— Ja ne saadaan, vakuutti Hannu.
Kuumasta pirtistä pistäysi Helinä hetken kuluttua pihalle ja käveli yksin jokiahteelle. Hannu riensi jäljestä, ja samassa tuokiossa hän oli jo tytölle asiansa ajanut. Mutta Helinä loi katseensa maahan ja vastasi arkaillen:
— Ei lie minusta näin ison talon emännäksi, sinä tarvitset toimekkaamman — ja äitisi myös. Ja sinullahan on niin monta valilla.
Hannun masentui luonto, ja omatuntokin rupesi häntä soimaamaan, että näihin rukkasiin voipi olla omaakin syytä, hän kun aikoinaan oli ollut vähän hulivili ja nytkin oli siitä Vienan tytöstä niin paljon puhuttu.
— Ethän lie sydämellesi sitä pannut, kun leikkiä laskin sen karjalattaren kanssa?
— Eikö mitä, muuten olen vain mielestäni niin nuori ja höperö, lapsi vielä.
— Mutta siitähän vartut.
— No anna sitten olla vastaiseksi.
Hetki oli tuskallinen vähän molemmille. Mutta äkkiä nosti Helinä katseensa, ja kiireesti, ikään kuin jouduttaakseen sanojaan, hän kysäisi:
— Kuule, tuosta karjalattaresta muistui mieleeni… Jos sinä olisit hänet tänne tuonut ja vaimoksesi ottanut, niin olisitko sitten vielä lähtenyt sotimaan hänen sukulaisiaan vastaan ja hävittämään hänen kotiaan?
— Enhän minä sitä niin paljon aikonutkaan…
— Et, mutta jos olisit aikonut…?
— Ka, mistä sinulle se nyt päähän pälkähti?
— En tiedä … näet nyt kuinka höperö minä olen. Ajattelin itsekseni sitä juuri äsken…
— Enpä olisi tainnut lähteä. — Mutta usko pois, enhän minä sitä venakkoa aikonutkaan, vaikka se näkyy mieltäsi kaivelevan. Mutta nyt minä näytänkin ja vannon, etten toista tyttöä enää katselekaan enkä huoli, jos en sinua saa.
— Älä vanno.
— Vannon!
Nolona palasi hän tupaan eikä enää puuttunut nuorten tansseihin. Taas oli luonto lauennut. Mutta kun Martta-muori ehätti häneltä kysymään, mitä hän oli toimittanut, vastasi hän vältellen:
— Kesken se vielä on.
— Kaikki sinulta aina jääpi kesken!
Helinä istui tuvan portailla toisten tyttöjen rinnalla, mutta heidän leikkipuheitaan hän ei kuunnellut. Sitä hän mietti siinä samaa asiata, jota hän niin monesti ennenkin oli itsekseen miettinyt, josta hän oli uneksinut öin ja päivin: Olisikohan Ahma vielä tullut Iin kyliä ryöstelemään, jos se hänet olisi mukaansa vienyt vaimokseen? Eiköhän se olisi pitänyt lupaustaan, ettei enää koskaan tulisi Pohjanmaan pitäjiä hävittämään? Ja olisikohan Juhokaan sitten enää lähtenyt Ahman taloa polttamaan, jos tiesi hänen siinä olevan emäntänä? Eikö Juhosta ja Ahmasta olisi voinut tulla ystäviä? Ja jos olisi voinut tulla, niin mieluummin hän, Helinä, olisi lähtenyt Ahmalle kuin Hannulle!
Se oli hänen lapsellisen mielensä suuri, salainen kysymys, jota hän viime loppiaisesta asti oli hautonut mielessään. Jo silloin oli Ahma hänet niin lumonnut, ettei Helinä saanut häntä karkotetuksi mielestään. Ja tytön hiljaisissa haaveissa oli tuo julma soturi muuttunut leppeäksi mieheksi, joka voi rakastaa ja jota voisi rakastaa… Niin se oli hänestä kesälläkin tuntunut, vaikka hän kyllä vapisikin tuon pelätyn miehen käsissä… Mutta usein oli senkin jälkeen hänessä uudistunut se kysymys: miksi eivät Ahma ja Juho voisi elää ystävinä? Voisiko hän sen ystävyyden saada aikaan?
Sitä hän haaveili kuuntelematta toisten tyttöjen pilapuheita ja pistosanoja.
Seuraavana aamunakin, kun hän Juhon ja Annin seurassa purjehti Oulunsuun satamasta merelle päin ja kun laitaiseen luovimalla pyrittiin Kiiminkijoen suulle, hän istui veneen pohjalla ja mietti sitä. Puolella korvalla hän vain kuunteli, mitä Juho ja Anni perässä keskustelivat. He juttelivat siitä Tukholman matkasta, ja Anni valitti, että hänen miehensä taas jättää hänet yksin. Hän kertoi, miten hän oli ikävöinyt ja itkenyt ja kärsinyt koko menneen kesän, miten hän oli öillä valvonut ja pelännyt vihollisen tuloa ja miten puolikuoliaaksi oli säikähtänyt, kun Ahma yht'äkkiä ilmestyi ovelle.
— Jätät meidät taas turvattomiksi. Ei tiedä, minä päivänä se Ahma taas voi pihalle hiihtää. Kahdesti se jo on Helinääkin ollut viemässä, kolmannella kerralla se ei meitä kotiin jätäkään.
Juho istui hetkisen mietteissään. Tuota hän jo oli ajatellut ja huolehtinut paljon enemmän kuin Anni saattoi aavistaakaan. Mutta hän oli kerta siinä asemassa, että hänen ei sopinut kieltäytyä kuntalaisten luottamustoimesta.
— Ei auta, sanoi hän. — Ja tuskin se Ahma vielä hetiaikoihin hiihtämään kykenee, se kuuluu saaneen Tapani vainajan hangosta siksi hyvän tällin.
— Vaan jos se kykenee, niin meille se taas ensimmäisenä työntyy.
Juho ei vastannut mitään, hänen täytyi myöntää, että totta se oli. Ahman viha häntä kohtaan oli yhtä tulinen kuin hänen oma vihansa Ahmaa kohtaan. Hetkinen istuttiin Vesaisen veneessä ääneti ja katsottiin, kuinka alus kepeästi hyppeli aaltojen yli pohjoista kohden, tuulen purjetta pullistaessa. Äkkiä kääntyi Helinä perään päin ja kysäisi:
— Voisitko sinä, Juho, koskaan leppyä Ahmaan?
— Ahmaan — en koskaan.
Taas istuttiin sanaa puhumatta, ja kotvasen kuluttua virkkoi Helinä taas:
— Mutta luuletko, että Ahma voisi leppyä sinuun?
— En. Hän ottaa minulta hengen, missä sen vain saapi — mutta minä sen otankin häneltä!
Helinä tuijotti miettiväisenä, silmiään räpäyttämättä, kauan aikaa hyrskyviin aaltoihin. Ja vielä kolmannen kerran hän kysyi matalalla äänellä silmiään kohti nostamatta:
— Ettekö siis voisi sopia millään ehdoilla?
— Niinkö Ahma ja minä? vastasi Juho vitkastellen purjenuoraa kiinnittäessään. — Emme millään ehdoilla.
XI.
Salon synkimmän sisässä,
Korven kolkon kainalossa,
Näkevi salaisen saunan,
Piilopirtin pikkaraisen
Kahden kallion lomassa,
Kolmen kuusen kulman alla.
Vain Ahvenanmerellä oli syksyinen myrsky vähän hätää näyttänyt Pohjanmaan miehille, jotka pienoisella jahdillaan purjehtivat Oulunsuusta Tukholmaan, muuten oli matka ollut aivan vaaraton, vaikka vuodenaika olikin myöhäinen. Krankkalan vanha kippari tunsi väylät, osasipa hän luovia Tukholman kapeavetisen, kauniin saaristonkin läpi aina Määlarin laskuun asti, ja eräänä iltana he laskivat jahtinsa satamaan aivan kuninkaallisen linnan alle. Valitut lähetysmiehet, Kalajoen kirkkoherra, Juho Vesainen ja Hannu Krankka, nousivat maihin, laivamiesten toimeksi jätettiin myödä ja tarpeellisiin tavaroihin vaihtaa ne maalaistuotteet, joita mukaan oli otettu.
Ljungo Tuomaanpoika oli jo ennen Upsalasta käsin käynyt valtakunnan pääkaupungissa ja osasi opastaa äkkinäisiä tovereitaan, jotka eivät ennen eläessään olleet oikeata kaupunkia nähneet, saatikka sitten niin suurta ja komeata kuin Tukholma jo silloin ajan oloihin nähden oli. Siellä he tepastelivat pitkin katuja lammasnahkaturkeissa ja tervatuissa kautokengissään ja ihmettelivät sitä outoa komeutta. Monesti nämä erämaan lapset seisottivat askeleensa ja jäivät pää pystyssä kummastelemaan noita vieressään kohoavia kivirakennuksia, linnoja ja kirkkoja: sitä lasien paljoutta, sitä värien runsautta, sitä salvu- ja kivimiehen työpaikkaa! Suuret kivisillat viivyttivät heidän huomiotaan, he ihmettelivät laitureihin laskettujen laivojen lukumäärää, suuruutta ja komeutta, ja varsinkin panivat muhkeat nelipyörävaunut, jotka parihevosten vetäminä ohi viilettivät, heidät kummiinsa. Pohjanmaalla ei näihin asti vielä oltu minkäänlaista ratasajopeliä nähty, ei ollut maanteitä, eikä niitä siis tarvittu.
