Jos ruikutella voisin
Mä kielin sataisin
Tai kiurusena oisin
Kohoova pilvihin.
L-äänteitten vaikutuksesta "Lorelein" suomennoksessa ja runossa "Pikku Julius vainaa" on jo ollut puhe. Runossa "Järven rannalla" on ensimäisten säkeistöjen raskas, tumma sävy osittain äännemaalauksella saavutettu. Kun rytmi Krohnilla kuvaa jotakin liikettä, yhtyy siihen ainakin jonkun verran äännemaalaustakin ("Suksimiesten laulu", "Helmi ja isänsä"). Runoilija valitsee sanat vaistomaisesti niin, että niiden äänneyhtymät eivät vain hivele korvaa, vaan myös antavat sanonnalle väriä. Vaikuttavaa äänteitten asettelua, jota säkeitten inkongruentti alku vielä tukee, on runossa "Karkuri":
On musta yö, on synkkä syksy-yö;
Rajusti rankkasade maahan lyö,
Vinhasti vinkuu ääni myrskytuulen.
Myöskin alliteratiolla saattaa olla osaa äännemaalauksessa efektin vahventajana, kuten juuri siteeratut säkeet osoittavat. Samoin esim. säkeissä:
Miekkain melske kuuluu täällä,
Kuuluu kalske kilpien.
Krohnin runoista voisi poimia paljon semmoisia paikkoja, joissa runon pääviehätyksenä oleva sisällön ja muodon sopusointu kuvastuu myös vokaalien ja konsonanttien melodiassa. Äänteet, joiden sointu on pehmeä ja hillitty, kohottavat Krohnin runoille ominaista vienoa lyyrillisyyttä. Mutta kun runoilijan mielen täyttää katkeruus ja pyhä viha, silloin sanonnassakin ovat vallitsevina soinnultaan kovat äänteet, esim.:
Tuhma, raak' on suomalainen!
Nämä viittaukset riittänevät antamaan käsityksen esittämästämme huomattavasta puolesta Krohnin runoudessa. Aännemaalauksesta ja säkeitten melodiasta puhuttaessa onkin viittauksiin tyytyminen, sillä "äänteitten vaihtelu säkeessä kuuluu", kuten Söderhjelm sanoo, "sisäisimmän luomistyön salaisuuksiin, joista analyysi voi yrittää tavoittaa vain välähdyksiä". Helposti voi äännevaikutuksia tarkastellessaan erehtyä esittämään omia kuvittelujaan yleispätevinä havaintoina. Tutkimusten tulokset tällä alalla ovat usein perin häilyviä.[193]
Synnynnäinen hyvä aisti, jota runouden lukeminen vielä oli kehittänyt, johti Krohnia, kun hän sepitti säkeitään. Kun tiedämme, että hän erikoisesti ihaili ja uutterasti tutki Runebergin runoutta, on lähellä se ajatus, että hän rytmillisiin ja akustisiin efekteihin nähden on saanut paljon vaikutusta Runebergiltä. Näissä asioissa hänellä oli kyllä koko joukko opittavaa esikuvaltaan.[194] — Runebergin vaikutuksesta runomittoihin Krohnilla on edellä jo ollut esimerkkejä.
Yhdistäessään säkeitä säkeistöiksi Krohn jo alusta pitäen käyttää monenlaisia yhdistelytapoja ja saa täten syntymään vaihtelevia runomuotoja. Hyviä esikuvia hänellä oli nähtävänään yllin kyllin, lähinnä Topelius. Hänen runoistaan Krohn sai yllykettä pyrkiä muodon keveyteen ja melodisuuteen. Aikaisemmat viittauksemme vieraisiin vaikutuksiin Krohnin runoissa ovat useasti koskeneet myös runomittaa, nimenomaan säkeistöjenkin rakennetta. Kenties luonteenomaisinta Krohnille on jokseenkin yhtäpitkien säkeitten yhdistäminen säkeistöksi. Mutta usein myös on säkeistön viimeinen säe lyhyempi kuin edelliset, jolloin se ikäänkuin pyöristää säkeistön ajatuksen eheäksi kokonaisuudeksi, rytmi hiljenee, tunne tiivistyy. ("Neidon rukous", "Pää pystyyn!", "Sun tahtosi tapahtukoon", "Pohjolan valkeneminen"). Toisinaan taas päinvastoin säkeistön lopussa on pitempi säe tahi pitempiä säkeitä kuin edelläolevat, jolloin tämän loppuun liittyy tunnepaisutusta ("Ijankaikkinen autuus", "Ainoa hetki") tahi mielikuvitus levitteleikse, liitää laajemmille liikkuma-aloille tahi myös kokoaa tulokseksi aikaisemmin esitettyä ("Tampereen kaupungin satavuotiseksi juhlaksi"). — Eripituisten säkeitten vaihtelu tavallisesti mukautuu hyvin runon sisällykseen ("Purjehdusretki", "Suksimiesten laulu").
Vaihtelevaisuudestaan huolimatta eivät Krohnin runojen säkeistöt ole niin konstikkaita, että mitään olisi uhrattu luontevuudesta. Ne eivät ole tekemällä tehtyjä eivätkä pingoitettuja, mutta merkitsevät kyllä tietoista pyrkimystä "laajennella viisikielinen kannel uusin kielin". Vaikeuksia oli, mutta kuitenkin Krohn onnistui tässä laajentelussa erittäin hyvin. Hänen sepittämänsä ensimäinen suomenkielinen ottave rime ("Vieras lippu") on hyvä näyte hänen taitavuudestaan vaikeitten runomittojen käyttämisessä. Vielä vaativampaa sonettimuotoa on Krohn käyttänyt vain kerran ("Rouva Winterhjelm'in muistikirjaan") eikä hän tässä ole uran aukaisija, sillä hänellä on edelläkävijöitä, mutta Krohnin sonetti on kaikin puolin hyvä. Hän pani paljon huolta muotoon ja kehitti tässä suhteessa suomenkielistä runoutta tuntuvasti, mutta sisällys ei joutunut koskaan kärsimään muodon kustannuksella. Selvyyteen ja täsmällisyyteen yhtyy Krohnin runoissa sanonnan luontevuus ja muodon sulous. Silmiinpistävää on, että säe useimmiten muodostaa ajatuksellisesti kokonaisuuden. Häiritseviä enjambementeja, semmoisia kuin runon "Puolen vuoden päästä" alussa, esiintyy harvoin. Yksityiskohtiin asti ulottuva huolellisuus säkeitten ja säkeistöjen rakentamisessa asettaa Krohnin teknillisenä taiturina aikalaistensa yläpuolelle, runomittateoreetikko ja kielivirtuoosi Ahlqvistkin mukaan luettuna.
On vielä tarkastettava n.k. kaunistuskeinoja Krohnin runoudessa.
Kirjoittaessaan runoa Kalevalan runomitalla Krohn tietysti käytti kertoa ja alkusointua, eikä niiden käyttäminen hänelle tuottanutkaan vaikeuksia. Samat kaunistuskeinot, varsinkin alkusointu, siirtyivät hänellä muihinkin runoihin. Emme voi havaita hänen menneen niiden käyttämisessä koskaan liiallisuuksiin tahi mauttomuuksiin. Ajatus oli hänelle tärkeämpi kuin soinnut, sanahelinä ilman täsmällistä sisällystä oli hänelle aivan vierasta.
Mutkikkaampi asia oli loppusoinnun käyttäminen. "Suonion runoelmilla on ylimalkain siistikäs ulkomuoto; runomitan ja loppusoinnon käytännössä on tekijä varsin tarkka", sanoo Godenhjelm.[195] Oman aikansa vaatimukset loppusointuun nähden Krohn siis hyvin täytti. Voinee huoletta väittää, että hän tässä suhteessa oli yhtä etevä kuin kaikkein parhaat hänen aikalaisistaan. Mutta myöhempi aika arvostelee asiaa toisin. Nykyisin vaaditaan loppusoinnulta ehdottomasti täydellistä puhtautta. Tätä vaatimusta ei Krohnin runous täysin vastaa.
Loppusointua käyttää Krohn hyvin mielellään. Hänen kootuissa runoissaan on vain kolme semmoista runoa, missä tätä kaunistuskeinoa ei ole käytetty, jos emme ota lukuun Kalevalan mitalla kirjoitettuja ja antiikin runomittoja jäljitteleviä runoja. Loppusointujen suosimista osoittaa sekin, että Krohn runossaan "Armahalleni" on varustanut heksa- ja pentametrit loppusoinnulla ja että hän sitoo toisinaan kolmekin säettä yhteen loppusoinnuilla. Kuitenkin tuotti loppusointujen löytäminen hänelle suuria vaikeuksia, kuten näemme hänen ensimäisistä runosuomennoksistaan ("Sukeltaja", "Hurtti-ukko"). Ensimäisessä hänen julkaisemassaan runosikermässä "Mansikkain ja Mustikkain" II osassa on paljon epätäydellisiä loppusointuja ja jokseenkin samanlaisena pysyy hänellä asia loppuun asti (vrt. esim. "Hyljätty äiti"). Tehdyt laskelmat osoittavat, että Krohnilla loppusoinnuista noin 10 % on epätäydellisiä.
Huomattuaan omista kokeiluistaan ja aikalaistensa sekä edeltäjiensä tuotteista suomenkielen riimiköyhyyden Krohn ryhtyi miettimään keinoja tämän pulman auttamiseksi. Mietiskelynsä tulokset hän julkaisi kirjoituksessaan "Sananen riimistä suomenkielisessä runoelussa".[196] Huomautettuaan tässä kirjoituksessaan m.m., että "pääte-riimit runsaalta käytettynä ovat yksitoikkoiset, ikävät", Krohn jatkaa:
"Esi-isät siitä pulasta selvitteliivät sillä etteivät täysiriimejä vaatineetkaan, tyytyen puoliriimeihin (assonanseihin). — — — Mutta muiden kielten täysiriimeihin tottuneesta korvastamme eivät juuri puoliriimit soi suloiselta; ainakin pitäisi niiden käyttämiselle panna ahtaat rajat. Niin sopisi esim. semmoisissa sanoissa, missä loppuäänikkään edessä on enemmän kuin yksi kerake taikka yksi kerake ja i, edellisessä tavussa vaihetellen käyttää o = u (sormi = nurmi), e = i (helmii = silmii), ä = e (välkki = helkki), ö = y (röijy = lyijy). Epätietoista on voineekos soinnuttaa a = o, ä = ö. Muutama edellisen kerakkeen vaihetus lienee myös suvaittava, esim. tulva = turva, julma = surma, sulhe = murhe, mutta tuskin muiden kuin l:n ja r:n.
