Yhtä autio ja pimeä oli vielä Lapin yö, kun Vesainen aamulla herätti joukkonsa ja miehet puoliunisina ja kylmissään nousivat hiiltyneiden nuotioidensa äärestä. Hetkinen siinä vielä viivyttiin, haukattiin pala ja korjailtiin mäystimiä ja sompia, ja taas oli miesjono täyttä vauhtia painamassa pohjoiseen päin.
Pohjoiseen päin, aina vain pohjoiseen, herkeämättä ja arvelematta! Näytti siltä, kuin ei miesjoukko olisi mielestään kyllin pian luullut ehtivänsä tuon lumisen maailman viimeiselle perukalle, olipa kuin olisi jokin vastustamaton sisäinen pakko, jokin syvä, kiihottava intohimo ajanut noita kaukaa rauhallisilta rannoiltaan tulleita talonpoikia ponnistamaan viimeiset voimansa joutuakseen sinne perimmäiseen pohjolaan. Mitä varten sinne? Taistelemaan, murhaamaan ja polttamaan!
Noinko tulisina hehkuvat inhimilliset intohimot vielä Lapin jäisillä tuntureillakin? Eikö jaksa verta hyytävä pakkasluonto, kangistava tunturituuli ja kaikkia kuolettava, pitkä yö sielläkään sammutella taikka tukahduttaa ihmispovessa raatelevia tunteita, himoja ja intohimoja? Mikä on se valtava voima, joka noin jaksaa liekkeihin lietsoa erämaan lasten sydämet Lapin rajattomilla, jääkylmillä tuntureillakin, mikä on se tuli ja missä sen ahjo?
Kuori on kankea, pinta on kylmä. Vaan jos voisi silmäillä useimpain noiden turkkipeittoisten rintain sisäpuolelle, voisi sieltä poven sisimmästä sopukasta ehkä löytää sen levottomasti kytevän ahjon ja kiihottavan kipinän, joita ei voi sammuttaa jää eikä tunturituuli. Ahjo on viha ja kipinä on kosto.
XIV.
Viel' ei meitä noijat noiju,
Noijat noiju, näe näkijät,
Näille teille kuoleviksi,
Matkoille maseneviksi,
Nuorina nukahtaviksi,
Verevinä viereviksi.
Ensi kerran näkivät monet Vesaisen retkikunnan nuoret miehet vapaan, jäättömän valtameren hiihtäessään Jäämeren rannikkoa kohden Inarista Petsamoon ja sivuuttaessaan jo matkallaan Näätämön vuonojen päissä meren laajoja lahdelmia. Sulana se aaltoili ja pärskytti laineitaan rantoja vastaan, mutta sen hengähdys oli niin hyytävän kylmää, sen tuulet niin karkeita ja kosteita, että jäseniä puistatti ja vihlaisi selkäpiitä. Mutta melkein kaikille vanhemmille miehille se oli vanhaa tuttua leikkiä, oli kuin tervehdys entisiltä ajoilta. Monesti he olivat ennen vetäneet henkeensä tuota suolaista, kosteata meri-ilmaa, monesti näitä rantoja hiihdelleet aina luostarin alueelle saakka. Mutta siitä oli heidän aina ollut pakko pyörähtää takaisin, ja kiroten ja nyrkkiä puiden he olivat sen tehneet ja uhanneet kerran vielä palata. Nyt he olivat uhkaustaan täyttämässä, nyt tuomassa tulta ja murhaa ja hävitystä anastajan pesään.
Vajaan päivän hiihto enää, niin he olivat perillä luostarissa.
Ihmetellen ja säikähtyneinä näkivät näiden seutujen kalalappalaiset tuollaisen monisataisen miesjoukon hiihtävän heidän kyliensä kautta. Olivathan he ennenkin nähneet verottajajoukkoja, olivat suuriakin, vaan tällaista laumaa eivät koskaan. Hätääntyneinä riensivät muutamat Paatsjoen lappalaiset jo edeltäpäin ilmoittamaan luostariin, että tulossa oli joukko outoja hiihtäjiä.
Petsamon luostari Petsamonvuonon päässä ei ollut vielä varsin vanha, vaikka se jo oli saavuttanut niin suuren ja laajan vaikutuksen Turjan niemen oloissa. Vuotta nelisenkymmentä sitten oli sille ensimmäisen alun antanut solovetilainen munkki Trifon, joka oli ottanut lappalaisten käännyttämisen elämän tehtäväkseen ja asettuen Petsamonvuonon varrelle rakentanut sinne kirkon ja kerännyt erakoita ympärilleen. Mutta siitä alusta oli luostari lähtenyt nousemaan nopeaan kukoistukseen; jo parikymmentä vuotta myöhemmin kuuluu siinä olleen kolmattasataa henkeä, niistä 50 munkkia ja yli 200 maallikkoveljestä eli palvelijaa. Ja äveriääksi tämä maailman pohjoisin monasteri myöskin pian kävi; sen varat kasvoivat tietysti etupäässä runsaista lahjoituksista, joita kaukaiset uskovaiset Venäjältä alinomaa lähettivät tälle uskonsa pohjoisimmalle rajanvartijalle. Mutta myöskin harjoittamillaan elinkeinoilla se vaurastui; lappalaisten verotus, jota ulonnettiin sangen laajalle, oli tietysti tuottavaa, mutta vielä tuotteliaampaa oli kalastus meressä ja joissa sekä valaanpyynti, jota monasterista käsin hyvin uutterasti harjoitettiin. Olihan itse tsaari Iivana Julma erityisellä lahjoituskirjalla laskenut koko Turjanmaan pohjoisen rannan, maat ja vedet, luostarin omiksi, joten sillä naapurikansojen harmiksi oli yksinoikeus siellä kalastellakin. Suolankeittimöistään ja laivanveistämöistään se oli kuulu, ja englantilaiset ja alankomaalaiset laivat välittivät sen kanssa vilkasta kaupankäyntiä, jota paitsi luostari itsekin harjoitti merenkulkua.
Petsamon luostarin rikkaus ja mahtavuus oli paisunut vuosi vuodelta. Sen hallitseva asema Jäämerellä kävi yhä täydellisemmäksi. Luostarissa oli jo koko rivi rakennuksia, kirkkoja ja kappeleita; siihen kuului karjataloja ja myllyjä, ja sen satamassa oli pieni kaupungintapainen kasvamassa. Ja kuten muutkin venäläiset luostarit siihen aikaan, oli Petsamokin muureilla ympäröity, ja sillä oli varustuksia voidakseen omin voimin puolustaa itseään sattuneita hyökkäyksiä vastaan.
Mutta mikään vaara ei ollut pitkiin aikoihin luostaria uhannut, häiritsemättä sen asukkaat olivat saaneet hiljaisessa yksinäisyydessään harjoittaa hartauttaan ja palvella Jumalaansa. Se oli omituista seurakuntaa, mikä täällä inhimillisen asutuksen äärillä eli omaa, muusta maailmasta erotettua elämäänsä. Sinne olivat vetäytyneet väsyneet taivaltajat suojaan elämän myrskyävältä mereltä; monet rikkaat ja suurellisetkin olivat, kyllästyneinä maailman herkeämättömään rientoilemiseen ja kilvoitteluun, jättäneet kaikki, jättäneet rikkautensa ja loistonsa, viljavat maansa ja maalliset huvinsa ja paenneet kenenkään tietämättä Jäämeren viileälle rannalle, siellä jo eläessään puoleksi haudatakseen itsensä ja vaipuakseen hiljaiseen miettimiseen, sielunsa valmistamiseen ja Jumalansa palvelemiseen. Sinne oli myöskin mieron taipaleelta joutunut moni köyhä kerjäläinen, löytänyt siellä suojaa ja lämmintä ja jäänyt sen hoivaan elämään. Siellä eli rinnakkain venäläinen pajari ja karjalainen kalastaja, samanlaiseen karkeaan kauhtanaan pukeutuneena, samalta pöydältä syöden, saman alttarin edessä kumartaen. Ei kysytty nimeä eikä arvoa, ainoastaan hurskautta ja sydämen nöyryyttä.
Maailman riennoista vapautuneina, kaukana sen taisteluista ja välittämättä sen vaiheista he elivät siellä, ja aamusta iltaan kaikuivat luostarikirkoista heidän hartaat rukous- ja kiitosvirtensä autioon luontoon. Herralle suitsutettu savu kohosi talvista taivasta kohden, ja vahakynttilän valo heijasti kauas Lapin pitkään yöhön.
Aikaisin olivat Petsamon munkit jouluaamunakin (1590) olleet kirkossaan veisaamassa ylistysvirsiä jumalanlapsen syntymisestä ja siirtyivät sieltä ensimmäisen jumalanpalveluksen loputtua kukin koppiinsa, vielä yksinäisyydessä jatkamaan kiitostaan ja rukoustaan. Luostarin vanha, valkopäinen igumeni Gurij, joka suuren hurskautensa takia oli Trifonin kuoltua tullut tämän sijalle, istui huoneessaan Raamattu edessään mietteisiinsä ja tutkistelemisiinsa vaipuneena. Siihen hänelle tuotiin lappalaisten viesti, että vihollisen joukko oli tulossa luostaria kohden.
— Te olette heikkoja, lapseni, te pelkäätte turhia, virkkoi hän levollisena sanantuojalle. — Kuka voisi vihamielisissä aikeissa hyökätä pyhää huonetta vastaan itse Vapahtajan syntymisen päivänä?
— He ovat outoja nemtsejä tunturien takaa.
— Mutta onhan heilläkin Jumala, hän estää kyllä heidän aikeensa. Mutta kuitenkin, teidän heikkoutenne takia, sulkekaa luostarin portit ja antakaa palvelijoille aseita.
Mutta tuskin oli tämä käsky saatu täytetyksi, kun jo lännestä päin rupesi häämöttämään hiihtävä parvi, joka kuin tuulen lennättämä musta pilvi nopeasti liukui lumitantereen yli luostaria kohden. Hädissään kiirehtivät hämmästyneet munkit kirkkoihin Jumalalta apua rukoilemaan, vaan maallikkoveljet varustautuivat asein puolustamaan pyhää kotia. —
Vesaisen joukko saapui jo perille, pysähtyi luostarin alle, ja miehet nousivat suksiltaan sonnustautuakseen taisteluun. Tuumana oli ollut äkkiarvaamatta aamuhämärässä hyökätä luostariin ja hävittää se, ennenkuin sen asukkaat ehtivät vastarintaan ryhtyäkään. Ja tämä tuuma päätettiin viipymättä panna toimeen. Kiireesti järjestivät Juho ja Hannu miehensä, ja juoksujalassa rynnättiin luostarin portteja kohden; aivan lähellä vasta rämäyttivät miehet kamalan sotahuudon, jota rannan tunturit koleasti kajauttivat.
