VII.
Laski laulellen vesiä,
Ilon lyöden lainenia.
Kannanlahden perukasta soutivat Vesaisen retkikunnan veneet merelle päin ja poikkesivat matkalla puhdasta tekemään kylissä lahden molemmilla rannoilla. Umman, Koudan ja Kieretin isommat kylät sekä joukko pienempiä ryöstettiin paljaiksi ja poltettiin. Tultiin tavallisesti yön aikaan kylään, säikytettiin tyrmistyneet nukkujat ulos metsiin ja isännöitiin sitten näiden asunnoilla, kunnes katsottiin ajan olevan lähteä taipaleelle. Silloin sytytettiin tavallisesti kirkot komeiksi lähtörovioiksi. Mitä saalista ei jaksettu mukaan ottaa, se upotettiin jokeen. Sanottavaa vastarintaa ei tavattu missään.
Ja kun taas kylästä soudettiin merelle ja jäljelle jäi liekkien ruskottama taivaanranta, niin rohkealla mielellä soutivat miehet vieraita vesiä, ja kirkkaasti kajahuttelivat Vienan kallioisten saarten rannat ohi kulkevaisten pohjalaisten äänekkäitä lauluja.
Huomattiin kumminkin matkaa jatkettaessa, ettei Ahma ollut jäänyt joutilaaksi, vaan sillä välin kun pohjalaiset meriä soutivat, maalla ollut täydessä puuhassa, lähettänyt varotussanoja ja kerännyt joukkoa. Ja Kieretissä keksittiin, että asukkaat olivat saaneet sanan vihollisen tulosta, sillä kylä oli melkein autio, kaikki olivat kapaisseet metsään. Mutta tavaroitaan he eivät olleet ehtineet korjata, joten saalista siitäkin lähti runsaasti. Kuultiin myös kiinni otetuilta kalastajilta, että Ahmalla jo oli koossa koko suuri miesjoukko, mutta miksi häntä ei näkynyt, miksi hän ei saapunut vastarintaa tekemään ja kyliään puolustamaan, sitä ei voitu käsittää.
Se seikka huoletti ja arvelutti ankarasti retkikuntaa ja vanhemmat miehet kehottivat varovaisuuteen:
— Ne sulkevat meiltä paluutien. Ei voi koskaan tietää, missä ne vaanivat ja mistä hyökkäävät. Me sotkeudumme ehkä vielä koko saaliinemme satimeen, ja voi meitä, jos nyt noiden hurjistuneiden karjalaisten käsiin joudumme!
Niin varotteli vanha Kauppikin muutamalla levähdyspaikalla eräässä Vienan saaressa, kun Kieretistä oltiin matkalla Kemin kyliä kohden. Ja usealta taholta kuului kehotuksia:
— Lähdetään kiireimmiten paluumatkalle. Nyt vielä voimme pelastaa henkemme ja saaliimme, vaan myöhemmin on kaikki epävarmaa.
— Niin, jokohan käännetään keulat länttä kohden, tuumaili Krankan
Hannukin nolon näköisenä, hänkin saalistaan vaaliakseen.
Mutta olipa toisia, joilla oli toinen mieli ja toiset mietteet; niitä oli nuorten miesten suuri joukko, joka taistelun ja ryöstön kiihottavassa touhussa oli innostunut ja himosi enempiä seikkailuja, suurempaa kunniaa ja isompaa saalista. Ja niiden etupäässä oli Vesaisen Juho.
— Paluumatkasta ei puhettakaan, huudahti hän, nyt soudetaan
Solovetiin!
Se retken päämaali oli hänellä koko ajan kauniina ja viekoittelevana kajastanut mielessään. Jo lapsuudestaan saakka hän oli kuullut monenmoisia kummallisia ja tarumaisia kertomuksia tästä vanhasta, mahtavasta luostarista, sen äärettömistä rikkauksista, sen komeuksista, sen kalleuksista ja sen suuresta, isännöitsevästä vaikutuksesta kaikkiin Vienanmertä ympäröiviin seutuihin. Solovetin monasteri, niin oli hänen isävainajansa usein kertonut, on juuri se ahjo, josta karjalaisten hyökkäykset Pohjanmaalle ovat vuosien kuluessa johtuneet. Luostari tahtoo laajentaa valtaansa ja uskonsa vaikutusalaa, se tahtoo ulontaa herruutensa ja kirkollisen isännyytensä, vieraan kielensä ja vieraan uskonnon, aina Pohjanlahteen saakka, niinkuin se on sen ulontanut Jäämeren puolelle. Siksi yllyttävät luostarin munkit ja papit heille uskollista Karjalan kansaa alituisiin retkiin Maanselän taakse; heidän vehkeistään ne langat kulkevat, joiden seurauksista Pohjanmaan jokivarret niin usein ovat saaneet kärsiä.
Nuorukaisena hän jo monesti oli haaveksinut päästäkseen kerran musertamaan tuon kuuluisan pesän. Hän oli kuvitellut, kuinka hän sen hävittäisi, polttaisi ja hajoittaisi, levittäisi rauniotkin pitkin saaren rantoja, niin ettei kiveä jäisi kiven päälle. Nuo kullasta kiiltävät kirkot, nuo rikkaat rakennukset, joista hän matkamiehiltä oli niin paljon kuullut, antaisi hän nousta savuna ilmaan, ja sen asukkaat, munkit ja papit, hän joko tappaisi heidän omille raunioilleen taikka sirottaisi menemään kaikkeen maailmaan. Ja saarelle ei pitäisi jäädä paikkaa, jonka alla ihminen saisi sateelta suojaa, eikä ihmistä, joka sateen suojaa tarvitsisi.
Niin hän oli kuvitellut, niin hän oli kehuskellut. Nytkin tällä matkalla olivat hänen ajatuksensa melkein alinomaa siinä pyörineet, hän oli jo edeltäpäin nauttinut tuumastaan ja ihaillut tekoaan. Ja nyt vihdoinkin oltiin mailla. Ainoastaan kappale saaristoa, pari penikulmaa selkää, erotti hänet luostarista, päivän matka vain, ja hän olisi siellä. Nytkö pitäisi hänen luopua suuresta aikeestaan? Ei, ei koskaan.
Tätä hän kuvaili epäileville seuralaisilleen; tavallisesti hän ei ollut monisanainen, vaan nyt hän innostui puhuessaan, hänen sanoissaan oli voimaa ja hänen liikkeissään kiihkoa.
— Tästäkö, luostarin satamasta, me yrittämättä takaisin palaisimme! Ja mistä syystä? Siitäkö, että yksi Ahma kulkee pitkin poltettuja kyliä ja koettaa keräillä kumppaneikseen joitakuita säikähtyneitä miesraukkoja, joilla hän ei kumminkaan uskalla meille vastukseksi tulla. Hiiteen arkuus ja pelko! Nyt on koitunut koston hetki, nyt on voitto tuossa juuri käsissämme, nyt eteenpäin, ja vasta kun luostari on raunioina, silloin takaisin.
— Se on miehen sana, kuului monelta taholta innokkaita huutoja. Nuoret olivat aivan jyrkästi hänen puolellaan. Torvisen Lauri oli hänellä, kuten ainakin, uskollisimpana kannattajanaan, ja Hannukin, joka äsken vielä epäröi, karahti pystyyn ja huudahti:
— Vaikka tuhannen Ahmaa vaanikoon takana, luostarin me sittenkin hävitämme.
Paluumatkasta ei ollut enää puhettakaan, ja hetken neuvoteltua päätettiin yksimielisesti jo kohta lähteä soutamaan Solovetiin päin. Veneet lykättiin vesille ja ruvettiin vastaiseen kiskomaan saaristosta selälle.
Jo yöllä tyynen aikana arveltiin ehdittävän Solovetin edustalle. Vaan eipä voitukaan painaa yhteen ponteeseen. Tuuli nousi, suurelta Vienanselältä kiihtyi ankara itäinen puuska, joka velloi veden kuohuna kohisemaan ja pahasti hytkytti köykäisiä aluksia. Ei auttanut muu kuin kääntyä suojan hakuun ja suurella vaivalla ja vaaralla päästiin vihdoin Kemijoen suun kohdalla olevan korkean Hanhisaaren (nykyisen Kusovoin) kupeelle ja jäätiin siihen säätä pitämään.
Se oli jylhä kalliosaari, jonka korkein huippu itäiseltä rannalta pystynä nousi taivasta kohden. Joutilaina ollen kiipesivät Juho, Lauri ja Kaupin ukko huipulle tähystelemään. Mahtava oli se näköala, joka heidän eteensä levisi, mutta yhteen paikkaan heidän silmänsä kumminkin kohta kiintyivät: suoraan itää kohden näkyivät selvästi kirkkaassa ilmassa Solovetin saaristo ja sen luostari. Kirkkojen kullatut kupolit kimaltelivat päivänpaisteessa tulen karvaisina meren tummaa selkää vasten, ja valkealta hohtivat kiviset seinät. Miehet katselivat kotvasen ääneti. Vihdoin virkkoi Vesainen:
— Et kiiltele sinä enää kauan!
Hän oli voitostaan varma.
Hetken kuluttua huomautti Lauri muuatta luoteesta tulevaa venettä, joka lastun tapaisena kelluili myrskyävällä, aukealla merellä ja suuressa hädässä ollen nähtävästi pyrki samaa saarta kohden. Vihdoin se laskikin saaren pohjoisrannalle, ja miehet menivät katsomaan, mitä kulkijoita ne olivat.
Ne olivat kannanlahtelaisia, pappi ja kolme soutajaa, niiden muassa nuori kalastaja Ontrei. Arvaten ja peläten, että pohjalaiset hyökkäisivät pahaa aavistamattomaan ja varaansa pitämättömään luostariin, olivat kannanlahtelaiset, pappiensa hartaista kehotuksista, päättäneet lähettää sinne varoittavan sanan, ja siinä olivat nyt sananviejät. Myrsky oli katkaissut heiltäkin matkan ja ajanut heidät vihollisten kynsiin. Lypsämällä saatiin ne tiedot venemiehiltä selville.
— Vai semmoisilla asioilla te kuljette, ivaili Vesainen. — Mutta eihän teillä kovin kiirettä liene, ehdittäneenhän sinne huomenna yhdessä matkassa.
Pappi kumarteli kauhistuneena ja pelosta vavisten sekä teki ristinmerkkejä, tuskan hien pusertuessa otsasta.
— Maltahan, ukko, kumarruksinesi, sitten luostarissa posmiloidaan yhdessä. Tarjennet sielläkin, siellä tulee olemaan hyvä lämmin!