"Pääasia olisi siis, että saataisiin täysiriimein joukko enetyksi. Pääteriimejä meillä kyllä on yltäkylläisesti, mutta niinkuin jo yllä on mainittu ne eivät ole soivia ja ikävystyttävät, jos heitä runsaasti viljelee. Senpä puutteen saisi autetuksi sillä, että viljeltäisiin kolmi- ja nelitavuisia riimejä, niinkuin jo esi-isätkin tekivät. Semmoisista on Suomen kieli erinomaisen rikas, varsinkin kun tässä hyvinkin saisi vaihetella antipenultiman kerakkeita ja äänikkäitä, esim. halpana = salpana, vaivoista = raivoista, lahjoitta = varjoitta, kalmalla = kalvalla, jaloilla = paroilla, puuttumatta = muuttumatta, virvoitellen = kilvoitellen j.n.e. Tästä olisi varsinkin se etu, että saataisiin soivia parittoman tavuisia riimejä, jotka jotenkin palkitsisivat ykstavuisten sanain puutteen. Varottava kuitenkin olis, ett'ei innokkaammissa lauluissa, missä suurempaa painoa tulisi värsyn lopputavuulle, riimiksi käytetä sanoja, joiden viimeinen tavuu on lyhyt, esim. kauloista = pauloista; sillä niillä ei ole lopussa sitä tarpeellista voimaa. Käytettäköön semmoisissa paikoissa ykstavuisia sanoja taikka monitavuisia, joiden viime tavuu on pitkä, esim. kilvoittaa = pilkoittaa.
"Kakstavuisia riimiksi kelpaavia sanoja kielessämme löytyy välttävästi, varsinkin jos ei pelkäisi lyhyttavuisia kuin esim. pala = kala. Välttää ne kuitenkin pitäisi daktylisessa mitassa, jossa heihin tulisi enemmän painoa kuin mitä kykenevät kannattamaan, esim. Sittepä urhea sankari jalo. Mutta vakaammassa trokeisessa ja jambisessa mitassa ne kyllä kelpaisivat, varsinkin jos edellisen sanan viime tavuu on pitkä ja viivytys siinä ikäänkuin helpoittaa painon seuraavalta lyhyeltä, esim. Välähtipä silmiin valo. Vielä paremmat kuin nämä kokonaan lyhyet ovat ne sanat, joiden toinen tavuu on pitkä, esim. kalaa — palaa; sillä niiden alkutavuun korko tulee lopputavuun pituudelle vastapainoksi väkevämmäksi."
Tämän jälkeen kirjoittaja esittää riimien kartuttamiseksi käytettäväksi eräitä lyhennyksiä. Hänen esittämänsä yhdeksän eri lyhennysmahdollisuutta olemme aikaisemmin jo maininneet kielenkäytöstä puhuessamme.
Kuten näkyy, ovat Krohnin ehdottamat menettelytavat enimmäkseen sangen arveluttavia eivätkä ne ole saavuttaneetkaan kannatusta.[197] Ne selittävät meille kuitenkin, että suuri osa Krohnin puutteellisista loppusoinnuista on tahallisia, Krohnin itsensä täysin kelvollisiksi katsomia. Semmoisia edellä esitettyihin sääntöihin perustuvia kaksitavuisia sointupareja ovat esim.: sortuis — murtuis, ollut — tullut, kulkus — polkus, sortaa — murtaa, sormet — nurmet, orja — hurja, huiman — voiman, ennen — tännen, ihaellen — jällen, petti — jätti, tähden — lehden, lempeästi — esti. Kuitenkaan ei Krohn läheskään aina noudata omia sääntöjään. Useat kaksitavuiset loppusoinnut, joita hän käyttää, eivät ole hänen sääntöjensä mukaisia. Suurin joukko näistä on sellaisia, joissa konsonantit kyllä sointuvat täydellisesti, mutta toisen sanan jommassakummassa tavussa on pitkä vokaali, vaikka toisessa on lyhyt, joten ei synny täydellistä loppusointua. Niitä ovat: pyhää — yhä, toista — loistaa, pientä — rientää, ryöstää — yöstä, taivaan — aivan, kohta — hohtaa, hetken — retkeen, valvoo — kalvo, ihanuutta — muuttaa, hiipii — siipi, joutuu — soutu, perhoo — verho, silmii — ilmi, tarhat — parhaat, poista — loistaa, kastaa — lasta, taasen — kirkkahasen, vaino — ainoo, soiva — loivaa, laulaa — kaula, johti — tohtii, lainaa — paina, paistaa — matkalaista, karkaa — parka, kansaa — toisiansa, täällä — ryntäämällä, rauha — pauhaa, mykkä — sykkää, Luojaa — suoja, nuoren — tuoreen, työstää — työstä. — Vokaalien ollessa samat rikkovat taas konsonantit soinnun seuraavissa pareissa: kuiten — muitten, parhaillansa — kanssa, kaikki — vaiki, suurta — uutta, taitaa — laittaa, lakkaa — makaa, kuullen — tuulen, kautta — auta, neiti — heitti, kansa — kanssa, tiettiin — vietiin, juotti — vuoti, vielä — siellä, mitään — ikään, saanut — laannut. — Konsonantit sointuvat, mutta joku vokaaleista on erilainen seuraavissa: kylmän — silmän, luske — ryske, reuna — louna, kallioita — lohkareita, riita — siitä, itkee — pitkää, Väinämöisen — jäisen, riemut — niemyt, lainehiksi — kukkulaksi, sydämistä — tuhansista, löysi — täysi. — Vielä tavataan seuraavat kaksitavuiset epätäydelliset loppusointuparit: rientäis — entäis, ihaellen — jälleen, pyrkein — jyrkkäin, piennä — liene, meitä — peittää, äiti — heitti, rauta — auttaa, huolet — kuolleet.[198]
Kaksitavuiset loppusoinnut ovatkin tuottaneet Krohnille enimmän vaikeuksia. Yksitavuisista loppusoinnuista ovat vain muutamat virheellisiä: jäi — ei, löi — vei, vaan — valistain, pää — sä, mä — ylistää. — Kolmi- ja nelitavuisten riimien ja puoliriimien lukumäärä ei Krohnilla ole suuri. Niitä ovat: ritari — pikari, murheiset — turha[i]set, vilkahtaa — kilkahtaa, kirvoita — virvoita, perillään — erillään, ankarin — sankarin, ylpeä — kylpeä; haivuttapi — taivuttapi, huiskaellen — kuiskaellen, orjuudessaan — kurjuudessaan, lempeämpi — hempeämpi.
Joskus, hyvin harvoin kuitenkin, voi Krohnilla kohdata identtisiä riimejä, joko samoja sanoja tahi samanmuotoisia eri sanoja: nojassa päin — nurinpäin; — — tulee valtaherra orjan luo — käskyt tiuskaa, hirmun luo. — Tämmöiset riimit ovat vaikutukseltaan heikkoja. Eri asia on, jos saman loppusoinnun toistaminen ei johdu riimihädästä, vaan on taidekeino. Silloin sen teho on suurempi. Esim.:
Lapioi, lapioi!
Hautuumiesi, lapioi!
Runoissa "Suomalaisille" ja "Koivu etelässä" toistetaan samoja säkeitä, jolloin samat loppusoinnutkin (liitti — siitti; lempeämpi — hempeämpi) toistuvat. Samanlaista tapaa joskus Krohnin juhlarunoissa.
Esittämiään lyhennyksiä käyttäen Krohn saa jonkunverran lisää täydellisiä loppusointuja. Esim.: Jotk' omakseen jo kullan sait — ne ovat vait; pöytään — löytään; tään — niin viheljään; läikkyvän — viherjän; pimjä — himjä. Mutta hän käyttää muitakin keinoja riimin saamiseksi. Niinpä hän turvautuu murteellisiin tahi muuten omituisiin muotoihin, siis oikeastaan hätäriimiin, olkoonpa että näin saatu loppusointu sinänsä olisikin täydellinen. Esim.: sauvan — rauvan; kuningas — aikoas; nurmessa — ilmoa; tajua — juohtu[n]na; hylkeät — sylkevät; oi kumppalini kulta — kuin tiesit tänne tulta; kaati (verbistä kaataa) — vaatii; tätä — emäntätä; kaikki — vaiki; täyttämähän — mielellähän; kumppaliahan — matkahan; Aleksanterimme — rinkihimme; hirmutöitä — hetkilöitä — hedelmöitä; ohjaajaksi — maailmaksi — läksi. Riimin takia on myös käytetty toisinaan -nunna-loppuisia verbimuotoja: muistanunna — luikahtunna. Hätätilassa on riimin takia harvoin sanan loppuvokaali heittynyt: levotonn' — on. Illatiivin pääte -seen, pl. -siin, oli Krohnin aikana vielä -sen, -sin, joten virheettömiksi riimeiksi saatiin: muistihin — vaatteisin, lintunen — taivaasen.
Sopiva tapa säästeliäästi käytettynä riimien lisäämiseksi on erisnimien, vieläpä vieraskielisten sanain asettaminen loppusointupariksi. Krohnilla on: unestaan — Porthan, Italia — rinnasta, Luli — tuli, Kustan — mustan, vei — Lorelei, Sicilian — kukkulan; Fridolin — lieneekin —- hartahin; Dominus — siunaus.
Sen sijaan on perin huono keino riimin saamiseksi koron polkeminen. Tätä vikaa oli Krohnilla alussa hiukan, mutta hän korjasi pian tuommoiset paikat runoissaan. Esim.: keväällä kun tulee — jo varpu vaikenee; aivon toista neuvoa pitää — mie en jaksakaan enää. Korjaamatta on jäänyt: sakeat — viattomat (Vakoja), ja hieman lievempi: opikaan — kumartamaan (Aleksanteri II:n 25-vuot. hallitusp., II).
Normalisoidessa on saatu Krohnin koottujen runojen painokseen muutama virheellinen tahi huononnettu loppusointu. Esim. sauvan — raudan, hammasluske — keihäsryske (alk. keihäsruske); mielessän', sydämessän' (alkup. täyteläisempi mielessäin; samassa runossa (Neidon tunnustus) on kuitenkin huulilleni eikä huulillen).[199]
Loppusoinnun käytössä ei Krohnilla ole havaittavissa mainittavaa kehitystä täydellistä riimipuhtautta kohti. Kolmi- ja nelitavuisia loppusointuja Krohn etsii tuotantonsa alkupuolella, mutta hänen kolmannen runoilukautensa runoissa niiden käyttö vähenee. Humoristisen vaikutuksen synnyttämiseksi Krohn ei käytä loppusointuja. Huumorillahan on muutenkin vähän sijaa hänen runoudessaan. Sitä oikeutettua vaatimusta, että saman runon toisiaan vastaavien säkeistöjen vastaavien riimien tulee olla myös laajuudeltaan jokseenkin samanlaisia, Krohn riimipulassaan tuskin on vakavasti koettanutkaan täyttää. Mutta kunniaksi hänelle sen sijaan on, ett'ei hän käytä riimeinä sanoja joka, että, kun y.m.s., joita meillä on uudemmassa runoudessamme nähty käytettävän hätäkeinoina. Muutenkaan hän ei uhraa sanonnan luontevuutta loppusoinnun takia. Riimikin puolestaan hänellä usein palvelee enemmän ajatuksen selvyyttä kuin musikaalisia tarkoitusperiä. Vaikka loppusointu on Krohnille mieluinen kaunistuskeino, ei hän kuitenkaan käytä sitä liiaksi. Riimileikkiä hän karttaa. Kolmeakin yhteenkuuluvaa riimiä hän käyttää harvoin, ett'ei ajatuksen loogillinen kulku estyisi.
Sonetti ja ottave rime koko rakenteellaan pyöristävät ajatusta ja pyrkivät sitä ohjaamaan, loppusoinnuilla on tässä suuri osansa. Krohnin ainoan sonetin onnistumiseen on osaltaan vaikuttanut hänen taipumuksensa mieterunoiluun. Runossa "Vieras lippu" havaitaan, että kolmella sointuparilla yhteen liitetyt säkeet sisältävät yhtenäisen ajatuksen. Viimeinen säepari on useimmissa säkeistöissä lopputoistuman (refrängin) luonteinen. Suomenkielen riimiköyhyys tekee sen, että jos runoilija käyttää kolmea yhteenkuuluvaa täyteläistä loppusointua (ei päätteitä), ne väkisinkin johtavat runon ajatuskulkua, koska riimeissä ei ole valitsemisen varaa.[200] "Vieras lippu" osoittaa sen myös. Voi tietysti tapahtua niinkin, että lähtee etsimään aasia ja löytää kuningaskunnan, etsii loppusointuja ja löytää uusia kauneusmaailmoita.
Yleensä näyttää Krohnilla ennakolta ajateltu ajatus määräävän loppusoinnun eikä päinvastoin. Tätä menettelytapaa helpoittaa se, että Krohn ei pidä ehdotonta riimipuhtautta välttämättömänä ja turvautuu myös suuressa määrässä pääteriimeihin. Hänen runonsa ovat usein, kuten jo olemme huomauttaneet, enemmän ajatuksen leikkiä kuin tunteella kyllästettyjä mielialan ilmaisuja. Siksi ei riimikään niissä ole sisällyksen kannalta aivan erikoisen tärkeä tekijä. Sanonta liikkuu helposti edeltäpäin määrätyssä kaavassa ja kaavaan kuuluvien loppusointujen puitteissa. Persoonallisissa ja voimakastunteisissa Emma-runoissakaan ei tunne puhkaise muodoksi valitun kaavan rajoja sillä tavoin, että se vaikuttaisi loppusointujen yleiseen laatuun.
Säkeistöistä ovat Krohnilla hyvin useat nelisäkeisiä. Yksi- ja kaksitavuiset loppusoinnut esiintyvät niissä kaikilla mahdollisilla tavoilla kombinoituna. Joskus on säkeistö 5-, 6-, 7-, 8- tai 10-säkeinen, silloin tällöin on niissä kolme säettä loppusoinnussa keskenään, mutta sen konstikkaammaksi ei loppusointujen käyttö niissä olekaan muodostunut. Sonetti on tietysti poikkeus. Runossa "Purjehdusretki", jossa runomuoto on vapaampaa kuin muualla, on vain yhdessä paikassa käytetty kolmea loppusointua. Riimeillä ei siis, varsinkaan niiden epätäydellisyyden takia, ole Krohnin runoissa suurtakaan musikaalista merkitystä. Pikemminkin ne joissakin tapauksissa ovat ajatuslankain solmukohtia, säkeen ja ajatuksen loppupisteitä.
Loppusointujen laadusta vielä muutama huomautus. Suomenkielen vapaa sanajärjestys sallii erilaatuisten sanain esiintymisen riimeinä. Niistä Krohnin riimeistä, jotka eivät ole päätteitä, on hänen "Kootuissa runoelmissaan", suomennokset mukaan luettuna, substantiiveja 12,6 %, adjektiiveja 2,5 %, verbejä 20,4 %, pronomineja 2,1 %, partikkeleita noin 8 %, lukusanoja 0,2 %. Päätteitä loppusointuina on noin 54,3 %, jolloin riimi sitäpaitsi usein on epätäydellinen. Siis enemmän kuin puolet loppusoinnuista on pääteriimejä. Kokonaisia 8-säkeisiä säkeistöjä on pääteriimien varassa ja varsinkin myöhemmän kauden juhlarunoissa on turvauduttu tähän heikosti vaikuttavaan riimilajiin. Muissakin riimeistä ovat useat verrattain halpahintaisia. Niinpä esiintyy tavan takaa samoja muotoja verbeistä olla (on, ois, lie), saada ja voida, mikä tekee riimeinä käytettyjen verbien lukumäärän näennäisesti suuremmaksi kuin se itse asiassa on. Samoin ovat jotkut partikkelit (vaan, pois, nyt) useimmiten täyteriimeinä. Kovin usein toistuvat myös riimeinä muutamat substantiivit, varsinkin yksitavuiset (maa, työ, yö), samoinkuin jotkut pronominitkin. Loppusointuihin nähden on siis tekniikka Krohnilla sangen puutteellinen. Sittenkin se on parempi kuin Ahlqvistin, jonka riimit ovat vielä epätäydellisempiä kuin Krohnilla, vaikka niiden joukossa on muutamia sangen hyviä. Pääteriimejä, jotka myös ovat huonompia kuin Krohnin, on "Säkenissä" (5. painos) 61.4 %. Substantiivien ja verbien suhde on jokseenkin sama kuin Krohnilla (subst. 12,7 %, verb. 18,1 %), mutta partikkeleita on loppusointuina vain 4,7 %. Ahlqvist ei tarvinnut hätäriimeiksi partikkeleita, koska hän hyväksyi perin epätäydellisiä loppusointuja. Mainittava on myös, että Ahlqvistilla on jokseenkin paljon loppusoinnuttomia runoja.
Loppusointujen juurruttaminen suomenkieliseen runouteen on ollut vaikeata työtä. Tässä on Krohn yhdessä Ahlqvistin kanssa suorittanut huomattavan tehtävän. Miten paljon heidän laskemalleen pohjalle on saatu rakennetuksi yhden miespolven aikana, sen osoittaa silmäys uusimpaan suomenkieliseen runouteen. Meillä on jo koko joukko runoja, joissa loppusoinnut soivat täyteläisinä, puhtaina ja rikkaina taipuen luontevasti palvelemaan taiteellisia tarkoitusperiä.[201] Eino Leinon teoksessa "Juhana Herttuan ja Catharina Jagellonican lauluja" on noin puolitoista tuhatta säettä, kaikki loppusoinnullisia, suurin osa runoiltu ottave rime muotoon ja siis juuri loppusointuun nähden vaativia säkeistöjä, jota paitsi esiintyy myös neljä yhteenkuuluvaa loppusointua ja enemmänkin. Pääteriimejä on tosin 39,4 %, mutta ne ovat milt'ei poikkeuksetta puhtaita, vaihtelevia ja jossakin määrin soipia. Voi tietysti väittää, että Leinon kielellinen kokeilu osoittaa suomenkielen sopimattomuutta monimutkaisten runsasriimisten eurooppalaisten runomittain jäljittelyyn, mutta kieltämättä se näyttää myös tulevaisuuden mahdollisuuksia ja osoittaa Ahlqvistin ja Krohnin työn käyneen oikeaan suuntaan. Mainitussa Leinon teoksessa kuvastuu myöskin eri sanaluokkien käyttämisessä loppusointuihin runotekniikan kehitys. Loppusoinnuissa on siinä substantiiveja 24,5 %, adjektiiveja 5 %, verbejä 18,5 %, pronomineja 4,6 %, partikkeleita 6,9 %. Substantiivien prosenttiluvun kasvaminen johtuu osittain siitä, että kieleen on sitten Krohnin aikojen muodostettu tahi vanhoja elvyttämällä saatu aivan uusia substantiiveja. Leinolla on siis riimeinä substantiiveja noin kaksin verroin se määrä kuin Krohnilla ja Ahlqvistilla, adjektiiveja samoin ja pronomineja myös paljon enemmän, joten verbit eivät ole enää niin etualalla kuin Krohnilla. Siinä on siis kehitys kulkenut huomattavasti eteenpäin.[202] "Substantiivin ylivalta on luontevassa säerakenteessa aivan luonnollinen, sillä ei millään sanaluokalla voi olla niin paljon erilaisia tehtäviä kuin tällä sanojen yliluokalla, ja arvokkaimpana sanaluokkana, joka enemmän kuin muut kannattaa sisällystä, ansaitsevat substantiivit paremmin kuin muut sanat sen kunniapaikan, joka on loppusoinnulla."[203]
Olemme viivähtäneet loppusointujen tarkastelussa, koska se mielestämme valaisee Krohnin toimintakauteen sattunutta taiderunoutemme perustamisaikaa. Loppusointujen käytössä on Krohnin runotekniikan heikoin kohta, vaikka hän kyllä tässäkin teki voitavansa saadakseen syntymään mahdollisimman hyvää.[204] Mutta tässäkin heikoimmassa kohdassaan hän on edellä ajastaan ja työllänsä vie kehitystä eteenpäin. Krohnin kohtaloksi tuli yleensä suorittaa raskasta raivaustyötä kulttuurimme hyväksi. Taiderunoutemme muodon kehittämisessä hänen työnsä on vienyt mitä kauneimpiin tuloksiin ja ollut kauaskantavaa. Sen näkivät ja ymmärsivät jo aikalaiset. Puhuessaan Ahlqvistista ja Krohnista runoilijoina sanoo Kaarlo Bergbom: "Molempien lyyrillisyydessä on itse runollinen mieli aineita viehättävämpi, mielikuvitusta etevämpi, molemmissa on plastillinen muodostusvoima runouden soinnullista, soitannollista puolta heikompi." Oksanen on syvempi, Suonio vaihtelevampi.[205]
Myöhemmän ajan käsitys käy samaan suuntaan. Sen ilmaisee Werner Söderhjelm[206] seuraavasti: Oksanen ja Suonio ovat "täydellisesti halliten runon tekniikkaa ensiksi osoittaneet suomenkielen kyvyn yksitoikkoisista korostussuhteistaan ja kömpelöistä suffikseistaan huolimatta oivallisesti mukautua mitä mutkikkaimpiin säemuotoihin ja rytmeihin". Hänkin huomauttaa samalla Krohnin "vienosta ja hienosta runollisesta tunteesta",
Krohnin tuotantoa tarkastellessamme emme ole tekemisissä taiturin, vaan runoilijan kanssa.
VI.
Loppuhuomautuksia.
Krohn toivoi alusta alkaen, että hänen tuotteensa saisivat osakseen asiallista kritiikkiä, josta voisi jotakin oppia. Ei voi sanoa, että tämä toivo olisi täysin toteutunut. Kirjallisuusarvostelu meillä oli Krohnin alkaessa vielä kehittymätöntä. Tyydyttiin tavallisesti ylimalkaisiin kehumisiin tahi moitteisiin niitä tarkemmin perustelematta. Parhaat kriitikkomme — mikäli he muilta toimiltaan joutivat arvostelemaan kirjallisuutta — saattoivat esittää jonkun hyvinkin sattuvan ja valaisevan huomautuksen, mutta heidän arvosteluillaan on tilapäisyyden leima ja usein saattaa runoilijan yleinen katsomus tahi hyvä tarkoitus arvostelijan suhtautumaan tarpeettoman suopeasti teosten heikkouksiin. Tämä koskee Ahlqvistiakin, vaikka hänelle arvostelijana ei ollut ominaista suopeus. Krohnin loistava debyytti ja ilmeinen edistyminen toisessa runokokoelmassa sekä monipuolinen, uhrautuva työ suomalaisuuden hyväksi ja sympaattinen persoonallisuus näkyvät vaikuttaneen sen, ett'ei hän runoilijana enää 1870- ja 1880-luvulla joutunut kritiikin alaiseksi.
Ensimäinen arvostelu Krohnista runoilijana on Ahlqvistin jo selostamamme ilmoitus "Mansikkain ja Mustikkain" II osasta. Se on nuorta aloittelijaa ymmärtävä ja sisältää melkoista tunnustusta Krohnille. Myöhemmin polemiikeista katkeroituneena Ahlqvist saattoi joskus sivumennen letkauttaa Krohnin runouttakin, mutta yleensä tämä ankara ja etenkin muotovaatimuksissaan tarkka arvostelija piti arvossa Krohnin puhdashenkistä ja kaunismuotoista tuotantoa. — J.V. Calamniuksen arvostelu Krohnin ensimäisestä runokokoelmasta[207] on aikakaudelle kuvaava. Jo arvostelun kielessä kuvastuu se murroskausi, jolloin suomenkieltä voimalla ja väellä ryhdyttiin taivuttelemaan korkeimman kulttuurin välineeksi. Tapaamme Calamniuksen artikkelissa semmoisia lauseita, jotka saattavat entistä enemmän kunnioittamaan Krohnia suomenkielen käyttäjänä, esim.: "Tähän Suonion runous-keräykseen ovat pantut sekä suorasanaisia että runomittaisiakin runoelmia." Mutta sisällyshän on pääasia, ja se kuvaa hyvin aikakauden arvostelutapaa. Arvostelija lausuu, kehuttuaan ensin "Kuun tarinoita", jotka "ovat yleiseen yhtä taitavasti ajateltut kuin ihanasti esiteltyt", m.m. seuraavaa: "Kuun tarinoissa näkyy Suonion runotar löytäneen itselle hyvin sopivan alan. Hänen runointonsa ei riehu tulvana, vaan virtaelee notkeana ja selkeänä virtana, jättäen rannoillensa kirkkaita kristalli-helmiä, joitten sisästä useimmiten Lempi-jumalattaren punaposki pilkoittaa. Tämmöiset ovat useimmat kirjan runomittaisista runoelmista, niinkuin esm. somat kappaleet 'Sydämelle', 'Illalle', 'Lemmen aamu'. Vaan eipä jokea kosketta. Niin se tämäkin virta välistä kuohuu ja rajuaa, ja helmet, mitkä rannalle jäävät, kihisevät vielä kosken raivosta. Tämmöinen kappale on 'Italian herääminen' ja, leppeämmällä tavalla, 'Suksimiesten laulu'. — — — Tämmöiset kirjat ne nousevalle suomalaiselle kirjallisuudelle tuovat sekä ihailijoita että harrastajiakin."
Niinkuin näkyy, karakterisoi Calamnius aivan oikein Krohnin runoutta ja sen merkitystä. Krohnille ominainen selvyys ja vilpittömyys vaikutti, että aikalaisten arvostelut hänen runoudestaan yleensä osuvat oikeaan. Siitä on hyvänä näytteenä "Uudessa Suomettaressa" oleva arvostelu Krohnin toisesta runokokoelmasta[208] Arvostelija lausuu: "Sillä välin kun muutamilla puolin epäillään suomen kielen oikeudesta olla korkeamman sivistyksen muotona tässä maassa, saattaa suomenkielinen kirjallisuus, näistä arveluista huolimatta, itsensä saattamistaan yhä kelvollisemmaksi vastaamaan ei ainoastansa kansan, vaan myöskin korkeammin sivistyneiden vaatimuksia." Asetettuaan sitten ilmoitettavistaan kirjoista ensi sijalle Suonion Runoelmia, II, kirjoittaja jatkaa: "Herra Suonio on suomalaiselle lukijastolle vanhastaan tuttu ja rakas kirjailija ja omaisuudet, jotka ennen ovat tuottaneet hänelle oikeutetun arvon runoilijana, löytyvät täydessä mitassa tässäkin vihossa ja niissä uusissa kappaleissa, jotka siihen kuuluvat. Täällä löytyy sama vakaa aisti ja ankara itsensätutkiminen kuin hra Suonion varhemmissa runoelmissa. Herra S. ei koskaan anna käsistään mitään vajavaista taikka keskinkertaistakaan; joka kappale on sisällyksensä ja muotonsa puolesta luonteva kokonaisuus ja sisältää aina jonkun kauniin ja hyvin lausutun ajatuksen. Hra S:lta ei koskaan mielikuvitus ja tunne tempaa hänen taiteilija-järkeänsä; mutta toiselta puolen hän on ylen paljo runoilija siksi että ymmärtäväinen mietiskeleminen kokonaan saisi voiton ja tekisi hänen kappaleensa prosalllisiksi. Sisällinen lämmin tuoksuu hyvää tekevänä aina niistä meitä vastaan. Sanoa voi, että monella runoilijalla lienee sama määrä runollista kykyä kuin Suoniolla, mutta että harvat ymmärtävät käyttää kykyänsä paremmin kuin hän. Ell'emme erehdy osoittavat muutamat kappaleet tässä vihkossa myöskin hänen runollisen voimansa kehitystä. Todisteeksi siitä mainitsemme oivallisen kappaleen 'Karkuri', sydämeen koskevan kuvauksen todellisen elämän yöpuolesta. Vihkon päättävät muutamat etevät käännökset, muita paitse unkarilaisen runoilijan Petöfin runoelmista."
Krohnin toista runokokoelmaa arvosteli myös B.F. Godenhjelm verrattain seikkaperäisesti.[209] Tämä onkin pisin arvostelu, mitä Krohnin runouden osaksi tähän asti on tullut. Godenhjelminkin arvostelussa on se vika, että vain lyhyesti ja tarkemmin perustelematta annetaan usealle runolle mainesana "kaunis", "soma", "sievä", "vähemmän onnistunut" j.n.e. Toiselta puolen siinä on kyllä myös huomautettu, missä suhteessa edistymistä entisestä on havaittavana ja mitä heikkouksia arvostelija on runoissa huomannut. Arviointi on tasapuolista ja oikeaan osuvaa, mutta ei tunge eikä pyrikään pintaa syvemmälle.
Pidättyväisempi kuin muut aikalaiset ja ystävät on lausunnoissaan Yrjö Koskinen. On jo mainittu, mitä hän sanoi "Mansikkain ja Mustikkain" III osasta ja siinä olevista Krohnin runoista. Vielä muistosanoissaan Krohnista, jotka Koskinen lausui Historiallisen Seuran kokouksessa marraskuun 9 päivänä 1889, hän antaa jokseenkin niukan tunnustuksen Krohnin toiminnalle runoilijana, sanoen siitä: "Ylipäänsä, vaikk'en katso itseäni kykeneväksi arvostelemaan tätä puolta Krohnin kirjallisesta toimesta, on luullakseni tunnustettava, ett'ei jatko tässä kohden täysin vastannut niihin toiveisin, joita Krohnin runottaren ensimäiset ponnistukset olivat herättäneet. Runollista mielentaipumusta ei puuttunut ja tämä nähtävästi jo kodista oli kehittynyt hienon kirjallisen kasvatuksen kautta; mutta olivatko alkuperäiset, luonnolliset runo-hetteet liian heikkoja, vai lieneekö alituinen työnharrastus suomalaisuuden käytännöllisillä aloilla vaikuttanut siinä kohden haitallisesti, sitä en uskalla varmuudella päättää. Varmaa ainakin on, että nuo harvat, joilla oli tahtoa ja kykyä jotakin tehdä suomalaisuuden työ-alalla, siihen aikaan temmattiin toisesta toiseen."[210]
Myöhemmän ajan arvostelijat — Eliel Aspelin, Werner Söderhjelm, Eino Leino, O.A. Kallio, J. Jäntti, J.J. Meyer[211] — eivät ole tuoneet mitään mainittavaa esille edellä sanotun lisäksi. Heidän lausuntonsa ovat lyhyitä ja ylimalkaisia. Eino Leinon esitys, jossa koetetaan katsoa Krohnin runoutta taustana kansalliset kulttuurivirtaukset on liian paljon "pikakuva" tehdäkseen oikeutta runoilijalle. Se on kuin älykästä puhetta viinilasin ääressä; se valaisee asiaa välähdyksittäin, mutta antaa siitä vaillinaisen ja yksipuolisen kuvan.
