IV.
Hurja noita huolinevi,
Epäkelpo keksinevi
Viittä kuutta vainovuott
Seitsentä sotakeseä.
Ei noita uro totelle,
Vääjänne väheäkänä.
Tuo mulle sotisopani
Vanhat vainovaatteheni.
Itse käyn isoni miekan,
Katson kalvan taattoseni
Viikon on vilussa ollut,
Itkenyt ikänsä siellä
Kantajata kaipaellut.
Oulujoen suulla Merikosken alla, siinä missä Oulun kaupunki nykyään sijaitsee, oli jo 16:nnen vuosisadan lopulla vähän kauppalan tapaista. Paikan asema tekikin sen siihen sopivaksi. Siellä oli liminkalaisilla (Oulun suu ja jokivarsi kuului siihen aikaan vielä Limingan pitäjään) laivansa, siellä kulkivat tukholmalaiset ja turkulaiset kaupparetkillä, ja oli heillä siellä yli talvenkin varastojaan ja aittojaan. Merikosken saarella oli vielä muutamia vuosikymmeniä sitten ollut pieni puulinna suojelemassa jokisuuta Vienan rauhattomain naapurien retkeilyiltä, vaikka se nyt jo hoidon puutteessa oli aivan jäänyt lahoamaan. Koko ryhmä pieniä asuinrakennuksia oli yhdessä koossa niemekkeellä joen ja meren välillä, olipa muutamia suurempiakin, kuten voudin ja papin sekä jonkun vauraamman kauppiaan talot.
Siitä ylöspäin pitkin jokivartta oli sitten aina vähän päästä vankanlaisia taloja, joiden omistajat lohikalastuksen avulla pysyivät voimissa paljon paremmin kuin esimerkiksi Limingan kirkonkylän tilalliset. Niiden joukosta veti heti huomiota Krankkalan vankoista petäjistä rakennettu talo korkealla jokitörmällä. Tämän päätalon pihalla kihisi jo aamusta asti edellämainittuna päivänä kokoontunutta joukkoa. Rivi hevosia oli sidottu rinnakkain aitovierelle, toisia saapui vähän väliä, ja miehet keskustelivat ryhmittäin pihalla ja siirtyivät sieltä yksi toisensa perästä talon uuteen tupaan, jossa Hannu isäntämiehenä kohteliaasti otti vieraita vastaan. Vanha Martta-emäntä juoksi tulisessa touhussa edestakaisin vanhasta pirtistä uuteen, komenteli ohimennen renkejä ja piikoja pihalla ja ehätti aina sanomaan jonkun ystävällisen tervehdyssanan uudelle vieraalle. Pitihän hänen toki talon kunnian puolesta toimittaa kaikille syötävää ja juotavaa sillä aikaa, kun he siellä odottivat kokouksen alkua. Vielä näet ei Limingan kirkolta ollut saapunut ketään, eivätkä kaikki iiläisetkään.
Vanhan tuvan portailla kevätpäivän lämpimässä paisteessa istuivat sillä aikaa Krankan nuori Johanna ja Vesalan Helinä hartaasti keskenään supatellen. He olivat ystävyksiä lapsuudestaan saakka, mutta nyt he eivät olleet Vesaisen onnettomasti päättyneen häämatkan jälkeen ensinkään tavanneet toisiaan, joten heillä olikin paljon keskusteltavaa ja kerrottavaa. Tuhansia pikkusalaisuuksia, joita tytöillä aina on, he nyt ilmaisivat toisilleen; siinä kuiskittiin, siinä naurettiin, ja Helinäkin, joka viime ajat oli ollut omituisen surumielinen ja harvapuheinen, suli taas entiselleen iloiseksi ja hilpeäksi, jotta Juhon, joka pihan takaa sitä katseli, kävi oikein mieli hyväksi. Tytöt olivat samanikäisiä, seitsemäntoista tienoissa molemmat, mutta luonteeltaan ja näöltään hyvin erilaiset. Johanna kookas kasvultaan, tummaverinen, mustat, palavat silmät, vilkkaat liikkeet, terävä ääni. Helinä taas melkein lapsellisen hento, pienikasvuinen, tuuhea liinatukka; hänen sirotekoisista kasvoistaan kuvastui lempeyttä ja naisellisuutta, ja hiukan surumielisesti säteilivät hänen suuret, siniset silmänsä. Vaan hyvinpä siltä näkyvät sopivan yhteen, arveli Juho heitä katsellessaan, taitaisivatpa sopia sukulaisinakin.
Yleiseen oli näet tunnettua, että Krankan Hannu mielisteli Helinää, vaikk'ei niistä tuumista näihin asti ollut sen todempaa tullut, kun Helinä vielä oli niin nuori. Mutta vaikka Juho ja Hannu olivat hyviä ystävyksiä, ei Juhon kumminkaan olisi tehnyt oikein mieli antaa sisartaan, josta hän piti harvinaisen hellää huolta, tuolle hiukan hulivililuontoiselle miehelle. Vaan nyt hän arveli, että niin lienee kumminkin parasta, onpahan tyttö sitten korjuussa.
Milloin ehti, juoksi Hannu aina pihan ylitse lausumaan tytöille ohimennen joitakin sukkeluuksia. Helinä oli hänen mielestään isosti kehittynyt sitten viime näkemän, ja nyt hänessä kypsyi varmaksi ajatus, että siitä hänen tulee saada emäntä taloonsa.
— Jää tänne, Helinä, huomiseksi, hommataan tanssit ja vietetään sitten jo edeltä käsin sinun Ahmasi peijaita, kehoitti hän taas, istahtaessaan hetkeksi tytön sivulle siihen portaille.
Mutta samassa kävi taas Helinä aivan vakavaksi ja miettivän näköiseksi eikä vastannut mitään. Sellaiseksi hän meni aina, kun ruvettiin puhumaan hänen ryöstämisestään ja hänen matkastaan Ahman kera Iin kirkolle. Monesti se oli hänen kotonaan merkille pantu ja oli arveltu, että tyttö mahtoi siinä hämmingissä niin säikähtyä ja typertyä, että koko se retki vielä oli hänessä jonkinlaisena pelottavana mielikuvana, joka uudistui aina kun sitä mainittiin. Tarkemmin hän ei ollut kertonut tuosta retkestä vielä kellekään, ja kotona oli arveltu, että lapsi parka ei mahda tietää itsekään, miten se kaikki oli tapahtunut. Sen hän vain kertoi, että Ahma ei ollut häntä pahasti kohdellut, oli päinvastoin hyvin hellästi pidellyt.
Hannun mentyä rupesi nyt Johanna ystävättäreltään tiedustelemaan
Ahmasta.
— Olihan se hyvin julma ja ilkeä mies se Ahma?
Helinä vitkasteli kauan aikaa vastatessaan. Maahan katsellen puhui hän sitten:
— Ei ollut julma eikä minulle ilkeäkään… Olihan se julma, kun tappoi isä vainajan ja poltti talon … mutta en tiedä miksi, minusta ei hän tuntunut julmalta.
— Toki sinä pelkäsit kauheasti, että nyt hän sinutkin tappaa, kun lähti kantamaan ulos.
— Pelkäsin ensi hetkessä, vaan sitten en enää osannut pelätä. Hän kantoi minut niin hellävaroen ja keveästi käsivarsillaan, ei rääkännyt eikä retuuttanut. Pelkäsinhän minä, ei henki tahtonut kulkea, vaan se tuntui samalla niin turvalliselta. Ja kun hän sitten nosti minut rekeen ja lähti ajamaan, pääsi minulta ensiksi itku. Vaan hän puhutteli minua ystävällisesti, kääri minut lämpöiseen raanuun ja oman kaulahuivinsa sitoi päähäni. "Älä itke, tyttöni", sanoi hän, "älä itke, ei sinua sutten syötäväksi viedä." Ja koko matkan hän sitten niin ikään tarinoi niinkuin hyvälle tuttavalle. Enkä tiedä miten kävi, mutta sitten en enää itkenytkään, istuin siinä vain, katselin metsään ja kuuntelin…
— Mitä hän sinulle kertoi?
— En muista, en tainnut kuullakaan. Kertoihan se, että hänellä on siellä kaukana Maanselän takana komea talo ja sinne hän aikoi minut viedä emännäkseen. Eikä minua siellä pahoin kohdeltaisi, vakuutti hän, ei työllä rasitettaisi, vaan itse saisin siellä hallita ja elää miten tahtoisin. Ja hän lupasi minulle kauniita hameita ja hopeasolkia… Ja sitten hän sanoi, ettei hän koskaan enää kävisi sotaa, vaan jättäisi meidän koditkin iäksi rauhaan. En muista mitä hän lupasi ja mitä hän kertoi, vaan myötään hän puhui, ja hänen äänensä soi minusta lempeältä, sitä kuuntelin.
— Etkö sinä koettanut karata?
— Hänen käsistään — en. Tuntui niin omituiselta, tuntui ikäänkuin minun olisi täytynyt seurata häntä, vaikka hän olisi minut päästänytkin lähtemään. Minusta tuntui niin hyvältä, että minä voisin sovittaa nämä veriset taistelut. Ja kun sitten tultiin Iin pappilaan ja siellä naiset itkivät ja säälittelivät minua, niin oli minusta melkein turvallisempi istua Ahman vierellä…
— Mitä puhut? Turvautua ryöstäjääsi?
— Niin, katso, en voi sitä käsittää itsekään. Mutta kun hän sitten juoksi tuvasta pois ja jätti minut sinne, silloin ajattelin, että jättiköhän se noin? Ja kun hän riensi takaisin ja kaappasi minut syliinsä, niin en osannut vastustella, annoin hänen kantaa, en ajatellut mitään…
Tyttöjen keskustelun loppupuolella oli Martta-emäntä pysähtynyt kynnykselle kuuntelemaan. Hän kauhistui Helinän tuumia kuullessaan ja tuli oikein asiata tehden torumaan:
— Sinähän hourit, lapsi parka. Tiedätkö sinä ketä tuolla tavoin kehut? Etkö tiedä, että juuri tuo Ahma on sinun suvullesi ja koko maakunnalle tehnyt suurinta hävitystä ja tuhoa? Sellaisesta miehestä ei saa tuolla tavoin puhua eikä ajatellakaan. Olet ollut sairas ja olet vieläkin…
Helinä ei vastannut sanaakaan, vaipui vain taas äänettömäksi ja miettiväiseksi. Hän ei käsittänyt, miksi kaikkien täytyi pelätä ja vihata tuota miestä. Hänenkin täytyi nyt pelätä häntä, jos se vielä tulisi, ja hän pelkäsikin jo itse ajatusta, että Ahma palaisi takaisin, mutta hän tiesi samalla, että jos Ahma tulisi, niin se voittaisi hänet taas.
— Parempi että tulette auttamaan minua ruoanlaittopuuhissa kuin istutte siinä ja tarinoitte joutavia, kehoitti Martta-muori ja vei tytöt mukaansa keittohommiin. —
Tällä välin olivat jo useimmat kokoukseen aikojista saapuneet, ja uudessa tuvassa oltiin jo varsinaisissa keskusteluissa innokkaasti kiinni. Kysymys oli kaikille entuudestaan tunnettu, ja iiläisistä oli Kaupin isäntä vanhimpana kertonut, miten he olivat aikoneet panna retken toimeen. Heillä oli tuumana tehdä heti ensi kesäkelillä, jolloin joet vielä ovat tulvillaan, retki Iijokea ylös ja Oulankaa alas Kannanlahteen. Sieltä pitkin kyliä Vienan Kemiin ja täältä retki Solovetin rikkaaseen monasteriin, joka pitäisi hävittää tukkunaan, koska se oli, kuten oli tunnettua, varsinaisena kiihotusahjona, josta hävitys joka vuosi sukeusi Pohjanmaalle. Mutta tällaiseen laajaan retken suunnitelmaan tarvittiin väkeä mukaan niin paljon kuin mahdollista, ja välttämätöntä olisi sen vuoksi, että ainakin kaikki kolme pohjoisinta Pohjanmaan pitäjää yksimielisesti ja miehissä yhtyisivät kostoretkeen. Tällä retkellä koetettaisiin juuriaan myöten kiskoa Vienan puoleisista heidän hävitysintonsa, joka oli näille maille niin turmiollinen. Se retki tulee kyllä maksamaan kustannuksensa ja korvaamaan senkin tappion, minkä maanviljelys miesten poissa ollessa kärsii, sillä kylät Venäjän Karjalassa ovat suuret ja rikkaat. Aikaa on vielä varustautumiseen, hän jatkoi. Hyökkäys on tehtävä niin nopeasti kuin suinkin, vihollisten aavistamatta.
Se oli ehdotus, lyhyt ja selvä. Nyt piti vain tietää, mitä muut arvelivat.
Liminkalaiset olivat kauan aikaa äänettöminä, supatusta vain kuului miesten joukosta. Pirtin perällä pöydän ympärillä oli etevimmillä isännillä paikkansa, ja siellä istuivat myös Limingan kirkkoherra Henrik ja Kalajoen kirkkoherra Ljungo Tuomaanpoika, joka oli ollut vierailemassa veljensä Kaapron luona Limingan kirkolla ja nyt lähtenyt tähän kokoukseen estääkseen jos mahdollista pohjalaisia ryhtymästä uusiin hyökkäysretkiin. Tänne pirtin perälle kääntyivät kaikkien katseet, sillä näiden miesten neuvojahan he olivat tottuneet ennenkin kuuntelemaan. Hetken kuluttua nousikin Kalajoen kirkkoherra istualtaan ja puhui lämpimällä, kauniilla äänellä ja sujuvalla suomen kielellä:
"Te Pohjanmaan miehet, te, joiden sydäntä vihan katkeruus kaivelee ja joiden mieliä kannustaa kosto, kuulkaa järjen sana, kuulkaa rauhan sana. Vaikka en ole ollut keskuudessanne silloin, kun te kovia kärsitte, niin uskokaa kumminkin, että tarkoitan parastanne. Teidän sydämissänne potee haava, joka parantuakseen vaatii nähdä vainolaisen veren vuotavan ja vainolaisen pirtin palavan. Vaan muistakaa: kostoa seuraa kosto, vihan veri vuotaa vihan verestä. Te hankkiudutte kostoretkelle, aiotte jättää kotinne autioksi, peltonne kyntämättä, niittynne niittämättä, aiotte hyökätä äskeisten vainoojienne kyliin, polttaa ne poroksi ja ryöstää paljaiksi, miehet tappaa ja jättää orvoiksi naiset ja lapset. Niin ovat he tehneet teille. Vaan ajatelkaa mitä siitä seuraa. Kun te olette palanneet kyliinne takaisin ja taas ruvenneet rauhalliseen työhönne, hyökkää vainolainen taas — olkaa siitä varmat — tänne meidän pitäjiin, julmempana entistään, kostonhimossaan kahta verisempänä. Ja taas suitsuavat savuna teidän rakkaat pirttinne, ja kotinne tahrataan verellä. Taashan on sitten teidän kostettava. Oi, mikä tulee siitä lopuksi? Siitä tulee autioita maakuntia, joissa ei ihmisen jalka enää uskalla käyskennellä, meidän kylämme muuttuvat petojen asunnoiksi. Ja nuo rajantakaiset, ovathan he kumminkin meidän omaa heimoamme, samahan heillä on kieli, samaa ovat kansaa. Kuinka kauan pitää veljen näin julmasti raastaa veljeänsä? He ovat tehneet ilkityön, vaan jättäkäämme se tällä kertaa kostamatta, jättäkäämme kosto sille, jolle se tulee. Viipykäämme rauhassa peltojamme viljelemässä, korjatkaamme kotimme uudelleen ja antakaamme ajan parantaa haavat. Ja uskokaa minua, jo muutaman vuoden perästä on uusi nurmi peittänyt vainolaisen tuottamat veripilkut, maatuneet ovat palaneet rauniot, ja uudet kodit seisovat niiden kupeella. Ja te elätte onnellisina rauhan työssä.
"Jättäkää kostoaikeet! Älkää manatko uutta onnettomuutta, uutta kirousta, uutta Jumalan vihaa päällenne. Jääkää kotiin vaimojenne ja lapsienne luo, viljelkää maatanne, tehkää rauhan työtä, ja teitä tulee seuraamaan onni, ja Korkein siunaa teidän työtänne…"
Näin puhui pappivanhus lämpimästi, ja äänettömänä kuunteli sitä tuvan väki, toiset hartaina hyväksyen, toiset synkkinä miettien. Ljungo-papin innokkaat sanat olivat tehneet toivotun vaikutuksen, liminkalaisten puolelta kuului hetken kuluttua yksimielistä hyväksyvää murinaa ja huudahduksia: "kotiin jäädään", "me ei lähdetä". Iiläisiltä tuntui suu tukkeutuneen, heillä ei ollut miestä, joka noin selvästi olisi voinut tuoda esiin heidän mielipiteensä, ja muutamat joukosta olivat jo ruvenneet epäilemään. Vesaisen luo tuli Krankan Hannukin, joka kaikissa tapauksissa tahtoi pysyä Juhon kanssa hyvissä väleissä, ja rupesi kehottelemaan, että taitaisi olla parasta, jos luovumme koko puuhista.
— Vai semmoinen raukka sinäkin todella olet, sähähti Juho vastaan. —
Ja vielä lankomieheksi pakkautuisit!
— No enhän minä vielä mitään varmaa… Eikähän se siihen kuulu.
— Siihen se kuuluu.
Pari liminkalaista oli sillä välin puolustanut Ljungo-papin ehdotusta, mutta iiläisten puolelta ei kuulunut mitään. Vesainen näki, että hänen miehensä rupesivat horjumaan ja nousi vihdoin itse.
— En osaa pitkiä puheita pitää, vaan sen sanon, että jos liminkalaisia jänistää, niin päästään me ilman teitäkin retkelle. Hyvä se on sellaisten puhua, joilla on talot polttamatta ja tavarat ryöstämättä, mutta tulee se vielä vuoro teidänkin, kun istutte ja odotatte. Älkää silloin syyttäkö iiläisiä, vaan syyttäkää itseänne, kun ette älynneet ajoissa lähteä niitä kurittamaan. Me ei odoteta, että ne toista kertaa tulevat kyliämme polttamaan, käymme itse niitä höyräyttämässä ja otamme maksun viime kerralta. Meitä on miehiä iiläisiäkin.
— Ja on meitä kemiläisiäkin, säesti siihen Lauri Torvinen, joka oli tullut isäänsä edustamaan, kun hän oli sairaana. — Täällä ei ole meitä monta miestä, vaan minä takaan toisetkin. Olkoot liminkalaiset alallaan, mutta luulisi edes niitä oulujokivartisia sen verran vielä kihelmöivän, että tekisi mieli vainolaista vähän syyhyttämään.