— Tämä "pääpaha" meitä opastaakin luostarin sokkeloissa. Tulit hyvään tarpeeseen.
Niin ilkkuivat nuoret miehet säikähtyneelle papille, sillä aikaa kun vanhemmat koettivat soutajilta saada urkituksi, mitä Ahma siellä mantereella puuhasi ja mitä hänellä oli mielessä. Mutta siitä eivät karjalaiset puhuneet sanaakaan, eivät mihinkään selityksiin ryhtyneet.
Vaan kun pohjalaisten veneille astuttiin, näki Ontrei siellä ryöstetyn lemmittynsä, Kuosmasen Marjan, istuvan Hannun rinnalla. Silloin pojalla silmät salamoivat ja hän karkasi kohti.
— So, so, sievemmästi, ilkkuivat iiläiset ja rupesivat miestä kiinni pitelemään. Ja Hannu hyväili tyttöä ja härnäsi:
— Etäämmältä saat nätisti katsoa, mutta hypeltelemään ei saa tulla näin koreata tyttöä. Vai miten — oliko tämä sinun morsiamesi?
Hannu keikutteli tyttöä polvellaan ja kallisti pään suuta suikatakseen. Tytön silmissä kiilsi kyynel, ja voimatonna hän reuhtoili ryöstäjänsä käsissä. Mutta vihan vaahto tursusi Ontrein suusta.
— Ilkut siinä nyt, huusi hän Hannulle, vaan ilkut parahiksi, kun kotiisi tulet! Taitavat olla raiskattuina omatkin morsiamesi.
Ympärillä olevat höristivät pahasti korviaan, vaan Hannu kysyi tyynesti:
— Mikäpä ne siellä raiskaisi?
— Mikä! kähisi Ontrei. — Kyllä Ahma siitä huolen pitää.
— Ahma!?
Se huudahdus pääsi useimpain huulilta. Miehet otettiin tutkitteelle ja vähän komennettua saatiinkin heidät tunnustamaan, että Ahma keräämällään joukolla oli päättänyt lähteä — nyt kenties jo lähtenyt — kostoretkelle Pohjanmaalle. Hän oli huomannut turhaksi kotona taistella ylivoimaa vastaan, kylätkin oli jo hävitetty, tavarat ryöstetty. Sen sijaan hän oli ruvennut houkuttelemaan miehiään kostoretkelle Pohjanmaalle; sillä aikaa kun pohjalaiset ryöstivät ja herkuttelivat Vienan vesillä ja raskailla kuormillaan sieltä palailivat, sopi heidän käväistä tekemässä vähän puhdasta näiden omilla rannoilla. Se tuuma oli viehättänyt hurjistuneita, kostoa janoavia karjalaisia, ja nämä olivat paraikaa varustautuneet matkalle, kun Solovetiin aikovat lähtivät Kannanlahdesta.
— Voi viheliäinen, minkä teki!
— Ja me ollaan täällä!
Nyt oli neuvoja keksittävä, nyt tuumittava, mitä tehdä, mihin kääntyä. Oliko jatkettava entistä suunnitelmaa, hyökättävä luostaria hävittämään ja vasta sen tehtyä lähdettävä paluumatkalle, vai oliko heti kiireimmän kautta riennettävä kotimatkalle, koetettava, ehdittäisiinkö vielä kotikyliä puolustamaan?
Jälkimmäistä vaativat useimmat. Heillä oli kotinsa mielessään, tuskallisesti huolenaan turvattomat vaimonsa ja pienet lapsensa, jotka jäisivät julman Ahman ja äärimmilleen ärsytettyjen karjalaisten kidutettaviksi. He vaativat pikaista paluumatkaa.
Vai oliko otaksuttavaa, että mitenkään ehdittäisiin kotiin siihen kun Ahma pienemmän joukkonsa ja köykäisten alustensa kanssa? Ja jos ei ollut, eikö ollut parempi täydentää retki täällä ja sammuttaa kerrankin tuo ikuisten kärsimysten ja vaarojen pesä, hävittää Soloveti. Sitä kesti miettiä.
Ahma kulkee tietysti Pääjärven kautta pohjalaisten äskeisiä jälkiä. Siellä on pahat matkat vastavirtaan pienellekin joukolle, vähän veden aikana varsinkin. Pohjalaisten sitä vastoin sopisi kulkea Vienan Kemijokea ylös, sitten Maanselän poikki ja Oulujoen Lentuan ja Kuhmon haaraa alas. Matkat melkein yhtä pitkät, mutta jälkimmäinen hiukan helpompi.
Ehkä ehdittäisiin, ehkä sittenkin, jos oikein ponnistettaisiin, ajoissa perille kotikyliä puolustamaan.
— Koetettava tuota ainakin on.
Se oli yleinen mielipide. Vesainen ei ollut ottanut keskusteluun osaa, hän oli istunut ja miettinyt. Kaksi voimaa hänessä taisteli, ne repivät häntä kahtaalle. Toinen oli viha ja kunnianhimo, ja se houkutteli häntä kaikesta huolimatta täydentämään alkuperäisen aikeensa, hyökkäämään luostariin. Se oli tuossa melkein äänen kuuluvilla — siihenkö se saisi jäädäkin? Toinen voima oli rakkaus, ja se repi kotiin: kotikylä, oma pirtti, oma nuori vaimo kaipasi suojelijaansa, voisiko hän, koettamattakaan heitä pelastaa, jättää heidät varmimman surman suuhun?
— Ah! sitä kirottua Ahmaa. Jospa saisin sinut noiden kourieni rakoon!
Kysyvästi katselivat toiset Juhoa, peläten että hän vielä vastustelisi kotiin lähtöä. Vanha Kauppi tuli häntä vakavasti puhuttelemaan:
— Vesainen, veljeni, älä nyt ole visainen…
— Niin — Juho katkaisi vanhuksen puheen — siitähän ei pääse mihinkään, meidän täytyy palata. Veneet kuntoon! Vielä tänä yönä lähdetään kotiin päin.
Miesten kiirehtiessä lähtöä valmistamaan käveli Vesainen vielä kerran Hanhisaaren pohjoiselle rinteelle, jonne Solovetin luostari kuulti avaran ulapan takaa. Kahta kirkkaammin kimaltelivat nyt laskevan päivän valossa sen kullatut kupolit, ikäänkuin uhitellen voimattomaksi käynyttä vihollista. Katkeran kiukkuisena ojensi Vesainen sitä kohden puristetut nyrkkinsä: hän näytti tahtovan polttaa sen poroksi silmäinsä salamoilla!
Mutta veneet olivat jo valmiit, ja pian porisi taas yön hiljaisuudessa vesi pohjalaisten veneiden keulan alla, jotka tyyntyvässä saaristossa nyt oli käännetty Kemin suuta kohden.
Vasta selällä miehet huomasivat, että Hannun veneessä ei ollutkaan enää vankia. "Taisi karata", selitti Hannu rauhallisesti. Mutta toiset tiesivät kuiskata, että karkaamisen laita lienee ollut niin ja näin. Hannun oli, kerrottiin, mieli heltynyt tytön hartaista rukouksista. Tämä oli niin kiihkeästi pyytänyt häntä pelastamaan hänet ja sulhonsa Ontrein, että Hannu oli laskenut hänet menemään. Ja siinä lähdön touhussa oli vene Hanhisaaren pohjoiselta rannalta lähtenyt nopeasti viilettämään ulapalle.
Siinä istui onnellisena Ontrei vielä onnellisemman morsiamensa rinnalla ja ponnisteli toisten Kannanlahden miesten kanssa voimiaan soutaakseen vielä korkeasti kuohuvan aallokon halki luodetta kohden, kotoiselle rannikolle. Mutta pappi ei ollut veneessä. Ontrei oli palatessaan nähnyt hänen jäävän veriinsä makaamaan Hanhisaaren kalliolle.
Vesainen oli näet kiukusta kuohuen veneelleen palatessaan nähnyt tuon kavalannäköisen mekkoniekan lymyilevän siellä kivien lomassa, ja hänestä sen kasvoilla oli näyttänyt olevan ilkkuva hymy. Harmistuneena oli Juho silloin huudahtanut:
— Sinä ainakaan et mene Solovetiin kertomaan sen pelastumisesta ja meidän pettymisestämme!
Ja kirveensä hamaralla hän oli musertanut ukolta pääkallon.
Tarina kertoo, että Solovetin pyhät munkit olivat sittemmin tämän vainajan muistoksi pystyttäneet Hanhisaaren huipulle kiviristin, joka sitten vuosisatain kuluessa, kuumottaen kauas merelle, on ollut kaikkien ohikulkevain pyhiin vaeltajain nähtävänä ja jonka kohdalla Vienan rantalainen aina on hartaana tehnyt ristinmerkkinsä.
VIII.
Kostohon minäkin koito,
Kostoksi kovaosainen
Mittaelin miekkojani,
Kannoin kaunista asetta
Noille Pohjolan perille,
Pimentolan pientarille:
Surmaksi oman sukuni,
Kateheksi kantajani.
Pitkänlaisen, kapean merenlahden päässä, Kemijoen suussa olevan
Merikosken pohjoisrannalla, sijaitsi silloin niinkuin nytkin Vienan
Kemin kaupunki eli pogosta. Sitä kohden souti nyt pohjalainen
retkikunta aamuisen päivän sarastaessa.
Maine tästä retkikunnasta oli jo levinnyt pitkin Vienanmeren länsirannikkoa ja saapunut Kemiinkin asti. Tuo verinen maine oli sielläkin herättänyt pelästystä ja kauhua: millä hetkellä tahansa saattoi tuhoava joukko hyökätä kaupunkiin, jättääkseen senkin jälkeensä suitsuavaksi raunioksi. Kiireen vilkkaa olivat kemiläiset siitä syystä sälyttäneet kampsunsa kokoon ja rientäneet pelastamaan mitä suinkin kuljettaa saattoivat metsiin, soitten ja arojen taakse. Huonompi väki, vaimot ja lapset, siirrettiin myöskin sinne, miehet keräsi Kemin sankari, Iin retkeltä tunnettu Kuisma, yhteen ja viipyi niiden kanssa kotosalla tehdäkseen ainakin jonkin verran kiusaa viholliselle, kun se kohti hyökkäisi.
Tuolta se nyt tulikin. Lahti vilisi kohta mustanaan vihamiesten veneitä. Kemiläiset katselivat mieli haikeana kaupunkiaan ikään kuin sanoakseen sille viimeiset jäähyväiset.
Mutta pohjalaiset eivät ryntääkään suorastaan kaupunkiin. Toiselle puolen joen he Merikosken alle laskevat veneensä ja lähtevät viipymättä kiskomaan niitä koskenkorvista ylöspäin.
Mitäs tämä on? Onko niillä jokin viekkaus mielessä? Kemiläiset seuraavat suuresti jännittyneinä ja uteliaina tuota pitkää, mustaa miesjonoa, joka aivan rauhallisesti ja mistään välittämättä vetää veneitään kosken päälle, kaupungista ohi. Eivätköhän aiokaan tehdä hyökkäystä?
Ei, ne jatkavat vain. Merikosken yläpuolella nousevat veneisiinsä ja lähtevät sauvomaan hyvää kyytiä ylöspäin. Ja Putkuokosken alla nousevat taas rannalle vetämään.
Tuopa jo vähän harmittaa Kuismaa, joka sitä kulkua vastapäiseltä rannalta tähystelee. Hän oli toki toivonut saavansa tapella ja osoittaa kuntoaan kotikyläänsä puolustaessaan…
— Ei, niitä pitää lähteä jälkeen ajamaan, päättelee hän.
— Pysytään rauhassa kotona, kun saadaan pysyä, kehottavat toiset. Mutta Kuisma valitsee joukosta kolmisenkymmentä reipasta miestä, soutaa joen yli ja hyökkää taimmaisten venekuntain kimppuun, toki vähän väylänmaksua ottaakseen. Muutaman veneen he anastavat, toisen kaatavat, ja kahakka syntyy jokiahteella. Mutta edellisistä veneistä saapuu apua, ja Kuisma peräytyy metsään.
Mutta sieltä hän jatkaa alinomaista sissisotaa, kun pohjalaiset taas lähtevät veneitään vetämään. Vesainen neuvottelee miestensä kanssa, ja päätetään matkueesta lohkaista miesjoukko vihollista torjumaan, sillä aikaa kun toiset jatkavat nousua kosken vihaisten korvien päälle. Lauri Torvisen johdolla karkaa miesparvi vaanivan Kuisman kimppuun ja ajaa hänet kerran toisensa perästä pakoon. Se on vaivalloista kulkua, mutta päästään kumminkin kosken päälle suvantoveteen ja siinä astutaan veneisiin.
Vielä viimeisen kerran hyökkää Kuisma veneennousupaikalle saamaan aikaan häiriötä, joka syntyykin kiirehtivässä ja ahertavassa miesjoukossa. Viimeisen kerran ryntää Lauri miehineen häntä karkottamaan, sillä aikaa kun toiset ehättävät joelle. Kuuma kahakka syntyy lepikossa törmällä, nuolet sinkoilevat, keihäät välkkyvät, miehiä kaatuu molemmilta puolin. Vihdoin taas Kuisma peräypi, pohjalaiset kiirehtivät veneilleen kukin missä paikan saa, joutuisasti lasketaan joelle, soudetaan selemmä rannasta ja riennetään toisten jälkeen. Miehiä huomataan kyllä poissaoleviksi, mutta ei tiedetä, ovatko eksyneet toisiin veneisiin, ovatko ehkä kaatuneet — ei ole aikaa sitä nyt ruveta tutkimaan, täytyy vain voiman takaa painaa eteenpäin.
Mutta rantaäyräällä Putkuokosken niskassa makaa äskeisellä taistelupaikalla pajupehkon alla mies ja katsoo, kuinka vene toisensa perästä katoaa joen mutkan taakse. Hän makaa siinä kyljellänsä, koettaen turhaan kohota ryntäilleen. Voimat pettävät, jäsenet raukeavat, veri pulppuaa virtana rinnasta, punertaen karkean kauhtanan ja valuen siitä rannan nurmelle. Juuri lähdön hetkenä oli vihamielinen nuoli lennähtänyt lepikon takaa, osunut syvälle miehen rintaan ja kellistänyt hänet pensaan alle.
Se on Lauri Torvinen. Hän oli itse ensimmäisenä ja viimeisenä miehenä seisonut vihollista vastassa suojellakseen toveriensa paluutietä, seisonut vielä taistelussa, kun toiset veneille työntyivät… Ja huomaamatta että Lauri haavoittuneena ja pyörtyneenä oli törmälle vaipunut, soutivat nämä pois…
Siinä hän makasi, ei yrittänytkään enää nousemaan, voiman lähteet olivat juosseet kuiviin. Sammumaisillaan olevat katseet seurasivat kaivaten ja kaihoten viimeisiä veneitä, jotka niemen taa kääntyivät. Siellä menivät muut … hän jäi veriinsä makaamaan vieraalle törmälle … makaamaan ja kuolemaan… Ei jäähyväistervehdystä hän saanut kotiin lähettää sureville omaisille, ei hän toverin kättä saanut hyvästiksi puristaa — yksin piti kuolla kaukana kotimaasta vihollisen tylyllä rannalla… Väsynyt silmä tarkkaa virran vilkasta kulkua, kuinka aallot kepeinä hyppelevät ja sukeltavat nielevään pyörteeseen… Luomi laskeupi alas ja pää heilahtaa olkapäätä vasten…
Lopussako…? Ei, ei vielä saa tuoni tulla, ei raski hän vielä erota näin nuorella iällä. Vielä hän tahtoo elää, hän janoo elämää, hän kurottaa heikon käsivartensa ikäänkuin tarttuakseen kiinni johonkin pelastukseen… Käsi haparoi tyhjää ja retkahtaa alas. — Jano, niin tulinen jano on hänellä, jospa hän saisi kielelleen viileän pisaran. Tuossa virtaa raitis vesi hänen allansa, virtaa kuin elämän virkistävä lähde … mutta hän ei pääse sen äärelle. Eikö hän jaksa ryömiä kahta syltä saadakseen sammutetuksi tuon tulisen poltteen? Hän nousee ryntäilleen — ei, ei jaksa, täytyy vaipua alas. Suonenvedon tapaisesti hän kääntyy selälleen, keikahtaa törmän äyräälle — ja jo vyöryy hän omasta painostaan alas. Tuskan korahdus pääsee lävistetystä rinnasta… Mutta siinä on vesikivi, siinä on vettä. Hän kurottaa kaulansa alas ja juopi, ahmii, nielee… Oih! kuinka hän nauttii ja hekkumoipi; hän painaa päänsä viileään virtaan, juopi, juopi…
Se virkistää tuo raikas vesi, mutta huumaa samalla, ikään kuin nousisi päähän. Ja hän tuntee taas elinvoimaa jäsenissään, kääntyy istumaan ja tempaa nuolentyngän rinnastaan. Viimeinen veri pulpahtaa ulos, vaan hän ei sitä huomaa, jonkinlainen kalvo kiertyy hämärtämään hänen katsettaan. Hän on olevinaan taistelun tulisessa touhussa, näkee liekkien leimuavan ja kuulee sotahuutojen kaikuvan, itse hän intoa hehkuen heiluu eturivissä, huiskuttaa tapparaansa ja Vesainen hänen rinnallaan huutaa: "Oikein lankomies, iskepä niin…"
Mutta sekin huumaus laukeaa, hän ei kestä istumassa, horjahtaa kiveltä kyljelleen, ja käsi putoo veteen… Se on niin raikasta tuo vesi, hän juopi taas… Ja uusi utuinen mielikuva ajelehtaa hänen himmeäin silmäinsä edessä. Hän seisoo hangella joentörmällä ja katselee mielihyvin tuota nuorteaa impeä, joka kärsimätönnä kuin kesytön varsa hioo suksiaan hankeen. Sen hipiä on niin hieno, sen poski niin punainen ja povi aaltoilee tasaisesti kuin metsälammen laine… Se on Johanna, hänen lemmittynsä… Vaan nyt se jo kiidättää mäkeä alas, irtautunut tukka lepattaa valloillaan tuulessa, ja notkeasti huojuu tuo sorea varsi… Vaan se horjuu jo … oih! pyörryttää … se huojuu, lepattaa ilmassa, himmenee, häviää usvaiseen pilveen…
Nuorukaisen kalpea pää notkahtaa kiveä vastaan, käsi solahtaa veteen, ja haavoitettu rinta korahtaa vielä kerran, huoahtaa — ja laskeupi.
* * * * *
Mutta toverit soutivat jo kaukana, yhä pyrkien länteen päin. Pysähtymättä, levähtämättä tekivät Pohjanmaan miehet raskasta päivätyötään, painoivat menemään koko päivän yhtenä rupeamana; suvannot soudettiin, virrat sauvottiin, kosket vedettiin. Illalla saavuttiin ärjyvän Usmankosken alle ja jäätiin siihen yöksi, viskauduttiin nurmelle makaamaan uupuneina ja hervottomina kuin susien ajama porolauma. Vasta siellä huomasi Vesainen, että Lauri oli poissa. Hänet oli viimeksi nähty Putkuokosken niskassa — Juho arvasi hänen kohtalonsa ja suri vilpittömästi ja syvästi taatuinta sotatoveriaan, uskollisinta ystäväänsä.
— Jos yksin olisin määräämässä, lähtisin vielä yön selkään häntä hakemaan ja hautaan edes saattamaan.
— Sääli nuorta miestä, todisti Kaupin ukko. — Mutta nyt täytyy enemmän ajatella eläviä kuin kuolleita, pelastaa, mitä pelastaa voi.
— Niin, niin, kiirehtiä pitäisi, vakuutti Juhokin, ja jäi miettiväksi.
Hänestä kului matka niin kovin hitaasti, hän olisi tahtonut ilman kautta lentää tuon kuudettakymmentä peninkulmaa leveän erämaan halki, joka hänet erotti Pohjanlahden rannikosta ja siellä olevista omaisistaan. Varsinaisena tuskana häntä herkeämättä vaivasi se ajatus, että hänen verivihollisensa Ahma samaan aikaan riensi toista vesistöä pitkin noille samoille paikoille ja että se mahdollisesti ennen häntä ehtisi perille. Hän laski molempien reittien päivät ja päivätaipaleet ja tuli aina siihen masentavaan päätökseen, että Ahma sittenkin saattoi ehtiä ennen. Oi, jospa voisi painaa yöt päivät yhteen pohteeseen — mutta ei voi. Miehistö ei jaksa.
