— Kääntykääpäs nyt seljällenne, — virkkoi lääkäri aivan tyyneesti, katsomatta häneen ja kaivaen povitaskustaan stetoskopia.
— Muut lääkärit paransivat haavat, jotta sopisi antaa vielä ne jäljellä olevat viisituhatta kepin-iskua. Menkää hornaan, menkää hiiteen! — kiljaisi Mezhenjétski äkkiä, kavahtaen istuvilleen. — Menkää tiehenne! Osaan minä kuolla ilman teitäkin.
— Ei tuo nyt kaunista ole, nuori mies. Röyhkeydestä joutuu edesvastaukseen.
— Menkää hiiteen! Menkää hiiteen!
Ja Mezhenjétski näytti niin kammottavalta, että tohtorille tuli kiire lähteä pois.
X.
Lääkkeetkö vai sekö, että kriisi oli nyt mennyt ohi, vai tohtoria vastaan purkaunut vihako lienee tehnyt hänet terveeksi, pääasia se, että hän tästä päivästä saakka rupesi pitämään itsestään huolta ja aloitti aivan uuden elämänlaadun!
— Eiväthän he saata pitää minua täällä iät kaiket — ajatteli hän. — Jonakin päivänä he päästävät minut pois. Kenties, ja se onkin luultavinta, hallitusmuoto muuttuu — meikäläisethän jatkavat työtään — ja senpä vuoksi tässä täytyy pysyä hengissä, jotta pois päästessä olisi terve ja kykenisi jälleen ryhtymään työhön.
Kauan aikaa hän harkitsi, mikä elämänlaatu se olisi hänen tarkoitukselleen edullisinta, ja päätti noudattaa seuraavaa järjestystä: Maata hän pani kello yhdeksän ja oli pystyssä kello viisi, huolimatta siitä, nukuttiko vielä vai eikö. Sitten hän pesi itsensä ja pukeutui, teki muutamia ruumiinliikkeitä ja läksi sitten, niinkuin hän sanoi, toimiinsa. Mielikuvituksessaan hän käveli kaupungilla, Newskiltä Nadjézhdinskajalle asti, koettaen luoda eteensä, mitä kaikkea hän tällä tiellä näkee: kauppapuotien kilpiä, taloja, poliseja, ajopelejä ja jalkamiehiä. Nadjézhdinskajalla hän pistäysi erään ystävänsä ja työtoverinsa luokse. Siellä oli muitakin kumppaleita koolla, ja nyt syntyi keskustelua heidän tulevista suunnitelmistaan. Todistuksia ja vastaväitteitä tuotiin esiin. Mezhenjétski puhui sekä omasta että muitten puolesta. Välisti hän puheli niin kovaa, että vartija "kurkon" kautta varoitti häntä, mutta hänestä huolimatta Mezhenjétski vain jatkoi mielikuvituksessa elämäänsä kaupungilla.
Istuttuaan kaksi tuntia ystäväinsä seurassa, hän meni päivällisille, ensin ajatuksissaan, sitten todellisuudessa, syöden hänelle tuotua ruokaa ja aina kohtuullisesti. Sitten hän istui kotona ja tutki joko historiaa tai matemaatikaa, sunnuntaisin välisti kirjallisuuttakin. Hänen historialliset tutkimuksensa kävivät sillä tapaa, että hän otti esille jonkun erityisen aikakauden ja muisteli mielessään tapauksia ja vuosilukuja. Matemaatillisissa tutkimuksissaan hän suoritteli laskuja ja ratkaisi geometrillisia problemoja — hänen mieluisin tehtävänsä. Sunnuntaisin hän muistutteli Pushkinia, Gogolia, Shakespearea, välisti vähän itsekin jotain sepitteli.
Illalla hän mielikuvituksessaan käväisi jälleen kaupungilla ja istui tuttavainsa, miesten ja naisten, seurassa. Siellä pidettiin hupaisia, sukkelia, väliin vakavamielisiäkin keskusteluja, joita todellisuudessa oli tapahtunut, tai joita hän itse keksi tilaisuutta varten. Ja niin kului päivä loppuun. Ennen maata-panoa hän astui 2000 askelta kopissaan, saadaksensa ruumiillista liikettä. Ja sitten hän pani maata ja vaipui tavallisesti kohta uneen.
Huomispäivä kului samalla tapaa. Välisti hän oli matkustavinaan etelään, kiihottamaan kansaa tai panemaan alkuun kapinata, ja siellä hän yhdessä kansan kanssa karkoitti tilan-omistajat ja jakoi heidän maansa talonpoikain kesken. Tätä kaikkea hän ei kumminkaan kuvaillut tapahtuvaksi yhtähaavaa, vaan vähitellen, askel askeleelta. Hänen mielikuvituksessaan oli vallankumous-puolue voitolla jo kaikkialla, hallitus menettänyt mahtinsa ja pakotettu kutsumaan lainsäätäjäkokouksen. Keisarillinen perhe ja kaikki kansan sortajat katosivat, tasavalta julistettiin ja hän, Mezhenjétski, valittiin sen presidentiksi. Välisti hän pääsi näin pitkälle liiankin pian, ja läksi silloin taas käymään kaiken tuon läpi alusta alkaen, päästen päämääräänsä toisia teitä.
Näin hän vietti vuoden ja toisen ja kolmannenkin, joskus poiketen tästä tarkoin määrätystä elämänlaadusta, mutta useimmiten kumminkin jälleen palaten siihen. Järkensä toimintaa valvomalla hän pelastui vastentahtoisista harhakuvista. Joskus hän vain sai unettomuuden kohtauksia ja näki hirvittäviä kasvoja. Silloin hän kyllä taas katseli tuulotus-aukkoa, mietiskellen, kuinka hän hankkii nuoran, sitoo silmukan siihen ja hirttää itsensä. Mutta hän voitti nämä kohtaukset, eikä ne kauan kestäneetkään.
Näin kului melkein seitsemän vuotta. Kun hänet sitten, koppivankeus-ajan loputtua, määrättiin vietäväksi pakkotöihin, niin hän oli aivan reipas ja terve sekä täysissä hengenvoimissa.
XI.
Mezhenjétskia kuljetettiin, niinkuin erittäin raskaan rikoksen tehnyttä konsanaankin, aivan erinänsä vartijain välissä, päästämättä häntä mihinkään yhteyteen muitten kanssa. Krasnojárskin vankilassa vasta, matkalla pakkotöihin, oli hänellä tilaisuus puhella muutamien muitten valtiollisten vankien kanssa. Heitä oli kuusi: kaksi naista ja neljä miestä. He olivat kaikki nuorta väkeä, uuden, Mezhenjétskille jotenkin oudon koulun, opetuslapsia. He olivat nuoremman sukupolven revolutionisteja, hänen jälkeläisiään, ja siksipä hän tunsi erityistä intressiä heitä kohtaan. Mezhenjétski toivoi kohtaavansa heissä hänen omain askeltensa noudattajia, sellaisia, jotka korkeassa arvossa pitävät kaikkea sitä, minkä heidän edelläkävijänsä, varsinkin hän, Mezhenjétski, olivat aikaansaaneet. Hän oli valmis kohtelemaan heitä ystävällisesti ja isällisesti.
Mutta hänen hämmästyksekseen ja harmikseen tämä nuoriso ei pitänytkään häntä heidän edellänsä käyneenä profettana ja mestarina, vieläpä kohteli häntä jonkinlaisella alentuvaisuudella, katsellen häntä olkansa yli ja pitäen hänen kantaansa vanhettuneena. Kaikki se, minkä Mezhenjétski ystävineen oli aikaansaanut, kaikki heidän ponnistelunsa kansan nostattamiseksi, koko heidän terroristinen menettelynsä sekä kuvernööri Krapótkinin, Mezéntsowin, jopa itse keisari Aleksander II:nkin murha — kaikki tuo oli näitten uusien revolutionistien mielestä ollut yhtämittaista erehdystä. Kaikesta tästä oli ollut seurauksena vain se reaktioni, joka oli noussut huipuimmilleen keisari Aleksander III:n hallitessa ja pannut kansan vajoamaan melkein siihen tilaan, jossa se oli ollut maaorjuuden aikana. Kansan vapauttaminen — niin he sanoivat, nämä uudet opettajat, — kulki nyt jo aivan toista tietä.
Näitä väittelyitä Mezhenjétskin ja hänen uusien tuttavainsa välillä kesti melkein kaksi vuorokautta. Heidän joukossaan oli yksi, joka oli muitten johtaja, ja jota sanottiin vain ristimänimeltänsä Romániksi. Tämä se varsinkin ärsytti Mezhenjétskia itseluottoisella varmuudellaan mielipiteittensä oikeudesta ja alentuvalla, ivallisella tavalla, jolla hän puhui Mezhenjétskin ja hänen kumppaliensa toiminnasta.
Kansa — niin puhui Román — on vain raakaa joukkiota. Rahvas on nykyjään sellaisessa kehitysalassa, ett'ei sen eduksi voi tehdä yhtään mitään. Yritä mitä hyvänsä Venäjän maalaisväestön kohottamiseksi, se on samaa kuin viritä valkea kiven tai jään alle. Kansa on kasvatettava, siihen on istutettava solidaarisuuden, yhteisen edesvastuun, tunto, ja tämä käy päinsä ainoastaan suurteollisuuden syntymisen kautta. Vasta silloin on luonnollinen siirtyminen yhteiskunnalliseen järjestöön mahdollista. Maa ei ole ainoastaan tarpeetonta kansalle, vaan maa se juuri tekee kansan konservativiseksi ja orjamieliseksi. Eikä niin ole laita yksin meillä, vaan Europassakin.
Ja näitten mielipiteittensä tueksi hän ulkomuistilta luki oppineitten mielipiteitä ja toi esiin tilastollisia numeroita. Kansa on päästettävä irti maasta, mitä pikemmin, sitä parempi. Mitä enemmän maalaiset perehtyvät tehdas-elämään, mitä enemmän heidän maansa joutuu pomojen käsiin, mitä enemmän he ovat sorron alaisia, sitä parempi. Despotismi ja ennen kaikkea kapitalismi kukistuu ainoastaan työväen luokkain sulautumisella, ja tätä sulautumista on avustaminen seuroilla, liitoilla, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että kansa lakkaa olemasta maan-omistajana ja muuttuu proletariaatiksi.
Mezhenjétski kiisteli ja kiivastui. Varsinkin oli hänet saattaa epätoivoon toinen seuran naisista, muuan nuori, tuuheatukkainen ja erittäin kirkassilmäinen brynetti. Hän istui akkunalaudalla, keskusteluun suorastaan sekaantumatta, mutta silloin tällöin virkkaen sanan ja toisen Románin väitteiden vahvikkeeksi tahi, paremmin sanoen, ivaten Mezhenjétskin mielipiteitä.