He olivat ensi aluksi aivan pyörällään siitä liikkeen hurinasta, siitä väen vilinästä. Niinhän ne olivat kuin alituiset markkinat. Outoja pukuja siinä oli jos jonkinlaisia, hienoja ja ruumiin mukaisia, niinkuin kuoria makkarassa, sotaväkeä siellä marssi ryhdikkäänä tahdissa komeissa, kiiltävissä univormuissaan, ja naiset, ne nyt näyttivät niin somatekoisilta, hoikkaisilta ja pehmeiltä, että Hannu toisinaan kesken kävelynsä pysähtyi, tempasi Juhoa käsivarresta ja näytti sormella:
— Katsopas tuossakin, niin on kuin meren kaisla, tekisi mieli kouransilmäänsä puristaa, että jäisikö jälkeä…
Ja kun he olivat satamassa tavanneet muutamia suomalaisia merimiehiä ja näiden kanssa illalla pistäytyivät kirkkaaksi valaistuun, seiniltään kuvitettuun kapakkaan, jossa hempeät neitoset tarjosivat hohtavista tinamaljoista Espanjan kihahtavia viinejä, niin jopa pääsi Hannulta nauru, eikä hän malttanut olla hihkaisematta:
— Hei pojat! Tämäpä vasta maailmaa on! Enpä huolisi taivaaseen pyrkiäkään, jos täällä saisin elää. —
Moniaita päiviä he viipyivät Tukholmassa, ja Kalajoen kirkkoherra kulki sillä aikaa korkeiden viranomaisten puheilla kertomassa heidän matkansa tarkoituksesta ja tiedustelemassa miten kuninkaan puheille päästäisiin. Vanha Juhana-kuningas ei ollut pääkaupungissa, hän asui Gripsholman kauniissa, syrjäisessä linnassa, jossa hänen hovinsakin oli ja johon hän äsken, kun vanhuus ja tauti rupesi heikontamaan voimia, oli kutsunut hallitustoimiin apulaisekseen nuoremman veljensä, Södermanlannin herttuan Kaarlen. Pohjanmaan miesten anomus päästä kuninkaan puheille saatettiin hänen tietoonsa, ja jo muutaman päivän perästä tuli heille kutsu saapua Gripsholmaan. Laitettiin kuninkaan käskystä heille sinne kyytikin, ja ensi kerran ajelivat nyt Hannu ja Juho sillan sileyistä maantietä myöten nelipyöräisissä, notkeasti keinuvissa vaunuissa, joita korskuvat pekunat nopeasti kiidättivät eteenpäin.
Nämä lähettiläät valtakunnan kaukaisimmalta kulmalta olivat näet sangen mieluisia ja tervetulleita vieraita Ruotsin hoviin. Uteliaana odotti heitä vanha kuningas. Kaikua sen taistelun rytäkästä, jota viime vuosikymmenenä oli peräpohjassa käyty Vienanmeren ja Pohjanlahden ranta-asukkaiden välillä, oli vihdoin vähäisen kuulunut Ruotsin hallitukseenkin asti. Pietari Bagge oli matkaltaan palatessaan tiennyt siitä katkelmia kertoa, ja voudit olivat kirjeissään siitä usein maininneet. Viimeisten ryöstöretkien yhteydessä oli Juho Vesaisen nimeä jo monesti mainittu Ruotsin hovissa ja jännittyneinäpä sen vuoksi tahdottiin nähdä tätä omituista, itsenäistä, tarunomaista talonpoikaissankaria, joka siellä asutuksen rajamailla naapureistaan keräämällään joukolla uljaasti puolusteli kotoisia seutujaan ja pelottomasti teki laajojen erämaiden taakse hävitysretkiä vihollisen alueelle, synnyttäen siellä kauhua ja vapistusta.
Nuo pohjanperän kaukaiset seudut ja olot olivat siihen aikaan vielä kokonaan peittyneet jonkinlaiseen tarumaiseen, paksuun huntuun, jonka alle hyvin harvoin tarkemmin oli silmäilty. Sen kansa eli vielä omaa, itsenäistä, muista erotettua elämätään, johon sen, pirkkalaisaikojen perijänä, katsottiin olevan oikeutetunkin. Hallitus sekaantui hyvin vähän sen sisäisiin oloihin; vouti kantoi sieltä vuosittain veron, sotaväkeä käytiin sieltä tuon tuostakin kirjoittamassa, mutta muuten sai kansa itse pitää huolta toimistaan ja tarpeistaan. Sen kaupparetkistä Lappiin ja Jäämeren rannoille, sen sotaisista hankkeista ja itsepuolustuspuuhista, jotka olivat synnyttäneet lujan yhtenäisyystunteen rahvaanmiesten kesken, kerrottiin Ruotsissa kuin satuna, mutta sitä hyvin vähän tunnettiin.
Ruotsilla oli näihin aikoihin ollut pitkällinen sota Venäjää vastaan, vaikka nyt juuri vähän aikaa sitten välirauha oli saatu solmituksi. Nuo pohjanperän kahakat eivät olleet missään suoranaisessa yhteydessä tämän sodan kanssa, sen Ruotsin hallitus kyllä tiesi, mutta voisivatko ne siihen jotenkin vaikuttaa, voisiko Ruotsilla olla niistä jotakin etua?
Viime aikoina oli varsinkin Kaarle-herttua erityisesti kiinnittänyt huomionsa Lapin seutuihin ja Jäämeren sekä Vienan rantoihin. Hän oli puhutellut vouteja, jotka vuosittain Lapissa kulkivat, hän oli tavannut merimiehiä, jotka olivat purjehtineet Vesisaaressa, Kuolassa ja Arkangelissa, ja nämä olivat hänelle kertoneet, että tuolla tunturien takana oli maailmaa sielläkin; siellä oli rikas kalastus, metsänriistaa viljalti, valaita pyydettiin, suolaa keitettiin, ja vilkas kauppa kulki sieltä moneen maahan. Mutta mihin valtakuntaan mikin paikka oikeastaan kuului, siitä ei kukaan osannut tehdä selkoa, vaikka kyllä kerrottiin, että tanskalaiset yhdeltä puolen ja venäläiset toiselta viime aikoina olivat ruvenneet sinne kiinnittämään kynsiään: Tanskalla oli linna Vuoreijassa, venäläiset rakensivat kaupunkeja ja luostareita Petsamoon, Kuolaan ym. Mutta kävihän siellä Ruotsin voutikin veroa kantamassa, siellä pirkkalaiset olivat vielä viime aikoihin isännöineet, ja siellähän nyt vielä heidän jälkeläisensä kulkivat kauppamatkoilla ja sotaretkillä… Pitihän siellä Ruotsillakin olla sananvaltaa, mutta mitä myöten ja kuinka paljon?
Siitä hän oli jo muulla tavoin ruvennut selkoa ottamaan, ja nyt oli hänelle Pohjan miesten lähetyskunta tervetullut apu. —
Gripsholmassa miehet saatettiin kuninkaan luo, joka istui lepotuolissa vanhuuden jo koukistamana. Harmajaksi oli jo käynyt hänen tuuhea, punainen partansa, ja vaivoin enää jalka miestä kannatti.
— Terve, Suomen miehet! — Niin tervehti Juhana tulevia suomen kielellä, jota hän vielä muutamia sanoja muisti Turun ajoilta, jossa hän Suomen herttuana ollessaan oli asunut ja silloin kansan kieltäkin vähän opetellut. Rupesi sitten kyselemään Pohjanmaan oloista ja huolista, tahtoen tarkan selon pienimmistäkin seikoista. Ljungo Tuomaanpoika, joka kielentaitavana eniten oli äänessä, kertoi viime aikain tapahtumat Pohjanmaalta ja sen kansan kärsimykset ja vaarat. Hän kuvasi, miten tuo verinen taistelu molempain heimokansain, karjalaisten ja pohjalaisten, välillä jo kauan oli kestänyt, miten se oli käynyt yhä tuimemmaksi ja verisemmäksi, muuttunut sisämaan kalajärvillä ja lappalaisten kauppapaikoilla käydyistä kahakoista varsinaiseksi hävittäväksi sodaksi, joka ensin rajoittui ainoastaan ulompiin kyliin, mutta sittemmin siirtyi aina rannikon väkirikkaimpiin pitäjiin asti, joista Pohjanmaalla muutamat, kuten Ii ja Kemikin, jo oli aivan paljaiksi hävitetty ja ryöstetty, vaaran toisille käydessä myötään suuremmaksi. Kuluvan vuoden veriset kahakat hän kuvasi tarkalleen. Tähän asti on, sanoi hän, taistelu ollut yksinomaan talonpoikain keskeistä, mutta nyt on jo Venäjän puolella hallitus ottanut nämä kahakat huomioonsa ja lähettänyt sotaväkeä Vienaan, joten pohjalaiset, jotka näihin asti, joskin suureksi turmiokseen, ovat pitäneet puoliaan, nyt ovat ehdottomasti joutuneet huonommalle puolelle ja jääneet avuttomiksi. Apu Ruotsin hallituksen puolelta on siis välttämättömän tarpeellinen, jos ei maan ja kansan mieli joutua aivan perinpohjaisen häviön omaksi. Siitä syystä on kansa heidät lähettänyt pyytämään sotaväkeä suojelemaan Pohjanlahden rannikkoa vienalaisten hyökkäyksiltä.
Tarkkaavasti kuuntelivat Juhana ja Kaarle-herttua tätä kertomusta, ja vastaus oli hyvin suosiollinen. Kuningas vakuutti, että hän ei suinkaan jätä pohjalaisiaan pulaan, vaan lupasi jo aivan pian lähettää sinne riittävän suojelusväen. Sen varman kuninkaallisen sanan hän käski viedä tervehdyksenä Pohjanmaan miehille. Hän kehoitti heitä edeskinpäin urhokkaasti puolustamaan kyliään, ja rahvaan verotaakkaakin hän palkkioksi lupasi huojentaa. Ottipa hän jo myöskin puheeksi linnan rakentamisen Pohjanmaalle, kyseli missä sille sopiva paikka olisi ja aikoi piakkoin laittaa miehiä siitä huolta pitämään. Hyvin toivein poistuivat Pohjanmaan miehet hallitsijansa luota, vieläpä heille kaikille kuninkaan käskystä lahjatkin annettiin, — Vesaiselle Juhana käski antaa komean miekan, jonka hamaraan oli uurrettu sanat "palkkioksi urhoollisuudesta".
Muhkeasti kestittiin miehiä linnassa, komeapukuiset palvelijat toimittivat heille ruokia ja juomia. Mutta ennen heidän lähtöään kutsui Kaarle-herttua Vesaisen vielä erikseen puheilleen. Oli tullut mainituksi, että Juhokin oli käynyt Lapin-retkellä Jäämerellä asti, ja siitä hän tulkin avulla tarkemmin kyseli. Juho kertoi hänelle, että Torniosta ja Kemistä käydään noilla Lapin-retkillä vieläkin joka vuosi, käydään Jäämerellä asti, jossa kemiläisillä on Varangissa varsinainen asemapaikkansa. Ennen oli Lapin-kävijäin vaikutusala ulottunut laajemmallekin itään päin, mutta nyt olivat venäläiset perustaneet sinne Petsamonvuonoon luostarin, joka on lyönyt sen seudun lappalaiset alleen.
— Onko se luostari edes venäläisellä alueella? kysyi Kaarle innostuen.
— Ei ole Lapissa mitään rajoja, vaan Pohjanmaan miehet siellä ennen ovat verottaneet. Mutta nyt on luostari vienyt heiltä sen tulon kokonaan.
— Eikö Ruotsin Lapin-voudin valtakaan ulotu sinne?
— Ei. Munkit siellä isännöivät.
— Mutta se luostari pitäisi hävittää pois sieltä, nuo tungeskelevat munkit pitäisi karkottaa koko rannikolta! Sillä tällä tavoinhan meidän valtakuntamme menettää osan vanhaa aluettaan!