Siitä pääsi keskustelu vauhtiinsa, ja kohta oltiin täydessä väittelyn innossa. Liminkalaisista useimmat vastustivat retkelle lähtöä, vaan oli sentään joku, joka oli puolestakin. Mutta niitä olivat harvat. Ja kun iiläisistäkin monet, nähdessään ettei liminkalaisilta saatu mitään kannatusta, rupesivat peräytymään, näytti Vesaisen tuuma olevan aivan tuomittu. Äkäisenä ja halveksuen katseli hän vanhan asetoverinsa, Krankan Hannun, puoleen. Häneltä hän ainakin olisi odottanut apua. Mutta tämä oli ääneti. Hannu näki, että jos hän nyt astuu pitäjäläisiään vastustamaan, niin hän pian menettää vaikutusvaltansa heihin; mutta paha oli myöskin riitautua Vesaisen kanssa, jonka sisarta hän mielisteli ja jolle hän ei olisi yksin suonut kunniaa johtaa tuota retkeä, jos siitä sittenkin jotakin tuli. Liminkalaiset pitivät varmana, että Krankka vastusti retkeä, vaan muutamat rupesivat kumminkin panemaan häntä tiukalle vaatien, että hän sanoisi, mikä hänen mielipiteensä oli. Hannulle kävi asema ikäväksi, ja kauan vitkasteltuaan hän jo vihdoin nousi lausuakseen hänkin puolestaan, että hän vastusti retkelle lähtöä — muuta neuvoa hän ei keksinyt.
Mutta hänen puheensa keskeytyi jo alussa. Sillä hetkellä astui tupaan vouti ja hänen molemmat kaukaiset vieraansa, Pietari Bagge ja hänen poikansa Sven.
Keskustelut katkesivat tästä joksikin ajaksi. Pietari Bagge, jonka Juhana III oli juuri lähettänyt ottamaan selkoa näistä Pohjanmaan meteleistä ja alituisista kahakoista rajantakaisten kanssa, tahtoi kokoontuneelta rahvaalta saada varmat tiedot, millainen asema oli. Läsnä olevat papit kertoivat hänelle noiden pitkien rajakahakkain syyt ja vaiheet, ja missä he omalta kannaltaan lieventelivät kuvausta, siinä terästi vouti. Kaikki anoivat yksimielisesti, että hallitus lähettäisi Pohjanmaalle apujoukkoja, jotka puolustaisivat kansaa rajantakaisten hyökkäyksiä vastaan ja kykenisivät näiden hävityskulkuja hillitsemään. Läsnä olevan rahvaan puolesta kirjoitettiin heti kuninkaalle näistä asioista alamaiset valitukset ja anomukset, joissa pyydettiin apuväkeä ja veronhelpotusta. Pietari Bagge, jolle, niinkuin yleensä koko Ruotsin silloiselle hallitukselle, nämä pohjoisten perukkain taistelut olivat aivan vieraat ja uudet, lupasi viedä valitukset perille ja tehdä mitä hän voi. Mutta tuosta aiotusta retkestä hän ei ruvennut antamaan mitään neuvoja, kun ei tiennyt, mikä mielipide hänen hallituksellaan siitä saattaisi olla.
— Tehkää niinkuin tahdotte ja parhaaksi näette, sanoi hän vain ja uudisti samat sanat vielä tuvasta lähtiessäänkin.
Mutta tämä ylhäisen hallituksen lähettilään käynti vaikutti kumminkin rohkaisevasti Pohjanmaan miehiin. Heillä oli toivossa apua hallitukselta, he saattoivat sen vuoksi paremmalla syyllä lähteä retkelleen, sillä kyllähän sotaväki sitten pitäisi huolen, että kostajat häädettäisiin. Näin esittivät asioita iiläiset, ja Vesainen kertoi mitä voutikin oli sanonut. Mutta liminkalaiset, joiden puolesta papit puhuivat, olivat vieläkin vastaan, eikä oltu päästy mihinkään johtopäätökseen, kun Martta-emäntä rupesi puuhaamaan ruokia pöydälle ja käskemään vieraita aterialle. —
Kokouksessa väittelyn alaisina olleet esitykset olivat luonnollisesti levinneet tuvan ulkopuolellekin, ja se nuorisojoukko, joka isäin seurassa oli Krankkalaan saapunut, väitteli niistä yhtä innokkaasti pihalla ja törmällä, jossa suksilla mäenlaskua harjoitettiin. Toiset olivat retken innokkaita puolustajia ja pahoittelivat vain, etteivät he vielä voineet päästä mukaan. Toiset taas vastustivat, ja luonnollisesti olivat tytöt kaikki tällä puolen. Krankan Johanna yksin puolusti retkeä.
— Jos minä olisin mies, niin empimättä lähtisin mukaan.
— Hyvä se on hameissa ollen noin puhua, mutta anna kun joutuisit kerran niitten käsiin, niin hätäpä tulisi, intteli joku pojista.
— Eikä tulisi. Enkä minä antaisi ryöstää itseäni vastustamatta niinkuin Helinä, minä kynsisin ja purisin, jos en muuta voisi.
— Ahman kynsissäpä ei olekaan niin lysti leikitellä. Eipä tuo kuulu veljesikään uskaltavan lähteä.
Helinä, joka siinä toisten joukossa oli ääneti seisonut, törmällä, heristeli nyt korviaan ja kysyi kummissaan: — Eikö Hannu aio lähteä mukaan?
— Olisitko hyvilläsi siitä, jos ei lähtisi? kysäisi Johanna viekkaasti hymähtäen.
— En tiedä … ihmettelin vain…
— Mitä? Sitäkö että jos Hannu ja Ahma siellä joutuisivat ottosille, niin mitenkähän kävisi? Kumman sinä luulisit joutuvan tappiolle? Hä? Hannunko vai Ahman?
Helinä ei vastannut mitään, mutta omituisesti hänellä siinä silmät leimahtivat ja vartalo värähti. Hän loi katseensa alas ja jäi äänettömäksi.
Samassa astelivat Hannu ja Torvisen Lauri siihen törmälle nuorukaisjoukkoa kohden. Molempia vei sinne erityinen vetovoima. Hannu tahtoi, silläaikaa kun keskustelut tuvassa levähtivät, jutella taas hetkisen Helinän kanssa, ja Laurikin oli talvella Vesaisen häissä katsahtanut syvänlaisesti Johannan mustiin silmiin, ja sen tyttökin tiesi, vaikk'ei Lauri, ujo ja hiljainen mies, ollut yrittänytkään mielitekoaan ilmaisemaan. He tulivat siihen juuri kuulemaan tyttöjen keskustelun loppua.
— Mitä te minusta ja Ahmasta puhutte? kysyi Hannu Helinän rinnalle astuen.
— Helinä sanoi, että sinä saisit selkääsi Ahmalta, jos te ottosille joutuisitte, valehteli Johanna kiusallaan veljelleen.
— Oletko niin sanonut, Helinä?
— En. Etkähän sinä kuulu uskaltavan lähteäkään mukaan Juhon kanssa.
— Uskaltavanko? Arkuudestako luulet minun pois jääväni? Ja Ahmaako luulet pelkääväni?
— Ahmalla on kynnet ja hampaat, ja sukkela se on, on yhtaikaa puussa ja maassa, viisasteli joku nuorukaisista.
— Juuri sen kanssa minä tahtoisinkin otella ja näyttää että minä kukistan hänet.
— Sitten sinä olisitkin mies, huudahti Helinä ja katsoi puoleksi epäillen, puoleksi ihastellen Hannua.
— Sanoisitko sinä, Helinä, minua mieheksi, jos Ahman voittaisin?
— Sanoisin, sanoisin miesten mieheksi!
— No tuohon käteen: minä lähden Juhon kanssa mukaan retkelle! Ja jos
Ahma ei pakene, niin minä tuon hänet tänne.
Helinä ojensi kätensä innostuvalle nuorukaiselle, ja hänenkin poskensa näyttivät syttyvän palamaan, niinkuin Hannun. Ei hän tiennyt, miksi hän tahtoi kiihottaa Hannua tuohon otteluun, mutta hänen mielikuvituksessaan kajasti Ahma sellaisena melkein yliluonnollisena jättiläisenä, että hänestä tuntui miltei mahdottomalta, että kukaan yrittäisi voittaa hänet. Ja siksi hän innostui, kun Hannu tarjoutui taistelijaksi. Nuorisojoukko keräysi siihen ympärille, ja poikain äänekkäistä huudoista saattoi huomata, että he hyväksyivät Hannun päätöksen. Johannakin hiihti siihen äärelle ja katsoi puoleksi kadehtien Helinää, joka noin oli osannut innostuttaa rakastajansa. Salavihkaa ja melkein halveksivasti hän silmäili Lauria, joka heti loi katseensa maahan. Johanna käänsi suksensa, potkaisi pari kertaa vauhtia saadakseen ja laski huimaavaa huilua menemään jyrkännettä alaspäin. Huivi lensi päästä pois, musta tukka lehahti hulmuamaan valloilleen tuulessa ja kuvastihe kauniina valkoista tannerta vastaan. Vauhti kiihtyi, siinä oli hyppyri rinteen alla, mutta notkeasti sujautti tyttö polviaan, lensi kohona ilmassa, ja pysytellen sulavasti sauvoillaan tasapainossa hän liukui pystyssä ja suorana kauas jäälle.
Sitä menoa katsomaan oli törmälle juuri ehtinyt outo nuorukainen. Hän huudahti riemastuksissaan nähdessään tytön kauniin laskun ja taputti käsiään. Se oli Sven Bagge, joka odotellen isänsä poislähtöä oli siihen tullut katsomaan nuorison huvittelua. Toiset vetäytyivät arkoina poikemmas vieraasta herrasta, vaan Johanna nousi rohkeana mäen päälle, ja viskaten tukkansa alas olalta hän katsoi vierasta suoraan silmiin. Tämä huudahti:
— Mistä olet sinä, ihana impi, enpä ole vertaistasi tavannut. Mikä on nimesi?
Tuon hän lausui ruotsiksi, jota kieltä läsnäolevista eivät muut ymmärtäneet kuin Hannu ja Johanna, joille heidän äitinsä oli opettanut vähän oman puolensa kieltäkin. Tyttö vastasi rohkeasti:
— Johanna.
— Sinutpa, Johanna, tahtoisin minä omakseni. — Ja veitikkamaisesti hymyillen Sven käveli taas poispäin, mutta ei malttanut olla kerran toisensa perästä kääntymättä taakseen katsomaan tuota erämaan outoa ilmiötä, ikäänkuin painaakseen hänen kuvansa oikein mieleensä.
Pois lähtivät Hannu ja Laurikin. Kun he tulivat tupaan, oli väittely aiotusta retkestä taas täydessä vauhdissa, ja eräs liminkalainen oli juuri todistamassa, kuinka hullua olisi nyt lähteä tuollaiselle partiomatkalle, kun hallituksen luvattujen toimenpiteiden takia voidaan toivoa turvallisia aikoja. Siellä kuvailtiin, kuinka olisi vaarallista taas ärsyttää kostoon kärkästä vihollista ja jatkaa vainovuosien sarjaa. Pysytään kotona…!
Se näytti jo vakautuvan päätökseksi. Naisiakin oli tupaan keräytynyt, ja hyvillään he toisilleen siellä supattelivat, että eivätpähän toki miehet lähde sotaretkelle. Iiläiset, jotka huomasivat aikeensa menevän mitättömiin, istuivat äänettöminä ja kiroilivat itsekseen noita pelkureita raukkoja, jotka eivät isäin tavalla enää uskaltaneet lähteä miekkain mittelöihin. Synkkänä katseiltaan seisoi Vesaisen Juhokin seinän vierellä. Hän oli ottanut naulasta vanhan Krankka-vainajan raskaan miekan, joka siinä nyt vuosikausia oli saanut joutilaana riippua ja ruostua huotraansa kiinni. Ei se vanhan isännän aikana joutanut ruostumaan.
Siihen astui nyt hänen rinnalleen Hannu vakavan ja epäröivän näköisenä.
Pilkaten virkkoi hänelle Juho:
— Katselen tässä isä vainajasi miekkaa — mitä sinä siitä enää näkösällä piteletkään!
Hannu punastui, hän jo häpesi äskeistä aiettaan, ja kaikki epäilys oli hänestä samalla hävinnyt.
— Minä sidonkin sen vyölleni, virkkoi hän. Lähden mukaasi vienalaisia kurittamaan.
— Sinäkö, kysyi Juho kummissaan, mutta lisäsi, kun näki että Hannu todestaan puhui: — Sano sitten sanottavasi kaikkien kuullen!
Ja kaikkien hämmästykseksi virkkoi Hannu liminkalaisten vaiettua koko tuvan kuultavasti:
— Vaikk'ei muita liminkalaisia lähtenekään retkelle mukaan, niin lähden minä. Isäni oli aina ensimmäisenä sodassa, en aio minäkään miestä huonommaksi heittäytyä. Ainahan niitä on vaaroja ja surmia tarjona, jos niitä rupeaa varomaan, mutta joka miehestä tahtoo käydä, sen pitää osata antaa iskusta isku. Houkuttelemaan en rupea ketään, lähteköön liminkalaisista mukaan kuka tahtoo.
Äänettömyys vallitsi taas hetkisen noiden sanojen jälkeen tuvassa. Jokainen käsitti sen äänettömyyden merkitsevän, että retki oli päätetty tehtäväksi ja että ei ollut enää vastaväitteistä apua. Hämmästyneinä katsoivat Hannua miehet, jotka olivat luulleet hänen olevan aivan toista mieltä, mutta ilomielin oli Vesainen hänen sanansa kuullut. Ja Hannu palasi nyt Juhon luo ja ojensi hänelle veljellisesti kätensä.
Papit nousivat pöydän takaa. Kokous oli lopussa, heillä ei ollut enää mitään tekemistä. Mutta surunvoittoisella mielellä virkkoi Ljungo-pappi poistuessaan:
— Minä olen neuvonut minkä olen parhaaksi käsittänyt. Mutta luonnollistahan se on: joka tahtoo, se lähtee.
V.
Jopa siitä joukko läksi
Noihin suurihin sotihin,
Tasapäihin tappeluihin;
Sata miestä soutamassa,
Tuhat ilman istumassa,
Nenin jousia nenässä,
Terin miekat teljopuilla.
Kesäkuu oli puolivälissä samana vuonna 1589. Kaupin rannassa Iijoen suulla oli elämää ja liikettä, vilkasta ja äänekästä niinkuin suurimpain juhlapyhien aikana taikka isoimmilla markkinoilla. Jo aikaisesta aamusta touhusi ja temmelsi miesjoukko törmällä molemmilla jokiahteilla ja rannassa veneissään. Juostiin talojen ja rannan väliä, tavaroita kannettiin, veneitä korjailtiin, vitsoja väännettiin ja taottiin hankatappeja, niin että hiekkainen törmä kumeasti kajahteli. Huutoja kuului; saman venekunnan miehet hakivat ja hoilasivat toisiaan, naiset kantoivat eväskontteja ja kirkuivat törmältä, kysyäkseen veneissä olevilta miehiltään minkä mitäkin, lapset itkeä pillittivät ja koirat ulvoivat kylällä.
Ei se ollut juhlapyhä eikä markkina-aikakaan. Oli arkipäivän aamu, keskiviikkoinen työpäivä, mutta ei yhdessäkään iiläisessä talossa kyhäytty aamutöihin. Siinä valmistauduttiin tuotteliaammalle työrupeamalle kuin tavalliselle kynnölle taikka nuottamatkalle. Iiläiset tekivät lähtöä kosto- ja ryöstöretkelle Vienan puoleisten karjalaisten kyliin.
Kaikki oli jo valmista, miehet koossa, veneet kunnossa, viimeisiä viimeistelyjä lopetettiin ja jäähyväisiä heitettiin. Siellä täällä irroitettiin jo veneen keula rannasta, työnnettiin joelle ja käännyttiin vastavirtaan. Toisaalla vielä antoivat lähtevät törmältä viimeisiä neuvojaan kotiin jääville ja lohduttelivat itkeviä eukkojaan. He olivat hilpeällä tuulella, koettivat kotiin jääviäkin rohkaista ja istuttaa heihin pirteätä mielialaansa.
— Mitäs sinä tyhjää itket, muoriseni, vai sitäkö pelkäät että minä miellyn venäläis-naiseen ja jään sinne? Ole huoletta! Odotahan syyspuoleen, niin minä tuon sinulle silkkihuivit ja hopeavyöt ja kultasormukset joka sormeesi.
Niin lohdutteli muuan jokisuulainen saattamassa olevaa vaimoaan ja taputteli leppoisasti leuan alle. Toinen kohotti kymmenvuotisen poikansa käsivarrelleen, pyyhkäisi kyyneleen pois esikoisensa poskelta ja virkkoi:
— Sinä Kaihihan saat jäädä isännäksi taloon, näytäkin, että olet mies.
Kas niin. Kun vähän varreltasi ylenet, pääset sitten sinäkin mukaan. —
— Mitä minun tuolle Kaijalle pitää luvata tuliaisiksi, kun se noin surkeilee? kysyi muuan nuori mies puristaessaan morsiamensa kättä, joka vavahteli hänen kourassaan.
— Tuo sille sulhasensa takaisin, neuvoi tytön äiti.
— Lähetänkö partasuun karjalaisen vai tulenko itse, Kaija?
Tyttö tarttui kaulasta kiinni ja kuiskasi: "Tule takaisin!" Kemiläiset ja liminkalaiset, joilla ei ollut omaisia saattamassa, istuivat jo veneissään ja soutelivat hiljalleen ylöspäin, kiirehtien rauhattomina toisia, jotka vielä vitkastelivat. Hannukin istui muhkeana muutaman veneen perässä ja huusi ohi soutaessaan Juholle, joka vielä rannalla seisoi:
— Tuletko mukaan vai etkö pääse eukostasi irti? Ja sinä, Anni, sano Helinälle terveiseni, että iloisena poika lähti, mutta vielä iloisempana se palaa. Hei vain, näin sitä mennään!
Hän huiskaisi melallaan, soutajat nykäisivät ravakasti, ja vene karkasi keula vaahdossa eteenpäin.
Vaikea olikin Juhon päästä irtautumaan. Anni ei itkenyt eikä kiellellyt häntä, vaan sen silmät tuntuivat pitävän häntä kiinni siinä yhdessä paikassa. Vihdoin tempaisi Juho itsensä irti, hyppäsi veneeseen ja ojensi kätensä:
— Terveeksi jää. Hoitele kotia Tapanin kanssa ja luota siihen, että minä palaan.
Useat veneet olivat jo kadonneet Illinsaaren taakse, ja Juhon soutajat vetelivät voimakkaasti ehtiäkseen etupäähän, jossa johtajan veneen piti kulkea. Juho heitti vielä viimeisen katseen törmälle, kääntyi sitten silmäilemään seuralaisiaan, ja varmuus ja tyytyväisyys palasi taas hänen mieleensä. Tässähän se nyt lähti se retkikunta, jota hän niin innokkaasti oli koko kevään puuhannut. Tässä se nyt lähti kosto Karjalaan.
Vaan kun jo viimeinen vene oli niemen kärjestä kääntynyt ja kadonnut rannan taa, seisoi vielä kauan siellä täällä hiekkatörmällä joku yksinäinen nainen, joka ei tahtonut saada kyyneltä kuivumaan silmästään. Sitä hän siinä mietti: jääpikö sinne minun mieheni vai naapurinko mies, vai jäävätkö molemmat?
Mutta Vesaisen retkikunta painoi täyttä vauhtia menemään Iijokea ylöspäin. Suvantovesillä soutivat veneet yhdessä joukossa, ja siinä se oli komeannäköinen matkue, joka pyrki Maanselkää kohden. Siinä oli kolmattakymmentä venettä, useimmat kaitaisia, kepeitä jokiveneitä, noin 6 tai 7 miehen kantoisia. Kantajoukkona oli siinä 90 iiläistä, jotka Vesaisen komennossa etupäässä sousivat. Kemiläisiä oli Lauri Torvisen johdolla saapunut noin 25 miestä, ja Krankan Hannun mukaan oli liminkalaisia lähtenyt saman verran. Se oli koko sotajoukko, näillä retkillä käytetyistä tavallista suurempi. Monesti päivässä pyörähti Vesainen veneensä perästä katsomaan tuota seuruetta. Siinä on miesjoukko, jolla jo kelpaa vainolaista vähän kurittaa!
Kepeää ja hilpeää oli kulku sileällä joella ja suvantovesillä. Liukkaasti lipuivat kolmihangassa soudettuina vastavirtaankin köykäiset alukset. Laita naksui miesten vetäessä, keula kohisi koskena, ja vaahtona porisi vanavesi perän takana. Usein pistettiin kilpasouduksi, kun verekset miehet vaihtuivat airoihin. Väliin kuljettiin yhdessä jonossa, väliin soutivat toiset muutamia virstoja edelläpäin, toiset tulivat tyynemmin jäljestä. Mutta pitkin päivää helähteli miesten voimakas laulu joelta ja kaiku kimmahti rantatörmästä toiseen. Kummissaan katsoi rannan lepikosta erämaan pelästynyt peura tuota outoa kulkuetta, joka noin arkailematta häiritsi sen rauhallisia juomarantoja, ja törmän päällä kuusen juurelle lepoon laskeutunut kontio lähti vihaisesti murahtaen koikkelehtamaan salon sydämeen. Heinäsorsa lepatti levotonna edestakaisin pitkin saaren rantaa peläten pesäänsä ja vasta laskettuja muniaan, ja koskelo sukelteli suurimmassa hädässä pitkät taipaleet veden alla, näki kauhukseen pintaan kohotessaan aina uuden veneen tulevan kohti eikä päässyt rauhoittumaan, ennenkuin viimeinen vene oli soutanut ohi ja luonto metelin jälkeen taas päässyt laskeutumaan vanhaan, tyyneen erämaan hiljaisuuteensa.
Leikkiä se oli suvannolla kulku, vasta työ alkoi kun koskille kerittiin. Ja niistäpä ei loppua tullutkaan. Kun yhden niskaan oli saatu sauvotuksi, niin jo kuului toinen kohisevan edessäpäin. Vettä oli tulvan aikana siksi runsaasti, että useimmista koskista toki päästiin sauvomalla ja köydestä kiskomalla. Vaan pitipä veneitä vetää rantoja myötenkin, kantamalla viedä mäkien ja kallioiden poikki, ja siinäpä kysyttiin miesten kestävyyttä ja jäsenien voimaa. Vaan voimaa sitä olikin tuossa sataisessa miesjoukossa; metsä rytisi ja mäki soi, kun he veneineen samosivat salojen yli, ja äänekkäästi hoilautti jokainen venekunta aina, kun taas suvannolle sai aluksensa lasketuksi. Kun rupeama oli soudettu ja vedetty, istuttiin johonkin mäen töyräälle aterioimaan ja yöksi tehtiin pitkä rivi nuotioita jokiahteelle, ja väsynyt miesjoukko laskeutui niiden kupeille levolle, aamulla aikaisin taas kulkuaan jatkaakseen.
Saavuttiin sitten Iijoen latvoille, ja nyt ne vasta olivat suuret vetotaipaleet edessä. Penikulmittain piti vetää veneet vedenjakajan yli niihin vesistöihin, jotka Vienan lahtiin laskevat. Tässä yrittivät toisinaan Maanselän harjanteet nousemaan seinäksi matkueelle pystyyn; siinä pusersi hien, siinä koetteli voimia. Vähän päästä aina pakotti lepäämään. Sattui toisinaan, kun miesjoukko väsyneenä retkahti sammaleelle, että epäilys täytti moniaan rinnan, ja joskus tuli nostetuksi kysymys:
— Mutta mitä varten me täällä oikeastaan reutoamme kaukana erämaiden syvyydessä, eiköhän todempaan kuluisi työmme, jos nämä voimat kotioloihin käytettäisiin?
— Ja peltotöissäkö myyrättäisiin?
— Niin, siitä sitten ainakin sato ja leipä kasvaisi, mutta mitä kasvaa tästä?
Se kysymys jäi useinkin vastaamatta, ja hiukan pettymystä kajasti varsinkin nuorempain mielistä; yrittipä yksin Krankan Hannukin väliin pitkillä vetotaipaleilla uupumaan ja kyllästymään. Vaan Vesaisen varma esiintyminen ja rohkaiseva, repäisevä käytös sai harvat horjuvatkin pian kohdalleen. Ja vähitellen rupesi maa, joka näihin asti oli alinomaa vaihdellen kohonnut ja laskeunut, vihdoin tasaisemmin laskeutumaan, myötämäkeen luisuivat veneet kepeämmin, ja eräänä aamuna kimalteli jo edessä Oulankajoen tumma kalvo. Riemuhuudoin työnnettiin veneet vesille ja lähdettiin solumaan alaspäin nopeasti kuljettavaa, vuolasta virtaa ja saavuttiin jo illaksi vuorten kiertämän Paanajärven suojaiselle rannalle.
Siinä levättiin päivä, koottiin voimia ja neuvoteltiin retken suunnasta. Vanhemmat miehet, jotka usein nuoruudessaan olivat nämä retket tehneet, tunsivat tien, ja tarkempia tietoja saatiin rannalla asuvilta kalalappalaisilta. Kohtahan oltiinkin vihollisen alusmailla. Pääjärven poikki päätettiin soutaa, siitä Kunnonvirtoja ja Susijärviä pitkin kulkea suurelle Koutaselälle, josta Koutajokea myöten Vienanmereen. Ensimmäinen päähyökkäys oli tehtävä Kannanlahden kaupunkiin. Nyt oli edessä myötävät vedet ja verrattain vaivaton kulku.
Lappalaiset, säikähtyneinä noin suuren matkueen tulosta, teurastivat ja toivat vieraita lepyttääkseen heille poroja antimiksi. Paistettiin vartaassa poron lihaa, ja sitä syötäessä rupesivat vanhat miehet muistelemaan ja kertomaan juttuja muinaisilta Lapin-retkiltään, jotka heille nyt niin tuoreina palasivat mieleen. Nuoremmat istuivat ääneti ääressä ja kuuntelivat ihmetellen ja kadehtien isien seikkailuita.
Erittäinkin kerrottiin, kuinka runsaasti ja helposti lappalaisilta oli tavaroita saatu. Aitat tyhjennettiin, lisää teurastettiin.
Nuorista uteliaista kuuntelijoista kavahti eräs kysymään:
— Mutta miten se lappalainen niin kernaasti antoi teille tavaroitaan?
— Mitäpä se lammasraukka osasi vastustella. Sille kun kerran vain ärjäisi mistä asiasta tahansa, että "anna heti paikalla", niin lappalainen oli jo kontallaan ja tuomassa.
— Orjan luonto!
Niin kehuskeltiin entisiä retkeilyjä ja naurettiin seikkailuille, eikä ihme jos nuoremmille yritti käymään kateeksi. Taas alkoi muuan kertoa:
— Oli se tässä Kitkan perukalla siihen aikaan muuankin lappalainen, Aslak niminen, jolta minä kannoin veronahat. Jos koska satuin yön aikaan ajamaan hänen kotaansa — ja yön aikaanhan sitä usein satuttiin — niin heti ryömi Aslak vainaja vuoteeltaan, jättääkseen kylmästä tulleelle vieraalle lämpöisen tilan…
— Ja päivällä syötiin kuuta ja poronlihaa, ja lappalainen luki veronahkansa poron kelkkaan.
Niitä vanhoja muisteltaessa kului päivä Paanajärven rannalla. Mutta joukossa oli useita nuoria miehiä sellaisia, jotka eivät vielä eläissään olleet nähneet lappalaisten oloja ja elämää näiden kotipaikoilla, ja illan suussa heräsi miehissä tuuma lähteä lähempää katselemaan lappalaiskyliä, joista muutaman ohi oli edellisenä päivänä soudettu. Krankan Hannu, seikkailuihin aina valmiina, tarjoutui heti lähtemään mukaan, ja valmistausipa joku vanhemmistakin miehistä uudistamaan nuoruuden muistojaan. Vaan Vesaisen Juho teki tenän. Hän kielsi jyrkästi miehiä lähtemästä yöpaikalta poikemmas.
Siinä yritti syntymään pieni kina Juhon ja Hannun välillä, joka ei tahtonut taipua tottelemaan. Mutta pontevasti osasi Juho ylläpitää isännyyttä seurueessaan:
— Te ette mene mihinkään, sanoi hän. — Sinäkin, Hannu, pysyt koreasti veneelläsi. Nyt ollaan miesten retkellä, aikaa ei ole joutaviin poikain leikkeihin. Tässä levätään yö ja aamulla aikaisin lähdetään matkalle.
Siinä ei auttanut muu kuin totteleminen, ja vaikka vähän vastahakoisina, vääntäysivät nuoremmatkin miehet kumminkin hiiltyväin nuotioiden ääreen makuulleen, ja Hannukin pistäysi tyytymättömänä sääskiltä suojaavan rankisensa alle, muristen "joutavasta juonittelemisesta".