Jo Merikosken alla oli veneitä kevennetty ja kevennettiin vieläkin. Pari venettä oli kokonaan jätetty Putkuokosken kuohuihin, oli näet miehistöstäkin, vaikka paljon ei oltu retkellä vastarintaa kohdattu, sentään toistakymmentä miestä kaatunut Kannanlahdessa ja Kemin suussa. Mutta raskaaksi kävi kulku sittenkin. Levätä olisi usein pitänyt, mutta aikaa ei olisi ollut.
Aamulla ani varhain nostatti Vesainen taas miehensä liikkeelle. Usmanan pienen kylän varat otettiin eväiksi mukaan ja niin kiirehdittiin lyhyin levähdyksin taas kulkua koskisia vesiä myöten ylöspäin. Toisen päivän iltana oli ehditty Jyskyjärvelle, mutta silloin huomattiin, että sellaista kyytiä oli mahdoton pitemmälti jatkaa. Taivas satoi vettä tulvanaan, märkinä ja uupuneina ei miehistä suurin osa sanonut voivansa yhteen puuskaan, yötä kunnolleen lepäämättä, lähteä vaikeille vetotaipaleille. Eikä Vesainen voinut heitä siitä moittiakaan. Mutta hänestä tuntui, ikään kuin joku sisäinen voima olisi sittenkin pakottanut häntä viipymättä rientämään edelleen.
— Montako on joukossa miestä sellaista, jotka minun matkaani lähtevät? kysyi hän äkkiä yöpaikassa. — Minä koettaisin painaa edeltä.
— Mutta mitä se hyödyttäisi? kysyi joku epäillen.
— Hyödyttäisi se. Ahman joukko ei voi olla suuri, miesten paljoudella me ei siellä kumminkaan isoja tehdä, tärkeintä on, että harvatkaan ajoissa ehtivät perille. Onko lähtijää?
Kolmisenkymmentä rotevaa iiläistä, joille kodit ja perheet olivat enemmän huolena kuin uni ja lepo, tarjoutui kohta lähtemään. Neljästä veneestä tyhjennettiin kaikki saaliit pois, ja niillä miehet lähtivät pari tuntia levättyään Maanselän poikki. Muu joukko jäi Krankan Hannun ja Kaupin ukon jäljestä johdettavaksi.
Se vasta menoa oli. Yöt päivät taivallettiin, vetopaikoilla olivat kaikki miehet aina aisoissa, järvitaipaleilla vain vuorotellen nukahtivat veneissä tunnin silloin, toisen tällöin. Veneissä vuoronperään syötiinkin, maissa ei viivytty missään. Päästiin siten Kuhmon vesille ja siitä taas myötävä virta nopeammin kuljetti alaspäin. Koskissa oli esilaskijana vanha oulujokelainen, joka ne vedet oli ennenkin laskenut. Oulujärvellä teki vastatuuli harmia ja melkein yliluonnollista voimaa vaadittiin miehiltä, että he sittenkin läpi myrskyn pysähtymättä sen poikki soutivat. Kun Vesaisen veneessä miehet kaikki olivat niin uupuneet, että jo mielivät epätoivoon langeta, silloin tarttui Juho, jonka jättiläisvoimia jännitys ja mielenkiihko vielä oli karaissut, yksin airoihin ja kiskoi eteenpäin miestensä levätessä. Toiset veneet ponnistelivat perässä.
Näin päästiin vihdoin eräänä kirkkaana elokuun aamuna Pyhäkosken alle ja hetkinen levättiin Muhoksen kylässä. Vihollisesta ei sinne ollut vielä mitään kuulunut. Mutta Vesaisella ei kumminkaan ollut malttia enää jokea myöten kulkea edemmä, hän päätti jättää veneet siihen ja miehineen suoraan poikkimaisin selkosta rientää Alakiiminkiin ja Iijoen suulle. Sillä sinnehän Ahma oli tulossa — lieneekö jo tullutkin.
* * * * *
Jos Vesainen ponnisteli ja kiirehti Oulujoen vesistöjä kulkiessaan, niin yhtä suurta kiirettä piti Ahmakin Iijoen latvoilta laskeutuessaan. Hän arvaili, että Vesaisen joukon oli täytynyt ennemmin tai myöhemmin saada tiedot heidän lähdöstään, vaikka sitä salassa oli pidettykin, ja että se pian takaapäin rientäisi heidän kintereilleen. Kaikki saattoi riippua muutamista päivistä, riippua siitä, milloin Vesainen tuon tiedon oli saanut. Ja hänellä itsellään oli pienempi joukko — tuskin 90 miestä oli hän ehtinyt saada kokoon — ja se joukko oli surman oma, jos Vesainen se tavoittaisi taikka jos siltä paluutie katkaistaisiin. Hän käsitti, että koko tuo hänen retkensä oli uhkarohkeutta, sillä hänen suunnitelmansa perustui yksinomaan siihen otaksumiseen, että Vesainen palaisi Oulujoen vesistöjä ja että hän itse joukkoineen, kostoretkensä tehtyään, ehtisi Iijokea myöten paluumatkalle ennen tämän tuloa.
Edellinen otaksuminen oli hänestä melkein varma, jälkimmäinen huoletti. Ja sen vuoksi hän rauhatonna myötään kiirehti kulkuaan, hoputti miehiään, pitenti rupeamia, lyhenti levähdyshetkiä. Ja ravakasti matka sujuikin, tiet olivat vanhastaan tutut. Ahma tiesi olevansa ainakin muutamia päiviä edellä, vaan montako?
Oltiin jo ohi vetotaipaleista, virtaavaa jokea soluttiin sukkelasti alaspäin, kosket laskettiin milloin melalla, milloin köydellä, mutta aina onnellisesti. Pudasjärvellä mieli sama vastatuuli, joka Vesaista kiusasi Oulujärvellä, hidastamaan Ahmankin matkaa, mutta tukevasti soutaen päästiin senkin päähän, ja virta lähti nopeasti viemään veneitä Haapakosken kuohuvaa köngästä kohden.
Sitä eivät karjalaiset olleet ennen koskaan laskeneet, mutta nyt ei olisi Ahma mitenkään joutanut vedättämään veneitä rantoja myöten. Ja kun muutamassa niemessä Pudasjärven länsipäässä tavattiin vanha kalasteleva uudisasukas, niin Ahma heti ehdotti, että tämä otettaisiin mukaan laskijaksi.
— Osaatko laskea könkään? kysyi Ahma ankaralla äänellä ukolta.
— En mene takuuseen.
— Etkö ole laskenut koskaan?
— Olen minä oman veneeni, mutta teidän veneitänne en tiedä.
— Elä kiertele, sinä osaat jos tahdot. Ja sen sinä tiedät, että sinun on koetettava. Jos vilppiä sinussa näen, niin auta armias sinua!
Väkisin vietiin ukko laskemaan. Osa miehistä nousi, painoa keventääkseen, rantaan juoksemaan, muut jäivät veneisiin, jotka ohjattiin ensimmäisen, ukon laskeman veneen perästä. Ensimmäisestä kovasta putouksesta laskettiin onnellisesti, nyt oli vain kappale koskivettä vielä jäljellä ja sitten toinen, matalampi köngäs — sileä suvanto siinti jo edessäpäin. Ja ukon vene laski täyttä vauhtia könkään kuohustoon; niskassa sen tosin kova aalto täytti puolilleen, vaan eheänä se sittenkin solui suvantoon.
Mutta toisen veneen täytti sama kuohu kokonaan; se vääntyi väkisin poikkiteloin hyrskyä vastaan, keikahti, upposi ja tuli kappaleina köngästä alas. Kolmas vene koetti karttaa tuota vaarallista aaltoa, mutta karahti kallioon ja meni säpäleiksi. Neljäs samoin. Veneiden laitoja, eväsarkkuja, aseita, airoja, hukkuvia tai hukkuneita karjalaisia uiskenteli valloillaan poukamassa kosken alla ja kierteli pyörteen silmää, sillä välin kun yhä uusia veneitä laski samaa turmiota kohden. Muutamat niistä pääsivät alas, toiset upposivat kuohuun taikka katkesivat vaanivaa kalliota vastaan. Kun viimeinen vene oli könkään alle saapunut, laski Ahma, joka henkensä kiireessä koetti poukamassa pelastella hukkuvia miehiään, että useimmat hänen veneistään olivat särkyneet ja miehistöstä monta hukkunut. Hän karjui vihoissaan, hän itki ja sadatteli Jumalaa ja itseään.
— Ja se on sinun syytäsi kaikki! huusi hän julmistuneena laskijaukolle, kun tämän rannalla kohtasi. — Tahallasi laskit niin läheltä kuohun kuvetta.
— Olisinhan sitten itsekin hukkunut… Eivät osanneet tulla perästä.
— Elä puolustele, tahallasi teit, eikä sulle armoa anneta!
Ei ukko ehtinyt paljoa rukoilemaankaan. Silmät kiukkua säkenöiden kuristi Ahma häntä niskasta, painoi pään alaspäin, työnsi kasvot jokeen ja piti siinä, niin verkalleen ja kiduttamalla hukuttaen vanhuksen. Sitten potkaisi menemään jokeen.
Ahma kähisi suuttumuksesta ja pettymyksestä; hän hyppeli ja repi tukkaansa. Tämä oli surma koko retkelle! huusi hän. Miten nyt matkaa jatketaan? Miehet kyllä olivat enimmät pelastetut — suuri osahan oli kulkenut maitse alas — mutta millä pelillä kuljettiin edelleen, kun veneet olivat säpäleinä?
Ei auttanut muu kuin ruveta korjaamaan niitä joita korjata voi, ja panna miehiä hakemaan Pudasjärven harvoilta uudisasukkailta lisää veneitä. Mutta siihen meni koko päivä ja yö, ja vasta seuraavana päivänä päästiin jatkamaan matkaa.
Se oli harmillinen viivykki karjalaisille, ja Ahma aavisti että se oli heille kallis viivytys. Tuolla ajalla on Vesainen ehtinyt kulkea kymmenen peninkulmaa ja saapuu nyt ehkä pahimmoilleen perille. Vaan ei auta. Matkaa täytyy jatkaa kahta tulisemmin, perille täytyy päästä.
Ja perille karjalaiset pääsivätkin. Oli Pertun-päivän aamu, kun he Illinsaaren kupeitse soutivat ja laskivat veneensä Iin kirkon yläpuolelle samoihin valkamiin, joista pohjalaisten retkikunta kolmatta kuukautta sitten oli lähtenyt jokea ylöspäin, viemään hävitystä Karjalaan ja Vienan rannoille. "Köyhän velka ei kauaksi jouda", ilkkuivat karjalaiset törmälle noustessaan. He olivat saapuneet maksamaan täydellä mitalla. Ahman viha oli heltymätön, se janosi kostoa. Ja nyt hän sai kostaa.
Ei ollut kulunut kuin puoli vuotta siitä, kun Ahma viimeksi kävi Iijoen suulla. Silloin oli työ jäänyt kesken, ainoastaan muutamia taloja oli kirkonkylästä tullut ryöstetyksi ja poltetuksi, ja tapellen oli hänen täytynyt väistyä omalle maalleen. Nyt hänellä oli tilaisuus täydentää työnsä; kylät olivat turvattomia, miehet kaukana retkillä eikä heidän kotiin tulostaan ollut tietoa; vaimoja, vanhuksia ja lapsia vain oli taloissa. Ja hän täydensi työnsä perin pohjin.
— Tehkää selvää jälkeä, neuvoi hän miehilleen, kun nämä hajausivat ryöstämään. — Kannanlahdessa töröttävät uuninkiukaat pystyssä; tasoittakaa täällä nekin.
Eikä miehille paljoa kehoitusta tarvittu. Taloista tupruava savu himmensi kohta päivän säteet, ja säkeniä räiskyi torvenaan rannoilta jokeen. Vaan itse ei Ahma viitsinyt lähteä koko nuotiontekoon eikä teurastukseen, se oli hänestä liian halpaa työtä, se ei ollut urhon työtä, kun ei saanut miesten kanssa miekkoja mitellä. Hän käveli pappilaan "kirkon avaimia noutamaan", pitihän katsoa, oliko kirkossa mitään mukaan otettavaa, ennenkuin se tuleen pistettiin.
— Tuttu talo — eikö terveeksi sanota vierasta? ivaili hän tupaan astuessaan.
Naiset juoksivat vapisten karsinaan, vaan vanha, valkohapsinen kirkkoherra astui pelättyä vihollista vastaan ja rupesi rukoilemaan armoa kylälleen ja kodilleen.
— Mitä sinä ukko armosta höpiset, mitä armoa ne iiläiset meillä ovat tehneet… Vai et sitä tiedä, no, lähdet meidän kanssa Kannanlahteen katsomaan, se tekee hyvää vanhalle miehelle. Mutta nyt tule oppaaksi, ota avaimet, käydään kirkossa ensiksi.
Hän raastoi vanhuksen mukaansa. Mutta vanhan Henrikin poika, joka palveli isänsä kappalaisena, oli jo edeltäpäin juossut kirkkoon, noussut torniin ja ruvennut läppäämään kirkon kelloa, joka oli pitäjän kesken sovittu varotusmerkki, kun vihollinen oli tulossa. Ahma arvasi juonen ja huusi hurjistuneena, niin että mäki kaikui:
— Heitä pois se helinä, heitä henkesi kaupalla!
Mutta nuori pappi soitti, heilutti kelloa voimansa takaa, varoittaakseen etäämpänä olevien talojen asukkaita pelastamaan edes itsensä ja karjansa. Eikä hän hellittänyt hihnasta, ennenkuin kaksi karjalaista tuli häntä alas raastamaan.
Kirkon edustalla seisoi Ahma julmistuneena hänen edessään.
— Se oli viimeinen soittosi, mies!
Ja kädessään olevalla raskaalla kirkon avaimella paukautti hän kappalaista päähän, niin että tämä hengetönnä vaipui maahan isänsä jalkoihin.
Pian oli kirkkokin liekeissä. Sen läheisen talon pihalta kuului karjalaisten ilkeää naurun rähäkkää, ja Ahma siirtyi sinne katsomaan laahaten vanhan kirkkoherran mukaansa. Talo paloi, ja miehet nauroivat eräälle nuorelle vaimolle, joka revityin vaattein, hapset hajallaan, kerran toisensa perään syöksyi palavan tuvan ovea kohden, josta eräs partasuu karjalainen aina viskasi hänet takaisin.
— Lapseni, lapseni! huusi nainen ja hyökkäsi uudelleen, vaan aina sama temppu. Ja sille miehet nauroivat. Hymähtäen astui Ahma savuavaan tupaan, kantoi sieltä käsivarresta pyörtyneen lapsen.
— Tätäkö sinä vain tahdot?
Hän oli ojentavinaan lapsen vaimolle, mutta lyödä romauttikin samalla sen pään kiveä vasten murskaksi ja viskasi sitten raadon äidin syliin.
Onneton äiti katsoi hetken runneltua aarrettaan. Jäsenet vapisivat ja silmät rupesivat mulkoilemaan, ja hänen kasvonsa vääntyivät äkkiä katkeraan, kamalaan nauruun, mielipuolen onttoon, julmaan nauruun.
Hetkeksi vaikenivat ilkkuvat karjalaisetkin. Mutta vanha kirkkoherra laskeusi polvilleen pihamaalle, suuntasi kasvonsa taivasta kohden ja rukoili:
— Herra, armahda meitä, herra, armahda sinä meitä!
Karjalaisilla ei ollut aikaa tuhlata eikä kauan yksillä paikoin huvitella; jo samana päivänä, Iin kirkonkylän vielä palaessa, Ahma lähti miestensä kanssa retkeilemään toisiinkin kyliin. Hänellä oli aie — koska aikaa näytti riittävän — pistäytyä Oulunsuussa asti yön aikana puhdistamassa ja höyräyttämässä sen suuria, varakkaita taloja. Mutta sinne mennessä piti poiketa Kiiminkiin, sen hän oli vannonut jo sillä hetkellä, jolloin Vesainen Kannanlahdessa hänen tupansa ovea särki, se retki oli hänellä koko matkan ollut suurimpana nautintona ja vahingonilona mielessään. Siellä, päävihollisen pesässä, hän itse tahtoi tehdä puhdasta ja kotona pilkanneiden harmiksikin hän sieltä aikoi viedä Vesaisen kauniin sisaren mukaansa Vienaan.
Parikymmentä miestä jätettiin veneitä ja tavaroita vartioimaan, muut lähtivät astumaan etelään päin, jotta hiekkainen kangas tömisi.
Ennen päivänlaskua oltiin jo Vesalassa, sinne näet suunnattiin kulku suorastaan. Talo oli melkein autiona, niityllä olivat Tapani ja Helinä ja muu väki, Anni yksin oli talossa lehmiä odottelemassa ja heinämiehille iltakeittoa keittämässä. Niissä askareissa hän puuhaili kodassa ja hyräili itsekseen kaipauksen säveltä ikävöidessään kauan poissa ollutta miestään.
Silloin lennähti ovi auki. Pitkä, roteva, ruskeapartainen mies katsoi ovelta ja huudahti Annin nähdessään melkein iloisena:
— Hoo, ei ole talo autio, on ainakin yksi eläjä; ja kun yksi on, niin tulee kai useampiakin. Oletko sinä Vesaisen vaimo?
Miehen murteesta ja ulkomuodosta arvasi Anni heti, mistä oli kysymys; hän näki kohta useampia partaniekkoja vilahtelevan pihalla. Ja sen tiedon masentamana vaipui hän sanaa puhumatta penkille istumaan, kätensä hän vain kieraisi ristiin ja katsoi tylsästi eteensä.
— Sen näkyy olevan, — hyvä saalis, herkkupala, tarinoi Ahma ja istui lähemmäs muka hyväilemään naista, pirullinen hymy huulillaan. Anni vetäytyi säikähtyneenä peremmä. — Soo, älä arkaile ollenkaan, ei sinun tarvitse pelätä, että miehesi tulee näkemään, jos istutkin minun polvelleni. Minä tiedän missä hän on, hän risteilee Vienan lahtia ja keräilee saalista kotiin eukolleen tuodakseen, ha, ha…
Vaan äkkiä hän muisti, ketä hän oikeastaan oli hakemassa, ja kysäisi:
— Mutta missä on talon tytär, oma rakas menneentalvinen helluni — hä? Niitylläkö on — vai niin, no tulee kai kotiin yöksi — ohoo, näkyvät tulevan heinämiehet, koska puuroa keitetään. Mutta lämmitäpäs nyt, mutso, matkamiehille sauna, oikein tulinen kyly, niin saadaan kylpeä ja sitten nukkumaan — eikö niin?
Raskain askelin astui Anni saunalle. Kauheita nämä ovat palveltavia, mutta mitäpä auttaa näin vartioituna ja turvatonna niskoitteleminenkaan. Sitä hän ajatteli, että kunpa edes lapset — niin hän kutsui Helinää ja Tapania — arvaisivat olla taloon tulematta, itsehän hän kumminkin on mennyttä kalua. "Miksi menit, Juho, ja jätit minut yksin!" huokasi hän, tuskaan ja pelkoon uupumaisillaan.
Tuvassa olivat miehet isännöineet, kantaneet ruokia esiin ja ruvenneet syömään. Silloin helähti joelta iloinen, kirkas, lapsellinen laulu.
— Siinä on lintuni, huudahti Ahma, hyppäsi pystyyn ja juoksi rantaan. Siihen laskivatkin juuri heinämiehet. Selin törmään seisoi Helinä rannalla. Äkkiä hän kuuli takanaan askeleita, kääntyi — ja näki Ahman edessään.
Usein olivat viime talvesta nuo kasvot, tuo ryhti kajastaneet hänen mielessään. Se oli ollut jonkinlainen itsepintainen, sairaalloinen mielikuva, joka oli häntä ahdistellut unissa ja valveilla, jota hän usein oli koettanut karkottaa, mutta turhaan. Se kuva oli kuin lumottu häneen, hän ei päässyt siitä irti. Nyt hän näki sen elävänä edessään, ei tiennyt oliko se unta vai totta, silmät tuijottivat vain suoraan eteen. Mutta kun Ahma kädet ojossa juoksi häntä vastaan huutaen: "no nyt et pääsekään käsistäni" — kirkaisi tyttö ja lankesi silmilleen maahan. Toiset rannalla olijat eivät pelon vuoksi pitkään aikaan päässeet paikaltaan päkähtämään ja juoksivat sitten pakoon. Ahma kiirehti nostamaan Helinää ylös, kantoi hänet käsivarsillaan kappaleen rinnettä myöten ja istui sitten siihen mättäälle, puolipyörryksissä oleva tyttö polvellaan.
— Älä sinä pelkää, lintuseni, puhui hän, en sinulle pahoja aio. Sanoinhan jo viimein, että kainaloiseksi kanakseni sinut vien, ja onneton se, joka sinulle pahaa sanaa uskaltaa virkkaa. Kannanlahdessa meillä on elämä yhtä hyvää kuin täälläkin, ja käymme joskus täälläkin asioissa. Ja kun veljesi Juho vasta tulee Vienan puolelle, niin käsi ojossa käyn vastaan ja sanon: "Terve taloon, lankomies, jätäpä keihäs porstuaan…!"