Niin huudahti herttua harmistuneena ja käveli lattiata edestakaisin mietteissään. Vihdoin hän pysähtyi Juhon eteen.
— Mutta te pohjalaisetkin olette sankarijoukkoa, tottuneet tappelemaan ja hävittämään. Menkää te ja hävittäkää se luostari maan tasalle! Ja hävittäkää Kuolan linna ja koko venäläinen asutus Lapista. Jos te sen teette, niin saatte takaisin oikeutenne verottaa lappalaisia siellä.
Kun tulkki oli tämän Juholle kääntänyt, katsoi herttua terävästi Juhon silmiin ja kysyi:
— Luuletko voivasi tehdä sen?
— Voin, vastasi Juho varmasti, ja hänenkin silmänsä välähti intoa.
Herttua meni pöydän ääreen, kirjoitti paperille muutamia sanoja, antoi paperin Vesaiselle ja virkkoi:
— Tässä on valtakirja, jossa minä olen sinut määrännyt Jäämeren-retken päälliköksi. Ja jos hyvin teet tehtäväsi, niin palkkiosi on oleva runsas.
Ja hän ojensi kätensä sarkakauhtanaiselle talonpojalle hyvästiksi. —
Hilpeällä mielellä ja hyvin toivein lähti pohjalainen lähetyskunta Tukholmasta paluumatkalle, viedäkseen kuninkaan varman lupaussanan lohdutukseksi huolestuneille kotolaisilleen. Melkeinpä oli ylpeyttä heidän mielessään siitä, kun heitä hovissa niin hyvin oli kohdeltu, ja nautinnokseen he ajattelivat, miten omaisilleen ja naapureilleen kertoisivat keskusteluistaan ja kesteistään kuninkaan linnassa ja näyttelisivät saamiaan lahjoja. Vanha kirkkoherrakin hyräili hyvillään laivan kannella, ja Hannu kehuskeli ja valehteli laivamiehille, miten kuningas muka ateriankin aikana oli heitä taputellut olalle ja sanonut: "Syökää te pojat, mutta kylläpä te syöttekin!"
Mutta syksy oli käynyt myöhäiseksi, marraskuu oli jo lopulleen kulumassa, paluumatka kävikin vaikeaksi. Myrsky hätyytteli jo heti alussa, sitä vastaan saatiin tapella monta päivää, ja kun vihdoin Merenkurkkuun ehdittiin, oli jo jäitä liikkeessä, eikä päästykään läpi. Suomen puoleinen rannikkokin oli jo kiinteässä jäässä, ei auttanut muu kuin piti palata takaisin. Monien vastuksien perästä päästiin vihdoin terveinä Gävlen satamaan, johon laiva täytyi jättää talveksi. Siellä oli pohjalaisten ensiksi keliä odotettava, ja vasta joulun alla he pääsivät lähtemään paluumatkalle Pohjanlahden ympäri kotiaan kohden. Se oli harmittava vastoinkäyminen, mutta minkäpä sille teki.
Tammikuun alkupuolella — oli jo solahdettu vuoteen 1590 — ehtivät lähettiläät Tornioon ja ajoivat Niilo Oravaisen taloon, mahtavan Lapin-kävijän ja Lapin-voudin, jonka seurassa Vesainen kerran oli ollut Lapin-matkalla. Mutta täällä oli heitä vastassa pahoja, masentavia uutisia, jotka olivat omiaan tekemään aivan arvottomiksi ne hyvät sanomat, jotka he toivat tullessaan. Hallituksen luvattu apu joutui liian myöhään. Tornioon asti Oulunsuusta rientäneet pakolaiset tiesivät näet kertoa, että venäläiset jo olivat tehneet hävitysretken Pohjanmaalle taikka olivat vieläkin parhaillaan hävitystään tekemässä.
Viattomain lasten päivänä — niin kertoivat pakolaiset — oli Oulun jokivarrelta ruvennut näkymään mustaa savua, ja kamalan punaiselta oli paistanut itäinen taivas. Huolestuneina olivat jokisuulaiset niitä merkkejä katselleet, mutta kauan ei heidän tarvinnut odottaa, ennenkuin saivat varmat sanat. Pelästyneitä pakolaisia oli rientänyt jokivarrelta alaspäin, ja ne olivat kertoneet, että heidän talonsa ne paloivat ja että vihollinen, jota nyt oli oikeata sotaväkeä, jalka- ja ratsuväkeä tuhansia miehiä, oli täyttä vauhtia tulossa alaspäin jokisuuta kohden. Siinä joukossa oli ollut julmia tataarilaisia, jotka löivät kuoliaiksi kaikki elävät ja ihmiset, mitä eteen sattui. Hädin tuskin olivat pakenijat saaneet henkensä pelastetuksi ja hakivat nyt paikkaa, missä piillä julmaa vihollista.
Se sanoma oli Oulunsuussa herättänyt hirmuista häiriötä ja melskettä. Jokainen juoksi pelastamaan, mitä hänelle kalleinta oli, kiirehtiäkseen pakoon, mutta harvat olivat pakoon ehtineet, ennenkuin vainolaiset jo olivat olleet kylässä. Olivat muutamat vastarintaakin ajatelleet, vaan ne tuumat oli täytynyt hylätä tykkänään, kun kuultiin vihollisia olevan semmoinen määrä. Kuka oli ehtinyt valjastaa hevosensa, riipaista rekeen jotakin vaatekappaletta ja lähteä lapsineen ajamaan kierälle jäälle, se oli pelastunut. Hailuotoon olivat monet paenneet, toiset ajoivat rannikkoa pitkin Tornioon asti. Kamala lieska oli heidän selkänsä takana noussut palavista taloista, ja vielä monen peninkulman päähän oli taivaanranta veriselle punoittanut.
Niin kertoivat pakolaiset Oravaisen pirtissä, ja kauhistuen sitä Ruotsista palaavat kuuntelivat. Hannu aavisti heti, että tuhkana se nyt on hänenkin uhkea talonsa, mutta kuinka on kotiväen käynyt, äidin ja sisaren? Ja Juhon sydäntä vihlaisi pelottava ajatus: onko Ahma mukana? Jos on, niin kolkosti on käynyt suojattomiksi jääneiden kotona Kiimingissä. Hävitys siellä kai kaikissa tapauksissa taas on käynyt, mutta Anni ja Helinä…?
— Mitähän myöten lie hävitys ulottunut? kysyi hän levotonna.
— Ei ole tietoa. Kemissä asti ne eivät vielä ainakaan ole käyneet, eikä ole Iistäkään mitään kuulunut. Vaan ne voivat ensiksi ryöstää Oulujoen eteläpuolen.
Vesainen mietti hetkisen ja virkahti sitten:
— Minä lähden kohta ajamaan. Tuletko mukaan, Hannu?
Hannu oli heti valmis, mutta toiset estelivät:
— Mitäpä te sinne surman suuhun. Ei teistä ole siellä apua kumminkaan, päänne vain menetätte.
— Menköön pää. Anna, Niilo, vahvimmat porosi, jotka hengästymättä jaksavat tästä juosta Kiimingin suuhun.
Eikä viivytty siinä monta hetkeä, ennenkuin molemmat miehet istuivat ahkiossa ja antoivat vankkain härkäporojen täyttä nelistä kiidättää poikki hankien kaakkoa kohden. Kalajoen kirkkoherra jäi Tornioon odottamaan varmempia uutisia.
He ajoivat illan ja läpi yön malttamatta antaa poronsa muuta kuin toisinaan hetkisen hengähtää. Oli talven kovimpia pakkasöitä, jää paukkuili ja ulvoi surullisesti halkeillessaan kylmän pakosta, ja lämmin henki jäätyi melkein kohta sieraimista huokuessaan. Porot vetivät sitkeästi ja väsymättä, vaan aamupuoleen jo rupesi vauhti heikkenemään. Mutta samassa oltiinkin Kiimingin suussa, ja vielä jaksoivat porot vetää Haukiputaan ensi taloihin; siellä ne sentään olivat niin uupuneet, läähättivät niin pahasti, ettei ollut enää lähtemistäkään niillä jatkamaan.
Miehet astuivat pihalle, kolkuttivat pirtin ovelle. Ei vastausta. Repäistiin ovi auki. Pirtti kylmillä, eläjää ei ketään. Mentiin toiseen taloon.
Sama juttu. Asukkaat näyttivät hävinneen kokonaan, lienevätkö paenneet vai tapetutko niin tarkoin.
Hakemalla löysivät miehet taloista kahdet sukset ja päästettyään poronsa naavametsään he lähtivät hiihtämällä painamaan jokea ylöspäin. Juho ponnisti sitä tiukemmin, kuta lähemmäs Vesalan maita hän ehti. Jo kuumotti tuttu tupa valkoista hankea vastaan. Mikä ihme, se on polttamatta! Mutta entä asukkaat?
Tuiskuna rientää Juho ovelle: pirtti on kylmillä, kaikki sisällä hujan hajan, ei elävän jälkeä missään. Lunta on kinostanut navetan oven eteen, ja talli on tyhjä. Missä ihmiset? Ryöstetytkö vai tapetut, vai ovatko päässeet pakoon?
Kiduttava epävarmuus vaivasi miestä kahta kamalammin. Ei mistään saanut tietoa, kaikki jäljetkin talosta oli tuisku peittänyt. Mutta olihan kiiminkiläisten vanha pakosauna Suosalon norossa, olisivatko raukat hädissään paenneet sinne? Sinnepäin lähti Juho hiihtämään, Hannu seurasi äänetönnä jäljestä. Jälkiä ei näkynyt metsässäkään, turha tämä hiihto taitaa olla, arveli Hannu, mutta seurasi kumminkin. Hiihdettiin poikki soiden ja halki metsien, läpi tiheitten vesakkojen. Pimeän päässä ei Juhokaan keksinyt, missä siellä ryteikössä se vanha saunanroju oikeastaan oli, olipa saattanut hajota koko laitos sitten viime näkemän. Vihdoin hän huomasi muutaman laajaoksaisen kuusen alta säkeneen räiskähtävän.
— Siellä sauna, siellä eläjät! hän huudahti ja hiihtää ponnahutti kohti.
Pienessä, matalassa hökkelissä oli siellä yhdessä mylläkässä sekaisin sekä ihmistä että eläintä ja tavaraa kaikennäköistä; pakolaisparat olivat sinne kuljettaneet vähät karjansakin ja tavaroita mitä lähdön hurakassa saivat mukaansa otetuksi. Tuli paloi kivisessä kiukaassa lämmittäen tuota hataraa suojaa.
