Jo ensimmäisessä majatalossa, kun entinen kyytimies oli vienyt hevosensa pois, kasakka mennyt tupaan eikä uusia hevosia vielä oltu tuotu, Albina kumartui tarantassin pohjalle ja tiedusteli mieheltään, mitenkä tämä jaksaa.
— Mainiosti. Minun on varsin hyvä olla. En kaipaa mitään. Täällä minä olisin vaikka kaksi vuorokautta yhteen menoon.
Illalla tultiin suureen Dergatshin kirkonkylään. Hankkiakseen miehellensä tilaisuutta oikaisemaan jäseniänsä ja hengittämään raitista ilmaa, Albina ei poikennutkaan majataloon n.s. postikartanoon, vaan tavalliseen syöttöpaikkaan ja, heti pihaan tultua, antoi kasakalle rahaa, käskien tuoda maitoa ja munia. Tarantassi kun seisoi katoksen alla, ja iltakin jo oli pimeä, niin Albina, pantuaan Ludvikan vartioimaan kasakan tuloa, päästi miehensä ulos ja ravitsi hänet. Ennen kasakan palajamista oli Migúrski jälleen kontannut laatikkoonsa. Saatiin taas uudet hevoset ja lähdettiin taipaleelle.
Albina alkoi tuntea yhä suurempaa mielenrohkeutta rinnassaan eikä voinut pidättää riemuaan ja iloisuuttaan. Puhekumppaleita hänellä ei ollut muita kuin Ludvika, kasakka ja pikku koira Trezórka, ja näitten kanssa hän huvikseen haastelikin. Rumuudestaan huolimatta Ludvika yhä vain aavisteli lemmen ajatuksia jok'ainoassa mies-eläjässä, jonka kanssa yhteen sattui, ja samaa hän nytkin epäili tuossa pulleassa, hyväntahtoisessa Uralin kasakassa, jolla oli niin tavattoman kirkkaat ja suopeat silmät, ja joka oli pantu heille saattomieheksi. Suoruudellaan ja hyväntahtoisella notkeudellaan hän miellyttikin naisia suurissa määrin. Albinaa huvitti Trezórka, jota hän myötäänsä uhkaili, estellen nuuskimasta tarantassin perä-istuimen alustaa, mutta vielä enemmin häntä huvitti Ludvika ja hänen koomillinen virnailunsa kasakan kanssa, joka ei osannut aavistaakaan, että häntä moisista aikeista epäillään, ja ystävällisesti vain naurahteli kaikkeen, mitä hänelle sanottiin.
Yrityksen vaaran-alaisuus ja sen yhä lähenevä toteutuminen sekä osaltaan myös aron ilma saivat Albinan mielen yhä enemmän kuohuksiin. Hän alkoi tuntea sydämessään sellaista lapsellista riemua ja iloa, jota ei ollut enää pitkiin aikoihin kokenut. Migúrski kuuli hänen hilpeät haastelunsa, ja silloin hän, huolimatta asemansa hankaluudesta (kuumuus ja jano ne varsinkin häntä rasittivat) unohti oman itsensä ja iloitsi Albinan ilosta.
Toisen päivän iltana alkoi jälleen häämöttää asunnoita tuolla kaukana. Se oli Sarátow ja Volga. Kasakka se arosilmillään erotti sekä Volgan että mastojen nenät ja osoitti niitä Ludvikalle. Tämä sanoi näkevänsä hänkin. Albina ei voinut erottaa mitään, mutta puheli ääneensä tahallaan, jotta Migúrski kuulisi.
— Sarátow, Volga! — Niin hän haasteli, ikäänkuin Trezórkalle, siinä sivussa puolankielellä kertoen miehelleen lähimmistä aikeistaan.
XI.
Ajamatta sisään Sarátowin kaupunkiin, Albina pysähtyi Pokrówskin kylään Volgan vasemmalla rannalla, ihan vastapäätä kaupunkia. Täällä hän toivoi saavansa yön aikana puhutella miestään, jopa päästää hänet ulos laatikostakin. Mutta kasakka se vaan ei lähtenyt tarantassin äärestä minnekään; koko yön, lyhyen keväisen yön, hän istui läheisissä tyhjissä rattaissa katoksen alla. Ludvika istui Albinan käskystä tarantassissa, täysin vakuutettuna siitä, että kasakka juuri hänen tähtensä niin luopumattomasti pysyttelekse tarantassin läheisyydessä. Ja hän iski silmää ja nauraa tirskahteli, kätkien rokon-arpiset kasvot nenäliinaan. Mutta Albinan mielestä ei tuossa enää ollut mitään hauskaa. Hän rupesi käymään yhä levottomammaksi, kosk'ei ymmärtänyt, miksikä kasakka ei hetkeksikään lähde tarantassin äärestä pois.
Useampia kertoja tuon keväisen yön kuluessa, jossa rusko ruskoon sulautuu, Albina astui ulos majatalon kamarista ja kulki haisevan käytävän ohitse pihanpuoliselle kuistille. Kasakka se yhä valvoi, jalat riipuksissa tyhjillä rattailla. Vasta aamun sarastaessa, jolloin kukot jo olivat heränneet ja huudelleet toisilleen pihalta pihalle, vasta silloin Albina sai tilaisuuden puhutella miestään, sillä kasakka kuorsasi pitkällään rattaiden pohjalla. Albina lähestyi varovasti tarantassin ja kopautti laatikkoon.
— Juzö!
Ei vastausta.
— Juzö! Juzö! — äänteli Albina säikäyksissään kovempaa.
— No mitäs nyt? — vastasi Migúrski unisella äänellä laatikosta.
— Miks'et vastannut?
— Makasin, — virkkoi Migúrski, ja hänen äänestäänkin jo Albina arvasi hänen hymyilevän. Joko ma tulen ulos?
— Ei sovi: kasakka on täällä. — Sen sanottuaan hän vilkaisi kasakkaan.
Ja merkillistä! Kasakka kuorsasi, mutta hänen siniset, hyväntahtoiset silmänsä olivat auki. Hän katseli Albinaa ja sulki silmänsä vasta silloin kuin kohtasi Albinan katseen.
— Näyttiköhän minusta vain siltä? — arveli Albina itsekseen. — Vai valvooko hän todellakin?… Kyllä kaiketi minusta vain siltä näytti, — ajatteli hän sitten ja kumartui jälleen laatikkoon päin.
— Kärsi vielä hetkinen, — virkkoi hän. — Tahdotko syödä?
— En, mutta tupakkaa polttaisin.
Albina vilkaisi jälleen kasakkaan. Tämä nukkui.
— Niin, siltä minusta vain näytti, — ajatteli hän jälleen.
— Minä lähden nyt kuvernöörin luokse.
— Onnea matkalle!
Albina otti matkalaukusta toiset vaatteet ja meni sisään pukeutumaan.
Pukeuduttuaan parhaimpiin suruvaatteisinsa, Albina soudatti itsensä Volgan yli, palkkasi toisella rannalla ajurin ja ajoi kuvernöörin luo, jonka puheille pääsikin. Tuo soma, sujuvaa franskaa puhuva, myhäilevä leski, puolatar, miellytti kuin miellyttikin vanhaa, yhä vieläkin nuorteleivaa kuvernööriä. Hän suostui kaikkiin Albinan pyyntöihin ja kutsui häntä luokseen vielä huomenna, saamaan häneltä määräystä Tsaritsinin pormestarille.
Iloissaan toimensa onnistumisesta ja somuutensa vaikutuksesta, jota kuvernöörin käytös kyllä osoitti, Albina läksi paluumatkalle. Kuinka onnellinen ja täynnä toivoa hän olikaan, istuessaan troskissa ja ajaessaan alas mäkeä laituria kohti! Aurinko oli jo noussut metsän takaa, vinoon heitellen säteitänsä tulvahtaneen virran pintaan ja leikkien sen vireillä. Mäenrinteillä kummallakin puolen omenapuut kuulsivat valkoisina hattaroina täydessä kukassa, suloista tuoksua ympärilleen levitellen. Mastometsä kohoili rannalla, ja valkoiset purjeet välkähtelivät auringon paisteessa hiljaa vireilevän tulvaveden pinnalla.
Laiturille tultuansa Albina tiedusti ajurilta, saisiko täältä vuokratuksi veneen Astrahaniin asti, ja tuon kuultuaan riensi kymmenkunta iloista venemiestä tarjoamaan hänelle palvelustansa. Yksi heistä miellytti häntä muita enemmän, ja hänen kanssaan Albina läksi katsomaan venettä, joka oli ahdettuna muitten väliin lähellä laituria. Vene oli varustettu purjeellakin myötätuulen varalle. Tyynessä ja vastatuulessa se kulki airojen avulla, ja kaksi rotevaa souturia lekotteli veneen pohjalla. Hyväntahtoinen, iloinen pursimies neuvoi, että tarantassi, pyöristään päästettynä, nostettaisiin semmoisenaan veneesen.
— Siihen myö se sovitetaan ja siin'on sitten teiännii mukava olla. Sois Jumala vaan hyvän ilman, niin viiessä päivässä tästä mennä solautetaan Astrahaniin.
Albina suostui hänen kanssaan hinnasta ja käski hänen tulla Pokrówskin kylään, Loginowin majataloon, katsomaan tarantassia ja saamaan etumaksun. Kaikki onnistui paremmin kuin hän oli osannut toivoakaan. Mitä riemukkaimmassa mielentilassa hän soudatti itsensä virran poikki, maksoi souturin ja läksi astumaan majataloa kohti.
XII.
Kasakka Danilo Lifánow oli Strelétskin piirikuntaa, iältään 34 vuotta. Hänellä oli vain yksi kuukausi sotapalveluksensa aikaa jäljellä. Heidän perhekuntaansa kuului 90 vuotias vaari, joka vielä muisti Pugatshéwia, edelleen kaksi veljeä, miniä, jonka mies, vanhempi veli, oli vanhauskoisuuden tähden lähetetty pakkotöihin Siperiaan, vaimo, kaksi tytärtä ja kaksi poikaa. Isä oli kaatunut sodassa franskalaisia vastaan. Danilo oli isäntänä talossa. Heillä oli 16 hevosta, kaksi paria härkiä ja 15 sótennikkaa omaa maata vehnäpeltona.