Pian nukkui koko retkikunta sikeintä untaan Paanajärven rauhallisella rannalla. Hiekalle kiinnitettyjen veneiden perät kelluivat kepeästi loivan aallon heiluttamina, ja siitä syntynyt kuiskaileva, tukahtunut loiske säesti leppoisasti yön hiljaisuutta. Niinkuin kaukaisten merien takaa kuului iltatuulen salaperäistä huminaa hongikoista, korkeiden rantavuorten huipuilta, ja etäällä Oulangan niskassa päästeli kaakkuri tuon tuostaankin surunvoittoisia säveleitään. Juhannuksen ajan päivä ei paljon joutanut mailleen menemään, se punoitti kauan purppuran karvaisena pallona läntisen vuorenharjanteen päältä, ja vasta puolen yön seuduissa se hetkeksi pistäysi latvojen taakse, valaen laaksoon hienoisen hämärän.
Silloin vasta nousi sammuvan nuotion äärestä nuori mies sieltä, toinen täältä, hiipi hiljaa vesakon rintaan, kiipesi jyrkänteelle, ja juoksujalassa lähdettiin lappalaiskylää kohden. Eivät malttaneet näet pirkkalaisten pojat olla varkainkaan pikimmältään pistäytymättä yön hämyssä katsomassa noita lappalaisten vaivaisia kotia, joista heidän isillään oli niin paljon rikkaita ja hauskoja muistoja. Pikimmältään piti pistäytyä näkemässä, eikä väsymän jälkiä näkynyt, kun aamulla matkalle lähdettiin.
VI.
Jo veri jokena juoksi,
Hurme koskena kohisi.
Peitti maassa marjan varret,
Kanervaiset kankahalla.
Heleästi ja sointuisasti kilisivät kirkonkellot Petrunpäivän aattona kaupungin kolmesta kirkontornista, helähtäen kauas yli Nivajoen mahtavan suukosken kohinan. Kosken niskaan, kahden puolen Nivajokea, joka laskee vetensä Kannanlahteen, oli näet tuo pieni kaupungintapainen syntynyt. Se oli perustettu vasta puolisensataa vuotta sitten, vaan oli jo rikkaan kalastuksen, suolakeittimöidensä, tuotteliaan lappalaisverotuksen ja kaikenmoisen kaupustelun avulla kohonnut koko kauniiseen kukoistukseen. Siinä asui lähes satakunta perhettä, kaikki karjalaista sukuperää, ainoastaan papit, joita Solovetin luostari lähetti, sekä jotkut harvat siirtolaiset olivat venäläisiä.
Nyt oli sen asukkailla juhla käsissä, sitä kilkuttivat kirkonkin kellot. Jo puolelta päivin heitettiin Petrunpäivän aattona työt pois, kalastajat palasivat mereltä ja laskivat veneensä kosken alle ankkuriin, juhlavalmistuksia viimeisteltiin, ja siinä touhussa oli vielä puolenpäivän aikana vilkasta liikettä ja elämää kylässä. Mutta pian se kävi hiljaiseksi ja autioksi. Tavallisuuden mukaan lähtivät näet kaikki asukkaat vanhoista vaivaisista lapsiin ja imeväisiin saakka juhla-aattoa viettämään kaupungin ulkopuolella olevalle, pakanuuden aikaiselle juhlakedolle Ristivaaran rinteelle. Kesäinen päivä oli tukahduttavan helteinen. Aurinko paistoi täydeltä terältään pilvettömältä taivaalta, tuulen henkäystäkään ei tuntunut, suoraan ilmaan nousi savu kokkotulesta, joka ennen pitkää oli viritetty Ristivaaran huipulle.
Siellä vietettiin juhla samaan tapaan kuin uhrijuhlat ennen isien aikoina. Syömistä ja juomista oli tarjona yhteisellä kustannuksella, lampaita oli teurastettu, piiraita leivottu, olutta pantu viljalti. Siinä ryhmityttiin päivän puolelle kivikkorinteeseen, ja kukin ikäluokka huvitteli omalla tavallaan. Nuoret miehet löivät painia ja kilpailivat jousella-ammunnassa ja suopungin heitossa, tytöt karkeloivat kentällä tanssin touhussa, ja vanhemmat miehet ja naiset istuivat yhteisistä asioistaan tarinoiden koivujen juurella, joiden siimeksessä valkopartaiset vaarit kertoivat satuja ja vetelivät vanhoja virsiä, opettaen lastensa lapsille noita isiltä perittyjä lauluja vanhasta Väinämöisestä, Ilmarisesta seposta ja Kalervon pojasta Kullervosta.
Kullervon kostoretkestä oli ukko juuri laulanut, kertonut, miten tämä oli surmannut Untamon joukon, polttanut talon ja tappanut karjan. Pieni paitaressu kiipeää silloin hänen polveaan vastaan ja kysyy silmät suurina:
— Kuulkaa vaari, miksi hän tappoi Untamon koko perheen?
— Kullervoko? Hän tahtoi kostaa.
— Mikä se on kosto?
Vanhemmat ihmiset nauroivat tuolle viattomalle kysyjälle, ja ukko rupesi vetelemään virttä toisesta paikasta.
Tiheään kiertelivät kolmivanteiset olutkipot miesjoukossa, ja nuorten suonissa rupesi jo veri kiivaammin kihahtelemaan. Siinä mahtailtiin voimista ja kehuskeltiin urostekoja. Ahma rehenteli joukossa parasnamiesnä ja haastoi ylpeästi nuorukaisparvesta jokaista voittosille.
— Tule sinäkin, Ontrei, miesten kera painille äläkä pelehdi siellä tyttöjen kanssa, huusi hän hoikkaiselle nuorukaiselle, joka siinä vieressä naislaumaa nauratteli.
— Voimillasipa sinäkin kehunet, vaan et muilla menestyksilläsi, vastasi Ontrei pisteliäästi.
Yleisenä kulkupuheena näet kerrottiin, että Ahma oli mielistellyt samaa tyttöä, Kuosmasen nuorta ja kaunista Marjaa, joka koreimpana kukkasena loisti kirjavapukuisessa tyttöjoukossa. Mutta tiettiin myös, ettei tyttö häneen tahtonut suostua, vaan mieluummin kallistui reippaan kalastajan Ontrein puoleen. Sillä vaikka Ahma olikin sankarina kuuluisa koko Vienan rannalla aina Kemiin saakka, jossa hänen asetoverinsa Kuisma häneltä kunniaa riiteli, niin nuoret tytöt häntä kumminkin hiukan kammoivat ja karttelivat. Ahmalla oli aikoinaan ollut jo paljon lemmenseikkailuja. Kotikulmilla hän nuorempana oli elänyt hyvin vallattomasti, ja olivatpa kylän miehet kerran niin hänelle suuttuneet, että hänen oli täytynyt lähteä käpälämäkeen kotikylästään. Hän oli retkeillyt Jäämeren rannalle, elänyt siellä kalastamalla, kulkenut kaukana Ruijan rannikolla, josta oli parin vuoden perästä palannut nuoren norjalaisnaisen kanssa, jonka hänen sanottiin ryöstäneen. Hyvästi oli Ahma tätä aikansa pidellyt, vaan ikävä oli sittenkin tyttöparkaa vaivannut vieraassa maassa; ja kerran, kun oltiin käymässä Solovetin luostarissa, hän oli koettanut karata muutamassa englantilaisessa kauppalaivassa. Ajoissa oli siitä kumminkin Ahma saanut vihiä, suuttunut julmaksi, käynyt naisensa laivasta pois ja niin kovakouraisesti häntä kurittanut, että hän jo sille taipaleelle kuoli. Nämä olivat kaikki tuttuja seikkoja Kannanlahdessa, ja siksi tytöt häntä hiukan arastelivat jos ihailivatkin.
Ontrein viittauksen johdosta sähähti Ahma äkäisenä vastaan:
— Luuletko sinä tämmöisen pojan olevan yhden langan varassa, yhden tytön vaivaisen? Toinenkin niitä on jo poimittu ja poimitaan vastakin.
— Niin, jospa ei juuri kannanlahtelaisiakaan… Tytöt nauraa tirskahtelivat, kun näkivät, että Ahman pisti vihaksi, mutta se häntä suututti vielä enemmän.
— Vähät minä kannanlahtelaisista, maailmaa on avaralta miniälläkin.
Odottakaahan, kun taas syyspuoleen käydään Pohjanlahden rannalla….
— Siellähän kuulut mennä talvena otuksen pyytäneen…
— Niin tein, vieläpä ylpeän Vesaisen sisaren. Siinä on tyttö, jota kannattaa näytellä ja joka emännäksi kelpaa…
— Mutta joka sinulta livahti kynsistä, kun itse pakoon juoksit. Olisit näin pidellyt, ilkkui Ontrei ja nosti käsivarsilleen Marjan, joka siinä ilkamoi suuttuvalle Ahmalle.
Jo karahtivat tummiksi Ahman jäntevät kasvot ja nyrkki puristui jousen selän ympäri, jota hän heristeli.
— Pakoon … sanotko minun juosseen pakoon … hä?
— Muutkin sanovat. Höplät kuuluu olleen hyppysesi sillä kertaa.
— Lurjus…!
Ahma ponnahti pystyyn, juoksi kohti ja tarttui kiihkeänä nuorukaista rinnuksista kiinni. Posket hänellä paloivat ja silmät hehkuivat. Hän oli soturikunniastaan arka, paljoa hän ei muutenkaan leikkiä sietänyt, vaan vaivainen se, joka siinä kohden hänestä rupesi pilkkaa tekemään.
Pelästyneinä pyrähtelivät tytöt kaikille suunnille, arkoina vetäytyivät toiset pojatkin syrjemmäs, ja hätääntyneinä kiirehtivät vanhemmat miehet väliin. He tunsivat Ahman hurjuuden, kun hän pääsi suuttumaan, ja koettivat taistelevia erottaa. Mutta Ahma huusi vain julmistuneena, rytyyttäen vastustajaansa:
— Vastaatko puheesi vai peruutatko sanasi?
Toinen koetti vastustella, mutta jysähti kuin ranka Ahman alle tantereeseen.
— Peruutatko…?
— Pe … pe … peruutan.
— Kiitä Jumalaa, että ajoissa peruutit, sillä muuten… So, lappele jalkoihisi! Ja jos tässä joukossa on miestä semmoista, joka sanoo minun paenneen, niin tulkoon vaikka kymmenen!
Toiset koettivat rauhoittaa suuttunutta miestä, joka mahtavana niinkuin Jumala uhkaili heidän edessään. Vähitellen luonto laskeusikin, hän istahti taas maahan ja rupesi uudelleen kehuskelemaan, kuinka herkullinen tyttö se Vesaisen sisar oli ja kuinka hän sen vielä kainalosiipakseen noutaa. Ja osoittaakseen, että hän jälleen oli aivan rauhallinen, hän ojensi jousensa virran yläpuolella liitelevää kalalokkia kohden, laukaisi, ja lepattaen putosi lokki koskeen.
— Se nuoli lähti miehen kädestä, kehuskelivat toiset, ja kun oluthaarikka taas tuotiin esiin, juotiin sovinnon maljat ja tarinoitiin kaikessa ystävyydessä.
Ilta oli näissä juomingeissa kulunut myöhäiseksi, ja taivas peittyi pilviin, mutta juhlaa jatkettiin yhä. Äskeisen tappelun aikana oli metsänrintaan Ristivaaran pohjoiselle kupeelle hiipinyt viisi miestä. Sieltä he kuuntelivat juopuneiden porinaa, näkivät miesten pian olevan aivan kykenemättöminä ja aikoivat hiipiä takaisin. Mutta eräs poikavekara huomasi heidät ohi juostessaan ja huusi että "täällä on outoja miehiä". Silloin nämä astuivat rohkeasti esiin.
He olivat vakoojia iiläisten retkikunnasta. Oli vanha Kauppi, Juho Vesainen ja Krankan Hannu sekä pari muuta retkeilijää. He olivat pukeutuneet kalamatkalla olevain pukuun, lakit he olivat vetäneet syvälle silmilleen ja noella tuhrineet kasvonsa tuntemattomiksi. Astuivat väsyneinä matkalaisina juhlivain keskelle ja toivottivat rauhaa.
— Rauhatpa vieraillekin. Mistä sitä kuljetaan?
— Tuolta kuljetaan Kuolasta päin, kalamatkalta kotiin Aunukseen.
— Mistä pitäjästä ne miehet sieltä?
— Repolasta ollaan.
Se oli vanha Kauppi, joka vastaili kaikkien puolesta. Hän näet tiet tunsi, osasi hyvin valehdella ja olipa aikoinaan oppinut vähän matkimaan aunukselaisilta kaupankulkijoilta näiden puhetapaakin. Epäillen katselivat kannanlahtelaiset heitä ensiksi, kyselivät ristiin ja rastiin, tiedustelivat nimiä ja sukua, vaan kun miehet osasivat kaikki retkensä tarkoin selittää, niin jo kutsuivat heidät kestiin vieraikseen, unohtaen kaiken varovaisuuden. Miehiä kestittiin auliisti, syötettiin, juotettiin ja käskettiin yöksi kylään.
— Juokaa, te vieraat! Nyt on praasnikat, eikä oluella ole määrää.
Miehet kallistivat haarikkaa, mutta ryyppäsivät ainoastaan puolen ryypyn, jota vastoin kannanlahtelaiset kallistivat kokonaisen. Ahmakin siinä jo tuherteli päissään, vaan vielä hänellä oli jäljellä vähän tajuntaa ja muistoa. Taputtaen Juhoa olalle sopersi hän:
— Missä minä olen sinut ennen nähnyt, nähnyt minä olen.
Hän tunnusteli Iijoen jäältä vihollistaan, jolta hän isän oli tappanut, vaan muisti petti. Ja Kauppi ehätti vastaamaan.
— Ka, lienet meidän puolessa kulkenut, me ollaan ensi kertaa täällä.
— Olen minä maailmaa kulkenut. Mutta terve, mikä lienetkin…
Juotiin taas, ja juhlijat päihtyivät yhä enemmän. Sinne tänne pensaikkoon oli jo joku nukkumaan kellahtanut, toiset hieroivat keskenään tappelua, toiset lauloivat ja hoilasivat, vieraita ei muistanut kukaan pitää silmällä. Nämä odottivat sopivaa hetkeä puikahtaakseen pois, — mutta Hannu oli kateissa. Hän oli lepikon takana löytänyt tyttöparven, heti siihen heittäytynyt tuttavaksi ja pikeytynyt parhaaksi mieheksi karkeloimaan. Kuosman Marjan hän kohta oli hempukakseen anastanut, ja vähältäpä oli, että eivät kylän nuoret miehet mielineet selkään antamaan, kun hänellä oli niin hyvä menestys tyttöjen luona.
Siitä Juho hänet vihdoin löysi, kuiskasi ankaran sanan korvaan, ja niin he lähtivät, yksitellen metsään puikahtaen pois juhlapaikalta ja kiersivät veneilleen. Kaupunkilaiset kuuluivat vielä kotvasen metelöivän vaaralla, ja vasta hetken kuluttua lähtivät sieltä viimeiset pienin parvin hurraten ja hoilaten taivaltamaan kaupunkiin. Väsymys voitti siellä heti juopuneet miehet, ennen pitkää lepäsi koko kylä syvimpään uneen vaipuneena, voimatta aavistaakaan että turmio ja hävitys vaani melkein aivan kotinurkkien kohdalla.
Pohjalaisten retkikunta lymyili näet virstan päässä niemen takana, jonne miehet illan suussa olivat veneensä laskeneet. Sieltä oli viisi miestä lähtenyt vakoilemaan, tutkiakseen minkälainen vastarinta olisi, ja sillä tiellä he olivat kulkeutuneet juhlakentälle asti, kun kaupunki oli ollut autio. Hetki oli mitä otollisin hyökkäykseen, he kertoivat odottaville palatessaan. Karjalaiset makasivat päihtyneinä raskaassa unessa.
— Ja nyt työhön, miehet, nyt saadaan tapella, puhui Juho tovereilleen.
— Punoittaa pitää kohta taivaanrannan, eikä yö ole oleva äänetön.
Terästäkää keihäänne ja karaiskaa luontonne, pois sääli ja arkuus!
Muistakaa, että tämä on koston hetki! Nyt ne maksetaan omat kärsimykset
ja kyyneleet. Tappakaa, ryöstäkää, polttakaa, mutta vankeja ei huolita.
Saalis kootaan yhteen ja jaetaan tasan. Nyt eteenpäin!
Itsellään hänellä silmä paloi ja joka lihas oli jännittynyt, kun hän iiläisten kanssa lähti suorinta tietä kaupunkia kohden samoamaan. Kemiläiset ja liminkalaiset lähtivät kiertämään vuoren rinnettä hyökätäkseen kaupunkiin toisesta päästä.
Ääneti astuttiin aivan kaupungin keskustaan, vasta siellä päräytettiin valtava huuto, ja samassa hetkessä hajausi miesjoukko taloihin ryöstämään. Suurimpiin, vauraimpiin taloihin työnnyttiin ensiksi, ovet potkaistiin rikki, varastohuoneet murrettiin auki. Väsyneet nukkujat heräsivät kauhistuneina unestaan, kavahtivat pystyyn pyörryksissään ja käsittämättä mitä oli tapahtunut. Pökerryksissään seisoivat vielä humalansekavat miehet puolipimeissä tuvissaan tai juoksivat saamattomina edestakaisin, osaamatta ryhtyä mihinkään vastarintaan. Vaimot ja lapset kirkuivat ja itkivät ja koettivat turhaan kirmaista pakoon; joka suunnalla oli vihollinen vastassa. Muutamat selväjärkisemmät miehet tempasivat, niin pian kuin olivat huomanneet, että vihollinen oli kylässä, kirveen tai keihään seinältä ja kiirehtivät ulos. Vaan useimmat nutisti jo ovella vihollisen tappara, ennenkuin he kadullekaan kerkesivät.
Teurastus on alkanut. Hyökkääjät piirittävät ovet, ja kuka vähänkin vastahankaan vetelee, se saa kohta surmansa. Vaimoja ja lapsia sullotaan navettoihin ja lammaskarsinoihin, etteivät olisi tiellä; miehiltä sitaistaan kädet ja jalat, milloin ei henkeä oteta. Ja sitten tutkitaan talo tarkoin lävitse, aitat, ullakot, kellarit, kaikki; otetaan mitä kelvolliseksi huomataan. Elukat isketään ilkeyksillään kuoliaiksi, vaikk'ei niitä voida ottaakaan mukaan. Ja kun talosta on puhdas saatu, sytytetään se palamaan ja siirrytään toiseen.
Monelta kulmalta Kannanlahden kaupungista nousevat jo liekit korkealle kesäyön kelmeää taivasta kohden, vaan hävitystä ja ryöstöä kestää ehtimiseen. Verta vuotaa pitkin katuja ja pihamaiden nurmikkoja, haavoittuneiden valituksia, pelästyneiden huutoja kaikuu kaikkialla, ja ylinnä soivat hävittäjäin hurjat kiihotushuudot. Veren näkeminen julmentaa pehmeämpiäkin luonteita: he tappavat häikäilemättä, säälimättä, käsittämättä mitä tekevät. Se on kostoa!
Vesainen riehuu tulistuneena joukkonsa keskessä, neuvoo, kehottaa, kiihottaa. Hän juoksee edestakaisin, hän ikäänkuin hakee jotakin. Siinä juoksee häntä vastaan melkein alastonna puolikasvanut, säikähdyksestä kuolemaisillaan oleva poika; tämän hän tempaa hartioista kiinni.
— Missä on Ahman talo, sano paikalla poika!
— Ah-ah-ha…
— Sano paikalla taikka…
— Ra … rannalla tuossa… Uusi pirtti.
Nuolena kiitää Vesainen sinne. Muutamia miehiä siellä jo on pihalla, mutta ovi on suljettu sisältä. Vesainen nykäisee ruumiinsa voimalla: käsipuu jää kouraan. Hän potkaisee: jo halkeilevat laudat ja saranat naksavat. Vielä jysäys… Vaan samassa lennähtää ovi sisäänpäin auki, tempaa hänet kumoon, ja mies hyökkää kirves ojossa tuvasta ulos. Se on Ahma. Hän karkaa salamana pihan poikki. Pohjalaiset tapaavat häntä keihäillään, vaan eivät ehdi osata. Hän on jo ulkona, juoksee tuiskuna rantaa kohden — Vesainen perässä, koivet suorina, keihäs ojossa. Ahma ehtii kymmentä askelta ennen, työntää veneen rannasta, hyppää siihen ja antaa sen luisua nielevään koskeen. Synkästi kiroten hyökkää Vesainen vesikiville asti, viskaa keihäänsä pakenevan jälkeen. Se leikkaa liepeen Ahman mekosta ja uppoaa räiskyen vaahtoavaan koskeen.
Venettä ei ole toista lähellä. Harmista kuohuen näkee Vesainen, kuinka Ahma asettuu perään ja viilettää taitavasti veneensä alas Nivakosken ärjyvistä pyörteistä. Hän on pelastunut, siihen ei voi mitään.
Takaisin taloon rientää Vesainen. Tupa on tyhjä, vuoteessa sairaana makaa siellä ainoastaan Ahman ikäloppu, sairas, liikkeelle pääsemätön isä. Vimmoissaan nykäisee Vesainen vuoteen ja vanhuksen yhdessä mytyssä ulos pihalle, polkee jalallaan sairaan korisevaa rintaa ja kohottaa sotakirveensä…
— Sääli toki valkoista päätä, kuuluu ääni hänen takanaan. Hän kääntyy; se on Hannu, joka tempaa hänen käsivarrestaan kiinni. Tämä on myöskin, Helinälle antamansa lupauksen mukaan, etsinyt Ahmaa taistellakseen hänen kanssaan, vaan on tullut liian myöhään. Ja Juhon julmuus häntä kauhistuttaa.
Vaan Vesainen työntää hänet pilkaten kupeeltaan pois ja lausuessaan:
— Säästikö hän minun isäni valkoista päätä — heilauttaa hän kirvestään ja halkaisee harmajan kallon.
Katsoo sitten hetkisen työtään ja rämäyttää naurun:
— Siinä on! Minä olen kostanut — mutta vasta puoleksi.
Sitten hän ikään kuin havahtuen unestaan, käännähtää selin ja huutaa:
— Nyt, miehet, kirkkoihin! Siellä ne aarteet ovat, joita kannattaa kotiinkin kuljettaa! Mutta tuleen ensiksi tuo hökkeli!
Kirkkoihin paenneet, säikähtyneet naiset ja lapset potkitaan ulos, ja puhdistustyö alkaa. Hopeat ja kullat, koristukset ja suitsutusastiat, Jumalan ja pyhän neitsyen kuvat mätetään säkkeihin ja kannetaan ulos. Kynttilänjalat kiskotaan irti, arkut murretaan auki, messupuvut ja ehtoollisastiat viskellään hujan hajan ikkunoista ulos. Kirkonkellot, joita jaksetaan kuljettaa, kiskotaan myöskin rannalle, jonne jo kasoittain tavarata kaikilta suunnilta on kertynyt. Sitten nuotio nurkan alle ja kirkko tuleen.
Niin leimuaa jo kaksi kirkkoa täydessä liekissä. Mutta miksi seisoo kolmas kirkko mäennyppylällä vielä polttamatta?
Sen on jumalanäiti pelastanut. Palavaa kekälettä oli jo muuan nuori iiläinen ollut siihenkin viskaamassa, mutta hänen katseensa olivat sillä hetkellä osuneet suureen, seinällä olevaan Maaria-neitsyen kuvaan. Sen silmät olivat katsoneet häntä niin surunvoittoisesti ja varottavasti, ne olivat niin elävästi muistuttaneet hänen oman äitinsä kasvoja jäähyväisiä heitettäessä Iijoen rannassa… Pojalta putoaa kekäle maahan, hän peräytyy säikähtyneenä ja huudahtaa:
— Minä sitä en sytytä, se on pyhä paikka!
Vesainen osuu ääreen, kuulee jutun ja päästää halveksivan naurun:
— Lapsen luonto!
Mutta eipä toisenkaan miehen tehnyt mieli sitä kirkkoa sytyttämään.
Vihan ja koston tulinen lieska, joka koko yön oli liekehtinyt Vesaisen silmissä, talttuu vähitellen, ja kasvoille leviää mielihyvän ilmaus. Tämä on kaikki hänen tekoaan! Siitä hän nauttii. Hän kävelee kosken partaalle, jonne ryöstötavarat on koottu ja laittaa sanan miehille saapua sinne, kun työnsä ovat täyttäneet.
Siitä hän syrjästä katselee työnsä hedelmiä: Yhtenä tulimerenä liekitsee koko kaunis pogosta; hiiltyviä raunioita täällä, suitsuavia savupatsaita siellä, niiden välissä kiertelee kuin aaveita surkeita olentoja, äitejä etsien lapsiaan, lapsia itkien vanhempainsa kylmenevien ruumiiden ääressä. Yö on kulunut. Päivä nousee ylemmäs itäiselle taivaalle, valaisten selvemmäksi ja kokonaisemmaksi tuon suurenmoisen, surullisen näytelmän.
Siihen jokiahteelle keräytyvät miehet vähitellen verisestä työstään. Siinä valmistetaan juhla-ateriat, kannetaan siihen kylän aitoista parhaat herkut, syödään ja mässätään. Ja hetkeksi laskeupi öisessä hävitystyössä väsynyt miesjoukko puhtaalle nurmikolle lepäämään.
Saapuu vihdoin Krankan Hannukin kokouspaikalle. Hän on taas ollut seikkailuissa. Kun hän ei Ahmaa voinut saada käsiinsä, pisti hänelle päähän lähteä tiedustelemaan, miten sen Kuosman perheen lienee käynyt, jonka ihanaa tytärtä hän illalla oli juhlapaikalla mielistellyt.
Kylän laidasta hän löysi talon, joka jo paloi täydessä tulessa. Mutta sen talon pihalla olivat pohjalaiset ensi kerran vastuksensa tavanneet, ja siellä taisteltiin aika kiivaasti. Nuoren Ontrein seurassa oli näet joukko karjalaisia nuorukaisia rientänyt pelastamaan kylän kaunotarta vihollisten kynsistä. Mutta nämä eivät hellittäneetkään saaliistaan. Siinä kaatui miehiä molemmilta puolin, ja hätä oli jo harvoilla pohjalaisilla käsissä, kun Hannu parin miehen seuraamana joutui paikalle. Ja lujille siinä joutui Hannukin. Epätoivon vimmassa iskivät karjalaiset, ja vasta kovan ottelun jälkeen saatiin heidät ajetuksi pakoon lepikkoon Ristivaaran rinteelle. Talonväen, joka taistelun ajan oli aitassa lymynnyt, yrittivät hurjistuneet voittajat seivästämään siihen paikkaan, ja ainoastaan puoliväkisin sai Hannu heidät siitä hillityksi. Toiset hän päästi pakosalle, Marjan hän otti mukaansa ja toi kokouspaikalle.
— Mitä sinä tuosta kuljetat? kysyi Vesainen äkäisenä. — Vankeja ei oteta.
— Otan sen omille varoilleni.
— Et ota. Joko annat tytön juosta tiehensä taikka isken keihääni…
— Iske, mutta silloin isken minäkin. Muulle saaliinjaolle en pyri, mutta tämän saaliini pidän.
Eripuraisuuden välttämiseksi pidettiin kohta miesten kesken neuvottelu ja siinä päätettiin, että Hannu pitäköön tytön, kun luopuu muusta saaliista. Muut ryöstöt jaettiin venekuntain kesken ja hetken siinä vielä levättyä ja tuhotyötä ihailtua lähdettiin voittoja kantamaan veneille, jotka niiden painosta melkoisesti laskeutuivat. Ei näet pidetty viisaana kauemmin viipyä tuhopaikalla, Ahma oli päässyt pakoon ja arvattiin kyllä, ettei hän toimetonna liikkunut.
Vielä ennen illan tuloa istuttiin soutamaan ja jatkamaan hävitysretkeä läntisen Vienan toisiinkin kyliin.
Rauha ja hiljaisuus vallitsi taaskin Nivajoen suukosken ympärillä. Mutta eilen vielä kukoistava pogosta oli rauniona, sen poltetut rakennukset kytivät ja suitsusivat vielä kauan, levittäen kosken päälle savua ja kitkerää käryä. Pakoon päässeet asukkaat, jotka pelon valtaamina päivän olivat puolialastomina lymynneet metsissä Ristivaaran rinteillä, palasivat illan suussa varovasti ja tutkistellen hävitetyille asuinpaikoilleen täyttämään raskasta velvollisuuttaan: korjaamaan haavoitettuja ja hautaamaan vainajia.