Sakean savun läpi ei Juho ensiksi voinut erottaa saunassa olevia olentoja, jotka säikähtäen hypähtivät pystyyn, kun näkivät uuden tulokkaan astuvan piilopirttiin. Hän kävi askeleen lähemmäs, ja jo hän tunsi vaimonsa, joka istui nurkassa ja piteli kääröä sylissään. Kun Juho astui vierelle, nosti Anni onnellisesti hymyillen tätä vasten pienen äskensyntyneen, heidän esikoisensa.
— Tässäkin on yksi, joka tervehtii isää.
Juho istui matalan piilopirtin nurkkaan vaimonsa rinnalle, ja hän tunsi itsensä niin äärettömän onnelliseksi. Hän ei joutanut paljoa vastaamaan muiden tuvassa olijain tervehdyksiin, hän nautti siinä kiitollisessa sydämessään sitä armoa, mikä hänelle oli suotu juuri samaan aikaan, jolloin ympärillä oli riehunut surma ja hävitys. Hän tunsi niin syvästi tuolla hetkellä, kuinka kallisarvoista ihmiselle kodin lämpö ja hellyys sentään on…
Mutta hetken hän vain siinä nauttien istui, sitten hyppäsi ylös ja virkkoi:
— Ei, täytyy lähteä tutkimaan minkälaista jälkeä vihollinen taas on tehnyt. — Hän viittasi Hannuun. — Tässäkin on muuan, joka nykyisestä hävityksestä kenties ei yhtä onnellisesti ole suoriutunut kuin me. Pitää kiirehtiä auttamaan, missä vielä auttaa voi.
— Mutta Juho, joudu takaisin, meitä on nyt kolme ikävöimässä, puhui
Anni hyvästellessään miestään, joka taas näin pian jätti heidät.
— Olkaa rauhassa kaikki kolme, en malta nyt teistä erilläni kauan viipyä. Enkä enää teitä kauaksi jätä.
XII.
Mikä vei tutut tupani?
Kuka kauniit katokset?
Tupa on poltettu poroksi,
Tuuli tuhkat korjanunna.
Turhaan olivat kiiminkiläiset tällä kertaa jättäneet tupansa kylmille ja paenneet metsiin. Vihollinen ei kajonnut heidän kyläänsä, vaikka se jo lähellä oli. Mutta niin olivat nuo paljon kärsineet asukkaat säikähtäneet nähdessään tulen Kellonkylän taloista jo punoittavan taivaanrannalla, että kapaisivat pakopirteilleen ja lymyilivät siellä hievahtamatta yli joulun.
Ahma ei ollutkaan vainolaisten joukossa. Siinä oli enimmäkseen varsinaista päällikköjensä johtamaa sotaväkeä Solovetistä ja Sumasta, oppaaksi vain oli lähtenyt Kuisma ja hänen kanssaan muutamia kymmeniä Vienan kemiläisiä. He olivat, käyttäen hyväkseen syystalven vähälumista aikaa, tulla porhaltaneet Maanselän yli, rientomarssissa hävittäneet Oulun jokivarret ja koko Limingan pitäjän ja sen tehtyään taas heti uudelta vuodelta yhtä kiireesti rientäneet takaisin. Sanottiin heidän pelänneen, kun ei vastustusta näkynyt missään, että pohjalaiset, seuraten kannanlahtelaisten viimekesäistä esimerkkiä, olivat lähteneet kostamaan Vienan kyliin, ja siinä pelossa he olivat jättäneet toiset pitäjät ryöstämättä kiirehtiäkseen kotiinsa. Kun Vesainen ja Hannu saapuivat Oulunsuuhun, olivat viholliset jo muutamia päiviä sitten sieltä palanneet jokivartta ylöspäin.
Mutta kamala näky kohtasi tulokkaita näissä äsken vielä niin vauraissa ja vankannäköisissä kylissä. Tuskinpa koko kylän laajuudelta näkyi taloa pystyssä yhtään, siellä täällä vain joku matala ulkohuonerakennus, sauna ja riihi, ja niiden kupeella töröttivät pelottavina raunioina palaneiden talojen uunit ja savupiiput, nekin jo puolittain lumen peitossa. Jäistä kylmää ja kolkkoa autiutta huokui Oulun satamastakin tulokkaita vastaan. Limingan kirkonkylässä levittihen esiin sama surullinen näky: kirkko oli poltettu Linnukkamäeltä, pappila samoin, koko pulskan kirkonkylän paikkaakaan ei olisi voinut entiseksi uskoa. Valittaen lenteli harakka aution lumikentän yli hakien turhaan suojaa jäiseltä tuulelta, ja yön aikaan ulvahtelivat nälkäiset kylän koirat haikeasti ja alakuloisesti hangen peittämillä raunioilla.
Koko Limingan 133 talosta oli tuskin 30 jäänyt polttamatta.
Oudoksuen katseli Hannu Oulujoen jäätä hiihtäessään sitä törmää, johon hän Tukholmaan lähtiessään jätti Krankkalan talon komeana seisomaan. Talo oli poissa. Vain sauna joen rannalla ja riihi pellonpäässä muistuttivat, millä välillä se ennen oli ollut. Ihmistä ei näkynyt missään; hänen uskollinen Halli-koiransa vain juoksi törmältä isäntäänsä kohden, hyppi turkkia vastaan, ja sen haukunta kajahteli kolakasti autiossa luonnossa.
Saunasta nousi savu, ja sinne hiihtäjät riensivät. Vanha Martta-muori makasi peräseinällä pahaisella vuoteen tapaisella, ympärillä hääräsi pari talon naista.
— Tuletko vihdoinkin, puhui Martta vuoteeltaan. Mutta tupaan et sinä,
Krankkalan isäntä, ehkä huoli vieraitasi kutsua.
— Jo tiedän, äiti, nämä kovat sanomat. Vaan oletteko sairaana?
— Joudanpa jo kuolemaankin, sillä millä tässä enää eletään!
Myöhemmin kertoivat kylän pilkkakirveet, että Martta-muori oli sairastunut pelkästä kiukusta ja harmista. Toimekkaana kuin ainakin hän oli heti sanan saavuttua vihollisen tulosta valjastuttanut hevoset ja kiirehtinyt mättämään resloihin talon arvokkaimpia tavaroita. Yhden kuorman, jonka huipulle hän komensi Johannan istumaan, hän oli jo saanut lähetetyksi joelle, ja se olikin muiden pakolaisten joukossa ennen venäläisen tuloa ehtinyt merelle ja saapunut onnellisesti Luotoon. Olisi hän kenties itsekin toisella hevosella kerinnyt perästä, vaan muori pahan oli kovin sääli jättää taloaan aukinaiseksi tulevalle viholliselle. Hän oli vielä viime kiireessä juossut sulkemaan aitan ovea ja pelastamaan peräkamarista miesvainajansa kallista supinnahkaturkkia; mutta sitten hän ei ollutkaan päässyt kuin parahiksi pihalta ulos, niin jo ajaa karauttaa venäläinen jäljestä, tarttuu hevosen kuolaimiin ja kääntää ympäri.
Ilkkuen olivat venäläiset sitten keskenään jakaneet Martan kuorman, ja puhdasta ne tekivät talossa ja aitoissa, eivätkä niitä lukot pidättäneet. Martta-muori kähisi kiukuissaan tepastellessaan siellä pihalla ryöstäväin venäläisten keskellä, hän itki, hän haukkui, hän kävi käsiksi muutamiin. Kun ne taloa rupesivat sytyttämään, niin hän kirkui ja hosui, ja se oli niin hauskan näköistä, että he antoivat hänen iltikseen riehua. Mutta sitten tuli muudan partanaama ja tempasi Martan hartioilta sen supinnahkaturkin, jonka hän oli ylleen pujottanut, sekä potkaisi muorin kinokseen. Silloin meni Martaltakin luonto; siinä hän makasi ja katsoi talonsa palamista. Ja siitä oli tautikin lähtöisin.
Hatarasta saunasta siirsivät Hannu ja Juho muorin potemaan Vesalan Kiiminkiin, jossa tuvat jälleen pian saatiin lämpimiksi. Sinne siirrettiin Johannakin Luodosta, jonne sana lähetettiin, että pakolaiset nyt voivat palata entisille asumuksilleen. Siellä vieraili Hannukin ne ajat, jolloin hän ei ollut matkoilla auttamassa kovaonnisia pitäjäläisiään uuden elämisen alkuun.
Vaikeaa on asua vieraan katon alla, jos ystävänkin, ja Hannusta se tuntui sitäkin vaikeammalta, kun hän ikänsä oli tottunut ison talon väljiin tiloihin. Muutenkin tuo ankara isku teki hänet ensi aluksi raskasmieliseksi ja harvasanaiseksi, ja Juho sai usein asiata tehden ryhtyä kumppalinsa mieltä rohkaisemaan, kun tämä jo tykkänään näytti menettäneen entisen iloisen luonteensa. Mutta olipa Hannulla Vesalassa hauskatkin ja onnelliset hetkensä. Usein hän pitkät ajat unohtui istumaan ja seuraamaan silmillään talon nuorta neitosta, joka hiljaisena, mutta sukkelana hääri askareissaan, monesti melkein näkymättömänä ja kuulumattomana, mutta aina avullisena kaikille. Usein hän myös pitkinä hämärähetkinä istuskeli Helinän rukin ääressä, kertoen tarinoita taisteluretkiltään ja Tukholman matkalta sekä käynnistään kuninkaan luona ja tämän lupauksista ja viimeksimainittuja tyttö varsinkin jännittyneenä näytti kuuntelevan.
— Tuleeko tänne sitten varmasti nyt sotaväkeä kyliämme puolustamaan? kysyi Helinä.
— Tulee varmasti. Ja sitten täällä saadaan turvassa elää, ei koskaan uskalla vienalainen kyliimme hyökätä.
— Eikö koskaan… Eikö Ahmakaan?
— Ei Ahmakaan, et tarvitse häntä enää pelätä.
— Mutta loppuvatko nämä taistelut sitten tykkänään, ja ruvetaanko elämään rauhassa ja sovinnossa rajantakaisten kanssa?
— Onpa jo aikakin…
Ne uutiset antoivat uuden suunnan Helinän ajatuksille ja mullistelivat niitä haaveellisia mietteitä, joita hän oli kauan sydämessään hautonut. Rauha palaa maahan, ajatteli hän, ei koskaan tule Ahma enää tänne tuhotöitään tekemään eikä tarvitse Juhon kostaa. Näitä verivihollisia ei tarvitse enää koettaa lepyttää, ne elävät kumminkin sovinnossa… Nyt voisin minäkin koettaa unohtaa mielestäni Ahman, jota en enää koskaan näe… Niin arvioi Helinän valtioviisaus toisinaan tuon muuttuvan aseman seurauksia. Ja toisinaan taas suikahti päähän aivan kuin varkain jostakin käsittämättömästä lähteestä semmoinenkin ajatus: ja miksi en voi ruveta ajattelemaan toista…!
