Vaikka Krohn pysytteli kokonaan syrjässä julkisesta ja erityisesti valtiollisesta elämästä, pelkäsi hänen varovainen, Venäjän oloja nähnyt isänsä kuitenkin, että Krohn ottamalla osaa mielenosoituksiin tahi muulla varomattomalla esiintymisellä panisi tulevaisuutensa vaaranalaiseksi. Tämän johdosta kirjoitti Krohn vanhemmilleen toukokuun 3 päivänä 1861: "Te olette luullakseni ainoat ihmiset, jotka pitävät minua yltiöpäänä, sillä muuten on minulla pikemminkin se maine, että olen liian varovainen ja konservatiivinen. Mutta jos vain isänmaan vapaus joutuu vaaraan, niin ei minua, niin toivon, mikään neuvo eikä mikään ajatus tulevasta asemastani ja perheonnestani tule pidättämään tekemästä, mitä velvollisuus vaatii; sillä onhan lähinnä Jumalaa isänmaa korkeinta, minkä puolesta on uhrattava kaikki muu."
Kun varoitukset taas uudistuivat sen johdosta, että Krohnin "Kirje Joulukuulta" "Mehiläisessä" 1861 vanhempien mielestä oli vaarallinen, kirjoitti Krohn vanhemmilleen helmikuun 8 päivänä 1862, ett'ei julkisesta arvostelusta ole mitään vaaraa eikä asianomainen siitä edes voi vihoitella, jos vain kirjoitus on perusteltu ja tyyni. Hän jatkaa: "Ja jos, rakas isä, välttämättömän, joskin epämieluisen totuuden lausuminen todella olisikin vaarallista, niin voitko sinä, isä, kristittynä ja miehenä minua tosissasi neuvoa raukkamaisesti vaikenemaan? Että totuuden ja oikeuden puolesta taistelijat eivät aina saa kulkea ruusuilla, sen ennusti jo Vapahtajamme sanoessaan: 'Autuaita ovat ne, joita oikeamielisyyden tähden vainotaan, sillä heidän on taivaan valtakunta'. Ja olisiko koskaan mitään suurta maailmassa tapahtunut, jos ihmiskunnan sankarit olisivat vavisseet, jos Luther olisi pelännyt mahtavaa paavia? Mutta minä häpeän mainitessani näin suuria esikuvia. Täytyyhän halvimmankin velvollisuuttaan täyttäessään usein panna vaaraan terveytensä ja henkensäkin. Saako sotamies väistyä taistelusta sentähden, että hänen vaimonsa kenties voi jäädä leskeksi? Saako lääkäri jäädä kotiin sen vuoksi, että hänen vaimollaan ilman häntä on ikävä? Ei, isä, et voi tosissasi tarkoittaa, että minä, kun todella velvollisuuden täyttäminen on kysymyksessä, jättäisin tämän velvollisuuden täyttämättä sen takia, että siitä mahdollisesti seuraa jokin, tulevalle perheonnelleni vahingollinen seikka. Sinä tarkoitat kaiketi vain sitä, että minulla tässä ei ollut velvollisuutta." Sen jälkeen Krohn selittää "Mehiläisen" toimitustyötä koskevia asianhaaroja, jotka tekivät, että hänen esiintymiseensä oli syytä ja että hänen velvollisuutensa oli asioita arvostellessaan seurata vilpitöntä ja varmaa vakaumustaan. Senaatti on niin umpisokea, että oli oikein ja kohtuullista kohdistaa arvostelu siihenkin. Velvollisuuden täyttämisessä ei voinut, ottaa huomioon edes sitäkään, että se vei aikaa varsinaiselta päätyöltä.
Tämä pitkä ote kirjeestä on saanut tässä sijansa Krohnia kuvaavana. Uskollisuus omille periaatteille ja pelkäämättömyys olivat hänelle ominaisia läpi elämän.
Morsiamen kirjeestä Krohnin äidille helmikuun 25 p. 1862 näkyy, että Krohn tähän aikaan oli hyvässä työkunnossa ja puuhasi paljon. "Kaikki ihmiset tarvitsevat häntä", — kirjoittaa Emma Nyberg. — "Kaikkialla on hänellä jotakin tärkeätä toimitettavaa ja sen lomassa väitöskirjansa, joka minusta näyttää melko kuivalta. Mutta kun hän kuitenkin on ollut sangen terve ja on kaikesta intresseerattu, niin olisihan väärin olla muuta kuin tyytyväinen ja iloinen siitä." Itsekin Krohn kertoo vanhemmilleen, että Helsingissä nyt on tavallista vilkkaampaa ja mielenkiintoisempaa. Sen vaikutti Tammikuun valiokunnan kokoontuminen. Krohn tutustui pian useimpiin valiokunnan talonpoikaisiin jäseniin. Erittäin miellyttävältä tuntui hänestä, kun hänet esitettiin näille maalaismiehille Krohn-Suoniona ja he heti sanoivat: "Hänethän me tunnemme sangen hyvin, vaikka emme vielä ole häntä nähneet".
Tammikuun valiokunnan työssä oli Krohnillakin sen verran osuutta, että hän suomensi osan valiokunnan pöytäkirjoista. Vanhemmilleen hän selitti, ett'ei tämä työ tuottanut suurta vaivaa, ja maksu oli niin hyvä, että hän sillä saattoi sittemmin suorittaa m.m. väitöskirjansa painatuskulut. "Mutta pääsy", — kirjoittaa hän, — "miksi työn otin, oli se, että tahdoin siitä vapauttaa Yrjö Koskisen, jonka on syksyllä väiteltävä historian professoriksi ja jonka aika on paljon kallisarvoisempaa kuin minun. Jos niin tarmokas mies kuin hän pääsee tänne professoriksi, niin edistyy suomalaisuus täällä paljon ripeämmin kuin tähän asti."
Kysymys tuloista, jota Krohn sivumennen tässä koskettaa mainitessaan suomennospalkkiosta, antoi myös hiukan ajattelemisen aihetta. Naimisiin aikovana miehenä hän olisi mielellään tahtonut järjestää taloutensa omien ansiotulojen varaan käyttämättä hyväkseen isän hyväntahtoista avustusta, johon hän kylläkin saattoi varmasti luottaa. Toiveet dosentinviran saamisesta näyttivät hänestä tähän aikaan jokseenkin hämäriltä, kun muitakin kilpailijoita näytti ilmestyvän. Samoin oli laita neljäksi vuodeksi annettavan noin 300 ruplan suuruisen stipendin, jota hän oli hakenut. Kolmestatoista viikkotunnista lyseossa hänellä oli vihkonkorjauspalkkioineen tuloja 370 hopearuplaa. Hän laski tarvitsevansa tähän lisää parisataa hopearuplaa vuodessa tullakseen toimeen. Sellainen kunniavirka kuin jäsenyys Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran asettamassa valiokunnassa, jonka tehtävänä oli tarkastaa kaikki seuralle painettaviksi tarjotut teokset, ei tuottanut rahatuloa, vaikka olikin lisänä kirjallisiin ansioihin. Sen verran Kirjallisuusseuran läheisyydessä olo ehkä saattoi auttaa, että helpommin kuin muuten voi saada suomennostyötä. Niinpä tiedusteli Krohn tähän aikaan Englannin kirjallisuutta tuntevilta tutuiltaan sopivaa ja suuremmalle yleisölle tuntematonta suomennettavaa englanninkielestä.
Yksi keino tarjoutui ekonomian saattamiseksi varmalle pohjalle. Krohnille tarjottiin lehtorin viransijaisuus Kuopiossa ja mahdolliselta näytti saada toimi vakinaisestikin. Morsian kuitenkin piti tätä ratkaisua vähemmän suotavana ja morsiamen isä lausui mielipiteenään, että on väärin lähteä pois pääkaupungista, jossa voi toimia enemmän. Krohn itse hieman epäröi. Hänen mielestään oli velvollisuus laittautua varmaan ja riippumattomaan asemaan, mutta myös velvollisuus jäädä Helsinkiin, jos vain saattoi olla varma siitä, että kykeni siellä enemmän hyödyttämään muita. Viimein hän päätti pysyä ainakin seuraavan vuoden paikoillaan, kun hänellä kerran kuitenkin oli mahdollisuus tulla toimeen Helsingissä.
Väitöskirjatyökin oli edistynyt nyt niin pitkälle, että Krohn keväällä 1862 saattoi lausua olevansa tyytyväinen teokseensa. Alkupuolen siitä saattoi jo antaa painettavaksi, mutta uusien lähteitten löytäminen pakoitti lykkäämään lopullisen valmistumisen syksyyn.
Sitä ennen Krohn toukokuun 28 päivänä 1862 vietti häänsä, joitten jälkeen seurasi matka maaseudun rauhaan lepäilemään.
Krohnin väitöskirja "Suomenkielinen Runollisuus Ruotsinvallan aikana, ynnä Kuvaelmia Suomalaisuuden Historiasta" tarkastettiin julkisesti lokakuun 4 päivänä 1862. Virallisena vastaväittäjänä oli Ahlqvist. Krohn kertoo vanhemmilleen väittelytilaisuuden menneen onnellisesti. Hän oli tyyni, ja kun Ahlqvist tehtyään ensin muutamia kielellisiä huomautuksia kävi käsiksi itse aineeseen, kävi keskustelu intressantiksi ja aika kului sangen hupaisesti. Mitään painavia muistutuksia ei tehty, joten saattoi olla jokseenkin varma dosentinarvon saamisesta. Väitöstilaisuuden jälkeen oli Krohnin kodissa päivälliset, joilla m.m. J.V. Snellman oli läsnä. Nuori emäntä oli rohjennut ottaa vastuulleen tämmöisen juhlan valmistamisen, koska sen kautta juhlapäivälliset tulivat puolta halvemmiksi kuin ne olisivat tulleet kodin ulkopuolella. Näin saatu säästö annettiin nälkääkärsivien avustukseksi.[47]
Vanhemmilleen, jotka yksityiskohtaisesti seurasivat poikansa harrastuksia, Krohn kirjoitti väitöskirjansa valmistuttua syyskuun 30 päivänä 1862: "Koko teosta hallitsevan pääajatuksen olen teille aikaisemmin jo eri tilaisuuksissa selittänyt, nimittäin sen tähän saakka kokonaan huomiotta jätetyn tosiasian esittämisen ja todistamisen, että ruotsinvallan aikana Suomen kansa ei ollut vailla kansallistunnetta, ja että suomenkieli oli vielä vuoden 1700 jälkeen yleinen seurustelukieli kaikissa säädyissä. — — — Minua ilahduttaa se varma toivo, että edellä mainitun tosiasian keksimisen täytyy osaltaan lujittaa ja kohottaa kansallistunnetta. Sillä näkyy, ett'ei suomalaisuus ole eilispäivänä keksitty, maitopartain aivoissa syntynyt kuvitelma, vaan kansallisuusaate, joka vain on joksikin ajaksi työnnetty syrjään."
Krohnin väitöskirja on perustavaa laatua suomalaisen kirjallisuuden tutkimukselle. Ahlqvist virallisessa lausunnossaan siitä, jonka hän antoi historiallis-kielitieteellisen tiedekunnan kokouksessa lokakuun 11 päivänä, toteaa tämän ja kiittää tekijän tutkijakykyä, uutteruutta ja rakkautta tutkimusaineeseensa.
Marraskuun 29 p. 1862 Krohn nimitettiin Suomen kielen ja kirjallisuuden dosentiksi.
