Ylempänä, alempana,
Mitä siit' on huoltakaan,
Kun vaan kukin portahana
Onpi Suomen kunniaan.[89]
Työtä on tehtävä tosi innolla ja se on tarmokkaasti suunnattava nurinkuristen, suomalaista kansaa sortavien olosuhteitten muuttamiseksi, muuten kuljetaan onnettomuuteen ("Tuhma, raak' on Suomalainen"). On poistettava vieraan kielen vieras lippu, joka peittää kaikki urhotyömme ja toimemme, kaikki saavutuksemme tieteen ja taiteen alalla ("Vieras lippu"). Tehtävä on niin suuri ja kaunis, että sitä suoritettaessa täytyy kaikkien pikkumaisten kiistelyjen vaieta ja unhoittua ("Suomalaisille").
Näissä lauluissa on pontta ja lämpöä. Niissä ei ole sitä taistelijan hehkuvaa intoa, mikä ilmenee Ahlqvistin isänmaallisissa runoissa, mutta niissä on vahva usko lopulliseen voittoon. Käytännöllinen ohjelma oli kummallakin runoilijalla sama. Kumpikin uskoo kaksikieliseen, mutta yksimieliseen Suomeen. Luonteensa mukaisesti he kuitenkin kumpikin kohdastaan suhtautuvat eri tavoin tuohon tunnussanaansa. Asia ei ole aivan mutkaton. Krohnin periaatteena oli, kuten näkyy hänen sanoistaan ja toimistaan: kaikki tahi ei mitään! Hän ei suvainnut puolinaisuutta. Sen mukaisesti hän kyllä oli valmis jyrkästi pitämään kiinni siitä vaatimuksesta, että yläluokan on kokonaan suomalaistuttava. Omassa elämässään hän tuon vaatimuksen toteuttikin aivan johdonmukaisesti. Mutta toisiin nähden sai sananvallan myös hänen luontainen sovinnollisuutensa ja hänen humaanisuutensa. Myöskin Suomen ruotsinkielisen väestön oikeudet hän otti huomioon. Niin tiukasti kuin hän vaatikin sivistyneen säädyn suomalaistumista, niin hänen kuitenkin aluksi täytyi tyytyä siihen tosiasiaan, että maassa vielä oli merkitystä ruotsinkieliselläkin kulttuurilla. Ohjelma "kaksi kieltä, yksi mieli" oli hänessä kompromissin tulos. Niin se oli Ahlqvistissakin. Ahlqvist oli lausunut kaukonäköisen tunnussanan: "Yksi mieli, yksi kieli Väinön kansan soinnuttaa." Olisi luullut hänen, jyrkän ja pelkäämättömän miehen, ajavan tätä aatettaan. Mutta hänpä meneekin ruotsinkielen hellimisessä paljon pitemmälle kuin Krohn: hän puhuu kulttuuriveloista ja ruotsalaisuuden tarpeellisuudesta Suomessa, ainakin toistaiseksi. Näin tulee hänenkin ohjelmakseen kaksikielisyys ja yksimielisyys.
Yhteistä on kumpaisellekin sekin, että he vilpittömästi iloitsevat jokaisesta uudesta suomalaisuuden voitosta. Semmoisen ilon ilmaisu Krohnilla on m.m. runo "Luettuani 'Säkenien' toisen parven".
Krohnin toisen runoilukauden isänmaallisiin runoihin kuuluu myös "Huhtikuun 16 p. 1869". Sen aiheena on Suomelle suurta voittoa tietävä merkkitapaus, valtiopäiväjärjestyksen vahvistaminen. Luonnollisesti runoilija samassa yhteydessä ylistää keisari Aleksanteria, jossa hän näkee nuoren ja vielä heikon kansallisen elämämme auttajan.[90]
Isänmaanrakkaus on kiintymystä omaan maahan, kiintymystä niin suurta, että ihminen siitä irti raastettuna ja toisiin oloihin sijoitettuna kärsii ja surkastuu. Tätä oli Krohn taidokkaasti kuvannut jo Kuun tarinoissa. Koti-ikävä, joka häntä ulkomailla vaivasi,[91] synnytti runot "Koivu etelässä" ja "Karkuri". Jälkimäisen syntymästä olemme jo aikaisemmin kertoneet runoilijan omien kirjeitten mukaan. Lisättäköön tässä, että runoon alkujaan kuuluivat vielä seuraavat loppusäkeistöt:
Epäillen sanot: Pohjan perän jää
Sydämet lämpimätkin jäykistää;
Tään pehmittänyt ois? — Mut tulen henki,
Ei, veikko, ole ainoo polttava.
Polttaahan kipeästi pakkanenkin,
Kuin helvetin sen tul' on ankara.
Se silloin saa, mit' ei sais tulikaan,
Muruiksi kalliotkin halkeemaan,
Mut sydämelle särkeväisin kylmä
Se tuntuu maastaan ajetulle vaan;
Sentähden vieri vesin rosvon silmä,
Siis tänne hän riens yli veden, maan.
Ilmeisesti on Slöör, jolle runoilija toimitti "Karkurin" nähtäväksi, kehoittanut jättämään runosta pois nämä säkeistöt, koskapa Krohn kirjoittaa hänelle Wiesbadenista huhtikuun 20 p:nä 1869: "Mitä Karkurin loppuvärssyistä sanot on aivan totta. Se on ikäänkuin jälkisaarnaa. Mutta yhtähyvin en ole vielä varmaan päättänyt hakkaanko hännän poikki. Nuo värssyt ovat kuitenkin mielestäni vaikuttavaisia, vaikka ei estetiikin sääntöin mukaiset. Minun tekee mieleni näyttää tuo kappale Cygnaeus'elle, mitä hän arvellee. Balladiin muuten mieleni nyt taipuu kernaimmin. Yks on minulla valmis, paitsi Kark., toinen sikiämässä. Se laji on minulle mieleen sen puolesta että siinä saa kertoa ja kuitenkin samalla innokkaalle tunteellekin sijaa antaa. Pelkkä lyyrillisyys on niin haamuntapaista. Kuitenkin olen sitäkin koetellut. Esimerkiksi (vaan ainoasti Sinun luettavakses) tämä: — — —"
Kirjettä seurasi runo "Ainoa hetki". Juuri kun Suonio puhui lyyrillisyyden haamuntapaisuudesta, helähti hänen kanteleestaan kaunis, harras, puhtaasti lyyrillinen sävel.
Uskonnollisen ja isänmaallisen tunteen onnellisesta yhtymästä on syntynyt "Virsi kotimaan puolesta". Sen harrasta tunnetta henkivät säkeet tulkitsevat selvästi Krohnin katsomusta, ilmaisevat hänen nöyrän antautumisensa työhön Jumalan mielen mukaan, hänen pyrintönsä valistua itse ja valistaa muita.[92]
Krohnin kolmannen runoilukauden isänmaalliset runot eivät tuo mainittavaa lisää siihen kuvaan Krohnista, mikä edellä on esitetty. Ne tosin osoittavat vieläkin suurempaa kypsyyttä kuin aikaisemmat runot, vakaumus lausutaan harkitusti ja pontevasti, toimintaohjeet annetaan selvästi, milt'ei ohjelmapuheen tapaan, eikä tunteen lämpö suinkaan ole vähäisempi kuin ennen. Aikaisemmin Krohn puhui eripuraisuuden turmiollisuudesta; nyt hän nimenomaan tuomitsee puoluekiihkon, joka saattaa väärin arvostelemaan toisten tahtoa ja toimintaa. Hän on aina kehoittanut työhön isänmaan etu korkeimpana silmämääränä; nytkin hän ylistää rauhallista, miehekästä työtä, mutta viittaa erityisesti valistustyön tärkeyteen, joka muuttaa Pohjolan Päivöläksi. Ennen kaikkea on luotava suomenkielinen kulttuuri:
Opin voimalla siis ylös Suomen miehet kohotkoot,
Suomen omat pojat itse Suomenmaata johtakoot.
Ken on unhoittanut velvollisuutensa köyhää isänmaataan kohtaan, palatkoon takaisin väärältä tieltään, ja hän on näkevä, että rakkaus tekee ihmeitä. Aina voi työskennellä luottavin mielin, sillä rakkauden valta maailmassa on suurempi kuin vihan.[93] Tarkastaessamme Krohnin isänmaallisuuden laatua ja verratessamme häntä muihin runoilijoihin (Runebergiin, Topeliukseen, Oksaseen j.n.e.) me havaitsemme, että Krohnin isänmaallisuus ei ollut maantieteellisen heimoalueen ajattelusta syntynyttä suursuomalaisuutta, kuten Ahlqvistilla, eikä myöskään historiallisen menneisyyden kirkastamista runoissa, kuten Runebergilla, vaan nykyisyyttä, nykypäivien työtä suomalaisuuden hyväksi ja tulevaisuuden uskoa. Etupäässä vain Krohnin tieteellisissä tutkimuksissa tulee näkyviin suomalaisuuden historiallinen puoli.
Krohnin katsomusta hänen myöhäisemmät juhlarunonsa kylläkin hyvin kuvaavat, mutta ne ovat sittenkin verrattain vähässä määrässä persoonallisia. Tilapäisessä, tilatussa runossa, jossa runoilija tulkitsee suuren ihmisjoukon tunteita, pyrkii joukkosielu ottamaan puheenvuoron eikä individualisuus pääse oikeuksiinsa.
Sitä osoittaa muun muassa sekin piirre, että Krohnin uskonnollisuus on noihin kolmannen runoilukauden juhlarunoihin jättänyt jokseenkin vähän jälkiä. Sen laatuun voimme sitävastoin tutustua useista muista runoista. Ensimäisellä runoilukaudellaan Krohn ei varsinaisesti tuo esille uskonnollisuuttaan, mutta se ilmenee siinä ymmärtäväisessä hengessä, jossa hän mukailee Taavetin psalmeja ja joka ikäänkuin jo viittaa siihen, että Krohnista oli tuleva suomalaisen virsikirjan uudistaja. Sivumennen se värähtää vastaan "Kuun tarinoista" ja joistakin lyyrillisistä runoista. Se on valoisaa, kenties sovinnaista lapsuuden-uskoa, joka on säilynyt nuoruusvuosinakin.[94] Luoja hyvyydessään pitää kaikesta huolen ("Suvilaulu"). Ihminen elää maailmassa lyhyen ajan, mutta hän ei maadu siihen, mihin kaatuu ("Lumisateella"). — Krohnin toisen runoilukauden runoista ovat useat syntyneet aikana, jolloin hän kävi ankaria sisällisiä taisteluja ja suoriutui niistä voittajana. Hänen uskonsa kesti koetuksen. Hän alistuu Jumalan viisaaseen tahtoon ja johtoon ("Järven rannalla"), hän luottaa siihen, että asiat järjestyvät ihmisen parhaaksi silloinkin, kun ihmisestä asema näyttää toivottomalta:
Kyll' Luoja sun kevähäs laittaa,
Vaikk' aina ei siintävän näy.
Tähden tuike on valo taivaallisesta isänkodista, se muistuttaa, että äärettömien avaruuksien hallitsija pitää huolen ihmislapsistakin.
Tämmöinen uskonnollisuus selittää sen, että Krohn oli optimisti ja pysyi semmoisena. Hänen uskonsa hyvän ja oikean voittoon ei horjunut. Hänelle itselleen antoi näin saavutettu uskonnollinen elämä voimaa kestämään koviakin elämän vaiheita. Sen todistavat ne kolmannen runoilukauden tuotteet, jotka suru on synnyttänyt. Uskonnollinen katsomus ja mieliala on entinen, luottamus Jumalaan nyt, kun usko on kestänyt vielä uuden koetuksen, ehkä vielä vankempi kuin ennen, nöyryys entistä suurempi, sillä ihmisen oma voima ei riitä mihinkään, mutta Jumalan armo ja rakkaus on rajaton ("Ijankaikkinen autuus").
Sanoilla isänmaallisuus ja uskonnollisuus voimme siis kuvata Krohnin runouden kahta huomattavaa puolta, jotka johtuvat Krohnin oman luonteen olennaisista piirteistä. Kolmaskin Krohnin runoilijaluonteelle karakteristinen piirre on jo tullut mainituksi: hän on lyyrikko. Hänen hetkellinen viehättymisensä ballaadin muotoon ei puhu sitä tosiasiaa vastaan, että hän on kauttaaltaan lyyrillinen runoilijaluonne. Mutta hänen alaansa ei kuitenkaan kuulu se, mikä on hämärää, selittämätöntä, aavisteltavaa, "haamuntapaista". Häntä on sanottava puhtaaksi lyyrikoksi etupäässä sen takia, ett'ei hän ole tuottanut mitään huomattavaa eepillisen eikä draamallisen runouden alalla. Hänen rajoituksensa lyyrikkonakin taas johtuu siitä, että hän runoilijana useinkaan ei kykene tuomaan esille ja lukijaansa siirtämään välitöntä tunnetta, koska hän on runoillessaan turvautunut etupäässä ajatuskykyynsä, jota kylläkin ohjaa hyvä maku. Tästä voimme tulla vakuutetuksi tarkastamalla edelleen hänen runojensa aihepiiriä ja aiheitten käsittelyä.
Lyyrikon tuotannossa tavallisesti on keskeisenä aiheena rakkaus. Krohninkin runoudessa esiintyy tämä aihe. Mieluimmin hän käyttää siitä nimitystä lempi, — sanaa, jonka tunnearvo ja merkitys eivät enää ole aivan samat kuin hänen aikanaan. Somissa, soivissa pikku runoissa saa Krohn jo ensimäisellä tuotantokaudellaan taitavasti esille puhtaan nuoren lemmen tunteen. Semmoisia runoja ovat esim. "Lemmen aamu", "Iltaselle",[95] "Sydämelle" ja mukaelma "Neidon tunnustus". Nämä pikku runot ovat vailla intohimoa, syvällisyyttä ja alkuperäisyyttäkin. Ne vaikuttavat kovin ylimalkaisilta ja pintapuolisilta, ajattelemalla tehdyiltä, jonkun verran naiveiltakin, mutta ovat samalla herttaisia ja miellyttäviä. Myöskin nuoreen lempeen kuuluva ja nuoruudelle ominainen surumielisyys antaa väriä tälle tunnelyriikalle. Onhan yhden runon otsakkeenakin "Onneton". Mutta sekin on vain ohimenevän surumielisyyden ilmaus, kevyt ja vieno, kansanlaulua lähentelevän sävynsä vuoksi myös verrattain vähän persoonallinen, — kokonaan toista kuin esim. Kramsun samanniminen runo, joka raskaine poljentoineen huokuu joka säkeestään synkkää toivottomuutta. — Pian kuitenkin lempi-aiheen käsittely käy monipuolisemmaksi, leikkivämmäksi, hieman syvemmäksikin. Runoilija tietää jo enemmän lemmestä. Hänellä on "Varotus" pyydystämästä kovin taitamattomasti "lemmen purppuraperhoo". "Varotus tytöille" muistuttaa poikien mielen vaihtelevaisuudesta. Samaa asiaa käsittelee näppärästi runo "Neuvo", jonka kuvarikkautta ja leikittelevää sävyä Snellman ihaili.[96] Ylimalkaisempia runoja on edelleen joukossa ("Laulu Anakreonin tapaan", "Neidon rukous"). Kaunis ja eheätunnelmainen on "Yhteen kasvaneet koivut", joka jo viittaa, mihin suuntaan Krohnin lemmenlyriikka myöhemmin oli kehittyvä ja millä tavoin syvenevä.
Kehityksen suuntaan ja syvenemisen laatuun lemmenrunoissa Krohnin toisella runoilukaudella vaikuttivat suurena tekijänä runoilijan omat elämykset. Runoilihan hän nyt sairaan vaimonsa läheisyydessä, jonka hän oli vaarassa menettää. Tunteen syventyminen ja entistä varmempi muodon hallitseminen sai syntymään niin kauniin runon kuin "Ainoa hetki". Tämä runo on mielikuvituksen tuote, jolla on sievä historiansa. Sanatoriossa oli muuan kuolemaan tuomittu keuhkotautinen, jonka näkeminen herätti ajatuksen, mitä tuntisi se, joka semmoiseen kiintyisi. Toiselta puolen tällä kaudella kirjoitetut lemmenrunot ("Miks sua rakastan ma", "Armaalleni", "Ne ovat vait", "Lempeni ja viisas ystäväni"), joissa aiheen käsittely entisiin verraten on muuttunut siinä suhteessa, että lemmentunne keskittyy ja voimakkaana suuntautuu yhteen määrättyyn henkilöön, eivät kuitenkaan merkitse kovin suurta etenemistä ensimäisestä kaudesta. Useat niistä ovat jo aikaisemmin aloitettuja ja nyt vasta viimeisteltyjä. Se on vaikuttanut niiden laatuun, sillä, kuten käsikirjoituksista näkyy, Krohn ei koskaan tehnyt perinpohjaisia, koko perusajatusta muuttavia korjauksia niihin runoihinsa, jotka olivat saaneet jo osapuilleenkin selvät ääriviivat.
Suru puolison kuoleman johdosta synnytti kolmannen nousukauden Krohnin runoilijatoiminnassa ja inspiroi Emma-sikermän runot. Näitä murherunoja on sanottu parhaaksi, mitä Krohn on kirjoittanut.[97] Ilmeistä on, että ne on synnyttänyt eletty, todella suuri suru. Tosin niitä lukiessa nousee mieleen vanha kysymys, missä määrin on mahdollista suhtautua järkyttäviin persoonallisiin kohtaloihin esteettisesti niiden vereksinä ollessa. Ei myöskään näiden runojen vilpitön sävy esiinny silmiinpistävänä piirteenä Krohnin muuhun tuotantoon verraten. Mutta laulun aihe on joka tapauksessa uusi. Onnellisen kodin elämä ja henki, kodin ilot ja surut tulevat voimakkaasti tuoduiksi esille, samoin kiintymys puolisoon ja tuska, jonka puolison menetys synnyttää. Harvoin on runoudessa ylistetty naista puolisona niin hartaasti kuin Krohn tässä tekee. Syventyminen tähän runosikermään jättää sen loppuvaikutelman, että nuo puolison muistolle omistetut laulut sittenkin ovat syvimmin elettyä ja persoonallisinta, mitä Krohn koskaan on laulanut. Niissä on tunteen värähtelyä ja voimaa, jommoista turhaan saa hakea Krohnin muusta lemmenrunoudesta. Nöyrä Jumalan tahtoon alistuminen, jonka avulla runoilija suoriutuu surustaan voittajana, on kärsimysten ja ankarien sisällisten taistelujen tulos. Näistä taisteluistaan ei runoilija kerro, mutta ne kuvastuvat kauniissa runossa "Sun tahtosi tapahtukoon". Näiden taistelujen vaikutusta on, että runossa "Pää pystyyn" on sytyttävää voimaa.
Siitä, että Krohnista oli tuleva kodin surujen ja ilojen laulaja sekä lasten runoilija, oli jo ollut enteenä runoilijan esikoisen kuoleman johdosta kirjoitettu "Pikku Julius vainaa".[98] Krohn löysi täten aihepiirin, joka oli hänen temperamenttinsa mukainen ja josta hän saattoi jotakin tehdä.
Lyyrikko on tavallisesti läheisessä suhteessa luontoon. Niin Krohnkin. Urheilijana hän liikkui paljon ulkosalla. Näemme hänen tuotannostaan, että hänen silmänsä oli tarkka huomaamaan yksityiskohtia ja eri vivahduksia luonnossa, hänen mielensä avoin vaikutelmille. Luonnonkuvauksilla on suuri sija hänen tuotannossaan. "Kuun tarinat" sisältävät pitkin matkaa ansiokkaita luonnonkuvauksia. Siellä kuvataan auringon nousua (3. ilta), myrskyä (9. ilta), Pohjolaa ja etelää (10. ilta), hallayötä ja paljon muuta. Runosuomennoksissa on tarkasti koetettu jäljitellä alkuteoksen luonnonkuvauksia ("Lorelei", "Ossianin laulu auringolle" y.m.) Toisinaan on runoissa käytetty luonnonkuvausta valaisemaan runoilijan omaa elämää ja mielentiloja ("Keväällä 1876", "Illalle"). Mutta muuten on Krohnin runoissa harvoin luonnonkuvausta semmoisenaan. Aikakauden henki ja kirjallinen maku kuvastuu Krohnin runojen tekotavassa siinä, että hän mielellään alkaa runon luonnonkuvauksella johtuakseen siitä johonkin yleiseen totuuteen tahi mietelmään ("Lumisateella", "Järven rannalla", "Rantakalliolla keväällä", "Tähden tuikkiminen"). Krohn oli aatteiden mies samoin kuin hänen lähimmät työtoverinsa. Hän eli aikakaudella, jolloin aatteellisuus oli korkeassa arvossa. Tämä vaikutti syvästi koko hänen runoutensa laatuun. Krohn on tyypillinen aaterunoilija. Luonnonkuvaus hänen runoissaan selvittää tavallisesti aatetta tahi johtaa siihen. Usein on luonnonkuvaus Krohnin runoissa vilkasta ja yksityiskohtaistakin,[99] luonnon ilmiöitten personifioiminen antaa sille elävyyttä eikä siinä tunnu mitään teennäisyyttäkään, mutta sittenkin se jää heikommaksi aatteellisen puolen rinnalla. Tämä on niin olennaista Krohnin runoudelle, että sitä lukiessa vaikuttaa yllättävältä poikkeukselta, kun joskus kohtaa jonkin soman idyllin, jossa ei ole mitään sivutarkoituksia, semmoisen kuin "Viinitarhan edustalla". Nousee tätä katsellessa mieleen K.G. Ossian-Nilssonin väite, että kirjallisesti heikkoina aikakausina ei runoissa ole pääasiana rytmi, vaan sisällys.[100] Krohnilla ovat sellaisetkin laulut kuin "Juomalaulu" ja "Suksimiesten laulu" aaterunoja. Hänellä oli tuo aatteellisuus niin verissä, ett'ei hän voinut oppia kerrassaan mitään aikalaisensa Kiven luonnonkuvauksista.
Samanlainen aatteellisuus ilmenee Krohnin runoudessa silloin, kun hän kuvaa kansaa. Suhtautuminen Suomen kansaan on sama kuin Runebergin ja Topeliuksen, mutta kuvaus ei ole läheskään yhtä yksityiskohtaista kuin näillä. Krohn kuvailee kansaa suurena kokonaisuutena vahvasti ihannoidussa valossa. Oikeastaan ei voi mistään kansan kuvauksesta Krohnin runoudessa puhuakaan. Vain "Kuun tarinain" neljännessä illassa esiintyy kansan edustajana yksi perhe muutamin vedoin kuvattuna. Muuten on vain puhe suuresta joukosta, jolle omistetaan attribuutit jörö, umpisuinen, kömpelö, karkea, mutta myös luja, luotettava, teeskentelemätön, uskollinen, hyväntekijälleen kiitollinen. Lisäksi vielä: halpa maailman silmissä, mutta turmeltumaton, kehityskykyinen, näyttänyt Saksan sotatantereilla kuntonsa. Tämä Krohnin aikakauden isänmaallisen hengen mukainen kansan ihannoiminen ja sen kuvaaminen koristeellisin attribuutein ei edes ole sopusoinnussa Krohnin varsinaisen runoilijaluonteen kanssa. Juuri niissä juhlarunoissa, joissa on tämmöistä kansan ylistämistä, Krohnin runointo helpoimmin väsähtää, kuten esim. runon "Aleksanteri II:n 25-vuotisena hallituspäivänä" viimeisessä säkeistössä. Tämä on se osa Krohnin runoudessa, joka auttamattomasti jo on vanhentunut eikä enää ole nautittavaa myöhäisemmille sukupolville silloinkaan, kun yleinen katsomus taas muuten lähestyy hänen ihanteitaan.
Yksilökuvaus Krohnin runoudessa sen sijaan on onnistuneempaa. Tapaamme sitä etupäässä "Kuun tarinoissa". Teoksen luonteen mukaisesti siinä ei ole kysymystäkään mistään psykoloogisesta syventymisestä. Vain hetkiseksi runoilija heittää valaistuksen johonkin tilanteeseen, jossa yksilön luonne ja olemus tulevat näkyviin. Samalla antaa tekijän lempeä ja ymmärtäväinen suhtautuminen kuvattaviinsa näille enemmän elävyyttä. Novelleissa ei myöskään ole mitään niin suoritettua luonnekuvausta, joka asettaisi ne yläpuolelle muita samanaikuisia suomalaisen kertomataidon tuotteita. Aikakauden sovinnainen romantiikka on niihin painanut leimansa. Vain kevyt kirjoitustapa on niiden ansiona. Paremman aikaansaamiseksi ei tekijällä nuorena ollut edellytyksiäkään[101] ja vanhempana hän ei enää yritellyt suoranaisen kertomuksen alalla.
Krohnin ymmärtäväinen suhtautuminen ihmisiin on yhteydessä erään toisen piirteen kanssa hänen runoilijaluonteestaan, joka piirre ansaitsee huomiota. Hänellä on taipumusta huumoriin. Huumori on katsomusta, jonka saavuttamiseen tarvitaan hyvä sydän ja terävä, riemukas silmä.[102] Krohnilla oli ne edellytykset luonteessaan ja semmoisia kokemuksia elettyinä, jotka voivat kehittää ihmisestä humoristin. Hänellä oli myös se luonteen vakavuus, joka neuvoo, missä huumorin rajat kulkevat.[103] Krohnin runotuotannossa ei huumori kuitenkaan päässyt anastamaan suurta osaa. Se johtui eräästä toisesta luonteenpiirteestä: uupumattomasta toimeliaisuudesta ja antautumisesta kaikin voimin palvelemaan suomalaisuuden aatetta. Hänestä voisi sanoa niinkuin on sanottu Goethestä: hänen sielunsa suurenmoinen aktiviteetti loitonsi hänet huumorista.
Leikillisyyttä, joka on tarkoitettukin vetämään lukijan suun hymyyn, kohtaamme m.m. runoissa "Laiskuuden ylistys", "L'Isle de la paix", "Lempi ja Lempo", "Komea hautakivi" ja "Suurisuiselle ystävälle". Kaksi viimeksimainittua lienee katsottava yrityksiksi sepittää kompia. Ne osoittavat selvästi, että ivailu oli aivan mahdoton Krohnin luonteelle. Hän ei saa itsestään irti purevaa satiiria kuten Ahlqvist. Krohnin leikinlasku on hyvänsävyisää, leppoisaa, porvarillista "gemyytlisyyttä". Se lisää usein hänen lemmenrunojensakin viehätystä.
Lahjoistaan liikoja luulematta Krohn teki voitavansa edistääkseen suomenkielisen taiderunouden luomista. Rajoituksistaan huolimatta hän tuli tehneeksi perustavaa työtä suomalaisen runokielen ja runomuodon kehittäjänä. Ahlqvist oli jo ennen häntä suorittanut raskaimman muokkaustyön: vakaannuttanut runomittateorian[104] ja tehnyt merkittäviä käytännöllisiä kokeita. Krohn laajensi asteikkoa, rikastutti ja kevensi muotoa. Näistä kahdesta runoilijasta on sanottu: "Oksasella sanat putoilevat yksikseen ja verkkaan kuin moukarin iskut; hänen runoilemisensa on vuorenlouhijan vaivalloista työtä. Suoniolla runomitta juoksee helpommin ja keveämmin. Hän on ensimäinen, jolla on lyyrillisesti soivat säkeet ja hän hallitsee monimutkaisia runomittoja."[105]
Ahlqvist oli runoseppo, joka tekemällä teki runojaan, alinomaa niitä muutellen ja korjaillen.[106] Krohnin runoja on, niiden aatteellisen luonteen ja ajattelulle annetun suuren osuuden takia, usein myös sanottu tekemällä tehdyiksi. Mutta Krohn tuotti, kuten lukuisat tapaukset todistavat,[107] verrattain helposti ja nopeasti eikä sittemmin enää sanottavasti hionut tuotteitaan. Olihan tosin hetkiä, jolloin runonteko kävi hitaammin ja jolloin runoilija oli jännittyneenä sekä epätietoinen tuloksesta, mutta sehän on tavallinen ilmiö ja riippuu tilapäisistä tekijöistä, kuten väsymyksestä, siitä, niihin asti piilotajunnassa tapahtuva mielikuvien yhtyminen runoiluhetkellä on edistynyt j.n.e. Kieltämättömäksi tosiasiaksi jää, että Krohn kuuluu improvisoiviin, kevyesti tuottaviin runoilijoihin.
Ahlqvist vetäytyi toisista suomenmielisistä erilleen, koska hänen mielestään "uskollinen ja hiljainen työnteko paraiten sujuu, kuin sitä tekee yksinänsä ja oman vakuutuksensa mukaan". Krohn sitävastoin, joka sekä ihmisenä että runoilijana oli joustavampi luonne kuin Ahlqvist ja vapaa kaikesta kulmikkuudesta, sopi hyvin yhteistyöhön hengenheimolaistensa kanssa. Työntekijänä Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa, kuvalehtien julkaisijana ja liikkuvana, pirteänä toimihenkilönä monissa suomenmielisten puuhissa Krohn joutui kosketuksiin melkein kaikkien suomalaisuuden ja nimenomaan suomenkielisen kirjallisuuden hyväksi työskentelevien kanssa. Hänestä tuli kirjallisella alalla keskeinen henkilö, varsinkin nuorten opastaja ja esilleauttaja. Siinä on myös yksi tärkeä puoli hänen vaikutustaan suomalaisen kirjallisuuden hyväksi.
Krohn kuului siihen suomenmielisten ryhmään, jota Ahlqvist nimitti "Santta Yrjänän lippukunnaksi". Läheinen ystävyys Yrjö-Koskisen kanssa epäilemättä jätti jälkiä Krohnin kirjailijatoimintaan. Koskisen ilmeiset runoilijalahjat olivat jääneet kehittämättä, mutta ankarana arvostelijana hän vaikutti suorastaan Krohnin runoiluunkin. Työaloja viittoen, suomenmielisten taistelua käytännöllisesti johtaen tuli Yrjö-Koskinen paljon vaikuttaneeksi Krohniin. Mutta puoluekiistoista pysyi Krohn erillään, niinkuin niistä pysytteli loitolla myös Ahlqvist. Tässä nuo kaksi luonteiltaan aivan erilaista runoilijaa osoittavat yhtäläisyyttä. Yhtäläinen on pääasiassa heidän katsomuksensa muutenkin, yhtäläinen aihepiiri heidän runoudessaan. Runoilu oli kummallekin heistä yhtä paljon "kielellinen yritys" kuin pakko toteuttaa taiteellista luomistarvetta. Ahlqvistin ja Krohnin luonteiden ja kykyjen rinnastaminen, johon etempänä vielä saamme tilaisuuden palata, on omiansa valaisemaan kummankin runoilun laatua ja heidän aikakautensa suomalaista sivistyselämää.
Ahlqvistin ja Yrjö-Koskisen lisäksi on Krohnin kirjallisista aikalaisista mainittava vielä Aleksis Kivi. Niin kokonaan erilainen kuin muiden kolmen on kuitenkin Kiven luonne, kehitys ja ilmiömäinen runoilijakyky, että asettamalla hänet Krohnin rinnalle emme saa juuri mitään lisää Krohnin runoilijamuotokuvaan.
Krohnin runoilijaluonteen pääpiirteet on edellä koetettu esittää semmoisina kuin ne käyvät selville hänen persoonallisista ominaisuuksistaan ja hänen kirjallisesta tuotannostaan. Hän ei ollut mikään ihmissielun syvyyksiä mittaileva etsijä eikä esteettinen kauneudenpalvoja. Hän oli ennen kaikkea perittyjen aatteiden mies ja mieterunoilija, jopa sillä uhallakin, että runot sen kautta eivät aina olisikaan "estetikin sääntöin mukaiset". Krohnissa sai suomalainen kirjallisuus omalaatuisen kirjailijapersoonallisuuden, sympaattisen ja läpeensä kirjallisesti viljellyn. "Suonion runouden kulturoitu henki oli omiansa hänen aikakaudelleen todistamaan, että suomenkielinen kirjallisuus ei ollut ainoastaan rahvaan kirjallisuutta, vaan että sivistyneetkin siitä voivat nauttia."[108] Siinä on Krohnin historiallinen merkitys runoilijana. Mitä uutta hän on tuonut kirjallisuuteemme, sen lausuu Eino Leino seuraavasti: "Suonion mukana tulee suomenkieliseen kirjallisuuteen jälleen eräs uusi aines: kristillinen, kansaa kasvattava ja kansaa valistava, vakaumuksellinen ja jonkun verran hentomielinen isänmaallisuus."[109] Vaikka tämä lausunto kaipaakin hieman tarkistamista — onhan kansaa kasvattava ja valistava pyrkimys ilmeinen jo Juteinin runoudessa — niin se kuitenkin pääasiassa ilmaisee oikein sen yleisvaikutuksen, jonka Krohnin runoudesta saa.
Runoudessaan toi Krohn ilmi parhaat pyrkimyksensä ja tunteensa niin vakuuttavasti ja vilpittömästi, että hänen runojensa kokoelman motoksi sopisivat Rückertin säkeet:
Nichts geschrieben steht darinnen,
Was nicht aus dem Herzen kam.
III.
Aiheitten käsittely. — Vieraita vaikutuksia.
Sen, mitä edellä on sanottu Krohnin runouden yleisestä luonteesta, voi jokainen todeta jo ensi lukemalla. Krohnille on ominaista selvyys, joka ei jätä lukijaa epätietoiseksi siitä, mitä runoilija tarkoittaa ja tahtoo. Aatesisällys ei kuitenkaan runoa arvostellessa ole ainoa eikä edes tärkein huomioonotettava puoli, jos kohta silläkin on merkityksensä. Pääasia ei ole, mitä runoilija sanoo, vaan miten hän sanoo sanottavansa. Runo on taideteoksena arvosteltava esteettisen tehon mukaan, joka sillä on.
Taideteokseksi tulee runo vasta sen kautta, että se synnyttää lukijassa tahi kuulijassa esteettisen tunteen, esteettisen suhtautumisen esitettyyn asiaan. Edellytykset tämmöiseen syntymiseen ovat siis myös vastaanottajassa, ja ne ovat eri indiviideissä erilaiset. Runon arviointi esteettiseltä kannalta näin ollen voi saada täysin tukevan pohjan vasta sitten, kun on selvitetty sekä runoilijan että runosta nauttijan fantasiatoiminnan laatu. Kirjallisessa erikoistutkimuksessa ei tätä psykoloogista prosessia voi tarkastaa koko laajuudessaan, vaan on huomio kiinnitettävä etupäässä vain runoilijan sieluntoimintoihin, sikäli kuin niitä voi selvästi seurata.
Tässä on siis lähemmin tarkastettava niitä tekijöitä Krohnin runoudessa, jotka yhdessä synnyttävät esteettisen vaikutuksen: sisällystä ja muotoa, tunnelmaa ja tekniikkaa. Suurin vaikeus tutkijalle on juuri siinä, että nuo tekijät vaikuttavat kaikki yhdessä eivätkä ole tarkasti eroitettavissa toisistaan. Jo konseption asteella saattaa kielikuva esiintyä, kompositio vaatii varsinkin laajemmissa tuotteissa yhä uudelleen konseptiota, rytmi tahi jokin sellainen seikka, joka näyttää kuuluvan muodon siloitteluun, voi olla ja onkin useimmiten perustavaa laatua koko runotuotteelle.
Goethe kertoo ihastuneena tarkanneensa erästä ilmiötä, ihaninta minkä hän tuntee orgaanisessa luonnossa: kuinka perhosen siivet kehittyvät huimaavan nopeasti, kasvaen kahdessatoista minuutissa puoli tuumaa pituutta ja samassa suhteessa leveyttä. Hän selittää ilmiön niin, että siivet ovat olleet jo edeltäpäin valmiina hienosta aineesta, joka nyt laajenee niin nopeasti sen kautta, että siihen virtaa jotakin kimmoista nestettä.[110] Jossakin määrin samantapainen salaperäinen ja ihastuttava ilmiö on runon synty runoilijan mielessä. Vaikeata on päästä seuraamaan taiteilijan työtä sen alkuasteilla ja varovasti on siitä arveluja lausuttava. Runoilijain omien havaintojen ja sielutieteellisten tutkimusten perusteella voi siitä kuitenkin saada aavistuksen.
Ola Hansson kuvaa erästä mielentilaansa seuraavasti: "… Ja sieluni eli muutamia siunattuja silmänräpäyksiä, joitten aikana elämä levisi eteeni niin keskitetyssä ja selvässä lintuperspektiivissä kuin Genève-järvi rantoineen ruumiilliselle silmälleni. Mitä minä näin? En tiedä, sellaista ei voi muistaa; se on näky, joka ilmestyy sekunniksi taivaalle ja josta kykenee säilyttämään vain epämääräisen muistelon, väräjöivän mielialan, aavistuksen, joka saa silmän suureksi ja mielen avaraksi, joitakin köyhiä ajatuksia, vaivaista maihinajautumaa kaiken sen ihanuuden sijaan, joka näkymättömänä on painunut meren pohjaan…"[111]
Tähän runolliseen tunnustukseen sisältyvän tosiasian lausuu eräs tutkija yksinkertaisemmin sanomalla, että kuviteltuna hetkenä taiteilijamielessä esiintyi väkevä tunteen nousu sekä siinä ohessa äärimäisen nopea ja uudenlainen mielikuvien yht'aikainen esiinvälähtely. Tähän liittyy myös emotionaalinen, onnellistuttava momentti. Esteettisen tunteen pohjalta nouseva kuvittelu on saanut katselijan vapautumaan arkinäkemyksen piiristä, irtautumaan totunnaisesta, ymmärryksenomaisesta suhtautumisesta. "Sellainen irtautuminen, siirtyminen kuvitteellisuuden maailmaan, ei ole yhtä helppoa jokaiselle. Taiteilijalla on siihen kiistämätön etuoikeus. Hänen elämyksiinsä lankee kuvitteellinen hohde taajemmin ja kestävämmin kuin muiden kuolevaisten; hänen asianansa on kiinnittää tuo kajaste säilyviin teoksiin, joista se havainnollisuuden voimalla heijastuu tylsempiinkin mieliin."[112]
Pääasia on, että selityksen lähtökohdaksi otetaan tunne-elämä. Ola Hanssonin kuvaama voimallinen tunteen nousu on kuitenkin poikkeuksellista. Runon esihistorian valaisemiseksi on lähdettävä siitä, että runoilijan mieltä vallitsee joku tunne tahi tunnelma. Siihen yhtyy jokin mielikuva — joko piilotajunnasta noussut tahi havainnon aiheuttama, mahdollisesti jostakin kirjallisesta lähteestä mieleen johtunut. Mielikuvaan assosioituu toisia, se vetää toisia mielikuvia yhteyteensä. Tähän mielikuvain yhtymiseen vaikuttaa ratkaisevalla tavalla mieltä parhaillaan vallitseva tunne eli tunnelma, "taustatunnelma".[113] Alkuperäinen mielikuva rikastuu, syvenee, saattaapa kokonaan muuttuakin. Tässä ei ole kysymys ainoastaan salamannopeasti tapahtuvista kombinationista, mutta kuitenkaan se, mitä alkuperäiseen kuvaan tulee lisää, ei liity siihen diskursiivisesti vaan kaiken yhdistää kokonaisuudeksi esteettinen intuitio. Taiteilija saa pidetyksi koossa mielikuvasarjan, joka muilta tahtoo lipua ohi niin, ett'ei sitä huomata kokonaisuudeksi. "Hänen ajatustoimintansa on hienompaa ja nopeampaa kuin toisten." Sarja synteesejä kehittää alkuaiheesta runoteoksen.[114]
Runoilija saattaa myös olla enemmän auditiivinen kuin visuaalinen tyyppi. Sisäisesti nähdyn mielikuvan asemasta saattaa, määrätyn tunteen tahi tunnelman vallitessa hänen mieltään, tunne aaltoilla rytminä. K.G. Ossian-Nilsson kertoo runojensa synnystä:[115] "Normaalinen luomisenkulku minulla on aina ollut rytmillinen ja vaistomainen. Ne aatteet, tunnelmat, kokemukset, joita ehkä olen tuonut ilmi, olen aikaisemmin sisääni hengittänyt yhtä tiedottomasti ja tarkoituksettomasti kuin ilman hapen. — — — Parhaimpien luomieni pohjana on aina rytmi. — — — Rytmin etsiminen sovitettavaksi tietoiseen sisältöön on melkein aina tuottanut minulle vaivaa, jota ei ole palkinnut lopputulos, eheä runo. Mutta milloin rytmi on tullut itsestään — ilman että sitä ollenkaan olen toivonut, ollenkaan tarvinnut — on se (rytmi) useimmiten pakoittanut esille, ponnistuksetta pakoittanut esille runon." — Samanlaista on omasta kohdastaan kertonut suullisesti Eino Leino.
Ei edes selvän mielikuvan tahi mielessä soivan säveleen tarvitse olla alku-ituna taideteokseen. "Luulen", sanoo Schiller,[116] "ett'ei aina elävä mielikuva aiheesta, vaan usein vain tarve saada aihe, epämääräinen pyrkimys purkamaan esiinpyrkiviä tunteita, synnyttää innostuneita teoksia." Tämmöistä lienee tuntenut Krohnkin, kun hän kuvailee kirjeessään vanhemmilleen "Karkurin" syntymän edellä käynyttä mielentilaansa sanoilla: "tunsin, että jotakin pitempää pyrki ilmoille".
Se, mikä vaikuttaa ikäänkuin muualta saatuna voimana, innoituksena, runoilijan luomistyössä, johtuu tunteesta ja piilotajunnan työstä runoilijassa. Kaikki entiset elämykset ja niiden jäljet runoilijan henkisessä elämässä vaikuttavat motiivin esiintymiseen ja kehittymiseen. Runoilija on tuottamisensa hetkellä kiihoituksen tilassa,[117] hän on "liikutettu", hän ei ajattele, hän on "tarkoitukseton kuin lapsi", kuten Heidenstam sanoo. Hän elää silloin jonkunmoista uni-elämää; se on tilaa, jota ei voi tahallisesti synnyttää.[118] Krohnin kirjeissä vanhemmille on viittauksia tämmöiseen mielentilaan runoillessa. Inspiratio on hänestä runon syntymisen välttämätön edellytys.
Epäilemättä tähän tilaan kuuluu myös tahdonvoimalla keskitettyä harkintaa, jo konseption asteella asteettain etenevää loogillista toimintaa. Ei niin jyrkässä muodossa kuin Poe tahtoo vakuuttaa tunnetussa selityksessään runonsa "The Raven" syntymästä, vaan siihen tapaan kuin Hans Ivarsson on esittänyt kirjassaan "Poesiens logik". Runouden logiikka on toisenlaista kuin tavallinen karkeampi logiikka eikä Ivarsson suinkaan kiellä kuvittelun suurta merkitystä. Innoitukseen, inspiratioon, tulee lisäksi tietoinen kombinatio. Mielikuvitus yhdistelee ja eroittelee eri aineksia järjestäen niitä kokonaisuudeksi. Tätä tarkoittaa E. Nervander väitteellään, että täytyy omistaa eräänlainen taipumus matematiikkaan ollakseen taiteilija, ja — vedotaksemme suuren runoilijan käsitykseen — Puskin sanoessaan: "anna minulle ajatus, mikä tahansa; minä teroitan sen pään, sulitan sen lentävällä riimillä — — —". Alkuperäinen sisällinen kuva — visuaalinen mielikuva lisineen tahi runollisesta tunnelmasta saostunut, ääriviivoiltaan epämääräinen tunnelmakuva[119] — elävöityy ja kehittyy. Runollinen aate selvenee ja saa lopulta ilmaisumuotonsa.
Krohnilla on pieniä, lyyrillisiä tunnelmarunoja, jotka ovat laadultaan niin yksinkertaisia, että voi siitä päätellä niiden syntyneen siten, että tunnelman vallitessa mieltä samalla runon sisällys kokonaisuudessaan on noussut mieleen yhtenäisenä kuvana ja samalla saanut sopivan ilmaisumuotonsa. Semmoisia ovat: "Suvilaulu", "Soittoa kuullessa", "Onneton", "Illalle", "Lemmen aamu". Nöyrä alistumisen tunne on synnyttänyt runon "Sun tahtosi tapahtukoon", sitä seurannut toivehikas rohkeus on puhjennut sanoihin "Pää pystyyn vaan!", joista samanniminen runo on kasvanut esille orgaanisena kokonaisuutena. Usean "Kuun tarinan" tunnelmallisuus saa selityksensä tämmöisestä konseptiosta.
Aikaisempi tarkastelumme on jo selvittänyt, mitkä aatteet ja aiheet olivat Krohnille luonteenomaisia sekä itsenäisesti ja syvästi elettyjä. Olemme ensiksikin panneet merkille hänen syvän uskonnollisuutensa. Mikään nimenomaan hengellinen runoilija ei Krohnista kuitenkaan tullut. Puhtaasti uskonnollis-aiheisia runoja on hänen tuotannossaan vain pieni määrä. Krohn oli herkkä ja tunteellinen ihminen, mutta samalla niitä, joille uskonnollisuus ei ole tunteilua ja hurmiota, vaan toimintaa, uskollisuutta jokapäiväisten velvollisuuksien täyttämisessä, sellaista katsomusta, minkä Runeberg runossaan "Bönen" antaa Lutherin lausua: "Ty en bön, min vän, är flit och arbet". Krohnin runoudessa tuntuu vakava ja vilpitön uskonnollisuus etupäässä tunnelmana, lujana vakaumuksena ja eheänä, tosikristitylle ominaisena katsomuksena. Mutta selvästi, kuten aina, hän myös uskonnollisissa runoissaan lausuu katsomuksensa ydinkohdan: Jumala on hyvä ja armollinen, ihminen heikko parhaissakin pyrkimyksissään, kaikki menestys on saavutettu vain Jumalan armosta. Paremmin kuin pitkät selitykset valaisee tätä mielensuuntaa pieni sitaatti runosta "Ijankaikkinen autuus":
Kyll' rakasti
Sua sieluni;
Pyrkinyt pois
Maan tomust' ois;
Ja hurskauteen
Ja pyhyyteen
Se halavoi —
Mut aina — voi!
Taas vaipui kesken lentoaan.
Oi rakkaus!
Oi armahdus!
Sä rajaton,
Sä verraton!
Maan madon tään
Niin viheljään
Sä armahdit
Ja puhdistit,
Pyhitit omaks' lapsekses.
Krohnille vielä luonteenomaisempi on "Virsi kotimaan puolesta".
Siinäkin huomautetaan ihmisvoiman mitättömyydestä:
Kuin tomu edessäs on maan
Suuruudet, voimat, vallat vaan;
Mutta työtä, toimintaa, Jumalan tahdon täyttämistä on ihmisen elämä.
Siihen runoilija pyytää Jumalalta voimaa.
Krohnin uskonnollisissa runoissa esiintyvät ajatukset ja tunteet ovat vanhoja ja tunnustettuja, mutta ei voi kieltää, että Krohn on kyennyt painamaan näihin runoihinsa persoonallisuutensa leiman. Tämä koskee m.m. hänen jo v. 1861 julkaisemiaan mukailuja Taavetin psalmeista. Niihin palaamme vielä etempänä. Sen sijaan Krohnin työ virsikirjakomiteassa oli niin kahlehdittua, ett'ei sen työn tuloksien tarkastelusta saa sanottavasti valaistusta Krohnin runoilijaluonteelle.
Toinen elämänpiiri, josta Krohn oli hengittänyt sisään aatteita, tunnelmia ja kokemuksia "yhtä tiedottomasti ja tarkoituksettomasti kuin ilmasta happea", oli koti ja perhe. Kotipiirisiä aiheita käsitellessään Krohn selvimmin näyttää kykynsä ja rajoituksensa runoilijana. Toivomme voivamme osoittaa tämän ja saavamme selvän kuvan Krohnista runoilijana tarkastamalla Krohnin runoja kutakin erikseen ja vertaamalla niitä samalla eräitten muitten runoilijain tuotteisiin.
Niinkin pienissä tuotteissa kuin Krohnin pikku runot saattaa runon syntyessä esiintyvä mielikuva tahi ajatusyhtymä olla joltakin toiselta runoilijalta saatu. Tietoisena lainana semmoista ei voi pitää, mutta muistelma ennen luetusta voi esiintyä niin elävänä, että hyvällä syyllä saattaa puhua esikuvasta ja valaista runoilijan fantasiatoiminnan laatua vertaamalla hänen tuotettaan siihen vaikuttaneeseen esikuvaan. Niinpä Krohnin runo "Onneton", joka sävyltään ja sanonnaltaan on suuressa määrin kansanlaulun tapainen, tuo mieleeu myös Franzénin pikku runon "Skuggan". Yhtäläisyydet näissä kahdessa runossa ovat niin suuret, että jo niiden perusteella voi puhua suorastaan Franzénin vaikutuksesta Krohnin runouteen.[120] Toiselta puolen kylläkin runon "Onneton" viimeinen säkeistö, joka tuntuu Franzénin vaikuttamalta, on myös sangen lähellä kansanrunoutta. — Kuten etempänä saamme nähdä, ei "Onneton" ole ainoa Krohnin runo, jossa Franzénin vaikutus on havaittavissa. Tämä vaikutus onkin hyvin ymmärrettävissä. Krohn kertoo itse jo kouluaikanaan tutustuneensa Franzénin runouteen. Kummankin runoilijan luonteessa on piirteitä, jotka lähentävät heitä toisiinsa. Heillä on kummallakin valoisa, uskonnollinen katsomus, he rakastavat kumpikin kodin piiriä ja liikkuvat runoissaankin mielellään siinä. Krohnille ominainen selvyys ja Franzénin säkeitten yksinkertainen koruttomuus ovat myös merkkejä sielujen sukulaisuudesta. Sitävastoin ei Krohnissa ole Franzénin ilmeistä, joskin lievää, kallistumista valistusajan katsomukseen päin eikä hänen taipumustaan kosmopolitismiin. Isänmaallisen mielensä puolesta Krohn lähestyy toista ihailemaansa runoilijaa, jonka vaikutus hänen tuotantoonsa on ilmeinen, nimittäin Runebergia.
Runebergin runo "Hjertats morgon" on inspiroinut Krohnin sepittämään runonsa "Lemmen aamu". Tätä saattaa otaksumaan jo se, että Krohn hyvin tunsi Runebergin tuotannon, jonka vaikutus usein tuntuu Krohnin runouden yleisessä sävyssä tahi suorastaan näkyy runomitoissa ja yksityisissä piirteissä. Mainitusta Runebergin runosta "Lemmen aamu" kylläkin eroaa aiheen käsittelyssä, mutta lähtökohta on sama. Onko Krohnin runon alkuna mieleen noussut kuva vaiko ajatus, sitä on vaikea varmasti päättää. Kuvien paljous ja niiden loogillinen järjestely viittaa siihen, kuin olisi kuvia haettu valaisemaan yksinkertaista perusajatusta lemmen onnellistuttavasta vaikutuksesta. Samalla on kuvia haettaessa tapahtunut pieni kompastus: viimeinen säe "Ja nietokset mun sydämessän' suli" vaikuttaa yllättävästi ja onkin ristiriidassa runon muun sisällön kanssa, joka ei anna kuvaa talvesta nietoksineen. Tuollainen harhaanmeno osoittaa, että runoilija vielä on nuori ja aloitteleva. Itse aihe on nuorille runoilijoille läheinen ja olisi voinut tulla mieleen ilman Runeberginkin vaikutusta. Mutta Runebergin vaikutuksen tässä tapauksessa todistaa Krohnin käsikirjoitusten joukossa oleva nuoruudenaikuinen runo "Vår och vinter", joka on vielä lähempänä Runebergin runoa "Hjertats morgon" kuin "Lemmen aamu" ja jonka runomittakin muistuttaa Runebergin käyttämää.[121]
Aivan yleinen ja kansanlauluissakin paljon käytetty runollinen aihe on, että runoilija toivoo olevansa lintu, jolloin hän voisi toteuttaa hartaan toiveensa. Sellaista on Krohn käyttänyt lähtökohtana "Suvilaulussa" eikä siinä voi puhua vieraista vaikutuksista. Mutta kun hän käyttää samanlaista aihetta pari vuotta myöhemmin runossa "Varpunen", johtuu lukijan mieleen sekä Topelius että Runeberg. Runomitta on sama kuin Runebergin runossa "Till en fågel", paitsi että Krohnin kaikki säkeet ovat loppusoinnullisia. Sisällys taas liittyy läheisesti Topeliuksen runoon "En sommardag i Kangasala". Varsinkin Topeliuksen runon viides ja kuudes säkeistö ovat tässä suhteessa huomattavia. Tietysti Krohn on runossa, jossa hän lausuu käsityksensä kutsumuksestaan runoilijana, antanut sisäisintä itseään kuten hänen luonteensa vaatikin. Siinä on esitetty yksi Krohnin katsomuksen ja runouden ydinajatuksia, joka myöhemmin tulee eri vivahduksin ja yhä voimakkaammin esille Krohnin tuotannossa: työtä isänmaan hyväksi on tehtävä, vaikka ei olisi saanutkaan suuria lahjoja eikä voisi kohota huomattavaan asemaan. Jo nuorena näkyy Krohn kiintyneen tähän ajatukseen. Niinpä hän käänsi saksasta runon, jossa sama käsitys lausutaan;[122] sen loppusäkeet kuuluvat:
Göm det ljus ej, som du fått,
Gud det dig att lysa gifvit,
Om det också ej din lott
Att som sol få stråla blifvit.
Krohnin "Varpusessa" ei näy mitään vaikutusta Poppiuksen samannimisestä runosta. Poppiuksen aikanaan huomattava tuotanto ei ole jättänyt jälkiä Krohnin runouteen.
Tarkastaessamme Krohnin fantasiatoiminnan laatua on edullista noudattaa runojen kronoloogista järjestystä. Hänen ensimäisessä suomenkielisten runojen sikermässään, vuonna 1860 kirjoitettujen joukossa, ansaitsee huomiota runo "Lumisateella". Tietääksemme ei kukaan ole asettanut tätä runoa Topeliuksen samana vuonna julkaiseman runon "Snöflingorna" yhteyteen. Ensi silmäyksellä nämä kaksi runoa näyttävätkin aivan erilaisilta. Mutta ken ottaa syventyäkseen Krohnin ajatus- ja tunnetapaan, löytää juuri siitä todistuksen, että mainitut runot kuuluvat yhteen. Lisätodistuksia saa itse runojen rakenteesta. Ajatus, että ihmisen elämä on kuin lumihiutaleen leijailu ilmassa, nousee sopivan mielialan vallitessa helposti runoilijan mieleen ilman ulkoapäin tullutta vaikutustakin. Mutta Krohn on saanut ilmeisesti alkusysäyksen Topeliuksen runosta, olipa esikuva sitten selvänä mielessä tahi jo himmentyneenä muistelmana. Sen todistaa se, että runoilija nimenomaan painostaa ihmiselämän hetkellisyyden ohella myös sen jatkumista toisessa olomuodossa. Niin pitkälle ei nuori runoniekka jaksa antaa fantasiansa lentää kuin Topelius runossaan, mutta hän pyöristää siitä, mitä vertaus semmoisenaan jo tarjoaa, eheän ja tunnelmallisen pikku runon, esteettisesti tehoavan kaikkina aikoina. Runon lyhyet säkeet ovat Topeliuksen antaman esikuvan aiheuttamia. Tuskinpa nuori aloittelija ilman tätä esikuvaa olisi myöskään ymmärtänyt käyttää hyväkseen sitä etua, minkä voi saavuttaa sopivalla typograafisella asulla, nimittäin järjestämällä säkeet niin, että silmäkin auttaa ottamaan tarpeeksi huomioon pysähdyskohdat.
Mutta ei Topelius yksin ole ollut myötävaikuttamassa runon "Lumisateella" syntyyn. Myös Franzénilla näkyy siinä olevan osuutta. Hänen runonsa "Hymn till jorden" ja Krohnin runo ovat muutamissa yksityiskohdissa niin lähellä toisiaan, että Krohnilla ilmeisesti on ollut Franzénin runo hyvästi muistissa ja siitä saatu vaikutelma kauan mielessä, kenties juuri alku-ituna siihen, mikä Topeliuksen vaikutuksesta sai lopullisen muotonsa. Franzénin runossa on säkeet:
Sist när tröttnade ben nedsänkt våra hvitnade hufvu'n,
Rymme oss jemte hvarann till ro i ditt heliga sköte.
Vakne ånyo, vi tacke dig än, då vi sväfve ifrån dig!
Krohnilla on:
Vaan väsyneinä
Horjuvat hautaan,
Töistähän, teistään
Lepäjämään.
Kerran kun kutsuvi
Jumalan ääni,
Henkinä nousevat
Taivahasen.
Edellisessä säkeistössä puhutaan maan povesta. Tämä ei ole ainoa tapaus, vaan yksi monista, jolloin Krohn runoillessaan saa lähtökohdan jostakin kirjallisesta esikuvasta, mahdollisesti jostakin sen yksityiskohdasta, ja lähtee tältä pohjalta aivan itsenäisesti käsittelemään aihetta. Tämän tietäen ja runoilijan aloittelijaksi muistaen olisimme taipuvaiset otaksumaan, että myös runon "Sydämelle" lähtökohtana on jokin kirjallinen esikuva. Emme voi kuitenkaan varmasti viitata mihinkään määrättyyn tuotteeseen.
Sen sijaan runo "Italian herääminen" antaa aihetta viitata C.W. Böttigerin runoon "Italia". Vielä paljon kauempana kuin runo "Lumisateella" on Topeliuksen runosta, näyttää "Italian herääminen" olevan Böttigerin runosta. Jos Böttigerin ja Krohnin yleensä voikin jollakin tavoin rinnastaa heidän koko toimintaansa ajatellen, niin ei ainakaan vielä vuonna 1860 sitä voi tehdä. Italian kohtalo taas oli mainittuna vuonna ja sen edellisenä yleensä koko sivistyneen, maailman huomion esineenä ja nuorison sympatiat Italiaa kohtaan meillä voimakkaat.[123] Näin ollen Krohnilla kyllä oli itsellään herkässä mielessään edellytykset intomielisen runonsa synnylle. Mutta hän näyttää sittenkin tarvinneen lähtökohtaa runolleen ulkoa päin. Böttigerin pitkässä runossa on m.m. seuraavat säkeet:
Stå upp, Italia — —
Ditt ok från sköna skuldran hvälf!
Stå upp på nytt och — lef!
Då rör sig ock Vesuv,
Det sprutar eld den långa natt,
Och slungar sten mot fega män:
Det är en vink, ett tecken, att
Italia lefver än.
Hon lefver. — Snart den dag skall gry,
Då ej hon är trälinna mer.
Krohnin kuvaus tulivuoren purkautumisesta ja kehoitus italialaisille sen tavoin heräämään ja survaisemaan ikeet päältään liittyy liian läheisesti Böttigerin runoon ollakseen vain sattuma. Ottaen huomioon sen seikan, että Krohn tunsi melkeinpä kaiken runotuotannon, mikä yleensä hänen aikanaan maamme sivistyneistön keskuudessa oli tunnettua, ja että hän oli herkkä vastaanottamaan vaikutelmia, olisimme tässä taipuvaiset näkemään Böttigerin vaikutusta. Kuitenkin muistamme samalla, että kaksi henkisesti toisilleen sukua olevaa runoilijaa saattaa hyvinkin samoilla tavoin tuoda ilmi tunteensa tietämättä silti luomisen hetkellä toisistaan mitään.
Krohnin virkeä kirjallinen harrastus ja olojemme pienuus oikeuttavat pitämään selvänä, että Krohn sepittäessään "Italian heräämisen" tunsi Wecksellin runon "Italienaren", joka julkaistiin keväällä 1859 "Papperslyktan" lehdessä. Mikä Krohnin ja Wecksellin runoissa on yhtäläistä, se palautuu Böttigeriin. Wecksellin vaikutusta ei ole havaittavissa, jollei mahdollisesti Krohnin runon eloisa alkukuvaus saa syntymästään kiittää Wecksellin runon aivan päinvastaista kuvaavia alkusäkeitä.
Samalla runomitalla kuin "Italian herääminen" on kirjoitettu "Suksimiesten laulu". Molemmat runot julkaistiin, kuten aikaisemmin olemme nähneet, jokseenkin samoihin aikoihin ja ovat ilmeisesti samaan aikaan sepitetytkin. "Keväisillä hiihtoretkillä syntyneeksi" ilmoittaa Krohn "Suksimiesten laulun". Kaivopuiston tienoilla hiihdellessään, nuoruuden virkeyden ruumiissaan tuntiessaan, hän on tuntenut halua purkaa urheilu-innostuksensa sanoiksi, säejaksoiksi. Jos sopiva runomuotokin, kuten näyttää, oli jo keksitty "Italian heräämistä" sepitettäessä, niin sitä helpommin aihe pääsi muodostumaan. Reipas alku:
Ylös Suomen poijat nuoret,
Ulos sukset siepaiskaa!
saattaa kylläkin olla peräisin, kuten O.A. Kallio arvelee, Schillerin runosta "Reiterlied":
Wohl auf, Kameraden, aufs Pferd, aufs Pferd!
Ins Feld, in die Freiheit gezogen!
"Suksimiesten laulu" on runona sangen näppärä ja onnistunut. Eheä tunnelma yhdistää kokonaisuudeksi sen kolme eri osaa: hiihtoa kuvailevan alun, karhun kaadantaa esittävän keskiosan ja isänmaallista paatosta henkivän lopun. Runossa on vauhtia ja sen säkeet kulkevat kevyesti ja sujuvasti kuin tottuneen hiihtäjän sukset.
Mutta tämä laulu on myös mielenkiintoinen Krohnin fantasiatoimintaa valaisevana todistuskappaleena. Olemme jo edellä huomauttaneet ja saamme myöhemmin tilaisuuden vielä uudelleen viitata siihen, että Krohn säilytti kauan aiheita mielessään. Saattoi kulua monta vuotta, ennenkuin hänen mieleensä noussut aihe tuli runossa käytetyksi tahi lopulliseen muotoonsa muovailluksi. Tämmöinen osoittaa havainnollista mielikuvitusta. "Suksimiesten laulu" osoittaa samaa, sillä se esittää sangen havainnollisesti kuvasarjansa. Mutta sen sisällöstä oli melkoinen osa ollut Krohnilla mielessä jo kahdeksan vuotta. Koulupoikana Krohn kirjoitti runon "Nordbons sång", josta tässä yhteydessä seuraavat säkeistöt ansaitsevat huomiota:[124]
Vi strida mot naturen,
Ty den är ej vår vän.
Vi slåss mot vilda djuren
Och emot fienden.
Hvad skönare på jorden
Finns än vår ädla jagt,
När kulna höga norden
Klädt sig i vinterns prakt.
Vår ädla jagt den gäller
Ej skogens rädda djur.
Nej, nordbon trygg sig ställer
Mot fienden på lur.
Och mot dess bröst han vänder
Sin trogna bössas rör;
Han tunga ledet vänder,
Som döden med sig för.
När dagen då förliden
Och solen ren gått ner,
Då vunnen är ock striden,
Och fiender ej mer
I vilda skaror ströfva
Kring nordens sköna fält,
Ej mer de kunna röfva,
Ty nordbon har dem fällt.
Glad jag nu återvänder
Hem till min fosterbygd,
Till dessa helga stränder,
Der frihet bor och dygd,
Der modet ej försvunnit
Än utur mannens barm
Och yppighet ej hunnit
Försvaga än dess arm.
Siinähän ovatkin jo kaikki ainekset "Suksimiesten laulun" loppuosaan ja myös viittaus sen keskiosaan, taisteluun petoeläimen kanssa. On hyvin luonnollista, että se peto, jota suomalainen suksimies rohkeasti ahdistaa, on nimenomaan karhu. Koko karhukuvaus on voinut sitäkin helpommin nousta mieleen, kun runossa "Nordbons sång" myös esiintyy sana karhu juuri siteerattujen säkeistöjen edellä, vaikkakin toisessa yhteydessä:
Visst kallar man oss björnar,
Fritt vore det vårt namn.
Det ord oss ej förtörnar,
Det heder är, ej skam.
Vi slå med björnens styrka.
— — — — —
Aivan erikoislaatuinen runo Krohnin ensimäisten runojen joukossa ja koko hänen tuotannossaan on "Juomalaulu". Runon koko laatu on sellainen, että pakostakin tulee etsineeksi sille esikuvaa. Se seikka, että siinä juodaan kolme maljaa, on aivan yleislaatuinen piirre. Ajateltakoon vain esim. sentapaisia yleisesti laulettuja juomalauluja kuin "Hvem egnar jag mitt första glas i godt kalas?" Mutta eräät yksityiskohdat viittaavat Körnerin runoon "Trinklied". Eräs nuori tutkija, J.M. Töllikkö,[124] on viitannut seuraaviin yhtäläisyyksiin näissä runoissa:
Krohn:
Nuoruus se punastuttavi posket.
Körner:
die Wange glüht.
Krohn:
Autuus taivahass' lempi on sula vaan.
Körner:
Das höchste Glück für Menschenbrust
Das ist der Liebe Götterlust.
Krohn:
Kannun pohja jo pilkoittaa.
Viimeisen kerran täytän mä maljain.
Tehkää se myös!
Körner:
Jetzt sind die Gläser alle leer.
Füllt sie noch einmal wieder!
Lisääkin yhtäläisyyksiä voisi löytää. — Krohn on kirjoittanut runonsa tunnetun ylioppilaslaulun "Sjung om studentens lyckliga dag" säveleeseen ja saanut siitä valmiina muodon ja rytmin runolleen. Ajatuksia ja käänteitä on saatu Körneriltä. Sopiva tunnelma, joka on johdattanut runon sepittämiseen, on tietysti vallinnut tekijän mieltä. Mitä on tullut tulokseksi? Verrattain laimea ja väritön aateruno, joka ei kykene esille saamaan eikä toisiin tartuttamaan tekijän tarkoittamaa nuorekasta elämänhurmiota.
Krohnin "Juomalaulua" on verrattu Ahlqvistin runoon "Kerran viinikellarissa". Vertailu on sikäli epäoikeutettu, että Ahlqvist kirjoitti mainitun runonsa kypsyneenä miehenä, Krohn juomalaulunsa aloittelevana nuorukaisena. Ahlqvistin runo on mestariteos, hänen parhaita saavutuksiaan, Krohnin runo heikko harjoitelma, jolla on vähäpätöinen sija hänen tuotannossaan. Näitten kahden runoilijan arvioinnille taiteilijoina ei siis kyseessä olevien runojen vertailu anna pohjaa. Mutta tekijäinsä erilaista luonteenlaatua kuvaavina tuotteina ne sopivat kyllä rinnakkain asetettaviksi. Krohnin koko laaja tuotanto osoittaa, että hänen luonteelleen oli vierasta sellainen dityrambinen riemuunriehahdus, jossa pohjasäveleenä sentään soi synkkä tietoisuus elämän katoavaisuudesta ja turhuudesta, sellainen epätoivoinen kuolemantanssi, jommoisen ilmaisuna Ahlqvistin runo on. Krohnin tunne-elämä ei ole niin korkealle ja eri puolille läikähtelevää kuin Ahlqvistin, hänen luonteensa ei ole niin kulmikas ja jyrkkäpiirteinen kuin vanhemman runoilijaveikon. Hillitty, harmooninen, hienotunteinen Krohn on juuri sen takia, että hän joutui Ahlqvistin rinnalle, saanut osakseen sen ansaitsemattoman mainesanan, että hän on mieto ja epämiehekäs.
Voimme tässä vielä hiukan jatkaa Krohnin ja Ahlqvistin luonteitten vertailua. Käsiteltävänämme olevaan aikakauteen Krohnin kirjallisessa toiminnassa, vuoteen 1860, kuuluvat myös useimmat "Kuun tarinat". Ahlqvist arvosteli sangen suopeasti Krohnin ensi esiintymistä ja varsinkin "Kuun tarinoita".[125] Hän kehui "Kuun tarinain" kieltä ja tyyliä ja lisäsi: "Vaikea on sanoa, mikä näistä tarinoista on kauniin; sillä kauneutta on niissä kaikissa." Tämän tunnustuksen "Kuun tarinat" kyllä ansaitsivatkin. Tosin myöhemmän ajan arvostelijat, jotka ovat nähneet suomenkielen nopean kehityksen kirjakielenä, eivät voi myöntää, että suomalaista proosatyyliä varsinaisessa taiteellisessa merkityksessä olisi ollut jo 1860-luvulla.[126] "Kuun tarinainkin" tyylissä he kaipaavat alkuperäisyyttä ja mehua. Mutta "Kuun tarinat" ovat kuitenkin joka tapauksessa säilyttäneet taiteellisen tehonsa, ja uusimmatkin arvostelijat myöntävät niiden taiteellisen arvon.[127] Niiden harras, isänmaallinen mieliala saa vielä nykyisinkin vastakaikua.
Voimakas isänmaanrakkaus, kuten voimakas tunne yleensäkin, antaa runoilijan sanoille pontta ja tulta, mutta se saattaa myös helposti puhjeta ilmaisuun, joka ei ole taiteellinen. Tämän vaaran on Krohn välttänyt "Kuun tarinoissa". Hän sijoittaa kuvattavansa kauas kotimaan rajojen ulkopuolelle tahi jo menneeseen aikaan ja antaa suomalaisen isänmaanrakkauden ilmetä valtavana koti-ikävänä tahi uhrautuvana työnä Suomen hyväksi. Tilannekuva puhuu itse puolestaan kaipaamatta kaunopuheisia selityksiä. Samaa keinoa käyttää Krohn osoittaakseen veljesriidan turmiollisuutta. Ottamalla tarinansa aiheen muinaisuudesta hän voi suhtautua aiheeseensa täysin esteettisesti. Silloinkin kuu hän tulee lähelle nykyaikaa ja kuvaus liikkuu kotimaassa, kuten esimerkiksi näyttäessään meille Siikajoen taistelutantereen tahi osoittaessaan mielenjaloutta mahtuvan matalankin katon alle, hän välttää hyvällä aistilla kaiken turhan retoorisuuden ja suuret eleet. Tätä taiteellisuutta "Kuun tarinoissa" tietysti Ahlqvistkin tarkoittaa sanoessaan kaikissa niissä olevan kauneutta. Että tuo taiteellinen saavutus oli sangen kunnioitettava isänmaallisen mielialan täyttämässä teoksessa aikana, jolloin voimistuva kansallistunto helposti saattoi työntää syrjään taiteelliset näkökohdat, sen osoitti Ahlqvist selvästi siten, että vimmastui kuun pakinasta seitsemäntenä iltana. Tämä tarina loukkasi hänen kansallista tuntoaan. Annamme Ahlqvistin itsensä puhua: "Siinä kerrotaan, kuinka ennen muinoin, vanhan Permian aikaan, 'Norjalainen' ('Turjalainen' eli 'Ruijalainen' olisi sopinut tässä paremmin) tuli laivoinensa Vienajoelle, kävi eräsnä yönä kauppamatkoilta palaavan permialaisen (suomalaisen) laivan päälle, jonka hän onneksensa ryösti, lyötyään laivuen kuolijaksi. Tätä meidän onnettomuuden ja kurjuuden virttä on veisattu kaikilla nuottiloilla niin paljon, että minä osaltani joudun vimmaan, milloin aina kohtaan uuden virren samaa laatua. Iloisempata sitä vastaan olisi ollut, jos Suonio olisi antanut Norjalaisen hiipiä makaavien suomalaisten yö-sialle, antanut näiden herätä ajoissa ja sitten hakata Norjalaisen väkeä, niin ett'ei yhtään kynttä olisi päässyt pois. Tapahtui semmoisiakin varmaan sangen usein."
Tuommoinen ei todellakaan olisi johtunut Krohnin mieleen, ei silloin eikä vanhempana. Ahlqvistin ja Krohnin runoilijaluonteitten erilaisuus esiintyy alusta alkaen. Yhteiseen päämäärään pyrkien he täydentävät toisiaan, eduksi alkavalle taiderunoudellemme.
"Kuun tarinoista" kirjallisena tuotteena on jo sivumennen ollut puhetta. Ne ihastuttivat ensi kertaa ilmestyessään kirjallisuutta seuraavaa yleisöämme aiheittensa uutuudella ja taiteellisuudellaan. Vuosikymmenet ovat nyttemmin vähentäneet niiden viehätysvoimaa, mutta eivät sitä hävittäneet. Tässä tarinasikermässä esitetään sarja kuvia, jotka ovat runoilijan silmin nähtyjä ja taitavasti piirrettyjä. Joskaan tyyli ei nykyaikaista lukijaa aina täysin tyydytä ja tekijän käsitystapa paikoitellen tuntuu nuorekkaan naivilta, niin toiselta puolen runoilijan vilkas mielikuvitus ja kevyesti pakinoitseva esitystapa kuitenkin synnyttävät tarkoitetun runollisen tunnelman. Tuskinpa missään Krohnin tuotteissa on taiteellinen tunne-ilmaus niin hyvin onnistunut kuin näissä hänen esikoistekeleissään. B.F. Godenhjelm on huomauttanut, että näissä kuvauksissa tuntuu Suomen kansan sydämen sykintä ja että tekijän löytämistä aiheista jotkut ovat aivan uusia, maailmankirjallisuudessa käyttämättömiä.[128] Vanhojenkin aiheitten käsittely on omintakeista. Tuopihan tarinain neljäs ilta helposti mieleen "Saarijärven Paavon" ja kolmannentoista illan tunnelma on samanlainen kuin runon "Kuoleva soturi", mutta mistään Runebergin jäljittelystä näissä ei voi olla puhettakaan. Ansiokkaimmat luonnonkuvaukset koko Krohnin tuotannossa ovat löydettävissä "Kuun tarinoista" (esim. 3., 4., 9., 10. ilta). Ensimäisen ja ainoan kerran Krohnin mielikuvitus "Kuun tarinoissa" liitelee vapaasti maapallon joka puolelle ja läpi koko ihmiskunnan historian. Kaikki muu Krohnin tuotanto kohdistuu verrattain ahtaalle alalle.
"Kuun tarinain" esikuvaksi ilmoittaa Krohn itse H.C. Andersenin v. 1839 ilmestyneen "Billedbog uden Billeder". Suomenkielisen teoksen vertailu tähän "esikuvaan" on omiaan selvittämään Krohnin runoilun laatua. Yhtäläistä molemmissa teoksissa ja Andersenilta Krohnille siirtynyttä on sanonnan yleinen sävy, lyhyet lauseet, ympäristön ja tilanteen kuvaaminen muutamalla vedolla. Kuvausten havainnollisuus ja tunnelmallisuus on "Kuun tarinain" vahvin puoli. Siinäkin on otettu oppia Andersenilta. Andersenin kuvat ovat kuitenkin värikkäämpiä, asettelu rohkeampaa, tunneasteikko laajempi. Niissä ilmenee satujen kertojan rikas mielikuvitus, kuvauksia lasten maailmasta on useita ja huumorilla on niissä melkoisen suuri sija. Krohn ei maalaa sellaisia rohkeita yhdistelmiä kuin esim. Andersenin kuva leivosesta vanhan neidon ruumisarkulla (10. ilta), ei kerro sellaisia tärisyttäviä esimerkkejä jokapäiväisen elämän tragediasta kuin Andersen (esim. 3. ja 16. ilta) eikä kykene vielä katsomaan asioita humoristin kaikkea ymmärtävin silmin, vaan hakee mielellään aiheita historiasta ja antaa esitykselleen isänmaallisen paatoksen. Andersen on mestari, Krohn on oppilas, mutta tässä ei oppilas toista opettajan lausumaa, vaan omaksuu siitä sen, mikä on hänen oman luonteensa mukaista, ja luo teoksensa itsenäisesti. Tulos tällöin lähentelee usein opettajan parhaita saavutuksia. Yhtä vaikuttavalla, vaikka aivan toisenlaisella kuvalla kuin Andersen, valaisee Krohn "Kuun tarinain" hallayö-kuvauksessa (4. ilta) arkielämän murhenäytelmiä, mutta tuo siihen samalla, luonteensa mukaisesti, puhtaasti suomalaisen tunnelman ja antaa ihmisen mielen jalouden esiintyä koko suurenmoisuudessaan. — Yhtäläisyys Andersenin ja Krohnin välillä supistuu pikku piirteisiin, sivuseikkoihin, samalla kuin niissäkin on myös kummallekin ominaista erilaisuutta. Niinpä esimerkiksi Krohn samaan tapaan kuin Andersen käyttää huudahduslauseita: "Oi autuas elämä, autuas kuolo!" — "Voi lapsen tyytyväistä ja turmeltumatonta mieltä!" — "Kah, se oli kallehin kaste kaunehimmassa ruusussa." Mutta "Kuun tarinain" luonteen mukainen ei olisi semmoinen huudahdus kuin Andersenin: "Qvindelighet, kys Du Digterens Harpe, naar han synger om Livets Mysterier!" — Andersen nähtävästi teki syvän vaikutuksen Krohnin mieleen. Kun Krohn kymmenkunta vuotta "Kuun tarinain" ilmestymisen jälkeen kirjoittaa Slöörille olevansa oikeastaan luotu maalariksi, niin se on kuin kaikua Andersenin sanoista: olen maalari (Billedbog uden Billeder). Samoihin aikoihin Krohn puhuessaan suunnitelmastaan virolaisromaanista vertaa itseään Anderseniin.
Kiitosta ansaitsee "Kuun tarinoissa" aiheitten valinta. Kuten jo on mainittu, on aiheitten joukossa aivan uusiakin. Mutta semmoisia ei nuori runoilija ole voinut löytää monta. Jos koetamme seurata Krohnin fantasiatoiminnan kulkua hänen valitessaan aiheita "Kuun tarinoihin", niin ajatus suuntautuu, paitsi Anderseniin, harrastuksiltaan, luonteeltaan ja temperamentiltaan Krohnin kaltaiseen runoilijaan, Topeliukseen. Juuri siihen aikaan, kun Krohn sepitti tarinoitaan, oli Topelius julkaissut "Silverpenningens berättelser". Tämä tarinasikermä on voinut kylläkin antaa intoa Krohnille, m.m. ohjaamalla hänen huomionsa kotimaan- ja maailmanhistorian tarjoamiin aiheisiin. Topeliuksen "Sylvias hälsning från Sicilien" on ilmeisesti jättänyt Krohnin mieleen vaikutuksia, jotka tuntuvat "Kuun tarinain" kymmenennen illan kuvauksessa. Näyttää myös siltä kuin Topeliuksen runolla "Farkosten på vägen" olisi ollut jotakin vaikutusta myrskyn kuvaukseen "Kuun tarinain" yhdeksännessä illassa. — Yhtäläisyyksistä Andersenin ja Krohnin tarinoissa ja kuvauksissa ansaitsee huomauttamista, että myös Andersen kuvaa ihmisiä, jotka menevät Amerikkaan onnea etsimään, mutta kuolema on se onni, minkä he saavuttavat (Andersen 15. ilta, Krohn 1. ilta). Andersenin kuvaus grönlantilaisten leikeistä ja kuolevasta eskimosta (9. ilta) on saattanut ohjata Krohnin ajatuksen Pohjan perille ja synnyttää kuvan Castrénista Siperiassa (2. ilta). Lapsen onnea ja tyytyväisyyttä kuvaa Andersen (m.m. 17. ja 33. ilta), samoin Krohn (11. ilta). Krohnin kahdestoista ilta kuvaa onnetonta ihmiskohtaloa, kuten Andersenkin tarinoissaan tekee. Andersenin kuvaus nuoresta neidosta vanhalla sankarihaudalla (7. ilta) ehkä ei ole rinnastettavissa Krohnin kuvaukseen Siikajoen taistelutantereesta (13. ilta), mutta sittenkin on kummankin tarinan hengessä siirtymismahdollisuuksia fantasialle toisesta toiseen. "Kuun tarinain" 14. ilta on Andersenin inspiroima (8. ilta), vaikka itsenäisesti kehitetty. — Kaikista vieraista vaikutuksista huolimatta jää kuitenkin Krohnin "Kuun tarinoille" ansioksi itsenäisyys aiheitten valinnassa ja käsittelyssä. Kun laskemme yhteen kaikki "Kuun tarinain" ansiot, niin emme voi olla pitämättä tätä teosta Krohnin runoilun taiteellisesti huomattavimpana saavutuksena.
Vuonna 1860 kirjoitetut, "Mansikkain ja Mustikkain" II osassa julkaistut runot tuottivat Krohnille tunnustusta ja hyvän runoilijamaineen. Todistusvoimainen on aikaisemmin mainitsemamme Ahlqvistin arvostelu, josta siteeraamme vielä seuraavan kohdan: "Lauluissansa ja kuun tarinoissa osoittaa Suonio itsellänsä olevan melkoisen runolahjan, joka hyvin hallittuna ja huolella hoidettuna voipi antaa Suomen kielelle kalliita hedelmiä. Hän ja Santala ovat niitä harvoja laulunseppiä kielellämme, joiden teoksia voimme lukea niin ett'ei kielitunnettamme raasta joka rivillä. Suonion laulun luonne on yleisesti se vieno suru-tuntoisuus, joka on niin tavallinen ja niin kaunis pilautumattomassa nuorukaisen mielessä, joka ei vielä ole 'maailman rantaa' koetellut. Tämän tunteen tuottamista on minusta 'Onneton' kauniin. Mutta on Suonion lauluissa varsin hilpeitäkin ja elähdyttäviä kappaleita 'Suksimiesten laulu' ja 'Italian herääminen' ovat täynnänsä elävätä ja ylevätä runollisuutta ja niiden vertaa vilppaudessa tuskin lienee koko kirjallisuudessamme. 'Kuun tarinat' tekevät omituisen lajin runoutta, jolle kaunotieteen harjoittajat saavat löytää nimen. Minä kutsuisin niitä suorasanaisiksi runoelmiksi, sillä vaikka kieli muotoansa on suorasanaista, kulkee se aina ylempänä tätä suora-sanaisuutta."
Vielä on muistettava, että Krohn alusta pitäen verrattain ahkerasti harjoitti runojen suomentamista. "Sukeltaja" ei jäänyt ainoaksi laatuaan. Krohn on itse myöhemmin eräässä kirjeessä vanhemmilleen[129] huomauttanut, että semmoinen työ vaikuttaa kannustavasti runoilijan omaan tuotantoon. Runeberg oli se runoilija, jota hän nyt käsittelemällämme ajanjaksolla enimmän suomenteli.[130] Semmoinen esikuva on varmaankin jättänyt paljon jälkiä suomentajaansa, onneksi Krohnin koko kehitykselle. Uupumatta hän jatkoi "Vänrikki Stoolin tarinain" suomentamista, vaikka Ahlqvist heti alussa kiivaasti kysyi "Mansikkain ja Mustikkain" toimittajilta, mitä tekemistä heidän kalenterissaan oli Runeberg-suomennoksilla.[131]
Krohnin seuraava esiintyminen runoilijana, "Mansikkain ja Mustikkain" III osassa vuonna 1861, ei suinkaan vähentänyt hänen runoilijamainettaan. Tosin Yrjö Koskisen arvostelu koko kalenterista on jotakuinkin ankara. Hänen mielestään teos selvästi osoittaa, että "uudenmoinen runotaito Suomen kielessä vielä käypi koulua":. Muoto antaa runoilijalle niin paljon tekemistä, että hän ei jaksa vapaasti kohottaa kuvituksensa lennättimiä. Tästä seuraa, että suomennokset, joissa runollinen sisällys on ollut valmiina, ovat parhaiten onnistuneita, kuten Suonion "Laulu auringolle". Epäröiden Koskinen asettaa jotkut Suonion runot yläpuolelle muiden, vaan lisää samassa: "Mutta jos emme tahdokkaan niiltä kieltää runollista arvoa, täytyy kuitenkin sanoa, että niiden aine vielä liikkuu jotenkin ahtaassa piirissä".[132] Sen sijaan Snellman oli suopeampi. Hän sanoo Suonion runoista, että ne sisällyksen puolesta tavallisesti ovat hyvin ajateltuja ja niissä vallitseva puhdas, lämmin henki vaikuttaa lukijaan.[133] Jonkun muistutuksen runoja vastaan Snellman myös esittää.
Nimenomaan on huomattava, että Snellman pitää epärunollisena runoa "Suomalainen maamme ruotsalaiselle". Voimme kernaasti myöntää, että runo on heikko. Kenties itse aihe oli epäkiitollinen Krohnin runoilijaluonteelle, niin lähellä hänen sydäntään kuin runossa käsitelty asia olikin. Mutta Snellman lausuessaan arvostelunsa puhui oikeastaan omassa asiassaan. Krohnin runo on jälkikaikua siitä polemiikista, joka vuonna 1860 oli virinnyt Snellmanin ja Aug. Schaumanin välillä ruotsinkielen tulevaisuudesta Suomessa. Schauman on muistelmissaan selostanut kiistan kulkua[134] ja myöhemminkin on tätä aikoinaan suurta huomiota herättänyttä väittelyä käsitelty.[135] Snellmanin jyrkkä kanta ja taistelutapa ei tyydyttänyt kaikkia fennomaanejakaan, vaan jotkut heistäkin asettuivat kannattamaan yliopiston rehtorin Arppen ja Schaumanin ajatustapaa, että ruotsinkielellä oli vielä tehtävää ja tulevaisuutta Suomen kulttuurielämässä. Johdumme tässä taas koskettelemaan Krohnin kantaa kielikysymyksessä. Puhuessamme Krohnin isänmaallisuudesta lausuimme, että Krohn luonteensa mukaisesti ei suomalaisuuden asiassa tahtonut tyytyä mihinkään puolinaisuuteen, vaan oli sangen radikaali. Hän omaksui täydelleen Snellmanin kannan, että sivistyneistön velvollisuus oli suomalaistua kieleltään ja mieleltään. Kansalliseen tulevaisuuteen nähden oli Krohnin kanta sama kuin Yrjö Koskisen. Siinä suhteessa oli Krohn jyrkemmällä kannalla kuin itse Snellman, että hän ei kannattanut kaksikielistä ylimenoaikaa kouluissa ja kodeissa. Aug. Schaumanin ja Snellmanin välisessä väittelyssä Krohn oli täydellisesti Snellmanin puolella. Tämä ei estänyt häntä suomasta maan ruotsalaiselle väestölle sen oikeuksia. Sivistyneen säädyn kielimuutoksen Krohn toivoi tapahtuvan sovinnossa. Kaikki riita oli hänestä vastenmielistä. Snellmanin ja Schaumanin välinen polemiikki piti kauan mieliä kiihdyksissä. Ruotsinkielisten piirissä tietysti Schauman sai paljon ymmärtämystä ja kannatusta. Yksi ilmaus siitä on Wecksellin runo "Svenskan och Finskan", joka painettiin Schaumanin lehteen "Papperslyktan" 1860. Tästä runosta on Krohn ilmeisesti saanut lähtökohdan omalle runolleen "Suomalainen maamme ruotsalaiselle". Itse perusajatus, sovinnollisuus maamme kahden eri kieliaineksen kesken, on hänellä ollut mielessä Snellmanin ja Schaumanin polemiikin synnyttämänä, tarve sanoa sanansa runon muodossa niinikään, mutta hän tarvitsi sopivan lähtökohdan ja etsi sitä ulkoa päin. Saatuaan semmoisen hän muovaili kyllä aiheen aivan itsenäisesti lopulliseen muotoon. Wecksellin jäljittelemisestä ei Krohnia voi syyttää, vaikka runot itse asian laadun vuoksi ovat suuressa määrin samankaltaisia. Taiteellisesti on Wecksellin runo arvokkaampi. Itse asettelu, suomenkieli ja ruotsinkieli vastakkain, on tehoavampi kuin Krohnin yksipuolinen sovinnollinen puhe suomalaisen suulla. Wecksellin runo käsittelee aihetta syvemmin ja perusteellisemmin kuin Krohnin, joka on kuin lyhyt yhteenveto keskustelun tuloksista. Muodollisestikin on Wecksellin runo vaikuttavampi. Sen pitkät säkeet antavat esitykselle vakavuutta, kun taas Krohnin kevyesti luistavat säkeet tuovat sanontaan liian nopean tempon. Vielä on Wecksellillä sekin etu puolellaan, että hänen välineenään on hiottu, vanha sivistyskieli, kun taas Krohnin säkeet kovin selvästi osoittavat, että "uudenmoinen runotaito Suomen kielessä vielä käypi koulua". Näistä eduistaan huolimatta Wecksellinkin runo sai Snellmanilta hylkäystuomion ja ansaitsikin sen, sillä kieltämättä sekin on pääasiassa epärunollinen. Onhan m.m. Wecksellin kauniisti muovailtu loppusäkeistö runollisesti jokseenkin vähän vaikuttava:
Svenskan.
Icke mer vi bryte lansar, ingen seger så blir spord;
Offrande åt ljuset stride vi för samma dyra jord.
Af din framtid vill jag lära, af min forntid du igen —
Och så evig striden varar, lika ädel vare den.
("Papperslyktan").
Samaa voi sanoa Krohnin loppusäkeistöstä:
Siis veljeni, heitä jo pois viha, vaino!
Tää Suomi tok' kummanki armas on ainoo.
Siit' olkohon riita
Ja kiistamme siitä
Ken Suomea parhaiten rakastanee.