Ja hän kuunteli kehrätessään mielellään Hannun hauskoja kertomuksia; mutta aina väliin herkesi rukki huomaamatta pyörimästä, kun hän taas oli vaipunut omiin ajatuksiinsa. —
Huolellisesti Helinä hoiteli vanhaa Martta-muoria, joka ei näyttänyt enää kostuvankaan taudistaan. Venäläisten raaka menettely oli niin katkeroittanut muori pahan mielen, ettei se enää entiselleen palannutkaan, ja kiivas luonto oli lauennut kokonaan. Voimat heikkenivät heikkenemistään, hän ei enää näyttänyt välittävän ollenkaan koko tästä pahasta maailmasta, ja eräänä iltana hän nukkui sanaa puhumatta, valitusta päästämättä rauhallisesti pois. Värähtipä silloin vähän Hannun ääni, kun hän sulkien emovainajansa silmät virkkoi:
— Nyt ei ole Krankkalassa emäntää!
Helinä, joka seisoi vieressä, loi vienosti punastuen katseensa alas, mutta Hannu jatkoi melkein kuin itsekseen:
— Eikähän tuolla ole taloakaan.
— Mutta ne saadaan molemmat, virkkoi Juho rohkaisevasti.
Ja Juhon avustamana rupesi Hannu vielä talven kuluessa vedättämään Krankkalan mäelle uuden tuvan hirsiä, ja ensi suvena siellä jo kirves heiluili ja saha rasasi ja hirsikerros kohosi taas nopeasti hirsikerroksen päälle.
Itsellään oli Juholla uusi pirttinsä jo valmistumaisillaan Kiiminginjoen törmälle samalle sijalle, josta Ahma loppiaisena 1589 oli tuvan polttanut. Syksyllä ennen Tukholmaan lähtöään hän oli saanut sen vesikaton alle, ja nyt kevätpuoleen hän sen sisustusta viimeisteli. Ei siitä näin rauhattomina, köyhinä aikoina niin komeata tullut, kuin se entinen oli ollut, johon hän Annia oli ollut tuomassa emännäkseen, mutta mielihyvin hän kumminkin siihen asumaan siirtyi jättäen vanhan, ahtaan pirtin autioksi. Auliisti oli Hannu auttanut häntä tuvanhirsien vedossa, ja ilomielin maksoi nyt Juho velkansa, avustaen Krankkalan talon kohoamista entiselle paikalleen.
Vähitellen siten elämä taas heräsi niinkuin unestaan Oulujoen varrella ja suistossa varsinkin. Paenneet asukkaat palailivat entisille asuinpaikoilleen, taloja ruvettiin rakentamaan, ja valkoinen pirtti siellä toinen täällä kohosi jo talven kuluessa mustuneiden raunioiden rinnalle. Mutta varsinkin Merikosken alla kihisi väkeä, ja sieltä kuului ehtimiseen työpaikan virkeätä liikettä.
Jo helmikuussa oli näet Pietari Bagge hallituksen käskystä jälleen saapunut Pohjanmaalle täyttämään kuninkaan luona käyneiden pohjalaisten lähettiläiden anomuksia: hankkimaan sotaväkeä maakunnan suojaksi. Samalla hänellä oli myös käsky jo kohta ruveta rakentamaan linnaa Oulujoen suuhun.
Surullinen näky kohtasi vanhaa soturia hänen saapuessaan siihen samaan kylään, jossa hän vuosi sitten oli käynyt ja joka silloin oli näyttänyt niin hyvinvoivalta ja vankalta. Nyt hänen oli vaikea saada sieltä mistään kattoa päänsä päälle ja asuntoa perheelleen, joka hänellä oli mukanaan. Mutta hän ryhtyi siitä huolimatta heti alkuun pontevasti ja tarmokkaasti täyttämään niitä tehtäviä, joita hän oli toimekseen saanut. Länsipohjasta ja Angermanlannista saapui jo kevään kuluessa sotaväkeä monta sataa miestä ja itse Pohjanmaalta, Etelä-Pohjanmaan pitäjistäkin, määrättiin rajan suojelemista varten otettavaksi joka viides mies sotamieheksi. Pian oli Pohjanmaalla sotaväkeä kylliksi, niin ettei tarvinnut uutta vihollisten hyökkäystä pelätä. Myöskin talonpojille jaettiin nyt pyssyjä, joita hyvin harvoilla ennestään oli ollut, että he itsekin paremmin kykenisivät itseään puolustamaan.
Samoihin aikoihin — keväällä 1590 — hän rupesi myöskin jo rakennuttamaan linnaa Merikosken pieneen saareen, joka sittemmin tuli Linnasaari-nimisenä tunnetuksi. Oli täällä entisinäkin aikoina ollut jonkinlainen puulinnoitus, mutta se oli jo aikojen kuluessa aivan hävinnyt ja maatunut. Nyt rakennettiin muurit kivestä, luotiin korkeat multavallit ja tornit tehtiin sekä pohjois- että eteläpäähän. Linnoituksen sisäpuolelle rakennettiin linnueelle tilavat asunnot, ja sinne rakennutti Bagge, joka pitemmäksi ajaksi oli määrätty Pohjanmaalle komentajaksi, itselleen virkatalonkin. Laskusillalla yhdistettiin saari mantereeseen, jossa linnan alla pian kohosi entistä useampia yksityisten taloja.
Niissä toimissa muokattiin ahkerasti koko kevät ja kesä. Työvoimia oli kylliksi — keräytynyttä sotaväkeä näet käytettiin rakennustöihin. Myöskin tykistöä toimitettiin linnaan, ja eräs Hannu Laurinpoika-niminen asemestari saapui sinne tykkejä hoitamaan ja toi tullessaan kuormittain ampumavaroja. Bagge itse teki sillä välin tuttavuutta seudun asukkaiden kanssa, oppiakseen lähemmin tuntemaan noita omituisia oloja ja kahakoita.
Muutamaksi sunnuntaipäiväksi kesäkuun alussa oli Bagge kutsunut joukon tunnetuimpia isäntämiehiä puheilleen. Hän oli näet hallitukselta saanut kirjeen, jossa häntä käskettiin valmistelemaan ja saattamaan liikkeelle se talonpoikaisretkikunta, jonka Vesaisen johdolla piti lähteä Jäämerelle. Bagge ei ollut selvillä koko tuosta aiotusta retkestä, milloin se oli tehtävä ja minne, ja hän kutsui sen vuoksi Vesaisen luokseen neuvottelemaan ja hänen kanssaan muutamia muita miehiä Limingasta ja Iistä, yksinpä Kemistäkin oli mm. vanha Torvinen taas saapuvilla.
Outoa oli tämä puhe Jäämeren retkestä toisille Pohjanmaan miehillekin, sillä harvoille oli Vesainen vielä kertonut keskustelustaan Kaarle-herttuan kanssa. Ja heitä oudostutti varsinkin se, että hallitus nyt rupesi sekaantumaan heidän retkeilyihinsä ja antamaan niistä neuvoja. Ei semmoista ennen koskaan ollut kuulunut. Mutta Vesainen esitti heille lyhyesti, mikä Kaarle-herttuan tuuma oli ollut.
— Venäjän puoleiset laskevat alleen lappalaisia kylän toisensa perästä. He ovat vieneet käsistämme ne tulot, joita meidän isämme Lapin-retkillään sieltä saivat. He ovat tunkeutuneet meidän kuninkaamme alueelle, perustaneet sinne luostareita ja kaupunkeja ja isännöivät niissä. Kuninkaan tahto on, että ne pesäpaikat hävitetään pois, ja hän on luvannut uudistaa meille Lapin-käyntioikeutemme, jos sen teemme.
Tämä uusi tuuma innostutti monta. Varsinkin kemiläisillä oli tuollainen retki jo kauan ollut mielessä, puhui Torvinen, mutta vähäväkisyytensä takia he eivät ole uskaltaneet sinne lähteä. Viime aikoina on näet Jäämerellä Pohjanmaan Lapin-kävijöitä ahdistettu ja tungettu pois yhdestä kylästä toisensa perästä sekä Norjan että Venäjän puolelta. Niitä on siellä pahoinpidelty, niiltä on veroja kiskottu, vangittukin muutamia ja kielletty kauppaa käymästä. Kemiläisiä kalastajia, jotka ovat Jäämerellä elinkeinoaan harjoittaneet, on ajettu pois, ja yksinpä heidän vanhaa asuinpaikkaansakin Varangissa on jo uhattu. Tällainen retki on siis hyvinkin tarpeellinen.
— Kiitetty olkoon hallitus, joka tämän tuuman on huomioonsa ottanut!
Niin puhui innostuneena Torvinen. Mutta saapuvilla oli taas muutamia pappismiehiä ja heidän kannattajiaan, ja näiden puolelta kuultiin pahoja arveluita lausuttavan siitä, olisiko Pohjanmaan miesten enää ryhdyttävä uudistamaan noita tuhoavia hävitysretkiä ja lietsomaan uutta vihaa pohjan perukkoihin. Miks'ei tyynnytä jo ja asetuta rauhassa elämään, kun on toivo saada elää rauhassa? Kyllä hallitus pitää huolen siitä, ettei valtakunta menetä oikeuksiaan, talonpoikain on jo aika asettua.
Niin puhuivat papit, vaan he eivät tällä kertaa saaneet paljon kannatusta. Liminkalaisetkin olivat nyt kärsimänsä hävityksen jälkeen kärtyisällä tuulella, ja he janosivat kostoa yhtä innokkaasti kuin iiläiset vuosi takaperin. Eivätkä he tahtoneet jättää sitä hallituksen tehtäväksi, he tahtoivat kostaa itse ja itse ilkkuen nähdä, kuinka heidän vainoojainsa tuvat höyrysivät.
— Mutta miksi pitäisi meidän lähteä retkelle Jäämeren kolkoille rannoille? Vienassa meidän vihollisemme on, miksi emme hyökkäisi kostamaan sinne? kysyivät he.
— Sen me iiläiset jo mennä kesänä puhdistimme, ei siellä enää ole paljon kostamista, selitti Vesainen. — Palatessa sopii muuten pistäytyä sielläkin, Kannanlahdessa ainakin.
— Vienan Kemiin päin sitäpaitsi ei ole hyvä mennäkään, neuvoi vanha Kauppi. Niillä on siellä nyt vahvat sotavarustukset ja sotaväkeä runsaasti. Mutta Jäämeren luostarien ja kaupunkien ryöstämisestä voi vielä hyötyä.