Dosentiksi tulo ei Krohnin kaltaiselle moniharrastukselliselle miehelle suinkaan merkinnyt antautumista vain tieteelliseen työhön ja opetustoimintaan. Suomalaisuuden hyväksi oli niin paljon ja monenlaista työtä vielä tehtävänä, että Krohnillekin tarjoutui pian taas uudenlaatuisia tehtäviä. Jo hänen perhe-elämänsäkin muodostui alusta alkaen sellaiseksi, että sekin oli voitto suomalaisuudelle. Seurapiiri ei ollut suuri, mutta se oli sympaatinen. Siihen kuuluivat lähinnä Ekbohmin, Ahlqvistin, Donnerin ja Flomanin perheet sekä joitakuita naimattomia yliopiston miehiä. Yrjö Koskinen oli hyvin suosittu vieras talossa. Silloisista tavoista poikkeavaa oli, että Krohnilla oltaessa miehet ja naiset istuivat samassa huoneessa. Keskustelukielenä oli pääasiallisesti suomenkieli, jota emäntäkin jo pystyi käyttämään. Suomenmieliset perheet kokoontuivat muutenkin toisinaan suurella joukolla viettämään iltaa ja harjoittamaan suomenkielistä seurustelua. — Kun F.W. Rothstenin v. 1862 perustaman "Suomen ystäväin liiton" työtä jatkamaan perustettiin "Suomalainen iltaseura", kokoontui se ensi kertaa v. 1864 Krohnin kodissa.
Perheen piirissä vietettäväksi jäi Krohnille kuitenkin vähitellen yhä niukemmin aikaa. Töitä alkoi taas kasaantua. Ensiksikin oli jatkettava entisiä kirjallisia yrityksiä. Kemian oppikirjan suomennokseen oli ennen sen painattamista tehtävä alkuteoksen, uuden painoksen mukaan lisäyksiä ja oikaisuja, mikä työ nyt jo oli verrattain kaukana Krohnin varsinaisesta harrastuspiiristä. Aikaisemmin mainittu Körner-suomennos, "Syyn sovitus", kuuluu myös tämän ajanjakson kirjallisiin töihin samoinkuin muutamat Kuun tarinat.[48] Myös "Mehiläisen" toimitukseen kuului Krohn edelleen. Vapauduttuaan vanhoista töistään hän ryhtyi uuteen suurenlaiseen kirjalliseen yritykseen, nimittäin sepittämään Kertomuksia Suomen historiasta nuorisolle. Tästä työstä ja sen vaatimuksista tekee Krohn selkoa kirjeessä vanhemmilleen maaliskuun 28 päivänä 1863. Hänen silloisia ajatuksiaan ja mielialojaan kuvaavana siteerattakoon tästä kirjeestä seuraavaa:
"Tämmöisestä teoksesta on täydellinen puute, ja kuitenkin on sellainen lukukirja, joka esittää ja tekee tutuksi lapsille isänmaan historian elävinä, lämpiminä kuvauksina, kansallistunnon kehitykselle mitä tärkein. Sellaisen kirjan kautta muuttuu kansan entisyys ikäänkuin lihaksi ja vereksi. Kaikki tunteet ja koko katsantotapa saa määrätyn isänmaallisen luonteen. Kykenenkö luomaan teoksen, joka on tämän korkean päämäärän mukainen, sen osoittaa tulevaisuus. Reippaasti uskallettu on puoleksi voitettu! Valitettavasti huolettaa vain yksi seikka, nimittäin että olen väitöskirjaani varten tarpeellisten kauhean kuivien esitöitten kautta kadottanut runollisen vaistoni. Monet harmit ja riidat, jotka nyt tällä hetkellä, suomalaisen aineksen valloittaessa itselleen lujan aseman käytännöllisessä elämässä, myötäänsä kuohuttaa sydäntä, ovat myös paljon vaikuttaneet siihen. Kun sisäinen sopusointu on häiritty, ei voi luoda sopusointua. Toivoisin toisinaan eläväni jossakin pikku kaupungissa kaukana taistelun telmeestä; mutta onhan velvollisuus tarvittaessa pysyä paikallaan. — Oli miten oli, seuraus on nyt kerta kaikkiaan se, että olen menettänyt aikaisemman, kevyen kirjoitustapani. Tiedän, että se takertelee ja missä se takertelee, mutta en voi sitä muuttaa. Sama on uusimpien Kuun tarinainkin laita. Jos on Jumalan tahto, että minun on ainaiseksi oltava vailla tätä lahjaa, niin täytyy minun tietysti siihen taipua ja luoda itselleni toimiala paria porrasta alempana. Itse asiassahan on kaikki työ suuren kokonaisuuden hyväksi saman arvoista. Mutta olen kuitenkin liiaksi tuudittanut itseni siihen suloiseen unelmaan, että voisin runouden salamain voimalla sytyttää kylmiä sydämiä, luopuakseni niin helposti kaikesta toivosta."
Eräässä toisessakin kirjeessä[49] lausuu Krohn, että hänen suunnittelemiensa historiallisten kertomusten menestys riippuu kokonaan esitystavasta, ja valittaa, että kaiken talvea ovat työn paljous ja alituinen taistelu estäneet häntä kehittämästä runolahjaansa. Syynä tähän asiaintilaan taas on hänen luonteensa, joka vaatii ottamaan osaa kaikkeen: "Onhan häpeällistä katsoa kädet ristissä, kuinka toiset puolustavat sitä, mikä on itselleenkin rakasta ja kallista."
Runolahjan kehittämiseen ei todellakaan nyt ollut aikaa. Sen sijaan Kertomukset Suomen historiasta, — tuo jo Rautalammilla ollessa syntynyt ajatus, — onnistuivat hyvin. Niistä muodostui aikanaan teos, joka oli arvokas lisä kansalliskirjallisuuteemme. Osa näitä kertomuksia julkaistiin ensiksi kuvalehdessä "Maiden ja Merien takaa".
Tämä kuvalehti on se kirjallinen yritys, joka parina seuraavana vuonna vaati Krohnilta enimmän aikaa ja huomiota. Kun kustantaja Th. Sederholm vuoden 1864 alusta ryhtyi julkaisemaan suomenkielistä kuvalehteä, jolle hän ulkomaalaisen esikuvan mukaan antoi tuon mainitun nimen, niin hän tuskin mistään olisi voinut löytää sille niin sopivaa toimittajaa kuin Krohnin. Toiselta puolen taas Krohn mielellään rupesi lehden toimittajaksi, sillä siinä hän pääsi toteuttamaan erästä aatetta, jonka tärkeys hänelle oli selvinnyt: sivistynyt sääty oli saatava harrastamaan ja oppimaan suomenkieltä, sivistyneisiin perheisiin oli suomenkieli juurrutettava! Tämän ohjelman hän lausui selvästi julki jo lehden näytenumerossa ja sitä hän johdonmukaisesti seurasi koko lehden ilmestymisajan kiinnittäen samalla erityisesti huomiota lehdessä käytettyyn kieleen ja tyyliin.[50]
Ryhtyessään toimittamaan kuvalehteä Krohn suunnitteli ohjelman seuraavasti: Sisällyksessä tulisi olemaan tärkeänä osana, oikein yleisöä vetävänä erikoisuutena, kertomuksia Suomen historiasta, joitten laatimisessa Krohn oli pannut parastansa. Alkuperäisiä novelleja hän myös aikoi sepittää, vaikka epäilikin, että hänen ihmistuntemuksensa kenties oli liian pieni, jotta hän pystyisi luomaan eläviä tyyppejä ja nukketeaatterimaisuudesta vapaata toimintaa. "Mutta ken ei koskaan uskalla yrittää, se ei myöskään koskaan pääse päämäärään", oli hänen tunnussanansa. Luonnontieteellisiä, kansantajuisesti esitettyjä ja mieluimmin myös huumorilla höystettyjä kuvauksia oli oleva runsaasti ja matkakertomuksia oli jo luvassa. Muuta sopivaa tulisi lisäksi.
Ohjelmansa Krohn onnistui sangen hyvin toteuttamaan. Hän osasi kirjoittaa kevyesti ja helppotajuisesti ja sekoittaa kirjoituksiinsa sopivan annoksen leikillisyyttä. Hyvänä esimerkkinä siitä on lehden alkunumeroissa ollut esitys "Kahvista ja sokerista", jonka hän aikaisemmin oli pitänyt Helsingissä kansantajuisena luentona ja joka jo silloin tuli tunnetuksi "kahvisaarnan" nimellä. Mutta eipä hän säästänytkään aikaa eikä vaivoja etsiessään ja muovaillessaan sopivaa aineistoa.[51] Kiiskiläläisiä, varsinkin äitiään ja Emilie-sisarta, hän pyysi lausumaan arvosteluja kuvalehdestä nimenomaan sivistyneitten lukijain kannalta, sillä etupäässä semmoisille hän tahtoi kirjoittaa ja sen vuoksi välttää kovin tuttuja ja triviaalia aiheita. Kun vuoden 1865 alussa kuvalehti levisi entistä enemmän sivistyneisiin piireihin, mutta menetti talonpoikaisia tilaajia, joitten mielestä lehti oli liian korkeita asioita käsittelevä ja sisälsi liian vähän sanomia ulkomailta, niin Krohn lausui, että hänellä ei ole mitään muistutettavaa semmoista asiaintilaa vastaan. Oli parempi, että lehti vaikutti herättävästi sivistyneisiin, kuin että sitä lukisivat vain talonpojat, vaikkapa suurempikin joukko.
Ulkonaiset olot vaikuttivat, että hyvin toimitettu "Maiden ja Merien takaa" ei tullut pitkäikäiseksi. Puolivälissä vuotta 1866 se lakkasi ilmestymästä. Korvaukseksi kokovuoden tilaajille jaettiin Krohnin muutamien asianharrastajain avulla kokoilema "Helmivyö suomalaista runoutta".[52] Tämä antologia, vaikka se näyttää vain vähäiseltä sivutyöltä Krohnin muitten töitten rinnalla, oli hyvä palvelus suomalaisuudelle harrastuksen herättäjänä suomalaista runoutta kohtaan. "Ei kukaan ihminen", — lausui Krohn, — "voi kuvitellakaan, miten paljon kaunista on hajallaan ja piilossa vanhoissa sanomalehdissä ja muissa senkaltaisissa hämäräperäisissä paikoissa."[53]
Itsekin oli Krohn toivonut pääsevänsä kuvalehteä toimittaessaan taas runoilunkin vauhtiin. Toivoaan hän perustelee seuraavalla tavalla: "Tämänlaatuinen työ on toivoakseni vaikuttava minuun sangen herättävästi ja samalla rauhoittavasti. Katkeruus, minkä monet muut puuhat ovat synnyttäneet sielussa, häviää taas ja kenties taas runotar, joka pelkää synkkiä kasvoja ja kolkkoja ajatuksia, ottaa kotiutuakseen luokseni. Sepä olisi minun mieleni ja luonteeni mukaista elämää ja toimintaa."[54]
Toiveet eivät toteutuneet vielä tällä kertaa. Työtä oli paljon, ja uusia, aikaa vieviä toimia kasaantui pitkin matkaa. Semmoisena mainitsee Krohn itse Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sihteerin toimen. Paljon työtä vaati myös luentojen valmistaminen, kun Krohn määrättiin hoitamaan suomenkielen professorinvirkaa Ahlqvistin ollessa virsikirjakomitean jäsenenä. "Edullisempaa luullakseni olisi henkiselle ihmiselleni, jos sen hartioille ei olisi niin paljon kuormaa sälytetty", kirjoitti Krohn vanhemmilleen huhtikuussa 1866. Tämän työtaakan lisäksi oli kestettävä kotoisia huolia, kun vaimo ja ajoittain Krohn itsekin sairasteli.
Niinpä onkin Krohnin runoja näiltä vuosilta mainittava vain "Taideniekka-seuran vuosijuhlassa vuonna 1865" ja "Suomalaisille", joka painettiin "Maiden ja Merien takaa" lehden viimeiseen numeroon v. 1865. Jälkimäisen Krohn itse mainitsee kirjeessään sisar Ottilielle kesäkuun 2 p. 1866 esimerkkinä tuotteesta, jonka taistelun telme on synnyttänyt. Hän kirjoittaa samassa yhteydessä: "Minun mielestäni on taistelu vain silloin elämää, kun sitä todellakin käydään periaatteista, jotka keskenään kamppailevat valtaan pääsystä. Mutta taistelu, johon ovat syynä kurjat persoonalliset intressit ja vihamielisyydet (tarkoitan nimittäin eräitten suomenmielisten käytöstä) ja niissä menee hajalle se, mikä on yhteen kuuluvaa, ei ole elämää, vaan — mädäntymistä. Että tuollainen mädäntynyt ilmapiiri vaikuttaa tuhoavasti kaikkiin elämän ituihin, runollisiin kuten muihinkin, on varsin luonnollista. Mutta — que faire? Viime vuosikertani viimeisestä numerosta löydät kuitenkin runotuotteen, jonka juuri tuollainen taistelu on synnyttänyt."
Aikomuksensa kirjoittaa novelleja kuvalehteen Krohn kuitenkin toteutti. Kuvalehden ensimäiseen vuosikertaan painettiin kertomukset "Viimeinen kosija", "Hollannin saaristossa" ja "Viimeinen Rekryytin-otto Viipurin läänissä", ja toiseen vuosikertaan "Viimeinen kohtaukseni Neapelin rosvoin kanssa".
Joskin omintakeiseen runoiluun nähden, Krohnin sanoja käyttääksemme, "aikaisemmista ponnistuksista hieman herpautunut hengenvoima kykeni vain pariin siivenlyöntiin", niin Krohn tänä aikana kuitenkin käytti runolahjaansakin sangen hedelmällisesti. Ollessaan korvataudin takia estettynä menemästä ulos hän ryhtyi suomentamaan "Vänrikki Stoolin tarinoita". Tällöin jo oli olemassa se vapaaehtoinen "komitea", jota Helsingissä mainittiin nimellä "vänrikit"[55] ja joka oli Krohnin innostamana ottanut yhteisvoimin suomentaakseen tuon kansallistunnetta kohottavan merkkiteoksen. Krohn nimittäin kirjoittaa vanhemmilleen marraskuun 20 päivänä 1866: "Meitä on neljä, jotka olemme jakaneet koko teoksen ja kokoonnumme kerran viikossa arvostelemaan valmista työtä.[56] Silloin harjoitetaan ankaraa kritiikkiä ja paljon hylätään ja on tehtävä uudelleen. Mutta niinpä myös käännös, mikäli jo voi nähdä, ei tuotakaan Runebergille häpeää." Hiukan myöhemmin, joulukuun 18 p. 1866, Krohn mainitsee, että hänellä on "leijonan osa" Stoolin tarinain käännöstyössä. Kirjeistä vanhemmille ilmenee myös, että hän käytti paljon aikaa tähän työhön. Edistipä hän hanketta avustamalla sitä taloudellisestikin. Pari vihkoa valmistuneita tarinain suomennoksia nimittäin painatettiin Sederholmilla niiden saatavien vastineeksi, joita Krohnilla oli häneltä kuvalehden toimittamisesta. Kun näitten vihkosten menekki oli niin hyvä, että painos kohta myytiin loppuun, otti Krohn lainaamalleen pääomalle tavallisen koron, mutta ei mitään osaa voitosta, joka jaettiin suomennospalkkioksi köyhemmille suomennostyön suorittajille.
Omat runonsa Krohn julkaisi v. 1865 kokoelmana "Runoelmia Suoniolta".
Historian harrastus, jonka tuloksena olivat kertomukset Suomen historiasta nuorisolle ja sen lisäksi Gruben historian loppuosien kompiloiminen ja Macaulayn "Englannin historian" suomennos, lienee myös innostanut Krohnin suunnittelemaan historiallista romaania. Tästä suunnitelmasta hän kirjoittaa vanhemmilleen maaliskuun 5 päivänä 1867: "Aion kesäkuussa mennä kolmeksi viikoksi Viroon, osaksi filologisessa tarkoituksessa, osaksi kootakseni, meidän kesken sanoen, detaljeja historialliseen romaaniin, jonka pohjana ja perustana tulisi olemaan virolaisten viimeinen joukkonousu kalpaveljiä vastaan vuonna 1343. Tahtoisin itse nähdä kuvattavat paikat sekä tehdä havaintoja kansan tavoista, mikä voisi antaa aiheita monenlaisiin episoodeihin."
Romaanin kirjoittamiseen ei ollut tilaisuutta, vaikka työkyky ja työhalu syksyllä 1867, vanhempien luona Kiiskilässä vietetyn kesän jälkeen, olikin suuri. Puhumattakaan "kiistoista ja aikaa vievistä sivuhommista" oli Krohn taas kovasti kiinni semmoisissa töissä, jotka kuuluivat hänen pääharrastuksiinsa. Hän oli myynyt kustantajalle kuvalehdessä olleet kertomukset Suomen historiasta ja ryhtyi tämän pyynnöstä täydentämään näitä kertomuksia esityksellä pakanuuden ajasta. Samalla hän syventyi tutkimaan suomalaisen kirjallisuuden historiaa. Nämä tutkimukset yhdessä monien muiden töiden kanssa veivät koko lukuvuoden ja työtä jäi vielä seuraavaksi talveksikin.
Kesä 1868 toi suruja Krohnin perheeseen ja syyslukukauden alkaessa oli asema sellainen, että Krohn katsoi välttämättömäksi lähteä sairaan vaimonsa luo Wiesbadeniin. Virkavapauden saanti kyllin pitkäksi ajaksi kohtasi vaikeuksia, mutta kun Ahlqvist oli omasta aloitteestaan, Krohnin sitä pyytämättä, ilmoittanut yliopiston konsistorille ottavansa suorittaakseen Krohnille kuuluvan kirjoitusharjoitusten korjaamisen, pääsi Krohn lähtemään. Hän oli hyvin iloissaan Ahlqvistin odottamattomasta ystävällisyydestä. Ikävä oli keskeyttää Suomen kirjallisuushistorian valmistaminen, joka jo alkoi lähetä loppuansa. Muita suunniteltuja töitä sen sijaan saattoi tehdä ulkomaillakin. Liiallisen työn ja huolten rasittamalle miehelle, jota lääkärikin oli kieltänyt työskentelemästä enempää kuin 4-5 tuntia päivässä, oli vapauttava ulkomaanmatka epäilemättä hyödyksi, varsinkin kun hän jo kauan oli toivonut sitä. Olihan historiallinen romaani juuri tällöin tekeillä ja saattoipa ulkomailla toivoa aikaa liikenevän kaikkein mieluisimpaankin askarteluun — runoiluun.
Romaani ei valmistunut tällä matkalla eikä myöhemminkään. Sen sijaan muodostui matka runotuotantoon nähden Krohnin toiseksi ja tuloksiltaan merkittävimmäksi nousukaudeksi.
* * * * *
Runoilijain surut ovat hedelmällisiä, sanotaan. Näyttää todellakin siltä kuin pitäisi runoilijan kulkea suurten kärsimysten kautta korkeimpiin saavutuksiinsa. Runoilunsa ensimäisen kauden aikana Krohn katsoi vastoinkäymisten kasvattaneen hänessä vakavampaa mieltä ja suurempaa nöyryyttä. Nyt olivat koettelemukset suuremmat, mutta myös seurauksiltaan hedelmällisemmät. Suru, joka ajoittain vei aivan epätoivon rajoille, syvensi tunne-elämää ja kasvatti voimakkaaksi Krohnissa aina ilmenneen vakavan uskonnollisuuden. Nöyrä alistuminen Jumalan tahtoon ja kiitollisuus siitä hyvyydestä, jota Kaikkivaltias kurittaessaankin osoitti, määräsivät runoilijan mielensuunnan. Ilman ankaria sisällisiä taisteluja ei tämä luottamus Jumalaan suinkaan ollut saavutettavissa. Sen osoittavat kirjeet vanhemmille. "Mikä demoonin valta ahdistaa sieluani ja mikä siinä on kuvittelua, mikä totta?" — kirjoittaa Krohn marraskuun 19 päivänä 1868 Montreux'sta. — "Toisinaan tutkin kulunutta elämääni ja mietin, minkä vikojeni tähden Jumala on pannut päälleni niin kauhean, tekisi usein mieleni sanoa julman rangaistuksen. Mutta toisinaan alan jo huomata, mitä Kaikkivaltias, Armosta rikas, tällä raskaalla kurituksella tarkoittaa. Tarkoitus lienee, että minun on lakattava välittämästä siitä, mitä ihmiset minusta ajattelevat ja turvauduttava kokonaan Häneen, vain Häneen. Kuinka monta kertaa jo, kun olin aivan tuskastunut ja epätoivoinen, olenkaan antanut itseni kokonaan Hänen käsiinsä ja ajatellut: Sinä Sydäntentuntija tunnet sydämeni kaikki sopet ja tiedät, että tässä suhteessa ei siinä koskaan ole ollut pahaa ajatusta. Ethän sinä tahdo minun turmiotani. Ja silloin olen aina ollut jonkun aikaa rauhallinen. Mutta ei ole aina helppo löytää armokättä ja tarttua siihen, kun sielussa on myrskyä ja pimeyttä."
Rukous ja työ olivat parhaat voiman lähteet näinä vaikeina aikoina, jolloin synkkämielisyyden puuskat Krohnissa ajoittain olivat sangen huolestuttavaa laatua. Kolmanneksi lohduttajaksi ilmestyi pian runotar, tuo kaivattu ja kauan loitommalla pysytellyt. Kävelyt metsissä Wiesbadenin ympäristöissä ja sittemmin Sveitsiin siirryttyä kiipeilyt vuorilla tekivät runoilijalle hyvää. Marraskuun 6 päivänä 1868 hän kirjoittaa vanhemmilleen Wiesbadenista: "Virolaisilla on vanha taikausko, että kaikki kivut voidaan manata puihin ja että tuulen jumalatar heti kiiruhtaa lieventäville henkäyksilleen sinne, missä ilmaan on tuotu haava- tahi muuta sairasta. Tämä syväaatteinen taikausko on osoittautunut todeksi minuunkin nähden. Olen pari kertaa tuonut metsästä tuomisia[57] pikku runojen muodossa. Yksi niistä on alkuna suunniteltuun pikku vihkoon lasten lauluja ja kertomuksia, jotka kenties saan valmiiksi jouluksi. Siinä tapauksessa lähetän käsikirjoituksen Viipuriin Emilien lapsille. Muutenkin olen harjoittanut jonkun verran runollista allotriaa vakavien töitten lomassa. Olen nimittäin suomentanut Schillerin Kampf mit dem Drachen ja — katso, se oli varsin hyvä. Lähetän sen avustuksena Kuukauslehteen, josta saatte sen nähdä.[58] — — — Kunpa vain saisin tehdä enemmän työtä!"
Montreux'sta marraskuun 19 päivänä 1868 lähetetyn kirjeen mukana seurasi kuusi runoa, nimittäin: 1) "Rantakalliolla keväällä"; 2) "Tottelemattomat jäsenet"; 3) "Puu syksyllä"; 4) "Koivu Etelässä"; 5) "Armahalleni"; 6) "Kukkasten kanssa lahjaksi". — Itse kirjeessä sanotaan: "Myös suloinen runotar on usein vieraillut luonani. Mitä, jos tämä murheen aika saisi taas uuden laulunlähteen sydämessäni kuohumaan! Mikä autuus! Silloin olisi mieleni kuin äidin, joka heti lapsensa synnyttyä unhoittaa kaikki kokemansa tuskat. Lähetän tämän mukana kuusi pikku runoa. Kaikki eivät kuitenkaan ole syntyneet Wiesbadenissa, vaan olen ennestään puolivalmiita täällä vain valmistanut. Niin ensimäisen, jonka alun Ottilie varmaan muistaa. Aate tuli mieleeni, kun pitkän nälkätalven jälkeen taas näin Tähtitornin vuorelta ensimäisen vesiviirun. N:o 2 on jo kosinta-ajaltani 1860, mutta jäänyt silloin keskeneräiseksi. N:o 5 niinikään silloin kirjoitettu ruotsinkielellä puolivalmiiksi. Muut kolme ovat kokonaan Wiesbadenin kaupunki- tahi oikeammin sanoen metsänlapsia. Ensimäinen kuuluu aikaisemmin mainitsemaani lastenkirjaan; Emilie voisi piirtää sievän kuvan erityisesti siihen. Toinen syntyi, kun näin pari surkeata, vaivaista koivua Nerobergillä. — — — Emilielle olkoon sanottuna, että romaani saa vähitellen yhä selvemmät ääriviivat. Kenpä tietää, eikö lapsukainen kevääseen mennessä jo sietäne päivän valoa. Voinen toivoa, että ihana luonto täällä on edistävä asiaa." Vähän myöhemmin, tammikuun 7 p:nä, Krohn kirjoittaa Kaarlo Slöörille: "Virolainen romaani muodostuu myöskin vähitellen pääpiirteiltään, vaan ei ole vielä siksi kypsynyt, että tohtisin ruveta kirjoittamaan. Synnytettyä lasta, vaikka ei oliskaan muuta kuin keskonen, ei hennoisi viskata pois. Paras antaa sen vielä kasvaa." Mutta Wiesbadenista huhtik. 20 p. 1869 Slöörille kirjoitetussa kirjeessä hän jo epäilee romaanin valmistumista kirjoittaen siitä: "Mitä romaaniini tulee, olen sitä kyllä aika ajalta ajatellut, vaan eipä siitä eheää tahdo tulla. Saa nähdä, tulleeko kesä minulle myötyisämmäksi sen puolesta. Minä epäilen, voinenko pitempää kertomusta saada soveltumaan yhteen. Andersenin romaanit ovat juuri peloittavaisena esikuvana minulle, mihin joudutaan, jos pienistä kuvapalasista, joiden rakentamiseen Luoja on lahjan suonut, uskalletaan panna kokoon suurempia. Se tulee kuitenkin repaleiseksi. Mutta koettaa aion kuitenkin; ehkä työ tekijäänsä neuvoo." Muista kirjallisista töistä Krohn vielä mainitsee haluavansa Montreux'ssa tapahtumapaikka silmien edessä käydä rohkeasti käsiksi Byronin "Chillonin vangin" suomentamiseen.
Joulukuun puolivälissä sanoo Krohn runosuonensa vuotavan niin vuolaana, että hän ei pitkiin aikoihin enää ollut uskonut semmoista mahdolliseksi. "Syntyy melkein aina runo joka päivää kohti. Niitä tulisi vielä tiheämpäänkin, jos en pelkäisi liiaksi ponnistavani voimiani." Sisar Emilielle hän lähettää kahdeksan runoa joululahjaksi sillä ehdolla, että tämä valmistaa niistä kopion äidille. Isälleen, joka ei pysty alkuperäisestä suomalaisesta runosta nauttimaan, hän valmistaa niistä runomittaisia saksannoksia. Nähtävästi ovat nuo kahdeksan Emilielle lähetettyä runoa seuraavat: "Luettuani 'Säkenien' toisen parven", "Komeaa hautakiveä nähdessä", "L'Isle de la paix", "Clarensin hautausmaalla", "Lempi ja Lempo", "Myrskyn ajalla Genève-järven rannalla", "Karkuri" ja "Vakoja". Viimeksi mainittuun runoon Krohn sanoo saaneensa aiheen eräästä "Gartenlauben" numerosta.
"Karkurista", josta laatimaansa saksannokseen Krohn ei ollut tyytyväinen, sanotaan eräässä kirjeessä, jonka alku on kadonnut, mutta joka ilmeisesti on seurannut sisar Emilielle joululahjaksi lähetettyjä runoja: "Varmaan olet sinäkin monesti lukenut sanomalehdistä syvää sääliä tuntien noista onnettomista rikollisista, jotka ikävän ajamina läpi tuhansien vaarojen ja vaivojen etsivät tiensä kotimaahan nähdäkseen vielä kerran rakkaan isänkodin. Semmoistahan on meillä tapahtunut melkein joka vuosi ja se on aina minua syvästi liikuttanut."[59]
Samassa kirjeessä kuvailee Krohn runoiluansa Sveitsissä seuraavasti: "Kävelyillä olen enimmäkseen yksin, paljon lian takia housut saappaanvarsiin pistettyinä ja vuorelle nousun takia vuorivuohen sarvella varustettu sauva kädessä. Näin menen runonpyydystykselle ja tätä riistaa näyttää vuorilla olevan vielä enemmän kuin vuorikauriita. Komeata ja kohottavaa on todellakin seisoa korkealla ihmistelmeen yläpuolella yksinäisellä kallionkielekkeellä ja katsella alas, missä kaikki näyttää niin pienen pieneltä kuin lelulaatikossa. Kun ajoin takaa Karkuria, nousin korkealle, niin että näin lumipeitteiset huiput aivan lähelläni. Paperia ja lyijykynän olin sillä kertaa varovaisuuden vuoksi ottanut mukaani, koska tunsin, että jotakin pitempää pyrki ilmoille, mitä en voisi pitää muistissani. Tavan takaa istahdin aina puun rungolle ja kirjoitin paperille pari valmista säkeistöä. Puunhakkaajat siellä ylhäällä mahtoivat luulla minua maalariksi."
Samaan tapaan kuin vanhemmilleen kertoo Krohn toimistaan myös ystävälleen Kaarlo Slöörille. Slöör oli lähettänyt Krohnille Oksasen "Säkenien" toisen parven heti niiden ilmestyttyä. Tämän runokokoelman luettuaan Krohn Montreux'ssa marraskuun 29 päivänä 1868 kirjoitti runon "Luettuani 'Säkenien' toisen parven" ja lähetti sen samana päivänä päivätyn kirjeen mukana Slöörille. Kirjeessä sanoo hän m.m.: "Kiitoksia tuhansia sydämellisiä siitä, että Säkenet lähetit tänne. Myötäseuraavasta runosta näet, mitä niitä lukiessani tunsin. Kuinka selvästi ilmauvat niissä Ahlqvist paran taistelut, taistelunsa hänen 'perkeleensä ja enkelinsä' välillä. Jumalan kiitos, että jälkimmäinen näkyy voitolle pääsneen ja suokoon hänelle Herra voimaa, että hän jaksaisi pysyä rauhan ja sovinnon tiellä. Mutta siihen pitääkin jokaisen meistä olla hänelle avullisina niin paljo kuin mahdollista, lempeällä, lepyllisellä kohtelulla. Vie, ole niin hyvä hänelle runoni ja sano hänelle puolestani sydämelliset terveiset. Myös voit runon, jos tahdot, panna lehteesi tai Kuukausilehteen.[60] — Minussakin on tämä syksy uudestaan aukaisnut runohettehen, luultavasti ovat sen surun ja ikävän vedet paisuttaneet. Osaksi olen täydistänyt ennen kesken jääneitä kappaleita, osaksi tehnyt ihan uudet. Näytteeksi lähetän sinulle muutamat, sillä ehdolla kuitenkin, ett'et niitä mihinkään painata etkä näytä muille kuin likeisimmille ystäville. Sillä minä tahtoisin, jos Jumala siihen apunsa suopi, seuraavan vuoden jouluksi myös antaa ulos runovihkosen ja siksi niiden pitäisi vereksinä pysyä."
Kirjeen mukana lähetti Krohn runot "Armahalleni", josta huomautetaan: "kirjoitettu ruotsiksi v. 1861, vaan ei valmistettu", "Koivu etelässä" (nähdessä Wiesbadenissa muutamia surkastuneita koivuja) ja "Rantakalliolla keväällä nälkätalven perästä" (keväällä kesken jäänyt).
Tammikuun 7 päivänä 1869 kirjoittaa Krohn Slöörille Montreux'sta: "Kävelyiltäni tuon jokseenkin usein tuomisia kotiin, nimittäin runoelmia. Myrskyt, jotka ovat sydäntäni tänä syksynä mylleröittäneet, ihmeen ihana luonto täällä ynnä viimeinkin tuo kultainen joutilaisuus kaikista määrähetkisistä töistä ovat yhdessä vielä kerran puhkaisseet karstakuoren, joka runosuoneni oli tukahduttanut. Nyt en pelkää enää Vaarasen synkkää kohtaloa. Hulluus on minussa Tegnérin sanoilla puhuen saanut miedomman muodon ja puhjennut runoudeksi. Kestäköön se tauti nyt kaiken ikäni. Kyllä olet oikeassa, veikko kulta, kun sanot minun siksi juuri olevan luodun. Sen minäkin tunnen nyt paremmin kuin koskaan muulloin. Varsinkin on Karkuri, jota minä käskin Berndt lankoni näyttää Sinulle, kiihoittanut toivoni ja samassa vahvistanut voimani korkeammalle kuin tähän asti pyrkimään. Balladi ja suurempi kertomaruno, ne, näen, ovat oikea alani. En ole luotu laulajaksi, vaan maalariksi. — En tiedä luvata kuitenkaan mitään novellia Seuralle, sillä tätä nykyä ainakin pyrkivät kaikki tämmöiset aineet runomuotoon, joka tietysti on parempi, vaan ei novellikirjastoon kelpaava. Par'aikaa pyörii päässäni Saara Simonen Rautalammilla ja Teidän kesäidyllinne hänen kanssaan. Mutta aine näkyy tahtovan muodostua tragediaksi. Se olisi jo kirjoitettu, jos vaan olisi oikean sopivan runomitan siksi löytänyt. Kuusmittaa on kovin vaikea suomeksi kirjoittaa enkä juttuani tahtoisi kovin pitkäksi, niin kuin se mitta vaatisi. Ehkä panen eri tapaukset, eri mittoihin niinkuin juuri Tennyson runoelmissa olen esimerkin lukenut. — — — Koskiselle, jota minä myös hänen lempeästä kirjeestään kiitän, voit sanoa, että pari uusista runoistani juuri ovat lapsikirjan alkua, niihin myös aion suorasanaisia kappaleita sekaan panna. Hyvä olis, jos sitten Alexandra Såltin Frosterus piirtäisi niihin tarpeelliset kuvat. Jouluksi näen mä on Topelius taas kirjoittanut värsyt yhteen Pletschin kuvakirjaan. Mikä se lienee? Siitä voit kirjoittaa. Niitä on täällä koko joukko saatavana. Ehkä joku voisi jonkun toimittaa suomalaisilla sanoilla. Mutta suomen kieliopin toimittamiseen saksalaisten tarpeeksi en rupea, sen voit vakuuttaa hänelle. Uuk agathon polykoiraniee sanoo Homerus s.o. ei voi kaikkein koirana olla. Toisten pitää profeteerata, toisten kielillä puhua. — — — Kuukauslehdelle lähetän pian Schillerin Fridolin'in, joka jo on enemmän kuin puolekseen käännetty. — — —"
Kirjoittaessaan Slöörille Wiesbadenista huhtikuun 20 p. 1869 virolaisromaaninsa epäonnistumisesta Krohn jatkaa: "Lyyrillistä olen sitä vastoin aina silloin tällöin lirittänyt. Niitä on jo pari tusinaa yhteensä ja täällä Wiesbadenissa, kun toivottavasti pian lämpenevä ilma taas sallii aamukävelyni, toivon sikiöitteni luvun vielä karttuvan." — Kirjeen mukana seurasi näytteeksi runo "Ainoa hetki".
Runotuotannon runsauteen olivat syynä suotuisat olot. Tervehtyminen — sekä runoilijan itsensä että hänen vaimonsa — edistyi hyvällä hoidolla ilahduttavasti, tieteellistäkin työtä tuli tehdyksi koko joukko,[61] ja vieras ympäristö, joka alussa oli vaikuttanut kiusallisesti, oli usein myös virkistykseksi. Näemme Krohnin taas yhtä virkeänä ja moniharrastuksisena kuin ennenkin. Hän lukee "Kuun tarinoita" saksaksi asuintovereilleen, ja kun huomaa niiden miellyttävän, ryhtyy suunnittelemaan saksalaista painosta tästä teoksestaan voidakseen sen palkkiolla avustaa tuhotulvista kärsineitä. Hyväätekevää tarkoitusta varten hän parina iltana esittää halullisille kuulijoille kuvauksia suomalais-virolaisesta mytologiasta. Omaksi ilokseen ja hyödykseen hän opiskelee englanninkieltä ja toivoo pian olevansa "perfect english gentleman", sillä hänen englanninkielen opettajattarensa on kehunut, että hän on "very quick to catch the particularities of the pronunciation".
Elämäänsä näinä aikoina Krohn pitää todellisena laiskurin elämänä ja saa siitä aihetta kirjoittaa runon "Laiskuuden ylistys", joka sisältää todeksi osoittautuneen väitteen:
Ei työjuhtien luo
Runotar koskahan käy.
Sanaa laiskottelu ei Krohnin käyttämänä voi ottaa kuitenkaan aivan täydestä. Krohn itse kertoo kirjeissään tekevänsä työtä siihen asti kuin tuntee itsensä väsyneeksi — "ei silmänräpäystäkään enempää", sanoo hän kirjeessä tammikuun 13 p:nä 1869 — ja saavansa sangen paljon valmista käsistään. Runoilussa tapahtui vuoden 1869 alussa pieni pysähdys, joka oli aivan tilapäinen. Krohn kirjoittaa siitä vanhemmilleen (13/1 1869): "Uusia runoja en ole nyt kirjoittanut. Luonnollisena reaktiona yhteen aikaan melkein jokapäiväiseksi käynyttä tuotantoa vastaan on nyt tullut seisahdus. Kohta toivon kuitenkin saavani valmiiksi suurehkon runon, joka minulla on mielessä."
Tuo mielessä ollut suuri runo on ilmeisesti "Purjehdusretki saaristossa", sillä tämän valmistusajaksi on käsikirjoitukseen merkitty helmikuun 18 p. Muut ulkomailla ollessa keväällä 1869 syntyneet runot ovat: "Ainoa hetki", "Tähden tuikkiminen", "Lempeni ja viisas ystäväni", "Käynti Valunpajassa", "Viinitarhan edustalla", "Huhtikuun 16 päivänä 1869", "Ne ovat vait!", "Leskisillä", "Suurisuiselle ystävälle", "Miks sua rakastan" ja "Virsi kotimaan puolesta".
* * * * *
Krohn palasi ulkomailta kotimaahan kesäkuun 12 päivänä 1869. "Tuskin saatoin olla kyyneltymättä", kirjoitti hän vanhemmilleen saman kuun 22 p:nä, "kun taas niin pitkän ajan jälkeen astuin kotimaan rantaan ja omaisten ja ystävien monet iloiset kasvot lausuivat minut tervetulleeksi." Kesän vietti runoilija vanhempiensa kodissa Kiiskilässä.
Syksyllä oli pitkän poissaolon jälkeen taas käytävä käsiksi entisiin puuhiin, "solmittava uudelleen moni katkennut lanka". Semmoisena mainitsee runoilija m.m. Vänrikki Stoolin tarinain suomentamisen. Muuhun runolliseen työhön ei enää ollut aikaa, sillä uusia, aikaa vieviä tehtäviä oli taas ilmestynyt, kuten kuraattorin toimi Savo-Karjalaisessa osakunnassa ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaiseman "Novellikirjaston" vaatimat suomennostyöt. Krohn kirjoittaa vanhemmilleen Helsingistä syyskuun 27 p:nä 1869: "Olen iltaisin enimmäkseen ollut poissa kotoa komiteoissa ja kokouksissa. Paljo työ käy ilolla ja voimalla. Siksi ei ole pelkoa liikarasituksesta. Olen muuten ottanut järkähtämättömäksi periaatteeksi, että en muulloin kuin aivan tavattomissa tapauksissa jatka hetkeäkään työtä, kun tunnen puristusta päässäni."
Krohnin runollisen tuotannon toinen kausi oli täten loppunut. Se oli ollut niin satoisa, että hän saattoi julkaista nyt uudetkin runot eri kokoelmana. Vuonna 1865 ilmestynyt "Runoelmia Suoniolta" ilmestyi nyt syksyllä 1869 uutena, lisättynä painoksena nimellä "Suonion runoelmia, I, II". Siihen ennättivät mukaan myös syksyllä 1869 Helsingissä kirjoitetut runot "Vieras lippu" ja "Tuhma, raak' on Suomalainen."
"Työ, kuten onnettomuuskin, ei tule koskaan yksin", lausui Krohn kerran. Sen Krohn sai todeta taas nytkin ulkomailta palattuaan. Siinä työssä, jonka hän nyt lähinnä seuranneina vuosina suoritti, oli muun muassa melkoinen määrä suomennoksia. Äitinsä pyynnöstä hän suomensi kokoelman K. Gerokin saarnoja. "Suomen Virallisen Lehden" ja "Uuden Suomettaren" kaunokirjalliseen osastoon hän suomensi Walter Scottin romaaneja, jotka sittemmin ilmestyivät kirjakauppaankin ja innostuttivat suomentamaan vielä lisää Scottia. Sen lisäksi hän suomensi Andersenin satuja ja Topeliuksen tekstin kuvateokseen "Matkustus Suomessa".
Andersenin satujen suomennos ei ollut ainoa lahja, minkä Krohn antoi Suomen lapsille. Jo ulkomailla hän oli suunnitellut lasten kirjaa. Semmoisia valmistui pian kokonainen sarja suurempien kirjallisten töitten lomassa, joko omien lasten huviksi tahi suorastaan kustantajain pyynnöstä. Vuonna 1869 ilmestyi "Pienokaiset", v. 1872 "Kotieläimet", v. 1874 "Metsä-elävät", v. 1875 "Minun äitini" ja v. 1880 "Kylän lapset". Tähän on lisättävä vielä yhdessä Samuli Suomalaisen kanssa v. 1878 toimitettu "Pikku joululahja". Nämä teokset sisälsivät osaksi omia runoja, osaksi mukaelmia.
Tieteellisistä töistä, joita Krohn suoritti kohta ulkomaanmatkansa jälkeen, on mainittava kahden vuoden työn tuloksena v. 1872 ilmestynyt "Viron kieli-oppi Suomalaisille".
Helsingin vilkas ja rauhaton elämä, josta Krohnin oli mahdoton vetäytyä aivan erilleen, tuntui hänestä toisinaan liian rasittavalta. Rauhallisemmissa oloissa hän arveli voivansa myös saada aikaan enemmän ja parempaa kuin Helsingissä. Nämä arvelut eivät kuitenkaan vaikuttaneet muutosta Krohnin elämässä. Hän jäi pääkaupunkiin työtaakkoineen. Jos elämä siellä toisinaan tuntuikin rasittavalta, varsinkin kun terveys oli heikko, niin sen vastapainona oli ystävyys ja tunnustus, jota hän sai osakseen. Hän itse kertoi vanhemmilleen, että yleisistä kiistoista ja kimppuunkäymisistä on hän saanut kärsiä vähemmän kuin useimmat muut. Onpa hänen aatetoveriensa piirissä tullut melkein sananparreksi, että Krohnilla on sama etuoikeus kuin muinoin hovinarreilla: hän saa lausua totuuden julki ilman että siitä suututaan. Tämä kertomus on yhtäpitävä Yrjö-Koskisen todistuksen kanssa: "Kaikista 'fennomaneista' oli Krohn varmaan se, jota parhaiten suvaittiin niidenkin kesken, jotka seisoivat ihan toisella kaunalla. — — — Hän on jaloimmalla tavalla edustanut kansallisen liikkeen niin-sanoakseni ritarillista, sen hurskasta ja humanista puolta."[62] Koskinen lisää vielä, ett'ei Krohnin nauttima suosio suinkaan ollut seurauksena liiallisesta mietoudesta. "Päinvastoin Julius Krohn oli varsin kiivas puolustamassa, mitä oikeaksi katsoi; joskus hän saattoi tulistua silmättömäksi, jos luuli huomaavansa vähintäkään vilppiä muissa." — Varsinaiset kunnianosoitukset, milloin niitä, esimerkiksi merkkipäivinä, nuorison tahi muitten kansalaisten puolelta tuli Krohnin osaksi, eivät erikoisesti ilahduttaneet häntä, sillä hän katsoi ne ansaitsemattomiksi. Myöskään kiittävät arvostelut hänen teoksistaan eivät sokaisseet häntä,[63] vaikka hän toiselta puolen piti tärkeänä, että työ, jonka suorittamiseen hän oli pannut parastansa, tunnustettiin tarpeelliseksi. Arvonimistä hän ei välittänyt. Kun hänet vuoden 1882 promotsionissa vihittiin kunniatohtoriksi, ilahdutti häntä enemmän kuin arvonimi se huomaavaisuus, jota tiedekunta täten tahtoi hänelle osoittaa.
Joskus saattoi kesken kiireellisten töittenkin jokin hyvin lähellä Krohnin sydäntä oleva asia hänet uhraamaan hetken runoilulle. Semmoinen sydämen kyllyydestä syntynyt runo on lokakuun 14 päivänä 1871 kirjoitettu "Fenialaiset", joka aikanaan sai paljon suosiota osakseen. Sangen suopean vastaanoton sai myös Krohnin "Tervehdyssanoja 1873 vuoden maistereille". Tämän runon synnystä puhutaan kahdessa kirjeessä vanhemmille. Toukokuun 3 päivänä 1873 Krohn kirjoittaa: "Kuten olette nähneet sanomalehdistä, on osakseni tullut se kunnia, että minut on valittu promotsionirunoilijaksi. Sen johdosta olen pyytänyt vapautusta ylioppilastutkinnosta[64] ja myönnetäänkin se minulle aivan varmasti, koska minulla sitä paitsi on toukokuun aikana lähemmä 50 kandidaattitutkintoa." Kirjeessä saman kuun 20 päivänä ilmoittaa Krohn: "Runoni on jo viime torstaista asti ollut aivan valmis ja jo suurimmaksi osaksi painettukin. Se on, luulen, onnistunut paremmin kuin odotinkaan. Olin hieman peloissani, kun aika oli niin lyhyt enkä ollut pitkään aikaan kirjoittanut mitään runoa. Huoleni uskoin Herralle ja ryhdyin sitten työhön varmasti luottaen Hänen apuunsa. Ja työ kävi kuin höyrykoneella!"
Jo vuonna 1871 Krohn oli suunnitellut kuvalehden julkaisemista, mutta huonon vuodentulon johdosta lykännyt suunnitelman toteuttamisen seuraavaan vuoteen. Vuoden kuluttua näyttivätkin olot niin suotuisilta, että Krohn ryhtyi toimiin asian toteuttamiseksi. Nytkin hän noudatti vanhaa periaatettaan, että on koetettava saada aikaan niin hyvää kuin mahdollista. Niinpä esimerkiksi tiedustellessaan, voisiko se hänen keksimänsä ajatus toteutua, että hän lähettäisi jollekin saksalaiselle kuvalehdelle kymmenkunta kuvaa Suomesta osaksi valokuvina osaksi lyijykynäpiirroksina ja saisi palkkioksi klisheitä samoista kuvista, hän nimenomaan pani ehdoksi, että klisheet on toimitettava hänelle samaan aikaan kuin kuvat ilmestyvät saksalaisessa lehdessä. Sillä vaikka hän tiesi, että hänen yleisönsä olisi aivan toinen kuin saksalaisten lehtien ja että saksalaiset lehdet tähän aikaan Suomessa olivat rarissima avis, niin hän samalla otti huomioon, että huomatuimmat saksalaiset kuvalehdet kuitenkin tulivat akateemiselle lukuseuralle, jonka vuoksi tässä oli valvottava, ett'ei vahingoitettaisi suomalaisen kuvalehden mainetta.
Krohn oli vakuutettu siitä, että kuvalehti oli tarpeen vaatima, ja tähän hän perusti laskelmansa. Siksipä hän alkoi vuoden 1873 alusta julkaista "Suomen Kuvalehteä" hyvin toivein ja saikin lehdelleen kohta paljon tilaajia ja suosijoita. Vanhempiaan, joiden hyväntahtoisuuden ja harrastuksen hänen yrityksiään kohtaan hän tunsi, hän nimenomaan kielsi ottamasta levittääkseen lehteä enemmän kuin he todella saisivat kaupaksi, sillä välttämätöntä oli, että kaikki perustui terveeseen spekulatioon. Kun tilaajamäärä toisena vuonna luonnollisista syistä väheni, ei Krohn ottanut vastaan isän tarjoamaa avustusta lehden julkaisemiseksi. Sen hän kyllä mielellään kesti, että tilaajain vähettyä hän itse sai tehdä työnsä palkatta, mutta työnteossa häntä kannusti se toivo, että lehti osoittautuu tarpeelliseksi ja sen asiat paranevat. "Tunnustus ja onnistuminen pitää maailmalta väkisin ottaa, ja sen minä Jumalan avulla teen!" — lausui hän.
"Suomen Kuvalehti" eli kahdeksan vuotta. Tänä aikana se sai nähdä hyviä jos huonojakin vuosia. Kun tilaajamäärä lisääntyi, teki Krohn voitavansa lehden parantamiseksi. Niinpä oli lehdellä parhaina aikoinaan kolme omaa puupiirtäjää ja toimituksessa apuvoimia. Kun taas tulos tuli odotettua huonommaksi, lausui Krohn: "Rahallisesti tulen toimeen, vaikka Kuvalehti ei tuottaisi penniäkään työpalkkaa. Siinä ei siis ole mitään menetetty, korkeintaan hiukan loukattu itserakkautta."[65] Vuonna 1880 Krohn aikoi lopettaa kuvalehtensä julkaisemisen keskellä vuotta, varsinkin kun hänellä oli muita tärkeitä töitä suoritettavana, mutta eri tahoilta saapuneitten pyyntöjen johdosta hän jatkoi julkaisemista vuoden loppuun. Tällöin ei suomenkielinen yleisö jäänyt enää ilman kuvalehteä, sillä "Kyläkirjaston Kuvalehti" oli jo olemassa.
Taitavasti ja huolellisesti Krohn toimitti kuvalehteään koko sen olemassaoloajan. Siinä hän taas oli "omassa elementissään", vaikka hän toisinaan valittikin, ett'ei hänellä enää ollut samaa hengenjoustavuutta kuin kymmenen vuotta sitten, jolloin mitkään ulkonaiset vaikeudet eivät voineet estää ilomielin työskentelemästä. Näin Krohn taas suoritti runsaan määrän uhrautuvaa työtä suomalaisuuden hyväksi, erittäinkin sen aatteensa toteuttamiseksi, että sivistyneet kodit oli saatava suomalaistumaan. "Suomen Kuvalehti", jolle aikanaan ei maassamme ollut olemassa mitään ruotsinkielistä vastinetta, herätti hyvin toimitettuna julkaisuna ruotsinkielisessä sivistyneistössämme sekä harrastusta että arvonantoa suomenkieltä ja suomenkielistä kulttuuria kohtaan.[66]
Tieteellinen työ, joka varsinkin kohdistui suomalaisen kirjallisuuden historian tutkimiseen, sujui näinä sanomalehtimiesvuosina hyvin. Sen sijaan ei kuvalehden kahdessa ensimäisessä vuosikerrassa ole juuri ollenkaan Krohnin runottaren tuotteita. Mutta vuonna 1875 tapahtui tässä suhteessa jyrkkä muutos. Lehteen ilmestyi joukko kauniita runoja, joiden alla oli suosittu nimimerkki Suonio, ja tätä runotuotantoa jatkui vielä seuraavanakin vuonna. Runojen sävy ja sisällys ilmaisee, mistä tämä runsas tuotanto on aiheutunut. Raskain isku, mikä tähän asti on runoilijaa kohdannut, — vaimon kuolema huhtikuun 4 päivänä 1875, — on keskeyttänyt runoilijan elämän säännöllisen kulun ja saattanut hänet etsimään lohdutusta lyyrystään. Tämä on Krohnin runoilijaelämän kolmas ja viimeinen nousukausi. Sen tuotannon ytimenä on "Emma"-sikermä.
Vuonna 1875 valmistuneet runot ovat säilyneissä käsikirjoituksissa varustetut seuraavilla päiväyksillä: 22/4 Unhoitus, 23/4 Haudan partaalla, 24/4 Mut miltä tuntui katsees, 27/4 Tyhjää, 7/5 Kahden kesken, 9/5 Uusi sulhas-aika, 13/5 Ihmisseuroissa, 11/6 Kaikkein vaikein, 12/6 Isä ja Helmi, 16/6 Hiljaa, 6-8/7, Sydämmen taisteluita, 1/12 Rouva Raa-Winterhjelmin albumiin, 6/12 Mun suun' on mykkä, 8/12 Sun tahtosi tapahtukoon! — Seuraavan vuoden tuotteita ovat: Pää pystyyn vaan!, Oi kiitos!, Keväällä 1878 ja Nimetön sormi.
Runojen päiväyksistäkin voi lukea, että ankaran iskun synnyttämä masennus vähitellen katosi ja Krohn taas miehekkäästi tarttui työhön. "Pää pystyyn!" on sydämen syvyydestä noussut huuto, ilman teennäisyyttä ja tavoiteltua asennetta. Kesällä vuonna 1876 saadun kylpylaitoshoidon jälkeen oli työkyky taas niin hyvä kuin suinkin saattoi toivoa. Syyskuun 10 päivänä samana vuonna Krohn meni naimisiin Maria Vilhelmina Lindroosin kanssa, joka oli hänen työtoverinsa suomalaisessa tyttökoulussa.
Jo marraskuun 12 p. 1875 oli Krohn nimitetty Gottlundin jälkeen suomenkielen lehtoriksi yliopistoon. Tuloja ei tämä nimitys vakinaiseen virkaan sanottavasti lisännyt, mutta uusi toimi antoi enemmän tilaisuutta kirjalliseen työhön. Saadakseen keskittää entistä enemmän huomiotaan suomalaisen kirjallisuuden historian tutkimiseen Krohn jätti pois sivutoimia ja korvasi täten johtuneen tulojen pienennyksen supistamalla sopivasti menojaan.
Vieläkään ei Krohn kuitenkaan saanut kokonaan antautua siihen tutkimustyöhön, joka aina oli ollut hänen elämänsä pääharrastuksena. Virsikirjakomitean jäsenenä ja puheenjohtajana v. 1876-1880 hän sai suorittaa vaikean ja voimia kysyvän työn. Päiväjärjestystään kesällä 1878 Kangasalan Vääksyssä, virsikirjakomitean ollessa ensi kertaa koolla, Krohn kuvaa seuraavasti: "Päivätyön aloitan kello 7 aamulla ja työskentelen kello 12:een tahi 1:een; iltapäivällä kello 4-7, joskus 8:aan. Voidakseni sen ohessa tehdä omiakin töitäni, joista en voinut täysin vapautua, täytyy minun nousta 1/2 6 ja toisinaan työskennellä illallisen jälkeenkin. Päivällä teemme lyhyemmän, illalla noin kello 7 tahi 8 pitemmän kävelymatkan notkistaaksemme paljosta istumisesta kangistuneita jäseniämme. Pieni päivällisuni on välttämätön. Kaikki käy kuin kellokoneisto. — — — Tästä paljosta työstä huolimatta olen terve ja iloinen, ja tulen olemaan sitä vielä enemmän, kun, kuten joku päivä sitten, voin työskennellä ulkona."[67]
Suurin rasitus ei kuitenkaan johtunut työpäivien pituudelta, vaan siitä, että Krohn oli komitean ainoa runoilija. Hänen osakseen siis tuli vaivaloinen ja aikaa vievä runomuodon antaminen virsille. Hän itse sanoo: "Ahkeruudestamme huolimatta edistyy työmme vain hitaasti. Siihen vaikuttaa suuresti se, että meistä viidestä vain yhdellä paitsi minua on runollisia taipumuksia ja hänkin on valitettavasti jo 75-vuotias. Kolme muuta ovat aivan välttämättömiä vanhan virsikirjan ja tehtyjen muutosten arvostelemisessa sekä vahtimassa ett'ei sisältöön epähuomiossa tule vääriä tahi helposti väärinkäsitettäviä lauseita; mutta he eivät kykene kirjoittamaan ainoatakaan säettä."[67] Puhuessaan Krohnin osuudesta virsikirjan valmistuksessa lausui Yrjö-Koskinen: "Yritys olisi ollut mahdoton, ell'ei Krohnilla itsellään olisi ollut niin syvä uskonnollinen mieli ja sen ohessa se sielun nöyryys, joka ei milloinkaan loukkautunut muiden muistutuksista."[68] Työn raskautta lisäsi vielä sekin, että se oli joutuva koko kansan arvostelujen alaiseksi eikä ruti vanhoillisilta piireiltä ollut odotettavissa mitään suopeutta. Krohn itse lausui työn lähestyessä loppuaan. "Tuntien sen sokean konservatismin, joka vallitsee monissa määräävissä piireissä, en kovin ihmettelisi, jos ainakin aluksi kaikki tulisi hylätyksi."[69]
lopputulokseksi tuli, että se virsikirjakomitea, jossa Krohn oli niin tärkeänä tekijänä, lopultakin antoi Suomen Seurakunnille kauan kaivatun uuden virsikirjan. Suomen toinen yleinen kirkolliskokous v. 1886 hyväksyi pienin muutoksin komitean virsikirjaehdotuksen. Tehdyistä muutoksista lausui Krohn: "Ihmeellistä (kuriös) on, että nuo muutokset, jotka enimmäkseen eivät ole kovinkaan suuria, ovat voineet yhdellä kertaa tehdä yleisesti hylätystä teoksesta kelvollisen."[70]
Virsikirjatyön yhteydessä valmisti Krohn Kansanvalistusseuran julkaisuihin noin sadan sivun laajuisen teoksen "Suomalaisen virsikirjan historia", joka ilmestyi v. 1880. Tämä alkujaan pikku sivutyöksi suunniteltu tehtävä vei Krohnilta paljon aikaa, sillä tapansa mukaan hän tutki aineensa perusteellisesti. Tulos olikin sen mukainen.[71]
Vasta virsikirjatyön päätyttyä, jolloin myös monen vuoden aikana kirjoitetut ja itsenäisiksi tutkimuksiksi muuttuneet kertomukset Suomen historiasta oli saatu loppuun saatetuiksi, saattoi Krohn keskittää koko huomionsa varsinaiseen tutkimusalaansa. Tällä hän nyt saavuttikin suurimman tieteellisen voittonsa sovittamalla kansanrunouden tutkimukseen keksimänsä tutkimustavan, joka vieläkin on käytännössä suomalaisen metodin nimellä. Ilman vastaväitteitä hän ei saanut tuloksiaan tunnustetuiksi ja suuren Kalevala teoksensa valmistuttua v. 1885 hän tiesikin, että oli odotettavissa polemiikki, joka saattoi käydä ikäväksikin. Mutta hän oli varma asiastaan. Kun hänen äitinsä oli huolestunut nähtyään sanomalehdistä, että Ahlqvist tulisi teoksessaan "Kalevalan karjalaisuus" todistamaan vääräksi Krohnin teorian Kalevalan alkuperästä, kirjoitti Krohn vanhemmilleen: "Ei se niin muitta mutkitta käy; siihen tarvitaan enemmän kuin vain kehuskeleva ennakkoilmoitus. Se seikka vain tekee minut kokonaan Tuomaaksi, että hän ei ollenkaan tunne toisintoja, joita ilman ei mikään tieteellinen Kalevalatutkimus ole mahdollinen. Joka tapauksessa olen hyvin iloinen tuosta teoksesta, sillä sen kautta kiintyy huomio kysymykseen ja totuus tulee varmasti selvemmin ilmi, olkoonpa se missä tahansa." [72]
Hyvin ansaittu tunnustus Krohnin työstä oli, että hänet v. 1885 nimitettiin Suomen kielen ja kirjallisuuden ylimääräiseksi professoriksi. Jo vuonna 1881 oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seura palkinnut hänen Kalevala-tutkimuksensa alkuosan, kaunotieteellisen katsauksen Kalevalaan. Tämän teoksensa osan arvostelua odotti Krohn hieman jännittyneenä, sillä hän ei aikaisemmin ollut liikkunut estetiikan alalla. Sitä suurempi oli hänen ilonsa, kun niin pätevä palkintolautakunnan jäsen kuin professori J.F. Perander hänelle lausui, ett'ei teos antanut aihetta mihinkään mainittavampiin muistutuksiin. Vain todella ansaittu palkinto saattoi ilahduttaa Krohnia.