Mutta portit olivat suljetut, ja odottamaton vastarinta kohtasi hyökkääjiä muurien takaa. Sieltä yhtäkkiä pyssyt paukahtivat ja keihäät sinkoilivat, ja typertyneinä pysähtyivät pohjalaiset, miehen siellä toisen täällä kaatuessa hangelle. Eivätkä he kauan siinä vitkastelleet, vaan kääntyivät juoksujalkaa pakoon.
Vesainen kirkui harmistuneena ja komensi julmalla äänellä pakenevia miehiään pysähtymään. Luodin kantaman matkan päähän seisahduttiinkin ja pikainen neuvottelu pidettiin siinä puolipimeällä hangella.
— Ne ovat lappalaiskatalat niille taas viestin vieneet.
— Ei tässä auta muu kuin piirittäminen, niitä on monta sataa miestä, eivätkä ne hevillä antaudu.
Niin tuumailivat muutamat ensi vastoinkäymisessä masentuneina. Mutta
Vesainen puhui harmista hehkuen:
— Piirittämään! Tässäkö viikkokausiksi rupeaisimme seisomaan tuollaisten puuaitausten ulkopuolella ja antaisimme muutamain munkkien suotta härnätä ja pelottaa itseämme. Sitäkö varten me satakunnan peninkulmaa olemme tänne hiihtäneet? Eiväthän ne Pohjanmaan miehet ennen ole raukkoja olleet. Ei, uusi ryntäys heti ja kahta voimakkaammin!
Mutta se tuuma näytti vieläkin muutamia miehiä kammottavan. Pitäisi muka odottaa niitä tykkejä, jotka kuormaston mukana olivat tulossa, ja niillä edes särkeä portit. Mutta se puhe pisti vanhalle Torvisellekin vihaksi.
— Eikö nyt miesten voimalla saada tuollaisia ovia särjetyksi, sanoi hän. — Minä lähden muutamaksi portinsärkijäksi, ja on niitä miehiä mukaan lähteviä muitakin, sen tiedän.
Ja niin päätettiinkin, että samalla kun toiset hyökkäisivät eri tahoilta muureja vastaan ja etäämmältä ampuisivat, ryntäisi valiojoukko portin kimppuun ja koettaisi saada sen auki; sinne kaikki sitten keräytyisivät. Luostarin pajasta, joka oli kosken rannalla, varusti Vesainen itselleen raskaan kurikan, eikä hän antanut miehilleen pitkää miettimisen varaa, ennenkuin taas juoksujalkaa komensi joukon eteenpäin.
Sinkoili taaskin muurilta nuolia ja luoteja, vaan pysähtelemättä ryntäsi miesjoukko eteenpäin, ja kohta rytisi portti miesten iskuista. Mutta se oli vahvaa tekoa, vankat saranat ja lujat telkeet, ei se huojunutkaan vähillä lyönneillä. Ja ylhäältä muurilta lennähteli kiviä ja keihäitä särkijäin niskaan. Mutta voimakkaasti heiluili Vesaisen moukari, vihansa ja kiukkunsa vimmassa hän takoi raudoitettua petäjätä ja jo sinkoilivat sälöt ja halkeilivat palkit. Jälkiä tekivät toistenkin kirveet, telkeet taittuivat takaa, ja jo sai Torvinen kangen väännetyksi portin alle. Painettiin miesvoimalla, ja rytisten kaatui raskas salvos.
Huutaen juoksivat siihen Pohjanmaan miehet, ja verinen tappelu syntyi aamuhämärässä portin sisäpuolella. Hurjasti puolustivat luostarin miehet pihalla pyhää kotiaan, ja tuhoa tekivät heidän miekkansa ja keihäänsä ryntääviin joukkoihin. Vaan vimmatusti hosuivat pohjalaistenkin keihäät. Vesainen hyökkäsi etupäässä, ja mies kaatui hankeen hänen tapparansa jokaisen iskun alle. Puolustajain täytyi vähitellen peräytyä. Mutta vielä ovilla ja nurkkain takana he taistelivat, harventaen hyökkääjäin rivejä, ja muutamasta solasta välähti jo miekan terä Vesaisenkin pään varalle; vaan se isku kolahti Hannun keihäänvarteen, jonka tämä kiireesti ojensi väliin. Miekka putosi iskijän kädestä, vaan aseetonna seisoi Hannukin, kädessään keihäänvarren tynkä.
— Iske tuolla, virkkoi Vesainen sotatoverilleen, tajuttuaan tapauksen, ja veti huotrasta kalliin lahjamiekkansa. — Itsestäni on tämä tappara ottavampi.
Taistelua jatkettiin vielä kotvanen. Kellot soivat koko ajan kirkon tornissa, ja rannan tunturien kaiku vastasi surunvoittoisesti ja melkein valittavasti. Mutta kirkoista kuului lakkaamatta munkkien harrasta veisuuta, ja polvistuneina pyhäinkuvien eteen rukoilivat toiset ääneti kaikkivoivalta apua ja armoa. Mutta kiihottunut vihollinen työntyi myötään lähemmäs. Puolustajain joukko oli jo hajaantunut, ja yksityisiä pakenevia seivästettiin armotta portaita ja seiniä vastaan. Muutamat harvat vain pääsivät puikahtamaan portin kautta ulos ja pakenemaan lumiseen luontoon, muut, ketkä hengissä ehtivät, vetäytyivät kirkkoihin alttarien turviin.
Mutta turvaa ei ollut sielläkään, armoa ei annettu temppelin pyhätöissäkään. Taistelun kuumuudessa Vesainen seurasi miehineen kirkkoonkin, ja pian välähtelivät heidän veriset aseensa siellä sytytettyjen vahakynttiläin valossa. Vastarinta oli tulistanut mielet, taistelu oli kiihottanut veren; arvelematta, säälimättä nuo hurjistuneet miehet jatkoivat temppelissäkin murhatyötään. Verta valui virtana pitkin kirkon permantoa. Munkit alttarin edessä iskettiin kuoliaiksi, messuavain pappien joukkoon survottiin keihäitä, armonhuutoja ei kuunneltu.
Ylinnä kaikista riehui Vesainen itse; taas leimusi hänen silmistään tuo hurja, hillitön liekki, kasvot hehkuivat kuumuudesta, hiki valui ohimoita pitkin, ja tukka hulmusi valloillaan. Hän oli kuin huumauksissaan, iski, iski vain. Nuori uusikko oli kirkon nurkassa vaipunut polvilleen jumalanäidin kuvan eteen rukoilemaan. Sen hän keihäällään naulasi seinään kiinni. Itse valkopäinen igumeni oli kaikkein pyhimmässä puoleksi suljetun esiripun takana polvistunut alttaria vastaan ristiinnaulitun kuva kädessään, ja katseet olivat hartaina suunnatut taivasta kohden. Sen näki Vesainen, kerran vain hän survaisi keihäänsä, ja tummanpunainen veri ruiskahti alttarille.
Hän nautti, hän toteutti täällä sen, minkä oli aikonut Solovetissa tehdä, ja siitä hän riemuitsi. Ja vasta kun ruumis makasi ruumiin vieressä kirkon permannolla, hän käveli sieltä ulos vetäen veristä keihästä perässään, ja hänen jäykkäpiirteisille kasvoilleen oli levinnyt hurja hymy. Pihalla oli taistelu jo tauonnut. Pienen joukon olivat miehet vangikseen ottaneet, joitakuita kymmeniä oli päässyt pakoon, muut olivat saaneet surmansa. Toista sataa ruumista makasi kirkoissa ja käytävissä ja pihalla, jonka hanki punoitti verestä.
— Nyt, miehet, ryöstäkää, tehkää puhdasta, sillä kohta ei tätä luostaria enää ole! huudahti Vesainen pihalle kertyneille miehilleen, pyyhkiessään hurmeista keihästään kinokseen.
— Jätetäänkö ruumiit paikoilleen?
— Jätetään. Mutta omain miesten ruumiit kerätään ja haudataan.
Itse ei hän viitsinyt ottaa osaa ryöstämiseen, vaan käveli Hannun, Torvisen ja muutamain muitten miesten kanssa katselemaan luostariin kuuluvia rakennuksia. Valkamassa oli joukko aluksia, ja niistä hän käski lyödä pohjat puhki, ja satamassa olevat aitat ja muut rakennukset sytytettiin palamaan. Luostarin karjatalo oli melkein autiona, ainoastaan pari puolikuoliaaksi pelästynyttä naispalvelijaa siellä lymyili riehuvaa vihollista. Sitten kun talo oli tarkastettu ja ryöstetty ja lehmistä pulskimmat keitoksi teurastettu, rupesivat miehet sitäkin sytyttämään.
— Hei, siellä on vielä kaksi akkaa, huusi silloin muuan miehistä, joka oli saanut käsiinsä kiulullisen rieskamaitoa ja mieluisasti lämpimissään veti sitä nahkaansa.
— Jäättekö sinne vai tuletteko ulos? karjaisi akoille nuotion tekijä, ja toinen potkaisi heidät menemään pihalle. Akat lähtivät pökerryksissään koikkelehtimaan pitkin hankea, upposivat kinokseen ja kompastelivat päällekkäin. Naureskellen sitä Vesaisen joukossa olevat miehet katselivat ja kävelivät edelleen karjatalon leimahtaessa liekkeihin.
Mäen nystyrällä, tunturiseinän kupeella, oli pieni puolilaho, saunantapainen pöksä. Se oli sama tupa, jonka Trifon Petsamon vuonoon asettuessaan itse omin käsinsä oli siihen ensi asunnokseen rakentanut. Kalliina muistomerkkinä oli sitä luostari säilytellyt, ja siinä asui erakkona yksin vanha munkki, joka oli vielä luostarielämästäkin tahtonut yksinäisemmäksi sulkeutua aivan häiritsemättä Jumalaansa palvellakseen. Ovenkin tupavähäiseensä hän oli naulannut kiinni, pienen aukon kautta hänelle vain oli ruokaa kannettu. Vesainen väänsi oven auki, ja nähdessään yksinäisen, nahkaryysyihin puetun erakon polvistuneena nurkassa hän heristi keihästään huudahtaen:
— Ka, täällähän on vielä yksi eläjä, mitä varten hänet säästetään?
— Juho, laske keihääsi, onhan jo verta vuotanut kylliksi, virkkoi Hannu astuen Juhon ja vanhuksen väliin. Häntä oli tuo murhaaminen jo ruvennut iljettämään, häntä puistatti nähdessään niin paljon ihmisen verta teurastamalla vuotavan.
