Ensin hän palveli erästä karjankauppiasta kiertävänä ostelijana, mutta rupesi matkoilla juopottelemaan ja menetti paikkansa. Joku tuttava hankki hänelle sitten viinakauppiaan toimen, mutta ei hän kestänyt siinäkään: sekaantui tileissä ja erotettiin. Häpeä oli kotiakin lähteä, eikä sinne harmikaan sallinut mennä.
— Tulkoot toimeen ilman minua. Kukaties ei poikakaan ole minun, — ajatteli hän.
Yhä huonommin ja huonommin asiat kävivät. Viinatta hän ei enää voinut tulla toimeen. Ei saanut mies enää ostelijan paikkaa, vaan rupesi karjan-ajajaksi, lopulti ei häntä enää otettu siihenkään toimeen.
Mitä huonommin hänen kävi, sitä enemmin hän vaimoansa syytti, ja sitä katkerammaksi vihakin hänessä kasvoi.
Viimeistä kertaa Kornéi vielä palkkautui karjanajajaksi tuntemattomalle isännälle. Karjaan tarttui matkalla tauti. Eihän siihen Kornéi syypää ollut, mutta isäntä suuttui ja erotti palveluksesta sekä ostelijan että hänet. Nyt ei ollut enää minne palkkautua, ja Kornéi päätti lähteä pyhiinvaelluksille. Hankki lujat saappaat, kelpo laukun, pisti siihen teetä, sokuria ja 8 ruplaa rahaa ja läksi Kijewiin. Siellä ei miestä miellyttänyt, jonka vuoksi hän vaelsi Kaukaasiaan Uuteen Athos luostariin. Mutta ennenkuin sinne asti vielä pääsikään, hän sairastui vilutautiin. Voimat alkoivat äkkiä vähetä. Rahoja ei ollut enää kuin 1 rupla 70 kopekkaa, tuttavia ei ainoatakaan. Silloin hän päätti lähteä kotia poikansa luokse.
— Kenties — arveli hän, — kenties vaimoni, senkin konna, on jo kuollut. Ja jos elossa lienee, niin saanhan edes ennen kuolematani sanotuksi hänelle kaikki, jotta tietäis, hylky, mitä minulle on tehnyt.
Ja niin hän läksi kotia kohden.
Vilutauti puistatti häntä joka toinen päivä. Hän heikkeni heikkenemistään niin, ett'ei kyennyt enää astumaan kuin 10, ylinnä 15 virstaa päivässä. Vielä oli 200 virstaa kotia, kun rahat kokonaan loppuivat. Siitä saakka hän jatkoi matkaansa kerjäten ja sai yömajaa desjâtskoitten toimesta.
— Ole mielissäs nyt, ettäs olet minut tähän tilaan saattanut, — ajatteli hän itsekseen, totuttuun tapaansa puristaen nyrkkiin vanhoja ja heikkoja käsiään Mutta ei ollut enää ketä lyödä, eikä ollut nyrkeissäkään enää voimaa.
Kaksi viikkoa häneltä meni noitten 200:n virstan vaeltamiseen, ja aivan sairaana ja heikkona hän vihdoin saapui neljän virstan päähän kodista siihen paikkaan, missä tuntematta ja tuntematonna kohtasi sen samaisen Agâshkan, jota pidettiin hänen tyttärenään, vaikk'ei se hänen tyttärensä ollut, ja jolta hän oli käden katkaissut.
III.
Hän teki, niinkuin Agáfja [Varsinainen nimi on Agâfja (= Agâta), josta Agâsha on hyväilymuoto ja Agâshka osittain leikillinen, osittain rumennusmuoto. Suom. m.] oli neuvonut. Saavuttuaan Zinovéjewin tuvalle hän pyrki yöksi ja pääsi sisään.
Tupaan tultuaan hän, niinkuin tapansa aina oli, risti silmänsä pyhänkuviin päin ja tervehti isäntäväkeä.
— Johan sin'oot ihan kohmeissasi, vaari. Mene, mene tuonne uunin päälle, — sanoi ryppykasvoinen, hilpeä vanha emäntä, hääräillen pöydän ääressä.
Agâfjan mies, nuorehko talonpoika, istui lavitsalla pöydän takana, lamppua korjaillen.
— Ja kylläpäs oot märkä kans, vaari! — sanoi hän. — No minkäs sille mahtaa. Alahan kuivailla itseäs.
Kornéi riisui vaatteensa, veti saappaat jaloistaan, ripusti jalkariepunsa takan eteen, ja kiipesi uunin päälle.
Sisään tuli Agáfja ruukku kädessä. Hän oli ennättänyt ajaa karjan pihaan ja lypsää lehmät.
— Eik's tääll'oo näkynyt ukkoa, pyhissävaeltajaa? — kysäisi hän. —
Minä käskin häntä meille.
— Tuoll' on, — vastasi isäntä, osoittaen uunin päälle, jossa Kornéi istui hieroskellen karvaisia, luisevia sääriään.
Isäntäväki rupesi teetä juomaan ja kutsui osalle Kornéinkin. Hän laskeutui uunilta ja istahti lavitsan laidalle. Hänelle annettiin kuppi ja palanen sokeria.