Helinä kuunteli kuin huumauksissaan tuota puhetta. Hän ei ollut oikein tajullaan, ei voinut jäsentään liikuttaa, mutta hänen katseensa olivat kuin kiinni juotetut tuon väkevän miehen tulisiin silmiin. Sydäntä ahdisti, hänen olisi tehnyt mieli huutaa, mutta ääni ei kulkenut … eikä hän tiennyt oikein, miksi hän huutaisi. Tämäkö nyt oli se verinen mies? Ja noin leppeästi soi sen ääni. Vai pilkkasiko se, oliko tuo kaikki katkeraa ivaa? Ei, se tuntui niin suoralta, niin varmalta.
— Tyynny tyttöni, älä pelkää, jutteli Ahma leppoisasti kuin lapselle. — Tällä kertaa sinua en jätä, vaan parasta on, että lähdet mielisuosiolla. Senpä tiedät, että huonomman miehen voit avioksesi saada kuin Ahman…
Mutta tytön ruumis vapisi vielä hänen polvellaan ja kasvot olivat liikkumattomat kuin nukkuneen. Sitä se Helinä siinä ajatteli, että voisivatko Juho ja Ahma sopia? Voisiko hän elää tuon miehen kanssa?… Ja sekin oli kuin jokin unen hämärä utukuva, tuollaisen painajaisen unelma, joka pelotti ja hirvitti, mutta jota hän ei voinut ravistaa päältään…
Hän tunsi tuon pelätyn miehen sivelevän hänen kiharoitaan ja puristavan hänen vyötäreistään, eikä hän kumminkaan voinut valittaa eikä itkeä…
Mutta samalla rupesi outoja ääniä kuulumaan pihalta päin ja metsän rinnasta. Kuului miesten huutoja, meteliä ja kirouksia. Ahma hypähti pystyyn, juoksi törmälle eikä ehtinytkään enää taakkaansa vaalia, heitti sen pellon ojaan pökerryksissään ja pyörtyneenä ja juoksi pihaan.
Siellä oli toiset tuumat edessä. Vesainen miehineen oli saapunut. Muuan nuori karjalainen ei ollut tullessaan malttanut olla ohi mennessä sytyttämättä tien varrella olevaa täysinäistä heinälatoa. Siitä noussut savu oli näkynyt kauas poikkimaisin rientäville ja vielä kiirehtänyt heidän kulkuaan.
Pihamaalla siinä syntyi tappelu tulinen. Vesaisen väsyneet miehet olivat harvalukuisemmat, mutta vihaisesti he häikäilemättä iskivät kiinni viholliseen, joka ensiksi tyrmistyi arvaamatonta hyökkäystä. Karjalaiset olivat joen puolella pihaa, iiläiset metsän puolella ja siitä hyökkäsivät vuoron perään toinen toistaan vastaan, väistyivät väliin Vesaisen vasta alulle paneman uuden tuvan kehän taa ja ryntäsivät taas. Molemmat päälliköt, joiden mielessä useat sattumat olivat idättäneet niin katkeran mieskohtaisenkin vihan toisiaan vastaan, seisoivat taas kerran silmä silmää vasten, ja ne silmät liekitsivät tulisemmin joka lyönniltä mikä vaihdettiin. Miehiä kaatui; vuoroin toiselta, vuoroin toiselta puolen jäi mies tantereelle taistelevain jalkoihin. Aurinko oli laskenut, elokuun ilta kävi pimeäksi, tuskin näki enää mihin löi. Muuan karjalainen ehti kumminkin taistelun kiireessä viskata palavan tappuratukon olkiläjään navetan kupeelle, navetta syttyi palamaan, ja sen roihuavassa valossa jatkettiin kahakkaa.
Juhon rinnalle oli hänen nuori veljensä Tapani ehättänyt taistelemaan; heinähanko oli hänellä aseena, ja sillä hän hosui kuin mies. Juho itse iski melkein vaistomaisesti, itsetiedottomasti; hän oli matkasta, valvonnasta, huolista ja taistelusta niin väsynyt, että tuskin seisaallaan kesti, ja hän näki, miten hänen miehistäänkin moni aivan uupumuksesta retkahti tantereelle. Mutta masentumiseen ei ollut aikaa, hän iski vain, muuta ei ollut hänellä ajatusta eikä tunnetta, kuin että hänen verivihollisensa oli siinä hänen edessään. Mutta äkkiä hän saa kolauksen sivultapäin, tuntuu pistos vasemmassa olassa, hän horjahtaa, kaatuu… Ahma syöksee kuin kotka kaatuvaa kohden … vaan peräypi, Tapanin hangon kärki on tunkeutunut syvälle hänen reiteensä. Hurjana kääntyy Ahma nuorukaista kohden, hänen keihäänsä välähtää, ja Juho näkee veljensä verisenä kaatuvan vierelleen. Vielä kerran ponnistaa hän voimiansa, ryntää ylös, hyökkää eteenpäin; hänen tapparansa huojuu entistään hurjempana, kaksi karjalaista kaatuu kohta sen painosta… Samassa hän näkee vihollisen väistyvän. Ahma nilkuttaa erääseen toveriinsa varaten, nurkan taa metsää kohden, ja toisetkin häviävät samaa tietä. Metsän rintaan asti seuraa Vesainen jäljellä olevain miestensä kanssa, edemmäs eivät jaksa. Vihollinen katoaa yön pimeyteen, he itse palaavat pihalle, horjahtavat siihen pitkälleen…
Siinä makaa Vesainen läähättäen ja tuijottaa synkästi palavan navettansa liekkeihin. Tuossa siis tulos hänen kostoretkestään, siinä voitto ja maine ja vaivain palkkio! Kuolleena makaa tuossa hänen vierellään hänen nuori, viaton veljensä, siihen se kaatui häntä puolustaessaan. Kuolleina taikka haavoitettuina lepäävät siinä pitkin pihaa enimmät hänen parhaista miehistään, itsellään kirvelee hänellä haavoitettu olka, veri valuu pitkin kylkeä, eikä hän käsivarttaan jaksa liikuttaa, ei uupumukselta kykene paikaltaan päkähtämään haavaansakaan tukkiakseen… Apeat mietteet vain hänen mielessään risteilevät.
— Kotoisen pihani on taas veri tahrannut, sodan tuli syö tuossa sen hiiltyviä seiniä. Kylät ovat taaskin poltetut, kenties kokonaiset pitäjät… Minun syytäni kaikki! Rakkaat omaiseni, vaimoni, sisareni, missä nekin ovat? Missä? Ei ole näkynyt. Onko tappanut vihollinen vai vienytkö…?
Häntä puistattaa se ajatus, hän koettaa nousta ylös hakemaan omaisiaan. Ei jaksa, jalka huojuu, hän horjahtaa istumaan. Ja kyynel kiertyy vihdoinkin silmään miehisen miehen, rautainen luonto sulaa kerrankin, yli voimainsa jännittynyt tahto hervahtaa ja laukeaa.
— Miks'en voinut minäkin kaatua toisten kanssa, huoahtaa hän, miks'en kuolla pois koko kurjuudesta?…
Sitä hän synkkänä mietti, voimatonna istuen pihansa verisellä nurmella yön pimeässä. Silloin laskeupi pehmoinen käsi takaapäin hänen kaulalleen, hän tuntee tutun äänen kuiskaavan:
— Juho!
— Anni!
— Sinä olet haavoittunut, annas kun pesen ja sidon haavasi.
— Missä on Helinä?
Kuullen nimeään mainittavan nousi tyttö siltä paikalta, johon oli taistelun alussa makaamaan jäänyt, ja astui kuin unissakävijä pihalle.
— Tuossa on tyttökin, hänkin toki pelastunut!
Helinä käveli kohti, katsoi veljiään, jotka vierekkäin makasivat nurmella, toinen kuolleena, toinen haavoitettuna, katsoi muita kaatuneita ja kysyi:
— Kaatuiko Ahmakin?
— Pakoon taisi päästä, vaikka revittynä, mutta merkkinsä se tuohon jätti, sanoi Juho, osoittaen Tapania.
Silloin lankesi Helinä polvilleen kaatuneen veljensä rintaa vastaan, ja kyyneleet, joita pelko oli koko taistelun ajan rintaan tyrmistänyt, pulpahtivat vihdoinkin valtoinaan esiin.
IX.
Oi emoni, kantajani,
Ellös olko milläkänä,
Milläkänä, tuollakana,
Tuvat uuet tehtänehe,
Paremmat osattanehe,
Pohjola soittanehe,
Lemmon kansa kaattanehe.
Valkoinen lippu liehuu sauvoimen nokasta joka veneen keulassa, joka seuraavana pyhänä laskee Iijoessa olevaan Ruununsaareen, pitäjän yhteiseen hautuumaahan. Ja niitä laskee sinne paljon, riveittäin niitä latoupi pitkin saaren hiekkaista rantaa, ja jokaisesta kannetaan maihin ruumis, useimmista pari, kolme. Muutamille on jo arkku ehditty tehdä, toisille on ainoastaan neljä lautaa lyöty kehykseksi, vielä toisia tuodaan käärittyinä loimiin, purjeisiin taikka palttinoihin. Kiireen vilkkaa luovat miehet hautoja, suuria, yhteisiä hautoja, mutta ei tahdota sittenkään ehtiä saada koloa maahan niin monelle kuin olisi tulijoita.
Limingan vanha kirkkoherra on saapunut toimittamaan hautausmenoja; omassa pitäjässä ei näet ole enää yhtään pappia jäljellä, kappalainen kaatui kirkon edustalle, ja kirkkoherra-vanhuksen veivät vienalaiset vankina mukaansa. Kirkkomäellä, taivasalla, kirkon raunioiden vieressä, on aamulla pidetty jumalanpalvelus, johon koko tuo kovaa kokenut kansa hartaasti otti osaa. Nyt on koko kansa keräytynyt hautuumaalle peittämään multiin vihollisten hävityksen uhrit, koston ja sodan hedelmät. Murheiset ovat kasvot ja kaihoa kertoo käytös. Jokaisella on joku omainen itkettävänään. Mikä kaatui Vienan maalla, mikä Vesaisen pihalla, minkä tappoi vainolainen kodin omissa nurkissa.
Vesainenkin seisoo siellä äänetönnä närettä vastaan nojautuneena ja katselee synkästi tätä surullista toimitusta. Vaikka hän siteessä kantaakin haavoitettua käsivarttaan, on hän kumminkin lähtenyt saattamaan velivainajaansa hautaan ja tekemään pitäjäläisilleen tiliä teostaan. Sillä vaikka vienalainen luuli, että koko Vesaisen retkikunta oli hänen kanssaan Pertun-päivänä palannut ja siinä pelossa suoraa päätä yötä myöten lähti painamaan Iijokea ylöspäin paluumatkalle, vieden saaliit ja vangit mukaansa, niin ei jäljelle jäänyt retkikunta vieläkään ollut saapunut kotikyliin. Ja siitäkin oltiin huolestuneina.
Vesaisesta tuntuu, että ne kyyneleet, joita täällä vuodatetaan, huokaukset, joita kuuluu kalmiston hiljaisista lehdoista, syyttävät häntä. Hän huomaa, että ne ankarat sanat, joita vanha kirkkoherra haudalla puhuu sotaa, vihaa ja kostoa vastaan, suuntautuvat häntä kohden. "Viha synnyttää vihaa, kosto kostoa, veri verta", puhuu pappi. "Mitä kertovat nämä poltetut talot, hävitetty temppeli, silvotut ruumiit ja runsaat kyyneleet? Ne todistavat, että joka miekkaan rupee, se miekkaan hukkuu. Kehoittakootpa ne samalla teitä kaikkia, jotka nyt seisotte näiden surullisten hautojen partailla, vastaisuudessa muistamaan, että kosto ei ole ihmisille annettu, opettakoot ne meitä kaikkia nöyrinä ottamaan vastaan sen vitsauksen, joka meille annetaan, nielemään vihan ja jättämään koston Herralle…"
Koko seurakunta näytti yhtyvän hänen ameneensa. Vesainen vain seisoi syrjässä siimeksessä puuhun nojaten, ja monet mietteet hänen mielessään risteilivät. Oliko hän todellakin niin pahoin rikkonut? Olihan hänellä koko ajan ollut oman kotiseutunsa paras mielessään, olihan hän tahtonut tyrmistää tuon alituisen maanvaivan sen omilla pesäpaikoilla… Erehdystäkö se oli ollut kaikki…? Toimetonnako täällä sitten pitäisi ristissä käsin istua ja avutonna odottaa, milloin vainolainen yön aikaan hyökkää nukkuvaan kylään ja tappaa lapsetkin vuoteilleen…? Ja silloinkaanko ei saisi kostaa, eikö saisi mitenkään purkaa katkeruuttaan ja sydämensä sappea, eikö osoittaa ilkityön tekijälle, miltä se itselle tuntuu…? Ei, se olisi vääryyttä, eihän ihminen voi olla muu kuin ihminen… Kärsinyt hän oli itse, kärsinyt kovemmin kuin kukaan, mutta hän tiesi, että hän oli tehnyt mitä oli voinut…
Sitä hän synkkänä mietti vielä, kun jo vene toisensa perästä lähti soutamaan poispäin kalmiston rannasta. Astui silloin harmaaparta vanhus, isävainajan sotatovereita, hänen rinnalleen, tapasi olasta ja virkkoi:
— Joko karkasi tarmo Vesaisestakin, joko meni luonto? Isävainajaltasi se ei mennyt.
— Ei. Vielä kuollessaan hän kehoitti kostoon.
— Ja pojastako polvi huononee?
— Sanovat minun kovin pahoja tehneen.
— Kuunteletko sinä akkoja ja pappeja? Vaan minä sanon, että sinä olet menetellyt kuin mies, ja niin sanovat muutkin, jotka tietävät mitä taisteleminen on. Karaise mielesi, nuori mies, sinua vielä tarvitaan. Vielä sinun haavasi paranee ja vuorosi tulee iskeä.
— Vielä minä tahdonkin iskeä, tahdon vielä kerran nähdä Ahman silmästä silmään!
— Oikein. Se on miehen mieltä miehen päässä. Nyt lähdetään taas elävien ilmoille.
Kun kirkkorahvas jälleen saapui kirkkorantaan, soutivat siihen juuri Vesaisesta jäljelle jääneet iiläiset. He olivat veneineen Oulunsuun kautta kiertäneet ja saapuivat nyt mereltä päin. Se oli reipasta, tervettä joukkoa, josta vähitellen levisi rohkeutta masentuneiden kotimiestenkin mieliin. He tiesivät jo, että vainolainen oli ollut vierailemassa, eikä hävityksen näky heitä siis äkkiarvaamatta masentanut. Olivatpa iloisiakin, kun taas soutivat kotirannoilleen ja saivat kohdata omaisensa. Siinä tapasi taas äiti kaivatun poikansa, puoliso sai heittäytyä oman miehensä kaulaan ja tyttö tapaili arkana ikävällä odotetun sulhonsa kättä. Tuotiin tuomisia, veneen täydet tuliaisia, vaatteita, hopeata ja vaskea jaettiin jo törmällä omaisille. Veneissä oli elämistä ensi aluksi, kyllä sitten taas uutta hankitaan, lohduttelivat miehet.
— Mutta talon ne polttivat, vietävät, valittaa siinä muuan eukko miehelleen.
— Vai polttivat! No, rakennetaan uusi ja entistä ehompi. Emme niitä mekään siellä polttamatta jättäneet.
— Ja vaari vanhan kun tappoi partaniekka…
— Vai tappoi vaarin; mutta vanhahan tuo jo olikin.
— Pikku Jaska se kuoli säikähdyksestä, kertoo eräs nuorikko itkien miehelleen.
— Pikku Jaskako, mitä sanot, oma pikku Jaskani? Niinkö säikähti pieni peipposeni, jolle juuri toin vaskikellon heluksi. Itkettääpä minuakin. Mutta, eukkoseni, — saadaan uusi — —
Syvä oli se haava, minkä taas tämä retki oli iiläisten elämiseen iskenyt. Varsinkin oli kirkonkylä ja jokivarsi tuhkana. Sitä haavaa poti monta vuotta. Mutta mieli toipui sentään pian masennuksistaan, ja horjumattomalla sitkeydellään kävi kansa rakentamaan uutta elämistä vanhoille raunioille. Talo kohosi entisen sijalle, karjaa kasvatettiin uutta ja kesantoon päässyt pelto kynnettiin auki ja kylvettiin siihen siemen säilymään tallessa talven yli lumen alla ja kasvamaan leivän seuraavana suvena.
X.
Miekkaa Pohjola hioili,
Tapparata tahkoeli,
Piti viikkoista vihoa,
Ylen kauaista kaetta.
Kesätyöt oli Pohjanmaalla tehty, elot leikattu missä leikattavaa oli, riihet puitu, ja käsissä oli pimeä, sateinen syksy.
Syysmyöhällä lokakuussa pidettiin siihen aikaan Oulujoen suussa suuret markkinat. Sinne purjehti laivoja Turusta, Tukholmasta, Raumalta, jopa joskus Riiasta ja Lyypekistäkin asti tuodakseen koko maakuntaan välttämättömimpiä elatusvaroja ja tarvekapineita, suoloja, jauhoja, rautaa, hamppuja, ja viedäkseen sieltä eläinten nahkoja, kaloja, tervoja ja voita. Useita näitä kaukaisia laivoja oli nytkin ankkurissa salmessa taikka satamassa joen suussa Linnansaaren alla. Mutta vielä enemmän oli siellä pitkin rantoja kuin pinottuina rantamaalaisten omia veneitä, suurempia ja pienempiä. Oulunsuun markkinoille purjehtivat näet silloin vielä rantalaiset Kokkolasta Tornioon asti, ja sisämaalaiset riensivät sinne myöskin joko soutaen jokia pitkin tai metsäpolkuja astellen, kaikki vaihtamaan itselleen metsän ja karjan tuotteita vastaan tärkeimpiä tarvekaluja pitkän talven varaksi.
Olipa silloin muutaman viikon ajan elämää ja liikettä näillä muuten hiljaisilla seuduilla. Veneitä tuli ja meni, tavaroita kannettiin rannalle, ostajia keräytyi siihen; tingittiin, tarjoiltiin, käänneltiin, punnittiin. Suurin liike oli kumminkin noiden kaukaa tulleiden laivojen edustalla ja kannella; siellä säkkejä auottiin, kyseltiin hintoja ja hierottiin kauppoja.
Rannallekin Merikosken alle olivat kauppasaksat rakentamiinsa lautakojuihin levittäneet tavaroitaan näytteille, ja siinä oli kiiltokalua monenkinmoista, mikä katsojan silmää hiveli ja vietteli ostamaan. Siinä edustalla kulki varsinkin nuorta väkeä runsaasti edestakaisin, nauttien jo pelkästä katsomisestakin, siinä tapasivat tuttavat toisensa, ja se oli alituisena kisapaikkana pitkin päivää.
Siinä kulki Vesalan emäntäkin eräänä päivänä nuoren kälynsä kanssa. Olivat edellisenä iltana tulleet Juhon seuraamina markkinoille, joilla molemmat olivat ensi kertaa, ja olipa heillä nyt ihmettelemistä kaikkea sitä uutta komeutta katsellessaan. Outoa väkeä vilisi mustanaan edestakaisin, vieraita kasvoja näkyi kaikkialla, vaan kuului sentään joukosta joku tuttavakin tervehtivän.
— Ka, onhan täällä kiiminkiläisiäkin, puhui Krankan Martta-muori, kun Johannan kanssa ostoksiltaan heitä kohden kuupitti ja tuli tervehtimään pulleana ja mahtavana kuin ainakin. — Mutta miks'ette ole taloon tulleet, kun kerran mailla olette, Helinäkin, sinä jota sinne meille kohta pitemmäksikin aikaa odotettaneen … niin, niin, veretpähän kasvoihin karahtivat.
— Kuinka pitemmäksi ajaksi? kysyi Anni muka oudostellen.
— No etkö sinä tiedä, vaikka salaistahan tuo vielä lieneekin. Mutta näin meidän kesken puhuen niin kuuluuhan niillä nuorilla olevan vähän yhteisiä puuhia.
— Vai niin, ja minä olen luullut että sinne kotivävy meille otetaan, kun on miehistä puute, jutteli Anni puoleksi leikillään. Sillä tiesihan hänkin vähän niistä Hannun tuumista, mutta tiesi myös, että Helinä siitä puhuttaessa oli kammoksunut joutumistaan äkäisen Martta-muorin miniäksi.
— Mitä kotivävyä? kysyi Martta melkein suuttuneena. — Onko siitä jo tietoa?
— Eikö mitä, kiirehti Helinä vastaamaan.
Mutta Anni jatkoi vieläkin muoria kiusatakseen:
— Onhan niitä siellä kotikulmallakin miehiä, vaikka niitä on tapettukin.
— Hoo, ihmetteli Martta-muori ja melkeinpä kiivastui. — Sitä minä olen aina sille Hannulle sanonut että se on vetelys — ilman se vielä jääpi ja poikamieheksi, jos se tuolla tavalla jatkaa. Mitä se onkin sillä peliä: kiehahtaa tänäpänä sinne ja huomenna tänne, naurattaa kaikkia naisia eikä sitten pidä kiinni yhdestäkään. Mikä ne lie meidän lapset pilannut. Tämäkin Johanna, se hylkii hyviä kosijoita, mutta viisastut sinäkin tyttö, kunhan aikasi olet sitä herraspoikaa haaveksinut, joka sinua keväällä imarteli. Nyt minä toki luulin, että Hannulla oli vakavammat tuumat, mutta näin se aina vitkastelee. Mutta kerrankin minä sille totuuden sanon…
Muori oli saanut mielensä aivan kuohuksiin kiihotetuksi, hän melkein kähisi haukkuessaan sitä poikavetelystään. Vesaisen suku oli arvossa pidettyä koko Pohjanmaalla, ja Martta oli jo ollut hyvillään, että sieltä saataisiin arvokas emäntä Krankkalaan, mutta siihen poikaan sitä ei koskaan tiennyt luottaa.
— Ehkäpä se Hannu vielä ajattelee sitä Vienan tyttöä, jota se jo kuuluu ruvenneen tänne kuljettamaan, vaikka sitten matkalle jätti, pisti taas Anni väliin.
— Mitä Vienan tyttöä — venakoitako tänne, höpsistä! Mutta tuossahan tuo itse tulee… Hannu! … selittäköön nyt itse asiansa.
Hannu tuli ja tervehti hyvin ystävällisesti kiiminkiläisiä, Helinän kättä varsinkin kauan puristi. Vaan Martta kiirehti heti selittämään:
— Vesalaan kuulutaankin kotivävy hommattavan.
— Tottako, Helinä?
— Ei kuin leikkiä.
— Mutta se voisi olla tottakin, jatkoi muori ja antoi siinä tiellä pojalleen jo aluksi pienen nuhdesaarnan. Sitten hän kutsui Annin sekä Helinän Krankkalaan. Hannun piti mennä voudin luo, jossa joukko Pohjanmaan miehiä oli koolla ja johon Juhokin oli lähtenyt. Sieltä hän lupasi tuoda Juhon mukaansa Krankkalaan.
Tätä kokousta varten se oli Juho oikeastaan tullutkin markkinoille neuvottelemaan toisten pitäjäin miesten kanssa. Paljon muuta markkina-asiaa hänellä ei ollutkaan, ryöstetystä talosta ei ollut paljon myötävää — haava käsivarressa oli vielä syyskesän aikana pitänyt häntä metsänkäyntiinkin kykenemättömänä. Mutta Vienan puolelta oli taas kuulunut pahoja uutisia, ja ne hänet ajoivat liikkeelle. Ne iiläiset, jotka siellä äsken olivat käyneet lunastamassa pois vanhan kirkkoherransa ja muut vangit, olivat kertoneet, että vienalaiset varustautuivat pelottavaa vauhtia. Muiltakin kulkijoilta oli kuulunut, että jo heti Vesaisen joukon lähdettyä oli siitä retkestä pelästyneinä Solovetin luostaria ruvettu uudelleen muurittamaan ja varustamaan; sinne oli hankittu tykkejä ja pyssyjä ja näitä jälkimmäisiä oli suuret määrät jaettu talonpojille. Sen lisäksi oli sinne tilattu sotaväkeä. Kahden voivodin komennolla oli sinne tuotu monta tuhatta miestä julmia tataareja, joita oli sijoitettu sekä luostariin että siihen uuteen linnaan, jota nyt parastaikaa rakennettiin Suman pogostaan. Pelättävä oli, että sieltä piankin tulisi tapahtumaan uusi hävitysretki Pohjanlahden rannikolle.
Näistä huolettavista uutisista oli miesten kesken syksyn kuluessa paljonkin keskusteltu ja tuumittu oli, että pitäisi vielä kerran laittaa valitus Ruotsin hallitukselle ja pyytää sotaväkeä maakuntaa suojelemaan. Sillä kun vainolaisella on säännöllistä sotaväkeä apunaan, ei Pohjanmaan kansa sitä enää yksin jaksa torjua. Niistä seikoista oltiin nyt neuvottelemassa ja voudille puhumassa. Mauri Yrjönpojan talossa oli koolla miehiä joka pitäjästä, talonpoikia ja pappeja, ja he pyysivät, että vouti veisi heidän toivomuksensa hallitukselle perille.
— Menkää itse Ruotsiin pyytämään, kehoitti vouti. Minä olen asiasta kirjoittanut monta kertaa. Paremmin tepsisi, jos itse menisitte.
Mauri Yrjönpoika ei omasta puolestaan tahtonut kovin paljoilla valituksilla rasittaa hallitusta, hänet muistettiin siellä kyllä muutenkin. Mutta mielellään hän soi että kansa itse valitteli, paremmin huomattaisiin kuinka huonossa tilassa maakunta oli.
Liminkalaisista muutamat epäilivät, tokko tällaiseen toimenpiteeseen olisi syytä; he olivat vieläkin kopeasti varmoina, että heidän väkirikkaisiin kyliinsä ei vainolainen kumminkaan uskalla tulla. Vaan vanha Kauppi osoitti vaaran tällä kertaa etupäässä uhkaavan juuri heitä.
— Iin kylät ovat paljaina, sanoi hän, ne on kahdesti ryöstetty puolessa vuodessa. Jos vainolainen nyt tulee, niin ei se Iihin tule, vaan hyökkää suoraan joko Kemiin tai Liminkaan. Ja kun vienalaisilla nyt on sotaväkeä apunaan, niin eivät ne arkaile hyökätä suorastaan tänne, varsinkin jos tietävät, ettei täälläkään minkäänlaista varustusta ole.
— Niinpä taitaa olla, miettivät silloin liminkalaisetkin. Ja yksimielisesti päätettiin lähettää lähetyskunta suoraan Ruotsiin kuninkaan luo pyytämään tältä suojelusta uhatulle maakunnalle.
Lähetyskuntaan valittiin Kalajoen kirkkoherra Ljungo, Juho Vesainen ja Hannu Krankka. Jo kahden viikon perästä nämä miehet päättivät lähteä Oulunsuusta Hannun omalla laivalla Tukholmaan. Valtakirjat kolmen pitäjän puolesta kirjoitettiin, ja onnea toivottivat toiset miehet lähteville, kehoittaen heitä suoraan ja vakavasti kuvaamaan hyvälle kuninkaalle kansan avutonta tilaa, — he luottivat siihen, että hän ei heitä ainaiseksi jättäisi julman vihollisen myötään ryöstettäviksi ja rääkättäviksi. Ja hyvin toivein ja rohkaistuin mielin erosivat Pohjanmaan miehet, palatakseen kukin kotipitäjäänsä kertomaan, että apua oli odotettavissa. —
— Nämä pojatpa lähtevät maailmaa katselemaan ja puhuttelemaan kuninkaita ja korkeita hallitsijoita, kehuskeli Hannu, kun rehennellen Juhon kanssa astui Krankkalan tupaan. — Eikö käy kateeksi, tytöt?
— Ota minut mukaasi, pyysi Johanna, silmät intoa hehkuen.
— Ettäkö saisit siellä tavata sen nuoren herran, joka sinua täällä keväällä mielisteli? Maltahan, sisarueni, vielä se Bagge tänne palaa. Ja tänne tulee sotaväkeä ja sotaherroja ja pulskaa elämää. Eikä sitten sinunkaan, Helinä, enää tarvitse pelätä Ahman tulevan ryöstämään…
Niin intoili Hannu antautuen kuten ainakin kokonaan sen uuden mielijohteen valtaan, joka hänet kullakin hetkellä sai innostumaan. Hän oli iloinen kuin vasikka, hyppi ja nauratteli koko perekuntaa hullunkurisuudellaan. Hymähdellen katseli häntä Juho: aina herkkä liekkiin leimahtamaan, mutta yhtä herkkä laukeamaan!
Illan iloksi laittoi Martta-muori hypyt Krankkalaan, johon kutsui valiojoukon markkinanuorisoa. Tanhut tömisi tanssijajoukon alla, hilpeästi helähteli nuorten nauru, ja mielihyvin sitä vanhemmat ihmiset katselivat nauttien viljalti tarjottua talon vankkaa olutta. Annin silmät kiintyivät erityisesti seuraamaan Johannaa, joka hehkuvin poskin siellä heiluili korskeimpana kukkana tyttöjoukossa. Ja hänelle muistui niin elävästi mieleen velivainajansa, Lauri. Siitähän sillä pojalla oli ollut hiljainen tuuma viedä emäntä Torvisen vanhaan kotiin Kemiin; monesti se oli Johannaa lemmittynään maininnut, vaikk'ei, ujo kun oli luonnoltaan, vielä ollut kosia ehtinyt. Siellä se nyt veli makasi kuolleena kaukana vieraalla maalla…
Kun Johanna sattui tanssin lomassa hänen vierelleen istahtamaan, kysäisi Anni:
— Et tainnut itse tietääkään, että sinulta sulhasmies jäi kesällä
Vienaan?
— Lauriko? Kelpo poika, vaan arka. Minulla pitää olla sellainen tulinen mies, jolla on rohkeutta käsiksikin käydä…
— Semmoinenko kuin se nuori herra? ivaili vieressä istuva tyttö.
— Juuri semmoinen. —
Hannu pyöritteli palavissaan ja täydessä touhussa kylän tyttöjä, mutta Helinää hän varsinkin koetti hyvitellä. Mutta hiljaisena kuin ainakin pakeni tyttö usein seinävierellä istuvain riviin. Sitä Martta-muorin silmät vähän huolestuneina seurasivat, ja tanssin välillä hän tapasi poikaansa hiasta kiinni ja vei porstuaan.
— Laitakin nyt asiasi Helinän kanssa selville, häpeäksihän tämä muuten talolle kääntyy. Sen on naittaja täällä, parasta olisi, jos saataisiin kihlajaiset valmiiksi jo täksi illaksi.