Mutta vanhus kääntyi nurkassaan, katsoi vieraita verestävillä, syvälle kuihtuneisiin ja kalmankalpeihin kasvoihin vaipuneilla silmillään, jotka kytivät kuopissaan kuin hehkuvat kekäleet. Sitten rupesi pörheäpartainen leuka väkättämään, ja suusta, josta vuosikausiin luultavasti ei ollut kuuluvaa sanaa lähtenyt, tunki kolkko, vapiseva ääni. Hän oli karjalainen, puhui suomeksi:
— Ojenna vain keihääsi, mies julma, iske kohti, ei siitä säpsähtäne sydämesi eikä omatuntosi soimanne. Sinunhan lienee työtäsi se tulenliekki, joka silmiini hohtaa, sinusta lähtöisin nekin huudot ja valitukset, jotka aamukauden ovat korviini soineet. Miks'et iske? Älä minua sääli, vaan sääli itseäsi, sillä kostosi koituu. — Mitä lienettekin te kaukaiset miehet, jotka satutitte kätenne pyhään paikkaan, tahrasitte vaatteenne hurskasten miesten veressä. Turmioksenne sen teitte, sillä tietäkää, tuo viaton veri valuu kirouksena teidän päällenne. Saastutitte korkean juhlan, rikoitte pyhän joulurauhan, hävititte Herralle vihityn luostarin itse Vapahtajan syntymisen päivänä. Ilkutte tekoanne, rehentelette ja nauratte, vaan katkera on siitä palkkanne oleva. Ei moni teistä enää synnyinmaataan näe, et kotiisi ehdi sinäkään, synkkäkatseinen mies, sillä tiedä, Herra ei anna itseään pilkata eikä jätä kostamatta omiaan…
Ääni korahti vanhuksen kurkussa, ja uupuneena hän taas notkahti alas polvilleen jumalankuvansa eteen. Miehet seisoivat vielä kotvasen ovella äänettöminä ja miettivinä. Vanhan erakon sanat olivat heihin syvästi koskeneet. Eipä ollut moni ehtinyt matkan hurakassa eikä taistelun kiivaudessa muistamaankaan, että oli hävityksen päiväksi sattunut joulupäivä, juhla suuri ja pyhä, jota he lapsuudestaan saakka olivat oppineet hartaudessa viettämään. Sitä terävämmin vihlaisi vanhuksen kirous monen rintaa ja pani kauhistuen ajattelemaan tehtyä tekoa. Kävivätpä Vesaisenkin kasvot hetkeksi tavallista totisemmiksi, tuntuipa melkein, kuin olisi hänenkin sydämessään jokin vienompi kieli soimaavasti värähtänyt. Mutta ainoastaan hetkisen hän mietteissään seisoi, käännähti sitten ympäri ja virkkoi:
— Pahasuinen äijä — olisipa koukkuleuka kolautettava, vaan jääköön pesäänsä. Ei meitä noidat noidu eikä myrkkysuut kiroa, niin kauan kuin kädessä on keihäs ja sydämessä vaikkua!
Sillä välin olivat jo toiset miehet tehneet selvää jälkeä itse luostarissa, kantaneet ulos sen kalleudet ja sälyttäneet ne jo perille saapuneeseen kuormastoon. Kirkot ja asuinhuoneet, varastot ja aitat oli tyhjennetty, ja luostarin ruokavaroistakin he olivat makeimmat palat valinneet ja valmistaneet komeat ateriat, joita parhaillaan söivät, kun Vesainen taas palasi luostaripihaan. Syönnin päälle levähdettiin moniaita tunteja — työpäivä olikin ollut yhtä rasittava kuin verinen.
Mutta pitkiin lepoihin ei ruvettu Petsamon muurien sisäpuolella. Vielä vallitsi pimeä yö, kun miehet jo lähtivät luostarista ja nousivat suksilleen. Tuli oli tehty moneen paikkaan, ja ahnaasti rupesivat liekit vinhan pohjatuulen virittäminä nieleskelemään kirkkojen ja rakennusten seiniä ja leimuilivat kohta katoilta räiskyen korkealle öistä taivasta kohden. Jo paloivat ympärillä puiset muurit, hangen pintaa myöten siveli niitä kuluttava liekki; jo romahti alas kirkon torni, ja kellot helähtivät valittaen kekäleihin pudotessaan ja särkyessään.
Hangella luostarin edessä seisoi kuormastonsa ympärillä pohjalainen retkikunta nauttien tuosta näystä ja lämmitellen sen paahteessa.
— Se on komea nuotio, Hannu. Ei ole enää vastusta Petsamon luostarista, virkkoi Juho innostuneena.
— Komea, mutta kamala. Melkeinpä pistää nenääni palavien ruumiiden käry.
— Semmoista sen pitää ollakin sotamiehen tuoksun. Ja Kuolassa teemme vielä komeamman rovion.
Vähitellen romahtivat alas hiiltyneet seinät, liekit laskeusivat alemmas, Petsamon luostari suitsusi savuavina raunioina. Se oli maan tasalle hävitetty eikä kohonnut enää paikalleen.
Ainoastaan Trifonin puolilaho saunahökkeli seisoi vielä polttamatta mäen nystyrällä, ja ainoaksi eläväksi luostaripaikalle jäi sen yksinäinen erakko, jäi sinne makaamaan polvilleen tupansa nurkkaan jumalankuvansa eteen.
XV.
Jopa tiesi, jotta tunsi,
Tiesi tielle tullehensa,
Matkalle osannehensa:
Eipä jaksa jalka nousta,
Siin' on kuin kivinen kenkä.
Vielä hiilostivat Petsamon luostarin rauniot, kun Vesaisen retkikunta niiden ääriltä lähti hiihtämään, painaen Jäämeren rannikolta takaisin sisämaahan päin ja suunnaten kulkunsa Kuolan kaupunkia kohden.
Mutta Lapin vouti Niilo Oravainen erosi joukosta ja lähti parikymmentä miestä ja osa saalista mukanaan samoamaan länttä kohden Varankiin päin. Hänen piti rannikon lappalaisilta kantaa vuotuinen vero Ruotsille, ja hetki oli nyt siihen erittäin sopiva. Tuota veroa oli näet viime aikoma ollut hyvinkin vaikea saada. Norjalaiset viranomaiset eivät enää tahtoneet myöntää Ruotsille minkäänlaista verotusoikeutta Ruijan rannalla, olivatpa monesti uhkaavalla tavalla kieltäneet Oravaista siellä niissä puuhissa liikkumastakaan. Lappalaisia he myöskin olivat ankarasti varoittaneet Ruotsille veroa maksamasta, ja nämä, ollen pahassa välikädessä, koettivat siitä syystä vastustaa ruotsalaisia niin paljon kuin mahdollista. Olipa vielä sattunut kuten viime vuonna, että norjalaiset viranomaiset olivat väkisin ottaneet takavarikkoon sen veron, minkä Oravainen jo Ruotsille oli saanut kiskotuksi.
Mutta nyt Niilo katsoi hetken otolliseksi ottaa takaisin ne saatavansa lisän kanssa. Huhu pohjalaisten suuren retkikunnan tulosta oli jo Lapin harvaan asutuilla paikoillakin ehtinyt kulon nopeudella levitä vuonosta vuonoon ja synnyttää siellä pelästystä. Olivatpa norjalaiset viranomaisetkin siitä tiedon saaneet, ja heidän pääpaikassaan Vuoreijan linnassa oltiin jo pahasti säikähdyksissä että "ruotsalaiset", joksi he pohjalaista retkikuntaa nimittivät, suuntaisivat sotaiset aseensa kostoksi juuri heitä vastaan. Eipä siitä syystä tällä kertaa Oravaisen veronkanto koko rannikolla kohdannut minkäänlaista vastarintaa, hän sai ottaa niin paljon kuin ilkesi. Ja Varangista hän ylpeästi lähetti kirjurinsa Vuoreijaan kysymään, annetaanko sieltä takaisin niitä takavarikkoon otettuja veroja vai eikö. Ne tulivat paikalla. Nopeasti sai Niilo siten asiansa Jäämerellä toimitetuksi ja pääsi jo muutamain viikkojen perästä laskeutumaan kotipuoleensa, jossa hän kaikille riemuiten kuunteleville kotilaisille kertoi Vesaisen onnellisesta retkestä ja Petsamon luostarin perinpohjaisesta hävittämisestä.
Mutta Vesainen itse riensi Lapin lumisten tunturien yli joukkoineen täyttä vauhtia Kuolan vuonon pitkulaiseen perukkaan, ja jo kolmantena joulupäivänä hän hiihti Kuolanjokea ylöspäin kaupunkia kohden. Pitkästä hiihdostaan väsyneet ja äskeisestä voitostaan ylpistyneet miehet eivät olisi tahtoneet rasittaa itseään noin liioin ponnistelemalla, olisivat mieluummin halunneet hiukan lepäillä ja nauttia vaivainsa palkkiosta.
— Keritäänhän se Kuolakin vielä polttaa, ei se pakoon juokse, murahteli muuan Paavo Halonen-niminen kemiläinen, kun Vesainen eräästä lappalaiskylästä kiirehti miehiä pois lappalaiskotien ja rasvaisten lihapatain äärestä. Ja häntä kannattivat monet nuoret miehet.
Mutta Vesainen ei hellittänyt. Hän tahtoi jos mahdollista äkkiarvaamatta valloittaa Kuolankin ja koetti siitä syystä kiirehtiä, ennenkuin kuolalaiset saisivat heidän tulostaan tiedon ja ehtisivät varustaa itsensä.
— Sitten Kuolassa saatte levätä viikon ja herkutella niin paljon kuin mielenne tekee. Mutta hiihdetään ensin sinne.
Mutta Kuolaan oli jo kahta kautta saapunut tietoja Vesaisen tulosta, ja joulupäivinä siellä varustauduttiin minkä suinkin ehdittiin.
Vienan puoleiset karjalaiset olivat pitkin syksyä huolestuneina kuunnelleet sanomia pohjalaisten retkelle valmistautumisesta ja pelon vallassa vartoneet, mitä seutuja kohden retki ohjattaisiin. Olihan siellä Vienassa tosin nyt vähän sotaväkeä varalla, vaan eihän se koko pitkää rannikkoa ehtinyt puolustamaan. Varsinkin olivat huolissaan kannanlahtelaiset, joilla ei ollut sotaväestä ollenkaan turvaa. Vihoviimein saapui joulun alla heidän veronkantajiaan Kuolajärveltä, ja nämä kertoivat lappalaisilta kuulleensa, että Vesaisen retkikunta juuri oli kulkemassa Sodankylän ja Sompion kautta pohjoiseen päin. Kannanlahtelaiset arvasivat heti, että pohjalaiset riensivät Kuolaa kohden, mutta samalla he myöskin kohta tulivat ajatelleeksi, että retkikunta sieltä palatessaan luultavasti poikkeaa Kannanlähteen kostamaan viimeistä Iin hävitystä. Ahman mielestä, joka tunsi Vesaisen katkeran vihan, tämä oli melkein varmaa, ja hän sen vuoksi innokkaasti vaati, että oli kiireellisiin varustuksiin ryhdyttävä. Ja niin päättivätkin Kannanlahden miehet kiireimmän kautta lähettää sananviejiä Solovetiin ja Sumaan pyytämään sotaväkeä suojakseen. Mutta itse Ahma lähti parin miehen kanssa viemään varoittavaa sanaa Kuolan kaupungin ja maakunnan päällikölle. Jos Vesainen saisi Kuolassa selkäänsä, niin ei hän uskaltaisi Kannanlahteenkaan tulla, niin hän arvioi.