Ilmasta puheltiin ja elonkorjuusta. Ei tahdo saada viljaa pellolta pois. Moisioilla näet ihan jyvä kuhilaissa itää. Käyt vetämään — jo taas sataa. Talonpojat saivat omansa jo talteen, mutta herroilla ihan höyryt huuruaa.
Kornéi kertoi nähneensä tien varrella kokonaisen pellon täynnään kuhilaita.
Nuori emäntä kaasi hänelle viidennen kupin laihaa, tuskin kellertävää teetä.
— Äl'oo milläskään, vaari! — sanoi emäntä, ukon kieltäytyessä. — Juo terveydekses.
— Mitenkäs sinulla tuo käsi ei ole niinkuin oikein olla pitää? — kysyi Kornéi, varovasti ottaessaan vastaan täyttä kuppia ja liikutellen silmäkulmiaan.
— Jo se sill' on ollut pienestä pitäin, — vastasi puhelias anoppimuori. — Oma isähän se oli tappaa meidän Agâshan.
— Kuinka niin? — kysäisi Kornéi, katsoen nuorta emäntää kasvoihin. Silloin hänelle äkkiä muistui mieleen Jevstignéi Bjély ja hänen siniset silmänsä, ja kuppia pitelevä käsi alkoi vavista niin, että puolet sen sisällystä läikähti maahan, ennenkuin ukko sai kupin pöydälle.
— No semmoinenpa vaan oli meillä Gâjassa mies, Agâshkan isä, Kornéi Vasiljewiksi sanottiin. Rikas oli. Suuttui vaimoonsa ja löi hänet puolikuolijaksi ja tästäkin näät tuli raajarikko.
Kornéi oli ääneti, yhä liikahtelevien kulmainsa alta katsahdellen vuoroin isäntää, vuoroin Agâshaa.
— Mistä syystä? — kysyi hän, puraisten nurkan sokeripalasesta.
— Kuka heitä tietää? Pianhan ne meistä naisväestä juttuja keksii; menepäs kaikesta vastaamaan! puheli muori. — Miten lie heille rengin tähden riita noussut. Renki oli meidän kylästä, ja kelpo olikin renki. Siellähän se sitten heidän talossaan kuolikin.
— Kuoliko? — kysäisi Kornéi yskäisten.
— Jo siit'on pitkä aika. Sieltä me tää miniäkin käytiin. Hyvinvoipaa väkeähän ne olivat, ensimmäisiä koko kylässä niinkauan kuin isäntä eli.
— Mitenkäs isännän kävi?
— Kuollut lie jo sekin. Sen koommin ei ole kuulunut miehestä mitään.
Ja siitä taitaa olla jo viistoista vuotta.
— Eiköhän lie jo enemmänkin! Äiti kertoo niihin aikoihin juuri vieroittaneensa minut.
— No oletkos sinä pahoillasi häneen siitä, että hän tuon käden sulta… — yritti Kornéi kysyä, mutta purskahti äkkiä itkemään.
— Eihän hän mulle mikä vento vieras ole. Isä on. Juothan vielä lämpimikses? Kaanko ma?
Kornéi ei vastannut mitään, itki vaan nyyhkien.
— Mikäs sull'on?
— Muutoin minä vaan. Ka niin, suur kiitos, kost' Jumala!
Vapisevin käsin Kornéi tarttui makuulavan pylvääsen ja kiipesi suurine, laihoine jalkoineen uunin päälle.
— Kas sitä! — virkkoi muori pojalleen, viitaten päällään ukkoa kohti.
IV.
Huomenissa Kornéi heräsi ennen muita. Hän laskeutui alas uunilta, hieraisi kovettuneet jalkariepunsa pehmeiksi, veti käpertyneet saappaat ähkien jalkaan ja nosti laukun selkäänsä.
— Minnes nyt, vaari? Jää murkinalle, — sanoi vanha emäntä.
— Kiitos. Lähdenpä tästä liikkeelle.
— No ota tuosta edes eilisiä kakkaroita. Annas, kun pistän niitä pussiis.
Kornéi kiitti ja sanoi jäähyväiset.
— Poikkea taloon, kun tästä takamatkallas ohi kuljet, jos eloss' ollaan…
Ulkona oli kaikki raskaan, syksyisen usman peitossa. Mutta tuttua oli Kornéille tie, tuttuja joka painanne ja ylänne, joka pensas ja pajupuu tien varrella niin oikealla kuin vasemmallakin, vaikka 17:ssa vuodessa muutamia oli jo kaadettu maahankin, ja monen vanhan sijaan tullut nuori, ja moni nuori kasvanut vanhaksi.
Gâjan kylä oli entisellään. Tähän päähän vain oli rakennettu uusia taloja, joita siinä ennen ei ollut.
Ja puutalojen sijalle oli rakennettu taloja tiilistä. Hänen kivitalonsa oli entisellään, vanhettunut vain oli koko joukon. Katto oli jäänyt maalaamatta, kolkista oli tiilikiviä putoillut pois ja kuisti kallistunut.
Hänen lähetessään entistä taloansa, portti naristen aukeni, ja siitä juoksi ulos tamma varsansa kanssa, vanha harmaa ruuna ja kolmivuotinen sälkö. Harmaa ruuna oli aivan sen tamman näköinen, jonka Kornéi vuotta ennen lähtöänsä oli tuonut markkinoilta.