Danilo oli palvellut Orenburgissa ja Kazanissa ja oli pian pääsevä sotapalveluksesta vapaaksi. Hän oli harras vanhauskolainen hänkin: ei polttanut tupakkaa, ei maistanut väkeviä, ei syönyt samasta astiasta maallisten kanssa ja noudatti ankarasti valaansa. Kaikissa toimissaan hän oli verkallisen tarkka, ja mikä hänen toimekseen kerran oli annettu, siihen hän kiinnitti kaiken huomionsa, hetkeksikään hylkäämättä sitä mielestään, kunnes oli oman ymmärryksensä mukaan tehtävänsä täyttänyt.
Tällä erää hänen oli käsketty saattaa Sarátowiin asti kaksi puolatarta, joilla oli mukanaan kaksi ruumiskirstua. Hänen oli pidettävä huoli, ett'ei heille matkalla mitään pahaa tapahdu, ja että he rauhallisesti kulkevat, millistäkään vallattomuutta harjoittamatta. Sarátowissa hänen oli määrä jättää heidät kaikella kunnialla esivallan turviin.
Ja näin hän nyt oli saattanut Sarátowiin heidät, kuin myös heidän koiransa, kuin myös ne kirstut kuin heillä mukanansa oli. Akat olivat olleet hiljaista ja ystävällistä väkeä, vaikka puolattaria olivatkin, eivätkä mitään pahaa olleet tehneet. Mutta täällä, Pokrówskin kylässä hän, illan suussa kulkiessaan tarantassin ohitse, oli huomannut koiran hyppäävän tarantassiin ja alkavan vinkua sekä häntäänsä heilutella. Ja tarantassin peräpenkin alta hän oli ollut kuulevinaan jonkun äänen. Toinen puolattarista, se vanha, oli silloin, koiran huomattuansa, jotain säikähtänyt, siepannut koiran syliinsä ja vienyt sen pois.
— Jotain tässä vaan on, — oli kasakka silloin arvellut ja ruvennut tarkastamaan. Nuoren puolattaren tullessa yöllä tarantassin luo, hän oli ollut nukkuvinaan ja silloin selvään kuullut laatikosta miehen äänen. Aamulla varhain hän oli mennyt polisiin ja ilmoittanut, ett'ei ne hänen huostaansa jätetyt puolattaret oikein hyvillä jäljillä liene, koskapa heillä vainajain asemasta on elävä ihminen siinä laatikossa.
Riemukkaassa, iloisessa mielentilassa Albina palasi majatalolle, vakuutettuna siitä, että nyt on päästy päähän, ja että he moniaan päivän perästä ovat vapaita. Talon kohdalle tultuaan, hän kummaksensa huomasi portilla uhkeat ajopelit ja niitten edessä parihevoset, riiprässi aisakkaan rinnalla. Kaksi kasakkaa oli ajopelien ääressä, ja kansaa kihisi portilla, pihaan kurkistellen.
Hän oli niin täynnään toivoa ja tarmoa, ett'ei hänen johtunut mieleensäkään, että näillä ajopeleillä ja kansajoukolla on tekemistä hänen kanssaan. Hän astui pihaan ja, vilkaistuaan samassa katoksen alle, missä tarantassi seisoi, näki väkijoukon tungeskelevan juuri hänen ajoneuvojensa ympärillä ja kuuli Trezórkan hurjan haukunnan.
Ja nyt oli tapahtunut kauheinta, mitä tapahtua saattoi.
Tarantassin edessä seisoi muuan ryhdikäs herra, leuoissa musta parta, yllään uusi uniformu, päivänpaisteessa välkähtelevine nappeineen ja puolioluksineen ja jalassa kiiltonahkaiset kengät. Hän puhui jotain kuuluvasti, käheällä, käskevällä äänellä.
Hänen edessään, kahden sotamiehen välissä, seisoi talonpojan puvussa ja heinänkorsia takkuisessa tukassaan — hänen Juzönsa. Ikäänkuin oikein käsittämättä, mitä hänen ympärillään tapahtuu, Migúrski vuoroin kohotteli, vuoroin painoi alas mahtavia olkapäitään. Trezórka, tietämättä itse juuri olleensa syynä koko tähän onnettomuuteen, haukkui vimmatusti polisimestaria, niskakarvat pystyssä. Albinan nähtyänsä, Migúrski säpsähti ja tahtoi astua häntä kohti, mutta sotamiehet pidättivät.
— Ei hätää, Albina, ei hätää! — virkkoi Migúrski, myhähtäen lempeällä tavallaan.
— Ahaa! Tässähän se on itse rouvakin! — sanoi polisimestari. — Suvaitkaahan astua tänne. Lastenne kirstut, vai? — kysäisi hän sitten, vilkauttaen silmänsä Migúrskin puoleen.
Albina ei vastannut sanaakaan. Hän tarttui rintaansa ja katseli kauhistuksissansa suu ammollaan mieheensä.
Niinkuin tavallisesti käy kuoleman edellisinä ja yleensäkin ratkaisevina hetkinä elämässä, niin Albinakin nyt yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä ennätti tuntea ja miettiä äärettömän määrän tunteita ja ajatuksia, sittenkään vielä käsittämättä, uskomatta onnettomuuttansa. Ensimmäinen tunne oli jo entisiltä ajoilta tuttu: loukatun ylpeyden tunne, nähdessään sankarimiehensä nöyryytettynä noitten tylyjen, villien ihmisten edessä, jotka häntä vallassansa pitelevät.
— Kuinka rohkenevatkaan pitää vallassansa häntä, ihmisistä parhainta? — välkähti hänen mielessään.
Toinen, samalla kertaa hänet vallannut tunne oli tietoisuus tapahtuneesta onnettomuudesta. Ja tämä tietoisuus johdatti muistoon hänen elämänsä suurimman onnettomuuden, lasten kuoleman, ja heti heräsi eloon kysymys: "Mistä syystä? Mistä syystä otettiin lapset pois?" Ja tämä kysymys: "mistä syystä lapset otettiin pois?" herätti toisen: "Mistä syystä hukkuukaan ja kituu hänen armas miehensä, ihmisistä parhain?" Ja samassa myös johtui Albinan mieleen, minkälainen häpeällinen rangaistus hänen miestään odottaa, ja että hän, Albina, hän yksin on syypää kaikkeen.
— Kuka tämä on? Miehennekö? — kysäisi polisimestari.
— Mistä syystä? Mistä syystä? — parkaisi Albina ja, purskahtaen hysterilliseen nauruun, vaipui kasvoin laatikon päälle, joka nyt oli nostettu tarantassista maahan. Suonenvetoisesti nyyhkien, silmät punaisina itkusta, lähestyi Ludvika häntä.
— Pánenka, armas pánenka! Jak Böha köham [Niin totta kuin Jumala on minulle rakas] ei ole hätää, ei mitään hätää, — puheli hän, mielettömästi silitellen häntä käsillään.
Migúrski pantiin käsirautoihin, ja sitten he läksivät kuljettamaan häntä ulos pihasta. Sen huomattuaan, Albina riensi hänen peräänsä.
— Anna minulle anteeksi! Anna anteeksi! puhui hän. — Minä, minä yksin olen syypää!
— Kyllä siellä selko otetaan, kuka syyllinen on. Tulee se teidänkin vuoro, — sanoi polisimestari, torjuen kädellään häntä kauemmas.
Migúrskia lähdettiin viemään soutamolle, ja Albina, itsekään tietämättä, miksi, astui hänen perässään, kuuntelematta Ludvikan esteleviä puheita.
Kasakka Danilo Lifánow oli koko ajan seisonut tarantassin pyöräin kohdalla, synkästi katsahdellen milloin polisimestariin, milloin Albinaan, milloin jalkoihinsa.
Kun Migúrski oli viety pois, niin Trezórka, jäätyään yksikseen, alkoi häntäänsä heilutellen liehakoida hänen edessään. Se oli matkalla tottunut häneen. Mutta äkkiä kasakka kimmahti syrjään rattaitten luota, tempasi lakin päästään, heitti sen kaikella voimallaan maahan, sysäsi Trezórkan jalallaan tieltänsä ja meni kapakkaan. Siellä hän tilasi viinaa ja joi sen päivän ja seuraavan yön, joi rahansa ja vaatteensa ja vasta seuraavana aamuna, herättyään ojassa, lakkasi miettimästä tuota hänestä niin tuskallista kysymystä: lieneekö hän tehnyt oikein, ilmiantaessaan esivallalle, että puolattarella oli mies laatikossa.
Migúrski pantiin syytteesen ja tuomittiin kujanjuoksuun, 1000 kepin iskua. Hänen sukulaisensa ja Vánda, jolla oli korkeissa piireissä tuttavia, saivat rangaistuksen lievennetyksi: hän karkoitettiin Siperiaan elin-ajakseen.
Albina seurasi häntä sinne, mutta ei elänyt enää kauan. Ihmiset sanoivat hänen kuolleen keuhkotautiin, mutta itse hän kyllä tiesi, että suru se on, joka hänet hautaan vie. Ihan viimeisiin päiviinsä saakka hän ei saattanut käsittää, mistä syystä heidän on täytynyt kärsiä niin tunnotonta julmuutta. Ei kyennyt kukaan selittämään sitä hänelle. Hänen ainoa toivonsa oli nyt, että tämä salaisuus selviää hänelle kuoleman jälkeen, ja siksipä hän katselikin lähenevää kuolemaa pelvotta, välisti riemumielinkin. Sitä hän vain suri, että hänen heikko, rakastavainen Juzönsa jää niin avuttomaksi maailmaan, mutta vihdoin hän huomasi olevansa, heikkona ja kivuloisena olentona, taakaksi vain miehelleen.
Migúrski oli jo ennen hänen kuolemataan ruvennut juomaan ja joi enemmän kuin hänen ruumiinsa ja sielunsa sietikään. Vaimonsa kuoltua hän veltostui kokonaan ja jaksoi ainoastaan ystäväinsä kannattamana elää vielä kymmenen vuotta tympeätä, tarkoituksetonta elämää, kärsimyksiä täynnä.
Mutta Nikolai Paulowitsh iloitsi siitä, että oli kapinan lohikäärmeeltä rikkipolkenut pään ei ainoastaan Puolassa, vaan koko Europassakin. Hän oli ylpeä siitä, ett'ei ollut rikkonut mummonsa, suuren Katarinan, jälkisäädöstä, vaan oli kansansa menestykseksi saanut Puolanmaan pidättäneeksi Venäjän vallan alla. Ja tähdillä koristetut miehet kullankirjavissa puvuissa ne ylistelivät häntä siitä siinä määrin, että hän vakavasti uskoi olevansa suuri mies ja elämänsä olleen suureksi siunaukseksi ihmiskunnalle ja erittäinkin Venäjän kansalle, jonka alenemiseksi ja typerryttämiseksi kaikki hänen voimansa oli kohdistettu.
MARJAT.
Yhä jatkuu kesäkuun kuumia, tyyniä päiviä. Lehti on puissa mehukas, täyteläinen, vihreä; siellä täällä vain putoaa maahan kellastunut lehti koivusta ja lehmuksesta. Orjantappura-pensaat ovat yltäänsä tuoksuvassa kukassa, metsäniityt metisen apilaan peitossa, pitkä sankka ruis lainehtii, varjoja heitellen, jyvä melkein puolillaan. Notkommissa paikoin ruisrääkät toisilleen huutelevat; kaura- ja ruisvainioissa peltopyyt vuoroin narisevat, vuoroin naksuttelevat. Satakieli metsässä silloin tällöin vain aloittaa lirityksen ja vaikenee sitten. Helle paahtaa. Teitä peittää sormenpaksuinen pöly; se nousee sakeana savuna ja kiirii puoleen tai toiseen aina sitä myöten, mistä ilmanhenki sattuu hiukan huhahtamaan.
Talonpojat viimeistelevät rakennustöitään ja ajavat lantaa pelloille. Karja näkee nälkää kuihtuneilla kesannoilla ja odottelee äpäriköille pääsemistä. Lehmät ja vasikat kiilivät, karvaiset hännät pystyssä, juosten paimenia pakoon. Pojat kaitsevat hevosia tienvarsilla ja atvikoissa. Akkoja tulee metsästä, kantaa raahaten ruoholla täytettyjä säkkejä seljässään. Impiä ja tyttösiä puikahtelee kilpaa pensaitten välitse metsän-aukioissa, poimien marjoja, joita sitten myöskentelevät huvilain asukkaille.
Huvilalaiset, jotka asuvat siroiksi maalatuissa, rakennustaiteellisesti somissa kesäasunnoissa, joko kävelevät keveissä, puhtaissa ja kalliissa puvuissa, päivänvarjot kädessä, hiekotettuja käytäviä myöten tai istuvat puitten siimeksessä tai lehtimajoissa, koristettujen pöytäin ääressä, ja juovat teetä tai vilvoitusjuomia.
Komea on Nikolai Semjónowitshin huvila: siinä tornit ja verannat ja balkonit ja galleriat, kaikki niin tuoretta, uuden-uutukaista, siistiä. Portilla seisoo vuokratut kaleskat, edessä troikka, kulkuset kaulassa. Nämä kaleskat ovat tuoneet taloon pietarilaisen herran, 15:sta ruplasta "sinne ja tänne", niinkuin jamshtshik (ajuri) sanoo.
Tämä herra on tunnettu, toimelias liberaali. Hän on ollut osallisena kaikissa komiteoissa ja komissioneissa ja kaikenlaisissa korkeimpaan paikkaan jätetyissä adresseissa, jotka on kokoonpantu sangen ovelasti: muodolleen kaikkein alamaisimpia, mutta itse asiassa sittenkin kaikkein liberaalisimpia. Hän on tullut kaupungista (jossa hän, kuten hirmuisen kiireissä työpuuhissa oleva konsanaankin, ei jouda viipymään kuin vuorokauden), tullut tervehtimään ystäväänsä, lapsuutensa kumppalia, jonka kanssa he pitävät melkein yhtä yleisissä asioissa.
Heidän välillään on vain hiukan erimielisyyttä siitä, mitenkä konstitutionaalisia alkeita olisi käytännössä pantava toimeen. Pietarilainen herra on europpalaistuneempi, kallisteleepa hiukan korvaansa sosialisminkin aatteille ja kantaa toimistansa runsaat palkat. Nikolai Semjónowitsh taas on aitovenäläinen mies, oikeauskoinen, mielipiteissään vivahduksia slavofiilisyyteen. Hänellä on monta tuhatta desjatinaa maata.
He söivät päivällistä puutarhassa. Pöydässä oli viisi ruokalajia, mutta helteeltä he tuskin söivät niitäkään, niin että 40:n ruplan kokki apulaisineen, jotka olivat panneet parastansa juuri tämän vieraan vuoksi, olivat tehneet melkein turhaa työtä. Syötiinhän vain jäänsekaista valkolohi-botvinjaa [botvinja = kalasta ja kasviksista sahtiin tehty liemi. Suom. muist.] ja moniväristä jäätelöä, joka oli valettu somaan muottiin ja sangen sirosti juovitettu sokerileivoksilla. Päivällispöydässä istuivat: vieras, liberaali lääkäri, lasten opettaja — muuan huimapäinen sosialisti-revolutionääri ylioppilas, — jota Nikolai Semjónowitsh kumminkin osasi pitää aisoissa, Mari, Nikolai Semjónowitshin rouva, ja kolme lasta, joista nuorin sai tulla pöytään vasta jälkiruuan ajaksi.
Kankeanlaista noilla päivällisillä oli ensinnäkin siitä syystä, että Mari, muutoinkin peräti hermostunut rouva, oli huolissaan Gôgan tähden — nuorimman pojan, Nikolain, jota sanottiin Gôgaksi, niinkuin hienossa maailmassa on tapana. — Gôgalla oli näet vatsa joutunut epäkuntoon. Toinen syy oli se, että heti kuin vieraan ja isännän välillä syntyi keskustelua valtiollisista asioista, heti ylioppilaskin, huimapää, sekaantui kaikella innolla puheesen, osoittaakseen, ett'ei hän aio vääjätä ketään, mielipiteitään julkilausuessaan. Vieras vaikeni silloin, ja Nikolai Semjónowitsh koetteli hillitä tuota vallankumousten miestä.
Päivällinen syötiin kello 7. Aterian jälkeen ystävykset asettuivat verannalle haastelemaan, vilvoitellen itseään narzâni-vedellä [kaukaasilaista kivennäisvettä] ja valkoviinillä.
Erimielisyyttä ilmaantui varsinkin siitä, minkälaiset pitäisi Venäjällä olla vaalit, välillisetkö vai välittömät. Ja siitä oli syntymäisillään kiivaskin väittely, kun samassa tultiin kutsumaan teelle ruokasaliin, joka oli verkoilla suojattu kärpäsiltä. Teepöydässä vieraat haastelivat Marin kanssa, jota tämä keskustelu ei ensinkään huvittanut, hän kun yksinomaa ajatteli vaan Gôgan vatsakivun oireita. Puheltiin maalaustaiteesta, ja Mari todisteli, että dekadenttisessa maalaustaiteessa on un je risais quoi [en tiedä mitä. Suom. muist.], jota ei käy kieltäminen. Tällä hetkellä hän ei ajatellut lainkaan dekadenttista maalaustaidetta, vaan sanoi, mitä jo monasti ennenkin oli sanonut. Vieras ei tuosta välittänyt vähääkään, mutta koska hän oli kuullut puhuttavan dekadenttisuutta vastaan, niin hänkin puhui sitä vastaan, vieläpä niin luontevastikin, ett'ei kukaan osannut aavistaakaan, että viis hän dekadenttisuuksista ja epädekadenttisuuksista. Nikolai Semjónowitsh sitä vastoin katseli vaimoansa, tuntien hänen olevan jostain pahoillansa ja aavistellen, että kai sitä tän'iltana vielä ikävyyksiä tulee. Sitä paitsi oli hänen peräti ikävä kuulla sitä, mitä Mari puhui, sillä sellaista hän, Nikolai Semjónowitsh, oli mielestänsä kuullut jo senkin sata kertaa.
Sisällä sytytettiin pronssilamput ja pihalla lyhdyt. Lapset toimitettiin makaamaan, sittenkuin Gôga oli ensin ollut lääkeopillisten käsittelyjen alaisena.
Vieras astui isännän kanssa ulos verannalle. Lakeija toi hupuilla varustetut kynttilät ja vielä lisää narzâni-vettä. Ja nyt vasta, kello 12:n tienoilla, alkoi vilkas keskustelu siitä, minkälaisiin valtiollisiin toimiin olisi ryhdyttävä nykyisenä, Venäjälle niin tärkeänä aikana. Kumpainenkin tupakoitsi ja puheli taukoamatta.
Ulkona portin edustalla kyytihevoset kilauttelivat nälissään kulkusiansa. Kaleskoissa istui vanha jamshtskik, vuoroin haukotellen ja vuoroin kuorsaten. Hän oli 20 ajastaikaa palvellut samaa isäntää ja säännöllisesti lähettänyt koko kuukauspalkkansa veljelleen maalle, paitsi 3-5 ruplaa, jotka joi suuhunsa. Nyt, kun useammista huviloista alkoi kuulua kukkojen kiekumista, ja lähimmäisen huvilan kukko varsinkin piti peräti kovaa ja kimeätä ääntä, nyt ukko jo rupesi ajattelemaan, että hänet lienee kai kokonaan unohdettu. Hän astui kaleskoista maahan ja meni huvilaan.