Bagge puolestaan kertoi heille, että vaikka Pohjanmaalla nyt olikin sotaväkeä viljalti käytettävänä, niin ei ollut hetki sopiva retken tekemiseen Vienan puolelle taistelemaan siellä olevaa varsinaista venäläistä sotaväkeä vastaan. Oli paraikaa välirauha olemassa Venäjän kanssa, tuollaista retkeä voitaisiin pitää rauhan rikkomisena, eikä hallitus sitä tahdo. Mutta toista on, jos talonpoikaisretkikunta aivan omassa nimessään hyökkäisi hävittämään venäläisten valtaa Jäämereltä, siitä olisi hyötyä sekä pohjalaisille että hallitukselle. Hän kertoi vielä, että hänellä oli kuninkaalta käsky hankkia retkelle aseet, muonat ja muut tarpeet ja antaa Vesaisen komennettavaksi ne pohjoisen Pohjanmaan miehet, joita äsken oli Oulun uutta linnaa vaiten kirjoitettu. Siten kävisi retki talonpojille verrattain huokeaksi.
Jo suostuivat liminkalaisetkin Krankan Hannun ehdotuksesta tuumaan, ja kukin lupasi kotipuolellaan ryhtyä valmistuspuuhiin.
— Mutta kesäiseen aikaan sellainen retki on mahdoton, ilmoitti
Vesainen.
— Aivan mahdoton, vakuuttivat muutkin.
— Vai niin. Siitä täytyy minun heti kirjoittaa hallitukselle. Mutta ensi talvikelillä ollaan sitten retkelle valmiit.
Sillä aikaa kun miehet Baggen uudessa talossa neuvottelivat tuosta aiotusta retkestä, odotteli ulkopuolella Merikosken rannalla joukko naisia ja nuorisoa, jotka miesten kanssa olivat lähteneet katsomaan tuota tekeillä olevaa uutta linnaa, josta kevään kuluessa oli niin paljon puhuttu ja riemuittu. Vesalastakin olivat naiset lähteneet mukaan, Annihan siellä tiesi tapaavansa vanhan isänsäkin, jota hän ei ollut nähnyt moneen vuoteen. Krankan Johanna, joka jo monet kerrat oli linnassa käynyt, opasteli heitä siellä. Hän oli näet jo toukokuussa Hannun kanssa muuttanut uuteen tupaan, vaikk'ei se vielä ollut aivan valmiskaan; mutta pitihän sitä töiden vuoksi olla talon paikalla.
Päivä oli helteisen kuuma, aurinko paistaa porotti täydeltä terältään, ja tuulikin, joka hiljaa leuhtoi suven puolelta, tuntui lämpimästi hivelevän ihoa. Kevät oli ollut kylmänlainen, mutta nyt muutamain päiväin kuluessa oli ollut mitä ihanin kesäsää; luonto puhkesi lyhyessä ajassa kukoistukseen, lehti laajeni melkein silmin nähtävästi hiirenkorvalta täyteen kokoonsa, ja heinä kasvoi että kohisi. Sekä luonto että ihmiset ikäänkuin hautuivat nyt siinä kesän ensi lämmössä; se painosti ja se uuvutti, mutta se samalla ikäänkuin huumasi ja valoi elinvoimaa runsain mitoin. Väkevästi tuoksuivat nurmen kukat, pihlajat rannalla lemusivat valkopukuisina, koko luomakunta tuntui tuoksuttavan ympärilleen elämän itua.
Ja ikään kuin kylpien siinä luonnon tuoreudessa lepäsi nuorisoa joukko pihlaikossa kosken partaalla veden kohinaa kuunnellen. Ei siinä paljon puhuttu, ei meluttu eikä ilkamoitu, mutta jonkinlainen salainen, hurmaava ilonvirta tuntui vierähtävän läpi joka sydämen, nuoruuden, hekkuman ja lemmen.
Linnan pihalta käveli nuori Sven Pietarinpoika sillan yli rannalle nuorisojoukkoa kohden. Lähimpäin oulunsuulaisten kanssa oli komentajan poika jo hyvä tuttava; hän oli tuollainen huoleton, hilpeä veitikka, joka kulki ympäri jokiahteella tarinoiden työmiesten kanssa ja käyttäen ahkerasti ja arkailematta niitä harvoja suomalaisia sanoja, joita hän jo oli oppinut. Tuttavallisesti hän nytkin astui nuorukaisjoukkoon, ja kun näki Johannan törmällä makaavan hän tuli heti juttelemaan. Jo ennen hän näet oli Johannan kanssa uudistanut entisen tuttavuutensa, ja nuori herra näytti erityisellä mielihyvällä seuraavan tätä kaunista tyttöä. Mutta Anni ja Helinä vetäytyivät outoina ja ujoina syrjemmäs.
— Osaisitko laskea tämän kosken? kysyi Sven äkkiä tytöltä.
— Monesti olen laskenut, vastasi Johanna ylpeillen.
— No, tuolla on niemessä vene, lähde, laske minut alas, jos uskallat.
Johanna mietti hetkisen, näytti epäröivän, vaan hypähti sitten ylös ja virkkoi:
— Uskallan kyllä.
Mutta Annista tuo oli sopimatonta leikkiä, hän äännähti ikäänkuin kiellellen ja varotellen:
— Menetkö?
— Odottakaa, tulen heti takaisin, huusi tyttö ja juoksi jo täyttä vauhtia venettä kohden, joka oli siinä saarekkeessa, jonka koski, pikkuvirtoihin haaroittuen, muodostaa vasemmalle rannalleen. Pian katseli sillalla seisova nuorukaisjoukko, kuinka vene virran vauhdissa sukkelasti soluili alas Johannan rohkeasti ja taitavasti ohjatessa peräsintä. Ennen pitkää nähtiin laskijain jo sauvovan ylöspäin, Johanna työnsi vankasti perästä ja opetti äkkinäistä nuorukaista, kuinka hänen piti virran puolelta varata. Hitaasti siinä noustiin, vaan saatiin kumminkin vene sauvotuksi entiselle paikalleen.
Palavissaan ja läähättäen he nousivat rannalle ja lähtivät astumaan tiheän vesakon läpi, joka siihen aikaan peitti nykyiset Hupisaaret. Tällaisiin huvituksiin tottumaton nuorukainen oli innoissaan, hän ihaili tuota tervettä ja voimakasta tyttöä, joka noin pelottomasti osasi luonnon voimia hallita, ja huudahti hurmaantuneena:
— Sinut minä omakseni otan, vien mukanani Ruotsiin!
— Vaan jospa en lähde?
— Lähdetpähän — lähdethän Johanna!
Se oli keväistä tunnelmaa. Niin leppoisasti vilvoitti tuulen henki siinä hehkuvaa ihoa, koivun tuoreet lehvät suojasivat niin suloisesti päivän helteeltä, ja tuhansien kevätkukkain tuoksu toi rintaan tuhansia uusia tunteita, teki mielen niin onnelliseksi…
XIII.
Hiihti soita, hiihti maita,
Hiihti auhtoja ahoja:
Tuli suihki suksiloista.
Savu sauvojen nenistä.
Taas oli kesä mennyt ja tullut syksy. Se oli jo lyönyt roudan maahan, jäätänyt järvet ja silloittanut joet ja viskellyt ensi lumikerroksen peittämään valkeaksi kylmän ja harmajan maan. Aika oli käsissä Pohjanmaan miesten lähteä retkelleen Jäämeren rannalle.
Valmistuksia oli tehty pitkin syksyä, sonnustettu miehiä, varustettu eväitä, hankittu aseita. Monesti oli Vesainen niissä toimissa matkustellut Oulun ja Kemin väliä pitääkseen silmällä, että kaikki tuli kuntoon; uutterasti oli Pietari Baggekin puuhaillut miehiä kootessaan, ja vouti oli varustanut Kemiin muonaa. Päivä, joulukuun ensimmäinen sunnuntai, jona kaikkien piti olla koolla Kemijoen suussa, oli jo aivan lähellä. Yhden ainoan yön sai enää Vesainenkin maata lämpöisessä tuvassaan, aamulla jo oli lähtö vaivalloiselle matkalle. Niissä mietteissään Vesainen istuskeli viimeistä iltaa uudessa, äsken valmistuneessa tuvassaan hyppyytellen polvellaan tuskin vuoden vanhaa poikaansa, pikku Tapania, joka vasta oli oppinut "isän" nimeä tapailemaan. Tunsipa hän koko joukon kaipausta mielessään, kun taas piti erota tuosta rauhallisesta kodista. Ja samalla häntä hiukan huoletti itse retki, jota hänen tuli johtaa. Se oli suunnitelmaltaan laajempi ja miesluvultaan suurempi kuin mikään retkikunta, jota hän ennen oli ohjannut, ja olipa siinä vielä muitakin vaikeuksia.
Tämä retki erosi näet luonteeltaan isosti Pohjanmaan miesten entisistä ryöstö- ja hävitysretkistä vihollisten pitäjiin ja kyliin. Silloin olivat miehet omasta tuumastaan, yhteisestä harrastuksesta ja yhteiseksi edukseen lähteneet kostamaan kärsimyksiään ja kokoilemaan saalista. Silloin oli isännyys ja edesvastuukin tasaisemmin jaettu. Nyt oli asianlaita toinen. Hallitukset olivat sekautuneet näihin taisteluihin, Ruotsin hallituskin oli ikäänkuin omistanut omakseen nuo retket, antanut niille vahvistuksensa ja pyhityksensä, se oli tehnyt määräyksiä, rakentanut suunnitelmia ja antanut apua. Samalla retket tietysti olivat menettäneet entisen, aivan vapaan ja itsenäisen luonteensa. Vesainen tiesi, että monet alaisetkin olivat välinpitämättömämpiä tätä retkeä kohtaan kuin entisiä.
Tulipa mukaan vielä varsinaista hallituksen sotapalvelukseen kutsumaa sotaväkeäkin, joka melkein pakosta seurasi mukana. Sellaista joukkoa täytyi kohdella ja komentaa toisella tavoin kuin entisiä naapurimiehistä ja tovereista muodostuneita vapaita retkikuntia. Ja päällikön edesvastuu oli myös yksinomaisempi ja raskaampi, sen älysi Vesainen, ja se häntä vähän arvelutti. Mutta hän tiesi myös, että siitä maine ja hyöty oli sitä suurempi, ja se taas hänen kunnianhimoaan hiveli. Illan suussa ajoi Krankan Hannu pihaan. Hänen kanssaan oli Juho jo edeltä käsin päättänyt lähteä aamulla Kemiin, heidän näet piti ajoissa saapua sinne vastaanottamaan keräytyviä miehiä ja järjestämään retkikuntaa.