— Tuota kai se tamma silloin oli perässä — ajatteli hän. — Samat loivat lanteet, sama leveä rinta ja takkukarvaiset jalat.
Hevosia ajoi juottamolle mustasilmäinen poika, uudet niinivirsut jalassa.
— Vunukka kai, Fetjkan poika, isäänsä mustasilmäinen — ajatteli
Kornéi.
Poikanen vilkaisi äijään ja läksi orivarsan perään, joka hyppi rapakossa. Pojan perään juoksi koira, yhtä musta kuin entinen Voltshók.
— Ettäkö Voltshók? — mietti Kornéi, mutta muisti, että nythän se kävisi jo kolmatta kymmentä.
Hän astui kuistin juurelle ja vaivoin nousi siitä samoja portaita, joilla silloin oli istunut ja ahminut lunta kaidepuista. Hän avasi porstuanoven.
— Mitäs siinä pyrkimättä sisään väännyt! — kajahti hänelle vastaan naisen ääni tuvasta.
Hän tunsi Márfan äänen. Ja tuossa tuo jo itsekin pilkisti tuvan ovesta porstuaan, vanhana, kuivana, jäntevänä, ryppyisenä eukkona. Kornéi oli odottanut näkevänsä nuoren, kauniin Márfan, joka oli loukannut häntä. Kornéi oli vihannut häntä, aikonut nuhdella, ja nyt äkkiä oli sen Márfan sijasta hänen edessään vanha eukko.
— Akkunan alla almua pyydetään, — tiuskasi Márfa kimeällä, terävällä äänellä.
— En minä almua, — virkkoi Kornéi.
— Mitäs sitten? Mitäs täältä tahdot?
Hän vaikeni, ja Kornéi huomasi hänen kasvoistaan, että Márfa oli tuntenut hänet.
— Kyllä täällä käy kulkureita jos minkin näköisiä. Mene matkaas,
Herran huostaan.
Kornéi painautui seljin seinää vasten ja sauvaansa nojaten katseli häntä tarkasti. Siinä hän ihmeeksensä tunsi, ett'ei hänen sydämessään enää asukaan sitä vihaa, jota vuosikausia oli siinä kantanut. Omituinen hempeä heikkous oli hänet vallannut.
— Márfa! Kuollaanhan me kumpainenkin.
— Mene, mene Herras nimeen, — virkkoi toinen äreästi.
— Eikö sinulla ole muuta sanomista?
— Mitä minull'olis sanomista? — vastasi Márfa. — Mene matkaas, mene, mene! Kyllä teitä, lemmon laiskureita, täällä kuljeksii liiaksikin!
Ja Márfa pyörähti tupaan, paiskaten oven perässään kiinni.
— Mitäs turhia ärhentelet? — kuului äkkiä miehen ääni, ja porstuaan astui tuvasta tummaverinen mies, kirves seljän takana vyön alla. Ulkonäöltään hän oli samallainen kuin Kornéi oli ollut 40 vuotta sitten, laihempi vain ja varttansa vähäisempi, mutta silmät yhtä mustat ja kirkkaat.
Siinä se samainen Fétjka, jolle hän 17 vuotta sitten oli tuonut Moskovasta kuvakirjan. Hän se oli moittinut äitiään tylyydestä kerjäläistä kohtaan. Hänen mukanansa oli tullut porstuaan mykkä veljenpoika, kirves niinikään vyössä. Nyt hän oli kookas, täysikasvuinen, harvapartainen, jäntevä mies, kasvoissa ryppyjä, kaula pitkä ja katse päättävä, läpitunkeva. Miehet olivat, vast'ikään murkinoimansa, lähdössä metsään.
— Vuota, vaari! — sanoi Fétjka, viitaten mykälle ensin ukkoa kohti ja sitten tupaseen päin ja osoittaen kädellään, mitenkä leipää leikataan.
Fétjka astui kujalle, mutta mykkä palasi tupaan. Kornéi seisoi seisomistaan, pää nuokallaan, seinään painauneena ja sauvaansa nojaten. Häntä raukaisi kovasti, ja tuskin hän jaksoi pidättää kyyneleitään. Mykkä tuli tuvasta, suuri viipale vastapaistettua, hyvänhajuista ruisleipää kädessään ja ojensi sen ukolle. Kun Kornéi, ristittyään silmänsä, oli ottanut leivän, silloin mykkä kääntyi kynnykselle, pyyhkäisi molemmilla käsillään kasvojansa ja oli sylkäisevinään. Sillä tapaa hän osoitti paheksumistansa tädille. Mutta äkkiä hän pysähtyi kuni huumautuneena ja jäi seisomaan suu auki, tuijottaen Kornéihin, niinkuin olisi tunnustellut hänessä tuttavaa.
Kornéi se ei enää voinut pidättää itkuansa. Kauhtanansa liepeellä hän pyhki silmiään, nenäänsä ja harmaata partaansa, kääntyi vihdoin seljin mykkään ja astui porstuasta kuistille. Hänet valtasi omituinen hempeämielinen, juhlallinen alistumisen tunne, tunne nöyryytyksestä ihmisten edessä, vaimonsa edessä, poikansa edessä, kaikkein, ja tämä tunne se sekä suloisesti että kirpeästi raastoi hänen sydäntään.
Márfa katseli akkunasta, ja silloin vasta pääsi häneltä helpotuksen tunne, kun oli nähnyt ukon katoavan nurkan taakse.
Tultuaan vakuutetuksi siitä, että vanhus on lähtenyt pois, hän nousi kangaspuihin ja rupesi kutomaan. Hän helskäytti kaidetta kymmenisen kertaa, mutta työ ei ottanut luistaaksen. Hän pysähtyi miettimään… Hän muisteli, millaisena vast'ikään oli nähnyt Kornéin, ja Márfa tiesi, että se oli hän, tuo samainen mies, joka oli ollut vähällä murhata hänet, ja joka ennen oli häntä rakastanut… Ja Márfaa hirvitti, ajatellessaan äskeistä menettelyänsä. Toisin olisi pitänyt tehdä. Mutta mitenkäs häntä olisi pitänyt kohdella? Miks'eikäs se sanonut, että tässähän muka minä olen, se Kornéi, ja olen tullut kotia?
Ja hän sieppasi syöstävän sormiinsa ja kutoi hamaan iltaan asti.
V.
Töin tuskin Kornéi sai laahustaneeksi illan suussa Andréjewkaan ja pyrki jälleen yöksi Zinóvjewien luokse. Hänet otettiin vastaan.
— No, vaari, et lähtenytkään kauemmas?
— Enkä lähtenyt. Voimat petti. Takaisin päin se tie näkyy kääntyvän.
Saako olla yötä teillä?
— Ka, eihän se sija sun allas kulu. Käy ja kuivaa vaattees.
Horkka puisteli Kornéita koko yön. Aamupuolella hän vaipui horroksiin. Hänen herätessään oli jo koko talonväki lähtenyt ulos, askareillensa itsekukin. Tuvassa ei ollut kuin Agâfja.
Kornéi makasi parvekkeella, kuivan kauhtanan päällä, jonka muori oli levittänyt hänen alleen.
Agâfja oli ottamassa leipiä uunista.
— Kuulehan, kultaseni, — virkkoi Kornéi heikolla äänellä, — käyhän tänne.
— Koht'sillään, vaari, — vastasi toinen, vetäen leipiä uunista. —
Juodako tahtoisit? Sahtia, vai?
Kornéi ei vastannut.
Agâfja, otettuaan uunista viimeisen leivän ulos, astui hänen luokseen, sahtinappo kädessä. Kornéi ei kääntynyt hänen puoleensa eikä ruvennut juomaan, siinä vain makasi selko seljällään liikahtamatta ja alkoi puhua.
— Gâsha, — sanoi hän hiljaisella äänellä. Jo se minustakin nyt aika jättää. Minä kuolen nyt, niin… tuota… anna sinä anteeksi minulle, anna Herran tähden.
— Jumala sulle anteeksi antaa. Mitäpäs pahaa sinä minulle olet tehnyt?
Toinen oli ääneti.
— Ja vielä yksi asia: mene sinä, kultaseni, mene äitis luokse ja sano hänelle… että se pyhissä-vaeltaja, sano… se eilinen pyhissä-vaeltaja, sano,…
Hän alkoi nyyhkyttää.
— Kävitkös sinä siellä minun vanhassa kodissani?
— Kävin. San'niin, että se eilinen pyhissävaeltaja… vaeltaja, san'niin… — hän pysähtyi jälleen, ei saanut itkulta puhutuksi ja vihdoin, ponnistaen kaikki voimansa, jatkoi: — ois tahtonut hänelle jäähyväiset sanoa ja anteeksi pyytää.
Ja sen sanottuaan hän rupesi kopeloimaan povestansa.
— Kyllä minä sanon, vaari, kyllä. Mitäs sinä etsit? — kysäisi Agâfja.
— Kas tässä, anna tämä, jos ken kysyy. Se on minun sotamies-pilettini. Jumalan kiitos, nyt olen päästetty synneistäni kaikista! — Ja hänen kasvoilleen nousi juhlallinen ilme. Silmäkulmat kohosivat, silmät katsoivat ylös kattoon. Ukko vaikeni.
— Tuohus! — äänsi hän, huuliaan liikuttamatta.
Agâfja käsitti hänet, otti pyhänkuvain edestä puoleksi-palaneen tuohuksen, sytytti sen ja ojensi hänelle. Toinen tarttui siihen keskisormellaan.
Agâfja poistui, pistääkseen piletin arkkuunsa, mutta hänen tullessaan takaisin, oli kynttilä jo valahtamaisillaan ukon kädestä pois. Silmät olivat sammuneet; ne eivät nähneet enää, eikä rintakaan enää kohoillut. Agâfja risti silmänsä, puhalsi kynttilän sammuksiin, nouti puhtaan käsiliinan ja levitti sen ukon kasvoille…
* * * * *
Márfa ei saanut sinä yönä unta silmiinsä. Hän ajatteli myötäänsä Kornéita. Aamun koittaessa hän heitti haljakan hartioilleen, sitaisi huivin päähänsä ja läksi peräämään eilistä vanhusta ja varsin pian saikin tietää hänen olevan Andréjewkassa. Márfa nykäisi säleaidasta kepin ja läksi Andréjewkaan. Mitä kauemmas hän kulki, sitä enemmän alkoi häntä hirvittää.
— Käyn sanomassa hänelle jäähyväiset ja anteeksi pyydän; otamme hänet sitten kotia, jotta synti tulee sovitetuksi. Kuolkoon edes kotona poikansa luona.
Niin hän mietiskeli.
Lähestyessään tyttärensä kotoa, hän huomasi tuvan edustalla suuren joukon ihmisiä. Kaikki tiesivät jo, että se entinen kuuluisa rikas Kornéi Vasiljew, josta 40 vuotta sitten paikkakunnalla niin paljon puhuttiin, oli nyt köyhänä pyhissä-vaeltajana kuollut tyttärensä talossa. Tupakin oli täynnä kansaa. Akkaväki supsutteli keskenään, huokaili ja voivotteli.
Márfan tultua tupaan, väki väistyi syrjään, tehden tietä hänelle. Tuolla pyhänkuvain alla makasi pesty, siistitty ja hurstilla peitetty ruumis, jonka pääpuolessa hyvälukija Filip Kônonitsh, lukkareita tavoitellen, luki laulavalla äänellä slaavilaisia sanoja psalttarista.
Myöhäistä oli nyt jo anteeksi-anto, niinkuin anteeksi-pyyntökin. Mutta Kornéin ankarista, kauniista, vanhoista kasvoista ei osannut päättää, oliko hän anteeksi antanut vai vieläkö on vihoissaan.
RUKOUS.
… Teidän Isänne tietää kyllä, mitä te tarvitsette, ennenkuin te Häneltä rukoilettekaan…
Mat. 6, 8.
— Ei, ei, ei! Se on mahdotonta!… Tohtori! Eikö mitään enää?… Mutta miksikä te olette ääneti kaikki?…
Näin puheli nuori äiti, astuen päättävin askelin lastenkamarista, missä hänen ensimmäinen ja ainoa kolmivuotias poikansa, sairastaen vettä aivoissa, oli kuolemaisillaan.
Hänen miehensä ja tohtori olivat hiljaa haastelleet keskenänsä. Nyt he vaikenivat. Mies astui arjistellen hänen luoksensa, kosketti lempeästi kädellään hänen hajaantuneita hivuksiansa ja huokasi raskaasti. Tohtori seisoi pää painuksissa ääneti ja liikahtamatta, ja tämä se kyllä osoitti, kuinka toivottomalla kannalla asiat ovat.
— Minkäs tekee! — virkkoi mies. — Minkäs tekee, armas!
— Ah, älä puhu noin, älä puhu noin! — huudahti äiti ikäänkuin vihaisena, nuhtelemalla, kääntyi sitten äkkiä ympärinsä ja läksi takaisin lastenkamaria kohti.
Mies yritti pidättää häntä.
— Katja! Älä mene…
Toinen ei vastannut, loihan vain häneen katseen suurista väsyneistä silmistään ja palasi lastenkamariin.
Poikanen makasi njânjan sylissä, pää valkoisella pieluksella. Silmät olivat auki, mutta hän ei nähnyt niillä. Pieni suu oli kiinni, ja siitä pursuili vaahtoa. Njânjan kasvoilla asui ankara juhlallisuus. Hän katsoi lapsen pään ohitse jonnekin muuanne eikä liikahtanutkaan, äidin tullessa sisään. Kun äiti oli astunut aivan hänen lähellensä ja pistänyt kätensä pieluksen alle, ottaakseen lasta, silloin hän hiljaa virkkoi: "lähtöä tekee" ja siirtyi äidistä kauemmas. Mutta äiti ei totellut. Nopealla, tottuneella liikkeellä hän otti pojan käsivarsilleen. Pojan pitkät suortuvat olivat joutuneet epäjärjestykseen. Äiti suori ne ja katsahti lasta kasvoihin.
— En, en voi — kuiskasi hän, laskien hänet kiiruusti, mutta varovasti jälleen njânjan syliin, ja läksi huoneesta.
Poikanen oli sairastanut jo toista viikkoa. Koko tämän ajan kuluessa oli äidin epätoivo monta kertaa päivässä elpynyt toivoksi. Koko tämän ajan hän ei ollut maannut puoltatoistakaan tuntia vuorokaudessa. Koko tämän ajan hän oli useampia kertoja päivässä mennyt makuukammioonsa, asettunut suuren, kultakehyksisen Vapahtajankuvan eteen ja rukoillut Jumalaa pelastamaan hänen poikansa. Tummakasvoisella Vapahtajalla oli pienessä mustassa kädessä kullattu kirja, johon mustilla kirjaimilla oli merkitty: "Tulkaat Minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut, ja Minä tahdon teitä virvoittaa." Tämän kuvan edessä äiti oli rukoillut, koko sielunsa voimat vuodattaen rukoukseensa. Ja vaikka hän sisimmissään ja kesken rukoustansa oli tuntenut, ett'ei hän saa vuorta siirretyksi, vaan että Jumala tekee oman mielensä mukaan eikä niinkuin hän tahtoo, niin oli hän sittenkin rukoillut, lukenut tunnetuita rukouksia ja omiakin keksimiään, lausuen näitä ääneen erityisellä mielen-innolla.
Nyt, ymmärrettyänsä, että poikanen on kuollut, nyt hän tunsi niinkuin päässä olisi jotain liikahtanut, niinkuin mitä revennyt, niinkuin alkaisi siellä pyöriä. Makuukammioon tultuansa, hän katsahti kummastellen ympärinsä: kaikki siellä näytti niin oudolta. Hän heitäysi vuoteelle, laski päänsä ei pielukselle, vaan miehensä aamunutulle ja meni horroksiin.
Ja nyt hän näkee unessa Kóstja poikansa terveenä ja iloisena, hivukset kiharoissa, kaula hieno ja valkoinen, istuvan pienessä nojatuolissa. Siinä hän heiluttelee pieniä, pulleapohkeisia jalkojansa ja suu mytyssä koettaa saada pientä nukkepoikaa kestämään kolmijalkaisen, repaleisen paperihevosen seljässä.
— Voi kuinka tuntuu hyvältä, että hän on elossa — ajattelee äiti. — Ja kuinka armotonta tuo, että hän oli kuollut. Ja miksi? Saattoiko Jumala, jota olin rukoillut, sallia hänen kuolevan? Mitä hyvää siitä on Jumalalle? Olikos lapseni kenenkään tiellä? Eikös Jumala tiedä, että koko minun elämäni on lapsessani, ett'en minä voi elää ilman häntä? Ja sitten äkkiä siepata ja tuskilla runnella tuo poloinen, armas, viaton olento, ja murtaa koko minun elämäni ja vastaukseksi kaikkiin minun rukouksiini tehdä hänen silmänsä liikkumattomiksi, panna hänet oikaisemaan itsensä, kylmenemään, jähmettymään!
Ja hän näkee taas. Kas, poikanen tulee. Tulee tuommoisena pienenä suurista ovista semmoisista ja käsiään heiluttelee, niinkuin aika-ihmisetkin. Ja katselee ja myhäilee… Armas! Ja hänetkö Jumala todellakin tahtoi näännyttää ja kuolijaksi kiduttaa! Minkästähden Häntä rukoillaankaan, koska Hän saattaa menetellä noin kauheasti?
Ja äkkiä Matrjósha, njânjan apulaistyttö, alkaa puhua jotain kummallista. Äiti tietää hänen olevan Matrjóshan, mutta sittenkin hän on sekä Matrjósha että enkeli.
— Mutta jos hän enkeli on, niin miks'eikäs hänellä ole siipiä seljässä? — arvelee äiti.
Niin vainenkin, olihan joku — ei hän muista, ken, mutta joku hyvin luotettava henkilö — sanonut, että nykyjään on siivettömiäkin enkeleitä. Ja näin se haastaa, se Matrjósha enkeli:
— Turhaan te, rouva hyvä, Jumalaan olette pahoillanne. Eihän Hän saata kaikkia kuulla. Ihmiset ne pyytävät sellaista, että jos yhdelle tekee mieliksi, niin jo toinen pahakseen panee. Niin nytkin. Koko Venäjänmaassa rukoillaan, ja milliset, aatelkaas, rukoilijat! Kaikkein korkeimmat piispat ja munkit temppeleissä ja kirkoissa pyhimysten jäännösten edessä… kaikki rukoilevat, että Jumala antais meille voiton japanilaisista. Mutta onkos se hyvä asia se? Ei sitä semmoista saa rukoilla, eikä Hän siinä asiassa saata kenenkään mieliksi tehdä. Japanilaiset ne rukoilevat nekin voittoa itselleen. Mutta Hänhän on sama Isä, niin heidän kuin meidänkin. Mitenkäs Hänen nyt pitäisi tehdä?… Mitenkäs Hänen pitäisi tehdä? kyselee Matrjósha.
— No, niin, niin. Tuo nyt on vanha juttu. Siitä jo Voltairekin puhui.
Sen tietää jokainen, ja se on jokaisen suussa. En minä sitä tarkoita.
Mutta miks'eikäs Hän saata täyttää minun pyyntöäni, kun en pyydä mitään
pahaa, vaan ainoastaan sitä, ett'ei minun poikani armas kuolisi?
Minähän en voi elää ilman häntä. —
Niin puhuu äiti ja tuntee, kuinka poikanen ottaa häntä kaulasta pulleilla kätösillään, ja äiti tuntee, kuinka poikasen pieni ruumis puristuu niin lämpöisenä hänen ruumistansa vastaan.
— Hyvä oli, ett'ei niin käynyt, — ajattelee äiti itsekseen.
— Eikä siinä vielä kaikki, rouva hyvä, — jankuttaa Matrjósha yhtä sekavasti kuin ennenkin. — Ei vainkaan siinä vielä kaikki. Sattuu semmoistakin, että yksi ainoa vain pyytää, mutta ei sovi hänenkään pyyntöönsä suostua, ei millään muotoa. Meille se asia on aivan selvä. Tiedänhän minäkin sen, sillä minähän se mitä milloinkin käyn herrasväelle ilmoittamassa, — sanoo Matrjósha enkeli ja sanoo sen ihan samalla äänellä, jolla hän eilen, kun rouva oli lähettänyt hänet jotain ilmoittamaan herralle, oli njânjalle sanonut: "Tiedänhän minä sen, että herra on kotona, sillä minähän se kävin ilmoittamassa."
— Niin, niin — puhelee Matrjósha, — olenhan minä jo niin monasti saanut käydä ilmoittamassa, että tuossa nyt esimerkiksi muuan hyvä mies, nuorenläntä, niinkuin semmoiset enimmäkseen ovat, rukoilee, jott'ei joutuis pahoille teille, jott'ei juopottelis, jott'ei eläis irstaisesti, pyytää, että hänestä pahuus kiskaistais pois kuin sormesta tikku.
— Hyvinhän se Matrjósha puhuukin! — ajattelee rouva.
— Mutta Jumala, — jatkaa Matrjósha — Jumala ei saata mitenkään siihen suostua. Ei tule tolkkua, ellei ihminen itse aherra. Tehän, rouva hyvä, annoitte minulle luettavaksi sadun siitä mustasta kanasta. Siinä lukee, mitenkä poika kerran oli pelastanut mustan kanan hengen, ja palkinnoksi siitä se musta kana antoi pojalle hampunsiemenen, taikajyvän semmoisen, että niinkauan kuin se jyvä oli pojalla housun taskussa, niin sen pojan ei tarvinnut kirjaa avatakaan, muutoinkin osasi kaikki läksynsä, ja mitenkä se poika sitten lakkasi kokonaan opettelemasta ja kadotti muistinsa. Ei se taivaallinen Isä saata pahuutta ihmisestä irti kiskoa. Eikä ihminen saa sellaista häneltä pyytääkään, vaan ihmisen itsensä pitää nykiä ja nyhtää ja pestä pois pahat itsestään.
— Mistä hän lienee tuommoisia sanoja saanutkaan? — ajattelee rouva ja sanoo sitten ääneensä: Mutta etpäs vastaakaan minun kysymykseeni, Matrjósha.
— Malttakaas aikaa, niin sanon kaikki, — haastelee Matrjósha. — Välisti käy näinkin: minä ilmoitan, että perhe on joutunut ilman omaa syytänsä köyhyyteen, kaikki itkevät, ei ole enää entisiä upeita huoneita heillä, nurkassa asuvat, ei ole edes teetäkään; he pyytävät edes jonkinlaista apua. Mutta Hän ei saata millään muotoa tehdä heidän mieltänsä myöten, sillä Hän tietää, ett'ei se olisi heille hyödyllistä. He eivät näe, mutta Hän, Isä, näkee, että jos he hyvissä varoissa olisivat, niin jo he perin hukille hemmostuisivat.
— Kyllähän se on totta, — ajattelee rouva. Mutta miksikäs hän käyttää niin vulgäärisiä sanoja, Jumalasta puhuessaan? "Perin hukille"… Eihän se sovi. Kyllä minä hänelle siitä joskus vielä sanon. —
Ja ääneen hän lausuu:
— Enhän minä sitä sinulta kysy. Minä kysyn: miksikä tuo sinun Jumalasi tahtoi ottaa minulta poikaseni pois? — Ja äiti näkee edessään Kóstjansa ilmi elävänä ja kuulahtelee hänen nauruansa, tuota niin herttaista lapsennaurua, heleätä kuin hopeakellon ääni. — Miksikä he ottivat hänet minulta pois? Jos Jumala niin saattoi tehdä, niin Hän on häijy, paha Jumala; en tarvitse Häntä, enkä tahdo Hänestä tietääkään.
Mutta mitäs tämä on? Matrjósha ei ole enää lainkaan Matrjósha, vaan aivan toinen, uusi, kummallinen, epäselvä olento, eikä se enää ääneen puhu suullansa, mutta jollain erityisellä tavalla suoraan äidin sydämeen haastaa.
— Sinä kurja, sokea ja julkea, korskeileva luomus! — puhelee tuo olento. — Sinä näet Kóstjasi sellaisena kuin hän oli. Viikko sitten, katselet hänen lujia ja notkeita jäseniään, hänen pitkää tukkaansa kiharaista ja kuuntelet hänen lapsellista lempeää, järkevää haasteluansa. Mutta olikos hän aina sellainen? Olihan aika, jolloin sinä iloitsit, kun hän osasi lausua "mam-mam" ja "bab-bab" ja tunsi, kuka kenkin on; ja sitäkin ennen sinä riemuitsit siitä, että hän osasi seisoa pystyssä ja huojuen juosta taapotti pehmeillä jaloillaan tuoliin kiinni; ja sitäkin ennen kaikki ihastelivat, kun hän kissanpoikasena nelinkontin ryömi lattialla; ja sitäkin ennen he iloitsivat, että hän osasi tuntea ihmisiä ja osasi pitää pystyssä paljasta päätään, jossa onturan tykytykset niin selvään erotti; ja sitäkin ennen he ihastuivat siitä, että hän osasi ottaa tullon ja puristella sitä hampaattomain ikeniensä välissä; ja sitäkin ennen he iloitsivat, kun hän, ihan punaisena ja yhä vieläkin sinun rinnallasi, valittaen huusi, keuhkojansa uudistellen. Ja sitäkin ennen — vuotta ennen — missä hän oli, kun ei hän ensinkään ollut olemassa? Te luulette kaikki seisovanne, luulette, että teidän ja niitten, joita te rakastatte, tulee aina olla sellaisina kuin nyt. Mutta ettehän te seiso silmänräpäystäkään; kaikki te valuen juoksette kuin virrassa vesi, syöksette kuin vedessä kivi alaspäin, kohti kuolemaa, joka odottaa teitä kaikkia saapuviksi ennemmin tai myöhemmin. Kuinkas sinä et ymmärrä, että jos hän tyhjästä tuli siksi, mikä oli, niin ei hän silmänräpäystäkään olisi pysynyt sellaisenaan kuin oli kuollessansa? Ja samoin kuin hän tyhjästä tuli imeväksi vauvaksi, ja imevästä vauvasta lapseksi, samoin olisi lapsesta luontunut poika, koululainen, nuorukainen, nuori mies, aika-ihminen, ikäpuoli ja ukko. Ethän sinä tiedä, mikä hänestä olisi tullut, jos eloon olisi jäänyt. Minäpä tiedän.