Hän näki kyydittävänsä herran istuvan tuolla, syövän jotain ja aina väliin haastelevan jotain. Ei uskaltanut ukko mennä suoraan herran puheille, vaan läksi hakemaan lakeijaa. Tämä nukkui istuvillaan eteisessä, yllään lyhyt livreatakki. Hän oli entisiä kotiorjia ja elätti nyt itseään ja suurta perhettään, viittä tytärtä ja kahta poikaa, palveluksella — ja hyvä olikin hänellä paikka; 15 ruplaa kuukaudessa ja vierailta juomarahoja välisti sataankin ruplaan. — Hän kavahti pystyyn, puistelihe ja oikaisihe, ja läksi ilmoittamaan, että jamshtshik on levoton ja pyrkii pois.
Lakeijan tultua verannalle, oli väittely kiivaimmillaan. Siihen otti nyt osaa tohtorikin, joka oli liittyen seuraan.
— En saata myöntää, — puhui vieras, — että Venäjän kansan pitäisi kulkea toisia teitä kehityksessään. Ennen kaikkea tarvitaan vapautta… valtiollista vapautta… sitä vapautta… niinkuin kukin tietää… mitä suurinta vapautta… ja samalla mitä laajimpain oikeuksien myöntämistä muille…
Vieras tunsi takertuneensa, tunsi, ett'eihän sitä nyt niin pitäisi puhua, mutta väittelyn vauhdissa ei muistanutkaan, mitenkä sitä oikeastaan puhua pitäisi.
— Niinpä niinkin, — vastasi Nikolai Semjónowitsh, kuuntelematta vieraan sanoja ja tahtoen vain esiintuoda oman ajatuksensa, joka hänen omasta mielestään oli kerrassaan onnistunut. — Niinpä niinkin, mutta se on saavutettavissa toista tietä, ei äänten enemmistöllä, vaan yhteisellä suostumuksella. Katsokaapas nyt esimerkiksi mirin päätöksiä. [Mir = kuntakokous.]
— No se mir!
— Ei sovi kieltää, — virkkoi tohtori, — ett'ei slaavilaisilla kansoilla olisi erityinen katsantokantansa. Esimerkiksi puolalaisten veto oikeus. Min'en suinkaan väitä, että se olisi parempi…
— Sallikaas… — keskeytti Nikolai Semjónowitsh, — sallikaas minun puhua loppuun. — Venäjän kansalla on erikoiset ominaisuutensa. Ja nämä ominaisuudet…
Samassa tuli Ivan unissa silmin ja keskeytti hänet.
— Jamshtshik on levoton…
— Sanokaa — pietarilainen vieras teititteli lakeijoita aina ja oli ylpeäkin siitä — sanokaa hänelle, että minä lähden kohta; yliajasta maksan.
— Kyllä.
Lakeija läksi, ja Nikolai Semjónowitsh sai sanoa ajatuksensa loppuun asti. Mutta sekä vieras että tohtori olivat sen kuulleet jo 20 kertaa (siltä heistä ainakin näytti) ja rupesivat, varsinkin vieras, kumoamaan sitä historian todistuksilla. Vieras oli erittäin taitava historiassa.
Tohtori oli vieraan puolella ja ihaili hänen suurta oppiansa, ollen mielissään tutustumisestansa hänen kanssaan.
Keskustelua kesti niin kauan, että metsän takaa alkoi jo sarastaa. Satakieletkin jo heräsivät, mutta yhä vain seurakumppalit polttivat ja haastelivat, haastelivat ja polttivat.
Puhelua olisi kenties kestänyt vieläkin kauemmin, mutta huoneesen astui sisäkkö.
Tämä sisäkkö oli orpo, jonka oli täytynyt lähteä palvelukseen, elatustaan hankkimaan. Ensin hän palveli kauppiaan luona, jossa kaupanhoitaja vietteli hänet. Lapsensa kuoltua hän tuli palvelukseen erään virkamiehen luo, jossa talon oma poika, kymnasisti, ei antanut hänelle rauhaa. Vihdoin hän pääsi apusisäköksi Nikolai Semjónowitshin taloon. Tässä paikassa hän tunsi olevansa onnellinen, siellä kun ei kukaan häntä ahdistellut ja kunnollinen palkkakin maksettiin. Hän tuli nyt ilmoittamaan, että rouva "pyytävät" luokseen tohtoria ja Nikolai Semjónowitshiä.
— Kas niin, — arveli Nikolai Semjónowitsh.
— Gôgalla taas jotain.
— Mikäs on? — kysyi hän ääneen.
— Nikolai Nikolájewitsh eivät voi oikein hyvin — vastasi sisäkkö. Nikolai Nikolájewitsh, tuo "he", oli Gôga, joka oli syönyt liiaksi ja saanut ripulin.
— Jaha! Jopa on aika lähteä! — virkkoi vieras. — Katsokaas, kuinka valoisa jo on aamu! Kylläpäs meillä on puhetta piisannut! — lisäsi hän, hymysuin, ikäänkuin kehaisten itseään ja seurakumppaleitaan siitä, että olivat niin kauan istuneet ja haastelleet. Hän sanoi jäähyväiset.
Ivan sai väsyneillä jaloillaan kauan aikaa juoksennella etsimässä vieraan hattua ja sateenvarjoa, jotka vieras itse oli pistänyt johonkin aivan arvaamattomaan paikkaan. Ivan toivoi saavansa juomarahaa, eikä vieras, sangen avokätinen mies, olisi ruplaa säälinytkään, mutta väittelystä vieläkin kiihkeänä hän unohti koko asian. Matkalla vasta hän muisti, ett'ei ollut antanut lakeijalle mitään.
— Minkäpäs sille nyt enää! — arveli hän.
Jamshtshik kiipesi ajopenkille, kokosi ohjakset kouraansa ja asettui syrjin hevosiin. Kulkuset kilahtivat, ja troikka läksi liikkeelle. Joustavilla linjaaleilla siinä keinuessaan, pietarilainen herra ajatteli ystävänsä ahdasmielisyyttä ja ennakkoluuloja.
Samaa ajatteli Nikolai Semjónowitshkin, joka ei vielä heti mennyt vaimonsa huoneesen.
— Kauheata tuo pietarilainen ahdasmielisyys. Eivät vaan kykene vapautumaan siitä. — Niin hän ajatteli.
Vaimonsa luokse hän ei kovinkaan suurta kiirettä pitänyt, hän kun ei tuosta kohtauksesta odottanut mitään hyvää. Ne marjat näet. Kylän pojat olivat aamulla käyneet marjoja kaupan. Nikolai Semjónowitsh oli ostanut tinkimättä kaksi lautasellista raa'anpuoleisia marjoja. Lapset olivat tulla tuhahtaneet siihen, mankuneet marjoja ja ruvenneet syömään niitä suoraan lautaselta. Mari oli siiloin vielä ollut omalla puolellaan, mutta, tultuaan sisään ja kuultuaan Gôgan saaneen marjoja, oli suuttunut kauheasti, koska pojan vatsa jo ennestäänkin oli ollut epäkunnossa. Hän oli ruvennut moittimaan miestään, mies häntä, ja siitä oli syntynyt ikävä keskustelu, melkein riita. Illan suussa oli Gôgan vatsa todellakin tehnyt vallankumouksen. Nikolai Semjónowitsh oli luullut, että siihenhän se juttu päättyikin, mutta lääkärin kutsuminen tiesi asian saaneen pahan käänteen.
Nikolai Semjónowitshin astuessa vaimonsa puolelle, seisoi rouva lastenkamarissa, yllään silkkinen aamuviitta, josta hän piti paljonkin, mutta jota hän nyt ei muistanutkaan. Siellä hän seisoi tohtorin kanssa kumarruksissa yöastian yli ja tippuva kynttilä kädessä näytti tohtorille valoa.
Tohtori pince-nez nenällä tutkisteli tarkkaavin katsein astian sisällystä.
— Niin, — sanoi rouva painavasti, — kaikki noitten kirottujen marjain syytä.
— Miksikäs juuri marjain? — kysäsi Nikolai Semjónowitsh arjistellen.
— Miksikäkö marjain? Sinähän se häntä marjoilla syötit, ja nyt minä en saa yön rauhaa, ja lapsi kuolee.
— Eikä kuolekaan, — virkkoi tohtori myhähtäen. — Pieni annos vismuttia ja sitten hiukan varovaisuutta. Minä kirjoitan heti.
— Poika nukkuu, — sanoi äiti.
— No sittenpä emme häntä häiritsekään. Minä pistäyn huomenna.
— Olkaa niin hyvä.
Tohtori läksi pois. Nikolai Semjónowitsh jäi kahden kesken vaimonsa kanssa, mutta kauan kesti, ennenkuin sai hänet rauhoittumaan. Oli jo täysi päivä, kun Nikolai Semjónowitsh vihdoinkin nukkui.
* * * * *
Naapurikylään palasi samaan aikaan musikoita ja poikasia yöpaimenesta. Muutamat ratsastivat yhdellä hevosella, toiset kuljettivat useampia riimusta. Orivarsat ja kaksivuotiaat sälöt juoksivat perässä.
Taráska Rjesunów, reipas 12-vuotias poikanen, yllään puoliturkki, päässä lakki, mutta paljain jaloin, ratsasti kailavan tamman seljässä, ruuna riimussa rinnalla ja samankarvainen varsa kuin emäkin perässä. Hän karautti kaikkien muitten edelle ja kiiti täyttä laukkaa ylämäkeä kylää kohti. Musta koira hyppi edellä, myötäänsä vilkkuen perässä tuleviin hevosiin. Kailava orivarsa sukkajalka potkia ponnautteli milloin puoleen, milloin toiseen. Taráska ajoi tuvan luokse, sitoi hevoset portinpieleen ja astui porstuaan.
— Hohoi, unikeot! — huusi hän sisarilleen ja veljilleen, jotka makasivat porstuan lattialla, allaan piikkokankainen hursti.
Äiti, joka oli maannut heidän vieressään, oli jo lehmiä lypsämässä.
Oljgúshka tyttö kavahti pystyyn, haraten molemmilla käsillään korjaamaan takkuista tukkaansa. Mutta Fétjka, joka oli maannut hänen vieressään, nukkui yhä vieläkin, pää syvällä turkin sisässä, ruskealla kantapäällään vain hieroen kauhtanan alta pistäynyttä siromuotoista lapsenjalkaa.
Lapset olivat jo eilis-iltana päättäneet lähteä tän'aamuna marjaan, ja Taráska oli luvannut herättää sisaret ja pikku veikon heti yöpaimenesta palattuaan.
Yöpaimenessa, pensaan alla istuessaan hän oli ollut vähällä nukahtaa mutta oli nyt jälleen reipas ja päätti olla lainkaan maata panematta ja lähteä tyttöjen kanssa marjaan. Äiti antoi hänelle tuopillisen maitoa. Itse hän leikkasi itselleen palasen leipää, istahti pöydän taakse perälavitsalle ja rupesi murkinoimaan.
Kun hän sitten paitahihasillaan ja housut vain jalassa läksi nopein askelin painamaan paljaitten jalkainsa jälkiä tiehen, jossa oli jo muitakin jälkiä, suurempia ja pienempiä, varpaitten paineet selvästi näkyvissä, silloin olivat tytöt jo kaukana; tuolla ne punaisina ja valkoisina pilkkuina vilkkuivat lehdon tummaa vehreätä vastaan. (Tytöt olivat jo eilen illalla varustaneet ruukun ja tuopin, ja nyt he, suurustakaan haukkaamatta ja evästäkään ottamatta, olivat hät'hätää ristineet silmänsä peränurkkaan ja juosseet hajalle.) Taráska saavutti heidät ison metsän takana, juuri kuin he olivat poikenneet tieltä.
Kastetta oli maassa, pensaissa, jopa puitten alimmilla oksillakin. Tyttösten paljaat jalat kastuivat heti ja kylmenivät, mutta pian kuumenivat jälleen, hyppien milloin pehmoista ruohoa myöten, milloin epätasaisella kuivalla maalla. Marjapaikkoja oli niissä kohdin, mistä metsä oli hakattu. Tyttöset menivät viimevuotiseen hakkuupaikkaan. Nuoria taimia oli siinä nousemassa, ja mehuisain nuorten pensasten välillä näkyi matalia ruohikkoja, joissa piili punertavia ja aivan punaisiakin mansikoita.
Tytöt seisoivat selkä koukussa, poimien pienillä, päivettyneillä käsillään marjoja. Huonommat pistettiin suuhun, paremmat tuoppiin.
— Oljgúshka, tule tänne! Tääll'on niin, että hirvittää!
— Narraat! Hi-oo! — huutelivat he, pysytellen lähellä toisiaan, milloin pensaihin sukelsivat.
Taráska eteni heistä kauemmas, notkon toiselle puolelle, jo toissa vuonna kaadettuun metsään, jossa nuori vesakko, parhaasta päästä pähkinäpuuta ja vaahteraa, oli jo miehen korkuista. Ruoho oli mehukkaampaa ja sakeampaa, ja missä marjapaikkoja sattui, siinä suurempaa ja mehukkaampaa mansikkaakin kasvoi ruohon suojassa.
— Grúshka!
— No?
— Entäs kun susi?
— Ja kaks! Mitäs siinä turhia säikyttelet? Vai luuletkos, että minä pelkään? — puheli Grúshka, unohtaen, susi mielessä, koko ammattinsa ja pistäen paraimmat marjat suuhunsa eikä tuoppiin.
— Taráska se on tuolla notkon takana. Taráska! Ho-hoi!…
— Tääll'ollaan! — vastasi Taráska notkon toiselta puolen. — Käykää tänne!
— Lähtään vainenkin: siell' on enemmän.
Ja tytöt laskeutuivat notkoon, pidellen pensaista ja nousivat siellä kouruja myöten toiselle äyräälle. Siellä he löysivät päivänpuoleisella rinteellä matalaa ruohoa kasvavan aukion, joka oli ihan punaisenaan marjoista. Siinä he sitten alkoivat ääneti ahertaa, täydessä toimessa sekä kädet että suut.
Äkkiä kuului rasaus, ja kesken hiljaisuutta heistä tuntui kuin hirmuinen rytinä olisi alkanut käydä pensaissa ja pitkin nummea.
Grúshka säikähti ja lyyhähti maahan! Marjat jo puolilleen kerätystä tuopista tärskähtivät nurmelle.
— Äiteee! — parahti hän ja rupesi itkemään.
— Jänis, jänis, Taráska! Jänis! Tuolla noin! — huusi Oljgúshka, osoittaen pensaisin, missä harmaanruskea selkä pitkine korvineen mennä vilisti yhä kauemmas. — Mikäs sinulle tuli? — kysäisi hän Grúshkalta, kun jänis oli kadonnut näkyvistä.
— Luulin sudeksi, — vastasi toinen, unohtaen samassa sekä säikäyksensä että epätoivon kyynelet ja purskahtaen nauramaan.
— Hupakko!
— Hyi, kun säikähdin! — puheli Grúshka, nauraen äänekkäästi, hopeankirkasta nauruansa.
Marjat kerättiin maasta tuoppiin ja lähdettiin kauemmas. Aurinko nousi jo metsän takaa, luoden varjoja ja heleänkirkkaita täpliä nurmeen ja kimallellen kastepisaroissa. Tytöillä oli nyt hameet märkinä vyötäisiä myöten.
Tyttöset olivat jo lähestyneet metsän laitaa, kuljettuaan yhä kauemmas siinä toivossa, että mitä syvemmälle metsään, sitä marjapaikatkin paremmat, kun eri haaroilta rupesi kuulumaan huhuilemisia: siellä oli marjassa muita akkoja ja tyttöjä, jotka olivat lähteneet liikkeelle myöhemmin. Murkinan maissa, kun ruukku ja tuoppi olivat jo puolillaan, tytöt kohtasivat Akulina tädin, joka oli lähtenyt marjaan hänkin. Hänen perässään käydä taaputteli paksuilla, väärillä jaloillaan muuan isovatsainen poikanen, lakitta päin ja pelkkä paita päällä.
— Mukaan näet kärtti, — virkkoi Akulina tytöille, ottaen pojan syliinsä. — Eikä ollut ketään, kelle jättää.
— Mepäs vast'ikään ajettiin suuri jänis ylös. Sitä rytinää ja ryskettä! Ihan pintaa karmi.
— Äläst'! — virkkoi Akulina, laskien pojan jälleen maahan.
Hetken aikaa haasteltuaan tyttöset erosivat Akulinasta, työtään jatkamaan.
— Mutta nyt istutaan, — virkkoi Oljgúshka, laskeutuen siimekseen tiheän pähkinäpensaan juurelle. — Väsyttää niin hirveästi. Eipäs vaan otettu leipää mukaan. Kyllä maistuis nyt!
— Nälkä minunkin on, — sanoi Grúshka.
— Mitähän se Akulina siellä tuolleen hoilottaa? Kuuletko? Akulina täti, hohoi!
— Oljgúshkaaa! — vastasi Akulina.
— Mitää?
— Onkos se poika riepu siellä? — huusi Akulina puitten takaa.
— Ei ole.
Hetken kuluttua kuului rapinaa pensaissa, ja Akulina täti tuli näkyviin, liepeet nostettuina yläpuolelle polvien ja tuutti kädessä.
— Ettekö ole nähneet poika riepua?
-. Emmä.
— Hyväinen aika! Mishkaa!
— Mishkaa!
Ei kuulunut vastausta.
— Voi poloinen päiviäni! Joutuu vielä tuonne salolle ja eksyy!
Oljgúshka kavahti pystyyn ja läksi Grúshkan kanssa etsimään yhtäänne,
Akulina toisaanne. Lakkaamatta he sitten huhuilivat heleillä äänillään
Mishkaa, mutta kukaan ei vastannut.
— En minä jaksa enää, — puheli Grúshka, jääden jäljemmäs, mutta yhä edelleen huudellen. Hän otti milloin oikeaan, milloin vasempaan, sivuillensa vilkuen.
Akulinan epätoivoinen ääni se kajahteli kaukaa salon puolelta. Oljgúshka oli jo vähällä heittää etsinnät sikseen ja lähteä kotia, kun äkkiä eräästä tuuheasta pensaasta, lähellä lehmuksen kantoa, alkoi kuulua linnun itsepäistä ja äkäistä, epätoivoista piipitystä. Linnulla oli kaiketi poikasia pesässään, ja nyt se oli jostain syystä suutuksissaan ja säikähtynyt. Oljgúshka tähystelemään pensaasen, jonka ympärillä kasvoi sankkaa, valkokukkaista heinää, ja huomasi silloin pensaan alla sinisen mytyn, joka ei ollut lainkaan metsäruohon näköistä. Tyttö pysähtyi ja rupesi tarkastelemaan. Mishkahan se olikin. Hän se siis oli lintusen harmin ja säikäyksen syy.
Mishka loikoi paksulla vatsallaan maassa, kädet otsan alla, pulleat ja väärät sääret oikosinaan, nukkui makeasti.
Oljgúshka huusi äidin sinne, herätti pojan ja antoi hänelle marjoja.
Ja kauan vielä sen perästäkin Oljgúshka kertoi kaikille, kenet vaan tapasi, ja kotona äidille ja isälle ja naapurille, kertoi, kuinka hän oli ollut etsimässä Akulinan poika riepua ja vihdoin löytänyt hänet.
* * * * *
Aurinko oli jo noussut metsän yläpuolelle, kuumasti paahtaen maata ja kaikkea, mikä sen päällä oli.
Metsästä oli tullut muitakin tyttöjä. — Oljgúshka, uimaan! — kutsuivat he.
Ja käsityksin ja laulellen sitä mentiin joen rannalle. Ja sitten alkoi kuppelehtiminen ja kirkuminen ja polskiminen, eivätkä huomanneetkaan tytöt, kuinka lännestä alkoi nousta musta pilvi, kuinka aurinko vuoroin meni piiloon, vuoroin taas pisti esille. Jo leyhähti kukkain ja koivunlehtien tuoksu, jo alkoi jyrähdelläkin. Tuskin olivat tytöt saaneet vaatteet yllensä, niin jo tuli sade ja kasteli heidät läpimärjiksi.
Tyttöset tulivat juoksujalassa kotia, tummenneet paidat pinnassa kiinni, haukkasivat pikimmältään ja läksivät viemään päivällistä isälle, joka oli perunoita mullittamassa.
Kotia palattuaan, he söivät päivällistä, jolla välin paidat olivat jo ennättäneet kuivaa. Sitten marjat lajiteltiin, pantiin vateihin ja lähdettiin viemään Nikolai Semjónowitshin huvilaan, siellä kun aina maksettiin hyvä hinta. Mutta tällä kertaa ei siellä marjoista huolittukaan.
Mari, joka istui päivänvarjon suojassa suuressa nojatuolissa, kärsien helteestä, huomasi marjatytöt ja rupesi viuhtomaan heitä kohti viuhkallaan.
— Ei ole tarvis! Ei ole tarvis!
Mutta Vâlja, vanhin, 12-vuotias poika, joka oli kotona lepäämässä klassillisen kymnaasin liikarasituksista ja parhaillaan pelasi krokettia naapurien kanssa, hyppäsi Oljgúshkan luokse.
— Mitä maksaa? — kysyi hän.
Toinen vastasi:
— Kolmekymmentä kopekkaa.
— Se on liikaa, — sanoi Vâlja. Hän sanoi niin siitä syystä, että oli kuullut aika-ihmistenkin aina niin sanovan. — Odota hiukan, mutta tule tuolta kolkan takaa.
Ja Vâlja juoksi njânjan luokse.
Oljgúshka ja Grúshka katselivat sillä välin mielikseen peilipalloa, johon näkyi kaikenlaisia pikku taloja ja metsiä ja puutarhoja. Tämä pallo ja paljon muutakin, mikä siellä oli nähtävänä, ei heitä lainkaan hämmästyttänyt, sillä heidän mielestänsä olisi kaikki pitänyt olla aivan ihmeellistä tässä salaperäisessä ja heille käsittämättömässä herrasväen maailmassa.
Vâlja riensi njânjan luokse ja rupesi kärttämään häneltä 30 kopekkaa. Njânja arveli, että riittää se 20:kin, ja otti hänelle rahat kirstusta. Isä oli vast'ikään noussut, vietettyään tukalan yön, ja istui nyt verannalla sanomalehteä lukemassa ja sikaria poltellen. Vâlja kiersi hänen taatsensa, antoi 20-kopekkaisen tytöille, kaasi marjat lautaselle ja rupesi ahmimaan niitä.
Kotia palattuansa, Oljgúshka päästi hampaillaan auki solmun huivista, ja antoi siinä säilyttämänsä rahan äidilleen. Tämä kätki sen ja rupesi kokoomaan pesuvaatteita, viedäkseen ne joenrantaan.
Taráska, joka aamiaisesta saakka oli ollut isän kanssa perunoita mullittamassa, makasi nyt tuuhean, tumman tammen siimeksessä. Siinä isäkin istui, katsellen valjaista riisuttua ja kammitsaan pantua hevosta, joka oli syömässä naapurin maan rajalla ja minä hetkenä hyvänsä saattoi puikahtaa vieraan kaurapeltoon tahi niittyyn.
Nikolai Semjónowitshin talossa kaikki asiat kulkivat vanhaa, totuttua latuansa. Kaikki oli kunnossa. Aamiainen, kolme ruokalajia, oli katettu, kärpäset olivat jo kauan aikaa käyttäneet sitä hyväkseen, mutta talonväestä ei käynyt kukaan pöytään, sillä ruokahalua ei ollut kellään.
Nikolai Semjónowitsh oli tyytyväinen, huomattuaan vast'ikään lukemistansa sanomalehdistä, kuinka oikeita hänen mielipiteensä ovat. Mari oli tyytyväinen, sillä Gôgan vatsa oli jälleen kunnossa. Tohtori oli tyytyväinen, koska hänen neuvomansa parannuskeino oli tehonnut. Vâlja oli tyytyväinen, kun oli saanut syödä kokonaisen lautasellisen mansikoita.
KORNÉI VASILJEW.
I.
Kornéi Vasiljew oli 54 vuotta vanha, käydessään viimeistä kertaa maalla. Miehen tuuheassa kiharatukassa ei ollut ainoatakaan harmaata karvaa; musta parta vaan alkoi poskipäitten kohdalla lyödä harmaasen. Kasvot oli hänellä sileät, punakat, niska leveä ja luja. Koko hänen tanakkaa ruumistansa verhosi kylläisen kaupunki-elämän tuottama rasvakerros.
Hän oli 20 vuotta sitten suorittanut sotapalveluksensa ja palannut kotia rahakkaana miehenä. Ensi alussa hän avasi kauppapuodin, hylkäsi sen sitten ja rupesi pitämään karjakauppaa. Hän matkusteli Tsherkássyn kaupunkiin ostamaan "tavaraa" (raavaita) ja ajoi sen sitten Moskovaan.
Gâjan kylässä oli hänellä kivitalo, rautakattoinen, jossa asui Kornéin vanha äiti, vaimo kahden lapsen, tyttären ja pojan, kanssa, veli vainajalta jäänyt 15-vuotias mykkä orpopoika ja renki. Kornéi oli ollut kahdesti naimisissa. Ensimmäinen vaimo oli ollut heikko, kivulloinen ja kuollut lapsetonna. Ei ollut Kornéi enää kovin nuori, mennessään toisiin naimisiin terveen, kauniin tytön kanssa, joka oli köyhän lesken tytär naapurikylästä. Tässä uudessa avioliitossa syntyi kaksi lasta.
Kornéi oli tällä kertaa saanut Moskovassa niin hyvän hinnan tavarastaan, että rahoja oli kertynyt lähes kolmetuhatta ruplaa. Kuultuaan oman puolen mieheltä, että jonkun matkan päässä heidän kylästään muuan rappiolle joutunut tilan-omistaja tarjoaa metsäpalstaa kaupaksi, hän päätti ryhtyä metsäliikettä harjoittamaan. Hän tunsi tämän toimen, oltuaan jo ennen sotapalvelusta erään metsäkauppiaan liikkeenhoitajan apulaisena.
Rautatien-asemalla, josta tie kääntyy Gâjaan, Kornéi kohtasi vanhan tuttavan, toissilmäisen Kuzjmân heidän kylästä. Kuzjmân oli tapana saapua joka junalle parilla huononpäiväisiä, takkukarvaisia hevosiaan, saadakseen kyydittäviä. Kuzjmâ oli köyhä ja vihasi siitä syystä kaikkia rikkaita, varsinkin Kornéita, jota hän sanoi Kornjúshkaksi.
Kornéi astui asematalon portaille, yllään puoliturkki ja päällysviitta ja kädessä pieni matkalaukku, pysähtyi siihen, puhallellen ja vatsaansa pullistaen ja ympärilleen vilkuen. Oli aamu. Ilma oli tyyni, pilvinen. Hiukan pakastelikin.
— Eikö sattunut kyydittäviä, Kuzjmâ setä? kysäisi hän. — Otatko minut?
— Ruplan kun antanet, niin otan.
— Riittää sulle seitsemänkin riunaa. [Riuna (grivna = 10 kopekkaa) on
Inkerellä yleensä käytetty sana. Suom. m.]
— Mahas oot möhölle syönyt, mutta köyhältä mieheltä tahtoisit kiskoa 30 kopekkaa.
— No oli menneeksi — sanoi Kornéi, sovitti Kuzjmân pieneen rekeen matkalaukkunsa ja nyyttinsä ja retkahti sitten leveänä reen perään.
Kuzjmâ jäi kuskilaudalle.
— Ann' mennä!
Aseman läheisistä kuopista päästyä, tultiin tasaiselle tielle.
— No mitenkäs teillä siellä maalla, ei meillä, vaan teillä, jaksetaan? — kysyi Kornéi.
— Eipä kehumisen varaa.
— Kuinka niin? Onkos se minun eukkoni elossa?
— Elossahan se on. Kirkossa oli tuonottain. Eloss'on, se sinun eukkos. Eloss'on emäntä sinulla ja nuori onkin. Mikäpäs hänen? Uuden otti renginkin.
Ja Kuzjmâ naurahti Kornéin mielestä niin omituisesti.
— Minkä rengin? Entäs Pekko?
— Ka sairastui. Nyt on se Jevstignéi Bjély sieltä Kâmenkoista, — puhui Kuzjmâ. — Oman kylän väkeä näet.
— Vai niini — virkkoi Kornéi.
Siihen aikaan jo kuin Kornéi kävi Márfaa kosimassa, kylän ämmät jotain supsuttelivat Jevstignéistä.
— Niin, niin, Kornéi Vasiljewitsh, — haasteli Kuzjmâ. — Kovin on akat nykyjään omavaltaista väkeä.
— Äläs muuta, — äännähti Kornéi. — Mutta kovinhan se on jo käynyt vanhaks tuo sinun hiirakkos, — lisäsi hän, keskeyttääkseen pakinat.
— Enhän min'oo nuori itsekään. Isäntää myöten näet hepokin, — sanoi
Kuzjmâ, sivaltaen ruoskalla takkukarvaista, vääräsääristä ruunaa.
Puolitiessä oli syöttöpaikka. Kornéi käski pysähtyä ja meni taloon.
Kuzjmâ käänsi hevoset tyhjän altaan ääreen ja kohenteli mäkivöitä,
Kornéihin katsomatta ja odotellen, eiköhän tuo kutsune ryypyille.
— Käy sisään, Kuzjmâ setä, — sanoi Kornéi, tultuaan kuistille. —
Otathan ryypyn, vai?
— Ka! — vastasi Kuzjmâ näyttäen siltä kuin ei tässä olisi kiirettä eikä mitään.
Kornéi tilasi pullon viinaa ja tarjosi ryypyn Kuzjmâlle. Tämä ei ollut tän'aamuna vielä einettäkään maistanut ja rupesi kohta päihtymään. Ja heti kuin päihtymään rupesi, hän astui ihan lähelle Kornéita ja kävi kuiskaamalla kertomaan, mitä kaikkea ne kylässä haastaa. Ja kylässä ne haastaa sellaista, että Márfa, hänen eukkonsa, on ottanut rengiksi entisen mielitiettynsä, ja että nyt sitä eletään yhdessä.
— Niin no, — puheli Kuzjmâ, yhä enemmin päihtyen. — Mitäpä se minua
liikuttaa? Sinua vaan on sääli. Ja paha se asia onkin: ihmiset nauraa.
Ei näet pelkää syntiä. No no, sanon minä, vuotahan sie, sanon minä.
Annahan, kun itse tulee kotia. Jaa-a, niin se on, Kornéi Vasiljewitsh.
Kornéi kuunteli ääneti Kuzjmân puhetta, ja mustat kulmakarvat ne painuivat yhä alemmas kirkkaitten, sysimustien silmäin yli.
— Juotatkos sinä hevosias, vai? — virkkoi hän, kun pullo oli juotu tyhjäksi. — Kun et, niin lähtään.
Hän maksoi viinan ja astui ulos..
* * * * *
Kotiaan hän saapui hämärissä. Ensimmäiseksi hän kohtasi juuri sen samaisen Jevstignéi Bjélyn, joka koko matkan oli pyörinyt hänen päässään. Kornéi tervehti häntä. Jevstignéille kiire käteen, mutta Kornéi, nähtyään hänen laihat, vaaleat kasvonsa, puisteli vain päätään.
— Jo valehteli vanha koira, — ajatteli hän, muistellessaan Kuzjmân puheita. — Vaikka kukapa heidät tiesi! Kyllä minä siitä sentään selvän otan.
Kuzjmâ seisoi hevostensa luona, iskien hänelle ainoata silmäänsä,
Jevstignéihin viitaten.
— Meillä olet, vai mitä? — kysyi Kornéi.
— Ka, pitäähän sitä jossain olla työssä, — vastasi Jevstignéi.
— Onko tupanen lämmitetty?
— Kuinkas muuten? Matvéjevna on siellä, vastasi Jevstignéi.
Kornéi astui kuistille. Márfa oli kuullut ääniä ja tuli nyt porstuaan. Miehensä nähtyään, hän punastui äkkiä ja tervehti häntä kiirehtien ja erittäin ystävällisesti.
— Me tässä äiti muorin kanssa lakattiin jo vuottamastakin, — virkkoi hän, astuen miehensä perässä tupaseen.
— No kuinkas tääll' on voitu tällä välin?
— Niinkuin ennenkin, — vastasi toinen, siepaten syliinsä kaksivuotiaan tytön, joka veti häntä hameesta, maitoa mankuen, ja läksi lapsen kanssa kiirein askelin porstuaan.
Sisään astui Kornéin äiti, yhtä mustasilmäinen kuin poikansakin, laahustaen huopasaappaissa.
— Kiitos, ettäs tulit meitä katsomaan, — sanoi hän, pyröritellen tutisevaa päätänsä.
Kornéi kertoi äidilleen, mille asioille hän oli tullut, mutta muisti samassa Kuzjmân ja läksi viemään hänelle kyytipalkkaa. Avattuaan oven porstuaan, hän näki aivan edessään ulko-oven suussa Márfan ja Jevstignéin. He seisoivat lähetysten, ja Márfa oli jotain puhumassa hänelle. Kornéin nähtyänsä, Jevstignéi puikahti pihalle, mutta Márfa astui samovaarin [teekeittiö. Suom. m.] luo ja korjasi sen torvea.
Kornéi kulki sanaakaan sanomatta hänen kumartuneen selkänsä ohitse, otti nyytin ja kutsui Kuzjmân isoon pirttiin, teetä juomaan. Ennen tätä hän jakoi Moskovan tuomiset: äidille villahuivin, Fétjkalle kuvakirjan, mykälle veljenpojalle liivit ja vaimolleen karttunaa leningiksi.
Teetä juotaessa Kornéi istui juronnäköisenä, sanaakaan sanomatta, silloin tällöin vain vetäen vastahakoisesti suunsa nauruun, katsellessaan mykkää, jonka ilo huvitti kaikkia. Tämä ei voinut kyllikseen ihailla liivejänsä: hän kääri ne kokoon ja levitti jälleen, pani päälleen ja suuteli kättään, Kornéihin katsoen ja hymyillen.
Heti teen ja illallisen perästä Kornéi läksi tupaseen, jossa hänen aina oli ollut tapana maata Márfan ja pikku tytön kanssa. Márfa jäi vielä isoon pirttiin korjaamaan astioita. Kornéi istui yksin, kyynäspäät pöydällä ja odotteli. Ärtymys vaimoa kohtaan alkoi hänessä kiehahdella yhä voimallisemmin. Hän otti seinältä helmilaudan, veti taskustaan muistikirjan ja rupesi laskea naksuttelemaan, ajatuksiansa haihduttaakseen. Hän laski laskemistaan, yhä ovelle katsahdellen ja tuvasta tulevia ääniä kuulahdellen.
Useampia kertoja kuului tuvan ovi aukeavan ja joku astuvan porstuaan, mutta ei se Márfa ollut. Vihdoin kuuluivat hänen askeleensa, ovea nyäistiin, se lupsahti auki, ja sisään astui Márfa punaposkisena ja kauniina, punainen huivi päässä ja tytär sylissään.
— Olet kai matkasta kovin väsynyt, — sanoi hän hymyillen, ikäänkuin huomaamatta hänen juroa ulkomuotoaan.
Kornéi vilkaisi häneen ja sanaakaan vastaamatta rupesi jälleen laskemaan, vaikk'ei enää ollut mitään laskemistakaan.
— Myöhäpä alkaa ollakin jo, — virkkoi Márfa, laskien lapsen lattialle ja läksi sen kanssa laipion taakse.
Kornéi kuuli hänen tekevän tiloja ja asettavan lasta nukkumaan.
— "Ihmiset nauravat…" — Nuo Kuzjmân sanat muistuivat Kornéille mieleen. — Maltahan — ajatteli hän, vaikeasti hengittäen. Verkalleen hän sitten nousi ylös, pisti pureksitun lyijykynän pätkän liivintaskuun, ripusti helmitaulun naulaan ja astui laipion ovelle. Márfa seisoi rukoilemassa pyhänkuviin päin. Toinen pysähtyi odottamaan. Márfa rukoili kauan, kumarruksia tehden ja sopattamalla lukien rukouksia. Kornéin mielestä hän oli jo aikaa sitten lukenut kaikki rukoukset ja suotta päivin nyt vain toistelee niitä. Mutta jo laskeusi Márfa polvilleen, kumarsi maahan, oikaisihe sitten, lausui kuiskaamalla itsekseen jotain rukoussanoja ja kääntyi Kornéin puoleen.
-. Kas, Agâshkahan nukkuu jo, — virkkoi hän, osoittaen tyttöä ja hymysuin istuutuen narahtelevaan sänkyyn.
— Onko Jevstignéi ollut täällä jo kauankin? kysyi Kornéi, astuen oven sisäpuolelle.
Márfa heilautti tyynesti yhdellä keikauksella toisen palmikkonsa olan yli rinnalle ja rupesi kiireesti päästämään sitä auki. Hän katsoi suoraan mieheensä, silmillään nauraen.
— Jevstignéikö? Ties hänet… kaksiko lienee ollut viikkoa vai kolmeko.
— Yhdessäkö sitä eletään? — kysyi Kornéi.
Márfa pudotti paksun palmikon käsistään, mutta sai sen pian jälleen kiinni ja rupesi palmikoimaan.
— No kaikkia ne keksivätkin! Mekö yhdessä Jevstignéin kanssa? — virkkoi hän, erittäin soinnukkaasti lausuen Jevstignéin nimen. — Keksivätpäs näät! Kuka sulle semmoista on puhunut?
— Sano: onko siinä perää vai eikö! — lausui Kornéi, taskuissaan puristaen nyrkkiin mahtavia kouriaan.
— Älä tuossa joutavia! Vedänkö ma sulta saappaat jalasta?
— Minä kysyn sinulta — toisti Kornéi.
— Mokomakin viehätys kuin Jevstignéi! — vastasi Márfa. — Kukahan lie valehdellutkin sinulle suut silmät täyteen?
— Mitä sinä puhelit hänen kanssaan porstuassa?
— Mitäkö puhelin? Sanoin, että uusi vanne pitäis panna tynnyriin. Ja mitäs siinä minuun tartuttelet?
— Puhu totta, sanon minä, taikka tapan sinut, senkin hiiden hetkale!
Kornéi tarttui hänen palmikkoonsa.
Márfa nykäisi palmikkonsa irti, ja hänen kasvonsa vääntyivät kivusta.
— Et sinä muuta osaakaan kuin tapella. Mitä hyvää minulla on sinusta ollut? Eihän sitä sellaisessa elannossa enää lopulta tiedä, mitä tekee.
— Mitäkö tekee? — toisti Kornéi, astuen lähemmäs.
— Puolet palmikkoa nykäisit! Mistä syystä? Kas! Kahmaloittain vain tukkaa lähtee. Mitäs siinä minun kimppuuni käyt? Näkeehän sen, että…
Hän ei ennättänyt puhua loppuun. Kornéi sieppasi häntä käsivarresta, tempasi hänet sängystä ja rupesi lyömään päähän, kylkiin, rintaan. Mitä enemmän hän löi, sitä huimemmin hänessä viha kiehui. Toinen huusi, puolustelihe ja yritti päästä ulos, mutta Kornéi ei laskenut. Tyttönen heräsi ja syöksi äitinsä luo.
— Maammo! — parkui hän.
Kornéi tarttui tyttöä käteen, nykäisi hänet äidistä irti ja heitti nurkkaan kuin kissanpojan. Tyttö vinkasi ja vaikeni silmänräpäykseksi.
— Murhamies! Lapsen surmasit! — huusi Márfa, hyökäten lapsen luo.
Mutta Kornéi tarttui häneen jälleen ja löi niin kovasti rintaan, että toinen kaatui kasvoilleen ja lakkasi hänkin huutamasta. Tyttönen se jälleen parkui kauheasti, yhtä mittaa, henkäisemättä.
Anoppi riensi sisään huivitta päin, harmaat hivukset hajallaan.
Kornéihin ja Márfaan katsahtamattakaan hän, huojuen ja tutisevin päin,
meni tyttösen luokse, joka nurkassaan itki ja huusi epätoivoisesti.
Muori nosti hänet ylös.
Kornéi seisoi, raskaasti huokuen ja katsellen ympärilleen, katsellen niinkuin unimielissään, käsittämättä, missä hän on, ja ketä täällä on muita.
Márfa nosti päätään, voivottaen ja pyyhkien verisiä kasvojaan paitaansa.
— Kirottu konna! — huudahti hän. — Ja niinpä elän kuin elänkin yhdessä Jevstignéin kanssa ja olen elänytkin. Kas niin, tapa minut nyt tähän paikkaan! Eikä Agâshkakaan ole sinun tyttäresi; hänen se on, — liitti hän kiireesti, nostaen käden kasvoilleen, valmiina vastaan-ottamaan iskua.
Mutta Kornéi ei näkynyt käsittävän mitään. Hän huohotti vain ja katseli ympärilleen.
— Kaho nyt, mitäs lapselle teit: käsi on sijoiltaan, — sanoi muori, näyttäen yhä parkuvan lapsen nuljahtanutta, roikkuvaa kättä.
Kornéi kääntyi ääneti ympärinsä ja meni ulos kuistille.
Pilvinen oli ulkona sää, ja hiukan pakasteli kuin ennenkin. Härmähiutaleita putoeli hänen tulisille poskilleen ja otsalleen. Hän istahti portaalle, keräsi kahmaloittain lunta kaidepuilta ja söi sitä. Oven takaa kuului Márfan voivotuksia ja tytön vaikeroivaa itkua. Sitten aukeni ovi porstuaan, ja hän kuuli äitinsä kulkevan porstuan läpi isoon pirttiin.
Kornéi astui tupaseen. Pöydällä paloi lamppu himmeästi, sydän alhaalle kierrettynä. Laipion takaa kuului Márfan valituksia, jotka kävivät äänekkäämmiksi heti kuin hän oli tullut sisään. Kornéi puki päälleen, sanaakaan sanomatta, veti lavitsan alta matkalaukkunsa, pani siihen kapineensa ja köytti nuoralla kiinni.
— Mistä syystä sinä murhasit minut? Mistä syystä? Mitä minä olen sulle tehnyt? — alkoi Márfa surkealla äänellä. Kornéi ei vastannut mitään; nostihan vain matkalaukun ja läksi ovea kohti. — Rosvo! Ryöväri! — puhui Márfa, nyt jo aivan toisella äänellä. — Maltahan! Vai luuletkos lain kourista pääseväs?
Sanaakaan sanomatta Kornéi potkaisi oven auki ja paiskasi sen niin lujasti perässään kiinni, että seinät tärähtivät.
Isoon pirttiin tultuansa, hän herätti mykän ja käski hänen valjastaa hevosen. Poika, ensi hätään heräämättä ihan valveille, loi setäänsä kummastelevan, kysyvän katseen, raapien molemmin käsin päätänsä. Päästyään viimein selville siitä, mitä häneltä vaaditaan, hän kavahti pystyyn, veti huopakengät jalkaansa, pisti repaleisen puoliturkin ylleen ja läksi lyhty kädessä ulos.
Oli jo aivan valoisa, kun Kornéi mykän kanssa solahti pienessä liistereessä ulos portista, lähtien ajamaan samaa tietä, jota eilen oli tullut Kuzjmân kanssa.
Asemalle saavuttiin viisi minuuttia ennen junan lähtöä. Mykkä näki hänen ostavan piletin, ottavan laukkunsa ja astuvan vaunuun ja nyökäyttävän hänelle päätään, jonka jälkeen juna läksi liikkeelle.
* * * * *
Paitsi haavoja kasvoissa, oli Márfalta mennyt kaksi kylkiluuta poikki. Mutta lujaruumiinen, terve, nuori vaimo parani jo puolen vuoden kuluttua niin täydellisesti, ett'ei rääkkäyksestä jäänyt mitään jälkiä. Tyttösestä sitä vastoin tuli raajarikko elin-ajakseen. Häneltä oli kädestä katkennut kaksi luuta, ja vääräksi se käsi jäi.
Kornéista ei sen koommin kuultu mitään. Ei tiennyt kukaan, elossako ollee mies vielä, vai lienee jo kuollut.
II.
Kului 17 vuotta.
Oli synkkä syksy. Aurinko pysyttelihe matalalla; jo neljättä käydessä alkoi hämärtää. Andréjewin kylän karja oli palajamassa laitumelta. Paimen oli pestiaikansa palvellut ja lähtenyt tiehensä jo ennen paastoa. Paimenessa kävivät nyt kylän akat ja lapset vuorotellen.
Karja oli vast'ikään tullut kauransänki-pellosta rapaiselle kylänraitille, joka oli täynnään kaksihaaraisten sorkkain jälkiä ja pyöräin uurtamia syviä kuoppia. Siinä se myötäänsä ammuen ja määkien verkalleen lähestyi kylää. Karjan edellä astui tietä myöten kookas ukko, yllään sateesta mustunut, paikattu viitta, suuri lakki päässä ja nahkareppu koukistuneessa seljässä. Harmaa oli hänellä parta ja harmaissa kiharatukkakin; sakeat kulmakarvat yksin olivat mustat. Hän astui vaivalloisesti lokaista tietä myöten märjissä, rikkinäisissä pieksuissaan, joka toisella askeleella nojautuen tammiseen koukkusauvaan.
Karjan saavutettua hänet, hän pysähtyi sauvansa varaan. Karjaa oli ajamassa muuan nuorikko, piikkohuivi päässä, hameenliepeet koholla ja miehensaappaat jalassa. Nopein jaloin hän hyppi tien poikki milloin puoleen, milloin toiseen, jouduttaen jäljelle jääneitä lampaita ja sikoja. Ukon kohdalle tultuaan, hän pysähtyi tarkastelemaan häntä.
— Hyv'iltaa, vaari! — sanoi hän sitten heleällä, hennolla, nuorekkaalla äänellä.
— Jumal'antakoon, kultaseni! — vastasi ukko.
— Yösijaako kylästä, vai?
— Niin mar. Väsyttää kovin, — virkkoi ukko käheällä äänellä.
— Älä mene, vaari, desjâtskoin [kymmenysmies; kunnan virkamiehiä, kymmenen talon valvoja. Suom. m.] luo, — sanoi nuori emäntä ystävällisesti. — Tule suoraan meille: kolmas tupa. Pyhissävaeltajia se anoppi kyllä päästää taloon.
— Kolmasko tupa? Zinovéjewin talo siis, virkkoi ukko, merkitsevästi liikauttaen silmäkulmiaan.
— Mistä sen tiedät?
— Onhan siell'oltu.
— Mitäs sinä siinä, Fedjushka, suu auki töllistelet? Tuo rampahan se jäi ihan jälkeen! — huudahti nuori emäntä, osoittaen kolmella jalalla perimmäisenä ontuvaa uuhta. Huitaisten sitten oikeassa kädessä pitämällään risulla ja vasemmallaan hiukan omituisesti alapuolitse korjaten huivia päässään, hän läksi ajamaan jäljelle jäänyttä ontuvaa, mustaa uuhta karjaan.
Ukko oli Kornéi, nuorikko taas oli se samainen Agâshka, jolta hän 17 vuotta sitten oli katkaissut käden. Tämä oli nyt miniänä rikkaassa talossa Andréjewin kylässä, joka on neljän virstan päässä Gâjasta.
* * * * *
Kornéi Vasiljewistä, tuosta mahtavasta, rikkaasta, ylpeästä miehestä oli tullut se, mikä hän nyt oli: mieronkulkija ukon rahjus, jolla ei ollut muuta kuin vaateriekaleet päällä sekä sotamiehen piletti ja kaksi ruplaa laukussa. Kaikki tämä oli käynyt niin vähitellen, ett'ei hän itsekään osannut sanoa, milloinka se alkoi ja milloinka se oli tapahtunut. Mutta yhden seikan hän tiesi, ja siitä hän oli varmasti vakuutettu, nimittäin, että syynä hänen onnettomuutensa oli hänen vaimonsa, se häijy. Raskasta ja katkerata hänen oli muistella, mitä hän, Kornéi, ennen oli ollut. Ja sitä muistellessaan hän vihamielin ajatteli vaimoansa, pitäen häntä vikapäänä kaikkeen pahaan, mitä hän oli saanut kestää näitten 17:n ajast'ajan kuluessa.
Sinä yönä, jona hän oli rääkännyt vaimoansa, hän matkusti ennen-mainitun tilan-omistajan luo metsäkauppoja tekemään, mutta niistä ei tullut mitään, sillä metsä oli jo myöty muille. Kornéi palasi Moskovaan ja rupesi juomaan. Oli hän ryypiskellyt ennenkin, mutta joi nyt kaksi viikkoa yhtämittaa. Selvittyään hän läksi etelään, ostamaan teuraskarjaa, mutta kauppa ei vedellyt, vaan tuotti tappiota. Hän teki uuden yrityksen, mutta ei lyönyt leiville sekään. Ja niinpä ei hänellä vuoden perästä ollut kolmestatuhannesta enää jäljellä kuin 25 ruplaa. Hänen täytyi ruveta muitten palvelukseen. Ennen hän oli ryyppinyt, mutta nyt alkoi juopotella yhä useammin ja useammin.