Synkällä ja katkeralla mielellä oli Krankkalan isäntä, katseet kertoivat suuttumuksesta, ja kolakalla äänellä hän sanoi nyt oikein uhalla lähtevänsä seikkailuihin ja tappeluihin, sillä kotona Krankkalassa ei ollut kumminkaan muuta kuin ikävyyttä ja surkeutta.
Eikä tahtonut lauhtua Hannun mieli, vaikka siinä illan ratoksi istuttiin ja tarinoitiin kaikenmoista. Anni istahti usein puuhistaan Juhon viereen — niin oli vielä paljon juttuja juttelematta. Ja kun Vesainen otti seinältä alas Ruotsista tuomansa raskaan miekan ja vilautti huotrasta kiiltävää terää, niin herahtipa silloin kyynel Annin silmistä, ja kaihoten hän valitti, että hänen miehensä taaskin lähti pitkälle, vaaralliselle sotaretkelle ja jätti talon miehettömäksi, orvoksi hänet ja lapsen.
— Etkö muista, mitä pakopirtissä lupasit mennä talvena Ruotsista palatessasi, ettet koskaan enää jättäisi meitä yksin. Näin nyt syöt sanasi, Juho.
— Mutta eihän teillä täällä nyt mitään hätää ole. Vihollista ei teidän tarvitse pelätä, varusväkeä on Oulunlinnassa kyllin. Silloin oli toista.
— Niin, vaan sinne menet surman suuhun, sinua täytyy taas talvikausi huolehtia.
— Eihän tämä ole sen kummempi kuin tavallinen Lapin-retki, mitä siitä huolehdit. Ja sitten ne meidän talonpoikain retket ovatkin lopussa, tämä on viimeinen.
— Niin, kunhan ei olisi viimeinen retkesi!
— Olen tullut takaisin niin monesti ennenkin ja tulen nytkin, heitä huolet, Anniseni!
Arkaan paikkaan koski Hannuun hänen kuunnellessaan tuota aviopuolisojen hellää rakkautta ja kaipuuta osoittavaa keskustelua. Hän ajatteli omaa kohtaloaan. Häntä ei kukaan kiellellyt, ei kukaan ikävöinyt eikä paljon odottanut takaisinkaan, vaikk'ei olisi koskaan tullut. Eikä hän sen tähden hetken äänettömyyden jälkeen malttanut olla mieli katkerana virkahtamatta:
— Krankkalaan ei isäntää noin ikävöiden kaivata. Hänelle taitaisikin olla parasta, jos sille tielle jäisi, olisipa silloin kuitti koko onneton suku.
Mutta ne sanat, jotka hän melkein itsekseen lausui, koskivat kipeästi erääseen tunteelliseen naisensydämeen ja panivat sen väreilemään. Sääli ja lempi ovat läheistä sukua ja uskollisia toveruksia; toinen auttaa ja elvyttää toistaan. Helinän hellä sydän sääli tuota murheellista nuorukaista, ja hän juosta sipsutti arkana Hannun viereen ja kuiskasi:
— Älä puhu noin, Hannu; et saa uhalla sotaan mennä.
— Itkisitkö sinä minua, jos sinne jäisin?
— Et saa jäädä!
— Ikävöitkö sitten minua takaisin?
Tyttö ei olisi kehdannut vastata, oli jo juoksemassa pois, mutta palasi kumminkin ja kuiskahti:
— Ikävöin…
Kuin tuulen viemänä katosi samassa Hannusta raskas mieli ja maailman murheet, ja hän oli kohta taas entinen hulivilipoika, iloisempi, reippaampi ja elämänhaluisempi kuin koskaan. Hiljaiset kihlajaiset vietettiin vielä sinä iltana Vesaisen tuvassa ja niin unohduttiin siinä vaipumaan onnellisen tulevaisuuden ihaniin kuviin, että maatapanon aika siirtyi tavallista myöhemmäksi. Ja kun hevonen aikaisin seuraavana aamuna lähti laskeutumaan Vesaisen pihalta joelle, seisoi aamupimeällä törmällä vielä kauan kaksi naista, jotka kyynelten läpi katselivat poistuvien jälkeen, nähdäkseen niin kauan kuin mahdollista vielä vilahdukseltakaan toinen miestään, toinen sulhoaan. — —
Päivän sarastaessa ajajat saapuivat Iin kirkolle, josta Kaupin ukko ja muutamia muita iiläisiä yhtyi joukkoon. Ja matkaa siitä jatkettaessa rannikon valtateitä myöten liittyi lisäksi matkue sieltä, toinen täältä, tienhaarasta aina vähän päästä. Useimmat hiihtivät suksilla, joku lasketti porolla, joku vielä oli, samoin kuin Juho ja Hannu, ottanut hevosen saattamaan Kemiin saakka. Lähempänä Kemin suuta vilisi jo vilkas liike ja kihisi satainen lauma.
Torvisen taloon ja lähimpiin naapureihin olivat miehet majoitettuina siihen asti, kunnes kaikki olivat koolla, mutta ahtaaksipa kävi olo väljissäkin pirteissä, kun satakunta miestä saapui Oulunlinnastakin Hannu Laurinpojan johdolla. Puuhaa siinä oli Juholla ja Hannulla näiden kaikkien tarpeiden tyydyttämisessä, ja monesti he olisivat joutuneet pulaan, ellei heillä olisi ollut alituisena apunaan noiden vanhain Lapin-kävijäin Niilo Oravaisen ja ukko Torvisen tottumusta ja neuvokkuutta. Niilo, Lapin vouti, oli hallituksen erityisestä käskystä tullut Torniosta ollakseen retkellä mukana, mutta ei hän muutenkaan olisi sieltä malttanut poissa pysyä, sillä olihan tämä retki ikään kuin juhla hänen omalla monivuotisella vaikutusalallaan. Torvinen sitä vastoin ei ollut aikonut lähteä matkaan ollenkaan, hän oli jo siksi vanha, ja se jalka, joka Iijoen jäällä oli haavoittunut, häntä vieläkin vaivasi; sitä paitsi hänen poikansa Laurin kuolema oli pahasti köykistänyt vaarin vartta. Mutta kun hän siinä miesjoukossa nilkutti edestakaisin häärien monenmoisissa valmistuksissa ja puuhissa, muistui hänelle niin kovin elävästi mieleen monet entiset hauskat matkat, mieli kiintyi tuhansiin pikkuseikkoihin, hän innostui, hänen rupesi yhä enemmän tekemään mieli mukaan. Melkein kadehtien katseli hän vanhaa ystäväänsä Niiloa, joka täydessä tolkussa hankkiusi retkelle.
— Et ole sinäkään enää mikään nuorukainen tämmöiselle matkalle, virkahti hän kerrankin.
— Mikä kummempi se nuorukainenkaan on kuin minä. En pakostakaan jäisi pois, ja vieläpä näkyy sinunkin mielesi tekevän matkaan.
— Tekeepä hyvinkin. Melkein poikasesta asti olen nelisenkymmentä vuotta joka talvi käynyt Jäämerellä. Vielä lähtisin nytkin viimeistä kertaa noita maita näkemään, vaan eipä taida tuo jalka enää pitkillä taipaleilla suksessa kestää.
— Onhan sinulla vankat porot, harallani minäkin ajan.
— Sääli jäädä, uhka lähteä!
Vaan miten olikaan, kun toiset työntyivät matkaan, niin kovin surkealta rupesi Torvisesta kotiin jääminen tuntumaan. On sitä aikaa vielä maata uunin pankollakin, hän murahti, mutta vielä minä miesten rinnalle kykenen. Ja pirttiinsä hän kapaisi, pukeusi vanhoihin Lapin-tamineihinsa, sääryksiin, kallokkaisiin, peskiin ja neliskulmaiseen, punaiseen lappalaislakkiinsa, istahti kepeänä kuin nuorukainen ahkioon, viskasi hihnan selkään, ja pian hän jäällä Niilon tapasi.
— Vieläpähän Lappi veti.
— Ei hellittänyt, ei laske omaansa, siksi olen tuttava pohjan poikien tulille, Lapin lasten tuntureille.
Jo paria päivää ennen oli pororaito laitettu taipaleelle vetämään miesten kuormia ja osaksi aseitakin, varsinkin pyssyjä, joita hiihtäjäin oli jyrkillä tunturitaipaleilla vaikea kantaa selässään; olipa pari pientä rautatykkiäkin Oulunlinnasta annettu mukaan. Etujoukkoa, jota taatut kemiläiset Lapin-kävijät opastivat, johti Krankan Hannu, jälkijoukon kanssa ajoivat Oravainen ja Torvinen, mutta itse Vesainen hiihti joukkonsa keskellä, hiihti ryhmästä toiseen pitäen silmällä kaikkia ja tarkastellen että miehet pysyivät koossa ja että hyvä järjestys vallitsi. Olipa siinä vaalimistakin tuossa retkikunnassa, jossa oli neljättäsataa miestä, kaiken ikäistä ja luontoista, miestä innostunutta ja uskollista, mutta joukossa halutontakin ja juonikkoa.
Niin painoi retkikunta ylöspäin pitkin Kemijoen leveää jään pintaa ja lähti Rovaniemeltä nousemaan sydänmaiden halki Kittilän, Sodankylän ja Sompion lappalaiskyliä kohti, josta taas kulku tunturien ja aavikkojen yli ohjattiin Inaria ja Jäämerta kohden.
Oli siinä taivalta miesten hiihtää, ponnistella sai jalka, jännistellä käsivarsi, retkikunnan samotessa yli vuorten ja halki salojen ja poikki auhtojen ahojen. Vaan liukkaasti liukui lyly lumella, sivakat sihahtelivat kinoksien päällitse, ja savu näytti suihkivan sauvojen nenistä kuopaistessa sataisen joukon. Pitkät rupeamat hiihdettiin, harvoin jouduttiin lepäämään. Kun pakkanen vihaisesti pureskeli ja paukautti vanhoja suopetäjiä, silloin ei paljon tehnyt miesten mielikään pysähtelemään aavikolle, silloin juoksi suksi pitkän ladun, ja vankasti survoi käsi sompaista keihästä. Vaan kun lauhan teki ja taivas satoi tahkeaa vitiä, silloinpa pikemmin väsymys voitti, kulku kävi raskaammaksi, mies siellä toinen täällä seisahtui toisten rivistä hetkiseksi hikisenä huokaisemaan ja porontalilla talmaisemaan kaverrettua kaihoa liukkaammaksi.
Taipaleena Lapin jylhä luonto, rupeamana Lapin pitkä yö. Milloin hiihdettiin läpi ikivanhojen sydänmaan metsien, joilla ei tuntunut olevan päätä eikä laitaa, milloin avaraa, rajatonta jänkää, jossa jääkylmä vihuri mielin määrin temmelti, rajuna puskien poikki äärettömän aavikon. Taikka tultiin vuoristoon, tunturien sekaan, jotka ylpeinä upottivat kaljut päänsä talvisen taivaan hallaviin pilviin ja joiden puuttomat, kylmänvalkoiset rinteet peninkulmain päähän kuumottivat hiihtäjän silmään uhkaavina, epäystävällisinä. Vaan suoraan jyrkkää rinnettä kohden kävi kulku, harju noustiin, noustiin toinen, laskettiin laaksoon ja noustiin taas. Ja sattuipa monesti, kun miesjono parhaillaan hiihti pitkin tunturin lumista kuvetta, että ylhäältä huipulta lähti pilventapainen tuisku tuulen tupruttamana vyörymään alaspäin, kasvoi matkallaan pyryäväksi, pyörteiseksi lumimyrskyksi, joka tuossa tuokiossa lennähti matkueen niskaan, tempasi sen hurjan leikkinsä keskukseen ja peitti sokaisevaan, hukuttavaan sumuun. Silloin kysyttiin, kuka jaksoi joukossa pysyä, sillä äkkiä löysi kylmän hautansa se, joka toisista erkani.
Vuorokausi umpeen oli yhtä yötä. Himmeästi kuumotti vain keskipäivän aikaan kipene kalpeaa, päiväistä valoa, vaan ei se jaksanut voittaa tähtien herkeämätöntä tuikkinaa, ja hopeankarvainen kuu hallitsi siitä huolimatta yhtä vakavana ja mahtavana taivaan tummaa lakea. Mutta pilvettöminä pakkasöinä syttyivät tuhannet vikkelät liekit leimuamaan taivaalle, räiskyvät revontulet ajelivat toisiaan taivaanrannalta taivaanrannalle ja loivat arkoja, leikkiviä heijastuksia valkoiselle, talviselle tantereelle.
Sitä taivalta hiihti Vesaisen retkikunta päivän, hiihti viikon ja toisen. Milloin hiihtäjät taipaleellaan ehtivät lappalaisten kurjaan kylään, silloin noustiin suksilta, käytiin kotaan lämmittelemään ja pantiin lappalainen poronlihaa keittämään; palkaksi annettiin hänelle paloviinaryyppy tai kaksi — taikka ei yhtään. Mutta kun päivän matka oli hiihdetty, tehtiin leiri johonkin metsänrintaan tai tunturilaaksoon, mieskunnittain kaivettiin kinokseen syvät haudat, taitettiin havuja pohjalle, tehtiin keskelle roihuava hirsinuotio, jonka ympärille istuttiin aterioimaan ja asetuttiin yölevolle. Siinä tuulen suojassa, paahtavan tulen ääressä, oli pahimmalla pakkasellakin lämpöinen levätä, ja makealta siinä maistui uni uupuneille hiihtäjille.
Vaan ennen uneen uupumistaan valvoivat vanhemmat miehet usein illoilla vielä hetkisen ja tarinoivat havuvuoteillaan loikoen vanhoja, hauskoja muistoja entisiltä Lapin-retkiltään, kertoivat vaaroistaan ja seikkailuistaan näillä samoilla tuntureilla muinoisina Lapin-kävijäin kultaisina aikoina. Niinpä tarinoi eräänä iltana Niilo Oravainen kuunteleville kumppaneilleen:
— On tässä nyt miestä Jäämerelle pyrkivää, vähän niitä on ollutkin viime vuosina. Toista se oli vielä vuotta kolmisenkymmentä sitten. Silloin hiihti kaikista pitäjistä Limingan ja Luulajan väliltä mies joka kylän joka talosta talvella Lappiin. Muistanpa hyvin nuo ajat; en ollut silloin vielä Lapin voutina — Lapin verotus olikin silloin vielä meidän talonpoikain käsissä — mutta Tornion pirkkalaisten päällikkönä olin silti aina matkassa. Retkikuntia hiihti joka suunnalle, kukin kantamaan veroa omilta verolappalaisiltaan, jotka hän tunsi ja jotka hänelle jo veron olivat varanneet. Muutamat kävivät ainoastaan lähimmissä kylissä, vaan oli meitä aina joukkoja, jotka verottelimme vuosittain Jäämeren rannikkoakin, hiihdimme vuonosta vuonoon, kylästä kylään, eikä sitä veroa meiltä koskaan kielletty. Me torniolaiset kävimme kauppaa ja kannoimme veroa siten koko Ruijan rannikolta aina Lofoteniin ja Tys-vuonoon asti, eikä siitä väliä pidetty, vaikka siellä norjalaisetkin samoihin aikoihin verottivat. Vankat kuormat tuotiin aina kotiin ja elettiin pulskasti. Mutta sitten se hallitus vei meiltä verotusoikeuden, Lapin voudilla ei ollut sitä valtaa, mikä ennen pirkkalaisilla, ja nämä heittivät vähitellen vähemmälle retkeilyn, kun ei siitä enää ollut entistä hyötyä. Siksi lappalaiset ovat nyt yhä enemmän joutuneet norjalaisten alaisiksi.
— Vaan mepä otamme vielä heiltä lappalaiset takaisin, innotteli joku nuorempi joukossa.
— Aika se nyt ottaa, kun heillä on siellä Jäämerellä jo virkamiehensä ja sotamiehensä. Meiltä se jääpi tekemättä, jos ei hallitus asiaan puutu.
— Mutta tekisi niitä mieli vielä kerran muistuttaa entisistä ajoista!
Niin tuumailivat vanhemmatkin miehet mielihaikein muistellen noita makean leivän päiviä. Mutta äänetönnä lepäsi Vesainen havuvuoteella, kuunteli vanhusten tarinoita ja rakenteli mielessään suunnitelmia, kuinka hän vielä Kaarle-herttuan suosiota hyväkseen käyttäen näyttäisi, tokko pirkkalaisten pojat jaksavat käydä perimässä takaisin isäinsä perintöjä. Annahan ajan kulua. Kunhan venäläiset ensiksi ajetaan pois Turjan rannalta, niin tulee se vielä tällainen retki tehtäväksi Ruijan puolellekin.
Hetkisen kuluttua korotti Torvisen ukkokin nuotion ääressä äänensä ja kertoi kemiläisten retkistä:
— Siinä kolmenkymmenen vuoden korvissa taitaa olla aikaa siitäkin, kun meiltä kemiläisiltä jäivät retket Turjanmaalle melkein kokonaan. Vuosittain sielläkin ennen hiihdettiin, kannettiin lappalaisilta veronahkoja ja käytiin kauppaa koko rannikolla Varangista aina Pyhäniemeen saakka. Kalalappalaiset olivat siellä hyvänpuoleisissa varoissa, ja nurkumatta ne veronsa maksoivat. Ja melkeinpä siellä yksin saatiin herrastella, joskus vain kävi karjalaisjoukko verottamassa, joskus myöskin jokin norjalaismatkue. Eikä meiltä Ruotsin kuninkaan kielto sitä verotusoikeutta vienyt. Vaan Solovetin monasteri rupesi sitten lappamaan Turjanmaalle pappejaan ja kätyreitään, venäläisiä ja karjalaisia alkoi siellä yhä enemmän liikkua. Monesti niiden kanssa kahakoissa oltiin, monesti ne selkäänsä saivat, mutta ei ollut meidänkään vähäväkisinä siellä turvallista liikkua. Petsamonvuonon rannalle perustivat munkit sitten luostarinsa, ja sehän se meiltä isännyyden lopetti Turjanmaalla kokonaan. Lappalaiset rupesivat munkkien uskoon ja kantoivat niille veronsa, väkisin meidän sittemmin piti heiltä saatavamme ryöstää, kun milloin mailla käytiin.
— Miksi ette hävittäneet pois sitä luostaria?
— Ei tainnut olla yksimielisyyttä tarpeeksi. Vaan oli meillä ainakin kerran sellainenkin tuuma. Meitä oli lähes puolensataa kemiläistä, jotka yhtenä talvena hiihdimme Turjan rannalle. Siellä kuritimme vähän niskoittelevia lappalaisia, ja oli homma yön aikana käydä polttamassa Petsinki. Mutta lappalaiset katalat kavalsivat meidät, veivät viestin luostariin, ja sieltä laitettiin väkeä meidän päitämme väijymään. Kun seuraavana aamuhämäränä laskimme yksitellen alas muutaman tunturin rinnettä ja lähdimme kapeaa laaksoa pitkin hiihtämään, niin siinä oli pensaikossa vihollisia vaaniva joukko, siitä hyökkäsivät äkkiarvaamatta meidän kimppuumme ja tappoivat, ennenkuin vastarintaan ehdittiin suoriutua, runsaasti puolet koko joukostamme. Meitä oli tuskin parikymmentä miestä, jotka pääsimme pakoon hiihtämään ja saavuimme Kemiin takaisin. Eikä sen jälkeen ole tarmokkaampaa yritystä tullut tehdyksi.
— Mutta nyt se tehdään, nyt hitto soi, vähän kärvennetään niitä munkkeja!
— Ei saa sinne jäädä luostarista jälkeäkään, mikä lappalaisia muistuttaisi sen vallasta. Vallan otamme me!
Niin huudahtivat innoissaan nuoret kemiläiset. Ja Vesainen lisäsi, nauttien siitä nuorten innostuksesta:
— Ja Kuolan kaupunki, jonka ne sinne turvakseen ovat perustaneet, on myöskin hävitettävä, jos mieli voittaa siellä pysyväistä valtaa.
— Kaikki pois, koko vieras valta!
Niin uhottelivat retkeläiset kiihottunein mielin, ja moni kinnas puristi innoissaan keihäänvartta. Vaan vähitellen taukosi tarina nuotion ympärillä, kertojain ääni vaikeni, ja kuuntelijat vaipuivat havuvuoteilleen näkemään unta, mikä loistavista voitoista ja suuresta saaliista, mikä kotoisista oloista ja odottavasta vaimostaan.
Koko leiri makasi syvässä unessa, kattonaan avara taivas, jossa tuhannet tähdet tuikkivat syvää tultaan ja revontulet ajelivat vallatonta leikkiään. Luonto ympärillä oli kuollut, ei elävän jälkeä missään. Ainoastaan poro kuului leiripaikan kupeella nakertavan naavoja kaadetusta kuusesta, ja nälkäinen hukka, joka tämän jälkiä oli kaukaa vainunnut, juosta koikkelehti harjun rinnettä viistoon alaspäin, haisteli ahnaasti saalistaan, mutta arasteli noita outoja tulen liekkejä; pysähtyi hetkeksi katsomaan, mutta jatkoi sitten taas matkaansa toisen harjun taa, ja siellä se vasta uskalsi surumielisesti ulvahtaa.