Ja katso, äiti näkee sähkölampuilla kirkkaasti valaistun yksityishuoneen jossain restaurantissa (hänen miehensä oli kerran vienyt hänet katsomaan sellaista restaurantia). Pöydällä on illallisen jäännöksiä, ja sen takana istuu inhottavan näköinen, nuorteleiva ukko, kasvot turpeat ja rypyissä, viikset ylöspäin käherrettyinä. Siinä hän istuu, syvälle uponneena pehmoiseen sohvaan, juopuneilla silmillään ahnaasti katsellen irstaista, maaliposkista naista, jonka valkoinen, paksu kaula on paljaana. Ja siinä hän päihtyneen kangertavalla kielellä huudahtelee, useampaan kertaan uudistellen rietasta komppaa, nähtävästikin mielissään siitä, että toinen samallainen pari hyväksyen hänelle nauraa hohottaa.
— Eihän se ole minun Kóstjani, eihän toki! huudahtelee äiti, kauhuissaan katsellen tuota inhottavaa ukkoa, joka on kauhea juuri siitä syystä, että hänen katseessaan ja huulissaan on jotain, mikä muistuttaa Kóstjaa. — Hyvä on, että tämä on unta, — ajattelee hän. — Tässähän oikea Kóstja on.
Ja hän näkee poikansa valkoisena, alastonna, pikku rinta pulleana, istuvan ammeessa ja nauraa hihittäen polskivan jaloillaan. Eikä vaan näe äiti, vaan tuntee, kuinka poikanen tarttuu hänen käsivarteensa, kyynärpäätä myöten paljastettuun, tarttuu siihen ja suutelee, suutelee ja vihdoin puraisee sitä, eikä tiedä, mitä hän vielä tekisi tuolle armaalle käsivarrelle.
— Niin, tämä se Kóstja on, eikä tuo hirvittävä ukko, — sanoo äiti itsekseen.
Ja näihin sanoihin hän herää ja kauhistuen tuntee olevansa keskellä todellisuutta, josta ei enää mihinkään voi herätä.
Hän menee lastenkamariin, Njânja on tällä välin jo pessyt ja pukenut Kóstjan. Poikanen makaa jollain korotuksella; nenä on terävä, vahamainen, kuopat sieranten ympärillä, hivukset pyhkäisty otsalta. Ympärillä tuohukset palavat, ja pienellä pöydällä pääpuolessa on valkoisia, sinertäviä ja punertavia hyasintteja. Njânja nousee tuoliltaan ja silmäkulmat koholla ja totisena katselee vainajaa, joka tuossa makaa leuka koholla ja kasvot värähtämättöminä kuin kivi. Toisesta ovesta astuu äitiä vastaan Matrjósha, yksinkertaisen ja hyväntahtoisen näköisenä kuin ennenkin, silmät itkussa.
— Mitenkäs tämä? Hän sanoi minulle, ett'ei saa olla pahoillaan, ja itse on itkenyt! — ajattelee äiti. Ja hän siirtää katseensa vainajaan.
Ensi silmänräpäyksessä häntä hämmästyttää ja vieroittaa tuo kauhistuttava yhtäläisyys vainajan kasvojen ja unessa näkemänsä ukon kasvojen välillä, mutta hän karkoittaa tämän ajatuksen. Ja tehtyänsä ristinmerkin, hän koskettaa lämpöisillä huulillaan kylmää, vahamaista otsaa, suutelee sitten pieniä, ristiinpantuja kätösiä, ja äkkiä hyasinttien tuoksu se ikäänkuin puhuu hänelle jotain uutta, puhuu siitä, että poissa on poikanen eikä enää milloinkaan palaja. Ja valloilleen pyrkivä itku silloin on tukauttamaisilkan hänet… Hän suutelee vielä kerran lapsen otsaa… Ja nyt hän itkee ensi kertaa.
Hän itkee, mutta hänen kyyneleensä eivät ole toivottomuuden, vaan alistumisen ja liikutuksen kyyneleitä. Kipeältä tuntuu sydämessä, mutta ei hän enää napise, eikä valita. Hän tietää nyt, että se, mikä ollut on, oli niin olevakin ja oli siis hyvä.
— Väärin on itkeä, rouva kulta, — puhelee njânja, astuen vainajan luo ja kokoonkäärityllä nenäliinalla pyhkäisten pois Kóstjan kuulakalle otsalle jääneet äidin kyyneleet. — Kyyneleet ne hänen sieluansa pienoista vain rasittavat. Hyvä on hänen olla nyt. Enkelinä on, synnitönnä. Mutta jos elää olisi saanut, ties miten olisi käynyt…
— Niin, niin… mutta sydämessä tuntuu niin kipeältä, niin kipeältä, — virkkaa äiti.