Mutta Krohnin kirjalliseen tuotantoon kuuluu paljon muutakin kuin runoteoksia. Hänen nauttimaansa arvovaltaa valaisee se, että muuttui melkein säännöksi, että jokaista hänen toimittamaansa kirjateosta ilmoitettaessa sanomalehdissä lausuttiin: toimittajan nimi jo on takeena siitä, että tehtävä on kaikin puolin oivallisesti suoritettu. Tietysti tuo luottamus oli ansaittua. Krohn, kuten olemme nähneet, todellakaan ei säästänyt huolta eikä vaivaa saadakseen kunnollista käsistään. Lisäksi vielä hän oli tuotteliain kaikista aikakauden kirjailijoista, joten lukijakunnalla kyllä oli syytä olla hänelle kiitollinen.[212] Yrjö Koskinenkin kehui Krohnin historiallisten kertomusten hyvää tyyliä ja hauskaa, kevyttä esitystapaa. Mutta puutteitahan on kaikessa ihmistyössä, varsinkin jos se suoritetaan semmoisella vauhdilla kuin Krohn teki. Ylistelyissä mentiin liiallisuuksiin. Krohnille ihmisenä eivät liiat kehumiset olleet vaarallisia, mutta asian vuoksi oli hyvä, että edes joskus kuului muutakin kuin umpimähkäistä ylistystä. Semmoinen Krohnille runoilijanakin epäilemättä hyödyllinen poikkeus yleisestä kehumisesta oli Ahlqvistin arvostelu "Ivanhoen" suomennoksesta.[213] Ahlqvist kyllä antaa työlle tunnustusta ja sanoo, että "suomentaja meidän kielellä toimittaessaan kansallemme aivan outoja aatteita osoittaa harvinaisen taidon". Mutta sitten seuraa sarja muistutuksia, osittain epäoikeutettujakin. Ahlqvistin muistutusten lukumäärä vielä lisääntyi, kun hänelle jo tähän aikaan vastenmielinen Yrjö Koskinen — "ipsissimus", kuten Ahlqvist sanoo — nousi puolustamaan Krohnin suomennosta. Krohn itse suhtautui arvosteluun asiallisesti, mutta ei myöntänyt kaikkia huomautuksia paikkansa pitäviksi. Ahlqvistilta, joka pysyi yhtä tiukasti kannallaan, hän sai kuitenkin seuraavan tunnustuksen: "Tavallisista tämmöisistä vastaanväittäjistä poikkee herra J.K. siinä, ett'ei hän koe solvata muistutusten tekijätä hävittömyyksillä, ja siinä, että hän tunnustaa suuren osan muistutuksista olevan perusteellisia, vieläpä erittäin hyödyllisiäkin ja tärkeitä." Pahaksi onneksi puolusti Krohn työtään myös sillä, että "lisänä on rikkakin rokassa", jonka johdosta Ahlqvist tokaisi: "Kirjallisuus ei ole sontatunkio, joka hyötyy ja kasvaa, mätä siihen mitä tahdot." — Tämän polemiikin jälkeen Koskinen alkoi kaivata Krohnin historiateoksen esitystavassa "sitä klassillista taiteellisuutta, joka jo meidänkin kirjallisuutemme täytyy panna vaatimukseksi. Krohnin stiili on luonteva, mutta se on, jos niin saamme sanoa, vailla sitä accentia eli lausekorkoa, joka antaisi esitykselle ponnen ja ryhdin".[214]
Tämä episoodi, vaikka se ei suoranaisesti koske Krohnin toimintaa runoilijana, valaisee kuitenkin aikalaisten käsitystä Krohnista kielenkäyttäjänä ja kuvaa yleensäkin heidän suhtautumistaan Krohniin. Ensi sijassa hän heidän tajunnassaan joka tapauksessa oli kirjailija ja runoilija Suonio. Vuoden 1870 jälkeen ei Krohnin runous sanottavasti joutunut arvostelun alaiseksi. "Suonion kootut runoelmat ja kertoelmat" ilmestyessään vuonna 1882 eivät antaneet aihetta mihinkään lausuntoihin arvostelijain puolelta, mikä osoittaa, että Krohnin tuotanto silloin oli yleisesti tunnettu. Sen aatesisällys olikin kaikille läheistä ja omaa eikä kaivannut kommentaarioita. Krohnin runouden muodon suurta merkitystä taiderunoutemme kehitykselle eivät aikalaiset vielä pystyneet näkemään eivätkä ymmärtämään. Se on laaja tutkimusala sinänsä. Nykyaika kuitenkin jo voi todeta, että Krohnin ja Ahlqvistin laskemalta pohjalta on lähtenyt suurenmoinen runokielemme ja runotekniikkamme kehitys, jonka nousukohtia merkitsevät nimet Paavo Cajander, J.H. Erkko, Kasimir Leino, Eino Leino, Otto Manninen, V.A. Koskenniemi. Kaikki he ovat nuorina lukeneet Krohnin runoutta, kaikki he ovat jollakin tavoin hänestä hyötyneet. Krohnin runouden merkitys suomalaisen runouden historiassa on hyvin suuri etenkin sen muodollisten ansioitten vuoksi. Suoranaisestikin, eikä vain välillisesti, on Krohn vaikuttanut suomenkielisen taidekirjallisuuden kieleen ja tyyliin. Hänen asemansa Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa saattoi hänet antamaan suoranaista apua toisille kirjailijan toimessa. Yksinpä Aleksis Kivenkin kirjoituksia hän joutui korjailemaan. Pietari Päivärinnan teosten käsikirjoituksissa on paljon Krohnin kynän jälkiä. Aloittelevien runoniekkojen säkeitä hän auliisti "ojensi".[215] Huomattavin nuoremmista suomalaisista kirjailijoista, joka on pyytänyt ja saanut Krohnilta apua, on Johannes Linnankoski. Askolasta huhtikuun 6 päivänä 1888 lähettämässään kirjeessä,[216] jota on seurannut tekele "Lakastunut ruusu", pyytää Vihtori Peltonen lausuntoa kyhäyksistään ja jatkaa: "Minä olen yhdeksännellätoista ikävuodella oleva työmies; kaikkea sivistystä vailla. — — — Olen heti valmis luopumaan yrityksistäni, kun vaan saan luotettavan arvostelun Teiltä siitä, että ne ovat ihan joutavia."
Suoranaisia vaikutuksia sisältöön ja tyyliin ovat jotkut suomalaiset kirjailijat myös saaneet Krohnilta. Semmoista vaikutusta on huomautettu esiintyvän Uno von Schrowen runoissa.[217] Vaikutuksille herkän Erkon tuotantoon on Krohn myös painanut jonkun verran leimaansa. Päivärintakin kirjoitti Krohnin esimerkin mukaan "Kuun tarinoita".[218] Joku soinnahdus uusimmilla lyyrikoillammekin Eino Leinoa myöten voitaisiin ehkä osoittaa Krohnista asti polveutuvaksi. Yleensä Krohnin suoranainen vaikutus sisällyksellisesti myöhempien kirjailijain tuotantoon on ollut hyvin vähäinen. Syy siihen on selvä. Niinä vuosina, jolloin Krohn lauloi viimeisiä säveleitään, pääsi uusi suunta vallalle kirjallisuudessamme. Krohn ymmärsi hyvin, että ajat muuttuvat. Hän oli itse runoillut ("Savonlinnan 400-vuotisen muistojuhlan viettämiseksi"):
Aik' uus on, aatteet uudet, työkin uus,
Teit' uusia nyt astuu nuori kansa;
Se oikein on — mut ain' uskollisuus
Ja miehuus, lujuus olkoon vanhoillansa!
Muutos, jonka realismin valtaanpääsy toi kirjallisuuteemme, oli kuitenkin perinpohjaisempi kuin moni ehkä oli aavistanutkaan. Krohn tuskin oli saattanut ajatella niin pian tulevan ajan, jolloin, Juhani Ahon sanoja käyttääksemme ("Nuori sielu"), Runeberg oli vanhanaikainen ja Topelius ei sopinut aikamiesten luettavaksi. Hän kuului kokonaan edelliseen ajanjaksoon, joka seuraavan ajan mielestä oli liian naivi, jotta siltä olisi voinut ottaa vaikutuksia taiteellisessa luomistyössä.
Eräältä kannalta katsoen voi sanoa, kuten Eino Leino, että Krohnista runoilijana ei lähde uraa mihinkään todella uuteen, yhtä vähän kuin mikään vanha hänessä todella saavuttaa lopullista muotoaan. Mutta kun yksipuolisesti ajatuskulusta vapautuen katsoo Krohnin runoutta kokonaisuudessaan sen välimatkan päästä, minkä kuluneet vuosikymmenet ovat luoneet, niin selviää, kuten toivoaksemme esityksemmekin osoittaa, että hän runoilijana on yksi nuoren suomenkielisen runouden klassikkoja, jonka luo kaikkina aikoina mennään ja jonka luota palataan puhtaampana, elämän taisteluun vahvistuneempana, kuten Krohn itse aina palasi työhönsä, käytyään onnellisessa vanhassa kodissaan Kiiskilässä!
Muistutuksia
Johdanto.
[1] Vrt. O.A. Kallio, Uudempi suomalainen kirjallisuus I, s. 10 ja J.V. Snellman, Finska litteraturens närmaste framtid (litteraturbladet 1856, N:o 12).
[2] Vrt. Kaarle Krohn, virkaanastujaisesitelmä 31.1.1909 (Valvoja 1909; Finnisch-ugrische Forschungen 1909). — J. Krohnin omatekoinen elämäkerta Biografisessa Nimikirjassa.
[3] Tikkasen ja Polénin kirjeitä Ahlqvistille Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjastossa. — Yrjö Koskinen, Kansallisia ja yhteiskunnallisia kirjoituksia I, s. 85.
I Luku.
[4] Julius Krohnin serkku Nikolai Krohn on Lontoossa valmistanut ja v. 1888 painattanut "Perhekronikan", joka sisältää tarkkoja tietoja Krohn-suvusta. — "Perhekronikan" kanssa yhtäpitävästi Julius Krohn kertoo suvustaan tunnetussa, omatekoisessa, Biografista Nimikirjaa varten laatimassaan elämäkerrassa.
[5] Kiiskilän kartanoa ja sen vaiheita on kuvannut Helmi Krohn kirjoitelmassaan "Kiiskilän hovi", "Otava" 1915, s. 322
[6] Kauppaneuvos W. Hackmanin lausunnon mukaan tämä Dannenberg oli todellinen nero teknillisellä alalla. Esimerkkinä hänen omituisuuksistaan on sama kertoja maininnut, että tyttären piti vielä naimisissa ollessaan soittaa ukko Dannenbergille monta tuntia päivässä.
[7] Elämää Kiiskilässä on kuvannut Jac. Ahrenberg ("Människor, som jag känt", VI) sekä Helmi Setälä romaanissaan "Vanhan kartanon tarina". — Vrt. myös Helmi Krohnin kirjoitusta "Julius Krohn lapsena" Kenraali Mannerheimin lastensuojeluliiton julkaisussa "Uutta kylvöä", H:ki, 1921.
Julius Krohnin nuorempi veli Leopold August valmistui lääkäriksi ja oli aikanaan hyvin huomattu alansa edustaja Suomessa. Kuoli Helsingissä v. 1892. — Sisar Emiliellä oli taiteellisia taipumuksia. Naimisissa ensin kauppias Woldemar Hackmanin kanssa, sitten säveltäjän, Leipzigin Thomaskirkon kanttorin Gustav Schreckin kanssa. — Sisar Ottilie joutui naimisiin kenraali Konst. Pelisskyn kanssa. — Sisar Adéle oli naimisissa O. Rullmannin kanssa ja kuoli 1875.
Julius Krohnin isä oli iloinen, lapsirakas mies. Äidistä lausutaan "Perhekronikassa", että hän oli älykäs, monipuolisesti sivistynyt, lahjakas, lujaluonteinen, tahdikas ja harvinaisen velvollisuudentuntoinen. Suomenkieltä hän osasi lapsuudestaan saakka ja kehitti myöhemmin vielä tätä taitoaan voidakseen seurata poikansa kirjallisia töitä, joita hän joskus miehellensä kirjallisestikin saksansi. Erikoista huomiota ansaitsevat hänen kansanvalistusharrastuksensa, jotka ilmeisesti ovat vaikuttaneet Juliukseen. Heti perheen muutettua Kiiskilään perusti Juliuksen äiti orpotyttöjä varten kodin, johon hankittiin opettajatar. Kun lasten koulun tähden oli Viipurin kaupunkiin siirtyminen, hän perusti siellä tytöille koulun, jossa omine tyttärineen ja heidän tuttavineen opetti ja joka lakkasi vasta sitten, kun kunta toimitti kansakouluja tyttöjä varten. — Vrt. Kaarle Krohn, "Vanhempaini suomenkielisyys" (Eteläsuomalaisten tervehdys kotiseudulleen. I. Helsinki 1908).
[8] Tästä huomauttaa jo Yrjö-Koskinen ("Muistosanoja Julius Krohnista", Historiallinen Arkisto XI).
[9] Vrt. Julius Krohnin kirjeitä vanhemmilleen eri aikoina.
[10] Eräässä kirjeessä vanhemmille, joka on päivätty Helsingissä tammik. 6 p. ja luultavasti on vuodelta 1857, sanoo Julius Krohn palanneensa lyhyeltä lomaltaan Kiiskilästä taasen "puhtaampana, iloisempana, enemmän lapsena", ja jatkaa: "Es ist doch so schön die volle Ueberzeugung zu haben, dass es doch eine Stelle gibt, wo man herzlich geliebt wird; das stärkt und kraftigt wunderbar zu dem Kampfe des Lebens."
[11] Rouva Aino Kallas pitää nykyisin hallussaan näitä päiväkirjoja, joita on kolme vihkoa. Ensimäisen kannessa on: "Tagebuch für Julius Krohn. 1 Theil. Wiburg den 23.11.1849" ja se sisältää 23 sivua. Toinen vihko, jota on vain osa jäljellä, on ilmeisesti vuodelta 1850. Kolmas vihko ("4:ter Theil") alkaa syntymäpäivästä 19.5.1851. Seuraavana vuonna näkyy yritys pitää päiväkirjaa rauenneen alkuunsa.
[12] Päiväkirjan toisessa vihossa 16/10 hän sanoo saaneensa luettavakseen mielenkiintoisen kirjan "Minnen från finska kriget" ja jatkaa: "Se on sangen hauska, mutta monet tekijän mielipiteistä ovat minun käsitykseni mukaan vääriä."
[13] Professori Kaarle Krohnin tiedonanto.
[14] Kauppaneuvos W. Hackmanin kertomaa. — Mahdollisesti on Juliuksen luonnontieteellisiin harrastuksiin vaikuttanut sekin, että hänen isänsä lähinnä vanhempi veli August, lääkäri, oli huomattu luonnontieteilijä.
[15] Tästä mainitsee Krohn itse vielä kirjeessään vanhemmilleen maaliskuun 10 p. 1857.
[16] Päiväkirjansa reunukseen on Krohn laatinut luetteloa kirjoistaan. Luettelosta on säilynyt katkelma, jossa mainitaan kirjat N:o 60-115 ynnä 21 numeroimatonta. Siinä on lasten ja nuorison kirjoja monipuolinen saksankielinen valikoima, joukossa m.m. Andersenin satuja, Die schöne Genowefa, Das Königreich der Vogel oder die Prinzessin Rosalinda, Der Geist des Abo-Schlosses, Aschenbrödel, Der Rattenfänger von Hameln j.n.e.
[17] Kaarle Krohn, Kansallinen heräys Viipurissa 1840-luvulla. Suomalainen Suomi 2. — Vrt. myös J.J. Mikkolan kirjoittamaa elämäkertaa Julius Krohnista Tor Carpelanin julkaisemassa "Finsk Biografisk Handbok".
[18] Yrjö-Koskinen on edellämainitussa muistokirjoituksessaan Krohnista (Hist. Arkisto XI) huomauttanut Viipurin ruotsalaisessa kimnaasissa vallitsevaa henkeä kuvaavasta seikasta, että Krohn antoi lehdelleen suomenkielisen nimen Tarinatar. Nimet Hulivili ja Nuorukainen ovat lisätukena tälle todistuskappaleelle.
[19] Vrt. Hufvudstadsbladet, elokuun 28 p. 1918: "Julius Krohn som diktare på svenskt språk".
[20] Vrt. esim. Th. Rein, Muistelmia elämäni varrelta, ss. 115-116, ja Valfrid Vasenius, Zacharias Topelius, III osa, luku 52.
[21] Professori E.G. Palménin kertomaa. Vrt. J. Krohnin kirjettä vanhemmilleen 3 p. jouluk. 1853.
[22] Julius Krohn, Nuoren ylioppilaan kirjeitä 1850-luvulta. (Julkaissut Helmi Krohn v. 1918.)
[23] Krohnin heikkoa suomenkielen taitoa osoittaa, että hän tähän aikaan vielä kirjoittaa: Aika menee arvelessa, päivä päätä käännelessä.
[24] Niinpä vanhemmat toisinaan olivat huolissaan, että Julius ylioppilaspiireissä lausuisi tahi tekisi jotakin poliittisesti varomatonta — hyvin ymmärrettävä pelko keisari Nikokin aikana pietarilaisissa! — Olipa muuten juuri Krimin sodan aikana johtavissa miehissämme (Cygnaeus, Topelius) havaittavissa jonkinmoista venäläisystävällisyyttäkin, joka puolestaan on voinut tehdä hallitsijahuoneen nuorisollekin mieluisammaksi. Vrt. C.G. Estlander, Ungdomsminnen, s. 210.
[25] Kirjeessään vanhemmilleen huhtikuun 25 p. 1857 Krohn sanoo antaneensa tämän käännöksensä, mikäli sitä oli valmiina, Helsinkiin opiskelemaan saapuneen talonpojan A. Mannisen käytettäväksi. Manninen sanoi hyötyneensä käännöksestä ja piti sitä sujuvana ja selvänä.
[26] Seurapiiristään mainitsee Julius Krohn erityisesti filosoofi Murmanin, Öhbergin ja Slöörit.
[27] Kirje Keldanille helmikuun 17 p. 1857. Vrt. Tervajoen kansakoulun avustamiseen nähden Jac. Ahrenbergin kertomusta (Människor som jag känt, VI. Julius Krohn).
[28] Esimerkkinä Krohnin työn laadusta on professori E.G. Palmén suullisesti maininnut, että Krohn antoi Biografiseen Nimikirjaan sangen huomattavan määrän arvokkaita elämäkertoja, mutta niiden yksityiskohdat kaipasivat usein tarkistusta.
[29] Kalenterissa "Mansikoita ja Mustikoita II" on tämän runon syntymävuodeksi merkitty 1855. Se saattaa olla painovirhe tahi sitten on muisti hieman pettänyt, kun Krohn kirjoitti elämäkertansa. Suurta merkitystä sillä ei ole, kumpi päiväyksistä on oikea — luultavasti se on 1856. "Suvilaulu" on joka tapauksessa Krohnin ensimäinen suomenkielinen runo. Kuten tavallisesti Krohnilla, on tässäkin runossa alkuperäinen muoto säilynyt myöhemmin jokseenkin semmoisenaan. Huomattavin korjaus runon alkupuolella on, että säe "Suomehen löyhäyttäisin" on korjattu: "Suomehen suhauttaisin".
[30] Julkaisemattomia. Krohnin käsikirjoitusten joukossa.
[31] O.A. Kallio, Uudempi suomalainen kirjallisuus I, s. 73.
[32] Vrt. Julius Krohn, Nuoren ylioppilaan kirjeitä 1850-luvulta.
[33] Niinpä hän kielsi omaisiaan kertomasta muille siitä tunnustuksesta, jonka hän sai Lönnrotilta edistymisestään suomenkielessä. Rautalammilta hän lähetti kirjoittamansa suomenkielisen puheen äidin perustaman koulun joulujuhlassa pidettäväksi. Hän hämmästyi, kun hänelle lähetettiin kotoa tämä puhe painatettuna erityisenä lehtisenä, mutta rauhoittui kuultuaan, että tekijän incognito oli säilytetty. Sen hän pyytää tekemään vast'edeskin ja lisää: "Ich habe dadurch, dass ich, wenn ich etwas mit Intresse vollbracht hatte, allen Menschen es mittheilte, gleich als könnte es sie interessiren, — bei vielen den Ruf bekommen, dass ich ein rechter Kuckuck bin. Darum möchte ich lieber, dass bei dem was ich thue mein Name nicht genannt werde."
[34] Suometar 1860, N:o 1. Antti Outonen, Kirjeitä Kilpiselle.
[35] Otettu, kuten Krohn itse elämäkerrassaan sanoo, lähellä Viipuria olevan Suonionsaaren mukaan. — Helposti nousee mieleen kysymys, miksi innokas suomalaisuuden mies Krohn ei seurannut ystävänsä Yrjö Koskisen esimerkkiä ja muuttanut nimeään virallisestikin suomalaiseksi. Krohnin ajatustapaa tässä asiassa valaisee A.G. Keldanille marraskuun 16 päivänä 1862 kirjoitettu kirje, jossa on allekirjoituksena: Veljes Suonio. Sen jälkikirjoitus kuuluu: "Jos minä sinuna olisin taikka muuna, jolla alkuperänsä on ollut suomalainen sukunimi, niin sen siksi jälleen muuttaisin. Mutta minun, jolla semmosta ei ole, sitä valitettavasti ei käy tekeminen. Tehkööt sen lapseni tai lasten lapset kerran, jos Suonio nimelle olis karttunut jotain arvoa."
[36] Kirjeessään vanhemmilleen huhtikuun 26 p. 1860 Krohn kertoo kirjoittaneensa runoja ja jatkaa: "Jos Emilie tahtoo nähdä yhden näitä nouveaux né, niin hankkikoon itselleen Suomettaren ensi numeron." Mainitussa "Suomettaren" numerossa on juuri "Suksimiesten laulu". — Kaarlo Slöörille lähetti Krohn tämän runon huhtikuun 17 päivänä ilmoittaen samalla sen syntyneen "keväisillä hiihtoretkillä".
[37] "Soittoa kuullessa" painettu aikaisemmin "Helsingfors Tidningar" lehteen N:o 128 (v. 1860).
[38] M.m. valtioneuvos Th. Rein on suullisesti kertonut "Kuun tarinain" herättämästä huomiosta. Samoin vähän nuorempaan polveen kuuluva kansakoulujentarkastaja O.A.F. Lönnbom.
[39] Vrt. E.N. Setälän artikkelia Julius Krohnista "Tietosanakirjassa" ja hänen muistokirjoitustaan "Valvojassa" 1888.
[40] Kirje vanhemmille jouluk. 1 p. 1860.
[41] Kirje Kaarlo Slöörille jouluk. 24 p. 1860. Kts. Julius Krohn, Nuoren ylioppilaan kirjeitä 1850-luvulta, s. 179.
[42] Nuoren ylioppilaan kirjeitä, s. 158.
[43] Näitten kielellisten omituisuuksien perusteella ei kuitenkaan voi tätä suunnitelmaa sijoittaa aikaisempaan aikaan, vaan on se, kun otetaan huomioon Krohnin töitten ja harrastusten laatu eri vuosina, katsottava 1860-luvun alussa syntyneeksi. Luonnoskonseptissa on kielenkäyttö tietenkin huolimattomampaa kuin julkisuuteen aiotuissa kirjoituksissa.
[44] Kirje on päivätty helmikuun 30 p. 1861. Pitää olla: tammikuun.
[45] Kirje vanhemmille huhtikuun 7 p. 1861.
[46] J. Länkelän kirjekokoelma Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjastossa. — Siteerattu kirje on päivätty Helsingissä jouluk. 16 p. 1861.
[47] Samankaltainen suhtautuminen puutetta kärsiviin ilmeni muulloinkin. Niinpä v. 1866 äidin tarjouduttua suorittamaan kulut, jos Krohn laajentaisi asuntoaan ottamalla huoneen lisää, Krohn vastaa: "Minun täytyy ilmoittaa, ett'emme ota tarjousta vastaan ainakaan tänä vuonna. Olemme asiaa kauan ja tarkoin punninneet ja olemme aina lopuksi tulleet siihen tulokseen, ett'ei omatuntomme salli meidän laittautua elämään laajemmin ja kalliimmin aikana, jolloin tuhannet ehkä nääntyvät nälkään. Se olisi kurjuuden ivaamista. Mutta jos sinä, rakas äiti, tahdot tuon meille määrätyn summan taikka osankin siitä käyttää auttaaksesi muutamia ihmisveljiä yli tämän talven, niin täyttäisit meidän molempien suuren toiveen. Ja jos apu ehkä voisi tulla Rautalammin ja Kaavin pitäjien hyväksi, joissa oleskeluni välillisesti olisi aiheena avustukseen, niin sehän säilyttäisi nimeni näillä seuduin siunatussa muistossa ja olisi siis kuitenkin ikäänkuin lahja minulle. Voin ilmoittaa Rautalammilla olevan henkilön, jonka toimeksi saattaa uskoa jakamisen."
[48] Krohnin saamista tekijäpalkkioista mainittakoon, että hän sai "Syyn sovituksen" suomentamisesta 20 ruplaa, "Mansikkain ja Mustikkain" IV osassa olevista "Kuun tarinoista" 5 (tahi kenties 6) ruplaa, Kemian oppikirjan suomennoksesta 130 ruplaa. Viimeksimainitusta myönsi senaatti sittemmin 1,400 markan palkinnon.
[49] Kirje vanhemmille toukokuun 4 p. 1863.
[50] Vrt. kirjoitusta "Kuvalehtiemme isä", Otava, 1918, ja "Jälkipuhetta" kuvalehdessä "Maiden ja Merien takaa" N:o 24, v. 1866.
[51] Niinpä hän sanoo käyttäneensä puolentoista viikon aikana joka päivä pari tuntia sopivien lähteitten etsimiseen artikkeliin Amerikan orjakysymyksestä ja pari kertaa jo tunteneensa kiusausta tyytyä pintapuolisempaan käsittelyyn. (Kirje vanhemmille helmikuun 4 p. 1864.)
[52] Palkkiona "Maiden ja Merien takaa" lehden toimittamisesta Krohn sai 240 hopearuplaa vuodessa ynnä voitto-osuutta tilaajamäärän noustessa yli tuhannen. Tilaajia olikin ensimäisenä vuonna koko joukko toista tuhatta, mutta niiden lukumäärä väheni seuraavina vuosina. Toimitustyöstä saatu lisätulo oli Krohnista hyvin mieluinen, kun hän täten sai, kuten hän itse lausui, aviomiehenä ja isänä taloudellisesti seisoa omilla jaloillaan. Muuten Krohn mielellään lahjoitteli tilapäisiä tekijäpalkkioitaan pois, jos siihen oli tilaisuutta. Tästä on useampia esimerkkejä.
[53] Siteerattakoon tässä Kaarlo Bergbomin arvostelua "Kirjallisessa Kuukauslehdessä". N:o 9, v. 1866: "Tämä hra Krohn'in yritys ei ansaitse ainostaan suuren yleisön tähden runsasta kiitosta, vaan se on vieläkin suureksi hyödyksi kaikille nuorille, alkaville runoilijoille. Sillä emme tahdo sanoa, että lyyrillinen kieli suomeksi olisi päässyt klassillisen täydellisyytensä perille sekä kieliopillisen tarkkuuden että muotojen rikkauden puolesta, mutta todistaahan tämä kokoilema, että lyyrillisellä runoudellamme jo on oma historiansa, jonka vaiheissa runollinen kieli on muodostunut niin tarkaksi ja sujuvaksi, ett'ei se enään pane esteitä taitavalle runosepälle korkeimmissakaan aineissa." — Albin Lönnbeck (Studier i finska vitterheten efter 1830. H:fors, 1883) sanoo, että "Helmivyössä" on valikointi suoritettu hyvällä aistilla.
[54] Kirje vanhemmille joulukuun 8 p. 1863.
[55] M.m. johtajatar Ottilia Stenbäckin kertomaa.
[56] Kaikkiaanhan "vänrikkejä" oli viisi, nimittäin paitsi Krohnia Slöör, Godenhjelm, Tuokko ja Rahkonen. Myöhemmin vielä P. Cajander, K.F. Eneberg, K. Suomalainen. — Työ vei, kuten tunnettua, hyviin tuloksiin. V. 1877 oli oivallinen suomennos teoksesta valmiina.
[57] Sana tuomisia suomeksi saksankielisessä kirjeessä.
[58] Kirjeestä Slöörille marraskuun 1 p. 1868 näkyy, että suomennos oli aloitettu jo Suomessa ja valmistui hitaasti.
[59] T:ri V. Tarkiainen on tässä yhteydessä huomauttanut, että samaa aihetta on käytetty v. 1867 ilmestyneessä Kiven "Karkureissa".
[60] Krohnin käsikirjoitus Ahlqvistin paperien joukossa.
[61] Yrjö Koskisen paperien joukossa on Krohnin kirje Montreux'sta tammik. 27 p. 1869, josta (samoin kuin Krohnin vanhemmilleen kirjoittamista kirjeistä) käy selville, että Krohnin täällä suorittaman tieteellisen työn määrä ja laatu on kunnioitusta herättävä. Erityisesti hän oli syventynyt suomalaisten muinaisuskoa tutkimaan ja valmistanut kertomuksiaan Suomen historiasta pakanuuden ajalla. Omasta terveydentilastaan hän lausuu Koskiselle: "Voi, miksi ihmisellä pitää olla ruumis toisella tavalla rakennettu kuin henki ja halu. Pitäisi aina olla väkevä ruumis sillä kuka työtä tahtoo tehdä. Laiskureille sopisi riepuruumiit antaa. Minun huonompi puoleni on tänä talvena ollut heikompana kuin koskaan."
[62] Hist. Arkisto XI.
[63] Esim. kirjeessä vanhemmille jouluk. 5 p. 1872: "Äiti, joka samoin kuin Emmakin panee paljon arvoa ulkonaiselle tunnustukselle, voi myös iloita siitä, että kertomukseni Suomen historiasta ovat juuri saaneet hyvin ylistävän, vain liian imartelevan arvostelun. Tunnen teoksen vikoineen valitettavasti liian tarkkaan, niin että minun on tingittävä ylistyksestä pois tuntuva osa."
[64] Krohn oli ylioppilastutkintovaliokunnan jäsen 1870-1879 ja 1881.
[65] Kirje vanhemmille helmik. 6 p. 1876.
[66] Tämän tunnetun seikan valaisemiseksi on kansakoulujentarkastaja O.A.F. Lönnbohm suullisesti kertonut esimerkkejä omista kokemuksistaan. — Suomen Kuvalehden lakkaamiseen vaikutti paljon se, että Kyläkirjaston Kuvalehti tilasi vanhoja saksalaisia klisheitä ja tuli siten halvemmaksi kuin Suomen Kuvalehti, joka teetti kalliita uusia kotimaisia.
[67] Kirje vanhemmille kesäkuun 3 p. 1878. — Virsikirjakomitean jäseninä olivat, paitsi Krohnia, Tohmajärven rovasti Eerik Juhana Andelin, kunnallisneuvos Agaton Meurman, Valkealan kirkkoherra Berndt Sarlin ja Virolahden kirkkoherra Antti Törnudd.
[68] Hist. Arkisto XI.
[69] Kirje vanhemmille maaliskuun 25 p. 1880.
[70] Kirje vanhemmille lokakuun 5 p. 1886.
[71] Vrt. Juuso Hedbergin kiittävää arvostelua, Kirjallinen Kuukauslehti 1880, N:o 12.
[72] Kirje vanhemmille marraskuun 29 p. 1887.
[73] Johtajatar O. Stenbäckin kertomaa. — Vrt. Krohnista puhujana ja esitelmöitsijänä Uusi Suometar 1888, N:o 203 (kirjoitus Julius Krohnista).
[74] Sanomalehtien kertomukset tästä hukkumistapauksesta, Jac. Ahrenbergin esitys siitä (Människor som jag känt, VI) ja kauppaneuvos W. Hackmanin suullinen kertomus ovat jokseenkin yhtäpitäviä. Se onkin luonnollista, sillä ainoa lähde, mistä on saatu valaistusta tähän tapahtumaan, on ollut retkellä mukana olleen sisaren kertomus.
[75] Krohnin kirjallinen tuotanto on lueteltu Robert A. Renvallin teoksessa "Finlands Universitet 1828-1890", toinen painos, H:ki 1891. Tämäkään luettelo luonnollisesti ei anna täydellistä kuvaa Krohnin kirjallisen toiminnan laajuudesta, koska siinä on ollut mahdotonta luetella Krohnin lukuisia kirjoitelmia, jotka ilmestyivät monissa aikakauskirjoissa ja sanomalehdissä.
II Luku.
[76] Krohnista ihmisenä puhuvat muistelmissaan esim. Jac. Ahrenberg (Människor som jag känt, VI), Z. Yrjö-Koskinen (Hist. Arkisto XI), E.N. Setälä (Valvoja 1888), O. Grotenfelt (Finsk Tidskrift 1888); samoin B.F. Godenhjelm (Oma maa III, kirjoitus toukok. 19 p.) ja Th. Rein (Muistelmia elämän varrelta). Vrt. myös esim. muistokirjoitusta Krohnista "Kyläkirjaston Kuvalehdessä", A-sarja 1888. Nyt jo kuolleet E.G. Palmén ja Th. Rein ovat suullisesti kertoneet minulle muistojaan Krohnista. Samoin on tehnyt joukko vielä elossa olevia henkilöitä, jotka ovat tunteneet Krohnin. Kaikki nämä kertomukset ovat harvinaisessa määrässä yhtäpitäviä.
[77] Esimerkkinä siitä, kuinka Krohn huomasi alemmassa asemassa oleviakin, on O.A.F. Lönnbohm kertonut, että Krohn aikanaan oli ainoa yliopiston opettajista, joka kätteli yliopiston vahtimestareita. Sama kertoja on erityisesti huomauttanut Krohnille olleen luonteenomaista, että hän ei koskaan loukannut toisten tunteita.
[78] Kuvaava on Ahlqvistin kirjekokoelmassa oleva pieni Krohnin anteeksipyyntökirje, joka alkaa sanoilla: "Koko tään viikon on minua vaivannut mielipaha siitä että minä pikaisuudessa satuin käyttämään sanaa, joka oli sopimaton". Kirjeestä päättäen ei mitään ainakaan mainittavampaa persoonallista loukkausta ollut tapahtunut. — Mikään usein esiintyvä ilmiö ei kiivastuminen Krohnissa nähtävästi ollut, koskapa hänen kanssaan paljon seurustellut henkilö, kauppaneuvos W. Hackman, on nimenomaan vakuuttanut, että hän kyllä on nähnyt Krohnin innostuneena, mutta ei koskaan kiivastuneena. Samoin kertoo Jac. Ahrenberg muistelmissaan, että hänen isänsä ja Krohn usein väittelivät kauan ja innokkaasti, mutta tulistumatta.
[79] Werner Söderhjelm, Johannes Linnankoski. En finsk diktarprofil. S. 194.
[80] Uusi Suometar 1888, N:o 203. Muistokirjoitus Krohnista.
[81] Vrt. Krohnin arvostelua teoksesta "Paul ja Virginia", Kirjallinen Kuukauslehti 1875, N:o 2.
[82] Ymmärsihän hän esimerkiksi koko joukon paremmin kuin moni muu, joskaan ei täydellisesti, Aleksis Kiveä.
[83] Muistokirjoitus Valvojassa 1888.
[84] Vrt. esim. Franz Hirsch, Geschichte der Deutschen Litteratur, III.: "Durchweg ist es deutsch empfunden".
[85] Människor som jag känt. VI.
[86] Oma maa, III, s. 260.
[87] Kirje Goethelle elok. 29 p. 1795.
[88] B.F. Godenhjelm, Kirjallinen Kuukauslehti 1870, N:o 5.
[89] Vrt. kirjesitaattia edellä. — Jo kirjoituksessaan "Pari sanaa suomikiihkoisille" ("Mehiläinen" 1863, N:o 1) huomautti Krohn, miten paljon tehtävää suomenmielisillä vielä oli itsensä ja kotiensa suomalaistuttamisessa, ja miten hänen mielestään oli ajettava suomalaisuuden asiaa.
[90] Vrt. kirjesitaattia edellä.
[91] Kirjeessä Kaarlo Slöörille Montreux'sta marrask. 29 p. 1868: "Kaunis täällä Genève-järven rannoilla — — — Mutta ah jos saisi kuin mielellään vaihtaisin vaikka kohta kaiken sen kauneuden meidän köyhään, armaasen kotimaahamme. Sepäs tulee onnen aika kun siihen jälleen pääsemme."
[92] Vrt. kirjesitaattia edellä.
[93] Vrt. Krohnin kolmannen runoilukauden juhlarunoja sekä runoja "Hyljätty äiti" ja "Feniläiset". — Muistokirjoituksessaan Lönnrotista ("Valvoja" 1884) Krohn sanoo "melkein jo rauenneen" uskon semmoisen ajan koittamiseen, jolloin "koko Suomen kansa taas yksin mielin, jos kohta eri kielin, rakastaisi yhteistä isänmaata ja kaikkea, joka sen hyvää on edistänyt". Tämmöinen mielenmasennuksen ilmaus on Krohnissa aivan tilapäinen, kuten mainittu muistokirjoituskin todistaa.
[94] Vrt. elämäkert.
[95] Ahlqvistin huomautuksen (Mehiläinen 1861, N:o 1), että iltaselle muutamissa osissa maata merkitsee illallista, otti Krohn varteen muuttaen tämän runon nimen myöhemmin muotoon "Illalle". Niin ikään hän korjasi runossa esiintyneen kielivirheen: tyynen meille tuo! Lopun päivätöille, Levon, rauhan suo! Viipurilaisten puhekielessä esiintyy tämmöinen objektimuoto.
[96] "Stycket är en liten fulländad bit, som kan säga: gör efter!" Litteraturbladet 1861, N:o 12.
[97] J.J. Meyer, Vom Land der tausend Seenen; Eliel Aspelin, Suomi 19:llä vuosisadalla; B.F. Godenhjelm, Oma maa III, toukok. 19 p.; J. Jäntti, Oma maa VI, s. 226. Tavallaan myös O.A. Kallio, Uudempi suomalainen kirjallisuus I, s. 76.
[98] Verrattakoon tätä runoa ja esim. sitä tapaa, jolla Emil Zilliacus ("Offereld") käsittelee samanlaista aihetta, niin Krohnin runoilijaluonne esiintyy hyvin selvänä. Krohn ei tartu voimakkain ottein aiheeseensa eikä pyri syvälle.
[99] Vrt. esim. "Tervehdysrunoja 1873 vuoden maistereille" I, tahi "Purjehdusretki".
[100] K.G. Ossian-Nilsson, Ett stycke dikterisk genetik. Ord och Bild, 1911.
[101] Sen hän itse lausuu kirjeessään vanhemmilleen jouluk. 8 p. 1863.
[102] Vrt. H. Hoffding, Sielutieteen pääpiirteet, s. 349.
[103] Vrt. K.S. Laurila, Estetiikan peruskysymyksiä, ss. 286-304.
[104] Vrt. Toivo Haapanen, Suomalaiset runomittateoriat 1800-luvulla. (Käsikirjoitus yliopiston suomalaisessa seminarissa.)
[105] Kuulijan sitaatti t:ri V. Tarkiaisen luennoista yliopistossa kevätlukukaudella 1913. Vrt. Anna Vehmaa, Suonio runoilijana. (Käsikirjoitus yliopiston suomalaisessa seminarissa.)
[106] Vrt. Aukusti Simelius, Aug. Ahlqvist runoilijana, arvostelijana ja tyyliniekkana, I, s. 327.
[107] Kirjeistä vanhemmille löytää useita todistuksia.
[108] O.J. Brummer, Krohnin elämäkerta teoksessa "Historiallinen lukukirja. Suomen historia elämäkertoina".
[109] Eino Leino, Suomalaisia kirjailijoita, s. 86. — Tässä yhteydessä viitattakoon lyhyesti siihen, että Krohn arvostellessaan, onko jokin tuote, "estetikin sääntöin mukainen" nojaa jonkinmoiseen omaan esteettiseen teoriaansa, joka on pääasiallisesti sama kuin aikakauden kuuluisan esteetikon F. Vischerin. "Kaunotieteellinen katsaus Kalevalaan" ja "Suomen Virsikirjan Historia" osoittavat tämän. Edellinen teos on hyvä näyte siitä, mihin Krohn teoreettisena esteetikkona pystyi.
III Luku.
[110] Kirje Schillerille elok. 6 p. 1796.
[111] Juho Hollon suomennos teoksessa "Mielikuvitus ja sen kasvattaminen", I, s. 196.
[112] Juho Hollo, Mielikuvitus ja sen kasvattaminen, I, ss. 196 ja 202.
[113] Vrt. H. Söderhjelm, Känsla och föreställningsförlopp. (Psyke X.)
[114] Vrt. Hans Larsson, Intuition, 3:s pain., ss. 18 ja 29.
[115] Ett stycke dikterisk genetik. (Ord och Bild 1911.)
[116] Kirje Körnerille toukok. 25 p. 1792.
[117] Vrt. Otto Behaghel, Bewusstes und Unbewusstes im dichterischen Schaffen, s. 5 ja seur.
[118] Behaghel, main. teos, s. 12 ja 16.
[119] Vrt. Ewert Wrangel, Dikten och diktaren, s. 71.
[120] SKUGGAN.
Än före dig går skuggan, än dig följer,
Än vid din sida; hon ej förr sig döljer,
Än allt är mörker. Så är dödens bild
Ej något ögonblick från lifvet skild.
ONNETON.
Päiväpaisteel' astuissani
Varjo vieress' astuvi,
Ei se musta, pimeäinen
Luovu koskaan luotani.
Josko poies paennenkin
Iloisien joukkohon,
Suru aina sydäntäni
Puree kalvaa ponneton.
Tulis yö ja aurinkoisen
Tulet tuimat sammuttais,
Varjo synkkä vierestäni
Silloin ehkä katoais.
Tulis tuoni toivottuni,
Veisi rauhan majoihin,
Nukkuessan' nurmen alla
Nukkuis musta murhekin.
[121] Kaksi ensimäistä säkeistöä kuuluvat:
Ute var det isig vinter,
Frusen stod hvarenda blomma
Och utöfver öde fälten
Drifvan bredt sin hvita duk.
Ljust det var dock i mitt sinne,
Varmt och ljuft uti mitt hjerta,
Ty som vårsols milda strålar
Var min flickas ömma blick.
[122] Uppmuntran (fr. Tyskan). — Krohnin käsikirjoitusten joukossa.
[123] Vrt. Arvid Mörne, Josef Julius Wecksell, Helsingfors 1909, s. 68 ja 266-267.
[124] Krohnin käsikirjoitusten joukossa. — J.M. Töllikkö, Suonion runoudesta. Käsikirjoitus yliopiston suomalaisessa seminarissa.
[125] Mehiläinen 1861, N:o 1.
[126] Vrt. V. Tarkiainen, Aleksis Kiven "Seitsemän Veljestä", s. 141.
[127] Vrt. Eino Leino, Suomalaisia kirjailijoita, s. 87 ja 91. — O.A. Kallio, Uudempi suomalainen kirjallisuus, I, s. 78.
[128] Oma maa, III, ss. 266-267.
[129] Montreux, marrask. 19 p. 1868.
[130] Sivumennen mainittakoon, että runosuomennoksia tuohon aikaan katsottiin suuremmassa määrässä suomentajan omiksi tuotteiksi kuin nykyjään. Niinpä on "Mehiläisessä" v. 1861 runo "Sven Tuuva", alla nimimerkki Suonio. Ei viittaustakaan, että runo on suomennos ja tekijä Runeberg.
[131] Antti Outonen, Kirjeitä Kilpiselle. Suometar 1860. N:o 1.
[132] Mehiläinen 1862, N:o 2.
[133] Litteraturbladet 1861, N:o 12.
[134] Aug. Schauman, Från sex årtionden i Finland, II, s. 313 s. s.
[135] Kts. esim. Gunnar Castrén, Wecksells "Svenskan och Finskan". Nya Argus, 1919, N:o 20.
[136] Theodor M. Meyer, Das Stilgesetz der Poesie, s. 66, 71 y.m.
[137] Suomenkielinen runollisuus, s. 76. — Vrt. myös V. Tarkiainen, Juhana Cajanuksen virsi. Virittäjä, 1914.
[138] Sivumennen mainittakoon virren 284 ollessa puheena, että m.m. eräässä pelastusarmeijan "Sotahuudon" numerossa äskettäin oli tämä virsi "korjattuna". Siinä oli m.m.: "Hän ain' on apunani, Ken maan ja taivaan loi. Ei salli jalkan' horjuu, Sill' ain' on valpas hän." Toisin sanoen korjaaja oli poistanut runollisia käänteitä ja korvannut ne runottomilla. Tämmöinen poropeukaloitten korjaustyö juuri on omiansa selvästi osoittamaan, miten runollinen ja hienoaistinen henkilö oli Krohn ja miten suuri merkitys hänellä on runoutemme kehityshistoriassa.