi vetää Siirin tätä tilaisuutta varten ompelema suuri ja komea siniristilippu. Lipputangon köydet ovat kuitenkin pahasti sotkeutuneet. Kapteeni koettaa niitä selvitellä, Siiri odottelee lippuineen siinä vieressä, sekaantuu yhtenään kapteenin puuhaan, ilvehtii ja nauraa tämän epäonnistuneille yrityksille.
Lipun nostamisella ei näyttänyt olevan erikoista kiirettä, ainakin kapteenista se oli sivuasia. Tämä komea salonkiuros on viime päivinä alkanut lähennellä Siiriä. Orpo-kreivittären ystävyys oli muuttumassa liian silmäänpistävän lämpimäksi; kapteeni arveli, ettei hänen kestiystävänä sopinut kokonaan anastaa isäntänsä oikeuksia. Sitäpaitsi on Siiri paljon tuoreempi hedelmä, juuri hempeimpään mehuunsa puhjennut.
Miellyttikö Siiriä kapteeni Änkilän lähentely? Miellyttipä kyllä, monesta syystä. Siiristä oli niin hupaisaa tehdä hiukan kiusaa Natalia Petrovnalle. Sellainen urheilu huvittaa jokaista nuorta ja viehättävää naista, on sanomattoman viettelevää kokeilla juuri saavuttamallaan lumousvoimalla, tunnustella siipiensä kantavuutta. Siiri oli edellisenä talvena tehnyt muutamia tämäntapaisia kokeita Berlinissä; pitihän siellä hiukkasen maistaa kielletyn puun hedelmistä, kun kaikki muut ahmivat niitä aivan rajattomasti. Ei Siirin tosin voinut sanoa pitkälle menneen, ei mitenkään liian pitkälle, sen verran vain kuin nuoren naisen elämäntuntemus vaati. Mutta nyt on Siiri odottamatta saanut halun jatkaa talvellista kokeiluaan, ja se halu tuli kerrassaan polttavana. Silloin kylvetty siemen on salassa orastanut, nyt se oras alkoi janota virkistävää kastetta. Sitäpaitsi eli Siiri näinä päivinä hyvin kiihoittuneessa mielentilassa, hänen sielullisen tasapainonsa oli pahasti horjahuttanut se japanilaisen sillan luona sattunut kiusallinen välikohtaus. Siiri ei saa sitä ajatuksistaan, se askarrutti hänen mielikuvitustaan, teki hänen yönsä unettomiksi. Ja Siiri huomasi sen kiusaavan myös Liisua ja Einoa, heitä kaikkia kolmea. Mutta Siiri tahtoi unohtaa mielestään koko asian, hän halusi näyttää Liisulle ja Einolle, ettei hän välittänyt koko tapahtumasta mitään… jos siinä oikeastaan olikaan mitään tapahtunut! Jotta unohtaminen kävisi helpommin, tarvittiin vain huoletonta iloisuutta, hiukkasen vallatonta kuhertelua, ei mitään muuta. Saisivat nähdä, kyllä hän osasi elämän ottaa, niinkuin piti ottaa. Mitä siitä, jos Natalia Petrovna oli kateellinen ja mustankipeä. Olkoon, hän anasti komean kapteenin Natalia Petrovnalta, nauroi sille kadehtijalle, muka kokeneelle miesten viettelijälle! Hän otti, kun häntä miellytti! Kapteeni ei ollut huono lohduttaja! Olihan Eino tosin hänen vanha toverinsa, hän piti niin paljon Einosta, piti hyvin paljon. Mutta mitä varten Eino sitten unohti hänet kokonaan, ei välittänyt hänestä yhtään. No hyvä, saisi Eino huomata, ettei hän ollut enää mikään haaveileva koulutyttö. Ei ollut enää, jumalan kiitos!'
Tänään on Siiri aivan riehakkaan vallaton. Kun heidän pitäisi sitoa lippu kiinnitysköyteen, pyrkivät Siirin valkoiset käsivarret yhtenään nuoriin sotkeutumaan, ja Siirin pää on aina tiellä häiritsemässä kapteenin työskentelyä. Siirin posket palavat, Siirin upea, vaalea tukka kutittelee tämän tästä varsin ärsyttävästi kapteenin leukaa. On aivan ihmeellistä, miten sellaisen tukan kosketus voi tehdä haparoiviksi ja epävarmoiksi voimakkaan sotauroon kädet. Siiri naureskelee: