Produced by Tapio Riikonen

JUMALAN ETSIJÖITÄ

Kirj.

F. W. Farrar

Suomentanut

Heikki Impivaara

Porvoossa Werner Söderström Osakeyhtiö, 1922.

SISÄLLYS:

Esipuhe.
Seneca.
Epiktetos.
Marcus Aurelius.
Loppusana.

ESIPUHE.

Olen koettanut seuraavilla sivuilla laatia helppotajuisen esityksen kolmen suuren pakanallisen filosoofin elämästä ja mielipiteistä, sikäli kuin käytettävissäni oleva tila salli. Kirjan nimessä olen kutsunut heitä "Jumalaa etsiviksi", ja he ansaitsevat tosiaan tämän nimityksen, mikäli se voidaan antaa miehille, jotka uskomattoman vaikeissa olosuhteissa ja siveellisesti turmeltuneessa yhteiskunnassa antausivat mitä vakavimpiin tutkimuksiin etsien totuuksia sellaisia, jotka voisivat tehdä heidän elämänsä "Herralle otolliseksi".

Jumalallinen lupaus "anokaa, niin teille annetaan; etsikää, niin te löydätte; kolkuttakaa, niin teille avataan", ei ole sovellettavissa yksinomaan kristikuntaan. Olisipa se tosiaan lemmetön ja ahdasmielinen maailmanhistorian käsityskanta, joka pyytää kieltää tunnustuksensa niiltä siveellisiltä periaatteilta ja siltä siveelliseltä elämältä, jota näkymätönnä työskentelevä Jumalan henki synnytti monessa pakanassa. Me tiedämme, että heidän joukossaan oli semmoisia, joiden hyveitten, huolimatta heidän hämärästä ja epätäydellisestä tiedostaan, pitäisi saada monikin kristitty häpeämään; meidän pitäisi teeskentelemättömän iloisina tunnustaa, että he "etsiessään Herraa, jos ehkä voisivat hapuilla hänen luokseen ja löytää hänet, tulivat käsittämään, sen syvän ja ylhäisen totuuden, jonka jotkut heidän omat runoilijansa ovat tulkinneet sanoen: 'me olemme myös hänen sukuansa'."

Epiktetos ja Marcus Aurelius eivät ainoastansa ole vanhanajan filosoofeista selvänäköisimmät moralistit, vaan vieläpä, jos luemme pois Sokrateen, parhaat ja puhtaimmat luonteet, mitä vanhalta ajalta on olemassa. Monessa suhteessa on Seneca aivan arvoton asetettavaksi heidän rinnallensa, enkä olekaan koettanut kaunistella hänen hirvittäviä epäjohdonmukaisuuksiansa. Mutta virheistänsä huolimatta hän kuitenkin oli hyväsydäminen ja hyväätarkoittava ihminen, ja meidän on pakko niitä vastaan, jotka hillittömästi ja epäjalosti tuomitsevat hänet, viitata Goethen rankaiseviin sanoihin:

    Und steh' beschämt, wenn Du bekennen musst:
    Ein guter Mensch in seinem dunkeln Drange
    Ist sich des rechten Weges wohl bewusst.

Jos käytettävänäni olisi ollut enemmän tilaa, niin hänen kirjoitustensa lähempi tarkastelu, joka sisältyi alkuperäiseen suunnitelmaani, olisi kukaties voittanut hänelle lukijan arvonantoa enemmässä määrässä; mutta minä syvennyinkin hänen elämänsä yksityiskohtiin, siksi että tarkoitukseni oli lisäksi osoittaa, minkälainen roomalaismaailman siveellinen ja valtiollinen tila siihen aikaan oli ja minkälaisten vaikutelmain ilmapiirissä kristinuskon oli pakko työskennellä. Toiset kaksi elämäkertaa näyttänevät meille, kuinka, olkoon elämä millä kannalla tahansa, Jumalan armo on riittänyt antamaan ihmisille voimaa menestyksellä taistelemaan äärettömiä kiusauksia vastaan, — riittänyt tekemään puhtaaksi ja hurskaaksi jokaisen, ken sellaiseksi pyrki, — riittänyt lainaamaan nöyryyttä ja kärsivällisyyttä ja lempeyttä itsevaltiaalle roomalaiselle keisarille ja vapautta ja tyytyväisyyttä ja kuninkaallista ylevämielisyyttä vainotulle fryygialaiselle orjalle.

Toisinaan puhutaan ja kirjoitetaan kuin jos pakanallinen totuus ja kristillinen totuus olisivat kaksi eri asiaa; mutta totuus tulee yksin hänestä, joka on totuus itse, eikä juutalainen profeetta enempää kuin pakanallinen filosoofi ole voinut saavuttaa sitä tai toimia sen mukaan ilman Hänen apuansa. Lukija ei olisi käsittänyt tätä kirjaani, jos se hänestä olisi jonkinlainen stoalaisuuden ylistys kristinuskon kustannuksella tai että luonnollinen uskonto siinä asetetaan ilmoitetun vastakohdaksi. Varmasti tietämättöminkin saattaa niistä johtaa jokaisen pyhäkoulun opetuksen:

    Hentokin ääni julistaa
    Kirkasta totuutta saattaa;
    Mökin mummo nyt opettaa,
    Min viisas, vaikk' kuolis', ei arvaa.

Vähäpätöisinkin kristitty lapsi olisi saattanut Senecalle. Musonius Rufukselle, Epiktetokselle, Marcus Aureliukselle opettaa lohdutusta, kaitselmusta, toivoa, joka olisi kyennyt luomaan heidän elämäänsä valoa ja rauhaa sellaista, mitä he eivät ennen koskaan olleet kokeneet, tyynnyttämään heidän pelkonsa, lievittämään heidän kiusaustensa rajuuden ja huojentamaan heidän huoltensa taakan. Ja kuitenkin: kaikkine tietoinemme ja valistuksinemme olemme heistä paljon jäljellä; me olemme vähemmän ankaria vikojamme kohtaan, vähemmän valppaita, vähemmän itsensäkieltäviä ja vähemmän lempeitä toisiamme kohtaan. Me etevämpine lahjoinemme, varmempine toivoinemme, runsaampine armoneuvoinemme, jotka meille suodut ovat — millaisia meidän pitäisikään olla? Meidän olisi pitänyt päästä paljoa korkeammalle siveelliselle kannalle kuin he; mutta emmepä olekaan. Häpeällä ja surulla myöntäkäämme, että moniaat näistä pakanoista osoittivat olevansa ylevämpiä, jalompia, pyhempiä, vapaampia turhamaisuudesta, vapaampia vilpillisyydestä, hengessä rikkaampia, ymmärtäväisempiä muutamissa hyvinkin valaistuissa kohdissa kuin monet meistä. Aikamme onnettomuus on juuri siinä, että Kristinuskon korkea siveellinen ihanne on riistetty alas ja verhottu yleisillä, arkisilla, sovinnaisilla määräyksillä. Kukaties me seuratessamme pakanankin siveellistä pyrkimystä, nähdessämme, miten pitkälle hän pääsi hyveessä ja lujamielisyydessä, edes jossakin vähässä määrässä havahdumme itse toivomaan jotakin uskonnollisessa ja siveellisessä suhteessa korkeampaa ja jalompaa kuin mihin tavallisesti on totuttu. Siinä tapauksessa näitä rivejä ei ole kirjoitettu aivan suotta.

F. W. Farrar.

SENECA.

"Ce nuage frangé de rayons qui touche presqu' à l'immortelle aurore des vérités chrétiennes". — Pontmartin.[1]

Johdanto.

Baetisjoen — nykyisen Guadalquivirin — äyräillä ja niitten metsäin alla, jotka kattavat Sierra Morenan etelärinteitä, sijaitsee Córdovan kaunis ja kuuluisa kaupunki. Marcellus oli määrännyt sen roomalaisen siirtolan sijaksi; ja niin moni korkeasäätyinen roomalainen ja espanjalainen oli valinnut sen asuinpaikakseen, että se Augustukselta sai kunniakkaan liikanimen "patriisien siirtola". Keisarikunnan aikakaudella olikin Espanjalla melkoinen vaikutus Rooman kirjallisuuteen ja politiikkaan. Kokonaista kolme suurta keisaria — Trajanus, Hadrianus ja Teodosius — oli kotoisin Espanjasta. Columella, joka kirjoitti maanviljelyksestä, oli syntynyt Cadizissa; Quintilianus, tuo kaunopuhujan kasvatuksesta kirjoittanut suuri kirjailija, oli syntynyt Calahorrassa; runoilija Martialis oli peräisin Bilbiliistä; mutta Córdova saattoi ylpeillä siitä vieläkin suuremmasta kunniasta, että siellä olivat syntyneet Senecat, minkä kunniaksi se oli saanut "kaunopuheisen" nimen.

Matkustajille näytetään meidän päivinämmekin erästä rauniota, jota kansa nimittää Senecan taloksi, todistaen siitä että kaupungissa vielä elää ainakin joku muisto sen mainehikkaista pojista.

Marcus Annæus Seneca, filosoofin isä, oli säädyltään roomalainen ritari. Emme tiedä, mitkä syyt olivat saaneet hänet tai hänen sukunsa asettumaan Espanjaan; ja nimet Annæus ja Seneca ovat hämäriä nekin. On tosin arvailtu, että molemmissa nimissä piilisi jonkunlainen viittaus jonkun tämän suvun esi-isän pitkäikäisyyteen, sillä Annæus näyttää olevan sukua sanalle annus, vuosi, ja Seneca sanalle senex, vanhus. Yleinen mykerökasvi peltovilla on saanut nimekseen senecio valkeista ja untuvamaisista siemenhaivenistaan; ja samaten sanoo Isidorus ensimmäisen Senecan saaneen nimensä siitä, että "hänellä oli syntyessään valkeat hiukset".

Vaikka Senecan isä oli ritarisäätyä, ei hänen sukunsa ollut koskaan kohonnut mihinkään merkittävyyteen; se kuului nousukkaiden luokkaan, nouveaux riches, emmekä edes tiedä, oliko se alkuperältään roomalainen vai espanjalainen. Mutta hänen äitinsä Helvia — harvinainen nimi, joka, omituisen sattuman kautta, oli myöskin Ciceron äidillä — oli espanjatar; ja häneltäpä Seneca, samoinkuin mainio veljenpoikansa, runoilija Lucanus, epäilemättä peri monta heidän älylleen ja luonteelleen ominaista piirrettä. Espanjalaisissa oli havaittavissa mielikuvituksen rikkautta ja loistoa, voimaa ja lämpöä, "tulta ja tunnetta", mitkä me kohtaamme myös näissä kahdessa nerokkaassa miehessä, mutta jotka kokonaan puuttuivat roomalaisen temperamentista.

Yhtä ainoata epigrammia lukuunottamatta ei Seneca Córdovasta itsestään mainitse sanaakaan; mutta tämä epigrammi riittää ilmaisemaan, että hänen on täytynyt hyvin tuntea sen jännittävät ja muistorikkaat perintätarut. Vanhempi Seneca on varmaankin elänyt Córdovassa koko kansalaissodan levottomat vuodet, jolloin hänen kotikaupunkinsa vastusti niin hyvin Pompeijusta kuin Caesaria. Epäilemättä hänellä myöskin olisi ollut kerrottavana muisteloita ylväästä Sertoriuksesta ja kesystä saksanhirven vasasta, jonka takia hänen uskottiin olevan jumalten turvatti; samoinkuin omia omakohtaisia muistelmia siitä kovaonnisen turman päivästä, kun Caesar, suuttuneena siitä että Córdova oli yhtynyt puolustamaan Pompeijuksen poikain asiaa, kosti teloituttamalla 22000 kaupunkilaista. Äidiltään Helvialta Seneca lienee useasti kuullut siitä ankarasta ja kunniakkaasta taistelusta, millä hänen maansa oli ponnistellut Rooman rautaista iestä vastaan. Montakin kertaa hänen on poikana täytynyt kuulla kerrottavan, kuinka pitkään ja sankarillisesti Saguntum oli vastustanut Hannibalin hyökkäystä ja pysäyttänyt hänen voittokulkunsa; kuinka urheasti Viriatus oli kamppaillut ja kuinka häpeällisellä tavalla hänet kukistettiin, ja kuinka viimein se epätasainen ottelu, joka Espanjan painoi maakunnan asemaan, oli päättynyt, kun Numantian sankarilliset puolustajat mieluummin tekivät kaupungistaan verisen soraläjän kuin antautuivat Scipiolle.

Mutta missä määrässä Seneca lie saanutkin vaikutuksia siitä espanjalaisverestä, mikä virtasi hänen suonissaan, ja niistä espanjalaisista taruista, joilla häntä nuoruudessa ruokittiin, Espanjassa ei hänen arpaansa heitetty. Hänen vielä ollessa sylilapsi isä perheineen kaikkineen muutti Córdovasta Roomaan. Mikä lie ollut tämän tärkeän askeleen erikoisena syynä, sitä emme tiedä; mahdollisesti on vanhempi Seneca saattanut, niinkuin Horatiuksenkin isä, ajatella paremman kasvatuksen hankkimista pojillensa kuin mitä saattoi olla tarjona niinkin ylistetyssä maaseutukaupungissa kuin Córdovassa; mahdollisesti — sillä hän kuului ylöspyrkivään sukuun — hän lienee toivonut keisarin kaupungissa voittavansa lisää varallisuutta ja mainetta.

Sinne meidän täytyy seurata häntä; ja kun meidän tarkoituksemme ei ole ainoastaan kuvata yksityisen henkilön luonnetta, vaan myös haahmoitella luonnepiirteitä erittäin muistettavasta ajasta maailmanhistoriassa, täytyy meidän koettaa päästä edes vilaukselta näkemään sitä perhettä, jonka keskuudessa nuori filosoofimme kasvoi, minkälaisen kasvatuksen hän sai ja mitä vaikutuksia hän uskottavasti on kokenut lapsuus- ja nuoruusvuosinaan. Vain sillä tavoin me saatamme oikein arvostella häntä. Ja maksaa vaivan koettaa saada oikea käsitys miehestä, ei ainoastaan siksi että hän oli todella etevä runoilija, kirjailija ja valtiomies, ei ainoastaan siksi että hän täyttää todella huomattavan sijan sen suuren historiankirjoittajan teoksessa, joka on luonut niin kuolemattoman taulun Roomasta keisarien aikakaudella; ei ainoastaan siksi että me hänessä parhaiten voimme tutkia niitä lähtemättömiä merkkejä, jotka nerokkaankin miehen teoksissa paljastavat turmeltuneen kansan ja rappeutuneen kirjallisuuden; vaan siksi että hän oli, niinkuin tämän niteen nimitys sanoo, "Jumalan etsijä". Mitkä lienevätkin olleet hänen elämänsä pimeät ja epäilyttävät teot — ja tässä kertoelmassa meidän on tarkoitus yrittää luoda täydellinen ja koristelematon kuva hänen elämäntavoistaan — varmaa on, että hän sekä filosoofina että moralistina tarjoaa meille suurenmoisimmat ja kaunopuheisimmat totuuden sanat, mihin milloinkaan ihmisajatus, vailla kristinuskon valoa, on päässyt. Vanhanajan puhtain ja ylevin filosoofinen koulu oli "stoalaisten lahko"; eikä stoalaisuus ole koskaan saanut tulisempaa, kaunopuheisempaa tai valistuneempaa kirjallista tulkitsijaa kuin Lucius Annæus Senecan. Niin lähelle hän tosiaan näyttää tulleen kristinuskon totuuksia, että monesta on tuntunut aivan ihmeellä, että hän on voinut tuntea ne saamatta kuulla niitä inspiroiduilta huulilta. Monikin etevimpiä kristillisiä kirkkoisiä yhä uudelleen hyväksyen siteeraa häntä. Tertullianus, Lactantius, vieläpä itse Augustinus toistaa hänen sanojansa ilmeisellä ihailulla, ja Hieronymus nimittää häntä "meidän Senecaksi". Tridentin kirkolliskokous menee vieläkin pitemmälle puhuen hänestä ikäänkuin hän olisi kirkon tunnustettuja isiä. Vuosisatoja monetkin uskoivat oikeiksi eräitä väärennettyjä kirjeitä, joita oli muka vaihdettu Senecan ja apostoli Paavalin kesken ja joissa Senecan suuhun asetetaan toivomus, että hän tahtoisi pakanain keskuudessa esittää samaa siunauksellista osaa, mikä Paavalilla oli kristityssä maailmassa. Myöhemmin tulee tarkastettavaksemme, oliko tuollainen kirjeyhteys heidän kesken mahdollinen, minkälaatuinen ja kuinka laaja se olisi ollut. Tässä tahdon vain saada sanotuksi, että mitä tulee Senecan elämään, meillä ei ole edessämme ainoastaan henkilö, jonka elämä sisältää runsaasti muistamisen arvoisia tapahtumia ja joka sattui aikaan, johon kristinusko uutena valona pimeydessä heitti aamuruskon säteilyn, vaan myöskin henkilö, joka pakanallisen moraalifilosofian kehitti korkeimmille huipuillensa ja jota monessa suhteessa on pidettävä niin sanotun 'luonnollisen uskonnon' kauneimpana edustajana.

Ei ole tarkoitukseni poiketa pois kertomuksen juonesta syventyäkseni siveysopillisiin mietiskelyihin, koskapa sellaiset mietelmät tulevat kymmenkertaisella voimalla, jos itsensä elämäkerran sisällys ne luonnostaan herättää lukijan mielessä. Mutta alun alkaen jokainen ajatteleva lukija kyllin selvästi käsittää, että pakanuuden siveysoppi ja filosofia, vastassaan ilmoitetun totuuden valo ja kristillisen elämän hurskaus, on vain kuin kuutamo päivänpaisteeseen verrattuna. Stoalaisten filosofiaa sopii verrata soihtuun, joka luo kelmeän hohteen sinne ja tänne avaran luolan pimeissä onkaloissa; kristinuskoa aurinkoon, joka verrattomalla voimallaan kirkastaa saman luolan perimmäisiä soppia myöten. Soihdulla ja sen loistolla oli oma arvonsa, mutta verrattuna tämän uuden kirkkauden koittoon se näyttää himmeältä ja tehottomalta, vaikka sen valo olikin todellista valoa ja samasta yli-ilmaisesta lähteestä kotoisin.

1 Luku.

SENECAN PERHE JA NUORUUSVUODET.

Täsmällistä tietoa Senecan syntymästä ei ole, mutta kaiken todennäköisyyden mukaan se tapahtui noin seitsemän vuotta ennen kristillisen ajanlaskun alkua. Hänen elämänsä saa syvän ja juhlallisen mielenkiinnon tunnun, jos muistamme, että kaikkien noitten rikollisten ja myrskyisten tapahtumien vyöryessä ohitse, joiden keskelle hänen varhaisemmat vaiheensa lankesivat, Palestiinassa eli ja opetti Jumalan Poika, maailman Vapahtaja.

Ongelmat, jotka monia vuosia kuohuttivat hänen mieltänsä, olivat saamassa ratkaisunsa, aivan toisenlaisissa olosuhteissa ja miesten kautta, joiden uskoa ja asemaa hän ylenkatsoi. Samaan aikaan kuin palveleva orja saatteli kouluun vaeltavaa Senecaa Rooman kuhisevia ja vaarallisia katuja pitkin, toimivat Pietari ja Johannes kalastajapoikina Gennesaretin järven rannalla; samaan aikaan kuin Seneca pontevasti koetti sulattaa stoalaisen Atticuksen antamaa opetusta, apostoli Paavali, yhtä palavin sieluin, istui oppimassa Gamalielin jalkain juuressa; ja kauan ennenkuin Seneca oli käynyt tiensä huikaisevia, mutta epäilyttäviä polkuja, maineensa kukkuloille, oli hänelle tuntemattomana tuo ristiinnaulittu Vapahtaja, jonka kautta yksin, hän niinkuin mekin, voimme milloinkaan saavuttaa lopullisen rauhamme.

Seneca oli parin vuoden vanha, kun hän hoitajattarensa sylissä vietiin Roomaan. Niinkuin niin moni mies, joka on onnistunut voittamaan kunniaa ja mainetta, sairasti hän paljon nuoruudessa. Hän kertoo poteneensa vaikeata tautia, josta vain hitaasti parani tätinsä sydämellisessä ja hellässä hoidossa. Koko elämänsä hän sai kärsiä hengenahdistusta, jota hän, kaikenlaisia tauteja koettuaan, sanoo pitävänsä pahimpana kaikista. Yhteen aikaan hänen ruumiilliset kärsimyksensä siihen määrään raskauttivat hänen mieltänsä, että vain isän toivomusten varteenotto esti häntä itsemurhasta; ja kerta myöhemmin elämässä ainoastaan hellä kiintymys vaimoonsa Paulinaan pidätti häntä etsimästä kuolemassa vapautusta. Hän olisi saattanut hieman muuntaen käyttää Popen sanoja, että hänen moninaiset tutkimuksensa vain olivat omansa auttamaan häntä

"Halki tämän pitkän tuskan, elämän."

Toipuminen tästä pitkällisestä sairaudesta on ainoa viittaus, minkä Seneca tekee lapsuutensa tapahtumiin. Nämä vanhanajan kirjailijat, runoilijatkin, vain harvoin mainitsevat, edes pikaisimmalla tavalla, lapsuutensa vuosia. Tämän vaiteliaisuuden syy tarjoaa omalaatuisen probleemin tutkimukselle, mutta tosiseikka on kiistämätön. Kun tuskin on ainoatakaan nykyaikaista runoilijaa, joka ei vilpittömän onnen tunteilla olisi kertaillut lapsuutensa vienoja muistelmia, ei vanhanajan runoilijoista yksikään ole kosketellut tätä teemaa. Lydgatesta Tennysoniin[2] saakka olisi helppo mainita meidän englantilaisilta runoilijoiltamme kokonainen sarja lyyrillisiä lauluja heidän lapsuusvuosistaan. Miten nuoresta lapsesta kuuset näyttivät tavoittelevan pilviä, kuinka hänen sydämensä sykähti ilosta, kun sateenkaari ilmestyi taivaalle, kuinka hän istui äitinsä jalkain juuressa ja piirteli paperille hänen hameensa kirjavia kukkasia, kuinka hän ajoi takaa koreata perhosta taikka hellyydessään pelkäsi pyyhkäisevänsä pölyä sen siiviltä, kuinka hän sai helliä opetuksia ja luki viattomia rukouksia isänsä polvella: tämänkaltaisia pikkuseikkoja, mutta seikkoja, jotka lemmekäs mielikuvitus on jalostanut ja kaunistanut, on yhä uudelleen kerrattu runoilijaimme lauluissa. Esimerkiksi otettakoon tuhansien joukosta Henry Vaughanin suloiset säkeet:

    Oi, elämän aamun onni,
    Sinä lapsen enkelikaus'!
    Kun vielä ei tietoa ollut
    Että kilvoitus saamassa on,
    Kun sielussa aina vain leikki
    Sulokoittehet taivahan maan;

    Kun kieli ei taitanut haastaa,
    Mitä tunto ei tunnustanut,
    Tai synti ei syntihin siinnyt
    Moni, musta ja viettelevä,
    Vaan maallisen usvankin halki
    Ikikirkkahat sätehet sain.

Jokainen, joka on tutkinut Englannin runoutta, voi muistostaan löytää lukemattomia samankaltaisten ajatusten ilmauksia. Mistä johtuu, ettei yhtään samantapaista runoa ole mainittavissa koko vanhanajan kirjallisuudesta? Mistä johtuu, että kreikkalaisille ja roomalaisille runoilijoille tuo elämän aamu, jonka olisi pitänyt olla niin täynnä "luonnollista onnea", näyttää olleen tyhjä? Mistä johtuu, että kirjailijat niin tuotteliaat, niin kotoiset, niin hellätunteiset kuin Cicero, Virgilius ja Horatius eivät edes yhdellä ainoalla viittauksella puhu äidistään? Täydellisesti vastatakseen tähän kysymykseen pitäisi kirjoittaa kokonainen tutkielma vanhan ja nykyajan elämän erilaisuudesta, ja se veisi minut loitos välittömästä aiheestani.[3] Mutta minun sallittaneen yleisesti sanoa selityksen olevan siinä tosiasiassa, että kaiken todennäköisyyden mukaan lapsuus oli vanhanajan ihmisten kesken halveksittu ja monessa tapauksessa paljon vähemmän onnellinen ajanjakso kuin meillä nykyisin on laita. Lapsen syntyminen ei kreikkalaisen tahi roomalaisen talossa välttämättömästi ollut ilon aihe. Jos isä, lasta hänelle ensi kertaa näytettäessä, kumartui alas ja nosti sen syliinsä, otettiin se jäsenenä perheen keskuuteen; jos hän ei kiinnittänyt siihen huomiota, oli se tuomittu kuolemaan tahi heitettiin johonkin yksinäiseen, autioon paikkaan villipetojen uhriksi tahi ensimmäisen ohikulkijan löydettäväksi. Ja joskin lapsi pelastui tästä kohtalosta, pidettiin häntä kumminkin seitsemän tai kahdeksan ensimmäistä elinvuottansa gynæceum'issa elikkä naisten huoneustossa, ja harvoin tai ei koskaan hän nähnyt isänsä kasvoja. Ei mitään romanttisuuden eli runouden sädekehää langennut näille lapsuuden päiville. Kunnes lapsi oli täyskasvanut, pysyi täydellinen valta hänen elämästään tai kuolemastaan hänen isänsä käsissä; hänellä ei ollut yhtään vapautta eikä hänestä paljonkaan piitattu. Yksilöllinen elämä ei vanhanajan ihmisille paljoakaan merkinnyt; yksilön oma minä tai sisäinen ihminen sellaisenaan oli heidän luonteelleen ventovieras. Julkinen elämä, valtiollinen elämä, oli heille kaikki kaikessa; kotoisella yksilöllisellä elämällä oli vain vähäinen osa heidän ajatuspiirissään. Kaikkia lapsuuden viattomia huvituksia, sydämen iloja, kotoisen piirin viehätystä, lapsekkaan iloisuuden yltäkylläisyyttä ja ruusunhohdetta heillä vain vähäksi arvosteltiin. Vuosilla ennen miehuutta oli eteenpäintähtäävä luonne, ja enimmissä tapauksissa ne tarjosivatkin perin vähän semmoista, joka olisi tehnyt ne muistannan arvoisiksi. Paljon nykyaikaisemman värityksen verrattuna varhaisempiin kirjailijoihin luo Senecan kirjoituksille se seikka, että hän haastelee äidillensä mitä syvimmän kiintymyksen sanoin eikä voi puhua rakkaasta pikku pojastaan muuten kuin kyynelten katkomin äänin.

Mainitkaamme vielä muuan omalaatuinen seikka. Persoonallisen luonteen kasvaminen, muistot siitä elämästä, joka jalostuu täydelliseen itsetajuntaan, liittyy läheisesti siveyslakien asteettaiseen selkenemiseen, siihen salaperäiseen tajuntaan, joka kehkeytyy velvollisuuden ja mieliteon välisessä välttämättömässä taistelussa — toisella puolen halu tehdä oikein, toisella kiusaus tehdä väärin. Mutta vanhanajan ihmisten kesken siveyden käsite oli meikäläisestä niin kerrassaan erilainen, heidän mielipiteensä siveellisestä velvollisuudesta olivat, verrattomasti lukuisimmissa tapauksissa, niin vähän sitovia, niin vähän käskeviä, ne niin perin lievästi paheksuivat syntejä, joita me tuomitsemme, ja niin miedosti moittien suhtautuivat paheisiin, joita me kammoamme, että me tuskin saatamme olettaa heidän monestikaan tunnustelleen noita "persoonallisuuden pohjattomia kuiluja", jotka on tunteminen, jos mieli päästä todella yksilönä kehittymään.

Meillä ei sentähden ole mitään aineksia muodostaaksemme elävää kuvaa Senecan lapsuudesta; mutta mikäli tietorippeiden nojalla voimme päätellä hänen perheensä olosuhteista ja luonteesta, me olettaisimme, että se oli poikkeuksellisen onnellinen. Senecat olivat varakkaita; heillä oli hyvä asema yhteiskunnassa; heidän perheellänsä oli kehittynyt aisti ja kirjallisia harrastuksia ja siinä ilmeni ylevää luonnetta ja sydämellisiä piirteitä. Heidän varallisuutensa nosti heidät yläpuolelle noita vaivaisia valitteluja ja rasittavia pikku huolia niukan toimeentulon kahleissa, jotka olivat ominaisia muille heidän aikansa kirjallisille henkilöille. Heidän säätynsä ja sivistyksensä turvasivat heille tien kaikkien niiden keskuuteen, joitten tuttavuus oli tavoiteltavinta roomalaisten piirissä; ja perheen osalle tullut yleinen arvonanto sekä se siveellisyys, joka sitä leimaa, ei salli rinnastaa heitä tuon loisteliaitten epikurealaisten lukuisan luokan kanssa, joitten julkeat ja hillittömät paheet olivat tehneet maailman pääkaupungin surullisen kuuluisaksi.

Marcus Annæus Senecasta, filosoofin isästä, meillä on vain moniaita persoonallisia erikoistietoja, paitsi että hän oli ammatiltaan reetori; hän sommitti poikiansa ja oppilaitansa varten joukon puheharjoituksia, jotka ovat säilyneet meille Suasoriæ'n ja Controversiæ'n nimellä. Ne ovat sarja vuoropuhelun muodossa pidettyjä deklamatoorisia todisteluja syineen ja vastasyineen ja koskevat joitakin historiallisia tahi pelkästään mielikuvituksellisia asioita; ja olisi mahdotonta mielessään kuvitella mitään sen hyödyttömämpää lukemista. Mutta vanhempi Seneca oli kokonaan vajonnut keinotekoisen retoriikan kaavoihin; ja nämä saivartelemalla sorvaillut todistelut, jotka oli keksitty teroittamaan deklamatsioni- ja väittelykykyä, perustuivat varmaankin osittain hänen muistikirjaansa, osittain hänen muistiinsa. Hänen muistinsa oli näet niin ilmiömäinen, että hän kuultuaan kaksi tuhattakin sanaa osasi toistaa ne samassa järjestyksessä. Harvoinpa sentään ihmiset, joilla on ollut näin tavattomat muistin lahjat, ovat olleet ensi luokan kykyjä, eikä vanhempi Seneca ollut mikään poikkeus. Mutta jollei hänen satumainen muistinsa korvannutkaan alkuperäisen neron puutetta, on sen ainakin täytynyt tehdä hänet varsin miellyttäväksi seuraihmiseksi ja hankkia hänelle runsas varasto kaskuja ihmisistä ja valtiollisista tapahtumista. Lyhyesti sanoen, Marcus Seneca oli hyvinvoipa, intelligentti maailmanmies, jolla oli hyvä luonnollinen ymmärrys, kyky esiintyä julkisena puhujana, syvä vastenmielisyys ja ylenkatse kaikkea sellaista kohtaan, mitä hän piti filosoofisena tai haaveellisena, ja terävä silmä huomaamaan omat edut.

Jos on luottamista pojan ylistyspuheisiin, oli Senecan vaimo Helvia sitä vastoin paljon vähemmän tavanomainen luonne. Ellei hänen miehensä olisi ollut kaikkea opiskelua ja filosofiaa vastaan, olisi hän niissä erinomaisesti edistynyt; lyhyellä opintoajalla hän olikin huomattavasti varttunut. Sittenkin oli hänen älynsä vähemmän huomattava kuin hänen jalo ja säveä mielenlaatunsa. Muut äidit rakastivat poikiansa sen tähden, että näiden maine mairitteli heidän omaa kunnianhimoansa ja että heidän naisellinen turhamaisuutensa sai tyydytystä poikain rikkauksista; mutta Helvia rakasti poikiansa heidän itsensä takia, oli antelias ja avokätinen, ei pyytänyt korjata persoonallista hyötyä heidän varoistansa, hoiti heidän perintöänsä epäitsekkäällä innolla ja kulutti omia rahojaan peittääkseen kustannuksia, joita heidän valtiollinen uransa aiheutti. Hän oli aikakautensa heikkouksien ja paheiden yläpuolella. Irstaus, tuo aikakauden tahrapilkku, ei ollut koskaan saastuttanut hänen puhdasta elämäänsä. Helmet ja jalokivet vain vähän viehättivät häntä. Hän ei koskaan häpeillyt lapsiaan, vaikka heidän läsnäolonsa kavalsikin hänen oman vanhenevan ikänsä. "Sinä et koskaan tahrannut kasvojasi", sanoo hänen poikansa kerta maanpaosta kirjoittaessaan äidilleen lohdutuksen sanoja, "saksanpähkinänesteellä tahi puneella; et koskaan käyttänyt epähienon avonaisia vaatteita; ainoa koristeesi oli rakastettavuus, jota ei mikään aika voinut kuluttaa; erikoinen kunniasi oli siveys." Saatamme tosiaan Tennysonin kera lausua:

    Onnellinen
    Kellä äiti moinen!
    Tahtia hänen verensä kanssa
    Lyö usko ihmisiin.
    Kompastelee, kaatuu —
    kai sattuu hälle niin.
    Ei konsaan sentään sielu painu
    Saastaan ja paheisiin.

Eikä hänen äitinsä Helvia ollut ainoa ylevämielinen nainen, jonka seurassa Senecan lapsuusvuodet vierivät. Äidin sisar, jonka nimi on tuntematon, tuo täti, joka niin hellästi varjeli hentoa poikasta ja vaali häntä lapsuuden sairauksien aikana, näyttää herättäneen hänessä harvinaisen lämpimän kiintymyksen. Hän kertoo meille, kuinka tämä täti, miehensä ollessa prefektinä Egyptissä, menetteli niin kerrassaan toisin kuin maakuntain päämiesten vaimot tavallisesti tekivät, että häntä rakastettiin ja kunnioitettiin yhtä paljon kuin heitä muutoin inhottiin ja kartettiin. Niin vakavaa laatua oli näitten naisten aikaansaama paha, niin sietämätön heidän hurttamainen saaliinhimonsa, että senaatissa oli tosi mielessä pohdittu kysymystä, sallittaisiinko heidän ensinkään seurata miehiänsä maakuntiin. Niin ei ollut Helvian sisaren laita. Häntä ei milloinkaan nähty julkisuudessa; hän ei sallinut yhdenkään maakuntansa asukkaan käydä kotonansa; hän ei kerjännyt mitään etuja itselleen eikä antanut kenenkään pyytää häneltä. Maakunta yksin suin ylisti häntä. Kentiespä enimmän siksi, että häntä tuskin tunnettiin, ja turhaksi kääntyi sen toivo, että löytyisi toisia naisia, jotka olisivat jäljitelleet hänen hyveitään ja itsensähillitsemistä. Egypti oli purevan ja juoruavan panettelun pesäpaikka, eikä kumminkaan sielläkään voitu kuiskutella sanaakaan hänen elämänsä tahrattomuutta vastaan. Ja kun kotimatkalla hänen puolisonsa kuoli, ei syvään juurtunut taikausko, joka katsoi vaaralliseksi purjehtia merellä ruumis laivassa, ei vaara, myrsky, ei haaksirikon uhka saattanut karkoittaa häntä puolison ruumiin äärestä, ennenkuin hän oli tälle turvannut säädyllisen ja kunniallisen hautauksen. Siinä hyvän ja sankarillisen naisen piirteitä; ja että häntä elähyttivät samat kunnioituksen tunteet kuin sisarenpoikaa, joka on niin innokas häntä kiittämään, sen saattaa päätellä siitä, että kun Seneca ensi kertaa tavoitti valtion virkaa, täti riistäysi irti tavanomaisesta koturiolostaan, kukisti hetkeksi naisellisen arkatuntoisuutensa ja auttaakseen häntä äänten onkimisessa hänen tähtensä rohkeasti esiintyi keskellä joukkoja, jotka karkean julkealla, pyydystelevällä kohullaan täyttivät Rooman foorumin ja kadut.

Kaksi veljeä, keskenään hyvin erilaista tavoiltaan ja luonteeltaan, täydensi perheenpiirin, Marcus Annæus Novatus ja Lucius Annæus Mela, joista edellinen oli vanhempi, jälkimmäinen nuorempi kuuluisampaa veljeänsä.

Marcus Annæus Novatus on historiassa tunnettu nimellä Junius Gallio, minkä nimen hän otti samannimisen puhujan, isänsä ystävän, ottopoikana. Hän ei ole kukaan muu kuin Apostolien tekojen Gallio, Akaian käskynhaltija, jonka nimi on tullut kristittyjen kesken yleisesti mainituksi kuvaamaan hyvänsävyistä välinpitämättömyyttä uskonasioissa.[4]

Kuitenkin on se kohtaus, jossa Raamattu vilaukselta näyttää häntä meille, suuresti väärin ymmärretty, ja kun puhutaan "välinpitämättömästä Galliosta" tai kun lisäksi lauselma, että "hän ei välittänyt siitä mitään", käsitetään piittaamattomuudeksi uskonnon asioissa, niin kertomuksen henki selitetään kokonaan väärin. Itse asiassa oli tapaus näin. Paavalin saarnojen menestyksestä kiukustuneina juutalaiset vetivät hänet Gallion tuomioistuimen eteen ja syyttivät häntä laittomien jumalanpalvelusmuotojen käytäntöön ottamisesta. Kun apostoli kävi puolustautumaan, Gallio ylenkatseellisesti keskeytti hänet sanoen juutalaisille: "Jos olisi tehty rikos tai paha ilkityö, olisi kohtuullista, että kärsivällisesti kuuntelisin teitä. Mutta jos teillä on riitakysymyksiä opista ja nimistä ja teidän laistanne, olkoot ne teidän huolenanne; niitä en minä tahdo ratkaista." Näin sanoen hän ajoi heidät pois tuomioistuimensa edestä juuri samalla roomalaisen ylenkatseellisella ylemmyydellä juutalaisia ja heidän uskonasioitaan kohtaan kuin mitä myöhemmin Festus osoitti epäilijää Agrippaa kohtaan ja jota Pontius Pilatus[5] varemmin oli ilmaissut häliseviin farisealaisiin nähden. Riemastuen tästä vihattujen juutalaisten tappiosta ja näennäisesti asettuen Paavalin puolelle kreikkalaiset sitten tunkeutuivat rakennukseen, ottivat kiinni Sosteneen, juutalaisten synagoganesimiehen, ja löivät häntä käskynhaltijan silmien edessä tämän istuessa tuomioistuimellaan. Tätä tapahtumaa Gallio katseli niin järkähtämättömällä ylenkatseella. Mitä se lainkaan liikutti häntä, suurta käskynhaltijaa, pieksivätkö kreikkalaiset kurjaa juutalaisparkaa vaiko ei? Niin kauan kuin he eivät tehneet mitään kapinaa tai aiheuttaneet hänelle lisää kiusaa siitä jupakasta, saattoivat he hakata Sosteneen tai miten monta juutalaista tahansa vaikka kuinka sinelmille, jos se heitä huvitti, kaikki se oli hänelle aivan yhdentekevää.

Kuinka elävästi välähyttääkään tämä silminnäkijän havainnollinen piirrelmä meille kuvan jokapäiväisestä elämästä roomalaismaailman foorumilla maaseudun oloissa! Kuinka täydellisesti me näytämmekään tuokiossa saavamme siepatuksi tuon tavanomaisen ylenkatseen ilmeen, joka väreili roomalaisen ylimyksen ohuilla huulilla hänen ollessaan kukistettujen kansain ja olletikin juutalaisten parissa! Jos Seneca lie Egyptin matkoillaan sattunut yhteen jonkun Aleksandrian juutalaisen kanssa, niin ainoa hänen mieleensä jäänyt vaikutelma on ollut se, jonka ovat ilmaisseet Tacitus, Juvenalis ja Suetonius, ja nämä miehet eivät milloinkaan mainitse juutalaisia muuten kuin suurella inholla. Eräässä kohdassa, jonka Augustinus (De Civitate Dei, VI, 11) lainaa hänen kadonneesta kirjastaan Taikauskosta, Seneca puhuu heidän proselyytti-kalastuksestaan ja sanoo heidän olevan "gens sceleratissima", "mitä saastaisinta joukkiota". On useasti oletettu — vielä vakavasti uskottukin — että Seneca on ollut mieskohtaisesti kosketuksissa Paavalin kanssa ja tältä oppinut moniaita kristinopin totuuksia. Kohtaus, jota vastikään olemme kummastelleet, näyttänee meille, miten kerrassaan epätodenmukainen sellainen olettamus on. Suotuisin tilaisuus tämän kristityn apostolin joutua henkiseen kosketukseen roomalaisen filosoofin kanssa oli varmaankin se hetki, jolloin Paavali vankina vedettiin Senecan vanhemman veljen eteen. Se täydellinen ylenkatse ja välinpitämättömyys, jolla häntä kohdeltiin, tapa, millä hänet aivan arvelematta keskeytettiin, ennenkuin hän oli edes saanut suutansa aukaista omaksi puolustuksekseen, auttanee meitä kutakuinkin oikein päättelemään, millä tavalla Seneca olisi suvainnut suhtautua Paavaliin. On varsin epäiltävää, tokko Gallion mieleen jäi vähäisintäkään jälkeä niin jokapäiväisestä tapahtumasta kuin tästä, ja kuitenkin hän yksin sen kautta on maailmalle tunnettu. Mahdollista on, ettei hän ollut edes koskaan kuullut mainittavan Paavalin nimeäkään, ja jos hän milloinkaan tuli häntä ajatelleeksi, niin oli mies hänelle silloin vain kurja, ryysyinen, kiihkohenkinen juutalainen, kolkkokatseinen ja pienivartaloinen, joka oli kerta joutunut muutamaksi hetkeksi "tuulen ja hänen jaloutensa välille" ja aikonut kiusata häntä puheella. Hän olisi todellakin kerrassaan kummastunut, jos joku olisi kuiskannut hänelle, että miltei ainoa seikka, jonka kautta hän jäisi jälkimaailman muistoon, ja ainoa tapahtuma hänen elämässään, joka lainkaan tekisi hänet yleisesti tunnetuksi, oli tuo hetkellinen ja tilapäinen suhde halveksittuun vankiinsa.

Mutta Novatus — elikkä otantanimeltään Gallio — esiintyi veljensä Senecan ja muun maailman silmissä kerrassaan toisenmoisena kuin minkälaiseksi me olemme tottuneet häntä ajattelemaan. He pitivät häntä loistavana puhujana, aikana, jolloin puhetaito oli kaikista taidoista arvossapidetyin. Totta oli että hänen tyylissään oli jotakin "sanahelinän" tapaista; jonkinlainen falsettiääni, joka loukkasi jykevän ja vakavan suunnan miehiä; mutta kateus ja ihailu mielessä kuunneltiin tämän mielistelevän tyylin sointua, koska teeskentely oli päässyt valtaan ja koska aika oli liian veltostunut ja liian turmeltunut tajutakseen vapauden ja tunteen palon kannustaman kaunopuheisuuden miehekästä suppeutta ja keskitettyä voimaa. Hän näyttää saavuttaneen sekä ystäviensä että vierasten parissa nimityksen "dulcis", "lumoava eli tenhoava Gallio": "Se on enemmän", sanoo runoilija Statius, "kuin että on antanut maailmalle Senecan ja että on synnyttänyt sulosuisen Gallion." Seneca ei hänestä piirtämässään muotokuvassa ihmeeksikään keksi hänessä virheitä. Ei kukaan ollut, sanoo hän, niin kohtelias ketään kohtaan kuin Gallio kaikkia kohtaan; hänen viehättävät tapansa voittivat sellaisetkin ihmiset, jotka pelkkä sattuma vei hänen tiellensä, ja niin suuri oli hänen luonnonomaisen hyvyytensä voima, ettei kukaan epäillyt hänen käytöstään teennäiseksi tahi teeskennellyksi. Puhuen imartelusta, luonnonfilosoofisten tutkimustensa neljännessä kirjassa, hän sanoo ystävälleen Luciliukselle; "Minun oli tapana sanoa sinulle, että veljeni Gallio (jota jokainen rakastaa hieman, nekin, jotka eivät voi rakastaa häntä enempää) oli kokonaan tietämätön muista paheista, inhosipa tätäkin. Saatoit koetella häntä mihin suuntaan tahansa. Kävit kiittelemään hänen älyänsä — älyä korkeinta ja arvokkainta laatua, … ja hän meni matkaansa! Kävit kiittelemään hänen kohtuullisuuttansa; heti hän keskeytti ensimmäiset sanasi. Kävit ilmaisemaan ihailusi hänen lempeyttänsä ja tapojensa luonnollista suloa kohtaan… tässäkin hän nousi ylistelyitäsi vastaan; ja jos jouduit huudahtamaan vihdoin kohdanneesi miehen, johon eivät pystyneet edes tuollaiset salakavalat rynnistykset, joita muuten kuka hyvänsä sallii, ja toivoit, että hän suvaitsisi edes tätä kehumista, koska se oli totta, niin hän tässäkin torjui mairittelusi; ei siksi että sinä olisit ollut kömpelö tahi että hän olisi epäillyt sinun naljailevan hänen kanssaan tahi puhuneesi jossakin salaisessa tarkoitusperässä, vaan yksinkertaisesti, koska hän kammosi kaikenkarvaista liehittelyä." Saatamme helposti käsittää, että Gallio oli Senecan lemmikkiveli, eikä meitä yllätä havainto, että filosoofi omistaa hänelle kolme kirjaansa "Katumuksesta" sekä viehättävän pikku kirjoitelmansa "Onnellisesta elämästä". Kolmannesta veljestä, L. Annæus Melasta, meillä on vähemmän tietoja; mutta siitä, mitä me tiedämme, me voisimme tehdä sen johtopäätöksen, että hän luonteelta samoinkuin maineelta oli vähäpätöisempi veljiä; sittenkin hän näyttää olleen isänsä lemmikki, ja isä nimenomaan vakuuttaa, että hänen älyllinen kykynsä oli joka suhteessa loistava, etevämpikin kuin veljien.[6] Kuitenkin johtunee tämä siitä, että Mela, "pyrkien vain siihen, ettei pyrkisi mihinkään", tyytyi isänsä säätyyn ja antautui kokonaan kaunopuheisuuden opiskeluun. Sen sijaan että olisi astunut julkiseen valtiolliseen elämään, hän visusti vältti kaikkia valtion virkoja ja eleskeli levossa ja rauhassa. Nähtävästi hän mieluummin oli päävuokraaja (publicanus) kuin konsuli. Hänen suurin maineensa on siinä, että hän oli Lucanuksen, Rooman dekadenssikauden eli rappeutumisajan kirjallisuuden runoilijan isä.

Ainoa piirre hänestä, mikä on säilynyt meille, asettaa hänet ahneutensa takia kerrassaan epäedulliseen valoon. Kun hänen kuuluisa poikansa, tuo onneton runoilija, oli tuomittu hengiltä ja toisekseen syössyt itsensä häpeään ilmaisemalla oman äitinsä, Atillan, osalliseksi Pison salaliittoon, Mela ei suinkaan murtunut häpeään ja tuskaan, vaan julkean itarana viipymättä rupesi keräämään poikansa saatavia, ikäänkuin osoittaakseen Nerolle, että tuo menetys ei tuottanut hänelle suurtakaan surua. Mutta tämä ei riittänyt Neron pohjattomalle ilkeydelle; Nero vaati Melaa seuraamaan poikaansa, ja hänen oli pakko totella käskyä ja kuolla.

Jos Helvia eli poikiansa ja pojanpoikiansa kauemmin, niin hän epäilemättä katkerasti katui sitä päivää, jolloin hän puolisonsa ja pienten lastensa kera luopui Córdovan hiljaisesta ja rauhallisesta elämästä. Jokainen hänen kolmesta pojastaan varttui nerolliseksi mieheksi ja jokainen heistä joutui tahraamaan muistoansa teoilla, jotka heidän olisi ollut parempi jättää tekemättä, ja kuolemaan väkivaltaisen kuoleman oman kätensä kantta tahi tyrannin tahdosta. Mela kuoli kuten olemme nähneet; hänen poikansa Lucanuksen ja veljensä Senecan ajoi kuolemaan Neron julma käsky. Nöyrryttyään hurjan pelon vallassa armonanomuksiin henkensä säilyttämiseksi Gallio lopulta kuoli itsemurhan kautta. Häpeällisen ja surkean lopun saivat kaikki; osaksi se johtui heidän omista erehdyksistään, osaksi ankarasta välttämättömyydestä niinä turmeluksen aikoina, joissa he elivät.

2 Luku.

SENECAN KASVATUS.

Syystä, johon jo olen viitannut — tarkoitan sitä että vanhanajan kirjailijat yleisesti ovat niin vaiteliaita lapsuudenaikansa suhteen — ei ole helppo muodostaa kovinkaan elävää käsitystä siitä kasvatuksen laadusta, mitä roomalaispoika hyvästä perheestä sai viidenteentoista ikävuoteensa mennessä, jolloin hän heitti pois kultaisen amuletin ja ompeleilla kirjaillun toogan astuakseen riippumattomampaan elämänmuotoon.

Muutamia seikkoja me kumminkin voimme kerätä Horatiuksen, Juvenaliksen, Martialiksen ja Persiuksen sinne tänne sinuttelemista viitteistä. Näiltä runoilijoilta me saamme tietää, että koulunopettajat olivat enimmäkseen huonosti palkattuja ja ylenkatsottuja,[7] vaikka heiltä toiselta puolen tiukasti vaadittiin yhtä turhantarkkaa kuin hyödytöntä oppia. Saamme myöskin tietää, että he olivat ylenmäärin ankaroita ruumiillisen kurituksen käyttämisessä; Orbilius, Horatiuksen opettaja, näyttää olleen todellinen tohtori Busby, ja runoilija Martialis muistelee mieliharmilla niitä raakamaisia rankaisuja, joita hänen joka päivä täytyi olla näkemässä.

Oppiaineet olivat pääasiassa laskento, kielioppi — sekä kreikan että latinan — ja tärkeimpäin latinalaisten runoilijain teosten lukeminen ja esittäminen. Runsaassa mitassa harjoitettiin myös lausumista sekä aineitten kirjoitusta kaikenkarvaisista kuluneista historiallisista asioista. Laskento näyttää olleen parhaasta päästä perin yksinkertaista ja tarkan käytännöllistä laatua, etenkin korkolaskua ja korkoa korolle; ja filologia, niin hyvin kielioppi kuin teksti, oli ylipäänsä erittäin ahdassieluista, vailla mielenkiintoa, hyödytöntä. Mitä hyödyntapaistakaan millään ihmisolennolla saattaa olla siitä, jos hän tietää Hekuban äidin tai Ankiseen imettäjän tai Ankemoluksen äitipuolen nimen, tahi kuinka vanhaksi Acestes eli tahi miten monta viiniastiaa sisilialaiset antoivat fryygialaisille? Mutta tällaisetpa arvottomat minutiæ piti siihen aikaan jokaisen opettajan tuntea kuin viisi sormeansa, ja ne ajettiin jokaisen koulupojan päähän vitsan voimalla — ja kuitenkin se romu oli omansa unohtumaan samassa kuin se opittiinkin.

Tämäntapaista, sanoja ja lausetapoja koskevaa tekstinlukemista sekä fantastista muinaistiedettä kohtaan Seneca, joka varmaankin oli kaiken sen kiirastulen läpikäynyt, ilmaisee syvää ja hyvin ymmärrettävää halveksumista. Erittäin huvittavassa kohdassa[8] hän asettaa vastakkain sen hyödyn, mikä lähtisi toiselta puolen filosoofin, toiselta kieliopin opettajan antamasta Virgilius-tunnista. Päästen säkeisiin

    Optima quaeque dies miseris mortalibus ævi
    Prima fugit; subeunt morbi, tristique senectus.[9]

(Georg. III, 66-7)

filosoofi viittaisi siihen, kuinka ja missä merkityksessä elämän varhaisimmat päivät ovat parhaimmat ja kuinka valeen pahat päivät saattavat seurata niitä ja kuinka siis äärettömän tärkeätä on hyvin käyttää elämämme kultaisia huomenhetkiä. Mutta sanakritiikki tyytyisi huomauttamaan, että Virgilius aina käyttää sanaa fugio ajan vierimisestä ja aina yhdistää "vanhuuden" "tautiin" ja että niinmuodoin nämä sanankäytöt on painettava mieleen ja sitten jäljennettävä oppilaan "omintakeiseen kirjoitelmaan". Samaten, jos selitettävä kirja on Ciceron tutkielma "Valtiosta", niin tämä grammaatikko ei kävisi käsiksi suuriin valtiollisiin kysymyksiin, vaan sen sijaan huomauttaisi, että eräällä Rooman kuninkaista ei ollut isää (mistä puhua) eikä toisella äitiä; että diktaattoreita oli ennen tapana nimittää "kansan päämiehiksi"; että Romulus heitti henkensä auringonpimennyksen aikana; että re ipsa sanan vanha muoto oli reapse, ja että se ipse oli ennen sepse; että kilparadalla lähtökohta, jota nyt kutsutaan nimellä creta, se on "liitu", oli nimeltään calx (kantapää) tai carcer (aitaus); että Enniuksen aikaan opera ei merkinnyt ainoastaan "teoksia", vaan myös "apua", jne, jne. Onko tämä oikeata kasvatusta? kysyy hän. Vai eikö meidän suuri päämäärämme pikemmin ole ylevien aatteiden toteuttaminen jokapäiväisessä toiminnassa? "Opettakaa minua", sanoo hän, "halveksimaan huvituksia ja turhaa kunniaa; sittemmin saatatte opettaa minua halkomaan hiuksia, kuorimaan sanakerrostumia, hämäryyksiä hajoittamaan; mutta nyt opettakaa minulle, mikä on välttämätöntä." Jos muistamme, mitä laatua on paljonkin se, mikä meidän aikanamme käy "kasvatuksesta", me kenties havaitsemme, että Senecan ohjeet eivät ole vieläkään vallan vanhentuneet.

Minkälainen opettaja opetti pientä Senecaa, kun tämä pædagogus elikkä "pojansaattaja" nimisen orjan (siitä meidän sana pedagoogi) hoivassa joka päivä veljiensä kanssa kulki kouluun Rooman katuja pitkin, sitä emme tiedä. Hän on voinut olla ankara Orbilius tahi hän on saattanut olla noita ylevämielisiä kasvattajia, joiden ihannekuvan oppinut ja hyvänsävyinen Quintilianus on piirtänyt niin kaunein värein. Seneca ei ole lainkaan vihjannut, kuka häntä opetti hänen nuoruusvuosinaan. Ainoa koulukumppani, jonka hän nimeltä mainitsee vankkaniteisissä kirjoissaan, on muuan Claranus, raajarikko poika, jota Seneca ei koulusta päästyä kertaakaan kohdannut, ennenkuin molemmat olivat vanhat, mutta josta hän puhuu suurella ihailulla. Kyttyrästään huolimatta Claranus oli kauniskin niitten silmissä, jotka tunsivat hänet hyvin, sen takia että hänen hyveensä ja hyvä ymmärryksensä tekivät paljon voimakkaamman vaikutuksen kuin tuo epämuodostuma, ja "sielun kauneus juhlisti hänen ruumistansa".

Vasta sitten, kun pelkät kouluopinnot olivat päättyneet, poika alkoi vakavasti käydä käsiksi kaunopuheisuuden ja filosofian tutkimiseen, mitkä opinnot sen vuoksi vastaavat tavallaan meidän "yliopistokasvatusta". Gallio ja Mela, Senecan vanhempi ja nuorempi veli, antautuivat täydellä harrastuksella kaunopuheisuuden teorian ja käytännön harjoitukseen; Seneca teki harvinaisemman ja viisaamman vaalin omistautuessaan koko innostuksellansa filosofian tutkimiseen.

Sanon viisaamman vaalin, koska kaunopuheisuus ei ole sellaista, mihin voi laatia reseptin niinkuin hajuveden valmistukseen. Kaunopuheisuus on syvästi elettyjen totuuksien tahi elävästi tunnettujen mielenliikkeiden ylevä, sopusointuinen, tunnehehkuinen ilmaisu. Se on liekki, jota ei voi virittää keinotekoisin välinein. Retoriikkaa voi oppia, jos kenkään arvelee sen maksavan vaivaa; mutta kaunopuheisuus on lahja, yhtä hyvin synnynnäinen kuin henki, josta se lähtee. "Cujus vita fulgur, ejus verba tonitrua", — "kenen elämä pitkäisen tulta, hänen sanansa ukkosen jylinää". Mutta sentapainen puhetaito, joka saavutettaisiin ahkeraan harjoittelemalla lausuilemista siihen suuntaan kuin oli tapana reetorien kouluissa, olisi kovin keinotekoista salamoimista ja jäljitettyä jyrisemistä — ei taivaan tykistön jyminää, vaan puhujalavan kiinalaisen tulen ja pöyhistettyjen kuplien läiskettä. Ei mikään saattanut olla valheellisempaa, ontompaa, turmiollisempaa, kuin ainaisin ponnisteluin totuttaa epälukuisat nuorukaisparvet pelkästään jäljittelemään entisten puhujain maneeria.

Rajattoman deklamoimisen aika, herkeämättömän jaarittelun aika on taimilava, jossa tunteen todellinen syvyys ja ylevyys kantaa epäkelpoja hedelmiä. Tyyli ei ole milloinkaan kehnompaa kuin niinä aikoina, jolloin muuta kuin sitä opetetaan vain hyvin vähän. Sellainen opetus aiheuttaa ajatusten tyhjyyden, joka kätkeytyy sanavuolauden taa. Tämä lukemattomain puhujataidon mestarien aika oli erikoisen silmäänpistävästi rappeutumisen ja kuihtumisen aikakautta. Siinä ilmenee ontto kaiku, sen äänessä falsettisävy, kiusaava kirjallinen väänne sen kirjailijain esitystavassa. Sen nerokkaatkin kirjailijat oli vallitseva muoti pilannut ja turmellut. He eivät osaa mitään sanoa yksinkertaisesti: aina he liikkuvat koturnilla. Vieläpä heidän suuttumuksensakin ja sydämen katkeruutensa, niin todenperäinen kuin onkin, pukeutuu teatraaliseen ilmaisumuotoon.[10]

Täynnä tyhjyyksiä ovat heidän kirjoituksensa. Koko heidän esityksensä tärvelevät teennäinen kätevyys, antiteesit, epigrammit, paradoksit, haetut ilmaisukeinot, puhekuvat ja -käänteet, jotka tavoittelevat muka alkuvoimaisuutta ja syvällisyyttä, vaikka märehtivätkin vain pelkkiä yleisiä jokapäiväisiä lauselmia. Mitä muuta saattoikaan odottaa moiselta aikakaudelta, kun puhujat olivat palkatut ja kasvatetut pintapuolisen puhelun pettävässä ilmapiirissä ja alituiseen jaarittelivat ja höpisivät suurista intohimoista, joita eivät olleet koskaan tunteneet, ja suurista teoista, joita jäljittelemään he kaikkein viimeisinä olisivat ryhtyneet. Alituiseen ruhjottuaan Tarquiniukset ja Peisistratoot pöyhkeilevässä kaunosanaisuudessa he olisivat alentuneet nuolemaan tyrannin kenkien tomuakin. Mitenkä kaunopuheisuus jaksaisikaan enää elää, kun ylevämielisyys ja vapaus, jotka siihen innostavat, olivat kuolleet, ja kun miehet ja kirjat, jotka julistivat sitä opettavansa, olivat täynnä arvottomia osviittoja siitä, missä asennossa puhujan tulee pitää käsiään tai oliko hänelle edullista vaiko ei lyödä läiskähyttää otsaansa tahi pörröttää tukkaansa.

Filosofialla oli poikavuosista asti ollut voimakas vaikutus Senecan palavaan sieluun, ja sen opetus oli ainakin parempaa kuin tämä; ja enemmän kuin yksi hänen filosofian-opettajistaan onnistui voittamaan hänen lämpimän kiintymyksensä sekä kaavailemaan hänen elämänsä periaatteita ja elintapoja. Kaksi heistä hän mainitsee erikoisella kunnioituksella, nim. pytagorealaisen Sotionin ja stoalaisen Attaluksen. Hän kuunteli myöskin sujuvakielisen, sulosanaisen Fabianus Papiriuksen luentoja, mutta näyttää perineen häneltä vähemmän kuin muilta opettajiltaan.

Sotion oli omaksunut Pytagoraan ajatuskannan sielun vaelluksesta, opin, joka tuomitsi liharuuan nauttimisen ihmissyömistä ja isänmurhaa vain hiventä paremmaksi. Jos kohta moniaat hänen seuraajansa olivatkin hylänneet tämän mielipiteen, tahtoi Sotion kuitenkin pitää kiinni siitä, että ellei lihansyönti ollutkaan jumalattomuutta, se oli ainakin julmuutta ja kehnoutta. "Mihin vaikeuksiin neuvoni teidät muka syökseekään?" oli hänen tapansa kysyä. "Minähän vain pelastan teidät nauttimasta korppikotkain ja leijonain ruokaa." Intomielisessä pojassa — sillä tähän aikaan Seneca ei ole voinut olla enemmän kuin seitsentoistavuotias — nämä mielipiteet synnyttivät niin syvän vakaumuksen, että hänestä tuli kasvinsyöjä. Ensimmältä lihasta luopuminen oli hyvinkin tuskallista, mutta vuoden perästä, hän kertoo (ja moni kasvinsyöjä vakuuttanee hänen kokemuksensa todeksi), ei se ollut ainoastaan helppoa, vaan mieluisaakin; ja hän uskoi, vaikkei tahtonut väittää sen olevan juuri niin, että se teki hänen järkensä terävämmäksi ja pirteämmäksi. Kasvinsyönnin hän heitti vain totellen epäfilosoofisen isänsä varoituksia; isä olisi huoletta sietänyt moista houretta, niinkuin hän sanoi, ellei siinä olisi piillyt se vaara, että se saattoi antaa aihetta panetteluun ja syytöksiin. Sillä tähän aikaan Tiberius karkoitti Roomasta kaikki outojen, vierasten uskontojen kannattajat; ja kun moniaissa niistä paastoaminen oli säädetty uskonnonmeno, arveli Senecan isä, että hänen poikansa saattaisi kenties, pidättäytymällä lihansyönnistä, saattaa itsensä sen kauhistuttavan epäluulon alaiseksi, että hän oli kristitty tai juutalainen.

Eräs toinen pytagorealainen filosoofi, jota hän ihaillen mainitsee, oli Sextius. Tältä hän oppi jokapäiväisen itsensä-tutkistelun kiitettävän tavan: — "Kun päivä oli ohitse ja hän käymässä levolle, oli hänen tapana kysyä itseltään: mitä pahaa sinä olet tänään oikaissut? mitä pahetta vastaan taistellut? missä suhteessa sinä olet parantunut?" "Minäkin olen omaksunut tämän tavan", sanoo Seneca kirjassaan Vihasta, "ja joka päivä pohdin asiaani, kun valkea on sammutettu ja vaimoni, joka nyt on selvillä menettelyistäni, on vaipunut uneen; huolellisesti minä mielessäni läpikäyn koko päivän ja tarkalleen tutkistelen tekojani ja sanojani."

Stoalaisella Attaluksella näyttää kuitenkin olleen suurin osuus Senecan kasvatuksessa; eikä hänen opetuksestaan ollut seurauksena mitään käytännöllisiä tuloksia, jotka vanhemmassa Senecassa herättivät vastaväitteitä. Hän kertoo, kuinka ahkeraan hän kävi kuuntelemassa tätä kaunopuheliasta ajattelijaa, kuinka hän ensimmäisenä tuli ja viimeisenä poistui. "Kun kuulin hänen kiivailevan", sanoo hän, "pahetta ja hairahduksia ja elämän inhuutta vastaan, minä useasti tunsin sääliä ihmiskuntaa kohtaan ja katsoin opettajani olevan tavallista ihmisluonnetta ylempänä. Stoalaisten tapaan hän kutsui itseään kuninkaaksi; mutta minusta hänen ylemmyytensä oli enemmän kuin kuninkaallista, kun näin, että hän pystyi langettamaan tuomionsa itsepä kuninkaistakin. Kun hän ryhtyi ylistelemään köyhyyttä ja näyttämään, kuinka raskas ja liikanainen kaiken sen taakka oli, mikä käy yli elämän tavallisten tarpeiden, niin minä useasti halasin lähteä koulusta köyhänä miehenä. Kun hän ryhtyi moittimaan meidän huvituksiamme, kiittelemään turmeltumatonta ruumista, kohtuullista pöytää ja mieltä, jota eivät sumentaneet suorastaan kielletyt, vaan ei edes tarpeettomatkaan huvitukset, niin oli minulle erinomaisen mieluista panna tiukat rajat kaikelle ylensyömiselle ja -juomiselle. Ja nämä elämänsäännöt, paras Lucilius, ovat jättäneet moniaita pysyviä vaikutuksia; sillä minä tartuin niihin kiihkeällä innostuksella, ja perästäpäin, kun jouduin valtiolliselle uralle, säilytin muutamia näistä ensimmäisistä hyvistä tavoistani. Mistäpä johtuu, että minä elämäni kaiken olen kieltäytynyt syömästä ostereita ja herkkusieniä, jotka eivät tyydytä nälkää, vaan kiihoittavat vain ruokahalua; siitä syystä minä tavallisesti vältän hajuvesiä, koska suloisinkaan hajuvesi ei ruumiille ole yhtään mitään; siitä syystä en käytä viinejä enkä kylpyjä. Moniaat tavat, joista kerran luovuin, ovat palanneet takaisin, mutta sillä muotoa, että minä asetan vain kohtuuden kieltäymisen tilalle, mikä kenties on vielä vaikeampi yritys, koskapa helpompi on kerrassaan luopua pois muutamista seikoista kuin nauttia niitä kohtuudella. Attaluksen oli tapana suosittaa kovaa vuodetta, missä ruumis ei voi painua patjoille, ja vanhuudessanikin minulla on sellainen tila, johon ei nukkujan vartalosta jää jälkeäkään. Olen kertonut sinulle näitä pikku piirteitä osoittaakseni sinulle, mitä mahdollisuuksia pienissä koululaisissamme olisi kaikkeen hyvään, jos vain joku sytyttäisi ja innostaisi heitä siihen. Mutta vika on osittain opettajissa, jotka opettavat meille, miten tehdä päätelmiä, eikä kuinka elää; ja osittain oppilaissa, jotka pyytävät opettajiltaan älyn, ei sielun kehittämistä. Tätenpä onkin filosofia alentunut pelkäksi filologiaksi."

Eräässä toisessa vilkkaassa kohdassa Seneca pirteästi maalaa meille kuvan erilaisista oppilaista, joita on kerääntynyt filosoofin kouluun. Huomautettuaan, että filosofialla on vaikutusta sellaisiinkin, jotka eivät siihen erikoisemmin syvenny, aivankuin hajuvesikaupassa istuvat ihmiset vievät mukanaan jotakin sen tuoksusta, hän lisää: "Emmekö sitten tunne ketään, joka on montakin vuotta kuulunut filosoofin kuulijain joukkoon eikä kuitenkaan vähimmässäkään määrässä saanut väritystä hänen opetuksestansa? Tietenkin tunnen, jopa kaikkein hartaimpia ja säännöllisimpiä kuulijoita, joita en kumminkaan voi kutsua filosoofin oppilaiksi, vaan ainoastaan hänen hetkellisiksi kuulijoiksensa. Jotkut tulevat näet kuulemaan, ei oppimaan, juuri samoin kuin menemme teatteriin huvin vuoksi, nauttimaan kielestä tai lauluäänestä tai esityksestä. Saattaa hyvinkin huomata, kuinka iso osa kuulijakunnasta käy filosoofin koulussa pelkästään kuluttamassa joutoaikaansa. Ei heidän tarkoituksensa ole luopua siellä mistään paheista tahi omaksua yhtään lakia, jonka mukaisesti he voisivat sovittaa elämänsä, vaan jotta heidän korvansa saisivat hivelevää nautintoa. Tuleepa taas toisia, käsissä taulut, ei merkitäkseen muistiin asioita, vaan sanoja. Toiset, silmät niinkuin sielukin hartaina, mieltyvät erinomaiseen esitystapaan; heitä viehättää ajatusten kauneus, ei pelkkien sanojen sointu, mutta vaikutus ei ole kestävä. Vain harvoille on suotu voima perintönä tallentaa se ylhäinen sieluntila, johon heidät on kohotettu."

Tähän pieneen viimeiseen luokkaan kuului Seneca. Hänestä tuli stoalainen jo hyvin varhain. Stoalaisuus, epäilemättä ylevin ja puhtain vanhan ajan ajattelijakouluista, oli saanut nimensä siitä seikasta, että suunnan perustaja Zeno oli opettanut Stoa Poikileen maalatussa pylväskäytävässä Ateenassa. Nämä ankarat ja kaunopuheliaat mestarit opettivat siveellisyyttä ja itsensähillitsemistä ja herättivät ylevämielisellä opetuksellaan nuorissa kuulijoissansa oman palavan innostuksensa hyveeseen, ja heidän vaikutuksensa on täytynyt olla uskomattoman arvokas tuona tylsistyneenä ja paheisiin vaipuneena aikana. Heidän oppiansa kehittivät kyynikot kiihkoileviin muotoihin, kyynikot, jotka olivat saaneet nimensä kreikkalaisesta "koiraa" merkitsevästä sanasta siksi, että aikalaisten silmissä heidän tavoissaan oli jotakin koiramaisen raakaa. Pisteliäästi Juvenalis huomauttaa, että stoalaiset erotti kyynikoista ainoastaan tuunikka, jota stoalaiset pitivät, mutta kyynikot eivät. Seneca ei koskaan omaksunutkaan kyynikkojen menoja, mutta usein hän ihaillen puhuu tynnyrikyynikko Diogeneesta ja tiheään viittaa kyynikko Demetriukseen, mieheen, joka hänestä ansaitsee mitä suurinta kunnioitusta. "Kaikkialle minä kanssani kuljetan", kirjoittaa hän Luciliukselle, "tuon miehistä parhaimman, Demetriuksen; minä loittonen niistä, jotka kantavat purppuraa, sekä puhelen hänen kanssansa, joka on puolialaston. Miksi en häntä ihailisi? Olen nähnyt, että hän ei kaipaa mitään. Jokainen saattaa halveksia kaikkea, mutta ei kukaan voi omistaa kaikkea. Lyhin tie rikkauksiin käy kautta loiston ja komeuden halveksimisen. Mutta meidän Demetriuksemme ei elä ikäänkuin hän halveksisi kaikkea, vaan ikäänkuin hän yksinkertaisesti sallisi toisten omistavan kaikki."

Nämä tottumukset ja ajatukset luovat runsasta valoa Senecan luonteeseen. Ne näyttävät, että hän oli kyennyt hamasta lapsuudestaan saakka omaksumaan itsensäkieltämisen elämänsä periaatteeksi ja että hänessä säilyi päiväinsä loppuun asti monta piirrettä, joista hänen yksityiselämänsä sai yksinkertaisen ja kunnioitettavan leiman, jos kohta julkisen elämän vaatimukset olivatkin pakottaneet hänet muuntamaan toisia. Vaikka hän kunnioituksesta isäänsä kohtaan luopui oudosta kieltäymyksen muodosta, on meille kyllin tiettyä ja ilmeistä, että hän vanhoilla päivillään jälleen palasi jäyhän yksinkertaiseen elintapaan, jonka innostusherkässä nuoruudessaan oli oppinut ylevämielisiltä opettajiltaan. Nämä seikat todellakin riittävät joka tapauksessa kumoamaan nuo törkeät syytteet Senecan luonnetta vastaan, joita Dio Cassiuksen tapainen kademieli kreikkalainen myrkyllisesti levittelee, joihin ei ole rahtuakaan luottamista, vaan jotka näyttävät johtuvan pelkästään kateudesta ja parjauksenhalusta. En aio puolestani puuttua noihin häväistysjuttuihin, koska en lainkaan niihin usko. Miestä, joka saattoi "Historiaansa", kuten Cassius on tehnyt, asettaa roomalaisen senaattorin suuhun moisia mielettömiä valheita kuin hän on väittänyt Fufius Calenuksen syytäneen julkisessa senaatin istunnossa Ciceroa vastaan, vallitsi sellainen henki, joka riistää hänen lausunnoiltaan kaiken uskottavuuden. Seneca oli vaihemielinen filosoofi sekä teoriassa että käytännössä. Hän lankesi kieltämättä suuriin hairahduksiin, jotka syvästi himmentävät hänen luonnettaan silmissämme. Mutta mikään irstaileva ja hekumallinen mies hän ei ollut, kaukana siitä. On täysi syy uskoa, että hän keskellä ylellisyyttä ja loistoa ja kaikkia siihen kätkeytyviä kiusauksia säilytti saman tottumuksiensa yksinkertaisuuden ja mielensä suoruuden. Mikä lieneekin ollut hänen viidensadan setripuisen ja norsunluisen pöytänsä melkein tarumainen arvo, harvoin niille levitettiin muuta suurenmoisempaa kuin vettä, kasviksia ja hedelmiä. Mitkä lienevätkin olleet hänen äveriästen ja ylhäisten aikalaistensa kesken vallitsevat huvitukset, me tiedämme, että hänelle korkeinta iloa tuottivat viattomat huvitukset puutarhassa ja että hän liikuntoa saadakseen siellä juoksenteli kilpaa pienen orjapojan kanssa.

3 Luku.

ROOMAN YHTEISKUNTAELÄMÄN TILA.

Olemme Senecan omista kirjoituksista poimineet, mitä on ollut saatavissa, hänen varhaista kasvatustaan koskevaa. Mutta jokaisen ihmisen elämässä on vaikutelmia paljon tehokkaampaa ja syvälle tunkevampaa laatua kuin ne, jotka tulevat koulujen tahi opettajien taholta. Ajan henki, yleinen ajatustavan sävy, seuraelämässä vallitsevat tavat, valtiolliset pyrkimykset, jotka muodostelivat kansan kohtaloa — kaikki tämä on epäilemättä vaikuttanut Senecan mieleen, vähemmän huomattavasti totta kyllä, mutta voimakkaammin kuin Sotionin tahikka Attaluksenkin luennot. Ja jos meillä on syytä pelätä, että sen ajan hienossa kasvatuksessa oli paljon onttoa, niin saamme nähdä, että sen yhteiskunnan yleinen haahmo, joka nuorta filosoofiamme kehdosta pitäen ympäröi, oli sitäkin häpeällisempi ja viheliäisempi.

Pimeys on syvin juuri ennen aamuruskoa, eikä yli pakanallisen maailman milloinkaan levinnyt synkempi pimeys tai paksumpi siveellisen mädännäisyyden usva kuin sillä ajanjaksolla, kun Vanhurskauden Aurinko nousi tuoden parannuksen Hänen siivillään. Monta on ollut aikakautta, jolloin sydämettömän epäsiveellisyyden sankka pimeys musertavan raskaana tuntui painuvan maailmaan; monta on ollut maata, missä pahe suorastaan järjestelmäksi kehitettynä ja sen pettävässä valossa näytti paisuvan määrättömän rohkeaksi; mutta tuskinpa koskaan on ollut olemassa mitään aikaa tai mitään maata, missä pahinta, törkeintä turmelusta on harjoitettu häpeämättömämmällä julkeudella kuin Rooman kaupungissa Caesarien hallituskaudella. Syvälle juurtunut turmelus näytti tunkeutuneen kansallisen olemassaolon elinjuuriin asti. On varmaankin syvä siveellinen merkitys siinä opetuksessa, että juuri kun roomalaisten elämä saavutti suurimman ulkonaisen kiiltonsa ja hienostuksensa, heidän tavoissaan paljastui syvin turmelus. Jo Horatius oli valittanut, että "isäimme ikäkausi, pahempi kuin isoisäimme, on synnyttänyt meidät, jotka olemme vieläkin pahempia ja tuomitut synnyttämään sitäkin rappeutuneemmat jälkeläiset". Mutta viisikymmentä vuotta myöhemmin näytti Juvenaliksesta, että paheellisuuden todella viimeinen rajapyykki oli saavutettu, ja hän huudahtaa, epätoivon puuskauksessa, että "jälkimaailma ei saata lisätä mitään meidän epäsiveellisyyteemme; meidän jälkeläisemme saattavat vain tehdä ja toivoa samoja rikoksia kuin me itse". Se, joka lyhykäisyydessä, vaikka loitolta tahtoo silmätä, mihin tilaan pakanamaailma oli vaipunut, juuri sillä hetkellä, kun kristinusko alkoi levitä, saattaa muodostaa heikon, mutta pöyristyttävän käsityksen siitä kuvauksesta, joka siitä annetaan roomalaisepistolassa.

Meidän tulee muistaa tämä tosiseikka, jos oikein tahdomme tuomita Senecaa. Heittäkäämme siis silmäys sen yhteiskunnan tilaan, jonka keskellä hän eli. Onnellista kyllä me saatamme vain silmäistä sinne. Pahinta ei voi kertoa. Rikoksistahan saattaa kylläkin puhua; mutta suunnattomat ja epäinhimilliset teot on iäksi peitettävä unholaan. Me saatamme vain seisoa luolan aukolla ja heittää yksinäisen valonsäteen sen pimeään syvyyteen. Jos meidän olisi astuminen sisään, niin sen seiniä kiertävät saastaiset huurut sammuttaisivat lamppumme.

Augustuksen aikaan alkoi tuo "pitkä vitkallinen kuolonkamppaus", tuo murheellinen luhistuminen, kun kokonainen yhteiskunta asteettain meni palasiksi omain paheittensa hajoittavan vaikutuksen alaisena, luhistuminen, jota kesti melkein keskeytymättä, kunnes Roomalla ei edessä ollut muuta paitsi maahan hyökkääväin barbaarien tuli ja miekka. Se näki ei ainoastaan kunniansa, vaan hyveensäkin "tähti tähdeltä sammuvan". Vanha sankarius, vanhat uskomukset, entinen miehekäs ja yksinkertainen olenta olivat kadonneet ja kuolleet; niitä oli seurannut orjan nöyryys ja taikausko, ylellisyys ja irstaus.

    Ihmissuvun vaiheet, kaikki yksin suin
    Menneisyyden takaa toistaa opetuksen tään:
    Ensin vapaus, kunnia sitten; se kun haihtuu,
    Rikkaus, pahe, turmelus — raakalaisuus viimein;
    Ja historialla, niteittensä kautta kaikkein,
    Yksi ompi sivu vainen; sen piirto tässä tarkka, syvä,
    Läjännyt kun yhteen ompi korska tyranni
    Aarteet, ihanuudet kaikki, mit' aistimuksin
    Sydän ja sielu halaa, kieli pyytää voi.

Yhteiskunnan eri ainekset Roomassa tähän aikaan jo sinänsä olivat hyvin vähän lupaavia. Yhteiskunta oli vastakohtien sekoitus. Mitään keskiluokkaa ei ollut olemassa. Päänä oli keisari, usein jumalaksi tehty eläissään, ja ylhäisimmistäkin senaattoreista erotti hänet mittaamattoman ylemmyyden välimatka. Hän oli, Gibbonin kuohuvaa kieltä käyttääksemme, samalla kertaa "pappi, ateisti ja jumala". Hänen persoonaansa ympäröivät, hovilaisina, tavallisesti sellaiset ylhäisön jäsenet, jotka olivat mitä syvimmälle vaipuneet paheisiin, häpeälliseen imarteluun ja halveksittavaan alistuvaisuuteen.[11] Mutta tavallisesti ei valtiollinen valta ollut edes näitten miesten käsissä. Suurin vaikutusvalta oli keisarien vapautetuilla — entisillä orjilla, egyptiläisillä ja bitynialaisilla, jotka olivat tulleet Roomaan korvat lävistettyinä ja paljaat jalkansa liidussa osoittaen, että he olivat myytävinä, tai jotka olivat kaupustelleet "vereksiä merisiilejä" Velabrumissa tai Saburrassa — jotka olivat keränneet äärettömät rikkaudet useinkin mitä häikäilemättömimmin ja halpamaisimmin keinoin ja joiden häpeämättömyys ja kataluus oli paisunut varttuvan vallan keralla. Sellainen mies oli Felix, jonka edessä Paavalia tutkittiin, ja sellainen oli hänen veljensä Pallas,[12] jonka kultainen kuvapatsas lienee ollut nähtävissä senaattori Vitelliuksen, sittemmin keisarin, kotijumalain joukossa. Joku mokoma on kuuleman mukaan monasti komeillut Rooman kaduilla kahden konsulin välissä. Kuvitelkaa Edward II varustettuna tyranniuden ehdottomalla ja rajattomalla vallalla — kuvitelkaa joku saastainen Piers Gaveston tai Hugh de le Spenser harjoittamassa ylhäisiä ja alhaisia kohtaan salaportaitten hirveätä despotismia — ja te olette saaneet jonkunlaisen lievän käsityksen varjon Rooman hallituksesta moniaan keisarin aikana noista kahdestatoista. Mitä parturi Olivier le Diable oli Ludvig XI:n aikana, mitä rouvat du Barry ja Pompadour Ludvig XV:n aikana, mitä kunnoton kreivi Somerset oli Jaakko I:n aikana, miksi George Villiers tuli Kaarle I:n aikana, se antaa meille himmeän käsityksen siitä verrattomasti paljon tärkeämmästä ja halveksittavammasta asemasta, missä istuivat vapautettu orja Glabrio Domitianuksen hallitessa, näyttelijä Tigellinus Neron aikana, Pallas ja Narcissus Claudiuksen hallitessa, hämärä ritari Sejanus synkän Tiberiuksen rautaisen tyranniuden aikana.

I. Se oli aikaa, jolloin suunnattomat rikkaudet tavattiin rinnan mitä viheliäisimmän köyhyyden kanssa. Loistavain palatsien ympärillä tungeksi satoja kerjäläisiä, joilla kerjääminen oli inhoittavana ammattina, menivätpä he niinkin pitkälle, että varastivat lapsia ja silpoivat heidän jäseniään, jotta lasten ellottava rujous herättäisi sääliä. Tätä luokkaa lisäsi edellämainittu lasten heitteelle asettaminen sekä maaomaisuuden kertyminen yksiin käsiin, joka pakotti vähävaraiset poistumaan synnyintienoiltaan. Sitä lisäsivät myöskin kunnianhimoisissa pyyteissään sellaiset henkilöt, joiden varat olivat liian niukat heidän jäljitellä lukuisten miljoonamiesten suunnatonta komeutta. Roomalaisten suuret valloitukset Idässä, Antiokuksen, Attaluksen, Mitridateen vanhain kuningaskuntien anastaminen olivat kääntäneet rikkauksien saastaisen virran roomalaisten elämän raittiiseen uomaan. Mykkänä hämmästyksestä täytyy lukea, mitä rahamääriä varakkaat roomalaiset kuluttivat upeuteen tai huvituksiin. Ja kun kauppaa katsottiin säätyä ja asemaa alentavaksi ja kun sitä sen tähden harjoittivat miehet, joilla ei ollut mitään kunniaa kadotettavana, niin nämä äärettömät rikkaudet useasti soluivat konnille, jotka olivat alhaisinta sakkaa — orjille, meren takaa tulleille, joilla oli salattavana korviin puhkaistut reiät;[13] harjoittivatpa sitä pahantekijätkin, jotka koettivat eri keinoin poistaa nuo kolme kirjainta,[14] mitkä pyöveli oli polttanut heidän otsaansa. Mutta monet Rooman rikkaimmista miehistä, jotka eivät olleet lähtöisin tästä pahantekijäin luokasta, aivan yhtä täydellä syyllä ansaitsivat saman häpeällisen merkin. Heidän rakennuksensa rakennettiin ja heidän arkkunsa täyttyivät varoilla, jotka oli kerätty maakuntalaisia nylkemällä. Nuoren miehen, jolla oli kunnianhimoa tai ylhäinen sukuperä ja jonka varallisuus oli huvennut mässäyksiin ja tuhlauksiin, tarvitsi vain ottaa uusia lainoja niillä kustantaakseen suurenmoisia miekkailuleikkejä, ja sitten, jos hän kerta pääsi ediliksi ja siitä kapusi korkeampiin valtion virkoihin, hänestä kyllä aikanaan tulisi maakunnan prokuraattori tai prokonsuli, jolloin hän saattaisi maakuntaansa ryöstää milteipä mielinmäärin. Astukaapa vain Felixin tai Verreksen taloon. Nuo komeat pilarit täplikästä viheriätä marmoria olivat eheinä louhitut Synnadan kivilouhimoista pakkotyöhön käytettyjen fryygialaisten ponnistuksilla; nuo korut pakotettua hopeaa, nuo murrhiniset maljat, nuo jalokivikoristeiset pikarit, nuo vanhan kuvanveistotaidon mestariluomat — kaikki olivat raastetut Sisilian tai Kreikan kodeista tahi temppeleistä. Maakuntia rosvottiin ja kansakuntia sorrettiin, jotta joku Apicius saattaisi liuottaa helmiä[15] viiniin, jota joi, tahi jotta Lollia Paulina saattaisi upeilla vaatimattomassa puvussa, yltyleensä jalokivistä ja helmistä välkehtivässä, joka oli maksanut 40 miljoonaa sestertsiä elikkä yli 32 tuh. puntaa.[16]

Jokainen näistä "loistavista pahantekijöistä" eli keskellä kuuliaista hellittelijäin, loisolentojen, turvattien, vallanalaisten ja orjien joukkoa. Siinä väentungoksessa, joka joka aamu töykki toisiaan atriumin marmorilla, oli tavattavissa kirjava ja erilainen ihmiskokoelma. Kaikenikäisiä orjia kaikista kansakunnista — germaaneja, egyptiläisiä, gallialaisia, goottilaisia, syyrialaisia, brittejä, arabialaisia, pöyhkeitä, suuriluuloisia vapautettuja orjia, hävyttömiä lemmikkipalvelijoita, syöläitä ilveilijöitä, jotka elivät laskemalla huonoa pilaa muitten ihmisten pöydässä; dakialaisia miekkailijoita, joilla tappelu oli ammattina; filosoofeja, joitten maine pääasiallisesti riippui parran pituudesta; notkeita kreikkalaisia Tartuffen laatua, valmiita imartelemaan tai parjaamaan mitä harjaantuneimmalla taituruudella ja levitellen luonteensa lokaa kuten mitäkin ruttoa kaikkialle, mihin joutuivat; ja kaikkien näitten seassa joukko köyhiä, mutta kunniallisia klienttejä, joitten oli pakko kärsivällisesti sietää tuhatlukuisia herjauksia[17] ja solvauksia ja jurossa joutilaisuudessa elää sportulalla[18] elikkä jokapäiväisillä armolahjoilla, joita heidän korskeat isäntänsä vastahakoisessa anteliaisuudessaan jakoivat. Entinen jäykkä Rooman kansalainen oli melkein tyystin kadonnut; varma itsenäisyys, miehekäs itseluottamus työtätekevässä väestössä oli kerrassaan tuntematon. Röyhkeät laiskottelijat, jotka rähisivät foorumilla, olivat pelkästään Italian lehtolapsia, muukalaisia, jotka oli raahattu sinne kahleissa — kaikkien kansojen sakkaa, jotka tulvasivat Roomaan ikäänkuin lokaviemäriin,[19] ainoana perintönänsä erikoiset kansalliset paheensa. He persoilivat vain kahta asiaa: leipää ja leikkejä, sirkusnäytäntöjä. Niin kauan kuin heidän isäntiensä sportula, keisarin tilapäinen lahja ja valtiollisten onnenonkijain kunnianhimo tyydyttivät näitä pyyteitä, he elivät tyytyväisinä alennuksentilassansa, kaipaamatta vapautta taikka valtaa.

II. Se oli aikaa samalla sekä ateismin että taikauskon. Kumma kyllä, nämä kaksi seikkaa tavallisesti käyvät käsikkäin. Juuri samalla tapaa kuin Philippe Egalité, Orleansin herttua, ei uskonut Jumalaan, mutta kuitenkin koetti arvailla kohtaloansa tutkimalla kahvisekoitusta kuppinsa pohjalla, — juuri samalla tapaa kuin Ludvig XI ei kavahtanut mitään väärää valaa eikä muuta mointa rikosta, mutta kumminkin säilytti syvän kunnioituksen pientä lyijykuvaa kohtaan, jota piti hatussaan — niinpä roomalaiset keisarivallan aikana ivasivat koko sitä jumalain ja jumalatarten joukkoa, jota heidän esi-isänsä olivat palvoneet, mutta sokeasti luottivat poppamiehiin, tähdistälukijoihin, hengenmanaajiin, silmänkääntäjiin ja kaikenlaisiin pettureihin ja puoskareihin. Uskonnolliset menot suoritettiin upein juhlallisuuksin, mutta usko itse oli kokonaan kuollut ja kadonnut. "Pojatkaan eivät usko, että on olemassa mitään henkiä ja maanalaisia valtakuntia", sanoo Juvenalis, "paitsi sellaiset pojat, jotka ovat vielä liian nuoria maksaakseen kolikon kylvystä".[20] Ei mikään saata vaikuttaa kaameammin kuin se kylmä iva, jolla runoilija Martialis katsoo Domitianuksen suosiota paremmaksi kuin Kapitoolin suuren Jupiterin suojelusta. Hävinneessä kirjassaan "Taikauskoa vastaan"[21] Seneca julkisesti ivailee vanhoja mytoloogisia legendoja naineista ja naimattomista jumalista ja Pelon ja Kauhun jumalia ja Cloacinaa, lokaviemärien jumalatarta, ja muita jumaluuksia, joiden julmuus ja irstaus olisi ollut häpeällistä ihmistenkin kesken. Ja sittenkin kaikennimiset papit ja augurit edelleenkin hoitivat juhlallisia toimituksiaan, ja keisarin itsensä korkein arvonimi oli Pontifex Maximus eli Ylimmäinen Pappi, jota hän itselleen vaati kansallisen uskonnon tunnustettuna päämiehenä. "Tätä yhteistä uskontoa", sanoo Gibbon, "kansa piti aivan oikeana, filosoofit lopen vääränä ja hallitus hyvin hyödyllisenä." Tämä sattuva huomautus ei tosin ole paljon muuta kuin käännös Senecasta, joka esiteltyään kansan uskomusten mitättömyyttä lisää: "Ja kuitenkin viisaan miehen tulee noudattaa niitä kaikkia, ei jumalten mielihyviksi, vaan koska ne ovat laissa määrätyt. Meidän sopii siten palvoa koko tuota kehnoa jumalten laumaa, jonka pitkäaikainen taikausko on kasannut kokoon monien vuosien kuluessa, että aina muistamme, että niitten palvominen enemmän perustuu tapaan kuin niiden todellisuuteen." "Sentähden että hän oli Rooman kansan ylväs senaattori", huomauttaa kirkkoisä Augustinus, joka on säilyttänyt meille tämän katkelman, "hän palvoi sitä mitä ylenkatsoi, toimi vasten vakaumustaan, kunnioitti sitä minkä huomasi valheeksi." Saattoiko mikään olla ontompaa ja sydämettömämpää kuin tämä? Pystyykö mikään varmemmin kaatamaan siveellisyyden perustetta itseään kuin jos julkisesti pidetään kiinni uskomuksesta, joka aikoja sitten on menettänyt tunnustettujen tunnustajainsa hyväksymisen, vieläpä kunnioituksen? Itse asiassa olisi Seneca ja jotkut muut valistuneet filosoofit, irtautuen ylenkatsomistaan taikaluuloista, saattaneet etsiä turvaansa todellisemmasta ja puhtaammasta uskon muodosta. "Sillä", sanoo kirkkoisä Lactantius, "hän on lausunut Jumalasta montakin ajatusta samaan suuntaan kuin mekin".[22] Hän lausuu, niinkuin Tertullianus kauniisti huomauttaa, "todistuksen, joka on luonnostaan kristityn mielen ilmaisu". Mutta miten sillä välin kävi yhteisen kansan? Hekin, niinkuin ylemmät, oppivat epäuskoisiksi ja asettivat kysymyksenalaiseksi noitten vanhain jumaluusolentojen mahdin. Mutta kun ihmismieli ehdottomasti vaatii jotakin uskontoa, mihin turvautua, taipuivat he palvomaan kaikenlaisia kummia, muukalaisia jumalia — Isistä ja Osirista ja Anubis-koiraa, kaldealaisia tietäjiä, juutalaisia loihtijoita, kreikkalaisia puoskareita ja Kybelen konnamaisia maankiertäjiä pappeja, jotka saastuttivat kaikki kadut itämaisilla tansseillaan ja rämisevillä rummuillaan. Ne, jotka käyvät Pompeijin raunioita katsomassa, saattavat nähdä vieläkin temppelissään Isiksen patsaan, jonka avonaisten huulten lomitse töllistelevät palvojat olivat kuulevinaan niitä kuiskailtuja vastauksia, mitä etsimään he olivat tulleet. Epäilemättä he yhtä varmasti uskoivat kuvan puhuvan kuin esi-isämme uskoivat, että heidän ihmeitä tekevät madonnansa nyökkäilivät ja viittoilivat. Mutta aika on paljastanut petoksen. Raunioituneessa pyhäkössä palvoja saattaa nyt nähdä, kuinka pappi äänettömin askelin hiipi patsaan taa ja kuinka hän sen niskaan pistetyn torven kautta kuiskaili oraakkelin vastaukset.