Suurempien tieteellisten töitten lomassa syntynyt teos on Krohnin "Suomen suku", joka ilmestyi v. 1887. Tästä aineesta oli Krohn edellisenä keväänä Helsingin työväenyhdistyksen toimesta pitänyt kansantajuisia luentoja.
Luennoitsijana Krohn oli suosittu. Yksinkertaisemmatkin kuulijat seurasivat mielellään hänen selvää ja asiallista, mutta samalla vilkasta ja usein leikillistä esitystään. Yliopistossa hänellä tavallisesti oli runsaasti kuulijoita. Samoin oli hänen opetuksensa kouluissa mielenkiintoista ja mukaansatempaavaa. Näinollen on luonnollista, että häntä myös usein pyydettiin juhlapuhujaksi. Hänen puheissaan oli välitöntä innostusta ja hän puhui mieluimmin vapaasti, ilman papereita. "Jos kirjoittaa puheensa, silloin on asia tavallisesti myös piloilla", sanoi hän.[73]
Paitsi juhlapuhujana Krohn myös, kuten olemme jo nähneet, esiintyi juhlarunoilijana. Hänen myöhäisimmät runotuotteensa ovatkin melkein kaikki juhlarunoja, nimittäin "Aleksanteri II:n 25-vuotisena hallituspäivänä" (1880), "Aleksanteri II:n muistoksi" (1881), "Runebergin patsasta paljastettaessa" (1885), "Keisariparille heidän Lappeenrannassa käydessään" (1885), "Turun suomalaisen lyseon vihkiäisjuhlassa" (1887) ja "Brahen patsasta paljastettaessa" (1888). Juhlarunon luontoinen on myös v. 1888 kirjoitettu "Hyljätty äiti".
Paljosta työstä Krohnin käsi niin väsyi, että hänen lopulta täytyi hankkia itselleen kirjoituskone. Muutenkin pyrki usein ruumiillinen heikkous häiritsemään työtä. Krohnin täytyi työkunnossa pysyäkseen tarkoin hoitaa terveyttään. Kun Savo-Karjalainen osakunta piti hänelle juhlan hänen erotessaan kuraattorintoimesta v. 1883, oli hän hyvin mielissään siitä hienotunteisuudesta, että juhla liian valvomisen välttämiseksi oli järjestetty alkamaan tavallista aikaisempaan.
Yhtä paljon terveyttään ajatellen kuin innokkaana urheilijana Krohn iloitsi ja sydämellisesti kiitti vanhempiaan siitä uudesta veneestä, jonka nämä keväällä v. 1888 olivat hankkineet Kiiskilään. "Se tuottaa varmasti meille ja monille muille iloa ja ruumiin voimistumista", kirjoitti hän vanhemmilleen. Mutta aivan toisin kävikin. Krohnille tuo vene tuotti kuoleman ja sen kautta hänen vanhemmilleen sekä hyvin monille muille mitä katkerimman surun. Krohn hukkui Viipurin lahteen purjehdusmatkalla elokuun 28 päivänä 1888. Hän oli lähtenyt vesille kahden kesken sisarensa Ottilien kanssa. Keulapurjetta paikoilleen laittaessaan hän luiskahti veneestä mereen. Sisar, joka oli likinäköinen ja tottumaton purjeveneen hoitoon, ei saanut häntä pelastetuksi. Krohn oli tosin hyvä uimari ja pysytteli jonkun aikaa veden pinnalla huutaen sisarelleen ohjeita, miten oli meneteltävä. Pian hän kuitenkin, koska hänen yllään oli raskas päällystakki, uupui ja huomasi ponnistelunsa turhiksi. Huudahtaen: "Hyvästi, voimani uupuvat!" hän vaipui syvyyteen.[74] Ruumis löydettiin vasta syyskuun 3 päivänä. Tuhatlukuisen kansalaisjoukon läsnä ollessa Julius Krohnin ruumis haudattiin Helsingin vanhaan luterilaiseen hautausmaahan syyskuun 7 päivänä 1888. Kansalaisten mielialan tässä surujuhlassa tulkitsi ehkä sattuvimmin Yrjö-Koskinen lausuessaan: "Se seppele, jonka laskemme hänen haudallensa, ei ole yksistään suruseppele; se on voiton seppele hyvin suoritetusta elämäntyöstä, voitolla päätetystä kilvoituksesta."
* * * * *
Julius Krohnin harvinaisen runsaasta elämäntyöstä sisältää edellä oleva esitys vain pääkohtia.[75] Tarkoituksena on ollut osoittaa, kuinka Krohnin runoilijatoiminta ikäänkuin pusertui hänen muitten tärkeitten töittensä väliin. Nuori suomenkielinen kulttuuri tarvitsi hänen kykyänsä moniin tehtäviin ja hän antoi auliisti työvoimansa käytettäväksi sinne, missä luuli sen parhaiten hyödyttävän yhteistä asiaa. Työpäivät olivat pitkiä, runoilluin ei ollut aikaa. Senkin vuoksi Krohnin koko kaunokirjallinen tuotanto on, vain pikku tekeleitä: runoja, Kuun tarinoita, jokunen novelli. Suunniteltu historiallinen romaani ei valmistunut. Toteuttamatta jäi muitakin kirjallisia suunnitelmia.
Siitä huolimatta on Krohnin työ suomenkielisen sivistyksen hyväksi perustavaa laatua myöskin runouden alalla. Hänen kirjeensä vanhemmilleen osoittavat, että hänelle kaikista toimistaan runoilu oli rakkain. Kenties sekin, että seurustelu runottaren kanssa hänestä oli suloista nautintoa, sai tuon velvollisuudentuntoisen, omasta ilostaan alttiisti luopuvan miehen supistamaan mahdollisimman vähiin ne ilon hetket, joita runoilu hänelle tuotti. Rientäessään työhön aina sinne, missä hän luuli parhaiten hyödyttävänsä suomalaisuutta, Krohn kenties arvioi liian pieneksi sen työn merkityksen, jota hän olisi ollut kykenevä suorittamaan suomenkielisen taiderunouden kehittäjänä. Olihan hänellä ilmeiset laulun lahjat ja herkkä kieliaisti. Varmaankin hän nuorena tunsi itsessään kehitysmahdollisuuksia kirjoittaessaan vanhemmilleen: "Jo lapsesta saakka, lukiessani runoutta, päilyi aina mielessäni ajatus: 'Anch' io sono pittore!'"
II.
Katsomus ja runoilijaluonne.
Julius Krohn oli harvinaisen sympaattinen ja puhdasluonteinen ihminen. Siitä antanee aavistuksen jo edellä oleva elämäkerrallinen katsaus. Huomiota herättää se seikka, että aikalaiset kuvaavat Krohnin vielä paljon sympaattisemmaksi ja merkittävämmäksi henkilöksi kuin mitä hänen omista lausunnoistaan ja teoistaan voi päätellä.[76] Kaikki, jotka ovat olleet tekemisissä Krohnin kanssa, ylistävät häntä miehenä, johon sydämen sivistys oli painanut leimansa. Sydämellinen ja herkkä, vankka periaatteissaan ja itsenäinen, mutta samalla humaaninen ja suvaitsevainen, valoisan katsomuksen ja uupumattoman työn mies, — siinä tavallisimmat mainesanat, jotka hänestä lausutaan. Työtoverit muistelevat hänen aaterikkauttaan ja kykyään saada valmista käsistään, hänen innostuvaisuuttaan ja monipuolisuuttaan. Muistellaan myös lempeätä, usein suuripiirteiseksi kohoavaa huumoria, joka monesti antoi valaistuksensa hänen esityksilleen. Erityisesti on tuotu esille sitä, että hän oli positiivisen työn, ei kiistan ja hajaannuksen mies. Sydän oli hänellä mukana kaikessa toiminnassa. Jac. Ahrenberg kuvaa häntä sanoilla: "kokonainen ihminen, lapsi sydämessä, työn merkki käsissä ja Jumalan leima sielun kuvastimessa. Lämminsydämisenä, lapsellisen hurskaana, ymmärtäväisenä kanssa-ihmisiään kohtaan hän eli hengen puhtaudessa ja työn levossa harvinaisen antautuvana miehenä, hyvänä isänä ja jalona kansalaisena."[77]
Aikalaisten antama kuva Krohnista ei ole ihannoitu. Se näkyy siitä, että kertojat aina mainitsevat myös vioista, joita he ovat Krohnissa huomanneet. Semmoiset supistuvat kuitenkin vain siihen, että Krohn saattoi toisinaan tulistua näennäisesti vähäisestä syystä ja että hänen esiintymisensä toisinaan näytti oikulliselta. Krohnin tulisuudesta puhuttaessa kertojat kuitenkin samalla huomauttavat siitä sympaattisesta piirteestä, ett'ei Krohn kiivastunut persoonallisista syistä ja että hän aina oli valmis sovittamaan ja hyvittämään, jos luuli vähänkään loukanneensa toista.[78] Tulistumisen aiheena oli useimmiten se, että Krohn suorana ja vilpittömänä miehenä ei voinut sietää mitään, mikä hänestä tuntui vääristelyltä tahi vilpillisyydeltä. Erityisesti arka kohta oli tällöin suomalaisuuden asia.
Erään määritelmän mukaan kuuluu miehen kuvaan sanan parhaassa merkityksessä "eheä luonne ja määrästään tietoinen tahto, voimakas toimintahalu työhön käytettynä, itsetuntemus ja itsekuri".[79] Nämä sanat sopivat Krohniin. Hän oli miesten parhaita. Kuitenkin juuri Krohnia ajatellessa muistamme, että hänessä oli luonteenpiirteitä, jotka ovat naisellisia: hän oli innostuva ja helposti myös masentui hetkellisesti. Tunne ohjasi usein hänen tekojaan, ei kylmä harkinta. Tästä puolesta muistuttaa eräs muistosanojen kirjoittaja[80] joka jatkaa: "Kun pitää silmällä tätä tunteen ja toiminnan välitöntä yhteyttä ja samalla muistelee hänen mielensä ja puheensa kaikinpuolista puhtautta, joka m.m. teki hänet kuratorina ollessaan verrattomaksi nuorison johtajaksi, niin juohtuu ehdottomasti mieleen se lause, jota hän käytti muistosanoissaan E. Lönnrotista, selittäessään tämän persoonallisuuden eheyttä ja jaloutta naisen kaltaisuudeksi. Luulemme kuitenkin oikeammaksi sen selityksen, että hän, samoin kuin Lönnrot ja moni muu Suomen jaloimmista pojista, täydellä vakaumuksella seurasi sitä ihannetta, jossa miehen voima ja naisen puhtaus täydellisimmässä muodossaan ovat yhdistettyinä — Kristusta."
Krohn oli saavuttanut sen, mitä Goethe nimittää ihmisen suurimmaksi onneksi: hän oli eheä persoonallisuus. Hän oli sitä oikeastaan alusta asti. Tämä ei merkitse sitä, että hän olisi päässyt läpi elämänsä sisällisittä taisteluitta ja ristiriidoitta, vaan ainoastaan sitä, että hän taistelussaan persoonallisuutensa kehittämiseksi sai paljon apua hänessä itsessään piileviltä hyviltä voimilta. Pintapuolisten katselijain mieleen ei juolahtanut, että esimerkiksi Krohnin elävä uskonnollisuus oli — kuten olemme nähneet hänen ulkomailla kirjoittamistaan kirjeistä — ankarien sisällisten taistelujen syventämää.
Krohnin luonteenlaadusta ja uskonnollisuudesta seurasi, että hän ei saattanut tinkiä moraalisista periaatteistaan ja että hän lausui vakaumuksensa rohkeasti julki. Hänen kirjalliseen makuunsakin tämmöinen katsomus tietenkin vaikutti.[81] Mutta yksipuolisuuksiin hän ei siinäkään mennyt.[82] Ensi katsauksella ehkä kummastuttaa, että hän saattoi, kuten on nähty, ihastua sellaiseenkin kirjailijaan kuin Karl Gutzkow. Asia on kuitenkin hyvin ymmärrettävä. Paitsi että "Uriel Acosta" on etevä taideteos, joka tempaa mukaansa jo pelkällä esteettisellä tehollaan, on koko tuon näytelmän henki sukua Krohnille. On paljon totuutta siinä E.N. Setälän sivumennen lausumassa ajatuksessa, että Krohn runoilijana on hengeltään saksalainen.[83] "Uriel Acostasta" taas on täydellä syyllä sanottu, että se on puhtaasti saksalaisen hengen luoma.[84] Mutta pääasia on, että mainittu draama ylistää ihmisen uskollisuutta vakaumukselleen. Siinä se koskettaa Krohnin olemuksen keskeisimpiä osia.
Sisintä vakaumusta Krohnissa oli antautuminen työhön suomalaisuuden hyväksi. Vilkkaan luonteen aiheuttama moniharrastuksellisuus sai suomalaisuuden aatteesta kiinteän keskipisteen, jonka ympärille kaikki toiminta kiertyi sopusointuiseksi kokonaisuudeksi. Mutta sen vakaumuksen synty, joka Krohnia työssä ohjasi, on itsessään mielenkiintoinen probleemi. Sillä alunperin ei näyttänyt olevan edellytyksiä siihen, mitä tuli tulokseksi. Krohnin runouden ymmärtämiseksi on tarpeellista päästä selville siitä, miten hänestä tuli suomalaisuuden työntekijä ja miten hän saavutti suomenkieltä kohtaan suuremman rakkauden kuin moni, jonka sukujuuret ovat syvällä suomalaisessa maaperässä.
Tätä seikkaa on Jac. Ahrenberg selittänyt uskottavalla tavalla.[85] Hänen mielestään on Krohnin kehitys tässä psykoloogisesti ymmärrettävissä. Krohn oli luonteeltaan lempeä, herkkä, runollinen. Kotiseudun ihana luonto kiinnitti hänet itseensä ja painoi ainaiseksi leimansa hänen olentoonsa. Kodilla, joka aluksi oli aivan vieras suomalaisuuden liikkeelle, oli vielä vähemmän edellytyksiä ymmärtää ruotsinkielen oikeutusta Suomessa. Pikemminkin ruotsinkieli, joka uhkasi sysätä käytännössä syrjään saksankielen, oli Viipurin saksalaisille, m.m. Krohnin äidille, vastenmielinen, kun taas suomenkieltä kohtaan ei ollut olemassa tuommoista vastenmielisyyden tunnetta. Julius Krohn oli nuorukaiseksi kypsyttyään epätietoinen siitä, mihin kansallisuuteen hän oikeastaan kuului, ja tämä epätietoisuus vaivasi häntä suuresti. Ahrenbergin kertomuksen mukaan Krohn kerrankin kyynelsilmin pyysi hänen isältään neuvoa, mille kansallisuudelle hän omistaisi työnsä. Kysytty kehoitti silloin Krohnia antautumaan kokonaan suomenkielen opiskeluun, oppimaan suomenkielen äidinkielekseen. Nämä sanat lankesivat maahan, jota Krohnin äitikin ehkä tietämättään oli otolliseksi muokannut, ja toivat satakertaisen sadon. Muistettakoon tässä myös, mitä edellisessä luvussa on kerrottu oloista Viipurissa ja Viipurin lukiossa vallitsevasta hengestä, johon rehtori Ahrenberg paljon vaikutti.
Jac. Ahrenbergin selitystä tukee B.F. Godenhjelmin kertomus siitä, kuinka Krohn kerrankin juhlassa Suomalaisella tyttökoululla puhui pontevasti ja lämpimästi isänmaan merkityksestä ihmiselle ja sanoi itse saaneensa kokea, miltä tuntuu, kuu ihminen on maaperää vailla niinkuin juureton puu.[86] Lisäksi tuli se seikka, että Krohn alkoi opiskelunsa yliopistossa aikana, jolloin Snellmanin voimakas herätyshuuto jo oli ennättänyt kaikua ja herättää vastakaikua, jolloin fennomaaninen liike oli vauhdissaan ja tempasi sekä pontevuudellaan että aatteellisuudellaan ihmisiä mukaansa ja jolloin suomenkielen kohottaminen kulttuurikieleksi ei enää ollut kaukainen unelma, vaan päivän kysymys. Mielenkiintoinen sattuma on, että Snellmanin kirjoitus "Suomalaisen kirjallisuuden lähimmästä tulevaisuudesta", jossa, m.m. asetetaan tehtäväksi korkeimpia taiteellisia vaatimuksia täyttävän suomenkielisen runouden luominen, ja Krohnin ensimäiset yritykset runoilla suomeksi ovat molemmat vuodelta 1856. Krohnin kansallista heräämistä selitettäessä on lisäksi otettava huomioon se hänen luonteensa puoli, jonka hän itse ilmaisi tunnussanallaan: "kaikki tahi ei mitään". Häntä, kuten hän itse lausui, ei tyydyttänyt pintapuolinen suusuomalaisuus eikä puolinaisuus, vaan hän antoi itsensä suomalaisuuden aatteelle kokonaan ja johdonmukaisesti.
Olemme nähneet, että tämä vannoutuminen suomalaisuuden palvelukseen oli haitallinen Krohnin runoilulle. Filosofoimiseen riittää puolikin ihmistä, mutta runottaret vaativat ihmisen kokonaan, sanoo Schiller.[87] Toiselta puolen suomalaisuuden aate lyö leimansa Krohnin runoiluun, on usein inspiration lähteenä ja vaikuttaa aiheiden valintaan. Jo ensimäinen tutustuminen Krohnin runotuotantoon oikeuttaa sanomaan, että yksi sen huomattavimpia piirteitä on isänmaallisuus. Jää vain tarkastettavaksi, mikä sisällys sanalla isänmaallisuus on tässä tapauksessa.
Krohnin ensi esiintymisen suomenkielisenä runoilijana teki loistavaksi ensi sijassa sikermä "Kuun tarinoita", joiden varsinaisena, nykypäiviin asti säilyneenä tehona on isänmaallinen paatos. Teoksen johdatuksessa se purkautuu ylistyslauluksi erityisesti suomenkielelle. "Kuun tarinat" kokonaisuudessaan antavat hyvän kuvan tekijänsä maailmankatsomuksesta ja runoilijatemperamentista osoittaen monivivahteisina muutamat luonteenpiirteet, jotka ovat tekijälle ominaisia: uskonnollisuuden, sovinnollisuuden, epäitsekkään antautumisen suuren aatteen palvelukseen. Suomalaisuus nimenomaan on sellainen asia, jolle elämäntyö on uhrattava. Suurin se, ken enimmän tekee ja uhraa Suomen kansan ja kielen hyväksi pyytämättä siitä itselleen etua. Sentähden on M.A. Castrén suurmies. Eripuraisuus on ollut suomalaisten heimojen turma: johtopäätös ja toimintaohje seuraa tästä itsestään. Epätoivoon suomalaisten tulevaisuudesta ei suinkaan ole syytä. Tämä kansa on kiintynyt karuun kotimaahansa, se on vuodattanut vertaan sen puolesta, se on suorittanut salassa suurtöitä maatansa viljelykselle valloittaessaan. Se on kansa, jossa on kuntoa ja mielenjaloutta.
"Kuun tarinat" sisältävät eepilliseen runouteen viittaavasta nimestään huolimatta vahvasti lyyrillisiä tunneilmaisuja. Paitsi niitä kuuluu Krohnin ensimäiseen runoilukauteen joukko lyyrillisiä runoja. Saamme niistä lisäselvitystä siihen, mitä laatua on Krohnin isänmaallisuus. Runoilija kiivastuu nähdessään matalamielisyyttä, joka johtaa nauttimaan elämän hyvyyksistä kansan muitten jäsenten kustannuksella ("Suurelle herralle"). Kaikki pikkumaiset kinastelut ovat hyljättävät ("Suomalainen maamme Ruotsalaiselle"); yksimielisyys on voimaa ja yksimielisyyteen on mitä parhaat edellytykset, sillä isänmaa on kaikille yhteinen ja rakas:
Siit' olkohon riita
Ja kiistamme siitä
Ken Suomea parhaiten rakastanee.
Kansojen alkeellisimpiin oikeuksiin kuuluu vapaus elää oman luonteensa mukaista elämää ("Italian herääminen"). Isänmaan vapautta on tarpeen vaatiessa ase kädessä puolustettava ("Suksimiesten laulu"), isänmaalle on elämä omistettava ("Juomalaulu"). Isänmaanrakkauden elähdyttämä työ on Suomen kansalle ja kielelle luonut vaikeissa oloissa tulevaisuuden edellytykset ("Pohjolan valkeneminen", "Provessori Lönnrotille") ja semmoista työtä on edelleen tehtävä ("Taideniekkaseuran vuosijuhlassa").
Kun Krohnin toinen runokokoelma ilmestyi, huomautti eräs arvostelija "runoilijan laulumahdin suuresti voimistuneen". Ajan tapaukset ovat vaikuttaneet tekijän mieleen ja antaneet runoille ikäänkuin tukevamman pohjan.[88] Tämä Krohnin laulumahdin voimistuminen hänen toisena runoilukautenaan on kaikkein selvimmin havaittavissa hänen isänmaallisissa runoissaan. Aiheen käsittely niissä on syventynyt. Runoilija on aikakautensa lapsi, kauniisti ajatteleva ja suuria tavoitteleva idealisti. Mutta hänelle on ominaista myös selväpiirteisyys, järkevyys, joka varjelee eksymästä mahdottomiin, pilventakaisiin haaveiluihin. Hän on käytännöllisen toiminnan mies. Krohnin isänmaallinen runous ei ole ylimalkaista isänmaan ylistämistä ja siitä innostumista. Päinvastoin se on kehoitusta työhön ja suuntien viittomista tuolle työlle. Isänmaanrakkaus velvoittaa. Isänmaa on ylinnä kaikkein, sen onni olkoon itsekunkin silmämääränä. Yksilölle olkoon elämän ohjeena: