Suomalaisen kirjallisuuden hyväksi tuli vielä sekin, että Krohn noudatti työssään johtolausetta:
Sun Europalt' on oppi ottaminen,
Jos elämähän Europassa jäät.
Eurooppalaista runoutta näyttää Krohn tunteneen melkoisen laajalta. Hänen omaan tuotantoonsa ovat vaikuttaneet kuitenkin vain etupäässä Körner ja Schiller, joihin hän oli tutustunut jo kouluaikana. Nuoruusvuosina tuli lisäksi Petöfi. Kosketuskohtia Tegnérinkin runouteen on Krohnilla. Tulkitseehan Krohn samaa katsomusta kuin Tegnér runossa "Fridsröster". Sivumennen olemme Krohnin runoja tarkastaessamme johtuneet mainitsemaan Böttigerin ja Heinen. Silmiin pistävää on, että slaavilainen, nimenomaan venäläinen runous ei ole suuresta taiteellisuudestaan huolimatta kyennyt jättämään mitään jälkiä Krohnin tuotantoon — sekin todistus Krohnin länsieurooppalaisuudesta.
Krohn oli herkkä vastaanottamaan vaikutuksia, mutta hän sulatti ne aina omaksi henkiseksi omaisuudekseen ja painoi koko tuotantoonsa oman henkensä leiman. Hänellä oli oma soittimensa ja hän soitti sillä omia säveleitään. Lönnbeck vertaa tuota soitinta uudenaikaiseen kanteleeseen ja sanoo: "Sillä voi soittaa suuren joukon mitä viehättävimpiä säveliä, sekä kaihoisia että iloisia, mutta ei pidä yrittää antaa niille voimakkaampaa kaikua kuin soitin sallii".[167]
* * * * *
Julius Krohnin harras ja tuloksista rikas työ suomalaisen taiderunouden hyväksi on suoritettu aikana, jolloin meillä korkeimpia taiteellisia vaatimuksia täyttävää suomenkielistä runoutta ryhdyttiin luomaan, sille perustusta laskettiin. Sentähden on Krohnilla pysyvä ja sangen merkittävä sija runoutemme historiassa. Hän on klassikkojamme. Häneen soveltuvat Snellmanin sanat: "Vielä silloinkin kun Suomen kirjallisuuden omana kerran on oleva rikkaampi aartehisto lauluja ja runoja, onnellisempien nerojen ilmoillelaulamia, palataan kuitenkin aina niiden runoilijain luo, jotka ladun hiihtivät, tien osottivat, heitä ja heidän laulujansa kuulemaan."
Ken palaa Krohnin luo, hän löytää muutakin kuin miehen, joka uhrasi kaikkensa suomalaisen kulttuurin hyväksi, muutakin kuin jalon henkilön, joka elämäntyönsä runsaitten tulosten vuoksi on suurmiehiämme. Hän löytää runoilijan, herkkäsieluisen, lempeän ja esteettisesti nautittavan. Eino Leino on pikakuvissaan suomalaisista kirjailijoista liioitellut väittäessään, että Krohnin runous on nykyisin aivan vanhentunutta ja vanhenee yhä. Kun suomalainen lukijakunta kehittyy ja suomalainen kulttuuri syvenee, niin paljon uutta kamaa heitetään tieltä pois, ja silloin pääsevät taas paremmin näkyviin Krohnin parhaat runotuotteet, ne, joissa hän on saavuttanut suurimmat taiteelliset voittonsa.
Krohn itse ei koskaan luullut liikoja runolahjastaan, päinvastoin hän oli liiankin vaatimaton. Hän tyytyi ilomielin olemaan alempana portaana Suomen kunniaan, kunhan hän sillä vain helpoitti suomalaisen runouden kohoamista korkeuteen. Hän ei tahtonutkaan olla muuta kuin varpunen, jonka tirskutus unohtuu, kun tulee kevät laululintuineen. Ilokseen hän sai nähdä sen työn menestyvän, johon hän sydämensä koko lämmöllä oli ottanut osaa. Ei koskaan ollut hänen ilonsa suurempi kuin silloin, kun joku uusi huomattava voitto suomalaiselle kulttuurille ja nimenomaan suomalaiselle runoudelle oli saavutettu. Suomalaisen runouden tulevaisuudesta hän oli varma ja siksi hän lauloi riemusta värähtelevin mielin:
Kielemme — — — — —
Pilvihin päin kohoaa, yli maan leviää sadoin latvoin,
Suurena, pystyssä päin kuin korven tuo jalo honka,
Täynn' iloparvia sirkkusien, vain vartoen vielä
Oksilleen pian myös lumouttelevaa satakieltä.
IV.
Tyylin ominaisuuksia. — Kielenkäyttö.
Tyylissä kuvastuu runoilijan sisin olemus. Tarkkaamalla Krohnin tyylin ominaisuuksia koetamme vielä täydentää ja tarkistaa sitä runoilijamuotokuvaa, joka edellisissä luvuissa on esitetty. Havaintojemme valaisemiseksi lienee tarpeetonta tähän painattaa täydellisiä esimerkkipoimintoja, koska aineiston jokainen helposti löytää Krohnin runoista. Ainoastaan tyypillisimpiin seikkoihin kiinnitettäköön huomiota.
Runouden luonteeseen kuuluu kuvakielen käyttö. Kertovalle ja ilmiöitä tasapuolisesti tarkastelevalle runoudelle antavat vertaukset selvyyttä ja tyyneyttä, mutta myöskin subjektiivisempi tunnelyriikka käyttää niitä mielellään, sillä vertaus tuo esitykseen elävyyttä ja havainnollisuutta lisäten sen kautta myös sanonnan tunnepitoisuutta ja esteettistä tehoa.
Vertauksia käyttää Krohn ahkerasti. Niiden joukossa on tietysti jokin määrä yleistä käyttötavaraa, jossa runoilijan luonteen laatu ei juuri pääse kuvastumaan. Mutta sellaiset aivan sovinnaisetkin vertaukset, kuten esim. "tyynnä lahti niinkuin peili vielä lepäävi", "kuin yö ol' mielen' synkeä ja musta", "lampi läikkyväinen mielenikin on, päivän hälinässä raukka rauhaton", "mustana kuin yö liehuivat pitkät suortuvansa tuulessa ja silmät tuikkivat kuin tähtien tulet" j.n.e., elävöittävät esitystä ja lisäävät sen vaikuttavaisuutta. Aivan hedelmättömiä vertauksia ei Krohnin tuotteissa juuri ollenkaan tapaa. Sen sijaan useimmissa hänen vertauksissaan, vaikka ne yleensä eivät ole kaukaa haettuja, on jotakin omaperäistäkin. Siksi ne aina vaikuttavatkin ja antavat tyylille erikoisen sävyn.
Mitä pitemmäksi ja yksityiskohtaisemmaksi vertaus Krohnilla on kehitetty, sitä omaperäisempi ja runoilijaa kuvaavampi se silloin myös on. Esimerkkeinä mainittakoon runot "Puolen vuoden päästä", "Järven rannalla", "Sun tahtosi tapahtukoon" ja pitkät vertaukset runossa "Tervehdysrunoja 1873 vuoden maistereille".
Krohnilla on monesti vertauksia, jotka ovat aivan omintakeisesti muodosteltuja ja osoittavat suurta ajatuksen ja tunteen voimaa. Semmoinen on runossa "Ihmis-seuroissa" runoilijan vastaus ystävän kysymykseen, miltä tuntuu suuren surun kohdattua ihmisseuroissa:
Kuin aaltoin tanssi, paiste auringon
Kirkkainkin hänellen, jok' ulapalla
Tuul' ajon' yksin keikkuu avaralla,
Kun laiva särkyi haaksirikkohon.
Vertaus, jota ei voi osoittaa lainatuksi, on tässä koko runon kannattavana voimana ja saa unohtamaan muodon puutteellisuudet — katkotut sanat ja proosallisen verbin "keikkuu". Runo "Purjehdusretki" sisältää pitkin matkaa vertauksia, jotka tekevät runoilijan mietelmät esteettistä mielihyvää synnyttäviksi. Krohnin ajatus- ja tunnetapa kuvastuu selvästi myös säkeistössä:
Ja henkesi jos pilkkoimeihin
Suljettu oisi valon pelon tähden —
Kuin kukka pantu pohjaan kellarin,
Voit ojentaa tok' edes yhden lehden
Ylöspäin luokse rautaristikon
Ja kuolla tok', jos kuoleminen on,
Näin, valon kultasätehiä nähden.
(Tervehdysrunoja).
Samassa runossa muodostelee Krohn tuon verrattain ylimalkaisen ja aikaisemmin käyttämänsä vertauksen, että Suomen kansa on kuin kallio, taiteellisesti vaikuttavammaksi:
Kuink' enskerran nähden kolkot riuttarivit Suomenmaan,
Purjehtija kammostuen niistä pelkää surmaa vaan;
Näin myös suomalaisen luonne kova, jäykkä, karkea
Poijes työntää, peloittaapi, kammoksuttaa outoa.
Mutta laske rohkeasti haakses karein lomitse j.n.e.
Samoin jokseenkin paljon käytetty vertaus, yliopisto — Suomen sydän, on runossa "Brahen patsasta paljastettaessa" kehitetty pitemmälle. Aivan itsenäisiä vertauksia on laulussa "Pohjolan valkeneminen". Vertaus runossa "Tähden tuikkiminen"[168] on vilpittömän tunteen ilmaisu. Onhan runo kirjoitettu v. 1869, jolloin Krohn ankarien sisällisten taistelujen jälkeen nöyrästi alistui Jumalan tahtoon tunnustaen hänet rakastavaksi isäksi.
"Kuun tarinoissa" ei ole vertauksia kovin runsaasti, mutta ne ovat sattuvia ja kauniita, harvoin aivan sovinnaisia. Tarinain neljästoista ilta on hyvä esimerkki Krohnin taidosta vertausten käyttämisessä. Että runoilijan vertauksia ei saa ilman varmoja todisteita pitää lainoina, siitä on esimerkkinä "Kuun tarinain" kolmastoista ilta. Siinä esiintyvä runollinen vertaus — kallein kaste kauneimmassa ruusussa on nuoren neidon kyynel taistelutantereen hankea punaavalla isänmaansa puolesta kaatuneen urhon veriruusulla — tavataan Cygnaeuksen runossa "Rosorna om våren 1808", mutta Krohn ilmoittaa nimenomaan, että hän kirjoittaessaan vertauksensa ei tuntenut Cygnaeuksen runoa. Täysin itsenäisiä ovat nekin Krohnin vertaukset, jotka johtavat mieleen Schillerin, kuten esimerkiksi kuvaus tulesta liedessä ja valloilleen päässeenä ("Tervehdysrunoja 1873 vuoden maistereille", IV) tahi arvoitus "Runoniekan sydän".
Krohn osoittautuu siis vertausten käyttämisessä melkoisen itsenäiseksi. Sitäpaitsi hänen vertauksensa osoittavat hyvää runollista aistia ja tarkkaa luonnon tuntemista. Vertausten havainnollisuus johtuu suurimmaksi osaksi siitä, että Krohn melkein aina rinnastaa abstraktisen konkreettiseen, henkisen aistimilla havaittavaan. Vain runossa "Purjehdusretki" on verrattu metsän kohinaa kosken ääneen, veneen kulkua kotkan leijailuun, veden jättämiä jälkiä emännän siivoamispuuhiin, purjeen pullistumista sotaorhin vilkastumiseen. Pari kertaa on henkinen ilmiö rinnastettu henkiseen, ja tulos on sangen vaikuttava. Semmoista on aikaisemmin siteeratussa runossa "Ihmis-seuroissa", jossa kahta tunnetta verrataan toisiinsa.
Paitsi havainnollisuutta on Krohnin vertauksissa vielä muitakin ominaisuuksia, jotka tekevät ne esteettisesti vaikuttaviksi. Välimatka varsinaisesta mielikuvasta sen kanssa rinnastettuun ei tosin koskaan ole niin suuri, että vertaus tuntuisi rohkealta ja vaikuttaisi sen kautta voimakkaasti, mutta se on kuitenkin riittävän suuri synnyttääkseen tarkoitetun esteettisen mielihyvän. Usein ovat rinnastetut mielikuvat myös sitä laatua, että lukijan mielikuvitukselle jää liikkumisvapautta. Vielä pistää Krohnin vertauksissa silmiin tarkkuus ja täsmällisyys. Kokonaisuutta, johon vertaus kuuluu, on aina pidetty silmällä, niin että harmoniaa ei rikota. Vertauksen yksityiskohdat on huolellisesti muodosteltu. Joku tilapäinen kompastus tosin voi löytyä. Vanhempana, jolloin Krohn kirjoitti etupäässä juhlarunoja, hän paisutti toisinaan vertauksensa laajoiksi. Niihin yhtyy tällöin tavallisesti mietelmiä, jommoisiin Krohnilla oli taipumusta jo alusta pitäen. Filosofoimista löytää vertauksien ohella sangen monesta Krohnin runosta, joten häntä voi hyvällä syyllä nimittää mieterunoilijaksi. Myöskin huumoria on vertauksissa joskus, esim.: "Mutta vuodet vierivät, ja huonotkin kosiomiehet yhä harvenivat sitä myöten kuin hampaat harvenivat vanhan Liisan suusta" (Viimeinen Kosija). Tämmöinen on kuitenkin aivan tilapäistä Krohnin puhtaasti kaunokirjallisessa tuotannossa. Kansantajuisissa tieteellisissä esityksissään hän sen sijaan käytti runsaammin humoristisia vertauksia.
Vertauksen ja metaforan raja on epämääräinen. Voimme tässä sivuuttaa ne rajatapaukset, joita löytää Krohnin tuotannosta, ja siirtyä tarkastamaan selviä metaforia hänen runoudessaan. Niitäkin on runsaasti, kuten tavallista onkin mieterunoudessa, mutta niillä ei ole liiaksi raskautettu sanontaa. Yleensä niistä voi sanoa samaa kuin Krohnin vertauksista. Kuitenkaan ne eivät tee niin omaperäistä vaikutusta kuin parhaat vertauksista, vaan vaikuttavat verrattain persoonattomilta. Tunnelmaa ne kyllä kohottavat ja osoittautuvat hyvällä aistilla valituiksi, mutta yleensä niiden kyky herättää lukijan mielessä assosiatioita ei ole varsin suuri.
Töllikkö[169] on aivan oikein huomauttanut, että Krohnin metaforissa voi huomata jonkinlaista mieltymystä väreihin, loisteliaisuuden etsiskelyyn. Ne sisältävät siis koko joukon romanttisia aineksia. Sopinee tässä yhteydessä viitata siihen, että koulupoikana pitämässään päiväkirjassa Krohn osoittaa ilmeistä mieltymystä väriloistoon.
Metaforain käyttö osoittaa myös Krohnin ja Topeliuksen runouden sukulaisuuden.
Samaa sukulaisuutta voi jossakin määrin havaita myös tavassa, jolla kumpikin elävöittää luonnon. Verrattakoon esimerkiksi Krohnin promotiorunon säkeitä:
Lehdet löyhyelee ja rannass' aaltonen huokaa,
Luojaa kunnioittain luonto nyt rukoelee
Topeliuksen sanontaan:
Och lunderna hålla sin aftonbön.
(Finlands namn).
Muuten lienee kylläkin Krohnilla usein tavattava personifikatio, jos välttämättömästi tahtoo etsiä vaikutuksia ulkoa päin, pikemminkin peräisin kansanrunoudesta. Vanhalla suomalaisella runomitalla kirjoitetut runot ovat hengeltään ja sävyltään hyvin lähellä kansanrunoa. Niinpä runossa "Rauta" saa rauta itse kertoa vaiheensa. "Yhteen kasvaneet koivut" kuiskailevat, puhelevat. Mitään erikoisen omaperäistä ei Krohnilla personifikatiossakaan esiinny, mutta kieltämättä hän tätä esteettistä apperseptiomuotoa käyttämällä säännöllisesti saa runoihinsa runollista väriä ja eloa ja tuo jossakin määrin näkyviin oman luonteensa laatua. Reippautta tuovat runoon sellaiset säkeet kuin "Suksimiesten laulun":
Heräs tuuli tuntureilla, lehahtihe lentämään
tahi "Purjehdusretken" vertaukset ja metaforat, joihin sisältyy personifikatio, kuten esim.:
Tuossa näet ylpeä
Seisoo kallio;
Hänpä tahtoo kylpeä:
Paljaaks riisui jo
Ruumiinsa hän, veteen astui,
Mutta vasta jalat kastui. —
Tässä kas kuin koivu nuori,
Metsän sorja neitinen,
Kasvojansa hymyillen
Kuvastaa.
Personifikation avulla esitetään elävästi myös hallan tuhotyöt runossa "Savonlinnan 400-vuotisen muistojuhlan viettämiseksi". Samaan tapaan "Kuun tarinoissa": "Suon myrkkyhenki ei tänäkään yön hetkenä saanut unta. Hän nousi lietevuoteeltaan, kulki hiljaa hiipien maita myöten ja levitti koko seudulle valkean sumupeitteen. Hän sen kääri joka kukkaseen, joka tähkään, niin huolellisesti kuin hellä äiti sairasta sydänkäpyään peittelee. Vaan tämä peite ei lämmittänyt, ei varjellut, se jäähdytti, se kuoletti." — (Neljäs ilta).
Koko "Kuun tarinoille" ominainen runollinen kuudanhämy perustuu suureksi osaksi niihin assosiatioihin, jotka kuun personifioiminen tuo mukanaan. Samoin saattaa Krohnilla kokonaisen pitkän runon pääviehätys perustua personointiin. Hyviä esimerkkejä siitä ovat runot "Tampereen kaupungin satavuotiseksi juhlaksi" ja "Hyljätty äiti".
Viimeksi mainitussa runossa on ajan hengen ja kirjallisen makusuunnan mukaisesti personoitu isänmaa. Samoin on Krohnin sydämelle läheinen suomalaisuuden aate saanut elävän olennon ääriviivat sonetissa "Rouva Winterhjelm'in muistikirjaan". Lempi — Krohnilla usein esiintyvä käsite — on kerran elollistettu kerubiksi. Arkisemmista personifikatioista on erikseen mainittava "Naurava käki", joskaan tämänniminen runo ei ole vaikuttava. Runon perusajatus — houkka se, ken palkatta laulaa — on proosallinen ja samoin aiheen käsittely.[170] Ei siis riipu suinkaan vain kuvaimista ja teknillisestä taidosta, että Krohnin useimmista runoista henkii todellinen runollisuus.
Sellainen runoilija kuin Krohn, joka rakastaa retoorista paisutusta ja tavoittelee pateettista sanontaa, käyttää mielellään kaikkia tuonlaatuiselle tyylille ominaisia taidekeinoja. Niinpä Krohn vaikuttaakseen elävämmin usein asettelee vierekkäin vastakohtia ja tiivistää ne toisinaan antiteeseiksi. Tätä pohjaltaan kansanomaista tyylikeinoa[171] käyttävät aivan erilaisten kirjallisten makusuuntien edustajat, sillä se saavuttaa aina tarkoituksensa, kun vastakohta on oikein ja terävästi muodostettu. Krohnin henkiselle rakenteelle se oli omiaan, sillä ajatuksen selvyys ja täsmällisyys on hänen vahva puolensa, niin paljon romantikkoa kuin hänessä onkin. Mieterunoudessa on antiteesi paikallaan. Ihailemansa Runebergin Krohn näki ahkerasti turvautuvan kontrastivaikutuksiin, mutta enimmän on tässä suhteessa varmaankin vaikuttanut Krohniin toinen hänen mielirunoilijansa ja hengenheimolaisensa, antiteesien harrastaja Schiller.
Rakkauden ja vihan johtuu runoilija helposti asettamaan rinnakkain. Niin tekee Krohn vaikuttavasti promotiorunonsa IV osan lopussa. Vaikutuksen tehostamiseksi hän vielä käyttää sanoja lempi ja lempo. 1870-luvulla teki noihin sanoihin kiteytetty antiteesi tarkoitetun vaikutuksen. Nyt on lempi-sanan tunnearvo jo muuttunut ja myös sana lempo miedontunut. Käytetty antiteesi ei enää pysty juhlamieltä kohottamaan, mutta sopii kyllä hyvin humoristiseen esitykseen, jommoisessa se Krohnilla myös tavataan:
Lempenä neitonen liehui; kaikki sydämet syttyi. Miekkoinen, joka sen nai, Lemmon kekälen sai!
Juhlarunoissa on usein käytetty vastakohtia. Muuallakin kuin juhlarunoissa Krohn käyttää vastakohtia elävöittämään kuvaustaan. "Kuun tarinoissa" niitä on (esim. 1., 2., 5. ilta); samoin kansanrunon sävyä tapailevissa tuotteissa, kuten esim. runossa "Neuvo" (heinä heiluvainen — kanto, laine läikkyväinen — jää, perho — toukka). Tuomatta näillä, retoorisilla kuvioilla mitään erikoisesti persoonallista piirrettä runouteensa Krohn kuitenkin niidenkin käyttämisessä osoittaa hyvää makua ja kehittynyttä tekniikkaa ja vaikuttaa sillä hyvää ympäristöönsä.