Ja tulista vauhtia hiihti Ahma, joka jo haavastaan oli aivan parantunut, tunturien ja Imandran laajojen selkien poikki ja saapui Kuolaan samoihin aikoihin kuin Vesaisen retkikunta Petsamoon.
Kuolassa oli siihen aikaan jo erityinen Venäjän hallituksen käskynhaltija, jonka huostaan koko Lapin saarennon hallinto oli jätetty ja jolla myöskin oli satakunta miestä sotaväkeä käytettävänään. Kaupunki tosin oli pieni ja vähäpätöinen, ainoastaan muutamia satoja ihmisiä oli viimeksi kuluneina vuosikymmeninä asettunut asumaan sen luostarin ympärille, joka samoihin aikoihin kuin Petsamo (1550 tienoilla) oli syntynyt Kuola- ja Tulomajokien yhtymäpaikkaan. Mutta sillä oli kumminkin venäläisvallan pesäpaikkana Lapissa jo merkityksensä, ja olipa sille niiden riitaisuuksien aikana, joita viime vuosina oli ollut olemassa Norjan puoleisten kanssa, laitettu paalumuurikin varustukseksi. Kaupunkia vastaan ei kumminkaan ollut koskaan vielä mitään vihamielisiä hyökkäyksiä tehty, joten Kuolan voivodista, joka siellä oli saanut aivan häiritsemätönnä sotamiehineen nukkua vuodet umpeensa, oli ihan uskomaton ja mahdoton sellainen sanoma, jonka Ahma nyt hänelle toi.
— Vihollisia! Mitä hulluja mies puhuu? Onko hän niitä nähnyt? — Niin ihmetteli päällikkö, joka juuri parhaiksi oli joulupäivänä ehtinyt parin alapäällikkönsä kanssa ottamaan ensimmäisiä jouluryyppyjä.
— En ole nähnyt, vaan ne ovat kulussa tännepäin, ehkä jo pian täällä.
— Kuulkaa, antakaa hänelle kolme ryyppyä, sanoi päällikkö palvelijoilleen, hänelläkin näkyy eilinen viina vielä olevan päässä. Ja käskekää hänen sitten tarkoin miettiä, mistä hän on nähnyt unta ja mitä hän tietää.
Sen sanottuaan voivodi istui taas pöhevänä pöytänsä ääreen juomaan. Mutta kun Ahma tovereineen tarkoin kertoi hänelle, mitä he olivat kuulleet ja mitä oli pelättävissä, silloin karkasi rauha päällikönkin mielestä. Hän rupesi ensiksi epäilemään ja sitten uskomaan. Hän istui kotvasen ääneti, kaatoi sitten vielä poskeensa pari ryyppyä ja hypähti vihdoin ylös.
— Tässä taitaa tulla sota! Ja koska tämä on tsaarin kaupunki ja me olemme tsaarin miehiä, niin ei auta, meidän täytyy tapella.
Tieto levisi kohta yli kaupungin, ja pian oltiin täysissä varustautumispuuhissa. Muurit tarkastettiin ja korjattiin, portit suljettiin, kaikki työkykyiset miehet koottiin aseisiin. Ruostuneet keihäät hiottiin ja käyttämättä olleet kiväärit kaivettiin esiin. Vihollisen tulosta ei tosin vielä oltu aivan varmoja, mutta jo seuraavana päivänä saapuivat poroilla ajaen lappalaisten säikähtyneet pakolaiset Petsamosta kertomaan pohjalaisten kamalasta julmuudesta ja hävitystyöstä luostarissa. Pelko ja kauhu valtasi mielet, mutta samalla huomattiin, ettei siinä auta muu kuin kova vastarinta. Siihen Ahmakin kehoitti, ajatellessaan kotipitäjänsäkin etua, ja itse hän myös jäi Kuolaan ottaakseen osaa alkavaan otteluun.
Ja pian se alkoikin. Kolmannen joulupäivän iltana ehtivät jo Vesaisen miehet Kuolan edustalle, ja heti pimeän päässä he tekivät väkirynnäkön porttia vastaan. He eivät nähneet, että puolustajat aseet ojossa olivat muurin takana heitä vastassa, eivät arvanneet, että sellainen iskujen rankkasade heitä rynnätessään odotti. Miehiä kaatui monta, useita haavoittui, kiireen vilkkaa vetäytyivät toiset pakoon, ja masentuneina, väsyneinä ja pettyneinä asetuttiin leiriin joen törmälle metsän rintaan kaupungin edustalle.
Ja siinä saatiinkin leirissä olla useita viikkoja. Parista uudistetusta rynnäköstä tultiin näet huomaamaan, että noiden paalumuurien sisäpuolelle, jotka oli tehty pitkistä, maahan rinnakkain pystyyn isketyistä hirsistä, ei ollut niinkään helppo väkirynnäköllä hyökätä, kun puolustajat yöt päivät olivat niitä valppaasti vartioimassa, mutta huolellisesti välttivät antautumasta kenttätaisteluun. Vesainen oli kärtyisä ja vihaisella tuulella. Tällaista piirityssotaa hän ei voinut kärsiä, nälällä voittaminen ei ollut hänestä oikeata miehen voittoa — ja saattoipa niillä ruoat riittää vaikka ensi syksyyn saakka! Mutta taas portilta palaamaan — siihen hän ei suostunut, toista hän oli Kaarle-herttuallekin luvannut.
Asemestari Hannu Laurinpoika paukutteli sillä välin mahtavana noita mukaan otettuja kahta pientä tykkiä. Ei niillä suurta koloa saatu muuriin, mutta siksi sentään, että puolustajat myötään saivat olla korjaamispuuhissa. Mutta sen edemmäs ei viikkokausiin päästy.
Vesaisen miesten joukossa rupesi vihdoin kuulumaan tyytymättömyyttä ja nurinaa. Hittoja vartenko he talvikaudeksi ovat asettuneet tuon mitättömän kyläpahasen edustalle? Talvi oli tavattoman kylmä, tammikuun alussa oli pakkanen pureutunut mitä vihaisimmaksi, ja jäinen meriviima tunki läpi luiden ja ytimien. Matkalla ollessa semmoista säätä paremminkin sieti, vaan yhdessä kohden leiripaikalla eivät miehet millään ilveellä tahtoneet pysyä lämpiminä kinoksissa nuotiotulien ääressä. Ja eväät, joita ei Petsamosta ollut arvattu paljon ottaa mukaan, tekivät loppuaan, eikä lähiseudun lappalaisilla enää ollut mitään ryöstettävää. Johonkin tässä on toki ryhdyttävä, napisivat miehet, kuljettava on joko eteen- tai taaksepäin, kosk'ei tuota kylärojua kumminkaan näkynyt saavan anastetuksi.
— Se on vienyt meiltä monta kymmentä miestä. Pian tähän koko joukkokin hupenee.
Halonen varsinkin kulki ympäri leiriä ja levitti mieliin tuota tyytymättömyyttä. Jo alkumatkasta hän oli osoittautunut juonikoksi, vanhojen, naapurein välisten lohivesiriitojen takia hän kantoi katkeraa vihaa Torvista vastaan ja samalla myös tämän vävypoikaa kohtaan, joka hänen mielestään aivan ansiottaan päällikön arvossa rehenteli. Aina vähän väliä hän oli kapinapuuhissa, koettaen niskoittelemalla tehdä Vesaiselle johtajanviran vaikeaksi. Ja Vesaisen puolestaan täytyi monesti ankarin sanoin puhutella tuota vastahakoista, vehkeilevää miestä. Nyt Halonen oli kerännyt ympärilleen jonkinlaisen puolueen, enimmäkseen Oulunlinnasta lähetettyjä sotamiehiä, ja veti näiden kanssa kaikessa vastaköyttä.
— Jos ei tästä kohta lähtöä tule, niin hiihdämme omin nokkimme, he murahtelivat jo Vesaisenkin kuullen. Eräänä päivänä sen vuoksi Torvisen ukkokin ehdotti Vesaiselle, että pitäisi jo ryhtyä johonkin ratkaisevaan toimenpiteeseen.
— Niin minustakin, vastasi Vesainen. — Tehdään vieläkin ryntäys!
Hän oli monista merkeistä tullut huomanneeksi, että kuolalaisten joukot olivat siksi harvalukuiset ja huonot, etteivät ne kestäisi oikeassa tasapäässä tappelussa, jos kerran keihäänkantomatkalle päästäisiin. Ja nyt oli toki Hannu Laurinpoika saanut tykeillään sen verran sälötyksi muuatta muurin kolkkaa johon hän oli tulensa kohdistanut, ettei siitä pitänyt olla vaikea kirveiden avulla päästä paaluaitauksen sisäpuolelle. Ilma oli aamusta päivin ollut lauhtumaan päin, oli alakuun aika, ja pilvinen taivas oli ruvennut viskelemään lumia, — yön pimeässä oli hetki hyökkäykseen sopiva. Neuvoteltuaan Torvisen ja Krankan kanssa hän komensi iltapäivällä miehensä leiripaikalta liikkeelle, kuormastot ja vangit otettiin mukaan, ja retkikunta lähti ikään kuin kotimatkalle hiihtämään Tulomajokea ylöspäin. Kuolan vartioväki näki leiritulien sammuvan ja vihollisen poistuvan.
Mutta jo muutamien virstojen päähän pysäytti Vesainen joukkonsa pieneen näreikköön ja ilmoitti, että tästä pyörretään takaisin ja tehdään hyökkäys kaupunkiin. Suurimman osan miehistöstään hän kohta sai innostumaan tuumaansa, ainoastaan muutamat "Halosen miehet" vielä juonittelivat, vaan nekin hän taivutti parilla kovalla sanalla. Mutta Halonen itse koetti sittenkin tehdä tuuman tyhjäksi. Hän laski iltahämyssä salaa pari Petsamon vangeista vapaaksi ja tuli jonkin ajan perästä ilmoittamaan, että ne ovat karanneet ja tietysti rientäneet Kuolaan kertomaan hyökkäystuumasta.
— Sinä laskit itse ne irti, mies katala, huudahti Vesainen ja ojensi vihan vimmassa keihäänsä. — Mutta petturin palkan saatkin!
— Älä iske, hänet on tutkittava ja tuomittava, varoitti Hannu. — Viedään mies vankina Ouluun vastaamaan elkeistään ja riennetään me nyt heti hyökkäykseen.
Halonen ja pari hänen kätyriään sidottiin ja kuormastoja ja vankeja vartioimaan jätettiin parikymmentä miestä, muut kiirehtivät suksilleen ja lähtivät äskeisiä latuja myöten hiihtämään takaisin joen jäätä pitkin.
Lumisade oli yltynyt sakeaksi tuiskuksi. Niin tiheään lappoi taivas suuria lumihiutaleita, että melkein sauvallaan saattoi leikata ilmaa, eivätkä hiihtäjät voineet nähdä kuin sylen matkan eteensä. Hiljaa kuin haamut he hiihtivät pehmoisen lumitantereen yli, eikä kuulunut suhahdustakaan koko autiossa luonnossa, kun he saapuivat paaluaitauksen edustalle, johon jättivät suksensa. Nopeasti murrettiin aukko särjettyyn muuriin: sisäpuolella oli kaikki äänetöntä ja tyhjää, näytti siltä kuin koko kaupunki olisi vaipunut raskaaseen uneen. Viipymättä juoksivat Vesaisen miehet sen parinkymmenen sylen levyisen aukon yli, joka erotti muurin kylän rakennuksista, ja ensimmäiset joukot syöksähtivät jo kaduille.
— Iskenpä tulta ja sytytän tuon latopahaisen soihduksi ja merkiksi, eihän tässä sokkelossa muuten osaa mihinkään, virkkoi Torvinen Vesaiselle, kun he muutaman ladon ohi jälkijoukossa samosivat, ja päästi samassa kipunan kuiviin heiniin, jotka kohta roihahtivat tuleen. Mutta kun he sen tehtyään juuri olivat jälkijoukon perästä työntymässä kaupunkiin, kuului takaapäin askelten kohinaa ja hiljaista puhetta. Miehet pysähtyivät.
— Jokohan ollaan merrassa?
Kuuntelivat. Outo joukko kuului yhä selvemmin kahlaavan takaapäin.
— Merrassa ollaan. Vaan perä on puhkaistava. Hei, miehet, Pohjanmaan miehet, takaisin, aukolle!
Kuin ukkosen jyminä kajahti tämä Vesaisen huuto yön hiljaisuudessa, ja jäljimmät miehet, jotka sen kuulivat, pyörähtivät takaisin päin. Pian he huomasivat vihollisjoukon hiipivän takaapäin, ja Vesaisen ympärille keräytyen he ryntäsivät sitä vastaan.
Sieltä tuli Ahma puolensadan miehen kanssa. Halosen laskemat Petsingin vangit olivatkin ajoissa ehtineet Kuolaan kertomaan Vesaisen sotatempusta. Ahmalla oli heti vastajuoni ollut valmiina. Hän keräsi heti 50 varmaa miestä valiojoukoksi ja piilousi niiden kanssa muurin kupeelle aittojen ja kinosten taakse. Muu varusväki vetäytyi kaupunkiin talojen suojaan. Oli tarkoitus saartaa hyökkäävä vihollinen kaupungin kapeilla kaduilla kahden tulen väliin, sulkea siltä paluutie ja hävittää se siellä yön pimeässä viimeiseen mieheen asti. Siksipä nyt Ahma hiipi ääneti kuin väijyvä ilves esiin, luullen koko Vesaisen joukon jo hajaantuneen kaupunkiin ryöstämään.
Mutta se pieni parvi, minkä Vesainen sai huudetuksi kokoon, ilmestyi hänelle pahimmoilleen vastustukseksi. Pimeällä hangella syntyi tuima ottelu. Vesainen ja Torvinen huomasivat, että heidän täytyi, maksoi mitä maksoi, saada muurinaukko anastetuksi takaisin käsiinsä, että heidän miehilleen, joiden kimppuun sotaväki kaupungissa hyökkäsi, avautuisi paluutie vapaaksi. Siksi he hurjalla vimmalla iskivät paljon voimakkaampaa vihollista vastaan. Yön pimeys esti näkemästä joukkojen suuruutta, he löivät vain edestään kenen näkivät palavan ladon himmeässä tulessa vastaansa ryntäävän, askel askelelta he työnsivät vihollista takaisinpäin. Ahma peräytyi paaluaidan aukolle, sen hän ainakin aikoi pitää käsissään. Mutta siinä peräytyessä joutuivat hänen miehensä sekaisin, hajaantuivat, eivät pimeän päässä osanneet erottaa ystävää ja vihollista, vaan kolhivat toisiaankin erehdyksissä kuoliaiksi. Ahma kyllä koetti karjunnallaan pitää heitä koolla äänensä ympärillä. Vesainen tunsi tuon äänen, ja hänen jäntereensä pinnistyivät kahta tarmokkaammiksi. Hänen pieni joukkonsa pysyi kiinteästi koossa ja työntyi päällikkönsä jäljestä varmasti eteenpäin.
Jo oltiin aukolla. Tiheäksi ryhmäksi keräsi Ahma miehensä siihen, vaan kuin vasama hyökkäsi Vesainen arvelematta kohti, ja epätoivon vimmassa, tietäen henkensä siitä riippuvan, taistelivat hänen harvat miehensä hänen ympärillään. Miehiä kaatui kuin heinää, ja Ahman joukosta rupesi jo yksi ja toinen vetäytymään aukolta syrjemmäs, vaikka päällikkö kyllä itse tulisesti taistellen huusi heitä pysymään koossa.
Mutta huutoja kuului jo kaupungistakin. Kuolan voivodin sotamiehet olivat rynnänneet ryöstäväin pohjalaisten kimppuun ja ruvenneet tekemään tuhoa heidän joukossaan, arvellen että he jo olivat takaapäinkin saarretut. Pohjalaiset pökertyivät ensi aluksi, moni mies eksyi väärälle suunnalle ja kaatui; pimeän päässä eivät useat tienneet mihin päin peräytyä. Hannu, joka oli etujoukkoa johtamassa, koetti kyllä kerätä miehiään vastarintaan, ja vihaisesti kamppailtiin kaduillakin. Mutta iskuja kolahti solista ja nurkkain takaa, ja pelon valtaamia miehiä kaatui tukuittain. — Peräytykää tulen liekkiä kohden! se huuto kajahti vihdoin pohjalaisten joukossa, ja se heistä useimmat pelasti. Yksitellen ja pieninä ryhminä he juoksivat palavaa latoa kohden ja ehtivät vihdoin aukolle, jossa Vesainen miestensä kanssa hurjasti kamppaili avatakseen peräytyville paluutien. Ja näiden apumiesten tultua kääntyivät Ahman miehet aukolta pois ja pakenivat.
Mutta silmittömän hurjasti taisteli siinä vielä Ahma itse kymmenkunnan miehen kanssa; kuoleman kolauksen sai jokainen, joka koetti heidän ohitseen päästä ulos. Väkevänä kuin karhu ponnisteli kyllä Vesainen syrjäyttääkseen hänet edestään, mutta sukkelana väisti Ahma iskun ja antoi itse. Tulta hehkuivat näiden vanhain verivihollisten silmät, kun he taas kerran tappelivat vastakkain, ja katkonaisia huudahduksia pääsi heiltä iskujen välillä:
— Nyt et livistä kynsistäni!
— Jäät sinä jos minäkin!
Mutta taistelun kuumuudessa kiersi vanha Torvinen sivulta päin aukolle ja teki ryntäyksen selän takaa. Ahma käännähti päin, ja rinta lävistettynä kaatui vanhus ääntä päästämättä hangelle. Vesainen näki sen, ja hurjalla liikkeellä hän sysäsi keihäänsä Ahmaa kohden; tämä väistyi, keihäs jysähti hirteen, katkesi kahdeksi, mutta tynkä kädessä syöksyi Juho Ahmaan käsiksi ja iski päähän niin, että mies kepertyi tantereeseen. Vesainen veti jo miekan huotrastaan lopettaaksensa siihen paikkaan verivihollisensa ja vaarallisimman vastustajansa, mutta samassa välähti uusi ajatus hänen mielessään. Hän tempasi kaatuneen vastustajansa vyöstä kiinni, veti perässään aukon ulkopuolelle, sitaisi siltä siellä kädet ja jalat omalla vyöllään ja jätti hangelle, kiirehtiessään taistelupaikalle takaisin.
Paluutie oli vapaa, juoksujalkaa kiirehtivät pakenevat miehet siitä ulos. Vesainen huusi heitä pysähtymään siihen, mutta useimmat riensivät seisahtumatta suksilleen ja lähtivät kiireen vilkkaa hiihtämään joen jäätä kuormastolleen. Muutamain kymmenien miesten kanssa Vesainen vain vartioitsi aukkoa, kunnes kaikki olivat ehtineet kaupungista. Viimeisenä tuli sieltä Krankan Hannu, joka harvenneine joukkoineen oli kaupungissa vihollista vastustellut. Ja odottamatta, tulisivatko kuolalaiset heitä takaa ajamaan, lähti Vesainenkin viimeisten miestensä kanssa paluutielle. Hän ei olisi tuosta salajuonesta säikähtänyt, hän olisi ollut valmis heti tekemään uuden hyökkäyksen, jos miehet olisivat pysyneet koossa. Mutta vielä lähtiessään hän viskasi kahlehditun Ahman tyhjään ahkioon ja lähti vetämään perässään.
Kuolalaiset eivät ajaneet takaa, kiittivät onneaan, kun saivat jäädä rauhaan koteihinsa. Heidänkin joukkonsa olivat yön pimeässä arveluttavasti huvenneet, ja niistä jotka Ahma oli ottanut johtoonsa, ei palannut takaisin kuin joku ainoa. Parissa paikassa olivat Hannun miehet lähtiessään vielä ehtineet pistää tulen rakennuksiin, ja henkiin jääneillä miehillä oli kyllin tekemistä liekkien rajoittamisessa, joita tuuli pyrki levittämään laajemmalle. Ja koko yön ja aamun he peläten vartoivat uutta hyökkäystä.
Vesaisella olikin aie, annettuaan miestensä levätä muutamia tunteja, tehdä uusi hyökkäys. Paljon oli tosin pohjalaisia kaatunut, sen hän tiesi, mutta vihollinen oli myöskin heikontunut, sen paras mies oli vankina; ainoastaan Halosen petoksen ja salajuonen vuoksi oli vastarinta tällä kertaa onnistunut. Mutta aamulla…
Se uhka mielessään nukkui Vesainen nuotion ääreen uupuneiden miestensä keskelle. Mutta kun aamulla noustiin, huomattiin, että suuri osa miehistöstä oli kateissa. Halosen olivat yöllä hänen ystävänsä vapauttaneet, ja hänen kanssaan oli noin 50 miestä lähtenyt leiriltä hiihtämään omille teilleen, vieden osan saaliista mukanaan. Kun yöllä noin 50 miestä oli Kuolan muurien sisäpuolella kaatunut, oli retkikunta nyt siksi heilikö, ettei sen enää ollut ajattelemista lähteä uuteen rynnäkköön. Harmistuneena Vesainen kuuli tämän kavaltajan uuden petoksen ja huudahti:
— Meidän on lähdettävä perästä viilettämään ja tuomaan miehet takaisin.
— Mitäpä siitä olisi hyötyä? epäilivät Hannu ja Kaupin ukko. — Ei niihin kumminkaan enää voisi taistelussa luottaa.
— Ei, mutta rangaistuksensa niiden täytyy saada. Ja sen pitää olla ankara, sillä heidän takiaan jääpi nyt meiltä Kuola valloittamatta. Hirtettävä ne petturit on joka mies.
— Vaikea taitaisi olla heitä nyt tavata, jäljetkin on tuisku peittänyt. Mutta ei ne silti väistä rangaistustaan. Ehditään ne tavata vielä kotonakin, minnepä ne muualle voivat hiihtää kuin sinne.
— Odottakoot sitten siellä. Mutta sinne kai tästä täytyy meidänkin painaa.
Muu ei auttanut — paluumatkaan täytyi ryhtyä. Karvain mielin antoi
Vesainen siitä käskyn joukoilleen.
Mutta Halosen miehiä ei enää koskaan tavattu. He eivät uskaltaneet palata takaisin Pohjanlahden rannalle, sillä siellä he arvasivat kurituksen olevan odottamassa. He sen sijaan retkeilivät ryöstellen lappalaiskylissä, hyökkäilivätpä Vienan puoleistenkin metsätaloihin, mutta saivat viettäessään kulkulaiselämätä, kärsiä paljon kurjuutta; moni heistä hupeni taipaleille. Myöhemmin kuultiin Pohjanmaalle, että heidän joukkonsa oli keskenään riitaantunut ja hajaantunut, muutamat olivat hiihtäneet takaisin Jäämerelle ja jääneet sinne kalastajiksi, toiset olivat Halosen kanssa kevään tullen pysähtyneet Kitkanjärven asumattomille rannoille, rakentaneet sinne piiloon pirttipahaset, ruvenneet siellä maata viljelemään ja siten, otettuaan lappalaistyttäriä vaimoikseen, perustaneet Kuusamon ensimmäisen suomalaisen uudisasutuksen. —
Pahasti oli Vesaisen joukko siten pilkkoutunut ja hajaantunut Kuolan edustalla. Tuo komea retkikunta, joka pari kuukautta sitten niin suurella innolla hiihti Lapin kylmäin tunturien yli Jäämerta kohden, oli nyt supistunut vähempään kuin puoleen lukumäärästään. Parisataa Pohjanmaan talonpoikaa oli taas sotaretki nielaissut, useimmat olivat kaatuneet ja saaneet hautansa noissa kaukaisissa nietoksissa, osa retkeili vielä koditonna ja turvatonna jääkylmiä aavoja pitkin, uskaltamatta enää koskaan palata vanhojen, kotoisten liesien äärelle. Äidit ja vaimot ja orvot lapset odottivat taas ikävöiden ja haikein mielin elättäjäänsä ja kotiensa turvaa. Useimmat odottivat turhaan.
Ja kuitenkin tuon retken tulokset jäivät puolinaisiksi, ja se se Vesaisen mieltä eniten kaiveli ja hurjisti. Kaikki jäi häneltä aina puolinaiseksi, keskeneräiseksi, aikeet ja suunnitelmat eivät koskaan täydelleen toteutuneet. Ja kumminkin hän niin sydämestään oli aina kaihonnut saadakseen aikaan jotakin täydellistä, eheätä työtä, suurta, kokonaista! Mutta häntä kahlehti aina kohtalon pakko. Silmänkantaman päähän jäi häneltä Vienan retkeltään Soloveti seisomaan täyteen loistoonsa, vaikka sen hävitys olisi voinut yhdessä päivässä olla tehtynä. Kuolan edustalta hänen nyt täytyi moniviikkoisten yritysten jälkeen hiihtää pois ja jättää kaupunki siihen puolipalaneena paikoilleen, — supistuneella joukollaan hän ei sitä jaksanut valloittaa!
Niitä hän mieli katkerana mietti hiihtäessään joukkoineen Tulomajokea ylöspäin ja suunnaten kulkunsa vanhoja poroteitä myöten Sodankylän ja Kittilän Lapin kautta takaisin Kemin ja Tornion suita kohden. Mutta oli hänellä katkeruudessaan kumminkin jonkun verran hyvitystäkin. Olihan hän ensimmäisen tehtävänsä saanut kunnolleen täytetyksi: Petsamossa ei ollut enää kiveä kiven päällä. Olihan hän Turjan niemellä saanut isketyksi semmoisen pelon ja kunnioituksen pirkkalaisten poikia kohtaan, että nämä tästä lähtien saattoivat syystä kysyä sieltä perintöään. Ja olihan hänellä — seikka, mikä häntä enin hyvitti — mukanaan vankina tuo suurin kiusantekijänsä, vaarallisin vihollisensa, vastustajain paras mies ja mielevin sankari. Hiihtihän Ahma tuossa vangittujen joukossa Pohjanmaata kohden. Se oli mieluinen tuotava se, se korvasi paljon.
Mielellään hiihteli Juho vankien kupeella, jotka, vaikka sijoitettuina keskelle joukkoa, kumminkin olivat köysillä kaksittain sidotut, etteivät jossakin äkkimutkassa ehtisi pakoon puikahtaa. Hän nautti nähdessään, miten Ahma siinä äänetönnä ja synkkäkatseisena raskaasti hiihti länttä kohden, ja kuullessaan miten vartijat häntä ilkkuen kiirehtivät, milloin hänellä sukset kovin haluttomasti näyttivät juoksevan.
— Paina menemään, Ahma, taival on pitkä, saat kerrankin kuopaista, ennenkuin ollaan Pohjanlahden rannalla!
Joskus kutkutti kiirehtijä Ahmaa keihääntutkaimella selkään, ilkkuen:
— Pois minä sinusta laiskuuden otan. Hiihdithän sinä ennen uupumatta päivät ja yöt, kun olit matkalla meidän kyliä ryöstämään.
Ja yöpaikoissa varsinkin, joissa retkeläiset nuotion ääressä illoilla lepäilivät aterioiden ja tarinoiden, sai Ahma kärsiä vielä pahemman pilkan. Siellä Juho usein kertoili tovereilleen, kuinka hän, kun lähtisi Ruotsiin tekemään tiliä Kaarle-herttualle retkistään, veisi Ahman mukaansa hoviin ja kertoisi vielä, että tässä se nyt on se mies, joka on vuosikausia Pohjanmaata poltellut.
— Rahan edestä sitä siellä näytellään ja lopuksi ripustetaan Tukholman portin kaareen kuivamaan.
— Eikä siellä taida enää Ahman kynnet auttaa?
— Ei, ne on jo katkottu. Mutta syö, mies, että sinne asti jaksat!
Niin sanoen viskasi Vesainen halveksivasti niinkuin koiralle Ahman eteen poronluun nakerrettavaksi.
Makuulle ruvettaessa sidottiin Ahmalta aina kädet ja jalat tiukalle, vieläpä kytkettiin mies tanakasti kasvavaan näreeseen kiinni.
Siinä makasi sitten karjalaisten sankari liikkumatonna, äänetönnä. Ei huokausta päässyt koskaan hänen rinnastaan, ei kirousta hänen huuliltaan, kasvojen ilme oli värähtämätön, kylmä, ja silmät olivat puoliummessa kääntyneet talviyön tähtitaivasta kohden. Pinta oli tyyni, ei hän näyttänyt ajattelevan mitään, ei tuntevan mitään. Mutta sisässä riehui myrsky; levottomina, rajuina kuohuilivat siellä vihan katkerat laineet, ja väkisin hillityn koston himo kyti kärsimätönnä rinnassa sidotun miehen. Voimaa, rajua, ärsytetyn pedon kiihottunutta voimaa hän tunsi jäsenissään, mieltä poltteli hehkuva halu ruhjoa mäsäksi koko tuo ilkkuva joukko, lentää surman henkenä yli tämän vihamielisen leirin, iskeä, tappaa, silpoa niinkuin ennen ja julmemmin kuin koskaan… Mutta siivet oli leikattu. Siinä täytyi maata ja salata vihansa.
Yksi varomaton liike oli hänet pettänyt; hyvin lähellä oli jo ollut, että hän itse olisi päässyt Vesaisen sijaan ja Vesainen hänen. Hän olisi saanut kytkeä tuon kirotun vihamiehensä oman nuotionsa ääreen — oih, kuinka hän olisi ilkkunut katsellessaan, miten Pohjanmaan peto vääntelehti kahleissaan ja purki voimatonna kiukkuaan…! Tuossa se makasi nyt parin sylen päässä, vielä nukkuessakin voittajan ilkkuva hymy huulillaan… Jos pääsisi sitä tuohon kolhaisemaan…
Jo leimahtivat Ahman kylmät katseet tulena, ruumis kiemurteli, suonet pullistuivat voimain ponnistuksesta, ja hamppuinen köysi narahti… Vaan se kesti.
Siinä voittaja makasi, ja voitettu ponnisteli turhaan. Ei auta, täytyy maata kahleissaan. Kauas on jo jäänyt kotoinen ranta, vihollisen maa lähenee, joka ilta ollaan sitä lähempänä, joka tunturi, joka lasketaan, asettuu muuriksi kodin ja vangin väliin. Siksi juoksivat sukset toisinaan raskaasti, siksi tuntui vastamaiselta taival. Monesti Ahma ennen oli ne matkat hiihtänyt, mutta silloin oman joukon etunenässä, vapaana, voimakkaana. Nyt yksin, kahleissa, voimatonna…
Voimatonnako? Ei. Tulvillaan juoksi vielä elonvoimaa suonissa, väkevinä pullottivat lihakset. Ehkä taittuu kahlekin kerran vielä… Silloin suksi suhahtaisi ja savu suihkisi sauvan nenästä. Kotiinsa hän hiihtäisi, pyrynä hän keräisi miehensä, nuo vanhat, urheat, uskolliset, ja rientäisi kostamaan. Oih! sitä tulen liekkiä, sitä hurmeen virtaa, mikä hänen tiensä merkiksi jäisi… Mutta Vesaisen hän kietoisi näihin samoihin kahleisiin, silpoisi hänet vähitellen, jäsenen päivässä, ja viskaisi loput kärventymään hienosti hiillostavalle tulelle. Hän kostaisi ja nauttisi, nauttisi kostostaan, sammumattomasta, pohjattomasta kostostaan…
Niihin haaveiluihin hän, valvottuaan yöt, aamupuoleen nukahti ja jatkoi unissaan kostonsa nautintoja.
Mutta ilkkuva sysäys tai halveksiva potku katkaisi sitten unelmat. Hän heräsi kahleihinsa. Taas oli noustava suksille, taas lähdettävä hiihtämään raskasta taivalta, painamaan myötään kaukaista länttä kohden, joka potkaisulla poikemmas kodista ja lähemmäs vihamielistä rannikkoa.
XVI.
Se oli surma suuren miehen,
Kuolo kuuluisan urobon.
Kiiminginjoen rannalla Vesaisen uudessa tuvassa istui emäntä penkillä peräseinän ainoan ikkunavähäisen ääressä soudattaen hiljaa jalallaan kehtoa, jossa pieni perillinen rauhallisesti uinui nukahtaneena äitinsä hyräilyihin. Anni ompeli täyttä vauhtia palttinaa, jonka hän äsken oli kangaspuista päästänyt — piti jouduttaa valmiiksi uusia paitoja Juholle, eihän sitä tiedä, minä päivänä se tulla tupsahtaa kotiin.
Päivä paistoi sisälle suven puoleisesta ikkunasta, kultasi puolittain pöydän ääressä istuvan Helinän kasvot ja tuuhean, kellertävän tukan ja valahti siitä pitkänä, valkoisena juovana lattialle, jossa kissa pitkällään kylpi sen paahteessa. Tytölläkin oli ompelus käsissään, mutta neula oli pysähtynyt laskun poimuun, kädet olivat hervahtaneet syliin, ja miettivinä tuijottivat silmät ulos kirkkaasti kimaltelevaan lumiseen luontoon. Hetken kuluttua hän laski neuleen sivulle, veti eteensä pöydälle kanteleen ja rupesi hiljaa sen kieliä näppäilemään. Siitä soi kauan vieno, surunvoittoinen sävel, vaan vähitellen se kiihtyi, yltyi intohimoisemmaksi, helskyi hetkisen täysiäänisenä soittona, mutta talttui taas, hiljeni ikään kuin säikähtäen omaa kaikuaan ja väreili sitten taas kauan vienona, arkana, uinuvana kaipauksen huminana. Ja kanteleen yli nojautuneena näytti tyttökin oman soittonsa tuudittamana melkein uinailuun uupuneelta.
Annikin unohtui hetkeksi tuota soittoa kuuntelemaan, kenkä luiskahti kehdon jalalta ja neula pysähtyi palttinapaitaan. Niin tuttavana tuntui tuo kaipauksen sävel kajahtavan hänenkin sydämessään, ikään kuin se sieltä olisi kotoisin ja sen omia ikäviä laulaisi. Mutta sitten hän äkkiä havahtui, tarttui vireästi työhönsä ja virkkoi melkein nuhtelevasti kälylleen:
— Voi sinua, Helinä, taas sinä unohdut tuota kannelta soittamaan, vaikka kesken ovat kaikki kiireiset työsi. Ei tiedä minä päivänä miehet palaavat retkeltään, Hannu haluaa varmaan jo keväällä viettää häät, eikä sinulla ole myötäjäisistäsi vielä puoletkaan valmiina.
— Niin myötäjäiset, niitä en taas muistanutkaan, vastasi Helinä, vitkastellen ryhtyen uudelleen työhönsä.
— Niitäpä sinun juuri tulee muistaa. Niitä kyllä Krankkalaankin nyt tarvitaan, kun kaikki vanhat varat poltettiin.
Taas istuttiin hetkinen ääneti, kumpainenkin muka töihinsä vaipuneena, mutta oikeastaan jatkoivat molemmat itsekseen noiden samojen äskeisten hiljaisten mietteiden hautomista. Odottavan ikävä, epäilevän toivo ja kalvava huoli ei heistä hetkeksikään tahtonut väistyä. Kotvasen kuluttua virkkoi Helinä:
— Kunpa ne miehet jo tulisivat! Hannua minä en kyllä enää koskaan laske sotaretkelle, niin minua pelottavat nuo pitkät, kamalat matkat. Säikähdin niin tässä yhtenä yönä unissanikin, kun olin näkevinäni Juhon ja Ahman ajavan tuosta törmältä ylös pihalle rinnakkain samassa reessä, jossa Juho ja Hannu syksyllä lähtivät. Hannua ei ollutkaan matkassa, mutta Juho näytti minulle Ahmaa ja kysyi, enkö tunnekaan enää sulhastani…
— Vieläkö se Ahma pyörii mielessäsi ja unissasi, sinä hupakko, torui Anni taas lempeästi nuhtelevalla äänellä. — Etkö sinä siitä pelosta vieläkään ole irti päässyt? Eiväthän ne meikäläiset tällä kertaa ole siellä päinkään, jossa Ahma — Jäämerellä, missä viipynevät.
Anni vaikeni, mutta lisäsi hetken kuluttua ikään kuin itsekseen:
— Mutta saisivat ne miehet todellakin jo kotiutua, johan ne siellä aikoja sitten ovat valloittaneet luostarit ja muut, mitä siellä vielä virkaillevat. Mutta eivätkö nuo pian tullekin!…
Jo tammikuussa (1591) olivat Vesaisetkin saaneet kuulla Oravaisen tuoman sanoman Petsamon hävittämisestä joulupyhäin aikana ja pohjalaisten loistavasta voitosta. Iloa ja ylpeyttä se oli luonnollisesti heissäkin synnyttänyt, mutta erittäinkin se oli herättänyt hyviä toiveita, että miehet jo pian palaisivat. Mutta nyt oli jo helmikuu lopulleen kulumassa, eikä tulijoita vielä kuulunut. He odottivat yhä hartaammin joka päivä, usein viivähtivät joelle vilkaisemaan ja kiirehtivät aina ikkunaan, kun Peni haukunnallaan ilmoitti, että joku oli tulossa. Mutta retkeilijöitä ei kuulunut, ja turhaan he koettivat kotoisissa askareissaan unohtaa ikävänsä. Kätkyessä heräsi pieni mies, ja äiti nosti sen syliinsä ruokaa saamaan. Ja sille hän hyväillen jutteli hellällä äänellä:
— Mutta tuleepa se isä pian, tulee se pikku Tapanin luo ja tuopi tuliaisia, tulee se…
Peni haukahti taas törmällä, ja nopeasti kääntyivät naiset ikkunaan katsomaan, keitä olivat tulokkaat. Joelle hiihti pari miestä; he hiihtivät rantaa kohden, rupesivat nousemaan törmälle… Eikö ne ole Yli-Kiimingin miehiä, jotka lähtivät mukaan Jäämerelle … niitä ne on … hyvä Jumala, miksi ne palaavat ennen meidän miehiä…!
Miehet astuivat tupaan, ja hätääntyneenä kiirehti Anni kuulumisia kysymään, ennenkuin istumaankaan käski.
— Hyviä kuulumisia, kertoivat miehet hymähdellen. — Terveisiä laittoi
Vesainen eukolleen ja käski lämmittää huomisillaksi saunan.
— Tuhannet kiitokset — jopa kouristikin sydänalaani. Istukaa, vieraat. Mutta minne se itse jäi, miks'ei jo tullut?
— Erottiin Kemijoella, toisia lähti vielä Tornioon saaliinjaolle, ja
Vesaisenkin oli käytävä siellä Oravaisen luona, joka on kuormia tuonut.
Me muut painettiin suoraan kotiin.
— No Jumalan kiitos, että se vielä hengissä on.
— Hengissä kai se on ja terveenä, paljon tuonne muutoin miehiä jäikin. — Näin kertoivat tulokkaat hyviä uutisia ensiksi, mutta hetken kuluttua he jatkoivat vähän vitkastellen: — Jäi sinne paljon iiläisiäkin, monta tämän kylänkin miestä. Ja kemiläisistä kaatui Torvisen isäntäkin Kuolan portille.
— Isäkö kaatui, vanha isäukko — sinnekö senkin piti jäädä! Sitäkö varten sen piti vielä vanhana ja vaivaisena lähteä sinne tappelupaikalle … eipä malttanut ukko pysyä kotona.
Anni herahti itkemään. Mutta kaipauksen kyyneliin, joita sydän vuoti surusta vanhan isän kuoleman johdosta, sekaantui kiitollisen, onnellisenkin sydämen kepeämpiä kyyneleitä: olihan Juho palannut pitkältä retkeltään, palannut terveenä ja voimissaan, vuorokauden perästä hän on jo omassa tuvassaan lohduttamassa kauan kaivannutta naistaan, poistamassa yksinäisyyden ikävän ja turvattomuuden tunteen. Vaikka suru karmikin sydäntä, olisi hänen tehnyt mieli kyyneltensä läpi hymyillä.
Mutta Helinä, joka koko ajan oli äänetönnä kuunnellen seisonut sivummalla uunin kupeella, kävi hänkin nyt miesten luo ja kysäisi arastellen:
— Entä Hannu … tuota Krankkalan isäntä…?
— Ka, olipa unohtua. Terveenä on hänkin ja terveisiä laittoi. Sanoi tulevansa Juhon kera Vesalaan ensi töikseen morsiantaan tapaamaan — ja tässäpä sen nyt morsiamen tunteekin… Siinä käsi, kussa kipu…
Punehtuen loi tyttö katseensa maahan. Mutta miehet kertoivat vielä, lohdutellen itkevää emäntää:
— Ja vielä se käski Vesainen sanoa emännälleen, että pitäisi varalla olutta ja paistaisi viljalti piiraita, voipi näet hänen matkassaan tulla vieraita muitakin. Sillä on vankikin mukanaan, joka on ennestään tässäkin talossa tuttu ja jota kyläläisetkin ehkä tahtovat nähdä, ennenkuin se Oulunlinnaan viedään.
— Kuka se on, ehätti Helinä kiireesti kysymään. — Eihän vain Ahma…?
— Ahma se juuri onkin, sama mies, joka meidän kyliä niin monesti on poltellut ja tästäkin talosta entisen tuvan. Mutta nyt on mies nuorissa, ei polttele enää.
— Tuopiko se sen tänne, meille?
— Tuopi, vaan ei sitä enää tarvitse pelätä.
Hetkisen vielä levättyään lähtivät uutisten tuojat jatkamaan matkaansa ylöspäin jokea; heitäkin vartoi helmaansa kodin lämpö, ja ikävöiden ja huolissaan odotti kaivattu perhe.
Vesaisen pirttiin jäivät naiset taas kahden, ja olivatpa he melkein pyörällä noin monista uutisista. Oli nyt surun syytä, oli ilon aihetta, niiden välillä viskelehti mieli eikä tahtonut taipua tasapainoon.
Anni toipui kumminkin kohta arkielämän todellisuuteen, muisti miehensä lähettämät terveiset ja kiirehti puhdistamaan pirttiä, toimittamaan syrjään arkitöitä ja valmistamaan koko taloutta kuntoon miehensä paluuksi. Pian oli uuni lämpiämässä, taikina nousi pankolla, ja täysinäisenä odotti kirnu nurkassa männän heiluttajaa ja voin valmistajaa. Emäntä hyöri kuin väkkärä toimesta toiseen ja kiirehti Helinää avukseen. Olihan juhla tulossa Vesalan pirttiin, juhla, joka koski koko pitäjää ja koko Pohjanmaata.
Vaan Helinä liikkui verkemmin ja äänetönnä askareissaan ja tunsi sydämensä levottomana tykyttävän, vaikk'ei tiennyt miksi. Olihan syytä iloita, kun Juho taas palaa … ja Hannukin… Miksi tuntui sitten toisinaan kuin olisi tuska kouraissut rintaa? Miksi hän niin säpsähti aina kun muisti, että Juho tuopi Ahman mukanaan? Ei tiennyt hän sitä oikein itsekään. Mutta hän kammoi nyt niin nähdä tuota miestä, hän ei olisi enää koskaan tahtonut tavata häntä, huih! häntä puistatti jo ajatellessaan, että tuo hurja soturi hehkuvine silmineen taas astuisi hänen eteensä … teki mieli juosta pakoon, kätkeytyä saunan loukkoon… Ei, hulluahan se oli tuollainen pelko, aivan naurettavaa, vankinahan se nyt tuotiin Ahma, nuorissa… Mutta sittenkin, mahtinsa sillä on vankinakin, sen silmissä, sen liikkeissä … eikä Helinä voinut häntä nuoriin sidotuksi ensinkään ajatella, häneen oli Ahman kuva jäänyt tuliseksi, intohimoiseksi, suureksi…
Ja taas se kuva yritti Helinän valtaamaan. Monesti hänen jo teki mieli kertoa Annillekin tuosta kummasta pelostaan, vaan ei kehdannut. Ja hän päätti karaista mielensä, karkottaa ne ajatukset pois ja ajatella muuta, Juhoa ja Hannua…
Muissa kiiminkiläisissä ei sanoma Ahman vangitsemisesta pelkoa synnyttänyt, sitä kuultiin päinvastoin mielihyvin ja riemuiten sekä siellä että kaikkialla Pohjanmaalla. Tieto Vesaisen retkikunnan paluusta oli Kemistä suoraan saapuneiden kautta levinnyt joka pitäjään ja kylään, ja tiedettiin myös, että Vesainen jo seuraavana iltana saapuisi kotiinsa ja toisi vangin mukanaan. Paljon oli uteliaita, jotka tahtoivat nähdä tuota kauan kammottua, paljon julmuutta tehnyttä miestä kerrankin kahleissa, Ahmaa, jonka pelkän nimen mainitseminen jo saattoi lapset itkemään. Ja hänen voittajaansa tahdottiin myöskin nähdä: Vesaisen nimi ja maine kulki kuuluisampana ja kunniakkaampana kuin koskaan miehestä mieheen. Siksi keräytyi jo puolelta päivin seuraavana päivänä Vesalan pihalle ja pirttiin lähempiä ja etäisempiä naapureita odottamaan maineikkaan päällikön tuloa.
Sitä joukkoa Anni iloa uhkuvin mielin katseli juostessaan puuhissaan edestakaisin pihan poikki. Pirtissä oli jo kaikki valmista, hän vei saunan lämmitä, kantoi vettä ja valitsi vastat ja kysäisi aina ohi mennessään törmällä seisovilta:
— Eikö tulijoita jo näy?
— Ei näy vielä.
— Kyllä ne sieltä kohta ajavat.
Mutta päivä kului, ilta läheni, tulokkaita ei näkynyt. Anni pistäysi tuhkatiheään tuvasta törmälle tähystelemään — muita tuli, odotettuja ei. Muuankin ajoi sieltä saanireellä ja kulkusilla, Anni juoksi katsomaan: se oli Iin vanha kirkkoherra, joka kinkerimatkaltaan Haukiputaalta poikkesi kuulemaan retkeläisten uutisia. Ilta jo hämärsi, odottavista vieraista rupesi yksi ja toinen tekemään poislähtöä. Silloin kuului törmältä huuto:
— Jo tulevat, kahdella hevosella.
Koko pirtintäysi tyhjeni tuossa tuokiossa pihalle. Harmaan hämärän läpi nähtiin kaksi hevosta joen jäätä pitkin suuntaavan kulkunsa taloa kohden.
— Mutta miksi ajavat noin hitaasti, miks'eivät laske tuiskuna pihalle?
— Ja miksi istuu toisessa reessä ajaja yksin sepipuolella?
Matkamiehet lähenevät. Miten, näyttäähän siltä, kuin siellä makaisi mies reslan pohjalla… Isä taivaan! eihän liene Juho sairastunut… Laupias Jumala! valehtelevatko silmät, vai liehuuko siellä todella valkoinen riepu luokin nenässä…? Liehuu se, vainajata tuovat, kenen ruumista…? Juhonko? Ei, ei … mutta miks'ei häntä näy? Hannu ajaa ensi hevosta, toisessa Kaupin isäntä ja kaksi kiiminkiläistä… Juho poissa … hänkö makaa reslan pohjalla, hänkö…?
Anni ei voinut enää hillitä levotonta mieltään, hän juoksi hankea alas, kirmaisi jäälle, rekeä kohden, kohotti raanun lievettä … ja viskausi tuskasta huudahtaen silmilleen rekeen.
Siellä makasi Vesainen kalpeana, kylmänä, jäätyneenä. Kankeiksi olivat jähmettyneet kasvojen rohkeat piirteet, jäykkänä peitti luomi sammuneen silmän ja tonkkana nojasi käsivarsi reslan laitaan. Mutta sarkainen takki oli paksussa veressä, joka oli pulpahtanut esiin reiästä rinnan kohdalta ja hyytynyt hurmeeksi.
Vitkalleen nousivat vakavakatseiset matkailijat törmälle, ja huurteiset hevoset pysähtyivät huokuen pirtin oven eteen. Äänettöminä keräysivät törmältä vieraat tuon surullisen ruumisreen ympärille, katselivat syvästi kaihoten kaatunutta sankaria, joka siinä jäätyneenä lepäsi reslan heinissä, vieressä sanattomaan tuskaansa läkähtyvä vaimo.
Kantamalla piti nostaa Vesalan sekä isäntä että emäntä reestä sisään. Porstuaan laskettiin ruumis pitkälleen lepäämään lautapaarille seinänvierustalle, ja melkein väkisin piti sen äärestä nostaa Anni pakkasesta tuvan lämpimään. Ei sanaakaan lähtenyt nuoren naisen huulilta, ei valitusta, ei huokausta, eikä kyyneltä vuotanut silmä. Mutta sanomaton oli se tuska, joka kuvastui hänen harhailevasta katseestaan, ja ruumis vavahteli kuin vilun väreilystä.
Kuolon hiljaisuus vallitsi kauan aikaa porstuassa ja pirtissä, ei ollut mieltä kellään sanoihin purkamaan sitä mitä tunsi. Kysyvinä olivat vain katseet kiintyneet vainajan tuojiin, mutta nämäkin olivat ääneti. Eikä huomannut kukaan, että uusi vieras ajoi pihalle; vasta kotvasen kuluttua porstuassa olijat näkivät, että Oulunlinnan päällikkökin seisoi avopäin ja äänetönnä heidän joukossaan paarien vieressä. Baggekin oli ajanut asiata tehden tapaamaan Jäämeren-retken palannutta johtajaa, kiirehtiäkseen tekemään tästä retkestä kohta selkoa Kaarle herttualle, joka siitä jo pari kertaa oli kysellyt. Näitä tietoja hän nyt oli rientänyt saamaan ja samalla osoittamaan suosiotaan rohkealle talonpoikaispäällikölle. Mutta porstuaan astuessaan hän tapasi katseellaan ensimmäiseksi Vesaisen kylmän ruumiin, jonka ympärillä kunnioittavassa äänettömyydessä seisoi sureva joukko. Kauan katseli vanha soturikin siinä kaatunutta sankaria, vaan kysyi vihdoin:
— Mitä on tapahtunut?
Siinä irtausi kielenkanta toisiltakin, ja moneen kertaan uudistui kysymys:
— Mikä sorti voittoisan sankarin vielä kotikulmain kuuluvilla?
Siirryttiin pirttiin, ja siellä kertoi jännittyneenä seuraavalle kuulijajoukolle Kaupin ukko Krankan Hannun avustamana tuon surullisen tapauksen matalalla, masentuneella äänellä.
* * * * *
Torniossa oli meillä eilen iltapäivällä jo kaikki asiat toimitettuina, ja illalla pidettiin retkeläisille Oravaisen rikkaassa talossa komeat kestit. Niilo käski meitä vielä yöksi taloon, vaan Juho tahtoi välttämättä vielä yötä myöten lähteä taipaleelle, ei sanonut malttavansa enää lykätä kotiin tuloaan tuonnemmaksi. Iltasen jälkeen istuttiin vielä hetkinen ja tarinoitiin oluthaarikan ääressä torniolaisten valjastaessa hevosia, joilla he olivat tarjoutuneet meitä alkumatkalle saattamaan.
Mieliala pirtissä oli hilpeä ja vallaton, kerrottiin kaskuja ja laskettiin leikkiä. Vesainenkin oli korskealla päällä ja kertoi voitonvarmana uusista aikeistaan ja tuumistaan. Uhkasi ensi avovedellä lähteä Ruotsiin kuninkaan ja herttuan pakinoille. Syksyksi hän näet aikoi hommata uuden retkikunnan, entistä suuremman, ja sillä hän vannoi ajavansa Jäämeren rannalta pois niin hyvin viimeiset venäläiset kuin norjalaiset. Lapin pitää rantojaan myöten jälleen joutua pirkkalaisten käsiin, hän sanoi ja lupasi kyllä näyttää, että siitä isännyydestä ei enää luovutakaan. Niin hän kertoi ja kehaisi sitten:
— Ja sinne Ruotsiin minä tämän Ahmankin vien, sitä siellä kernaasti katsotaan.
Vaan Oravainen kielteli häntä tällä kertaa ottamasta vankia mukaansa.
— Mitä sinä siitä kotiisi lähdet kuljettamaan, on meillä täälläkin vankkoja aittoja.
— Kotiini vien, intti Juho, ja sieltä Oulunlinnaan. Tekee sen heittiön itsensäkin hyvää nähdä se uusi pirtti, jonka olen rakentanut hänen polttamansa sijalle.
— Niin, Ahmahan se poltti sinulta pirtin silloin, kun isäsikin tappoi, muisteli Niilo.
— Isän tappoi ensi kerralla ja toisella veljen. Ja sisartani se on kahdesti yritellyt ryöstämään, sitä sen mieli on hyvin näkynyt tekevän. Mutta saat, peto soi! sinä sen vielä kerran nähdä — niin Juho ilkkuen huusi kuuntelevalle Ahmalle — nähdä saat, mutta etäältä, siivosti, oviloukosta saat katsella, kun se istuu sulhasensa sylissä…