— Mutta kuinka on mahdollista muuttaa koko maata-viljelevä väestö tehtaalaisiksi? — kysyi Mezhenjétski.
— Miksikä ei? — vastasi Román moittivasti. Sehän on yltyleinen taloudellinen laki.
— Mistä sen näkee, että se on yltyleinen?
— Lukekaa Kautskia, — pisti tyttö omasta puolestaan väliin, ylenkatseellisesti myhähtäen.
— Ja jospa se nyt myönnettäisiinkin — puhui Mezhenjétski, — vaikka minä sitä en myönnä, jospa myönnettäisiinkin, että koko väestöstä tulisi proletariaati, niin mistä te tiedätte, että kansa hyväksyy juuri sen muodon, minkä te olette sille ennalta säätäneet?
— Se on tieteellisesti todistettu, — vastasi brynetti, katsahtaen ylös.
Kun sitten keskustelu rupesi kajoamaan toiminnan muotoja näitten tarkoitusten saavuttamiseksi, silloin kävi erimielisyys Mezhenjétskin ja hänen uusien toveriensa välillä entistä kiihkeämmäksi. Román ja hänen ystävänsä väittivät kivenkovaa, että sitä varten on työväki saatava heidän puolelleen ja sitten pyydettävä sitä avuksi talonpoikain kääntämisessä tehtaalaisiksi. Senjälkeen on levitettävä sosialismia kansan keskuuteen. Kaiken sen ohella pitää välttää julkista taistelua hallituksen kanssa; hallitusta käytettäköön välikappaleena omien tarkoitusten saavuttamiseksi.
Mezhenjétski taas vakuutti, että hallitukselle on tehtävä julkista vastarintaa ja säikytettävä sitä, sillä hallitus se sittenkin on voimallisempi ja viekkaampi heitä.
— Ette te hallitusta harhaan saa, vaan se saa teidät harhaan. Kun me läksimme kansan keskuuteen, propagandaa tekemään, silloin me taistelimme julkisesti hallituksen kanssa.
— Ja kuinka pitkälle pääsitte? — kysyi brynetti pilkallisesti.
— Niin, julkinen taistelu hallituksen kanssa on minun mielestäni hyödytöntä tarmon tuhlaamista, virkkoi Román.
— Maaliskuun 1:nen päiväkö tarmon tuhlaamista [nimittäin vanhaa lukua se päivä, jolloin Aleksander II murhattiin. Suom. muist.]! — huudahti Mezhenjétski. — Me uhrasimme oman itsemme, sitä vastoin kuin te nurkassa istutte kotona, nauttien elämästä ja saarnaten vain!
— Eipä tässä kovinkaan paljoa elämästä nautita, — virkkoi Román tyynesti, luoden silmänsä toveripiiriin ja voiton riemulla naurahtaen maltilliseen, selvään, itseluottoiseen tapaansa.
Brynetti puisteli päätään, ylenkatseellisesti myhähtäen.
— Ei vainkaan tässä ylenmäärin elämästä nautita, — toisti Román vielä kerran. — Siitä, että nyt istumme tässä, siitä saamme kiittää reaktionia, ja reaktioni on juuri maaliskuun 1 päivän tuloksia.
Mezhenjétski ei puhunut mitään. Hän oli tukehtua harmista ja läksi käytävään.
XII.
Koettaen tyynnyttää mieltänsä, Mezhenjétski alkoi astua edestakaisin pitkin käytävää. Makuukomeroitten ovet olivat vielä auki, ne kun suljetaan vasta iltahuudon jälkeen. Siinä lähestyi Mezhenjétskiä muuan kookas, vaaleatukkainen vanki, jonka kasvoilla ilmenevää hyväntahtoisuutta ei lainkaan vähentänyt se seikka, että toinen puoli päätä oli ajettu paljaaksi. [Pakkotyöhön tuomituilta ajettiin toinen puoli päätä paljaaksi. Ennen vanhaan lyötiin sitä paitsi poskiin ja otsaan kulumaton merkkikin ("poltinmerkki"). Suom. muist.]
— Muuan vanki meidän makuukomerossa on nähnyt teidät ja pyysi minua kutsumaan teitä luokseen.
— Mikä vanki?
— "Tupakka-valtakunta", niinkuin häntä pilkkanimellä sanotaan. "Käykää tänne se mies", sano. Ja teitä hän tarkoitti.
— Missä hän on?
— Tuolla meidän makuukomerossa. "Kutsukaa tänne", sano, "se herra."
Mezhenjétski astui vangin kanssa pieneen komeroon, jossa vankeja istui tai loikoi lavereilla.
Laverin päässä makasi pelkillä laudoilla harmaan peitteen alla se samainen vanha lahkolainen, joka seitsemän vuotta sitten oli haastellut hänen kanssaan Svjetlogubista. Vanhuksen kalpeat kasvot olivat yltäänsä rypyissä, mutta tukka oli yhtä tuuhea kuin silloinkin. Parrasta oli pieni tukko käynyt ihan valkoiseksi ja käpertynyt ylöspäin. Sinisissä silmissä loisti hyväntahtoisuus ja tarkkaavaisuus. Hän makasi kyljellään, nähtävästikin horkassa, kasvoillaan heleä, tautiperäinen puna.
Mezhenjétski astui hänen luokseen. — Mitäs te? — kysyi hän.
Vaivoin nousi vanhus kyynäspäänsä nojaan ja ojensi pienen, kovasti tutisevan, näivettyneen kätensä. Hän yritti puhua, mutta hengitys kävi vaikeasti; näytti kuin mies tekisi hirmuisen raskasta työtä. Vihdoin hän virkkoi hiljaa:
— Te ette sitä minulle ilmoittanut silloin, ja antakoon Jumala sen teille anteeksi, mutta minäpä löysin sen.
— Minkä niin?
— Karitsan… Karitsan… niin, minä löysin Hänet… Tuolla nuorukaisella oli Karitsa, ja kirjoitettu on, että Karitsan pitää voittaman heidät, voittaman kaikki, ja ne kuin hänen kanssansa ovat, ovat valitut ja uskolliset.
— En ymmärrä, — virkkoi Mezhenjétski.
— Teidän tulee se ymmärtää hengessä. Kuninkaat ovat saaneet vallan sen pedon kanssa, ja Karitsa on voittava heidät.
— Mitkä kuninkaat? — kysyi Mezhenjétski.
— Heitä on seitsemän. Viisi on langennut, ja se yksi ja se toinen eivät ole vielä tulleet. Ja koska hän tulee, niin hän vähän aikaa hallitsee… siihen asti kuin kaikki hänen kanssansa kadotetaan… Ymmärrättekö?
Mezhenjétski pyöritti päätään, luullen ukon menettäneen järkensä ja puhuvan perättömiä. Samaa ajattelivat vangitkin, hänen asuinkumppalinsa. Äskeinen tukkapuoli vanki, joka oli käynyt kutsumassa Mezhenjétskiä, sysäsi häntä hiljaa olkapäähän, kiinnittääkseen hänen huomiotansa, ja viittasi vanhukseen.
— Meidän "Tupakka-valtakunta" se jutella jaarittelee yhtämittaa, — virkkoi hän — mutta ei tiedä itsekään, mitä milloinkin meinaa.
Näin ajattelivat ukon toverit sekä Mezhenjétski. Mutta vanhus tiesi kyllä, mitä puhui. Hänelle tuo kaikki oli selvää ja täynnään syvää sisällystä. Naulana oli hänen mieleensä kotkaantunut se ajatus, ett'ei paha enää ole kauan pysyvä vallassa, että Karitsa on oikeudella ja siveydellä voittava kaikki… että Karitsa on pyhkivä pois kaikki kyynelet ja ei silloin pidä oleman itkua, eikä valitusta, eikä kuolemaa. Ja hän tunsi, että kaikki tämä on jo täytetty maailmassa, niinkuin se jo oli tapahtunut hänen sydämessään, lähestyvän kuoleman kirkastamassa.
— Niin, tule pian! Amen! Niin, tule, Herra Jesus, tule!
Näin hän hiljaa haasteli, huulillaan hieno, merkitsevä, mutta
Mezhenjétskin silmissä mieletön hymy.
XIII.
— Tuossa se nyt on, kansan edustaja, — arveli Mezhenjétski, lähtiessään vanhuksen luota. — Tämä on yksi parhaimpia, ja — mikä pimeys! Nuo tuolla — hän tarkoitti Románia ja hänen ystäviään — nuo tuolla sanovat, että moisessa kansassa, sen ollessa nykyisellä kannallaan, on mahdoton saada aikaan niitäkään.
Mezhenjétski oli aikoinaan itsekin puuhannut revolutionistisessa toiminnassa kansan keskuudessa ja tunsi kyllä venäläisen talonpojan tenhottomuuden, "inertian", kuten hän sanoi. Hän oli liikkunut sotamiestenkin, niin vakinaisten kuin varaväkeenkin kuuluvain, piirissä ja tiesi kyllä, kuinka itsepintaisesti he pysyvät valassansa ja pitävät välttämättömänä totella. Hän muisti, kuinka vaikea on vaikuttaa heihin todisteluilla.
Hän oli tiennyt kaiken tämän, mutta ei ollut milloinkaan vetänyt luonnollisia johtopäätöksiä siitä. Keskustelu uuden koulun revolutionistien kanssa oli tehnyt hänet levottomaksi ja ärtyisäksi.
— He sanovat, että kaikki, minkä me olemme tehneet, minkä Haltúrinit, Kibáljtshitshit, Perówskajat ovat tehneet, on ollut hyödytöntä, jopa turmiollistakin, että se se muka oli syynä Aleksander III:n aikuiselle reaktionille. Heidän mielestänsä juuri me olemme herättäneet kansassa sen ajatuksen, että vallankumousliike on muka lähtenyt tilan-omistajista, jotka murhasivat tsaarin siitä syystä, että hän oli ottanut heiltä maaorjat pois!… Kuinka nurinpäistä! Mikä käsitysvoiman puute, mikä röyhkeys moisessa väitteessä! ajatteli hän edelleen, astuessaan käytävätä pitkin.
Kaikki komerot olivat jo kiinni, paitsi sitä, joka oli uusien revolutionistien hallussa. Tultuaan sen kohdalle hän kuuli tuon inhoamansa tummaverisen tytön naurun ja Románin käheän, varman äänen. Nähtävästikin he puhuivat hänestä. Román kuului sanovan:
— Taloudellisia lakeja tuntematta he eivät olleet selvillä siitä, mitä tekevät. Mutta heissä oli paljo…
Mezhenjétski ei voinut eikä halunnutkaan kuulla, mitä kaikkea "paljoa" heissä oli ollut, eikä tahtonut sitä tietääkään. Äänen painokin jo osoitti, kuinka täydellisesti he halveksivat häntä, Mezhenjétskiä, revolutionin sankaria, joka tuolle aatteelle oli uhrannut kaksitoista ajastaikaa elämästään.
Ja Mezhenjétskin sydämessä syttyi niin kauhea viha, ett'ei hän moista ollut ennen koskaan tuntenut, — viha kaikkia ja kaikkea kohtaan, tuota tympeynyttä maailmata kohtaan, jossa saattaa elää ainoastaan sellaisia raukkamaisia olentoja kuin tuo ukko karitsoineen, ja samallaisia puolivillejä pyöveleitä ja samallaisia vanginvartijoita ja noita röyhkeitä, itseluottoisia ja kuolleena-syntyneitä teoriain ihmisiä.
Tuli päivystävä vartija ja vei naiset naisväen osastoon. Mezhenjétski poistui käytävän päähän, ollaksensa kohtaamatta häntä. Käytävään jälleen tultuansa vartija lukitsi uusien valtiollisten vankien oven ja kehoitti Mezhenjétskiakin astumaan omaan komeroonsa. Toinen totteli koneen-omaisesti, mutta pyysi vartijaa jättämään oven lukitsematta.
Mezhenjétski laskeutui vuoteelleen, kasvot seinään päin.
— Onko vainenkin mahdollista, että koko minun elämäni on kulunut turhaan: tarmoni, tahdonlujuuteni, neroni? — Hän piti itseään hengenlahjani puolesta kaikkia muita etevämpänä. — Kaikkiko tuo hukkaan uhrattu?
Hän muisti nyt saaneensa joku aika sitten, jo matkalla Siperiaan, Svjetlogubin äidiltä kirjeen, jossa viimeksimainittu — hänen mielestään lyhytjärkisesti, niinkuin naisten tapa on, — moitti Mezhenjétskiä siitä, että tämä oli saattanut hänen poikansa perikatoon, vetämällä hänet terroristiseen toimintaan. Kirjeen saatuansa hän oli vain harmissaan myhähtänyt: mitäpäs tämä typerä nainen ymmärtäisi niitä tarkoitusperiä, joita hän ja Svjetlogub tavoittelevat?
Nyt, muistellessaan tuota kirjettä ja ajatellessaan Svjetlogubin ystävällistä, luottavaa ja vaikutuksille herkkää personallisuutta, hän rupesi miettimään ensin hänen tilaansa ja sitten omaansa. — Onko mahdollista, että koko minun elämäni on ollut pelkkää erehdystä?
Hän pani silmänsä kiinni ja koetti nukkua, mutta äkkiä hän tunsi saavansa taas noita kohtauksia, joita hänellä oli ollut ensimmäisen kuukauden aikana Pietari-Paavalin linnassa. Taas tuskaa päässä, taas noita kauheita kasvoja, suurisuisia, hajahapsisia, hirvittäviä, pimeällä, pilkullisella takalikolla, ja taas avosilminkin nähtäviä olentoja. Niitten lisäksi tuli vielä uusi näky: joku vanki harmaissa housuissa, pää paljas, huojuu hänen yläpuolellaan. Ja entisen ajatus-yhteyden mukaan hän jälleen rupesi etsimään tuulotusreikää, mihin saattaisi sitoa nuoran.
Sietämätön viha kouristi hänen sydäntänsä, pyrkien purkautumaan. Hän ei kestänyt asemillaan, ei kyennyt rauhoittumaan, ei ajatuksiansa karkoittamaan.
— Mitenkä? — rupesi hän jo kyselemään itseltään.
— Puhkaisisko valtasuonen? Sitä en osaa tehdä. Vai hirteenkö? Se se selvintä.
Hänelle johtui mieleen, että käytävässä on halkosylys ja sen ympärillä nuora.
— Noustako halkojen päälle vai lavitsalleko? Käytävässä astuskelee vahti. Mutta tietenkin hän nukkuu tai menee ulos. Minä odotan, kunnes pääsen puikahtamaan käytävään, sieppaan sieltä nuoran tänne omaan komerooni ja sidon sen tuulotusreikään.
Ovensa suulta Mezhenjétski kuunteli vahdin astuntaa käytävässä, tuon tuostakin kurkistaen ovesta, vahdin jouduttua käytävän toiseen päähän. Mutta sotamies ei mennyt pois eikä nukkunut. Herkin korvin Mezhenjétski yhä edelleen kuunteli hänen jalkainsa kalketta.
Mutta siinä pimeässä, käryävän lampun himmeästi valaisemassa kammiossa, jossa vanha mies sairaana makasi, siellä, raskaasti hengittävien, unissaan ääntelevien, kuorsaavien ja yskivien miesten joukossa tapahtui tällä hetkellä jotain, mikä suurinta maailmassa on. Vanha lahkolainen oli kuolemaisillaan, ja hänen henkisen silmänsä eteen ilmestyi kaikki se, mitä hän niin palavalla halulla oli etsinyt ja kaivannut elin-aikansa kaiken. Häikäisevässä valossa näkyi hänelle Karitsa kirkkaan nuorukaisen muodossa, ja suuri ihmisten paljous kaikkinaisista kansoista seisoi Hänen edessänsä valkoisiin vaatteisin puettuina, ja suuri oli heidän riemunsa, eikä ollut enää maailmassa mitään pahaa. Kaikki tämä sen vanhus tiesi — tapahtui hänen sydämessään, ja se tapahtui koko maailmassa, ja ylenpalttinen ilo ja rauha täytti hänen mielensä.
Mutta se, mikä kammiossa-olijain nähden tapahtui, oli tämä: vanha mies haukkoi ilmaa äänekkäin hengähdyksin, kuolinkorina kulkussaan. Naapuri heräsi ja herätti muut. Äännähdykset ja korina taukosivat vähitellen… Vanha mies vaikeni kokonaan… kylmeni… Tuon huomattuaan, huonekumppalit rupesivat kolkuttamaan ovea.
Vahti avasi oven ja meni sisään. Noin kymmenen minutin kuluttua kaksi vankia tuli sieltä ulos, kantaen kuollutta. He veivät hänet ruumishuoneesen. Vahti seurasi heitä ja lukitsi oven perässään. Käytävä jäi nyt tyhjäksi.
— Kierrä lukkoon vain, kierrä lukkoon vain! — ajatteli Mezhenjétski, silmillään seuraten ovensa suulta kaikkea, mitä tapahtui. — Nyt et enää saa estetyksi minua pääsemästä pois kaikesta tästä mielettömästä, kauheasta sekasorrosta.
Mezhenjétski ei tuntenut enää tuota sisällistä raivoa, joka vastikään oli häntä raastanut. Hänen mielensä oli kiintynyt yhteen ainoaan ajatukseen: mitenkä menetellä, jott'ei mikään estäisi hänen aikeensa toteutumista.
Sykkivin sydämin hän astui halkosylyksen luo, päästi nuoran auki, nykäisi sen irti ja, vilkuillen ulko-ovea kohti, vei sen komeroonsa. Siellä hän nousi lavitsalle ja heitti nuoran tuulotusreiän reunan ympärille. Sidottuaan päät solmuun, hän teki nuoraan silmukan. Se tuli liian matalalle. Hän sitoi nuoran lyhemmälle, mittasi kaulansa korkeuden maasta ja, levottomasti kuulahdellen ja ovea kohti katsellen, nousi lavitsalle, pisti päänsä silmukkaan, sovitti sen kohdalleen… sysäsi sitten jalallaan lavitsan syrjään ja jäi riippumaan ilmaan.
Vasta aamukiertoaan tehdessänsä, vahti huomasi Mezhenjétskin roikkuvan, polvet koukussa kaatuneen lavitsan syrjällä. Hänet otettiin silmukasta irti. Vankilan inspehtori riensi saapuville ja, kuultuaan Románin olevan lääkärin, kutsui hänet apuun.
Kaikki tunnetut keinot koeteltiin, mutta Mezhenjétskiä ei saatu enää eloon.
Hän vietiin ruumishuoneesen hänkin, ja siellä hänen ruumiinsa pantiin laudoille, vanhan lahkolaisen ruumiin viereen.
MISTÄ SYYSTÄ?
Kertomus puolan kapinan ajoilta
I.
Keväällä 1830 pan [pan puolankielessä = herra; páni = rouva] Jatshéwski sai sukutilalleen Rozhánkaan vieraaksensa nuoren Josef Migúrskin, hänen ystävä vainajansa ainoan pojan.
Jatshéwski oli 65-vuotias leveäotsainen, leveäharteinen, leveärintainen patriooti Puolan toisen jaon ajoilta, kasvojen iho tiilenpunainen, viikset pitkät, valkoiset. Nuorukaisena hän oli Josef Migúrskin isän kanssa palvellut Kostjushkan (Kosciuszkon) lippujen alla, koko patriootillisen sydämensä pohjasta vihaten tuota, kuten hän sanoi, Ilmestyskirjan porttoa, Katarina II:ta, ja tuota kavaltajaa, hänen inhottavaa rakastajaansa, Ponjatówskia. Puolan Rjetsh Pospolitan [Rjetsh Pospolita = tasavalta; puolalainen väännös sanoista res publica. Suom. muist.] jälleen voimaan-saattamisesta hän oli yhtä varma kuin yöllä oli varma siitä, että aurinko taas aamulla nousee.
Vuonna 1812 hän toimi rykmentinpäällikkönä jumaloimansa Napoleonin armeijassa. Napoleonin kukistuminen koski häneen kipeästi, mutta ei hän silloinkaan vielä joutunut epätoivoon Puolan valtakunnan uudestaan elpymisestä vaikkapa typistetyssäkin muodossa. Kun sitten Aleksander I avasi valtiopäivät Varsovassa, silloin hänen toiveensa jälleen elpyivät, vaikka sittemmin Pyhä Alliansi, reaktioni koko Europassa, Konstantinin ja varsinkin Nikolain itsepäisyys joulukuun 14:nnen päivän kapinan jälkeen saivatkin tuon ihanan haaveilun toteutumisen siirtymään yhä tuonnemmas…
Ikä rupesi jo vähitellen painamaan, ja niinpä hän vuonna 1825 siirtyi maalle ja asui Rozhánkassaan, minnekään sieltä liikkumatta, kuluttaen aikansa taloudenpuuhiin, metsästämiseen, seuraten sanomalehtien ja kirjeitten kautta yhä edelleen mitä suurimmalla hartaudella isänmaansa valtiollisia tapahtumia. Hän oli toista kertaa naimisissa köyhän, kauniin shljáhtjankan (puolalaisen aatelisnaisen) kanssa, mutta tämä avioliitto oli onneton. Hän ei rakastanut eikä kunnioittanut tätä toista vaimoansa, vaan oli tuskastunut häneen ja kohteli häntä huonosti, tylysti, ikäänkuin kostaakseen hänelle sen erehdyksen, että oli mennyt toisiin naimisiin. Lapsia tässä toisessa avioliitossa ei ollut, mutta ensimmäisestä oli kaksi tytärtä. Vanhin, Vánda, oli uhkea kaunotar, joka tiesi kauneutensa arvon ja oli ikävystynyt maa-elämään. Nuorempi, Albina, isän lemmikki, oli vilkas, laiha tyttönen, vaalea tukka kiharoissa, silmät suuret, harmaat ja tuliset ja kaukana toisistaan, niinkuin isälläkin. Hän oli täyttänyt 15 vuotta silloin kuin Migúrski taloon tuli. Olihan tämä jo ennenkin, ylioppilaana, käynyt Jatshéwskien luona Vilnassa, jossa he talvisin asuivat, mutta nyt hän ensi kertaa saapui heidän luokseen maalle täysikasvuisena, vapaana miehenä.
Mieluista oli nuoren Migúrskin tulo kaikille Rozhánkan asujamille. Ukko Jatshéwskille se oli mieluista siitä syystä, että nuori Juzö Migúrski muistutti isäänsä, ukon ystävää nuoruuden päiviltä, ja senkin vuoksi, että hän innokkaasti ja kaikkien heleimmissä toivonväreissä kertoi revolutionistisesta kuohunnasta ei ainoastaan Puolassa, vaan ulkomaillakin, mistä hän vastikään oli palannut. Páni Jatshéwskille Migúrski oli mieluisa vieras siitä syystä, että vieraitten läsnäollessa ukko Jatshéwski hillitsi itseänsä eikä tapansa mukaan torunut vaimoaan kaikesta. Vándalle hän oli mieluisa siitä syystä, että neito oli vakuutettu Migúrskin tulleen hänen tähtensä ja aikovan kosia häntä. Vánda oli valmis antamaan suostumuksensa, mutta oli päättänyt, kuten itse sanoi: lui tenir la dragée haute ["pitää hänestä namua korkealla", s.o. kiusotella häntä. Suom. muist.]. Albina iloitsi, koska kaikki muutkin olivat iloisia. Eikä ollutkaan Vánda ainoa, joka oli vakuutettu Migúrskin tulleen kosimaan. Sitä mieltä olivat talossa kaikki, ukko Jatshéwskistä alkaen hamaan Ludvika njânjaan [lapsenhoitaja. Olen tahallanikin säilyttänyt suomennoksessa tämän soman, lapsen-omaisen sanan Suom. muist.] asti, vaikk'ei kukaan tuonut ajatustansa kuuluville.
Ja totta se olikin. Niissä aikeissa juuri Migúrski oli tullut, mutta, oltuaan siellä viikon verran, hän kävi äkkiä, ties miksikä, hämille ja levottomaksi ja läksi pois, kosimatta. Tämä odottamaton lähtö hämmästytti kaikkia, mutta oikeata syytä siihen ei ymmärtänyt kukaan muu kuin Albina. Hän tiesi itse olleensa syynä tuohon kummalliseen lähtöön.
Albina oli huomannut, kuinka Migúrski kaiken sen aikaa, minkä Rozhánkassa oli viettänyt, oli ollut erittäin vilkas ja iloinen vain hänen seurassaan. Hän kohteli tyttöä kuin lasta, lasketteli leikkiä hänen kanssaan, härnäili häntä, mutta naisen hienolla vaistolla Albina aavisti, ett'ei tuossa kohtelussa piile täysikasvuisen suhde lapseen, vaan miehen suhde naiseen. Hän oli nähnyt sen siinä lemmekkäässä katseessa ja lempeässä hymyssä, jolla hän vastaan-otti Albinan joka kerta kuin tämä astui sisään, ja seurasi häntä, hänen lähtiessään pois.
Albina ei osannut tarkalleen sanoa, mitä tämä oikein on, mutta tuo Migúrskin menettely se oli huvittanut häntä, ja tietämättäänkin hän oli koettanut tehdä kaikkea, mikä Migúrskia miellytti. Mutta tätäpä miellyttikin kaikki, mitä Albina vain teki. Ja tyttönen taas puolestaan teki mielen-innolla kaikki, minkä teki. Mieluista oli Migúrskin katsella hänen juoksentelevan kilpaa soman vinttikoiran kanssa, joka tuon tuostakin nosti etukäpälänsä hänen päälleen ja nuolaista lipaisi tyttöä punaisiin, hehkuviin kasvoihin; mieluista oli Migúrskin katsella häntä, kun hän pienimmästäkin syystä nauroi tuota niin tarttuvan heleätä nauruansa; mieluista, kun hän, yhä silmillään nauruansa jatkaen, koetti olla hirmuisen totinen, kuullessaan ksendzin [puolalainen katolin-uskoinen pappi. Suom. muist.] ikävää saarnaa; mieluista, kun hän tavattoman sattuvasti ja koomillisesti matki milloin vanhaa njânjaa, milloin päihtynyttä naapuria, milloin itse Migúrskiakin, silmänräpäyksessä siirtyen esitettävästä toiseen. Ennen kaikkea häntä miellytti Albinan elämän-ilo. Näytti kuin Albina vasta nyt juuri olisi täydelleen käsittänyt elämän koko ihanuuden ja rientäisi sitä nyt nauttimaan. Migúrskia miellytti tämä erinomainen elämän-ilo, ja tätä elämän-iloa piti voimassa ja kohotti juuri se tieto, että se ihastuttaa Migúrskia.
Ja niinpä Albina tiesi, miksikä Migúrski, joka oli tullut tänne Vándaa kosimaan, oli lähtenyt kosimatta pois. Vaikk'ei hän olisi millään ehdoin ottanut ilmaistakseen sitä muille, ei edes itselleenkään sitä sanoin sanonut, niin hän sisimmissään sittenkin tiesi, että toinen oli tahtonut rakastaa sisarta, mutta olikin rakastunut häneen. Albina kummasteli kovin tätä seikkaa, pitäen itseään aivan mitättömänä viisaan ja oppineen kaunotar siskonsa rinnalla, mutta ei saattanut olla tietämättä, että niin se nyt kumminkin kävi, eikä saattanut olla olematta iloinen siitä, sillä hän itsekin oli koko sielunsa voimalla rakastunut Migúrskiin, rakastunut niin kuin rakastetaan vain ensi kertaa ja kerran vain elämässä.
II.
Syksymmällä sanomalehdet tiesivät kertoa Parisin vallankumouksesta. Sittemmin alkoi tulla tietoja mellakoista, joita valmisteltiin Varsovassa. Pelon ja toivon sekaisilla tuntein Jatshéwski odotteli joka posti sanomia Konstantinin murhasta ja vallankumouksen alkamisesta. Marraskuussa saapui Rozhánkaan vihdoin viesti hyökkäyksestä palatsiin, Konstantin Paulowitshin paosta ja sitten, että valtiopäivät olivat julistaneet Románowien hallitsijasuvun menettäneeksi Puolan kruunun, että Hlopitski on huudettu diktaatoriksi ja Puolan kansa jälleen vapaana.
Kapinaliike ei ollut vielä ennättänyt Rozhánkaan saakka, mutta kaikki sen asujaimet seurasivat kapinan kulkua, odottivat sitä sinnekin ja valmistautuivat sen varalle. Ukko Jatshéwski, ollen myötäänsä kirjevaihdossa erään vanhan tuttavansa kanssa, joka oli yksi kapinan johtajia, otti vastaan salaperäisiä juutalaisia kaupustelijoita, ei taloudellisissa, vaan vallankumousasioissa, ja varustihe ajan tullen liittymään kapinaan hänkin. Páni Jatshéwski piti miehensä aineellisista tarpeista huolta ei ainoastaan niinkuin ennen, vaan enemmin kuin koskaan ennen, mutta sai hänet sillä, niinkuin ainakin, yhä vain äreämmäksi ja äreämmäksi. Vánda oli lähettänyt jalokivensä eräälle ystävättärelleen Varsovaan, pyytäen häntä myömään ne ja antamaan rahat revolutioni-komitealle. Albinan mieltä kiinnitti vain se, mikä koski Migúrskia. Isältä hän oli kuullut hänen astuneen Dvernitskin osastoon ja koetti nyt saada tietää kaikki, mikä tätä osastoa koski.
Migúrski kirjoitti kahdesti: ensimmäisellä kerralla hän ilmoitti astuneensa riveihin, toisella kertaa, helmikuun puolivälissä, hän riemukkain sanoin kertoo puolalaisten voittaneen Sotshekin tappelussa ja anastaneen 6 tykkiä ja saaneen vankeja. "Zwyciestwo Polákow i kleska Moskáli! Vivat!" [Voitto puolalaisille ja tappio moskáleille (venäläisille)! Eläköön! Suom. muist.] Niin hän huudahtaa kirjeensä lopulla.
Albina oli riemuissaan. Hän tutkisteli karttaa, teki laskuja siitä, missä ja miten moskaalit lopullisestikin voitetaan, ja kalpeni ja vapisi joka kerta kuin isä verkalleen avasi postissa tulleita paketteja. Emintimä, astuessaan kerran sattumalta hänen huoneesensa, tapasi hänet seisomasta peilin edessä, housut jalassa ja konfederátka päässä. [Konfederátka = puolalainen, turkisnahalla reunustettu korkea lakki, yläpää neliskolkkainen, Suom. muist.] Albina oli varustautunut karkaamaan kotoansa, mieheksi puettuna, liittyäkseen puolalaiseen sotaväkeen. Emintimä ilmoitti asian isälle. Tämä kutsui hänet huoneesensa ja — salaten sisällisen myötätuntoisuutensa, jopa ihailunsakin, — antoi hänelle ankarat nuhteet ja vaati häntä hylkäämään mielestänsä moiset houkat aikeet. "Naisillahan on toisenlainen tehtävä edessään: rakastaa ja lohduttaa niitä, jotka uhraavat itsensä isänmaan edestä", puheli ukko. Isä tarvitsee häntä nyt; hänhän se on isän ilo ja lohdutus, ja ajan tullen hänellä on oleva tehtävää tulevan miehensä vaimona. Ukko tiesi, millä tyttäreen vaikuttaa, ja viitaten huomautti olevansa niin yksin ja niin onneton. Albina painoi kasvonsa hänen rintaansa vasten, salatakseen kyyneliään, jotka kumminkin kastelivat isän aamunutun hihaa, ja lupasi olla ryhtymättä mihinkään ilman isän suostumusta.
III.
Yksin ne ihmiset, jotka ovat kokeneet samaa kuin puolalaiset Puolan jaon jälkeen, jolloin osa sitä joutui vihattujen saksalaisten ja toinen osa vielä enemmän vihattujen moskaalien valtaan, yksin ne voivat käsittää sen riemastuksen, jota puolalaiset tunsivat vuosina 1830-31, jolloin monen onnettoman vapautumis-yrityksen perästä uusi vapautumisen toivo näytti olevan toteutumassa. Mutta kauan ei tätä toivoa kestänyt. Voimat olivat liiaksi eriväkiset, ja kapina kukistettiin jälleen. Jälleen ajettiin kymmeniä tuhansia mielettömästi tottelevaisia Venäjän miehiä Puolaan, jossa he — milloin Dibitshin, saksalaisen juopon, milloin Paskéwitshin, raa'an sotamiehen, milloin Nikolai I:n, vielä tylymmän ylikäskijän, johdolla — itsekään tietämättä, miksi, kyllästyttivät maan omilla ja puolalaisten veljiensä sydänverillä. Ja niin he musersivat heidät ja jättivät heidät heikkojen, vähäpätöisten ihmisten valtaan, ihmisten, joitten silmämääränä ei ollut vapaus eikä puolalaisten kukistaminen, vaan tämä yksi pyrintö vain: saada tyydytetyksi omanvoiton pyyntinsä ja lapsellinen kunnianhimonsa.
Varsova valloitettiin, yksityiset sotaväen-osastot lyötiin hajalle. Satoja ja tuhansia tuomittiin ammuttaviksi, piestiin kepeillä kuolijaiksi, karkoitettiin. Viimeksi-mainittujen joukossa oli nuori Migúrskikin. Hänen omaisuutensa otettiin takavarikkoon, ja hän itse lähetettiin sotamieheksi Uralskin linjapataljonaan.
Jatshéwskit viettivät talven 1832 Vilnassa ukon kivulloisuuden tähden, hän kun 1831 vuoden jälkeen oli potenut sydänvikaa. Sinne saapui heille kirje Migúrskilta Uralskin linnasta. Hän kirjoittaa, että niin raskasta kuin kaikki se onkaan, mitä hänen on täytynyt ja vast'edes vielä täytyy kestää, niin sittenkin hän on iloinen siitä, että on saanut kärsiä isänmaan tähden. Hän ei ole epätoivoinen siitä pyhästä asiasta, jonka edestä hän on alttiiksi antanut yhden osan elämäänsä: hän on valmis antamaan jäljelläkin olevan osan, ja jos vaikka jo huomenna ilmaantuisi tilaisuutta, niin hän tekisi jälleen samoin.
Ukko, joka oli lukenut kirjettä ääneen, purskahti tässä kohden itkuun eikä kyennyt pitkään aikaan enää jatkamaan. Jäljellä olevan osan kirjettä luki Vánda ääneen, ja siinä Migúrski sanoo, että mitä aikeita ja haaveita hänellä lienee ollutkaan viimeisellä käynnillänsä, joka iäti on pysyvä valoisimpana kohtana koko hänen elämässään, niin nyt hän ei saata eikä tahdokaan puhua niistä.
Vánda ja Albina käsittivät näitten sanain merkityksen kumpikin omalla tavallaan, vaikk'ei toinen eikä toinenkaan lausunut julki, mitenkä hän ne käsittää.
Kirjeensä lopulla Migúrski lähettää terveisiä kaikille ja samalla leikillisellä tavalla, jolla koko ajan oli kääntynyt Albinan puoleen silloin, heillä käydessään, nytkin kääntyy hänen puoleensa, tiedustellen, vieläkö Albina neiti yhtä nopeasti juoksee kilpaa koiran kanssa ja vieläkö yhtä onnistuneesti matkii kaikkia. Hän toivottaa terveyttä ukolle, menestystä talouspuuhissa äidille, arvollista miestä Vándalle ja entisen elämän-ilon jatkumista Albinalle.
IV.
Ukko Jatshéwskin terveys huononi huononemistaan, ja v. 1833 koko perhe muutti ulkomaille. Vánda kohtasi Badenissa puolalaisen emigrantin ja meni hänen kanssaan naimisiin. Ukko Jatshéwskin tauti sai äkkiä pahan käänteen, ja muutaman kuukauden perästä hän veti viimeisen henkäyksensä Albinan sylissä. Vaimoansa hän ei laskenut luokseen viimeisilläänkään eikä saattanut hänelle antaa anteeksi sitä, että oli nainut hänet. Páni Jatshéwski palasi Albinan kanssa kotia.
Albinan elämänharrastusten tärkeimpänä esineenä oli Migúrski. Hän se oli Albinan silmissä suurin sankari ja marttyri, jonka palvelukseen hän päätti pyhittää koko elämänsä. Jo ennen heidän lähtöänsä ulkomaille hän oli ruvennut kirjevaihtoon Migúrskin kanssa, ensi alussa isän pyynnöstä, sittemmin omasta puolestaan. Isän kuoleman jälkeen Venäjälle palattuaan, hän jatkoi kirjeenvaihtoa ja vihdoin, täytettyään 18 vuotta, ilmoitti äitipuolelleen päättäneensä lähteä Uralskiin Migúrskin luokse, mennäkseen siellä avioliittoon hänen kanssansa. Páni Jatshéwski moittimaan Migúrskia siitä, että tämä itsekkäästi kyllä tahtoo turvata oman ahdinkotilansa, ottamalla vaimokseen rikkaan tytön, tehdäkseen hänet sitten osalliseksi onnettomuuteensa.
Albina närkästyi, sanoen hänelle, ett'ei muut kuin páni Jatshéwski saata ajatella niin halpaa miehestä, joka on kaikki uhrannut kansalleen, että Migúrski päinvastoin on kieltäynyt vastaan-ottamasta hänen tarjoamaansa apua, ja että hän, Albina, on järkähtämättömästi päättänyt lähteä Uralskiin ja mennä naimisiin hänen kanssansa, jos Migúrski vain tahtoo hänelle sellaisen onnen suoda. Albina oli nyt täysikasvuinen ja rahojakin hänellä oli, ne 300,000 zlótia [zlót = 0,85 Smk. Suom. m.], jotka eno vainaja oli jättänyt molemmille sisaruksille, niin ett'ei mikään enää voi häntä pidättää.
Marraskuussa 1833 Albina sanoi ikuiset jäähyväiset kotolaisille, jotka kyynelsilmin siunasivat häntä matkalle tuonne kaukaiseen, outoon seutuun barbaarisessa Moskôviassa. Ja niin hän vanhan Ludvika njânjansa kanssa, jonka oli päättänyt ottaa mukaansa, istui isän uudesti korjattuun rekeen ja läksi pitkälle taipaleellensa.
V.
Migúrski ei asunut kasarmissa, vaan yksityisessä huoneustossa. Nikolai Paulowitsh [Nikolai I. Suom. m.] kyllä vaati, että sotamiehiksi alennettujen puolalaisten piti ei ainoastaan kantaa kaikki kolkon sotamies-elämän taakat, vaan kärsiä kaikki ne nöyryytyksetkin, joitten alaisia tavalliset sotamiehet siihen aikaan olivat. Mutta suurin osa niitä yksinkertaisia miehiä, joitten täytettäviksi hänen määräyksensä jäivät, käsittivät täydellisesti näitten sotamiehiksi alennettujen raskaan tilan ja, huolimatta kaikesta vaarasta, mikä hänen käskyjensä laiminlyöjiä uhkasi, jättivät ne täyttämättä, missä vain laatuun kävi.
Niinpä senkin pataljonan päällikkö, johon Migúrski kuului, muuan puolisivistynyt, sotamiehestä upseeriksi ylentynyt herra, käsitti kyllä tämän entisen rikkaan, sivistyneen nuoren miehen tukalan tilan, ja sääli häntä ja kohteli ystävällisesti, myöntäen hänelle kaikenlaisia helpotuksia. Migúrski puolestaan osasi antaa arvoa tuon valkeapartaisen, sotamiesmäisesti turpeakasvoisen överstiluutnantin hyväntahtoisuudelle ja, osoittaakseen hänelle vastapalvelusta, suostui antamaan opetusta matemaatikassa ja franskankielessä hänen pojillensa, jotka valmistautuivat kadettikouluun.
Seitsemättä kuukautta oli Migúrski jo ollut Uralskissa. Hänen elämänsä ei ollut ainoastaan yksitoikkoista, ikävää ja mieltä-masentavaa, vaan raskastakin. Tuttavia — paitsi pataljonanpäällikköä, josta hän koetteli pysytellä niin loitolla kuin suinkin — oli hänellä ainoastaan muuan karkoitettu puolalainen, vähän sivistynyt, tunkeileva, epämiellyttävä mies, joka kävi täällä kalakauppaa. Raskainta Migúrskin elämässä oli se, että hänen oli niin vaikea tottua puutteesen. Hänen omaisuutensa jouduttua takavarikkoon, ei hänellä ollut varoja minkäänlaisia. Hän koetti tulla miten kuten toimeen niillä rahoilla, joita sai myömällä vielä tallella olevia kultaesineitään.
Ainoana ja suurena ilona hänen elämässään täällä oli kirjevaihto Albinan kanssa, josta hän, Rozhánkassa käyntinsä jälkeen, oli sielussaan säilyttänyt runollisen, suloisen kuvan. Ja täällä maanpaossa tämä kuva kävi päivästä päivään yhä ihanammaksi. Eräässä ensimmäisiä kirjeitään Albina kysyi muun muassa, mitä hän kerran oli kirjeessään tarkoittanut näillä sanoilla: "mitä aikeita ja haaveita minulla lienee ollutkaan." Toinen vastasi saattavansa nyt tunnustaa, että hän oli haaveillut saavansa sanoa häntä vaimokseen. Albina vastasi rakastavansa häntä. Migúrski vastasi, että parempi olisi ollut, jos hän ei olisi tuota maininnutkaan, sillä kauheatahan on ajatella, että jotain olisi saattanut tapahtua, mikä nyt on mahdotonta. Albina vastasi: ei siinä kyllä, että tämä ei ole mahdotonta, vieläpä se ihan varmaan toteutuukin. Migúrski vastasi, että hänen on nykyisessä asemassaan aivan mahdoton vastaan-ottaa sellaista uhrausta.
Piakkoin tämän kirjeen jälkeen Migúrski sai posti-ilmoituksen 2000:lle zlótille. Kuoren leimasta ja käsialasta hän tunsi lähetyksen tulleen Albinalta ja muisti nyt ensimmäisissä kirjeissään kerran leikillään maininneensa, kuinka hauskalta hänestä muka tuntuu, ansaita opetuksella kaikki, mitä tarvitsee, nimittäin rahoja teehen ja tupakkaan, jopa kirjoihinkin. Pistettyään rahat toiseen kuoreen, hän lähetti ne takaisin, eri kirjeessä pyytäen, ett'ei Albina rahoilla turmelisi heidän pyhiä välejänsä. Hänellä on kaikkea yltä kyllin, kirjoitti hän, ja tuntee olevansa täysin onnellinen, tietäessään, että hänellä on sellainen ystävä.
Siihen se heidän kirjevaihtonsa keskeytyikin.
Marraskuussa kerran, Migúrskin istuessa överstiluutnantin luona ja opettaessa poikia, alkoi kuulua yhä lähenevä aisakellon kilinä, pian narahtivat ulkona reenjalakset pakkas-ilmassa, ja reki pysähtyi kuistin eteen. Lapset hyppäsivät ulos katsomaan, ketä tulee. Migúrski jäi huoneesen, katsellen oveen ja odotellen lasten palajamista, mutta huoneesen astuikin överstiluutnantin rouva.
— Teillehän tuli vieraita, pan, — virkkoi hän. — Pari rouvas-ihmistä tuolla tiedustelee teitä. Kaiketi ne ovat sieltä teidän puoleltanne; puolattaria näkyvät olevan.
Jos Migúrskilta olisi kysytty, luulisiko hän Albinan tuloa tänne mahdolliseksi, niin hän olisi vastannut, ett'ei se ole ajateltavissakaan, mutta sielunsa sisimmissä hän sittenkin odotteli häntä. Veri hulvahti sydämeen, ja hengästyneenä hän riensi eteiseen. Siellä parhaillaan muuan lihava, rokon-arpinen nainen päästeli huivia päästään. Toinen nainen oli astumaisillaan sisähuoneisin. Kuultuaan askeleita takanansa, hän pyörähti kiiruusti ympärinsä. Päähineen alta välkähtivät Albinan silmät, elämän-iloa uhkuvaiset, ripset huurteessa. Migúrski jähmettyi hämmästyksestä, eikä tiennyt miten vastaan-ottaa, miten tervehtiä häntä.
— Juzö! — huudahti Albina, käyttäen samaa nimeä, jota isäkin oli käyttänyt, häntä puhutellessaan, ja jolla Albina itsekin oli ajatuksissaan häntä puhutellut, heitti käsivartensa hänen kaulaansa, painoi punaiset, kylmät, kasvonsa hänen kasvoihinsa ja nauroi ja itki.
Hellämielinen överstiluutnantin rouva, saatuaan tietää, kuka Albina on ja mille asialle tullut, otti hänet häihin asti luoksensa asumaan.
VI.
Hyväntahtoinen överstiluutnantti toimitti esivallalta naimisluvan. Orenburgista tilattiin ksendz, ja Migúrskit vihittiin. Pataljonanpäällikön rouva oli äidin-sijaisena, toinen oppilaista pyhänkuvan kantajana [Hääsaattueen etunenässä, alttarin ääreen astuttaessa, kulkee poikanen, kantaen pyhänkuvaa. Suom. muist.] ja Brzhozówski, karkotettu puolalainen, sulhaspoikana.
Albina — niin oudolta kuin kuuluneekaan oli rakastanut miestään intohimoisesti, vaikk'ei ollut häntä lainkaan tuntenut. Nyt vasta hän rupesi tutustumaan mieheensä. Sanomattakin on selvä, että ihmisessä, joka on lihaa ja verta, hän huomasi paljon sellaista jokapäiväistä ja epärunollista, mitä ei ollut siinä kuvassa, jota hän oli mielessään kannellut ja kasvatellut. Mutta juuri siitä syystä, että hän oli lihaa ja verta, Albina löysi hänessä paljon semmoista vilpitöntä ja hyvää, mitä ei ollut tuossa abstraktisessa olennossa. Albina oli tuttaviltaan ja ystäviltään kuullut paljonkin hänen urhoollisuudestaan sodassa, tiennyt hänen miehekkäästi kestäneen omaisuutensa ja vapautensa menettämisen ja kuvaillut häntä sankarina, joka aina elää korkeata sankarielämää, mutta todellisuudessapa tuo niin tavattomilla ruumiinvoimilla varustettu ja urhoollinen Migúrski näyttikin olevan tyyni, hiljainen karitsa, aivan luonteva, hyväntahtoisesti leikillinen mies. Yhä vieläkin vaalea pikkuparta ja viikset reunailivat tuota tunteellista suuta, jonka ympärillä alati asui samainen lapsellinen hymy, johon Albina oli jo Rozhánkassa niin mielistynyt, ja suussa yhä vieläkin tuo sammumaton piippu, josta hän niin paljon kärsi varsinkin raskautensa aikana.
Nyt vasta Migúrskikin oppi tuntemaan Albinan ja hänessä ensi kertaa naisen. Niistä naisista, jotka hän oli tuntenut ennen häitä, hän ei ollut voinut päästä naisen perille. Ja se, minkä hän Albinassa oppi naista tuntemaan, hämmästytti häntä ja olisi ollut omiansa synnyttämään hänessä pettymystä naisiin nähden, ellei Albina juuri Albinana olisi herättänyt hänessä erinomaisen hellyyden ja kiitollisuuden tuntoa. Albinaa kohtaan naisena yleensä hän tunsi lempeätä, hiukan ivallista alentuvaisuutta, mutta Albina Albinana herätti hänessä ei ainoastaan hellää rakkautta, vaan ihailuakin, tuntoa siitä, että yhä on maksamatta velka hänen uhrauksestaan, joka on tuottanut hänelle odottamattoman onnen.
Migúrskit olivat rakkaudessaan onnellisia. Kohdistaessaan rakkautensa koko voiman toinen toiseensa, he tunsivat täällä vieraitten ihmisten keskellä samaa kuin tuntee kaksi eksynyttä, joita talvipakkasessa kylmää, ja jotka lämmittelevät toisiansa. Migúrskien elämän onnellisuuteen vaikutti osaltansa myös tuo hamaan orjamaisuuteen asti uskollinen, kaikessa suopeudessaan välisti purpatteleva, koomillinen ja kaikkiin mies-eläjiin rakastuvainen Ludvika njânja.
Onnellisia Migúrskit olivat lapsissaankin. Vuoden kuluttua syntyi poika; sitten puolentoista vuoden perästä tyttö. Poika oli äitinsä ilmeinen kuva: samat silmät, sama vilkkaus ja liikkeiden sulous. Tyttö oli terve, punaposkinen tyllykkä.
Onnettomia Migúrskit olivat siinä, että asuivat niin kaukana kotimaastaan, ja ennen kaikkea siinä, että heidän masentavan nöyryyttävä asemansa oli niin raskasta. Tämä nöyryytys tuntui hyvin tuskalliselta varsinkin Albinasta: hänen Juzönsa, sankari, miehen ihanne — hän on pakotettu asettumaan kunnia-asentoon jok'ainoan upseerin edessä, tekemään kiväritemppuja, käymään vahdissa ja tottelemaan nurkumatta.
Puolasta tuli sitä paitsi ylen murheellisia sanomia. Melkein kaikki läheiset sukulaiset ja ystävät oli karkotettu; toiset taas, menetettyään kaiken omansa, olivat paenneet ulkomaille. Migúrskien tilaan ei ollut toivottavissa pienintäkään parannusta. Kaikki puuhat ja ponnistukset saada hänelle anteeksi-antoa tai edes huojennusta, upseeriksi ylennystä, — kaikki ne raukesivat tyhjiin. Nikolai Paulowitsh se piti sotaväen katselmuksia, paraadeja, harjoituksia, kävi naamiaisissa, lasketteli leikkiä naismaskien kanssa, ajella tömisteli tarpeettomasti Venäjätä ristiin rastiin Tshugujewista Novorossiskiin, Pietariin ja Moskovaan, säikytellen kansaa ja ajattaen hevosia kuolijaiksi, mutta kun joku huiman rohkea uskalsi lähestyä häntä ja anoa helpotusta kovan kohtalon alaisille karkotetuille dekabristeille tahi puolalaisille, jotka olivat saaneet kärsiä sen samaisen isänmaan-rakkauden tähden, jota hän itsekin niin suuresti ylisti, silloin hän, rintaansa pullistellen, kiinnitti lyijyiset silmänsä mihin sattui, sanoen: "Palvelkoon. Ei vielä!" ikäänkuin hän olisi tiennyt, milloinka se oikea hetki lyö. Ja kaikkia hänen ympärillään olijoita: kenraaleja ja kamariherroja ja heidän puolisoitaan, jotka saivat ravintonsa hänen pöydässään, kaikkia heitä liikutti syvästi tämän suuren miehen harvinainen tarkkanäköisyys ja suuri viisaus.
Yleensä oli Migúrskien elämässä sentään enemmän onnea kuin onnettomuutta.
Näin kului viisi vuotta. Mutta sitten heitä äkkiä kohtasi odottamaton, kauhea onnettomuus. Ensiksi sairastui tytär ja kahden päivän perästä poika. Ankaran kuumeen kourissa poikanen vieritteli kolme päivää ilman lääkärin-apua (ei ollut lääkäriä saatavissa) ja neljäntenä kuoli. Kaksi päivää myöhemmin nukkui tyttönenkin pois.
Albina oli syöksymättä Uralin jokeen siitä syystä vain, ettei saattanut olla kauhistuksella ajattelematta miehensä tilaa silloin kuin sanoma Albinan itsemurhasta saapuu. Mutta raskaaksi hänelle elämä kävi. Tuo ennen niin uuttera ja vireä emäntä jätti nyt kaikki taloushuolet Ludvikan huostaan, istui tuntikausia toimetonna, ääneti tuijotellen siihen, mikä milloinkin silmän eteen sattui. Vuoroin taas hän kavahti ylös, riensi omaan huoneesensa ja itki siellä hiljaa, huolimatta miehensä ja Ludvikan lohdutuksista, päätään vaan puistellen ja pyytäen heitä menemään pois, jotta saisi olla yksinänsä.
Kesäisin hän meni lasten haudalle, ja siellä hän istui, raastaen sydäntänsä, muistelemalla, mitä kaikkea oli ollut, jota nyt ei enää saata olla. Liiatenkin vaivasi häntä se ajatus, että lapset kukaties olisivat voineet jäädä eloon, jos olisi asuttu sellaisessa kaupungissa, missä lääkärin-apua olisi ollut tarjolla. — Mistä syystä? — ajatteli hän. — Mistä syystä? Juzö ja minä, emmehän me keltäkään tahdo muuta kuin että hän saisi elää niinkuin synnynnästään saakka on tottunut ja niinkuin hänen isänsä ja esi-isänsä ovat eläneet, ja että minä saisin elää hänen kanssaan, rakastaa häntä, rakastaa pienosiani, vaalia heitä… Mutta äkkiä ruvetaan häntä kiduttamaan, hänet karkotetaan, ja minulta temmataan pois mikä minulle oli koko maailmatakin kalliimpaa. Miksi? Mistä syystä? — Niin hän kyseli ihmisiltä ja Jumalalta.
Eikä voinut hän kuvailla mielessään vastauksen mahdollisuuttakaan. Mutta ilman vastausta ei voinut olla elämääkään, ja hänen elämänsä se oli nyt pysähtynyt. Maanpakolaisuuden kurja elämä, jota hän oli tähän saakka osannut koristaa naisellisella kauneuden- ja somuuden aistilla, oli käynyt sietämättömäksi ei ainoastaan hänelle, vaan Migúrskillekin, joka kärsi hänen tähtensä eikä tiennyt, millä lohduttaa häntä.
VII.
Juuri näinä Migúrskien raskaimpina aikoina saapui Uralskiin muuan puolalainen, Rosolówski, osallisuutensa tähden eräässä suuremmoisessa kapina- ja karkausyrityksessä, jonka niihin aikoihin oli Siperiassa suunnitellut muuan karkotettu ksendz, nimeltä Sirotsinski.
Rosolówski, niinkuin Migúrskikin ja niinkuin tuhannet muutkin, jotka oli rangaistu karkotuksella Siperiaan siitä syystä, että olivat tahtoneet olla sinä, miksi syntyneetkin olivat, puolalaisina, oli sekaantunut tähän hankkeesen, rangaistu raipoilla ja pantu sotamieheksi samaan pataljonaan kuin Migúrskikin. Rosolówski, entinen matemaatikan opettaja, oli kookas, kumarassa käypä mies, laiha, posket kuopalla ja otsa rypyssä.
Jo ensimmäisenä iltana, istuessaan Migúrskien luona teepöydässä, hän vitkaan ja tyynellä bassoäänellään kertoi tietystikin siitä tapahtumasta, josta hän oli niin ankaran rangaistuksen saanut.
Tämä tapahtuma oli ollut se, että Sirotsinski oli perustanut salaisen seuran, jolla oli jäseniä kautta koko Siperian, ja jonka tarkoituksena oli kasakka- ja linja-rykmenteissä palvelevien puolalaisten avulla vapauttaa kaikki pakkotyöhön tuomitut, nostattaa siirtolaiset kapinaan ja valloittaa Omskin tykistö.
— Mutta olikohan se mahdollista? — kysyi Migúrski.
— Oli kyllä. Kaikki oli ennalta harkittu, ja Siperia oli meidän käsissämme. Kevään tullen oli liikkeen määrä alkaa yht'aikaa koko maassa. Kaikki oli laskettu pienintä yksityisseikkaakin myöten. Jos yritys onnistuu — semmoinen oli tuuma — niin Siperia eroaa Venäjästä ja muuttuu itsenäiseksi. Ellei onnistu, silloin kaikki salaliittolaiset pakenevat Kirgisien arojen, Tashkentin ja Bukaran kautta brittiläiseen Indiaan. Kaikki oli valmiina ja menestys olisi ollut varma, ellei olisi joukossa ollut kahta konnaa, jotka kavalsivat asian. Sirotsinski oli mahtava, voimakas luonne, ja voiton riemut häntä odottivat, mutta riemun ja vapauden sijaan tuli turmio sadoille ihmisille ja kuolema hänelle itselleen.
— Teloittivatko he hänet? — kysyi Migúrski.
— Kyllä, niinkuin he teloittavat — kepeillä! — vastasi Rosolówski jyrkästi. — Seitsemäntuhatta kepin-iskua. Minä näin kaikki tyyni.
Ja sitten hän rupesi tasaisella, levollisella äänellään kertomaan tuon rangaistuksen yksityiskohtia. Esivallan käskystä oli nimittäin hänen ja muitten tässä asiassa syyllisten täytynyt olla läsnä. Ensimmäisinä piestiin kuolijaiksi ne kuusi miestä, jotka oli tuomittu saamaan 7000 kepin-iskua. Keppien paksuus oli säännöissä määrätty — keisarillinen ukaasi oli näet niistäkin olemassa: — ne eivät saaneet olla sen hienompia eikä paksumpia kuin että kolme niitä yhtaikaa mahtui pyssynpiipusta sisään. Kaksi pataljonaa sotamiehiä seisoi kahdessa rivissä pitkänä kujana kepit kourassa. Niillä heidän oli määrä iskeä tuomittua paljaasen selkään, silloin kuin tämä, kumpikin käsi sidottuna pyssynperään, tuli kahden kersantin taluttamana itsekunkin kohdalle.
[Suomessa sai tällaiseen rangaistukseen tuomittu juosta sotamies-kujan läpi minkä ennätti, jotenka siis kaikki kepin-iskut eivät sattuneet. Venäjällä sitä vastoin poloista kuljetettiin askel askeleelta, niin ett'ei yksikään isku mennyt harhaan. Suom. m.]
Ensimmäisenä läksivät viemään tohtori Shakáljskia, Sirotsinskin ystävää, joka oli ollut yksi salaliiton etevimmistä johtajista. Tämä Shakáljski oli, Rosolówskin puheen mukaan, ollut hurskasmielinen, uhrautuvainen mies. Kaikki pitivät häntä suuressa kunniassa, venäläisetkin, joitten keskuudessa hän eli. Alttiisti hän antoi lääkärin-apuansa jokaiselle, ken vain pyysi, antoi aina, niin päiväs-aikaan, kuin yösydännäkin.
— Jospa hän olisi ollut täällä silloin kuin minun pienoseni sairastivat! — ajatteli Albina.
— Häntä he läksivät viemään ensimmäisenä, — kertoi Rosolówski. — Hänen perässään astui muuan venäläinen lääkäri, joka tuon tuostakin virkkoi sotamiehille: "Älkää lyökö kovasti; hän on kivulloinen mies; hän on heikko." Mutta sotamiehet löivät vain, eivätkä saattaneet toisin tehdäkään, sillä heidän takanaan kulki upseereita, kurittaen sitä, ken hiljaa löi.
Min'en voinut — jatkoi Rosolówski — nähdä mitään siltä paikalta, jossa silloin seisoin. En voinut erottaa muuta kuin rumpujen pärinää, mutta kun alkoi kuulua keppien vinkuna ja iskujen läiskeet ruumiisen, silloin ymmärsin hänen lähestyvän ja näin hänen kahden kersantin kuljettamana astuvan päätään viskellen milloin puoleen, milloin toiseen. Ja minä kuulin jälleen tuon venäläisen tohtorin sanovan: "Säälikää toki, hyvät ystävät; älkää lyökö kovasti." Tätä kesti ainakin tunnin. Toista kertaa ohitseni kuljetettaessa, hän ei enää astunut, vaan häntä laahattiin. Hirvittävän näköinen oli hänen selkänsä. Minä siristin silmäni. Hän kaatui ja vietiin pois, saadakseen, jos paranee, vielä jäljellä olevat iskut noitten hirviöitten kädestä.
— Ja sitten, — kertoi Rosolówski edelleen — sitten he kuljettivat kujan läpi toisen ja kolmannen ja neljännen. Ja kaikki he vaipuivat maahan, ken hengetönnä, ken henkitoreissa. Ja yhä meidän täytyi seisoa katselemassa. Tätä kesti kuusi tuntia: varhaisesta aamusta hamaan kello kahteen päivällä. Viimeiseksi talutettiin Sirotsinskiä. En ollut nähnyt häntä pitkään aikaan ja hämmästyin hänen ulkomuotoansa. Hän oli näöltään kuin kymmenvuotias poika. Paljas pää kalpeine kasvoineen ja harmaine poskipartoineen se oli painuksissa ja hytkähteli. Hänen paljastettu yläruumiinsa oli kauhistuttavan laiha, kylkiluut näkyvissä kutistuneen vatsan yläpuolella. Hän astui vavahdellen, ja päätään heitellen ja nykäytellen joka iskusta. Valittanut hän ei, mutta minä kuulin hänen ääneensä rukoilevan: "Miserere mei Tuum; da miserere mei, Deus; da secundum misericordiam tuam." [Armahda minua, armahda minua, Jumala, Sinun laupeutesi tähden. Suom. muist.]
— Ei! — keskeytti kertoja. — En jaksa enää jatkaa. Hän kuoli siihen.
Rosolówski oli niin liikutettu, ett'ei kyennyt enää sanomaan mitään.
— Mahdotonta, mahdotonta on tällainen elämä! — huudahti Albina, värähtämättä katsoen Rosolówskiin.
Tämä rypisti kulmiansa, pyhkäisten hihallaan kyynelet poskiltaan ja parraltaan.
Ludvika istui akkunan ääressä, itkeä nyyhkyttäen nenäliina silmillään.
— Että te viitsitte kertoa tuollaisia! Pedot on petoja! — huudahti Migúrski, heittäen piippunsa maahan, kavahti ylös ja meni pimeään makuuhuoneesen. Albina istui kuin huumautunut, tuijottaen tyhjään nurkkaan!
VIII.
Huomis-aamuna, harjoituksista palattuansa, Migúrski hämmästyi ja ihastui, nähdessään vaimonsa: tämä tuli, kuten entisinäkin aikoina, kevein askelin ja loistavin kasvoin miestänsä vastaan ja vei hänet makuuhuoneesen.
— Kuulehan nyt, Juzö.
— Kuulen. Mitäs nyt?
— Minä ajattelin koko yön sitä, mitä Rosolówski kertoi. Ja minä päätin, ett'en saata enää elää tällä tapaa, en saata elää täällä. En! Kernaammin kuolen kuin jään tänne.
— Mutta mitäs meidän pitäisi tehdä?
— Karata.
— Karatako? Millä tavoin?
— Minä olen miettinyt kaikki valmiiksi. Kuuntelehan vain.
Ja nyt hän ilmoitti sen suunnitelman, minkä oli yöllä keksinyt. Se oli tämä. Migúrski lähtee kerran illalla kotoansa, jättää Ural joen rannalle sinellinsä ja sen päälle kirjeen, jossa ilmoittaa tehneensä itsemurhan.
Viran-omaiset ymmärtävät hänen hukuttaneen itsensä, ja nyt alkaa etsinnät ja asiakirjain lähettelemiset. Migúrski on sillä välin piilossa. Albina lupasi kätkeä hänet niin visusti, ett'ei kukaan löydä. Täten saattaa mennä kuukausi. Kun sitten melu on asettunut, niin sopii lähteä karkuun.
Ensi hätään hänen aikeensa tuntui Migúrskista mahdottomalta toteuttaa, mutta illemmällä, Albinan yhä innokkaasti ja suurella varmuudella häntä taivutellessa, hän alkoi kallistua vaimonsa puoleen. Tähän vaikutti vielä lisäksi sekin ajatus, että rangaistus onnistumattomasta karkaamisesta — samallainen kuin se, mistä Rosolówski eilen oli kertonut — oli kohtaava häntä yksin, mutta yrityksen onnistuminen oli päästävä vapauteen Albinankin, jonka elämä, kuten Migúrski huomasi, oli lasten kuoleman jälkeen käynyt ylen raskaaksi.
Asia uskottiin myöskin Rosolówskille ja Ludvikalle, ja niinpä monen neuvottelun ja muutoksen ja korjauksen perästä karkaussuunnitelma vihdoinkin oli täysin valmiina. Ensi alussa oli aiottu tehdä niin, että Migúrski, heti kuin hänen hukkumisensa on virallisesti vahvistettu, lähtee karkuun jalkaisin yksin. Mutta kun Rosolówski oli kertonut kaikista karkaamis-yrityksistä Siperiassa viimeisten viiden vuoden aikana, joista yksi ainoa vain, Pjotrówskin, oli onnistunut, niin Albina ehdotti toisen keinon: Juzö kätketään ajoneuvoihin ja lähtee yhdessä Albinan ja Ludvikan kanssa Sarátowiin saakka. Sieltä hän astuu valevaatteissa alas Volgan rantaa pitkin sovittuun paikkaan asti, jonne Albina hankkii Sarátowista veneen. Siinä he sitten yhdessä kulkevat Volgaa alas Astrahaniin ja sieltä Kaspian meren poikki Persiaan. Tämän suunnitelman hyväksyivät kaikki, yksin hankkeen pääjohtajakin, Rosolówski. Kysymys vain oli, mitenkä saisi ajopeleihin laitetuksi semmoisen komeron, joka ei herättäisi viran-omaisten huomiota, ja joka olisi niin avara, että mies siihen mahtuu.
Kun Albina kerran, lasten haudalta tultuansa, oli sanonut Rosolówskille, että hänen on niin raskas jättää lastensa maalliset jäännökset tänne vieraalle maalle, silloin Rosolówski, hiukan mietittyään, virkkoi:
— Pyytäkää viran-omaisilta lupaa saada ottaa lasten kirstut mukaanne.
Se myönnetään.
— En, en tahdo, en voi! — sanoi Albina.
— Pyytäkää, siinä kaikki. Kirstuja ei oteta mukaan, vaan laitetaan niitä varten suuri laatikko ja siihen me sitten kätkemme Juzetin.
Ensi hetkenä Albina hylkäsi moisen ajatuksen: hänen oli vastenmielistä liittää petosta lapsi vainajainsa muistoon, mutta kun Migúrskikin oli ilomielin tuuman hyväksynyt, niin hänkin vihdoin suostui.
Ja tällaiseksi se suunnitelma nyt lopulti muodostui: Migúrski tekee kaiken voitavansa, saadakseen päällikkönsä siihen vakaumukseen, että hän on hukuttanut itsensä. Sittenkuin kuolema on virallisesti vahvistettu, niin Albina antaa viran-omaisille anomuskirjan, jossa pyytää saada palata kotimaahansa ja ottaa lastensa kirstut mukaansa. Tämän luvan saatua ollaan kaivavinaan hauta auki ja ottavinaan kirstut ylös, mutta nämä jätetäänkin paikoilleen, ja niitä varten valmistettuun laatikkoon käykin Migúrski. Laatikko nostetaan sitten tarantassiin, ja niin matkustetaan Sarátowiin.
Siellä he käyvät veneesen, ja siinä vasta Juzö astuu laatikosta ulos, ja niin lasketaan alas Kaspian merelle. Siell'on sitten Persiat ja Turkinmaat ja — vapaus.
IX.
Ensi työkseen Migúrskit ostivat tarantassin. [Venäjällä yleisesti matkoilla käytetyt mukavat ajoneuvot ilman linjaaleja, mutta notkuvilla puuvivuilla varustetut. Suom. m.] Ludvika muka lähtee kotipuolelleen. Sitten ruvettiin rakentamaan sellaista laatikkoa, jossa mies saattaa tukehtumatta maata kyyrysillään, ja josta on helppo kenenkään huomaamatta astua ulos ja puikahtaa jälleen sisään. Kolmisin he sitten, Albina, Rosolówski ja Migúrski itse, suunnittelivat ja laittelivat laatikkoansa. Sangen paljo apua oli Rosolówskista, hän kun oli taitava puuseppä. Laatikko oli laitettu sellaiseksi, että se, sidottuna tarantassin perälle, tiviisti liittyi kuomun takaseinään. Kuomun-puoleisen laidan saattoi laatikossaolija ottaa irti ja oikaista itsensä osittain laatikon sisälle, osittain tarantassin pohjalle. Sitä paitsi oli laatikko varustettu ilmare'illä. Päältä ja sivuilta se oli katettava niinimatoilla ja nuoritettava. Laatikon sisään ja laatikosta ulos pääsi tarantassin kautta istuinsijan alitse.
Tarantassi ja laatikko olivat kunnossa jo ennen Migúrskin katoamista. Valmistaakseen viran-omaisia jo ennakolta asiaan, Albina eräänä päivänä meni päällikön luokse ja ilmoitti miehensä olleen viime aikoina synkkämielisenä ja tehneen itsemurhan yrityksiä, jonka vuoksi hän, Albina, on hyvin levoton hänen tähtensä ja pyytää hänelle joksikin aikaa virkalomaa. Albinan synnynnäiset näyttelijälahjat tulivat nyt hyvään tarpeesen. Levottomuus ja pelko miehensä tähden näyttivät niin luonnollisilta, että päällikkö liikutettuna lupasi tehdä mitä suinkin voi. Senjälkeen Migúrski sepitti kirjeen, joka oli löydettävä Uralin rannalla hänen sinellinsä hihantaipeesta.
Sovittuna päivänä hän sitten illansuussa läksi Ural joelle, odotteli pimeän tuloa, jätti rannalle päällysvaatteensa, sinellin kirjeineen, ja hiipi salavihkaa takaisin kotiansa. Siellä oli varustettu hänelle tyyssija lukitussa ullakossa. Yöllä Albina lähetti Ludvikan ilmoittamaan pataljonan päällikölle, että Migúrski, lähdettyään kotoansa jo 20 tuntia sitten, on yhä vieläkin poissa. Aamulla tuotiin Albinalle hänen miehensä kirje, jonka hän sitten vei päällikölle, itkien ja osoittaen mitä hurjinta epätoivoa.
Viikon perästä Albina pyysi kirjeellisesti lupaa saada lähteä kotipuolelleen. Hänen ilmaisemansa tuska liikutti kaikkia, jotka hänet näkivät. Jokainen säälitteli tuota onnetonta äitiä ja vaimoa. Saatuan luvan, hän antoi viran-omaisille toisen anomuskirjan, jossa pyysi, että hänen sallittaisiin kaivaa ylös lastensa ruumiit ja ottaa ne mukaansa.
Esivalta kummasteli hiukan tätä hempeämielisyyttä, mutta myöntyi siihenkin pyyntöön.
Sittenkuin tämäkin lupa oli saatu, läksi Rosolówski Albinan ja Ludvikan kanssa seuraavana iltana vuokrarattailla hautuumaalle, otettuaan mukaansa laatikon lasten kirstuja varten. Nähdessään lastensa haudat, jotka hän pian oli jättävä, Albina hyrskähti valtavaan itkuun, lankesi maahan kumpujen juurelle. Ja siinä hän rukoili kauan, myötäänsä kysellen: "Mistä syystä? Mistä syystä?"
— No niin, páni Albina, — virkkoi Rosolówski, — meidän täytyy ryhtyä toimeen.
Albina kavahti ylös, pyyhkäsi kyyneleensä ja sanoi:
— Tehkää, mikä tehtävä on, mutta älkää koskeko heitä.
Sen sanottuaan hän vetäytyi syrjään.
Rosolówski ja Ludvika nostivat hautakiven syrjään ja myllersivät kummun päällimmäiset mullat, niin että näytti siltä, kuin hautoja olisi uudestaan käyty kaivamassa auki. Kaiken tämän tehtyään, he kutsuivat Albinan ja läksivät kotia, mullalla täytetty laatikko mukanaan.
Koitti vihdoin lähtöpäivä. Rosolówski iloitsi tämän jo melkein loppuun suoritetun hankkeen onnistumisesta. Ludvika oli paistanut eväiksi leivoksia ja piirakaisia ja, hokien lempilausettaan: "Jak mame köham" [Niin on! rakas kuin oma äiti. Suom. muist.] puheli, kuinka hänellä sydän on ihan pakahtumaisillaan ilosta ja pelvosta. Migúrski iloitsi sekä pääsystä ullakolta, jossa hän oli istunut toista kuukautta, että erittäinkin Albinan vilkastumisesta ja entisen elämän-ilon palajamisesta häneen. Albina näytti unohtaneen kaikki entiset tuskat ja edessä olevat vaarat ja tuon tuostakin riensi hänen luokseen ullakolle, riemusta loistavin silmin, kuten ennenkin, tyttönä ollessaan.
Kello kolme aamulla saapui saattajaksi määrätty kasakka, tuoden mukanansa kolme kyytihevosta. Albina Ludvikan ja pienen koiran kanssa nousivat tarantanssiin, matolla katettujen pielusten päälle. Kasakka ja hollimies kävivät kyytipenkille. Migúrski, talonpojaksi puettuna, loikoi tarantassin pohjalla.
Uljas troikka [Kolmivaljakko. Suom. m.] nykäisi ja läksi kiidättämään tarantassia tasaista, kovaksi ajettua tietä myöten halki äärettömän, auran koskemattoman aron, jota yltäänsä verhosi viimevuotinen hopeanharmaa sulkaruoho.
X.
Albinan sydäntä kouristi sekä toivo että pelko. Tunteitansa purkaakseen hän välisti myhähti Ludvikalle, päällään viitaten milloin kasakan leveään selkään, milloin tarantassin pohjalle. Ludvika istui juhlallisen näköisenä, järkähtämättä katsellen eteenpäin, silloin tällöin vain huuliansa liikauttaen.
Sää oli kirkas. Kummallakin puolen tietä levittelihe suunnaton, autio aro, hopeisen sulkaruohon välkähdellessä aamuisen auringon vinoissa säteissä. Tie oli tasainen, kuni asfaltilla laskettu, ja äänekästä kalketta siinä pitivät bashkiriläisten hevosten kengättömät, nopsat kaviot. Joskus näki milloin puolella milloin toisella peltorottain kaivamia mättäitä. Vartioitseva peltorotta istui takakäpälillään, kimakalla vihellyksellä ilmaisten lähenevän vaaran ja puikahtaen piiloon. Harvoin sattui vastaantulijoita: kasakoita vehnäkuormineen tahi ratsastava bashkiri, jonka kanssa kasakka uljaasti vaihtoi muutamia sanoja tatarinkielellä. Kaikissa majataloissa oli vereksiä, hyvin syötetyitä hevosia, ja Albinalta juomarahaksi saatu puoliruplanen teki sen, että kyytimiehet ajoivat lentoa koko matkan, oikein, niinkuin he sanoivat, sitä kenttäjääkärin joutua.