Yhtä vähän persoonallisia ja tyylillisesti verrattain vähän vaikuttavia ovat metonymia ja synekdoke Krohnin käyttäminä, kuten esim. "miss' äidinsilmä on, tuo väsymättä valpas, tuo uinahtumaton?" — "taas huojeni huoleva rinta"; — "sä maasi hikihelmet joit". — Useimmin esiintyy näin käytettynä sana rauta:
Käsi sauvan, toinen raudan teräväisen tempoaa.
Kädessäns' on rauta; sill' ikkunalta luukun murtaa pois.
Rautas tuo! Käsiini pane tuttavani nuo!
Ahneesti veljen vert' joi veljen rauta.
Enemmän tunnetta ja havainnollisuutta ja siis runollisuutta tuottaa kiertäen sanominen, vaikka sekään ei Krohnilla ole erikoisen omaperäistä eikä kauas menevää. Tavallisesti se on kansanrunosta tahi kielen valmiista varastosta saatua, kuten esim.: "metsän kuulu kuningas" (= karhu); "mannun lapsi" (= ihminen), tahi vaihtelun vuoksi: "maailman lapsi", "ilkeä inehmon lapsi", "tomun lapsi". Vaikuttava, vaikka ei aivan harvinainen on runossa "Armahalleni" puhuttelu: "Viaton Vestali Sä, oi tule ja tultani varjoo." Omintakeista, vaikka edelleen hyvin lähellä kansankieltä, on sanonta: "Jos nukutella voisin ma kielin sataisin" (= satakielenä).
Symboolin käyttöön ei Krohn juuri ole turvautunut ja vain poikkeustapauksissa hän etenee niin paljon reaaliselta pohjaltaan, että antaa äkillisesti hämmästyttävän muutoksen tapahtua. Esimerkkejä näistä on runossa "Hyljätty äiti":
Ja jos vaan mökkiinsä astahdat,
Kohoova katto on kohta,
Ja laajaks seinät käy ahtahat:
Kuin keisarin linna se hohtaa.
Ja äitis vanhan ja vaivaisen
Näet nuoreks nuortuvan taasen,
Ja kruunun painavi kultaisen
Hän otsaansa kirkkahasen.
Samantapainen muutos esitetään runossa "Runebergin patsasta paljastettaessa". Runossa "Savonlinnan 400-vuotisen muistojuhlan viettämiseksi" on säkeet:
Ja silmät kauan umpisokeat
Nyt ihmein näki kaikki selvällehen.
Vain Krohnin viimeisen runoilukauden juhlarunoissa tapaa tämmöistä.
Enemmän kuin useimmat edellä kosketellut tyylilliset seikat kuvaa yleensä runoilijaa se tapa, jolla hän käyttää epiteettejä. Väittääpä Weise juuri epiteettien käytöstä ilmenevän, onko runoilija laulaja Jumalan armosta vai eikö.[172] Epiteetit todellakin tuovat tyyliin väriä ja valoa, loistetta ja tuoksua, eikä niitä suinkaan osaa vaikuttavasti käyttää kuka runoilija tahansa. Varsinkin adjektiiveissa piilee esteettinen teho,[173] jota ei jokainen saa niistä esille.
Elsterin määritelmän mukaan on epiteeteille ominaista, että ne ovat esteettisesti arvokkaita, mutta ei asiallisesti välttämättömiä[174] lisiä käsitteiden ilmaisuille. Tämmöistä tyylikeinoa odottaisi Krohnin runsain määrin käyttävän. Hänellähän on kieltämättä taipumusta laajasanaisuuteen, retoorisuuteen, pateettisuuteeu. Jo alusta alkaen on hänen mielirunoilijoitaan ja oppimestareitaan Schiller, joka käyttää, taitavasti epiteettejä. Ensimäisessä varsinaisessa voimainkoetuksenaan suomenkielisenä runoilijana, "Sukeltajaa" suomentaessaan, Krohn jo kohtasi Schillerissä tämän puolen. Suomennos osoittaa, että Krohn tajusi epiteettien tehon. Parhaansa mukaan hän koettaa ne säilyttää käännöksessään. Esim. säkeistöt:
Denn unter mir lag's (das Bodenlose) noch bergetief
In purpurner Finsternis da,
Und ob's hier dem Ohre gleich ewig schlief,
Das Auge mit Schaudern hinunter sah,
Wie's von Salamandern, Molchen und Drachen
Sich regt' in dem furchtbaren Höllenrachen.
Schwarz wimmelten da, in grausem Gemisch,
In scheusslichen Klumpen geballt,
Der stachlichte Roche, der Klippenfisch,
Des Hammers greuliche Ungestalt,
Und drünend wies mir die grimmigen Zähne
Der entsetzliche Hai, des Meeres Hyäne.
suomentaa Krohn:
Alahallani purppurankarvaista
Syvyytt' oli vuorittain,
Siell' ääntä ei milloinkaan kajaha,
Vaan hirmuksein sen nähdä sain;
Lohikäärmeillä sisiliskojen kanssa
Se helvetin kattila ol' majanansa.
Ja vilskuvan siellä ma näin, sekasin
Mytyss yhdess uiksellen,
Monipiikkisen rohkan ja tursaankin
Sekä moukkuripään ison venkalehen.
Mull' irvisti hirveät hampahat siellä
Meren kauhistus haj, mua pyytäen niellä.
Krohn, joka katsoi olevansa synnynnäisiltä taipumuksiltaan pikemmin maalari kuin runoilija, varmaankin hyvin ymmärsi Messingin kehoituksen: "Der Dichter soll immer malen." Maalaamista Krohnin epiteettien käyttö pääasiassa onkin. Hän tyydyttää näköaistin, mutta ei sanottavasti muita aisteja. Mielellään hän esittää valoilmiöitä ja värivaikutuksia sekä erikoisesti silmiinpistäviä ominaisuuksia.
Muihin aisteihin kohdistuvia epiteettejä on Krohnilla sangen niukasti, siinä määrin on huomio kiintynyt näköaistin vaatimuksiin.
On nimitetty, kenties hieman epätarkasti, karakteristisiksi määräyssanoiksi eräitä epiteettejä, jotka kylläkin ovat kuvaavia käyttäjälleen, mutta tarkoittavat enemmän tunnelman synnyttämistä kuin ilmiön laadun tarkkaa määrittelyä.[175] Semmoisia on Krohnilla paljon. Esim.:
Pyhää neittä ihaellen.
Pyhää pantuna tult' on pohjaan nuorukaisrinnan,
Luojan enkelien lahja lempeileväin.
Sydän jäätynehin syttymättä ei jää.
Oi sä raitis, jalo miehentyö
Nuoruus nopsakenkä.
Levolla makailevan Ruotsinmaan.
Ja jonka niska jäykkä, visapuinen.
Tää Suomen kansa jörö, umpisuinen.
Myös täystähkäinen ruis huoleti huojuelee.
Kauneimpia epiteeteistä ovat sellaiset, jotka antavat elottomille esineille elävien olentojen ominaisuuksia ja siis ovat tavallaan personifikatiota, kuten esim. Krohnilla:
Virvatuli viekas olet.
Sukkelat on sukset meillä.
Tuossa näet ylpeä seisoo kallio.
Silmänsä nerokas.
Että tällöin erityisesti partisiippimuodot ovat vaikuttavia ja elävöittäviä, sen voi todeta Krohnin runoista pitkin matkaa. Krohnin proosatyylissä on silmiinpistävänä ominaisuutena, että hän sanoo mielellään asian kahdella, joskus useammallakin vieretysten asetetulla synonyymilla tahi merkitykseltään läheisesti yhteen kuuluvalla sanalla rinnastaen ne pilkkua käyttämällä (esim. "Kuun tarinoissa". Samoin esim. "Koottujen runoelmain ja kertoelmain" ensimäisen painoksen esipuheessa: "sitä olen kyllä arvellut, aprikoinut: — mitä nuoruudessaan, miehuudessaan on ulos sirotellut"). Runoissa tämä ominaisuus ilmenee samaa merkitsevien tahi merkitykseltään läheisten epiteettien kasaamisena, joka saattaa johtaa suorastaan pleonasmiin taikka vaikuttaa tarpeettomalta laajasanaisuudelta. Esim.:
Orjat uskottomat, pettäväiset.
Sä olet aarteen' armaimman, kalleimman ryöstänyt.
Mitätön, tyhjä uni vain.
Useimmiten kuitenkin kahden epiteetin asettaminen peräkkäin havainnollistuttaa mielikuvaa ja vahvistaa tunnelmaa ja on siis perusteltua. Toiselta puolen taas näyttää alliteratio joskus houkutelleen runoilijaa käyttämään epiteettejä, jotka tuovat sanontaan epäselvyyttä ja vaikuttavat häiritsevästi, kuten esim.:
Toinen ankaraa anovi valtikasta.
Aurinkoisen tuimat tulet.
Ja varjon valjun heittänyt.
Maneeriksi ei Krohnilla epiteettien käyttö koskaan kangistunut. Hän pyrki ilmeisesti valitsemaan epiteetit aina tilanteen mukaan. Vain muutamat määräyssanat toistuvat hänen runoissaan useamman kerran. Niitä ovat autuas, tyhjä, ankara.
Viimeksi mainittu sana äsken siteeratussa esimerkissä käytettynä ("Toinen ankaraa anovi valtikasta") tuo mieleen Aleksis Kiven tyylin (esim. "Nummisuutareissa", V näyt.: "Roomassa, koska tämä ankara valta lankeemukseensa kallistui — — —".). Mahdollisesti se onkin muistelma Kivestä. Jos tältä kannalta tarkastelee Krohnin epiteettejä, niin kenties voi nähdä silloin tällöin hyvin lievää vaikutusta muualta. Niinpä säkeessä: "Katkerat kyyneleehet, hurmeet huuruavat" on ikäänkuin jälkikaikua Ahlqvistin erikoislaatuisista, ei juuri esteettisesti tehoavista säkeistä: "Kohta kyllä rauta riehuu, verivirrat höyryää". Antiikin kirjallisuudesta saatuihin esikuviin taas viittaa säe "Nuo sijat miehien syöjät — —". Mistään jäljittelystä ei tässä voi olla kysymystäkään.
Näkyy vain tässäkin Krohnille ominainen kyky ottaa vastaan runsaasti vaikutelmia eri tahoilta ja sulattaa ne kokonaan henkiseksi omaisuudekseen.
Yleensä Krohn ei käytä epiteettejä niin runsaasti kuin saattaisi odottaa. Hän on kirjoittanut koko joukon runoja, joissa epiteettejä tuskin on nimeksikään. Krohnin käyttämät epiteetit eivät ole erikoisen omaperäisiä eivätkä vaikuttavia. Arvattavasti Krohn, joka ei koskaan eksynyt luulemaan liikoja runoilijalahjoistaan, itse huomasi taikka ainakin vaistomaisesti tunsi tämän, ja se selittää hänen pidättyväisyytensä epiteettien käytössä. Hänen epiteettinsä eivät ole juuri koskaan karakterisoivia, vaan jokseenkin ylimalkaisia, tunnelman herättämistä tarkoittavia. Ylimalkaiset epiteetit ovatkin ominaisia runoudelle, joka on luonteeltaan idealistista.[176] Semmoiseksihan olemme havainneet Krohnin runouden. Epiteetit, jotka tavoittelevat enemmän tunnelmaa kuin karakteristiikkaa, antavat tyylille romanttisen värityksen. Krohnin ja hänen aikalaistensa kirjallista suuntaa voi, kuten on tehtykin, hyvällä syyllä nimittää kansallis-romanttiseksi. Muistettava vain on, että Krohn, jolle suomalaisuuden aatteen ajaminen merkitsi käytännöllistä toimintaa, ei pohjaltaan ole mikään romantikko, niinkuin sitä ei ollut Ahlqvistkaan eivätkä muut fennomaanit. Krohnin viileä järkevyys ja hyvä maku johtivat häntä käyttämään epiteettejä sillä tavoin, että ne eivät riko hänen tyylinsä yleisluonnetta ja että ne kaikessa sovinnaisuudessaankin vaikuttavat elävöittävästi ja tunnelmaa tiivistävästi. Osoittautumatta siis tämän tyylikeinon käyttämisessä miksikään "runoilijaksi Jumalan armosta" Krohn on kuitenkin sillä taitavasti lisännyt runojensa vaikuttavaisuutta ja viehätystä.
Niinkin rohkea sentään saattaa Krohn joskus olla epiteettien käytössä, että muodostuu oxymoron, konsentroitu antiteesi:
Ah suloinen mun suruisuuteni,
Ah suruinen mun suloisuuteni.
Siinä on Krohnin taipumus antiteeseihin johtanut hänet tavallisuudesta poikkeavan epiteetin hakuun.
Epiteetti tahi tavallinen attribuutti saattaa liittyä pääsanansa kanssa yhdyssanaksi. Liittosyntyisiä sanoja on Krohnin kielessä paljon. Se osoittaa, että Krohn pyrkii saamaan sanontaansa vauhtia ja eloa. Ainahan yhdyssana merkitsee tavallista nopeampaa ajatuksen kulkua sekä mielikuvain tiivistymistä ja rikastumista. Kun tarkastaa yhdyssanoja Krohnin tuotannossa tyylin kannalta, täytyy kuitenkin jättää suurin osa niistä huomioon ottamatta. Ne ovat enimmäkseen tavalliseen kielenkäyttöön vakiintuneita, arkisia sanoja, joilla ei mitään erikoista tyylillistä etua ole saavutettu eikä tavoiteltukaan. Mutta sittenkin jää vielä ylijäämä yhdyssanoja, jotka ovat mielenkiintoisia. Semmoisten yhdyssanojen joukossa, joissa oikeastaan vain on epiteetti liittynyt pääsanaan (kultakiehkerö, lumikaapu, sulokuva), tapaa yleisestä kielenkäytöstä poikkeavaa sanontaa, joka antaa tyylille erikoisvärityksen, esim.: suruvaatteet, valhekoi (toisella kertaa: valhevalo), salaluoto, (auringon) loistovirka, valloitusvankkuri, valloitussankari, salavimma, alhomaa, keskipuu (= puun keskiosa), hurmetanner. Joku yhdistelmä saanee kiittää asustaan Krohnin muukalaista kielikorvaa tahi kielen silloista vakiintumattomuutta, kuten esim.: vuorikukkula, lempionni, maailmamatka, neitilempi. Mutta yhdyssanojen joukossa on myös useita tyylillisesti vaikuttavia ja hyviä muodostelmia: unhotusjyvänen, aatevirta, murhamiellä, verivainolainen, iloparvi ("täynn' iloparvia sirkkusien"), kaikkiluova ("Suomen sulo suvipäivä, kaikkiluova, loputon"), alku-öinen pimeys (kaoksesta puhuttaessa), haluhelmi, armolaina; tias-pikku, vyöhyt-valkeainen (koivusta puhuttaessa). Joskus tuntuu yhdistelmä harha-iskulta tahi ei tehoa kylliksi, esim.:
Ihmis-siip' on aivan hento.
Musta, murtumaton, solkinen sankari-vyö (= harjanne).
Tyhjä seinäkuva hengetön.
Esimerkit osoittavat myös, minkälaisesta elämänpiiristä Krohnin yhdyssanat on saatu. Tyylille luonteenomaista on, että verrattain usein on yhdyssanan alkuosana sana sulo-, iki-, ihmis-. Silmiinpistävää myös on, että suurin osa yhdyssanoista on muodostunut kahdesta substantiivista. Muut sanaluokat ovat paljon heikommin edustettuina. Täten tyylissä kuvastuu enemmän käsitteellistä ajattelua kuin herkkää tunneläikähtelyä.
Yhdyssanat johtavat meitä tarkkaamaan Krohnin kielenkäyttöä yleensä.
Siinäkin kuvastuu hänen persoonallisuutensa laatu selvästi.
Tulokseksi Krohnin proosakielen ja -tyylin tarkastelusta saadaan, että hän kirjoittaa erittäin puhdasta, svetisismeistä vapaata suomenkieltä ja osoittaa hyvää kieli- ja tyyliaistia. Olematta varsinaisesti mikään sanaseppä hän käyttelee kielen varoja niin taitavasti, että kielelle oudot ja uudet asiat saavat luontevan ja täsmällisen ilmaisun. Tämä saavutus on sitä kunnioitettavampi, kun Krohnille tuotti vaikeuksia hänen muukalainen syntyperänsä ja kun suomenkieltä vasta hänen toiminta-aikanaan alettiin muodostella aikakauden korkeimman kulttuurielämän ilmaisuvälineeksi.
Runossa jää kielenkäytölle jo itse asian laadun vuoksi suurempi vapaus kuin proosassa, jossa kirjailija on enemmän vastuunalainen jokaisesta käyttämästään sanasta, muodosta ja käänteestä. Runoilijaluonteensa yleisen laadun mukaisesti Krohn runoissaan liikkuu suhteellisesti ahtaalla alalla. Hän maalailee levein vedoin ja tuo esille ylimalkaisesti, suurin piirtein, tunteensa ja isänmaallisen paatoksensa, pyrkimättä kuvauksissaan yksityiskohtaiseen karakterisointiin taikka hienojen tunnevivahdusten erittelyyn. Siltä kannalta on kielenkäyttö hänelle helpompaa kuin asiallisessa proosassa, mutta toiselta puolen taas tuottaa runomuoto vaikeuksia kielen käyttämisessä. Runossa, jossa on tarkoin pidettävä silmällä sanojen ja niiden yhtymäin esteettistä puolta, on vielä monin verroin vaikeampaa kuin proosassa käyttää kieltä, jonka vasta täysikasvuisena on oppinut. Ja uudenaikaisen taidelyriikankin välineeksi oli suomenkieli Krohnin ryhtyessä runoilemaan verrattain vähän muokattu. Jo kohta alussa, v. 1861, lausui ehkä pätevin silloinen asiantuntija, Ahlqvist, Krohnin tuotteita arvostellessaan: "Suonion kieli on kaunista ja rikasta".[177] Jos ottaa vaivakseen tarkastaa Krohnin runoja kronoloogisessa järjestyksessä, niin huomaa kielenkäytön niissä yhä vakiintuvan, sanonnan täsmällistyvän ja rikastuvan. Huomaa myös syyn siihen: runoilija on koko elämänsä ajan innokkaasti tutkinut kansankieltä ja kansanrunoutta. Näistä lähteistä hän ammensi jo nuoruudestaan asti, ja niin tulikin hänen osuutensa Suomen kirjakielen kehittämisessä varsin huomattavaksi.
Kaarlo Niemisen tutkielma "Suomalaisen taiderunouden kielestä viime vuosisadalla"[178] antaa jonkunmoisen kuvan äänne-, taivutus- ja johto-opillisista seikoista Krohninkin runokielessä. Huomaamme siitä, että runoilijalle suotujen kielellisten vapauksien käyttämisessä Krohn ei suinkaan mene pitemmälle kuin aikalaisensa; pikemminkin hän pysyttelee lähempänä normaaliproosan sanontoja. Moni nykyaikaisesta lukijasta oudolta tuntuva tahi loukkaava muoto Krohnin runoissa on tietoista pyrkimystä kehittää runokieltä lyhyyteen ja kartuttaa loppusointuja. Tässä valossa on arvosteltava sellaiset säkeet kuin:
Yks paikk' on kieltty vaan.
Suomenkielen sanojen pituus ja taipumattomuus loppusointuihin olivat tietenkin seikkoja, joihin alkavan runoilijan huomio heti kohdistui hänen koettaessaan käyttää suomenkieltä uudenaikaisissa runomitoissa. Vuonna 1862 julkaisi Krohn muutamia ajatuksia näistä asioista.[179] Hän ehdottaa m.m.:
"Sopinee kukaties viljellä muutamia lyhennyksiä, jotka runsaalta kartuttaisivat sekä kaks- että ykstavuisten riimein paljouden. Semmoisia olisivat:
1) vanhassa kirjakielessämme tavallinen, vaan nyt pahaksi onneksi hyljätty monikon 3 tekijä, esim. teit = tekivät, söit = söivät, näit = näkivät, vannoit = vannoivat.[180] Muissa tehdikköin ajoissa ja tavoissa, missä tämä lyhennys ei sopine, voisi vanhain runoin esimerkin mukaan käyttää yksikköä, esim. miehet menee = menevät; 2) löynnyt = löytänyt, lennyt = lentänyt; 3) löytty = löydetty, säätty = säädetty; 4) leten = lentäin, rieten = rientäin; 5) pyys, kääns, morkkas, lentäis, kääntäis; 6) sorja, norja, palvelja; 7) Suomalain, nuorukain; 8) autuun = autuuden, autuussa = autuudessa: 9) kalatuus = kalattomuus, mittömyys = mitättömyys. — Kaikki nämä lyhennykset olivat vanhassa kirjakielessämme tavalliset, paitsi viimeinen, joka Kalevalassa on löytyvä.
Sanain loppujen katkaisemista esi-isämme viljelivät liiaksi, niin että värsy siitä tuli kankeaksi ja rumaksi. Mutta muutamat varoisat lyhennykset eivät haittaisi meidän aikuisissakaan runoelmissa. Suuressa osassa maatamme (Itä-Suomessakin) ei suupuheessa enää kuulu loppuäänikästä Translativossa, Inessivossa ja määräsanain päätteestä -sti. Sen voisi runoilijakin käyttää hyväksensä edes parittoman tavuisissa sanoissa kun tulevat värsyn loppuun, esim. maass(a), taivahass(a), avarast(i). Värsyn sisässä sitä kuitenkin pitäis karttaa ja lopussakin, jos sana on kakstavuinen, koska siitä lopputavuu tulisi kovin raskaaksi ja kankeaksi.
Värsyn sisässä olkoon loppuäänikkään poisheittäminen luvallinen ainoastaan kun seuraava sana alkaa äänikkäällä, j:llä tai samalla kerakkeella, johon katkaistu sana tulee päättymään, esim. maas' ja taivahassa, rinnass' sotamiesten, siivill' linnun sukkelilla, suureks sankariksi paisui; muissa sijoissa kuin Inessivossa, Adessivossa ja Translativossa kuitenkin ei pitäis heittää pois äänikästä muun kerakkeen edeltä kuin j:n. Partitivoapa sopinee käyttää yhtähyvin katkaistuna kuin täydellisenä, esim. marjoi ja marjoja."
Erikoisen rohkea ja uudistushaluinen ei Krohn siis ole ehdotuksissaan. Mutta näitä omia sääntöjäänkään hän ei kaikkia noudattanut. Niinpä näkyy hänen korvansa vieroneen sitä kalevalaista lyhennystä, joka yllä on esitetty 9:nnessä kohdassa. Hänen runoissaan ei ole uudemmassa runokielessämme viljalti esiintyviä muotoja semmoisia kuin "onnettuutta", "toivottuutta" (— vieläpä "varhaisvaikuttamattuutta"). Vain poikkeuksellisesti tavataan vanhalla suomalaisella runomitalla kirjoitetussa "Suvilaulussa": "Sydämeskö sulatuutta?" Tahtoisimme lukea tämän seikan hänelle ansioksi. Myöskään muihin uudemman runokielemme mauttomuuksiin ei Krohn ole ollut myötävaikuttamassa. Milloin joku nuoremman polven runoilijain käyttämä oudonpuoleinen sana soinnahtaa jo Krohnin runoudessa tapaamallemme, on se tavallisesti käyttökelpoista tavaraa, kuten esim. Eino Leinolla runossa "Kimmon kosto" tavattava sana potkee. Krohnin "Suksimiesten laulusta" tunnemme säkeen "Jalka potkee". — Uusimpaan runokieleemme näkyy vakiintuneen sanalle sydän rinnakkaismuoto syön, jota esim. V.A. Koskenniemi käyttää hyvin painokkaissakin paikoissa. Tätä jo Lönnrotin käyttämää, mielestämme rumaa muotoa Krohn välttää. Se osoittaa hyvää makua ja kieliaistia. Todistukseksi viitattakoon vain siihen, että Eino Leino, joka sanojen ja muotojen valinnassa on sangen ennakkoluuloton, käyttäen rohkeasti kieltä aina sen mukaan mitä tilanne kulloinkin vaatii, ei parhaissa tuotteissaan käytä sanaa syön = sydän.
Löydämme tietysti Krohnin runoista kuitenkin murteellisuuksia tahi omituisia muotoja, jotka osoittavat, että hän ei aina onnistunut täysin voittamaan kielen vastarintaa. Viipurilaiselle oli houkuttelevaa kirjoittaa helmii, ihmissilmii, purppuraperhoo, hämärässä horjuvii, retkii riettahien, polkui pilkkaajien, syntyy eriseuroi j.n.e. Samoin:
Kuuluu laulu loittoo.
Mun emä maahan puotti.
Käsi sauvan toinen rauvan teräväisen —.
Talonväälle syvään nukkuvalle.
Myöhemmin on runoilija itse vaihtanut "Suksimiesten laulussa" muodon rauvan muotoon raudan, vaikka muutos rikkoi loppusoinnun. Se osoittaa, että Krohn pyrki mahdollisimman lähelle normaaliproosaa. Täytyihän hänen korvassaan virheellisen loppusoinnun sorahtaa pahalta. Nykyaikainen lukija, joka jo vaatii ehdottomasti täydellistä loppusointua, tuskin voi olla kiitollinen tuosta Krohnin oikeakielisyysharrastuksesta tässä tapauksessa eikä voi puolustaa sitä tässä muulla kuin sillä, että Krohnin aikana suomenkielisessä runoudessa ei asetettu kaikkein ankarimpia vaatimuksia loppusointuun nähden, kun kerran kieli silloisella kehitysasteellaan oli osoittautunut vastahakoiseksi semmoiseen. — Muodon talonväälle vaihtaminen muotoon talonväelle on taas luonnollinen seikka, pikkuasia rytminkin kannalta.
Murteellinen muoto pauhajaa (pro pauhaa) esiintyy aivan tilapäisesti. Samoin esiintyy Krohnilla suhteellisesti harvoin tuo kansanrunoudessa tavattava, mutta taiderunoudessa arveluttava pääte -kana (pro -kaan): silloinkana, puhkeskana, luulinkana, käännykänä. Toista samanlaatuista taiderunoudessa vähemmän toivottavaa päätettä, nim. -nunna käyttää Krohn myöskin verrattain säästeliäästi: sortanunna, paennunna (tahi lyhennettynä: huojentanna, synnyttännä). Molempien päätteitten käyttö kuuluu Krohnilla enemmän nuoruuden aikaan kuin myöhempien vuosien tuotantoon. Tässä yhteydessä voi mainita myös verrattain harvoin esiintyvät muodot sellaiset kuin: sydäntähän, veljeähän; velvollisuunna. Jos ryhtyy poimimaan murteellisuuksia ja omituisia muotoja Krohnin runoista, niin saalis osoittautuu Krohnin tuotannon laajuuteen nähden melkoisen niukaksi.
Yksi kielellinen omituisuus on kuitenkin runsaasti edustettuna läpi tuotannon: diminutiivimuotojen käyttö. Jos voisikin tässä otaksua jonkun verran saksan- ja venäjänkielen vaikutusta, niin täytyy kuitenkin katsoa diminutiivimuodot juuri runsaslukuisuutensa takia luonteenomaisiksi Krohnille. Miten paljon vähemmän löytääkään semmoisia Ahlqvistin runoista! Krohn on lempeämpi, hempeämpi, sirompi kuin Ahlqvist. Siksi hänellä on pitkin matkaa: viinitarhasessa, ikkunaisen alla, aurinkoinen (subst.), päivänen, pimeäinen, kurjainen, linnut laulaa virtosia, soittain kielosia (epäselvyyden uhallakin!), kirkkahainen, ankarainen, emäntäinen, matalainen, Suomenniemyt, sulosilmyet — vieläpä helminen, nieminen, akkanen (aivan kuin sukunimiä!).
Joskus johtaa loppusoinnun tarve Krohnin käyttämään sanoja, joita hän muuten välttää: vaiki, läksi. Rytmin takia on hänellä myös joskus muotoja, joita muuten ei olisi syytä käyttää, esim.
Net kuka säilyttää sydämessään, siltä ei katoo Koskahan kuitenkaan nuoruus loistehineen.
Krohnin kielenkäytössä pistää nykyaikaisen lukijan silmään myös sana neiti. Kirjakielen kehitys ei ollut vielä 1860-luvulla täysin vienyt siihen eroitukseen, minkä kieli nyt merkitsee sanoilla neiti ja neito. Esteettistä nautittavuutta neiti-sanan käyttö ei vielä pahasti häirinne säkeissä semmoisissa kuin:
Oi neiti, rangaistukseni on tosin armoton.
Useinhan myös poika neiti-lemmen näin sytyttää.
Metsän sorja neitinen.
Ja kalliolla neiti tuoss' istui ihana.
Pikemminkin voisi odottaa, että myöhäisempien sukupolvien korvissa sana neiti antaisi Krohnin säkeille hieman arkaistisen sävyn, joka varsinkin viimeisessä esimerkissä, Lorelein suomennoksesta otetussa, olisi eduksi. Kerran on Krohnilla myös neito: "Närkästyen neito lausui" ("Neuvo"). Murteellisuuksien lisäksi voisi Krohnin syntyperää muistaen otaksua hänen runokielessään olevan muukalaisuuksia. Niin ei kuitenkaan ole asian laita. Huomautimme jo edellä, että Krohnin proosakieli on ihmeteltävän vapaa svetisismeistä. Runokieli jo luonnostaankin vieroo muukalaisuutta. Omituista on kuitenkin, että Krohn, joka perin taitavasti korvasi suomenkielen epäonnistuneita lainoja ruotsinkielestä, käyttää vielä viimeiselläkin runoilukaudellaan sanaa rinki:
Rakkaan ruhtinaan nyt taaskin rinkihimme.
Runosuomennoksessa "Käynti valunpajassa" tavatan sanat passata, passari, kyttä. Siinä onkin kaikki korvaa loukkaava epäsuomalaisuus, mitä Krohnin runoista löydämme.
Sen sijaan on Krohnin sanastossa alkuaikoina suomalaisia sanoja, jotka hän pian itsekin huomasi epätyydyttäviksi. Poimimme "Syyn sovituksesta" seuraavat esimerkit: luoma (= Schicksal), valju (= unfreundlich), valjuus, suuteloilla apattaa, sydäntä hellää runnahtaa, haudan teljet ruhdaista. Tähän kuuluu myös, nähtävästi Santalalta (esim. Heinen "Du bist wie eine Blume" runon suomennoksesta) saatu sana hempukka. Nämä sanat kaikki katoavat pian Krohnin runoista. Kun Krohnin runollinen luomisvoima on korkeimmillaan, on hänen sanastonsa ylimalkaan runollista, korutonta ja luontevaa. Jokin tyylillinen kompastus, jokin mauttomuus silloin tällöin saattaa esiintyä, mutta ne ovat poikkeuksia. Kun Krohn kielen varoista itse muodostaa jotakin uutta, esiintyy tavallisesti hänen hyvä kieliaistinsa (tyynenkylmä, kantopoika). Aivan uusia sanoja hän esittää harvoin. Kuvaavia ovat ehdotukset louhikäärme (pro lohikäärme) ja suvenkorento (pro sudenkorento), joka viimeksimainittu ei kylläkään esiinny Krohnin runoissa. Krohn tekee uudistusehdotuksensa saadakseen käytäntöön luonnollisemman sanan,[181] hän tahtoo enemmän järkeä nimitykseen. Ajatuspuoli hänessä on voimakkaampi kuin tunnepuoli. Hän painuu mieluummin arkiseksi käyttämällä nimitystä louhikäärme kuin antaa mielikuvituksensa lähteä hillittömästi lentoon lähtökohtana hieman hämärä sana lohikäärme.
Yksi seikka Krohnin kielenkäytössä vielä mainittakoon. Hän kuten Ahlqvistkin katkoo sanoja enemmän kuin nykyaikainen maku sallisi, mutta ei enemmän kuin muut hänen aikalaisensa. Näimmehän edellä hänen itsensä tuomitsevan liiallisen sanain katkomisen virheeksi, joka suorastaan pilaa vanhan suomenkielisen taiderunouden. Tätä virhettä hän parhaansa mukaan välttää. Kun Krohn alkoi runoilunsa, oli Ahlqvist jo kielenkäyttöön nähden kohonnut auktoriteetin asemaan. On kunniaksi Krohnille, että hän verrattain pian vapautuu Ahlqvistin auktoriteettipainon alta. Niinpä esim. sellaista lyhennystä, että sanan kahdesta loppuvokaalista toinen on heittynyt,[182] jommoista Ahlqvistilla kyllä tapaa, on Krohn käyttänyt runoilukautensa alussa vain yhdessä sanassa ja vain kaksi eri kertaa, nim.:
Kätes armollisen alta mu' ei tempaa (Ps. 139).
Mu' oisit surreet ja itkeneet (Nuoruuttaan surija).
(Mansikoita ja Mustikoita III.)
Krohnin asema suomalaisessa kirjallisuudessa on sellainen, että hänen tyylinsä ennemmin tahi myöhemmin on otettava perinpohjaisesti tutkittavaksi. Tällainen tutkimus voi tuoda esille ja selvittää yhtä ja toista runoilijan sisimmästä, vaikeasti tavattavasta olemuksesta. Mutta todennäköisesti se arvostelu, minkä tuleva tutkimus antaa Krohnin runotyylistä, on pääasiassa sama, mikä tulee lopputulokseksi tässä luvussa esittämistämme seikoista, nimittäin että Krohnin runotuotanto juuri tyylillisillä ominaisuuksillaan on kehittänyt suomenkielistä runoutta entistä suurempaan hienouteen, notkeuteen ja täsmällisyyteen.
V.
Runomuoto.
Ahlqvist kirjoitti v. 1871: "Meiltä kaikilta sekä saapi että pitääkin vaatia enemmin säännöllisyyttä taiteenmuodoissa ja huolellisuutta kielessä kuin uskaljaisuutta teosten kokoonpanossa tahi omaperäisyyttä aatteissa."[183]
Koko tähänastinen esityksemme osoittaa, että Krohnin suurimmat ansiot suomenkielisen runouden kehittämisessä ovat löydettävissä muodon puolelta. Se vaatii siis lähempää tarkastelua.
Suomalainen taiderunous on vielä aivan nuori, mutta sen ulkonainen rakenne on ennättänyt olla monen vaihtelun alainen.[184] Kysymys runomitasta muodostui taiderunoutemme ensimäisinä kehitysvuosina niin tärkeäksi, että melkein kaikki suomalaisuuden miehet pohtivat sitä. Täten syntyi useita runomittateorioita, joiden kunkin oikeutusta koetettiin osoittaa myös käytännössä.
1800-luvun puolivälissä oli kirjavuus tässä suhteessa suurimmillaan. Kun Krohn aloitti suomenkielisen runoilunsa, ei runomittakysymys vielä ollut lopullisesti ratkaistu, mutta sai kuitenkin kohta Ahlqvistin teoriassa hyväksyttävän ratkaisun. Tämä kuvastuu Krohnin tuotannossa. Teorian horjuvaisuus ja hyvien esikuvien harvalukuisuus vaikuttivat, että Krohn ensimäisissä runoissaan ("Sukeltaja", "Angeelikka", "Hurtti-ukko", vieläpä "Varpunen") liiaksi polki korkoa eikä hänellä ollut mitään varmaa kantaa koron ja laajuuden keskinäisestä suhteesta. Korkoteoria oli kuitenkin jo aivan voittamassa ja vuoden 1861 alussa Ahlqvist jo yksityiskohtaisesti esitti teoriansa. Siksipä Krohnin lukuisat vuonna 1860 kirjoitetut runot jo rakentuvat varmalle teoreettiselle pohjalle ja ovat muodoltaan sujuvia ja hyviä. Korko on niissä runomitan perusteena. Missä sitä vielä tilapäisesti loukataan, siinä on kysymyksessä aloittelijalle sattunut kompastus. Laajuuden huomioonottaminen lienee enemmän vaistomaista kuin tahallista. Yksityiskohtainen tarkastelu selvittää asiaa tarkemmin.
Vanha suomalainen runomitta, jonka lait Porthan oli selvittänyt, antoi 1800-luvun alkupuolella aihetta vilkkaaseen väittelyyn. Alkaessaan runoilla suomeksi Krohn tuskin oli erikoisemmin saanut vaikutteita tuosta väittelystä. Olivathan hänen opintonsa ja harrastuksensa aluksi suunnatut toisaalle. Sen sijaan elävät esikuvat, Kalevala ja yleensä kansanrunous, olivat häntä innostuttaneet jo kouluaikana. Niinpä onkin Krohnin ensimäinen suomenkielinen runo, "Suvilaulu", kirjoitettu vanhalla suomalaisella runomitalla.
Kalevalanmittaisia runoja on Krohnilla kuusi kappaletta. Muodon puolesta ne ovat kaikkein täydellisimpiä ja sujuvimpia koko Krohnin tuotannossa. Niitä sääntöjä vastaan, jotka nykyisin vallassa oleva teoria on omaksunut, hän rikkoo toisinaan siten, että panee lyhyen pääkorollisen tavun nousuun. Se tapahtuu seuraavissa kolmessatoista säkeessä:
Suotta _su_rekaan eneä.[185] (Neidon lohdutus.)
Sydämeskö _su_latuutta.
Hänpä, joka _su_ven saattoi. (Suvilaulu.)
Otti iki-orjaksensa.
Orjan selkä _su_juvaksi.
Jalan nelin juoksevaiset.
Virun _sy_dän-verissäsi. (Rauta.)
Ota toukka _to_veriksi. (Neuvo.)
Jopa tunsin, _jo_pa tiesin. (Luettuani Säkenien toisen parven.)
Kuule, _mi_tä sulle lausun.
Mitä _ki_viä kovia.
Mit' on _pu_roja povessas.
Ällös _su_rullinen Suomi. (Helsingin teaterin vihkiäisissä.)
Pahemmin loukkaa korvaa kahdessa säkeessä tavattava pitkän pääkorollisen tavun asettaminen laskuun:
Tulost' armahan _au_ringon. (Suvilaulu.)
Muuttuos _muu_tellessani. (Hels. teat. vihk.)
Muita virheellisyyksiä ei ole ja nämäkin hupenevat jokseenkin huomaamattomiin muun luontevan sanonnan joukkoon. Kaunistuskeinoja, alkusointua ja kertoa, on käytetty hyvällä aistilla.
Antiikin runomittain vaikutus suomenkielisen taiderunouden muotoon on melkoinen. Niitä suomenkielellä jäljiteltäessä on runo mikäli mahdollista rakennettava sekä laajuudelle että korolle. Tähän tulokseen on tultu monien tutkimusten ja kokeilujen kautta. Kehityksen kulku kuvastuu jossakin määrin Krohnin runoissa.
Etupäässä vain heksametri ja pentametri ovat Krohnilla edustettuina. Nuorena hän oli kerran yrittänyt niiden käyttämistä ("Angeelikka"), mutta huomannut itsekin tuloksen epätyydyttäväksi. Kielitaitokin oli hänellä silloin vielä liian heikko, kuten huomaa, jos tarkastaa joitakin säkeitä "Angeelikka"-suomennoksessa:
Huolissais hohise, jalava, sa vavahtelevainen,
Lehväsi paina alas haudalle Angeelikan!
Leppänen, latvassais eikö huolta ruikuta rastas?
Eikös, hauta, povees kaada yö kyyneliään?
Käy tähän Angeelikkain minun kanssain varjossa kuolon
Lehdet lueskelemaan muiston lakastunehet!
Silma näen minä vaan, oi taivahan tyttö; lehesä
Muotosi mulle näkyy, haahmona taas häviää.
Enkelini sulonen, Sa kukkiessasi kaunis,
Vielä lakastuessasi, — kuolos', eloses olit!
Enkeli maalla sa liehuelit — et astunu maata,
Maallisten himojen painoa paitsi olit.
Sentään olois ol' osaksi jo taivahallinen täällä,
Ennenkuin katosit, lähtevä lentoin usein.
Kypsyneenä runoilijana, runoilunsa toisella nousukaudella, Krohn valittaa, että heksametriä on vaikea kirjoittaa suomeksi. Tällöin hän oli omaksunut korkoteorian suomenkielisen runon perustaksi ja rakensi eleegisen runomitan yksinomaan korolle, jättäen siinä määrin laajuuden huomioon ottamatta, että se hämmästyttää Ingmanin ja Lönnrotin aikalaisessa. Tulos oli nytkin huono. Valaisevin esimerkki on runo "Armahalleni":
Pyhää pantuna tult' on pohjaan nuorukaisrinnan,
Luojan enkelien lahja lempeileväin.
Kuonast' erite luo se kullan kiiltävän pinnan,
Uhrisavuna vie sielun taivohon päin.
Ilmahan korkeellen sen loimu loistava entää,
Valkaisee valoineen yötäkin pime'impää;
Ympäri manteren, maan sen säihkyvät säkenet lentää,
Sydän jäätynehin syttymättä ei jää.
Mut voi poloa voi, jos lieden se hurjana heittäis,
Raivoten rauniot vaan jäljiks jättävä ois!
Voi myös, voi, tomu maan jos pyhän valkean peittäis,
Tuli jos taivahinen turhaan sammuisi pois!
Viaton Vestali Sä, oi tule ja tultani varjoo,
Viritä väsäyvää, hillitä hurjenevaa!
Siunauksena näin se valoa, lämpöä tarjoo,
Herran asehena suurta toimehen saa.[186]
Suomenkielen prosodian tulokset eivät vielä ole kyllin runsaat antaakseen varman pohjan runon rytmin analyysille. Mutta ei ole tarpeenkaan ottaa kriterioksi muuta kuin tavallinen skandeeraaminen huomatakseen, että runossa "Armahalleni" on monta rytmin puolesta heikkoa säettä. Godenhjelm moitti Krohnin heksa- ja pentametreissä sitä, että ne rakentuvat yksinomaan korolle, sesuuria ei niissä saada esille ja on käytetty trokeita spondeitten asemasta — "hyljättävä tapa spondeista rikkaassa kielessämme".[187] Kun tarkastaa sellaisia moitittavia säkeitä kuin esimerkiksi:
Uhrisavuna vie sielun taivohon päin.
Sydän jäätynehin syttymättä ei jää.
Herran asehena suurta toimehen saa
niin huomaa, että runoilija niissä on pannut tavujen kimmoisuuden liian kovalle koetukselle. Asianlaita on, kuten Beckman sanoo, siten, että niin hyvin absoluuttiset tahtipituudet kuin myös se kieliaines, jolla ne täytetään, ovat jossakin määrin kimmoisia (s.o. voivat määrätyissä rajoissa mukautua toistensa mukaan), jolloin kuitenkin syntyy jännitys, joka ei voi nousta kuin määrätyn korkuiseksi, ilman että kokonaisuus rikkoutuu. Kvantiteetin merkityksen huomaa selvästi semmoisissa säkeissä, joissa on sekaisin kaksi- ja kolmitavuisia tahteja. Yhtenä rytmin rikkoutumisen syynä Krohnin heksa- ja pentametreissä Godenhjelm pitää sitä, että on käytetty trokeita spondeitten asemasta. Spondeella — hieman epäilyttävä termi suomalaisessa runousopissa — Godenhjelm tarkoittaa kaksitavuista tahtia eli runojalkaa, jonka laskussa oleva tavu on pitkä ja nousussa oleva myös pitkä (jolloin puolipitkäkin on koron takia pitkän veroinen). Godenhjelmin muistutus on aivan paikallaan, sillä Krohnin runoja tarkastamalla huomaa, että säkeitten heikkoja kohtia ovat juuri ne, joissa daktylia korvaamassa ei ole Godenhjelmin tarkoittama spondee, vaan sellainen kaksitavuinen tahti, jonka nousutavu on lyhyt tahi laskutavu lyhyt tai puolipitkä (pyhää, lahja, uhri, leimu, sydän, tomu, suurta, aina, hikoil[len], sitä, osaat, ole, sinä, katsomissa, suru, mutta, siipi[kalanen]). Tietysti ei ihan aina ole asian laita näin. On säkeitä, joissa paussi tahi ympäröivät tahdit tekevät mainitunlaiset trokeet siedettäviksi daktylin korvauksena, esimerkiksi:
Ole laiskana veikko, sitten ei raukene ruumiis.
Kaikki ne laiskana eli, laiskana loikkui ja lihos.
Yksinomaan korolle rakentuvat daktylit, joiden ensimäinen tavu on lyhyt, tuntuvat myös toisinaan liian lyhyiltä ympäristössään (erite, savuna, poloa, viritä, valoa, asehe[na], minäpä, sinua, olepa, unonen, sydämet, hopean[hohtelevaisna] kohosi). Sen sijaan se Godenhjelmin moite, että Krohn heksametreissään ei saa esille sesuuria, ei ole täysin ansaittu.
Krohn otti yleensä huomioon asialliset muistutukset. Niin tässäkin. Kokeilut olivat hänelle opettaneet, että Godenhjelmin huomautukset olivat varteenotettavia.[188] Myöhemmin Krohn ei enää perustanut heksa- ja pentametriä yksinomaan korolle, vaan otti huomioon myös laajuuden. Entisiäkin runojaan hän myöhemmin korjaili tässä mielessä (esim. hopeanhohtelevana vaihdettu muotoon hopeanhohtelevaisna). Siksipä kaikuukin hänen heksametrinsä entistä täyteläisempänä vuoden 1873 promotiorunossa, ja vieläkin parempaa se on myöhemmissä juhlarunoissa. Laajuuden huomioonottaminen menee näissä runoissa niin pitkälle, että lyhyt korollinen tavu usein pannaan laskuun:
Ei tok' yö valoton, ei synkeä, ei sykysyinen,
Ei, vaan Juhannus-yö, Suomenmaan suvi-yö!
Moinen kosk' utuhunnullaan hämy siintävän seudun.
Kirkastettuna vaan Suomen kaikk' ihanuus.
Tarjoillen syliään ja lennättäin sata saarta.
Sesuurikin esiintyy entistä selvempänä ja pontevampana. Jokunen puutteellisuus laajuussuhteissa nähdään silloin tällöin. Spondeen asemasta on trokee ja sen kautta menty kimmoisuusrajan yli esimerkiksi seuraavissa promotiorunon säkeissä:
Peittyneenä on kaikki, mi kolkko on, kaikki mi kuollut.
Jalona haamoittaa koht' äärtä taivahan kannen
Korkeat harjanteet, honkaseppelepäät.
Vankka vanne, mi vahvaksi liittää manteren kupeet,
Musta, murtumaton, solkinen sankarivyö.
Ilma on hiljaa, tyynn', ei murra myrsky nyt honkaa,
Kalvon kirkkahan on rauha rikkumaton.
Paikoittain tekee paussi trokeen käyttökelpoiseksi. Esim.:
Näin, vaan näin veden peili täydelleen kuvaella.
Toistapa on suviyönä, vihreä seppele päässä.
Korolle perustettuja daktyleja, joissa ensi tavu on lyhyt, on promotiorunossa: juhannus, jalona, kepeesti, solue(leiksen), sydän, jota ei, elämä. Runoista "Savonlinnan 400-vuotisen muistojuhlan viettämiseksi" ja "Aleksanteri II:n 25-vuotisena hallituspäivänä" löydämme vain kaksi korolle perustettua daktylia: Egyptin,[189] ihaile(maan), — sekä spondeitten asemassa: oirail(len), kohoo, asein', halla, usein, takai(sin), eloon, sulaa(kin), oraaks', syvään, vapaan.
Usein Krohnin heksametreissä poljento luontevasti mukautuu sisältöön. Runossa "Savonlinnan 400-vuotisen muistojuhlan viettämiseksi" saa sanonta paikoittain hitaamman tempon, kun esitetty tunnelma on raskas ja vakava. Esim.:
Muut vaan kiitelkööt sotasankarien verityötä,
Työt' yli kaiken työn kuuluna loistelevaa!
Muut ihaelkohot vaan kun valloitusvankkuri vieree.
Vaikk' perinnöitähän et toisilta ryöstänyt pois.
Mait' avarampia ei moni muu ole laskenut alleen.
Viel' apumiehikseen Manan kalmankarvaisen mailta
Nyt nälän kalvavan huus, huus ruton julman se myös.
Vaan ei ne kuitenkaan kukistaa sua koskahan voineet,
Murtaa voimias ei, miehuuttasi ei myös.
Näin vuos vuodelta ain' yhä laajemmaks levis valtas.
Tempoa hidastuttavat täysinäiset spondeet sekä säkeitten alussa esiintyvät daktylit, joitten korkosuhteet ovat, jos niiden merkitsemiseksi käytetään numeroita 3-0, tavallisesti 320. Samanlainen tekniikka esiintyy muuallakin Krohnin viimeisissä juhlarunoissa. Viivähtelyä, lausutun mieleen painamista, edistävät myös säkeen osien toistot — keino, jota Ahlqvist lienee ensimäisenä meillä käyttänyt. Esim.:
Suojaan turvautuen, pelotoinna nieminen nientä
Luoksehen houkuttaa, tarjoillen syliään,
Tarjoillen syliään ja lennättäin sata saarta — — —
Näin, vaan näin veden peili täydelleen kuvaella
Voip' ihanuuksia maan, taivaan loistoa myös,
Taivaan loistoa myös ja kaareuvaa sinikantta.
Tähän verrattavaa on promotiorunon alussa oleva hidas siirtyminen kuvasta toiseen, jolloin edellisen säkeen sanoja toistetaan seuraavassa.
Heksametrin ja pentametrin käyttö rajoittuu Krohnilla melkein kokonaan juhlarunoihin. Kuitenkin oli Krohn heksametrirunoilijana tehnyt merkittävää työtä, jota eräs tutkija (W. Siukonen, Suomalaisen heksametrin ja elegian historia. Käsikirjoitus) kuvaa sanoilla: "Hän ikäänkuin johtaa koronpuoltajat ottamaan tarkempaan huomioon myös laajuuden vaatimukset ja siten yhdessä Oksasen kanssa käytännössä koettaa sovittaa näitä eri suuntia, jotka tähän saakka olivat olleet ainaisessa taistelussa keskenään." Vaikka Krohn lopulta hyvin hallitsi heksametriä ja eleegistä runomittaa, niin eivät ne olleet se ilmaisumuoto, jota hänen lyyrillinen luonteensa tarvitsi. Eivät muutkaan antiikin runomitat häntä houkutelleet. Vain kerran hän on jäljitellyt sapholaista runomittaa ("Taideniekka-seuran vuosijuhlassa"), tosin sangen hyvin, mutta ei ensimäisenä suomenkielellä. Kalevalan mitta antoi, kuten olemme nähneet, hänelle suuremman liikuntavapauden ja oli enemmän hänen luonteensa mukainen, mutta ei sekään ollut hänelle sopivin muoto. Uudenaikaiset eurooppalaiset runomitat viehättivät häntä enemmän. Ne olivat sittenkin lähempänä häntä, sillä niitä hän oli käyttänyt ruotsiksi ja saksaksi runoillessaan, niihin vieraskielistä runoutta lukiessaan eläytynyt. Uuden ajan ihmisen tunne-elämän vivahduksia ja aatemaailmaa ilmaisemaan kelpaavat parhaiten uudet runomitat.
Modernia runomittoja käyttäessään Krohn rakensi sen runomittateorian pohjalle, joka hänen aikanaan oli vallassa. Ahlqvistin vakiinnuttaman teorian mukaan suomalainen runo on perustettava korolle, mutta laajuuskin on vielä aluksi kielen nykyisellä kehitysasteella huomioon otettava. Suomenkielen luonteen tarkka tunteminen ohjasi Ahlqvistia runomittateorian muodostamisessa, mutta niin paljon edellä ajastaan Ahlqvist ei ollut, että hän olisi vapautunut vieraitten esikuvien ja vanhan ajatustavan vaikutuksesta. Jos on voitu sanoa Euroopan suurten sivistyskansojen runousopeista, että ne ovat olleet viimeisiin aikoihin asti vain antiikin runousoppia, niin sitä suuremmalla syyllä voi sanoa, ett'ei meillä runomittateorian luomisessa lähdetty suomenkielen hengestä ja vaatimuksista, vaan tutkittiin, miten käytettävissämme oleva kieliaines parhaiten saataisiin sullotuksi muualta lainattuihin kaavoihin. Krohnin kuten hänen aikalaistensakin käsitys uudenaikaisesta suomalaisesta runosta oli pääasiassa seuraava: tahdit ovat trokeita tahi jambeja, daktyleja tahi anapesteja, ja ne ovat rakennettavat korolle. Myös on olemassa spondee, joka voi korvata kolmitavuisen tahdin. Kun näitä tahteja täydellisinä tahi vaillinaisina sopivasti yhdistellään, saa runo asianmukaisen rytmin. Emme löydä Krohnin runoista peooneja emmekä mitään kapinaa ajan yleistä naivia käsitystapaa vastaan.
Tämmöinen on ollut Krohnin käsitys runon rakenteesta alusta pitäen. Ensi askeleet teoriaa käytäntöön soveltaessa olivat hiukan horjuvia, ja siksi tapaamme alussa koron polkemista:
Parempii laulajoita
Keväällä kun tulee,
Niin kuunnellessaan noita
Jo varpu vaikenee.
Tahi "Hurtti-ukon" suomennoksessa:
Huomenna kun tappeluhun mennään,
Aivan toista neuvoa pitää,
Juoskoon kell' on notkeampi jalka,
Mie en jaksakaan enää.
Tämmöiset paikat ovat aloittelijan kompastelua, sillä niitä on harvassa ja runoilija on ne myöhemmin korjannut. Vaisto ja lisääntyvä tottumus ohjasivat olemaan loukkaamatta korkoa ja ottamaan sen ohella laajuuttakin huomioon, ja näin Krohn teoriansa ahtaudesta huolimatta saa syntymään hyviä, sujuvia säkeitä. Krohnin runojen tarkastelu osoittaa, että hänellä aina runon muodon perustana on runokaava, rytmin abstraktio, jota hän uskollisesti ja huolellisesti koettaa seurata.
Suomenkielen yleinen luonne on kieltämättä sellainen, että sille on ominaista aleneva, laskeva rytmi. Siksipä onkin väitetty, ett'ei jambinen tahti runossa yleensä ole kielemme lakien mukainen, vaan jambiset säkeemme ovat vain esitahdilla varustettuja trokeisia.[190] Käytännön, itse runoilun kannalta kysymys jambisten säkeittemme oikeasta laadusta on jokseenkin vähäarvoinen, sillä runossa ei, kuten Olof Östergren sanoo, ole tärkeintä mitattava runokaava, vaan mittaamaton henkinen intuitio.[191] Henki ottaa sanat ja aksentit palvelukseensa ja muodostelee niitä tarkoitustensa mukaan tuoden näkyviin runoilijan individualiteetin. Samalla runomitalla laulaa toinen runoilija iloisia asioita, toinen murhettansa. Toiselta puolen taas on nousevan ja laskevan rytmin yleissävyssä semmoisenaan eroitus, jota runoilija ei voi olla huomaamatta ja hyväkseen käyttämättä. Esitahti ja esiintyvän kieliaineksen laatu saattaa antaa suomalaiselle säkeelle, jonka rytmiä kieliteoreetikko sanoo laskevaksi, sellaisen sävyn, että se tuntuu sisältävän nousevia, yleneviä tahteja. Sisällys, joka ilmaisumuodokseen tarvitsee mieluimmin tämänsävyisen poljennon, lisää vielä sitä vaikutusta, että rytmi on nouseva. Se seikka, että Krohn on ainakin kuvitellut kirjoittavansa jambisia säkeitä, on vaikuttanut hänen runojensa muotoon. Tarkastaessamme Krohnin runojen ulkonaista rakennetta voimme jättää huomiotta kysymyksen jambisten ja anapestisten säkeittemme todellisesta laadusta ja katsoa asiaa hänen runoteoriansa kannalta.
Havaitsemme Krohnin runoista, että hän oli mieltynyt jambiin, vaikka hän hyvin huomasi, minkä vaikeuden suomenkielessä pääkoron esiintyminen säännöllisesti sanain ensi tavulla ja yksitavuisten sanain vähälukuisuus tuottaa jambisten säkeitten sepittäjälle. Luontainen vilkkaus saattoi hänet tavoittelemaan vauhdikasta sanontaa ja ripeätä tempoa. Tämän saavuttamiseksi näytti jambinen säe sopivammalta kuin trokeinen. Jambisia säkeitä onkin Krohnilla enemmän kuin mitään muita. Äskenmainitun vaikeuden voittamiseksi jambisia säkeitä sepitettäessä salli runomittateoria sellaisen kolmitavuisen sanan käyttämisen jambisen säkeen alussa, jonka keskimäinen tavu on pitkä tahi kaikki kolme tavua lyhyitä. Tämmöiseen laajuudelle perustuvaan, korkoa polkevaan, inkongruenttiin alkuun turvautuu Krohn verrattain usein. Sitä ei voi pitää heikkoutena, varsinkin kun ottaa huomioon, että semmoisissakin kielissä, joiden kieliaines paremmin sopii jambisiin säkeisiin kuin trokeisiin, on vapauksia jambisen säkeen alussa.[192] Jos säkeen alussa on sana, jolla on erikoisesti painoa, on inkongruenttisäkeen alku sisällön laadulla perusteltu ja säe tuntuu luontevalta. Esim.:
Petosta, valhetta on lempi,
Mitätön, tyhjä uni vain.
Varkailla muilla leipää on
Ja vettä juomanaan.
Unhoittaa pois
Sit' en mä vois.
On musta yö, on synkkä syksy-yö,
Rajusti rankkasade maahan lyö,
Vinhasti vinkuu ääni myrskytuulen.
Vaarassa onko jälleen isänmaa?
Sotako rannalla taas liikkuu täällä?
Vihollisjoukotko taas valloittaa
Yrittää Savon turvaa — — — —.
Aina eivät Krohnilla inkongruentit jambisten säkeitten alut ole ylempänä mainitun säännön mukaiset. Muodoltaan liian epäsäännöllisiä ja yllättävämpiä kuin sisällys vaatisi ovat sellaiset säkeet kuin:
Puoluekiihkona kun raivoaa. (Tervehdysrunoja, — IV.)
Hänet on Ranskan miekka kaatanut. (Syyn sovitus, 3 koht.)
Ne vaikuttavatkin heikoilta ja ovat katsottavat lapsuksiksi. Mutta semmoiset ovat aivan harvinaisia Krohnin runoissa. Yleensä ja varsinkin loppupuolella ikäänsä Krohn oli hyvin huolellinen valitessaan sanoja jambisen säkeen alkuun, koettipa mikäli mahdollista saada siihen sellaisen kolmitavuisen, jossa keskitavu on pitkä ja muut tavut lyhyitä. — Toisinaan on Krohnilla jambisen säkeen alussa kaksi korotonta, laskuun kuuluvaa tavua, mikä kylläkin käy päinsä rytmin tahi sujuvaisuuden siitä kärsimättä. Esim.:
Näen sulla kauniit silmät,
Näen sulla soman suun.
Sua sikskö rakastan ma? —
Niin ompi monen muun.
Kun runon rytmi on selvästi siirtynyt lukijan tajuntaan, saattaa rohkeampikin kahden korottomaksi tarkoitetun alkutavun käyttäminen käydä päinsä erikoisemmin haittaamatta runoa. Semmoinen säe on runossa "Keväällä 1876":
Sulaneitten hankien alta,
jonka kaavana tekijän mielessä on ollut
. . | - - | - . . | - .
vaikka se luonnollisella tavalla lukien noudattaa kaavaa:
- … | - .. | - .
Krohn noudatti rytmin abstraktiota yleensä niin uskollisesti, ett'ei hän huolinut ottaa luonnollista lukemista kriterioksi. Tässä esitetty säe on runossa viidentenätoista ja runon ensimäinen inkongruentti säe. Nelitavuisen tahdin käyttäminen tässä ei tietenkään ole ollut Krohnin tarkoituksena.
Jambisia säkeitä käyttää Krohn kaksitahtisista aina kuusitahtisiin asti. Lukuisimmin edustettuina ovat viisitahtiset loppusoinnulliset jambisäkeet. Krohnin runouden lyyrillisen luonteen mukaista on, että viisitahtiset loppusoinnuttomat jambisäkeet — Shakespearen ja yleensä draaman säemuoto — esiintyy vain pari kertaa.
Yksinomaan korolle rakennettuja trokeita käyttää Krohn myös runsaasti, lähes yhtä paljon kuin jambeja. Trokeisia säkeitäkin hänellä on kaksitahtisista aina kuusitahtisiin asti. Juhlarunoissaan hän turvautuu kokonaista viisi eri kertaa kahdeksantahtiseen trokeesäkeeseen, joka kuitenkin on vain typograafisen asunsa takia sitä, sillä sesuuri jakaa sen kahteen nelitahtiseen osaan. Malli on saatu Runebergiltä, säkeet kun ovat muodostetut samalla tavoin kuin Runebergin runossa "Fänrikens marknadsminne".
Kolmitavuisia tahteja, daktyleja ja anapesteja, käyttää Krohn uudenaikuisissa runomitoissa paljon vähemmän kuin kaksitavuisia tahteja. Poikkeuksetta hän niiden lomaan sekoittaa kaksitavuisia. Anapesteja rakentaessaan hän ottaa huomioon myös laajuuden, kuten nykyjäänkin tehdään. "Men Ordet har ej Klang blöt, har Lod og Duft dertil", sanoo Georg Brandes. Se, mitä olemme havainneet Krohnin fantasiatoiminnan laatua tarkastaessamme, saattaa otaksumaan, ett'ei Krohn ole niitä runoilijoita, joille rytmi on runon syntymäprosessissa aina alkukohtana, sen tunnelman ensimäisenä ilmaisuna, jonka pohjalta runo nousee. Pikemminkin on todennäköistä, että hänellä tavallisesti visuaalinen aines kehittyi aikaisemmin kuin akustinen ja rytmillinen. Toisinaan hän suorastaan etsi ulkoapäin sopivaa rytmiä tunne-ilmaisukseen. Rytmikko ja melodikko sanain varsinaisessa merkityksessä hän ei koskaan ole ollut. Hänen mieleensä nousi kuvia ja hän nautti niiden väriloistosta. Näemme hänessä jo nuorena taipumusta äännemaalaukseen, jota hän runoissaan tuskin harjoittanee tietoisesti, vaan se tapahtuu vaistomaisesti. Hänen sanoissaan semmoisinaan on usein "Lod og Duft", vaikkakin hän yleensä tyylikeinoillaan, etupäässä epiteeteillä, saa kuviinsa enemmän väriä ja loistetta kuin muut hänen aikanaan esiintyneet suomenkieliset runoilijat. Onhan jo runossa "Varpunen" alku m.m. siinä esiintyvien s-äänteitten takia kuin linnun sirpatusta: